IX

Niila Skum, Aslak Roston renki, oli syvästi katkeroittunut isännälleen,

sillä tämä oli hänet kurjasti pettänyt. Niiden viiden vaatimen

asemesta, jotka hänelle oli luvattu siitä, että pitää suunsa kiinni

Kummajärven Salkon kohtalosta, oli hän saanutkin vain kaksi vaivaista

vuorsoa [Vuorso = toisella vuodella oleva poro]. Ei ollut nyt kuulemma

sopivia ollut. Vasta ensi vuonna oli luvattu. Niinkuin ei Niila Skum

olisi Aslak Rostoa tuntenut. Kyllä! Olisihan hänen pitänyt tietää,

ettei Aslak Roston lupauksiin ollut luottamista.

Hän oli ollut kolme vuotta renkinä Aslak Rostolla ja näiden kolmen

vuoden aikana hän oli saanut nähdä ja kuulla yhtä ja toista. Jos kukaan

niin Niila Skum oli Aslak Roston salaisuuksien perillä.

Hän tiesi, missä isäntä viipyi viikkokaudet. Hän arvasi sen niistä

huhuista, joita tavallisesti liikkui sellaisten retkien jälkeen:

Milloin oli miltäkin lappalaiselta hävinnyt niin ja niin monta poroa.

Niila Skum tiesi, kenen töitä nuo tuollaiset olivat. Sillä melkein

säännöllisesti kävi niin, että noiden tuntemattomien retkien jälkeen

lähti Aslak Rosto poronostoon toisten lappalaisten kyliin ja toi

mukanansa milloin kaksikymmentä, milloin kolmekymmentä vasikkaa,

sekaisin koirasta ja naarasta, kaikki maksettuina puhtaalla rahalla.

Samoihin aikoihin saapui lapinkyliin tieto, että Vankka tahi joku muu

Lainion kauppias oli myynyt suuria lihamääriä Norjaan. Siellä menivät

siis lappalaisten porot paremmille markkinoille, sillä aikaa kuin

Aslak Rosto osteli vasikoita kuin mikäkin pohatta ja neuvoskeli toisia

"paimentamaan paremmin", kun nämä valittivat hänelle tappioitaan.

Niinkuin ei hän, Niila Skum, olisi tiennyt, mihin lappalaisten porot

joutuivat ja mistä Aslak Rosto rahoja sai. Oh, sen tiesi hän kyllä ja

oli päättänyt kostaa.

Niila vihti suopunkinsa ja silmäili ympärillään lainehtivaa poroeloa.

Siinä oli Aslak Roston tuhatpäinen lauma, joka nyt oli ajettu kodalle.

Aslak Rosto oli päättänyt myydä viimeisetkin vanhan Roston merkissä

olevat porot ja nyt piti renkien erottaa ne laumasta ja sulkea sitä

varten rakennettuihin pieniin aitauksiin eli "konttuureihin". Aslak

Rosto oli nimittäin päättänyt hävittää isänsä merkin, koska hän oli

joutunut sen takia riitaan toisten lappalaisten kanssa, — se kun oli

liiaksi naapurien merkkien kaltainen.

Niila silmäili ympärilleen. Siinä mennä viiletti muuan vaadin, jota

hän oli erityisesti toivonut itselleen, ja jonka Aslak Rosto oli

luvannutkin, mutta sitten peruuttanut.

Niilan sisua kaiveli. Hän katseli, missä olisi vanhan Roston

merkkiporoja, saikin yhden silmiinsä ja heitti vimmatusti ja kirosi.

Suopunki tarttui poron sarviin ja riuhtoen päätään puoleen ja toiseen

tuli eläin niska kyyryssä heittäjänsä luo ja suljettiin konttuuriin.

— Hei, vanhan äijän kirkkohärkä! huudettiin elon toiselta laidalta.

Siellä heittivät toiset rengit, Piera ja Antras, ja viimemainitun

suopungissa riuhtoili kookas, vaaleakupeinen poro.

— Otetaanko vanhan kirkkohärkää? huusivat pojat.

Kodan edustalle ilmaantui Aslak Rosto.

— Kaikki kaikki, ilman erotusta! huusi hän vastaan ja lähti astumaan

renkien luo.

Mutta vanhus oli myös kuullut huudot ja kömpinyt ulos kodasta. Hänen

vanhat silmänsä tunsivat suopungissa rimpuilevan ajokkaan ja hän lähti

vaaputtelemaan Aslakin jälkeen.

— Ei minun kirkkohärkääni! koetti hän huutaa. Mutta Aslak Rosto

pyörähti äkisti ympäri ja karjaisi:

— Mitä houraat? Mene kotaan äläkä sekaannu minun toimiini! — Vanha

merkki hävitetään ja sillä hyvä! Sinulle on kirkkohärkiä yllin kyllin,

niin kauan kuin sellaista tarvitset.

Niila näki, kuinka vanhus palasi allapäin kotaan ja hänen sydämessään

kiehui. Noin se karjui vanhalle isälleen, mokoma varas ja murhamies,

— vanhalle isälleen, joka oli kristitty! Hän puristi suopunkia

kädessään ja rupesi heittämään poroja kuin vihan vimmassa, ja joka

heitolla vahvistui hänessä päätös: Aslak Rostolle pitää kostaa, sillä

muutoin paisuu hänen jumalattomuutensa yli äyräiden. Hänestä tuntui,

että porotkin rimpuilivat vastaan äkeämmin kuin äsken. Nekään eivät

tahtoneet suostua Aslak Roston tuumiin.

Niila heitti ja mietti, miten hän saisi kostetuksi Aslak Rostolle. Hän

tunsi, että hänen oli pakko sitä miettiä, sillä tuossa hänen edessään

juoksenteli äskeinen vaadin ja roukui. [Roukua = röhkiä (naarasporo,

vaadin, roukuu vasikkaansa ja päinvastoin.)] Se haki vasikkaansa.

Niilan sydäntä kiersi kostonjano. Hänestä tuntui, että vaadinkin roukui

kostoa. Oh, baergalak! Se olisi nyt hänen, jos Aslak Rosto olisi

pysynyt sanassaan, ja tuo vasikka, jonka emä nyt löysi, olisi myös

hänen. Kostoa, kostoa! Kostoa huohottivat ohitse laukkaavat hirvaat,

kostoa haukkuivat koirat, kostoa vinkui suopunki ja luminen siljo,

sekin uhoi kostoa.

Mutta miten?

Sillä Niilan täytyi tunnustaa, että Aslak Rosto oli viisaasti

järjestänyt asiansa. Hänen töilleen ei löytynyt todistajia. Sillä yksin

kulki Aslak aina retkillään. Paitsi poronostossa. Siellä oli renki

mukana, väliin kaksikin. Kummajärven Salkon jutusta ei ollut hyvä mennä

puhumaan, sillä siinä oli vaarassa omakin nahka. Rikoksen salaamisesta

hän joutuisi syytteeseen. Piti kai odottaa sopivampaa tilaisuutta.

— Hei, Niila! Nyt ne ovat meillä konttuurissa joka sorkka! huudettiin

toiselta laidalta eloa.

— Pian ovat täälläkin! huusi Niila vastaan ja heitti kiinni ohitse

tolvaavan [Tolvata = juosta pitkin askelin] nulpon. Suopunki luisti

läpi, mutta hetken päästä sai Niila sen ansaan ja kiskoi aituukseen.

Hänkin oli kerinnyt.

Rengit palasivat kotaan. Siellä istui vanha Rosto allapäin ja kalusi

luuta. Aslak loikoili posjossa [kodan peräpuoli] ja imeskeli piippuaan.

— Joko tulivat? kysyi hän ja kohottautui vähän.

— Jopa, vastasi Antras venäyttäen ja heitti suopungin kodan nurkkaan.

— Paljonko on?

— Meidän puolella on kuusitoista.

— Entä Niilan?

— En lukenut. Siinä He kymmenen paikkeilla. Vanha Rosto heitti luun

koiralle ja virkkoi:

— Olisivathan nuo saaneet olla... sen vertaset.

— Mitä? kivahti Aslak. — Tarvitsee meidänkin kerran myydä, kun lihalla

on hyvä hinta. Suuvuonon Larssen lupasi kuusikymmentäviisi äyriä

kilosta paistit poisluettuina. —

— Niin vain... mutta kirkkohärän olisit saanut...

— Kirkkohärän... lempo, sinun kirkkohärkäsi!... Niinkuin ei olisi muita

poroja enää...

Vanhus huokasi syvään. Hän oli paljon rapistunut viime aikoina. Entinen

puhetuulikin oli hävinnyt.

— Oli niin mieluinen, lausahti hän hetkisen kuluttua kuin itsekseen.

— Mieluin...!

Aslak sylkäistä pihautti halveksivasti. Vanhus kohenteli tulta ja

virkkoi tuokion mentyä:

— Niin vain. Kylläpä minut tästä kirkolle... poro kuin poro... Eikä

taida kauan viipyäkään...

— Mitä tarkoitat?

— Sitä vain, että ruumisarkunhan vetää poro kuin poro. Ja pian taitaa

minun vuoroni tulla... Siltä tuntuu.

Aslak katseli isäänsä. Todellakin! Vanhus oli paljon muuttunut viime

aikoina.

— Saisit sinäkin ajatella sielusi asiaa, Aslak, virkkoi vanha Rosto

hetken kuluttua. — Kovin olet näihin ajallisiin kiintynyt. Parannus

pitäisi tehdä.

— Oletko itse ajatellut nuorena?

Vanhus katsahti häneen terävästi ja sai selville, mitä tiedusti: poika

tiesi, millainen hän oli ollut.

— En, jumala paratkoon, mutta siksipä tiedänkin, millainen kauhistus

synti on... tiedän, tiedän.

— Taisit varastaa paljonkin...?

Vanhuksen poskille karahti suuttumuksen puna ja hänen vanhat silmänsä

leimusivat.

— Sinä olet ylimielinen ja paatunut poika! kivahti hän ja äänessä oli

entinen voima. — Ei sinulla ole kunnioitusta vanhaa, haudan partaalla

olevaa isääsikään kohtaan. Mutta varo, Aslak, ennenkuin on liian

myöhäinen. Synnin mitta voi piankin täyttyä.

Aslak säpsähti. Mistä oli ukko tuon sanan saanut? Hän tunsi voimakasta

halua olla oikein ilkeä ja pureva. Hänen suunsa vetäytyi ivalliseen

hymyyn ja huulilla pyöri jo katkera vastaus. Mutta kun hän huomasi

vanhuksen pyyhkivän silmiään, joutui hän ymmälle ja katkera vastaus jäi

antamatta.

— Lähdemme nyt, ennenkuin pimeä tulee, lausui hän rengeilleen ja

hypähti pystyyn.

Rengit kömpivät ylös ja työntyivät kodasta ulos. Porot olivat vähän

hajaantuneet ja loitonneet jonkun matkaa. Koirat makailivat kinoksessa.

Niitä laiskutti, kun ei kukaan ollut niitä komentamassa. Aslak käski

Pieran koota elon ja ajaa laitumelle.

Piera kohotti sauvansa ja katsoi lähinnä makaavaa Rannia tuikeasti

silmiin.

— Birra! [Ympäri!] komensi hän.

Mutta koira ei halunnut lähteä. Se painoi kuononsa etukäpäliään vasten

ja luimisteli.

Mutta sauva kohosi uhkaavana ja teki vihaisen heilahduksen ilmassa. Ja

kiukkuisena kajahti komento:

— Birra, baergalak!

Koiran täytyi totella. Se hypähti ylös murahtaen ja syöksyi suoraa

päätä lauman laiteille ja rupesi haukkuen kiertämään hajaantuneita

poroja, jotka säikähtyneinä pyörähtivät keskustaa kohden ja alkoivat

liikehtiä päinvastaiseen suuntaan.

— Haukuttaa koiria liiaksi, niin että kyllästyvät, virkkoi Aslak

Niilalle ja lähti astumaan konttuurille.

Siellä kulkivat porot levottomina edestakaisin. Aslak Rosto heitti

kiinni etumaisen ja kiskoi sen ulos, Antraksen pitäessä ovella vahtia.

Vastaan rimpuileva eläin kaadettiin maahan ja puukko työnnettiin

rintaan. Eläin riuhtoi ja potki ja sen silmät olivat kauhusta

jähmettyneet, lasimaiset, ja kaulaansa ojensi se omituisen jäykästi

eteenpäin. Aslak tunsi, kuinka se vapisi hänen allaan ja siinä johtui

hänelle yht'äkkiä mieleen, että hän olisi saanut olla lempeämpi

isävanhalle. Minkä ihmeen vuoksi hän olikaan ollut niin tyly? — Eläin

teki viimeisen ponnistuksen ylöspäästäkseen ja Aslak takoi nyrkillä

rinnassa sojottavaa puukkoa päähän. "Vanhus houraa ja höpisee tyhjiä",

kulki hänen ajatuksissaan. "Kuka se jaksaa kaikkia kärsivällisesti

kuunnella." Hän tempasi puukon poron rinnasta, pyyhki sen kenkäänsä ja

kävi toiseen poroon käsiksi.

Niila tappeli vieressä isosarvisen härän kanssa. Eläin läähätti

kieli pitkällä ja rynnisti vastaan. Niila koetti vääntää sitä päästä

saadakseen sen nurin, mutta eläin riuhtoili vimmatusti. Se haisti

verenhajun ja tunsi, mitä sille aiottiin tehdä. Siksi jännitti sekin

viimeiset voimansa. Mutta Niilakin väänsi kahta lujemmin ja nyt kaatui

eläin. Samassa silmänräpäyksessä sai se puukon rintaansa. Mutta silloin

ryöstäytyi se yht'äkkiä jaloilleen ja juoksi muutaman askelen, horjui,

korisi ja lyyhistyi polvilleen. Nousi vielä kerran, mutta kaatui sitten

kyljelleen koipiaan sätkytellen.

Se oli vanhan Roston kirkkohärkä.

— Miten sinä sillä lailla? ärjäisi Aslak ja hänen taikauskoisen

mielensä valtasi outo aavistus: tuo merkitsi vanhuksen kuolemaa.

Hän pyyhkäisi otsalle valahtaneita hiuksia syrjään ja lisäsi:

— Pitää huolellisemmin istua päälle, ettei pääse ryöstämään irti...

Hän sanoi sen hillitysti, väräjävin äänin. Niila mutisi jotakin

vastaukseksi ja painoi poron päätä, joka vielä liikahteli.

Pian olivat porot teurastetut, nyljetyt ja lihoiksi laitetut.

Aslak pyyhki puukkonsa ja pisti sen tuppeen. Häntä väsytti. Hän antoi

rengeille määräyksen lihojen korjaamisesta ja kuormain laitosta.

Ylihuomenna piti lähdettämän Ruijaan.

Hän lähti astumaan kodalle, mutta pysähtyi muutaman askelen perästä ja

katsahti taaksensa. Silloin säpsähti hän yht'äkkiä: hänen askeleistaan

oli jäänyt punaisia jälkiä siljolle. Hän muisti unen, jonka hän kerran

oli nähnyt ja tunsi, kuinka veri kuumana hyökkäsi päähän. Hän tarkasti

nutukkaansa pohjia ja huomasi helpotukseksensa, että hän oli astunut

vereen.

Mieli jonkun verran oudon tunteen vallassa ryömi hän kotaan.