Aslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä.
Sen havainnon oli ensiksi tehnyt Kurun Heemi.
Hän oli ollut saunassa toisten poromiesten kanssa ja Aslak Rosto oli
myös tullut sinne. "Pitääpä kylpeä, kun kerran kirkolla ollaan", oli
sanonut ja kiivennyt lauteille. Mutta tuskin hän oli päässyt kunnolla
istumaan, kun jo oli lähtenyt pois. Oli sanonut rupeavan pyörryttämään.
Mutta seikka olikin semmoinen, että muuan poromiehistä oli laskeutunut
lauteilta ja sattunut asettumaan juuri Aslakin eteen itseään
valelemaan. Tätä ei Aslak ollut saattanut katsoa, vaan oli lähtenyt
pois.
Näin kertoi Kurun Heemi.
Tietysti ei kukaan alussa uskonut häntä. Mutta kun samoihin aikoihin
rupesi kuulumaan kummallisia huhuja Kummajärven Salkon katoamisesta,
alkoi yksi ja toinen kallistaa korvaansa Kurun Heeminkin puheille.
Tiedettiin, että Salkko oli tehnyt ryöstöretken Aslak Roston kylään ja
että tämä oli ollut häntä takaa ajamassa. Tiettiin myös, että Aslak oli
palannut takaisin porotokan kera. Siitä oli pappikin puhunut. Hänhän
oli sattunut samaan matkaan. Sitäpaitsi oli tosiasia, että Kummajärven
pojat olivat yksin tulleet kotiin ja kertoneet, että isä oli ammuttu
nuotiopaikalle. Kuka sen oli tehnyt, sitä he eivät tienneet. — Mutta
lopullisen varmuuden oli tuonut Tiengerjärven tyttö, joka oli tullut
äitiään hautaan tuomaan. Vanha muori oli kuollut viikko sen jälkeen,
kun pappia oli hänen luonaan käytetty. Vainaja oli puhunut Aslak
Rostosta yhtä ja toista, — tietysti hourinut. Mutta omituisinta oli se,
mitä hän oli sanonut juuri vähää ennen hengen lähtöä: "Aslak Rostolla
on veriset kädet." — Siitä oli Tiengerjärven tyttö kertonut taloissa
kahvia juodessaan.
Mutta vaikka tästä puhuttiinkin julkisesti silloin, kun Aslak Rosto ei
ollut saapuvilla, ei kukaan rohjennut hiiskua sanaakaan hänen läsnä
ollessaan — vielä vähemmin hänelle itselleen. Ei. Kun Aslak Rosto
saapui kirkolle ja ajoi kylän alapäähän, missä hänen majapaikkansa oli
Kurun Heemin tuvassa, oli Heemi itse häntä ensimäisenä vastassa, hymy
leveillä, mustapintaisilla kasvoillaan. Hän päästi poron valjaista
ja heitti sille navetan katolta jäkälälimpun. Ja Heemin vaimolla oli
kahvipannu liedellä, ennenkuin Aslak ehti sisäänkään. Kuka se välitti,
mitä maailma huusi ja kohisi. Huihai! Aslak Rosto oli miesten mies.
Eikä huomannut Aslak itsekään minkäänlaista muutosta kirkonkyläläisten
käytöksessä. Yhtä tervetullut hän oli kuin ennenkin. Yhtä vikkelästi
kapsahti jalkaniekka kahvipannu liedelle kuin ennenkin, ja yhtä
kerkeitä olivat alapään akat kuin ennenkin juoksemaan keskellä
päivää navettaan lypsämään hänelle palan painetta. Ei. Heidän
käytöksensä oli aivan entisenlaista. Kaikkienko? Ei varsin kaikkien.
Rauna-muori oli toisinaan niin kummallisen hiljainen, kun Aslak
pistäysi hänen talossaan. Istui lieden ääressä ja katseli häntä kauan
läpitunkevilla silmillään. Kahvipannu ei kapsahtanut yhtä nopeasti
liedelle kuin ennen. Siirtyihän sinne kuin pitkän miettimisen perästä.
Ja säännöllisesti kävi niin, että kahvinjuonnin jälkeen laukesi
Rauna-muorin kieli mitä kamalimpaan sointiin. Hän puhui tuomiosta ja
helvetistä, henkäisi väliin syvältä ja katsoi Aslakkia niin kumman
läpitunkevasti ja puhalsi uuteen sanatulvaan, joka pakkasi aivan
hirvittämään. "Katso vaan, Aslak, eteesi, ennenkuin synnin mitta
täyttyy!" pauhasi hän.
Eikä auttanut Aslakkia piippukaan enää, niinkuin ennen. Ennen hän oli
Rauna-muorin pauhatessa vetäissyt muutaman äkeän sauhun ja verhoutunut
paksuun savupilveen. Sen sisässä oli sitten ollut niin turvallista
istua ja kuunnella, kun muori annatti. Toisin oli nyt. Muorin pauhaava
ääni karkoitti hänet tuosta varustuksesta aivan pian. Tuskin sai Aslak
enää milloinkaan aikaa polttaa piippuaan loppuun. Milteipä jo heti
alussa oli sen veres sisältö kopautettava pois ja lähdettävä. — "Synnin
mitta, synnin mitta"... "Piru vieköön koko eukon!"
Entä pappilassa?
Oli Aslak käynyt sielläkin kuin vasiten tunnustelemassa, mitenkä
vastaanotettaisiin tuon jutun jälkeen. Ja mikäs siinä. Vastaan oli
otettu niinkuin ennenkin, — taikka melkein niinkuin ennenkin. Pappi
käski istumaan ja panemaan piippuun, mutta poltellessaan teki Aslak sen
havainnon, että pappikin oli käynyt vähäpuheisemmaksi ja hänen entinen
innostuksensa poromaailmaan ja lapinelämään oli väsähtänyt. Aslak
innostui vieläkin kuvaamaan yhtä ja toista puolta lapinelämästä, mutta
papin innostus oli laimennut. Hän poltteli hajamielisenä ja vastaili
yksikantaan, siveli miettiväisenä partaansa eikä tehnyt kysymyksiä
juuri ollenkaan. Tahtoi siinä väkisinkin tulla välipäitä, — varsinkin,
kun kahvikin viipyi tavallista kauemmin. Ensi kertaa tuon jutun
jälkeen käydessään oli Aslak pelännyt, ettei kahvia enää tuotaisikaan.
Siinä hän sentään oli erehtynyt, sillä tulihan se viimein. Mutta
palvelustyttö oli siristellyt silmiään niin omituisesti ja venytellyt
suupieliään, niin että hän jo oli ollut hengessään vähän närkästyä
— mokomalle. Mieli vähän painuksissa oli hän lähtenyt pappilasta ja
mennyt nimismieheen.
Siellä oli toki ollut samanlaista kuin ennen. Mitään muutosta
nimismiehen käytöksessä ei Aslak ollut huomannut, vaikka epäluuloisuus
oli virittänyt hänen havaintokykynsä herkimmilleen. Ei! Siinähän oli
lensmanni istunut pöytänsä takana entiseen tapaansa, tukka otsalle
valahtaneena, ja katsellut häntä silmälasiensa takaa ja haastellut
lyhyesti ja vakavasti kuin ennenkin. Olipa pistänyt väliin jonkun
pilasanankin ja naurahtanut toisella suupielellään. Oli puhellut
poroista kuin asiantuntija ja kysellyt lapinkylien kuulumisia...
Oliko hukkia "vuottunut" [näkynyt]? Minkälainen oli kaivos ollut?
Oliko näkynyt huparoita [hupara = poro, jonka korvat ovat niin
piloille leikatut, ettei alkuperäistä merkkiä enää voida erottaa],
pohjoiskylissä! J.n.e. Ja Aslakilla oli ollut helppo vastata joka
kysymykseen, että "ei, eihän niitä..." j.n.e. Se oli keventänyt hänen
mielensä kokonaan. Ja kun hän oli ajanut takaisin kyläänsä, oli hän
unohtanut ikävät havaintonsa, Rauna-muorin puheet synnin mitasta ja
papin vähäpuheisuuden ja kajauttanut iloisen joiun. Silloin oli hän
jälleen ollut entinen reima Aslak Rosto, vapaa tunturien mies ja
porokuningas. —
Mutta tuskin hän oli ajanut ulos kirkonkylän pohjoisveräjästä, kun
entinen kuiskina oli jälleen alkanut kiertää kylää: Aslak Rosto ei
saata katsoa alastonta miestä. Hän on tehnyt murhan.
Kurun Heemi oli vaimonsa kanssa juonut loppuja siitä pannusta, joka oli
keitetty Aslakille ja puolisot olivat keskustelleet:
— Siinä on mies, häikäilemätön ja verenhimoinen. Tappaa miehen kuin
poron!
— Niin, ajatella, poika tulee kotia ja kertoo... Hyvä Jumala! Ampua
toisen yösijallensa!
Mutta hetken päästä oli vaimo kysynyt: — Minkäs näistä lavoista minä
nyt keitän? Johon mies oli vastannut:
— Pane se Aslak Roston tuoma... näytti olevan lihava. —
Pastori oli heti Aslakin lähdettyä mennyt vaimonsa luo, joka neuloi
ruokasalissa.
— Arvaapa, kuka täällä kävi? oli hän kysynyt.
— No kuka?
— Aslak Rosto.
— Aslak Rosto!
— Niin.
— No mutta voi...!
— St!
Pastori oli painanut kyökin ja ruokasalin välisen oven kiinni.
— Siitähän puhutaan...
— Niin... kamaloita asioita.
— Että hän olisi...
— Tappanut miehen... Kummajärven Salkon.
— Oh, hyvä Jumala!
— Sitä ei vaan hänestä uskoisi... niin rehdin ja kunnon miehen näköinen
hän on...
Nimismies taas oli istunut hetken aikaa mietteissään, kun Aslak Rosto
oli jättänyt hyvästit, ja näyttänyt hautovan jotakin. Sitten oli hän
noussut pöytänsä äärestä, siirtynyt viereiseen huoneeseen ikkunan
ääreen ja katsellut kylän tietä talsivan Aslakin jälkeen. Hänen suunsa
oli vetäytynyt äkeään juonimin ja hän oli pudistanut päätään.
Hetken kuluttua oli kylän poliisi tullut nimismiehen luo ja keskustelu
oli kuin itsestään kiertynyt Aslak Rostoon.
— Sehän on täällä nyt.
— Joo, onko poliisi kuullut viimeistä uutista hänestä?
— Olen. Sanotaan hänen tappaneen Kummajärven Salkon.
— Niin sanotaan. Mutta siihen ei ole todistajia?
— Ei.
— Siinäpä se.
— Eivätkä ole Salkon pojatkaan ketään nähneet? — Eivät.
— Missä se olisi tapahtunut?
— Norjan puolella, sanotaan.
— Onko ruumista löydetty?
— Ei.
— Eikä mitään erityisempiä jälkiä?
— Ei.
— Siinäpä se.
Nimismies oli heittäytynyt selkäkenoon tuolissaan ja painanut kädet
rinnalleen, sormenpäät vastakkain.
Poliisi taas oli siirtynyt lähemmäs nimismiehen pöytää ja virkkanut:
— Tiedän minä toisenkin uutisen.
— No?
— Salkko Hukalta on varastettu kymmenkunta poroa.
Nimismies oli viheltänyt pitkään.
— Aslak Rosto? — Niin arvellaan.
— Mutta siihenkään ei ole todistajia?
— Ei.
— Siinäpä se.
Iltamyöhäseen saakka oli nimismies neuvotellut poliisin kanssa. Yksi
ja toinen asiamies oli yrittänyt jäädä juttelemaan "lensmannin"
kanssa, mutta nimismies oli mykistynyt kokonaan ja karkoittanut
puhumattomuudellaan häiritsijät.
Mutta yläpäässä kylää oli vähitellen levinnyt tieto, että nimismiehessä
oli jotakin tekeillä. Hetkistä myöhemmin oli tämä tieto saapunut kylän
alapäähänkin. Aslak Rosto oli jo silloin lähtenyt, jotenka kielet
olivat saaneet vapaasti laulaa. Ja sen mitä ne olivat laulaneet, oli
tuonut ilmi Salkko Hukka, joka iltamyöhällä oli ajellut kyläänsä ja
joikannut:
— Tenomuotkan nimismies
käsirautoja takoo
Rosto-Aslakille.
Voiaa naa-naa...
Mutta kaukana kirkonkylästä, avaralla vuomalla oli ajaa karetellut
Aslak Rosto ja laulanut täyttä kurkkua:
— Paisunut nepo,
'vanhus' se astelee
palkista pitkin
suopunki kädessä...
Kun heitti tuo, 'vanhus',
niin jopahan tarttui!
Ja kun hän illalla oli tehnyt nuotiotulen muutama jängän laitaan ja
keitellyt kahvia sekä hörppinyt sitä, oli hänen käytöksensä ollut kuni
ainakin miehen, jonka omatunto oli puhdas.
Sillä Aslak Rosto ei enää uskonut synnin mitan täyttymistä.