Kaukana vuoman toisella reunalla näkyy myös liikettä. Se värehtii
epäselvänä vuomaa reunustavan metsän hämyisellä laidalla, kunnes se
käy selväpiirteisemmäksi ja kiteytyy mustaksi, eteenpäin liikkuvaksi
pisteeksi, joka selvänä erottautuu valkean vuoman pinnalta. Musta piste
lähenee, käy suuremmaksi joka hetki ja pian erottaa tähyävän miehen
silmä sen poroparttioksi, joka ohjaa kulkunsa vuoman poikki. Mies
laskeutuu pitkälleen pensaston suojaan ja virittää pyssynsä hanan.
Hän on koko päivän hiihtänyt lähiseutuja ristiin rastiin ja hakenut
poronjälkiä. Siellä täällä hän oli niitä löytänytkin, mutta aina siksi
vanhoja, ettei ollut kannattanut lähteä niitä seuraamaan. Hän oli juuri
ollut aikeissa palata takaisin vuoman laidasta, johon oli hetkeksi
pysähtynyt, kun hänen terävä silmänsä keksi lauman ja hän päätti
asettautua sitä väijymään.
Poroparttio läheni, pysähtyi tuon tuostakin koparoimaan vuoman valkeaa
pintaa. Siellä oli jäkälää pajupensaiden juurilla. Mutta kauan se ei
viipynyt paikassaan, vaan jatkoi kulkuaan vuoman yli.
Nyt se oli jo lähellä. Mies saattoi jo helposti erottaa eläimet
toisistaan. Siinä oli nulppoja ja sarvipäitä, arviolta noin
parisenkymmentä. Nyt pysähtyivät ne taas ja nostelivat kuonojaan
kuin vainutakseen vastaiselle rannalle kätkeytynyttä vaaraa. Sitten
jatkoivat ne tyyneinä matkaansa ja pysähtyivät uudelleen kaivamaan
pajupensaikkojen kupeita.
Kuului laukaus, joka terävänä kiiri yli äänettömän vuoman. Porolauma
säikähti ja lähti kiitämään takaisin tiheänä, sakeana joukkueena.
Kajahti toinen ja kolmas laukaus ja pöllyävä lumipilvi osoitti, missä
parttio oli menossa. Pian se oli päässyt yli vuoman ja hävinnyt
vastarannalla olevaan metsään. Lappalainen juoksi esiin piilopaikastaan
paljastettu puukko kädessä. Hän riensi lähinnä olevan poron luo, joka
pahasti haavoittuneena piehtaroi lumessa. Yks kaks sojotti puukko sen
rinnassa ja tuokion kuluttua lakkasivat koivet liikkumasta.
Lappalainen silmäsi vuomalle ja hänen kasvojaan kirkasti
saaliinhimoinen hymy. Vähän etempänä piehtaroi kaksi poroa tanterella.
Toinen yritti päästä pystyyn, mutta luoti oli nähtävästi satuttanut
sitä jalkaan, koska se heti pystyyn päästyään kaatui uudelleen.
Lappalainen veti puukon poron rinnasta ja riensi toisten luo. Ei
kulunut pitkää aikaa, ennenkuin niidenkin liikkeet lakkasivat ja mies
hyykötti polvillaan vuomalla täydessä nylkemätouhussa.
Aslak Rosto nylki porot muutamassa tuokiossa. Sen jälkeen hän
paloitteli lihat, kantoi ne metsään ja hautasi lumeen huolellisesti.
Oli kuin olisi kuukin suosinut hänen työtään, sillä se riistäytyi kuin
väkisten esiin taivaalle kerääntyneiden pilvenhattaroiden takaa. Tuntui
aivan kuin olisi se halunnut kirkkaalla loisteellaan auttaa Aslakkia
tihutyön jälkien hävittämisessä.
Aslak sitoi taljat suopungilla yhteen ja heitti taakan selkäänsä. Hän
haki pyssynsä pensaikon takaa ja nousi suksilleen.
Oli välttämätöntä saada taljat tappopaikalta syrjään. Vanhasta
kokemuksesta hän tiesi hyvin, että jos joku kulkija sattuisi purnuille,
tämä ensi töikseen rupeaisi etsimään lihoihin kuuluvia taljoja.
Olisihan asian voinut auttaa sillä, että olisi leikannut taljoista
korvat pois, mutta kuitenkin oli Aslakista varminta viedä ne kokonaan
toiseen paikkaan.
Hän hiihti pitkin hiljaista metsää, jossa kuunvalo leikki puiden
juurella. Jonkun matkaa hiihdettyään huomasi hän maan alkavan kohota.
Metsä harveni, loppui tyyten ja eteen aukeni kuun valaisema tievan
[harjun] laki. Aslak hiihti sen yli ja laski viistoon tievan juurelle
vastakkaiselle puolen, jossa metsä taas alkoi. Siihen hän päätti
laittautua yöksi.
Hän heitti taljakimpun selästään, haki metsästä kuivaa honkaa ja teki
tulen. Paikka oli suojainen, joten tulen näkymistä ei tarvinnut pelätä.
Olihan Suolovuoma kaukana ihmisten ilmoilta. Lähin tietty lapinkylä oli
ainakin parin penikulman päässä.
Tuli paloi ilosesti ja Aslak haki eväänsä esille. Hän levitti yhden
taljoista allensa ja ryhtyi syömään.
Joku päivä sitten hän oli saanut Suuvuonon Larssenilta kirjeen, jossa
tämä oli pyytänyt lähettämään hänelle viidenkymmenen poron lihat. Hän
oli nimittäin saanut suuremman tilauksen Tromssaan ja nyt häneltä
puuttui tuo määrä. Sitä ei voinut Suuvuonossa niin äkkiä saada kokoon,
jonka vuoksi hän luotti Aslak Rostoon, joka ennenkin oli hänelle
toimittanut suuria lihalähetyksiä.
Tämän vuoksi Aslak oli teurastanut isänsä merkkiporot. Se oli ollut
hyvä syy, jonka vuoksi hän oli saanut isänsä omasta merkistään eroavan
poromerkin hävitetyksi. Mutta häneltä uupui vielä kymmenkunta ja siitä
syystä hänen oli ollut lähdettävä "pyyntiretkelle". Ei senvuoksi, ettei
omassa elossa olisi ollut, vaan siksi, että tämä oli Aslakista paljon
mukavampi keino. Eihän tarvinnut omaa eloansa haaskata silloin, kun
kiveliö vielä saalista antoi. Eikä hän ollut ensi kertaa tällaisilla
matkoilla. Huihai! Hänhän elikin pääasiallisesti näillä töin. —
Sitäpaitsi hän nautti täysin siemauksin tällaisista matkoista. Niihin
yhtyi siksi paljon jännittävää seikkailua, ettei hän saattanut niistä
luopua. Se oli varmaan isoisältä peritty peuranpyytäjäveri, joka häntä
veti kiveliöön ja tuntureille saalista etsimään. Isoisän aikoina oli
tietysti naapurilta "lainaamista" harjoitettu yhtä paljon kuin nytkin,
ehkä enemmänkin. Mutta sen lisäksi oli silloin pyydystetty myös
peuroja, joita siihen aikaan vielä parveili suuret laumat tuntureilla.
Se oli ollut vapaata, rehellistä metsästystä, johon ei lakikaan
pystynyt sekaantumaan. Nyt olivat peurat hävinneet, "muuttuneet"
poroiksi. Omistajan merkki oli niistä tehnyt yksityisomaisuutta ja laki
oli ottanut ne poikkeuksetta suojelukseensa. Loppunut siis oli peurojen
pyynti, tuo vapaa urheilu lumisilla tunturihuipuilla. Ja entinen
peuranpyytäjä, joka kyllä verotti luvattomasti naapurinkin tokkaa,
hänkin, kun tilaisuus siihen tarjoutui, oli muuttunut yksinomaan
salassa hiipiväksi, pimeässä piileskeleväksi varkaaksi, jonka teot
eivät sietäneet päivänvaloa. — Ja kuinka paljon niitä olikaan näitä
nykyaikaisia "peuranpyytäjiä". Joka lappalainen järjestään! Ei Aslak
tiennyt kuin yhden lappalaisen, jonka ei milloinkaan oltu sanottu
varastaneen. Mutta hänpä olikin kuollut kunnanvaivaisena. Sen sijaan
olivat toiset toimekkaita. Samaan tapaan kuin oman, heitti suopunki
kiinni vieroporonkin ja puukko väärensi ujostelematta naapurin merkin.
Hän, Aslak, käytti taidolla molempia, sekä puukkoa että suopunkia,
mutta hyvin usein myös pyssyä, kun oli kysymys "vereksen lihan"
tekemisestä naapurin laskuun. Pyssy oli hänestä melkein mukavampi. Se
muistutti entistä peuranpyyntiä.
Aslak tarkasteli taljan korvaa. Tuttu merkki! Sen omistaja asui kaukana
seurakunnan itäpäässä. Porot olivat nähtävästi jääneet vanhoihin
kiekeröihin [kiekerö = paikka missä poro on kierrellyt ristiin rastiin]
ja niin eksyneet omistajan niitä löytämättä.
Hän lopetti ateriansa ja pani eväät laukkuun. Päivän saalis ei häntä
tyydyttänyt. Kolme päätä päivää kohti. Se oli liian vähän. Huomenna oli
onnistuttava paremmin.
Metsässä kohisi. Aslak silmäsi tievan laelle. Siellä pyöritteli tuuli
lumikiehkuroita. Taivas oli mennyt pilveen.
Hän lisäsi puita nuotioon, solmisi peskivyön polvien yläpuolelta
tiukkaan, veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.
Mutta uni ei tahtonut tulla.
Aslak kuunteli tuulen tohinaa puiden latvoissa. Se soi niin myrskyä
ennustavana. Hänen yöpaikkansa oli kuitenkin mahdollisimman suojaisa,
toisella puolen Suolovuomaa vasten tievanselkä, toisella metsä.
Aslak katseli peskinkauluksen ja lakinreunan välisestä raosta,
kuinka varjot liikkuivat metsässä. Sen mukaan kuin nuotio leimahti
korkeammalle tuulenhengen siihen sattuessa, hypähtivät ne joka kerta
keveästi taaksepäin metsän pimentoon. Mutta heti kun nuotion loimo
vähänkin heikkeni, olivat ne jälleen uteliaina kurkistelemassa metsän
reunassa, aivan Aslakin kantapäiden takana. Ne olivat kuin henkiä,
jotka hiipivät ympäri ja supattivat, rohkeina tirkistellen tulen
ääressä lepäävää miestä.
Mikäs paikka tämä olikaan?
Aslak ei ollut tullut sitä ajatelleeksi ennemmin. Nyt heräsi hänen
havaintokykynsä vilkkaaseen toimintaan.
Hän käänsi päätään sivulle ja tarkkasi tievan juurta. Se teki jyrkän
käänteen vasempaan ja näytti sillä suunnalla painuvan vielä alemmaksi.
Vähän matkan päässä oli lumitöyry, joka esti näkemästä, mihin tievan
juuri päättyi. Töyryn yläpuolelta näkyi vain kääkkyräinen petäjä,
jonka latvassa oli iso, kummallisen muotoinen tuulenpesä. Se muistutti
hämmästyttävässä määrässä suurta Ruotsin lappalaisten käyttämää
tupsulakkia. Nyt siinä lauloi jo myrskytuuli omituista, valittavaa
säveltään.
Uskottoman tieva!
Kumma, ettei hän ollut sitä ennemmin huomannut.
Aslakin ajatukset vilkastuivat. Hän muisti poikasena kuulemansa
kertomuksen lappalaisesta, joka oli elänyt suuren herätyksen aikana.
Hän oli ollut mainio poronvaras eikä ollut välittänyt papin saarnoista
eikä kehoituksista niin ikään mitään. Muutamana iltana hän oli ollut
kirkolla seuroissa juopuneena ja pappi oli puhunut hänelle parannuksen
tarpeellisuudesta. 'Tee parannus, Oula, ennenkuin on liian myöhäistä!'
oli pappi varannut. 'Voit huomenna olla jo kuolleena.' Mutta siitäkös
oli Oula yltynyt nauramaan ja pilkkaamaan: 'Mistä pappi sen tietää?'
'Olet tainnut kysyä itse Isä Jumalalta, kun niin varmana puhut?'
'Minun pitää huomenna olla pykällyksessä Jerstivaaran kaarteella
eikä siis kuolema voi tulla kysymykseenkään. Mutta jos Isä Jumala
on nyt kerran niin varmasti päättänyt sen, niin pyydä häntä hiukan
pidentämään Oula Gainon elämänlankaa.' 'Sano, että Gaino-Oulalla on
pykällys Jerstivaarassa ja että hänen täytyy välttämättä olla siellä
ennen huomista puoltapäivää. Sillä pykällyksestä ei tule mitään, jollei
poroisäntä, Hotti-Mikkala, saa viinojaan, ja ne on minulla ahkiossani.'
Oli sanonut ja lähtenyt. — Aamulla löydettiin Oula kuolleena kaltiosta
[talvisula lähde] tievan alta. Siihen oli ajanut juovuksissaan ja
hukkunut. — Siitä alkaen oli tievaa kutsuttu "Uskottoman tievaksi".
Aslakille tuli omituinen paha olo. Tuo kertomushan sopi niin
ihmeen hyvin hänen omaan elämäänsä. Eikö hänkin ollut monesti
pilkannut entistä pappia, kun tämä oli hänelle puhunut parannuksen
tarpeellisuudesta? Olipa vain. Mutta nykyisen kanssa hän oli hyvissä
väleissä... Ja eiköhän Jumala sentään lue sitä jonkunmoiseksi ansioksi,
että hän oli joka tilaisuudessa uutta pappia puolustanut...
Aslakkia rupesi yöpaikkansa yht'äkkiä peloittamaan. Tiesi jo, vaikka ei
tässä saisikaan nukkumarauhaa. Olihan kiveliö täynnä paikkoja, joissa
ei annettu matkamiehen maata, vaan ajettiin väkisten ylös. Tiesi jo,
vaikka olisi Uskottoman tievakin sellainen?
Kuitenkaan ei Aslak muistanut mitään sellaista kuulleensa. Hän
rauhoittui ja painoi silmänsä umpeen. Kissa viitsi lähteä toiseen
paikkaan muotkimaan ja uutta tulta tekemään... Hetkistä myöhemmin hän
nukkui. Mutta uni oli rauhatonta ja tuli monella tapaa keskeytetyksi.
Ensin tuli Oula Gaino, parta ja tukka jäässä, ja pysähtyi hänen
viereensä Hotti-Mikkalan viinanassakka kainalossa. Hän katsoi Aslakkia
jääkuorisilla silmillään ja puheli: "Burist, Aslak Rosto! Tunnetko
minua? Minä olen Gaino-Oula ja asustan tässä tievassa. Minut on kyllä
haudattu, mutta uskottoman ruumishan ei saa lepoa haudassakaan.
Minä käyn joka yö viemässä viinaa Hotti-Mikkalalle, joka keskiyön
aikana pitää pykällystä Jerstivaarassa." Gaino-Oula silmäsi taivaalle
ja jatkoi: "Nyt pitää minun mennä, sillä Hotti-Mikkala odottaa.
Laittauduhan pois tästä sillä aikaa!"
Oula Gaino lähti ja palasi tuokion kuluttua takaisin. "Vai et
mennytkään!" huusi hän ja pui nyrkkiä Aslak Rostolle. "No sama se!
Olepas vaan! Saat nähdä jotakin." Oula Gaino pani käden korvalliselleen
ja kuunteli. "Minulle tulee vieraita tänä yönä", sanoi hän ja katseli
Aslakkia jäätyneillä silmillään. "Se on tuttua väkeä sinulle." Hän
viittasi metsään päin ja virkkoi: "Kuulepas, sieltä hän jo ajaa!" Ja
Aslak kuuli, kuinka ahkio kolahteli ja poron koparat naskuivat. Hetken
kuluttua ilmestyi metsänreunaan pitkä, luiseva, silmäpuoli mies. Aslak
tunsi hänet: se oli — Kummajärven Salkko.
Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Kurkkua poltti ja kuristi
niin omituisesti. Oula Gaino kääntyi hänen puoleensa ja lausui: "Saat
nousta tervehtimään vanhaa tuttua!"
Mutta Aslak ei tahtonut nousta.. "Voi armahda minua, Oula! Minä en
saata, en saata!" rukoili hän.
Mutta Oula Gaino potkaisi häntä kylkeen ja huusi julmistuneena: "Vai et
saata!" "Sepä kumma!"
Silloin täytyi Aslakin nousta ja Oula Gaino talutti häntä Salkkoa
vastaan, joka oli noussut ahkiostaan. Polvet horjahtelivat
arveluttavasti ja tuskan hiki kohosi otsalle. "Tässä on vanha tuttu,
Salkko", sanoi Oula ja työnsi Aslakin Salkon eteen. Mutta tuskin oli
Kummajärven Salkko hänet tuntenut, kun hän rupesi surkeasti huutamaan:
"Voi, Aslak Rosto, mitä teit!" "Murhamies olet!" "Mutta odota, pian on
sinunkin synninmittasi täysi!" Ja Salkko väänteli käsiään ja jääkuoren
alta loisti hänen avuton, kauhistunut katseensa ja Aslakin ojennetulle
kädelle putosi kyynel, joka poltti kuin tulessa...
Aslak hypähti ylös ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Tuskan hiki kihoili
hänen otsalleen ja kättä kihelmöi armottomasti.
Hän oli nukkuessaan pudottanut toisen kintaan ja paljas kämmen oli
sattunut palavan kekäleen päähän. Siitä tuska kädessä. Hän huoahti
helpotuksesta. Kaikki olikin ollut vain unta.
Mutta ei! Totisesti oli tämä paikka sittenkin noiduttu!
Kaltion puolelta, sieltä, missä kasvoi kääkkyräinen petäjä, kuului
yht'äkkiä surkean vihlova huuto: — Voi, voi!
Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mutta kun huuto uusiutui, täytyi hänen
se uskoa. Hän sieppasi pyssynsä ja latasi.
‒ Kuka siellä? karjaisi hän ja hänen sydämensä takoi haljetakseen.
Mutta vastausta ei kuulunut. Tuuli hurisi vain puiden latvoissa ja
myrsky ryski metsässä ja tievan takana.
— Vastaa, taikka minä ammun!
Ei vastausta.
Silloin Aslak laukaisi ääntä kohden ja se vaikeni heti. Mutta hetken
päästä kajahti se uudelleen ja nyt entistä kovemmin ja valittavammin:
Voi, voi!
Se oli Kummajärven Salkon ääni! Siitä ei ollut epäilystäkään. Aslak
vapisi niin, että oli aivan kaatumaisillaan. "Herra Jumala, herra
Jumala! Auta minua!" hoki hän itsekseen.
Samassa puhalsi tuuli nuotion sammuksiin. Aslak oli aivan
menehtymäisillään tuskaansa. Hän läähätti ja huohotti kuin olisi
ollut aivan äärimmilleen hengästynyt. "Herra Jumala! Nyt taisi tulla
kuolema tähän paikkaan!" Hän haparoi laukkuaan, löysi sen ja hyppäsi
suksilleen. Hän ei ajatellut suuntaa sen enempää, työnsi vain menemään
niin paljon kuin jaksoi, läähättäen pakahtumaisillaan. Puunoksat löivät
häntä kasvoihin, mutta hän ei siitä välittänyt, hiihti vain eteenpäin
hätä ja tuska kurkussa.
Yht'äkkiä pysähtyi hän kauhun lyömänä ja suksisauvat putosivat hänen
käsistään. Ylhäältä, juuri hänen päänsä päältä parkaisi äskeinen ääni:
— Voi, voi!
Muutamaan minuuttiin ei Aslak voinut tehdä mitään. Hän vapisi kiireestä
kantapäähän ja kuoleman pelko kouristi hänen sydäntään. Hän tunsi
viimeisen hetkensä tulleen. Salaperäinen, vaikeroiva ääni kaikui
yhä hänen päänsä päältä. Hän olisi paennut, mutta voimat pettivät
täydellisesti.
Mutta heti kun ensimäinen säikähdys vähänkin helpotti, palasi hänen
vanha rohkeutensa epätoivon vimmalla takaisin. Hän tarkasti puita
ympärillään ja koetti päästä selville, mistä tuo valittava ääni tuli.
Hän oli sattumalta joutunut lähelle kaltiota. Siinä aivan hänen
vieressään oli kääkkyräinen petäjä tuulenpesineen ja sitä
vastaan nojallaan toinen, myrskyn kaatama puu. Puiden rungot
olivat pusertautuneet lujasti toisiaan vasten. Kun myrskytuuli
heilutti kääkkyräpetäjää voimakkaammasti, syntyi puiden toisiinsa
hankaantumisesta — valittava ääni.
Samassa hetkessä, kun tämä Aslakille selvisi, oli pelkokin tiessään.
Mutta niin herpaantunut hän oli tavattomasta jännityksestään, että
kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaansa.
Jonkun ajan kuluttua pääsi hän metsästä ulos. Hänen edessään oli vuoma,
jossa myrsky tanssitti lumipilviä hirvittävällä voimalla.
Aslak korjasi laukkua selässään ja työnsi menemään myrskyn sekaan.
Pian katosi hän näkyvistä lumipyörteisiin.