Vanha Rosto loikoili kodan perällä, toinen polvi pystyssä ja imeskeli
piippuansa.
Kota oli pahansiivoinen. Lattiaksi levitetyillä koivunrisuilla oli
sikin sokin heinänpehkua, luita ja muuta roskaa. Nurinkäännetty peski
riippui kuivamassa kahden kotaseipään väliin kiinnitetyllä nuoralla.
Siellä täällä seinämällä oli soikeita arkkusia, "kiisoja", kodan
perällä kaikenlaisia talouskapineita, kuten puukuppeja, kulhoja,
kapustoita ja lusikoita. Vähän ylempänä nuorassa killui kolme
miehenpään kokoista vaaleaa palloa. Ne olivat umpeen neulottuja
poronvatsoja, "salmaksia", joissa poronmaitoa kuivattiin.
Vanha Rosto oli vasta palannut Ruijan markkinoilta. Raidot olivat vielä
purkamatta kodan edustalla. Ei ollut vanhus viitsinyt ruveta niitä
hajoittamaan. Eikä olisi jaksanutkaan, väsynyt kun oli ollut. Aslakille
oli heittänyt sen.
Hän piti silmällä kahvipannua, joka kiehui tulella, silloin tällöin
pihauttaen pisaran sisällöstään valkeaan.
— Siirräpä pannua, virkkoi hän puolikasvuiselle poikaselle, joka
kyykötti oviloukossa ja taitteli koivurisuja hyppysissään.
Poika nosti pannun syrjään.
— Vai sinun vaivaisen jättivät kahden Tuomman kanssa? O sentään sitä
Aslakkia.
Poika muikisti suutaan ja silmäsi halveksivasti vanhusta.
— Mitä siinä on valittelemista? Hyvinhän olemme hoitaneet elon, lausui
hän vähän kärsimättömästi. Eikähän meidän tarvinnut olla kuin vähän
toista vuorokautta kahden. Sinähän tulit aamulla. Mikäs tässä oli
hätänä, kodan lähistöllä kun oli elo... Ja sitten vielä kotona Vilggis
ja Panu. Koirat heiluttivat häntäänsä, kun niiden nimiä mainittiin.
— Mitä koiria on Aslakin mukana? Onko Musti?
— Ei ole. Musti menetti henkensä Aititunturissa. Siellä on Pomppe ja
Ränni.
— Ja Mustin ja Kirjiksen ampuivat?
— Niin... ja Tösselin.
— Katso niitä petoja! Milloinkahan kosto saavuttaa Kummajärven Salkon?
Ihmeen kauan häntä onkin Jumala kärsinyt. Mutta... saat uskoa,
Pikku-Jouni, että hirmuinen kuolema tulee vielä sille miehelle.
— Niinpä taitaa...
— Jo vain! Muista minun sanoneen.
Vanhus vaipui mietteisiinsä ja tuijotteli tuleen. Hänen huulensa
liikkuivat hiljaa ja tuontuostakin siveli hän kädellä otsaansa kuin
rauhoittaakseen levottomia ajatuksiaan.
Toiselta puolen kotaa kohosi pörröinen pojanpää rou'on alta, otsalla
likainen, verentahraama kääre. Poika nousi istumaan ja hieroskeli
silmiään haukotellen pitkään.
— No mitenkä Antras jaksaa? Onko pää hyvin kipeä?.
— Onhan se.
— Löivätkö ne pahoinkin sinua?
— Tuohon reiän, uikutti poika osoittaen kulmaansa.
— Miksei Aslak ole toimittanut lääkäriin? kysyi vanhus.
— Eihän se joutanut, kun piti lähteä tokan perään. — Ja kyllä minä
toinnun tästä muutenkin.
— Hyvä olisi vain, poika parka.
Pikku-Jouni kaasi kuppiin kahvia ja ojensi toverilleen. Tämä joi sen
ahnaasti ja laskeusi jälleen pitkäkseen.
— Käypäs noutamassa lihaa luovasta, virkkoi vanhus hetken päästä. —
Pannaan kiehumaan illalliskeitto. [Luova = riukujen varaan pystytetty
lava, jossa lappalainen säilyttää kalaa, lihaa y.m. suojellakseen niitä
koirilta y.m.]
Pikku-Jouni kömpi ulos ja kompuroi kuorma-ahkioiden lomitse luovan
luo, josta haki lapapuolikkaan. Oli pilkkoisen pimeä. Pohjan taivaalla
paloivat revontulet heikosti, mutta tähdet tuikkivat terävänkirkkaina.
Vanhus oli juomassa kahvia, kun hän palasi kotaan. Hän joi kolme
kuppia yhteen menoon ja heittäytyi sitten taas pitkälleen äskeiselle
paikalleen. Pikku-Jouni haki pataan lunta ja asetti lavanpuolikkaan
sulamaan.
Hetken päästä kohosi vanhus jälleen ylös ja katseli kirkkain silmin
pojan puuhia. Väkevä kahvi oli karkoittanut väsymyksen kokonaan ja hän
tunsi itsensä keveäksi ja pirteäksi.
— Niin vain, niin vain, hoki hän ja täytti piippuaan. — Se on oikein,
poikani! Mies sinusta tulee, tulee kerrassaan. Laske pata vähän
alemmas, niin sulaa lumi paremmin. Kas niin!... Annapa se lapa tänne...
Ohoo, onpa se vähän jäässä vielä... Kuulehan, ota kahvia, ota kahvia,
poikani.
Pikku-Jounin juodessa veisteli vanhus hienoja viipaleita lavasta ja
heitteli pataan. Ja puhe kumpusi vuolaana virtana hänen suustaan:
‒ Salkko Hukka oli pahalla päällä. Tingisvaarassa aikoi jättää
minut, mutta minä rukatin jälkeen. Sanoi häneltä varastetun taas...
kymmenkunta poroa, mitä lie. — Niin se Jumala rankaisee.
Vanhus huokasi ja jatkoi:
— Oo sitä jumalattomuuden paljoutta! Aivan varkaudella eletään eikä
muisteta kuolemattomia sieluja. Parannus lykätään päivästä päivään
ja niin menee sielu helvettiin, että roiskahtaa. O-hoo! Kyllä oli
evankeliumin valkeutta taas Suuvuonossa. Elävästi saarnasi Outa-Jussa.
Selällään piti taivaan valtakunnan ovea, mutta ei tullut monta... tuli
sentään joku. O-hoo!
— Keitä siellä tuli kristityiksi? kysäisi Pikku-Jouni.
— Tulihan siellä Larssenin rouva ja yksi piikatyttönen... en muista
nimeä. Ja monta muuta.
— Vai oikein kauppiaan rouva?
— Jo vain. Niin nöyränä tuli Jussan kaulaan kuin lapsi, vaikka on ennen
ollut vähän ylpeänsekainen.
Vanhus laski lavan syrjään ja pyysi pojalta kahvia. Tämä ojensi hänelle
täyteisen kupin.
— Joo, niin vain, puheli hän juodessaan. — Sellaista se oli. Kovin se
Jussa olikin nyt hengessä, puhui kuin enkeli. Enpä ole pitkään aikaan
kuullut niin makeaa evankeliumia. Ja sitä se syntinen tarvitsee... kun
nimittäin synti tulee synniksi. Niinkuin Rasmus-Pietillekin.
Pikku-Jouni höristi korviaan.
— Rasmus-Pietille? Mitä hänestä?
Vanhus katseli poikaa terävästi ja vastasi hetken päästä;
— Niin, tehän olette vanhoja tuttuja. Olette asuneet monta vuotta
samassa kodassa?
— Niin olemme. Minä olin huutolaisena Hetta-Maunalla ja Pieti oli
renkinä.
— Nyt on Pieti huonona sairaana parast'aikaa.
— Vai niin. Pikku-Jounin nelikulmaiset kasvot ilmaisivat hämmästystä.
— Eikä ole kauan, kun oli käymässä Tenomuotkan kirkolla.
— Niin... mutta nyt on maapinnassa, hyvin huonona. Oli tunnustellut
teidän tekemiänne yhteisiä varkauksiakin.
— Kylläpä on sitten huono...
Pikku-Jouni puisti päätään ja kömpi ulos.
Vanhus jutteli juttelemistaan, mutta huomasi vihdoin, että kuulija oli
hävinnyt. Silloin lakkasi hän.
Hetken päästä palasi Pikku-Jouni takaisin ja ilmoitti, että pohjoisesta
päin oli joku tulossa, koska koiran haukku kuului.
‒ Eihän vain Aslak?
‒ Tiesi jo.
Pian karkasivat Vilggis ja Panu haukkuen ulos ja hetken kuluttua erotti
tavasta, jolla ne luskuttivat, että ne olivat tavanneet tuttuja. Ei
kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kodan ympärillä tömisi, kalahteli ja
naskui ja koirat haukkuivat iloisesti.
‒ Jopahan tuli ryöstötokka! huudahti Pikku-Jouni ja kipaisi ulos.
Vanhus seurasi perässä. Kodan ympärillä uikehti sakea porolauma.
Koparat naskuivat ja tuontuostakin kalahtelivat sarvet yhteen, kun
sattui kaksi vähemmän sopuisaa elukkaa vastatuksin. Aslak viuhtoi
suopunki kädessä ja koetti heittää kiinni muuatta kookasta härkää.
Mutta pimeässä suhahti suopunki useamman kerran ohi ja poro laukahteli
puolelta toiselle.
— Mitä varten sitä heität? huusi vanha Rosto.
— Se on kirkkohärkäni. Tarvitsen sitä huomenna, huusi Aslak vastaan.
Hei, Pikku-Jouni! Lähdepä ajamaan Pieran kanssa poroja eloon! Hän
selvitti suopunkinsa ja yritti uudelleen. Mutta ei! Heitto meni sivu
kuten edellisilläkin kerroilla.
— Mikä kätesi on pilannut?
Aslakin vastauksena oli synkeä kirous. Hän selvitti suopungin vielä
kerran ja heitti. Ja nyt tarttui poro kiinni. Niska kyyryssä, riuhtoen
päätään tuli se vastahakoisesti vetäjän luo, sai pangan päähänsä ja
rauhoittui.
Sillävälin olivat pappi ja hänen kyytimiehensä riisuneet poronsa ja
kaaristaneet irti eväslaukkunsa.
— Niila saa viedä papin porot metsään, virkkoi Aslak pastorin puoleen
kääntyen ja lisäsi huomattuaan eväslaukun:
— Mitä? Omia eväitäänkö pappi aikoo syödä? Ehei! Aslak Rostolla on
sentään vielä vieraankin vara.
Miehet nauroivat ja työntyivät kotaan. Siellä oli vanha Rosto lisännyt
puita valkeaan, joka nyt roihusi komeasti.
Pappi tervehti vanhusta, joka tarkasteli häntä tuuheiden kulmakarvainsa
alta.
— Vai papin se Aslak yhytti matkallaan. Niin vain... Ja pappi sai tulla
oikein isomman porolauman kera.
— Joo, olihan siinä poroja. Kuinka monta lie ollut kaikkiaan?
— Satakunta.
— Mitenkä ne karkuun pääsevät? Eikö niitä tavallisesti paimenneta?
Aslak silmäsi merkitsevästi isäänsä, ennenkuin vastasi.
— Paimennetaan kyllä, mutta väliin sattuvat pääsemään, virkkoi hän
yksikantaan.
Vanha Rosto katsoi keitosta ja kohensi tulta padan alla.
— Sattuikin pappi parhaaseen aikaan, virkkoi hän. — Tässä juuri pantiin
keitto tulelle.
Aslak istui ja tuijotteli valkeaan. Otsa oli vetäytynyt ryppyihin ja
huulet olivat pusertuneet tiukasti yhteen. Yht'äkkiä havahtui hän ja
vilkaisten pappiin virkkoi isälleen:
— Pane kahvi myös tulelle.
Hän veti esiin piippunsa ja täytti sitä vitkalleen tuleen tuijottaen.
— Vai tämä se on nyt Tenomuotkan uusi pappi, alkoi vanha Rosto, kun oli
saanut kahvipannun hyvin tulelle asetetuksi. — Onkos tämä pappi niitä,
joista kirjoitettu on: 'Ja suuri joukko pappeja olit myös uskolle
kuuliaiset'?
Vanhus katseli pastoria tutkivasti ja omituinen tuli välkehti hänen
silmissään.
— Joko rupeat taas sen uskosi kanssa? äsähti Aslak. Tietysti pappi on
kristitty! Sehän on selvä!
— Siinäpä se juuri onkin, poika, siinäpä juuri, kun kaikki papit eivät
ole kristityitä.
Pastori katseli hymyillen isää ja poikaa ja virkkoi viimemainitulle:
— Antaahan vanhuksen kysellä vain. Minä en sellaista pelkää.
Hän vastasi kysymykseen, josta oli seurauksena, että uusi tuli heti
perässä:
— Olitkos ne vielä oikein kristityt, kun apostoli näin kirjoittaa?
Siihenkin kysymykseen tuli tyydyttävä vastaus. Mutta sittenkös
alkoikin kysymyksiä sataa. Niitä tuli sekä vanhasta että uudesta
Testamentista ja niin tiheään, ettei pastori ehtinyt likimainkaan
kaikkiin vastaamaan, vaan vastasi vanha Rosto niihin itse, kun ei papin
vastausta heti kuulunut.
Pastori oli huvitettu vanhuksen puhetulvasta ja lausuikin:
— Kuulee, että vanhus on perehtynyt raamattuun.
— Sitähän se työkseen tutkii, nyt kun ei enää paljon muuhunkaan kykene,
virkahti Aslak välinpitämättömästi.
Vanhus ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa, vaan vastasi papin
huomautukseen:
— Saahan sitä lukea ja saahan sitä tietää, mutta ei se ole vielä
pääasia.
— Mikä se vanhuksen mielestä on pääasia?
‒ No että on pyhä henki.
— Niin vain... mutta onko vanhus sitten varma, että teillä se on?
— Minäkö? Olenpa tietysti, huihai!
‒ Mitenkä se vanhus on hengen saanut?
— Niin minäkö? Minä sen kyllä tiedän, mutta papinhan pitäisi myös
tietää, miten henki saadaan.
— Mitenkähän tuo mahtaisi olla?
Pastori katsahti veitikkamaisen näköisenä Aslakkiin, joka oli nostanut
padan tulelta ja kaasi parastaikaa keittoa kuppeihin.
— Vaari pääsi taas vauhtiin, ärähti hän uudelleen.
— Tietysti pappi tietää semmoiset asiat.
‒ Niin vain...
Vanhus kävi vähän neuvottomaksi, mutta jatkoi itsepintaisesti:
‒ Sanokoonpa sitten, kun tiennee.
— Eiköhän tuota saataisi... rukouksen kautta? Papilla oli suu täynnä
poronlihaa.
— Mene huukiin! Ei, hyvä mies!
— No mitenkä sitten?
— Ka, kättenpäällepanemisen kautta, tiedämmä.
— Hm.
— Niin se saadaan! innostui vanhus ja hänen kirkkaat silmänsä loistivat
itsepintaisina. — Joonas-Pieti pani kätensä minun päälleni ja todisti
synnit anteeksi... ja silloin tulin minä kristityksi ja sain pyhän
hengen. Ja niin pitäisi papillekin käydä.
— Niinpä pitäisi...
— Katso sinä... yritti vanhus jälleen, mutta Aslak keskeytti hänet
töykeästi, työntäen keittokupin hänen eteensä:
— Ole houraamatta ja syö! sanoi hän harmistuneella äänellä. — Ei pappi
jaksa kuulla sinun puheitasi.
Pastori katsahti häneen kummastuneena ja yritti sanoa jotakin, mutta
nähtyään Aslakin tylyt kasvot hän vaikeni ja jatkoi äänetönnä syöntiään.
Aterian päätyttyä kömpi Aslak ulos ja kuului hetken päästä ähkivän
Ruijan-raitojen kimpussa.
Pastori meni myös ulos. Taivas oli pilvetön ja tähdet kimaltelivat
kylmän kirkkaina. Kota oli koivurisukon laidassa, pienen mäennyppylän
katveessa. Sen edustalta aukeni luminen, pimeänkattama maisema, jossa
siellä täällä häämöitti tummia täpliä: vaivaiskoivupensaikolta.
Etempänä oli musta vyöhyke, joka reunusti hämyistä aukeaa. Siellä oli
metsä.
Aslak purki muuatta ahkiota, kun pastori tuli hänen luoksensa.
— Ei olisi pitänyt vanhusta keskeyttää.
— Mitäpä hänen tarvitsee aina siitä uskostaan...
— No mutta jos hän nyt kerran on siinä sydämellään kiinni...
— Mitä joutavia! — Aslak teki kädellään torjuvan liikkeen.
— Kun nyt ei kuitenkaan olla oikeita kristityltä...
Hän väänsi jauhosäkin selkäänsä ja lähti sitä kantamaan luovalle:
— Pitää kantaa jauhot suojaan, puheli hän mennessään. — Niissä on
näissä Tydalin säkeissä niin ohuet kuoret...