Aavemaisena lepää suuri Suolovuoma kuun kelmeässä valossa.
Ei elävää olentoa näy missään, jos ei niiksi ottaisi puoleksi lumeen
hautautuneita pajupensaikkoja, joita kasvaa siellä täällä avaran
vuoman selällä. Kuun kalpeassa, väreilevässä valossa näyttävät
ne ihmisolennoilta, jotka jostakin tuntemattomasta syystä ovat
kerääntyneet yhteen puolen yön aikaan autiolle, elottomalle vuomalle.
Näyttää siltä kuin liikkuisivat ne hiljaa edestakaisin, pysyen
kuitenkin yhdessä joukossa. Väliin vain kohoaa lapinlakki vähän ylemmäs
muun joukon kumaraan painuneita päitä ja toisinaan näyttää siltä, kuin
kulkisi joku nelinkontin toisten takana ja tähystelisi molemmille
puolin jotakin edessäpäin näkyvää vaaraa, sillä aikaa kuin toiset ovat
omituiseen keskiyöhartauteensa vaipuneina. Mitä?
Ovatko todellakin koivurisukot muuttuneet eläviksi ihmisiksi?
Muutaman, vuoman laiteella olevan pensaikon takaa kohoaa neljän
tuulen lakki varovaisesti näkyviin. Kuunvalo paistaa kirkkaasti sen
vierkin [vierkki = lappalaislakin nahkareunus] reunassa olevaan
kelta-punaväriseen koristenauhaan ja vierkin alta paljastuvat tummat
kasvot, jotka tarkkaavaisina tähyävät eteenpäin.