Tiengerjärven tunturitalossa, neljä penikulmaa kirkolta pohjoiseen,
istui Tenomuotkan pappi sairasvuoteen ääressä. Talon vanha emäntä,
Pirita, sairasti kuolinvuodettaan ja pappi oli aamulla noudettu sinne
kiireen kaupalla.
Pirtti oli korkea ja jokseenkin tilava. Sen yhdessä nurkassa oli
kookas takka mustuneista luonnonkivistä. Kunkin kolmen ikkunan
yläpuolella oli tukeva seinähylly, joista toisella sivuseinällä oleva
oli täyteen ahdettu erikokoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia.
Peräikkunan yläpuolella oleva oli taas saanut säilytettäväkseen tyhjän
margariinilaatikon, jonka kyljessä komeili poltetuin kirjaimin: "Chr.
Philipsen & Co. Kristiania". Sen ja ikkunan ylälistan väli oli täynnä
tahriintuneita valokuvia.
Peräseinällä olevassa sängyssä makasi sairas valkoinen peski päällä
ja silmäili avuttoman näköisenä vuoroin sängyn vieressä tuolilla
istuvaa pappia, vuoroin takan luona häärivää tytärtään, joka oli
kahvinkeittopuuhissa.
Pastori lausui sairaalle silloin tällöin sanasen huomattuaan, ettei
tämä kyennyt pitkiä puheita ymmärtämään. Sairas nyökytteli päätään ja
sipisi jotakin itsekseen, silitellen kurttuisella kädellään lapinnyssyn
nauhoja, jotka riippuivat hänen rinnallaan. Yht'äkkiä hän katsoi pappia
oudonnäköisenä ja kysyi:
— Kuka sinä olet?
Pastori hämmästyi, mutta huomasi samassa, että sairas houri ja vastasi
tyynesti:
‒ Minä olen pappi.
— Pappi —?
Sairas katsoi häneen kiinteästi: Akässuvannon pappiko?
— Ei se ole kuin meidän pappi, ehätti tytär väliin.
Sairas rupesi hymyilemään ja katseli pappia lempeästi silmiin.
— Sinä olet tietysti kristitty pappi? kysyi hän nyökäyttäen päätään ja
hymyillen lapsenomaista hymyään.
Pastori naurahti ja vastasi myöntävästi,
— Et sinä saa sitten varastaa etkä pettää?
— Voi kun se houraa, päivitteli tytär, joka parastaikaa kuivasi
kahvikuppeja.
— Enpä tietenkään, vastasi pastori katsahtaen vakavasti sairaaseen.
Tämä sulki silmänsä ja näytti vaipuvan uneen. Tytär oli sillävälin
kaatanut kahvin kuppiin ja kehoitti pappia ottamaan.
— Aslak Rosto se kovin kiitti sinua. Sanoi sinun olevan kristityn.
Pastorin kahvinjuonti keskeytyi ja hän katsahti hämmästyneenä tyttöön.
— Tunnetko sinä Aslak Roston? Tietysti. Hänet tuntevat kaikki. —
Minkälainen mies hän on? — Sanovat ne jotkut hänen varastavan, mutta
en minä tiedä. Muuten hän on rikas ja tavattoman auttavainen. Toi
meillekin kilon kahvia ja kaksi poronlapaa ja käski lähettää sinua
hakemaan, kun huomasi äitimuorin huonoksi.
Tyttö katseli pastoria lapsenomaisilla, rehellisillä silmillään.
Sairas heräsi ja tytär arveli nyt olevan parasta ryhtyä häntä
ripittämään.
Pastori laittoi rippineuvot kuntoon ja aloitti pyhän toimituksen.
Sairas äänteli hiljaa itsekseen ja silitteli myssynsä nauhoja. Tytär
auttoi häntä istumaan, kun tuli sakramentin jako ja silmät ummessa
vaipui sairas jälleen pitkälleen eikä näyttänyt kuuntelevan loppusanoja
ollenkaan.
Toimitus loppui ja pastori veisasi virrenvärsyn. Sairas makasi koko
ajan silmät ummessa. Mutta kun veisuu loppui, avasi hän silmänsä ja
katseli taas hymyillen pappia, viitaten häntä tulemaan lähemmäs.
Pastori kumartui hänen puoleensa.
— Onko sinulla poroja? kysyi vanhus. — On. Pastori nyökäytti päätään.
— Ovatko ne kiinni?
Pastori nyökäytti jälleen päätään.
— Aslak Rostolla on paljon poroja, sanoi sairas ja hymyili valoisasti.
— Jopa meni taas omille teilleen, huokasi tytär. Siltä on muisti
loppunut.
Pastori nousi lähteäkseen. Tytär meni toiseen pirttiin, jossa papin
kyytimies odotteli ja ilmoitti papin olevan valmiina matkaan. Hetkistä
myöhemmin seisoivat porot valjaissa ja pappi kyytimiehineen karahutti
pihasta järvelle, jonka poikki tie mutkitteli kirkonkylää kohden.
Paluumatkalla palasivat pastorin ajatukset vastustamattomasti äskeiseen
omituiseen sairaskäyntiin ja — Aslak Rostoon.
Hän oli nyt ollut lähes vuoden Tenomuotkassa ja monenlaisia havaintoja
hän oli tänä aikana tehnyt. Eniten häntä kuitenkin oli oudostuttanut
se epäluottamus, jolla ihmiset häneen alussa suhtautuivat, puheen
johtuessa uskonasioihin. Hän oli ihmetellyt syytä siihen, mutta ei
ollut päässyt sen perille. Hän tiesi kyllä, että näillä seuduin oli
aikoinaan liikkunut valtava herätys, joka kulovalkean tavoin oli
kulkenut yli koko pitäjän, taivuttaen hurjalla voimalla kaikki allensa.
Mutta hän oli luullut sen jo aikoja menettäneen voimansa. Niin oli
hänelle asia esitetty "alhaalla", kaupungissa, josta hän tänne oli
muuttanut. Mutta ei. Vaikka hän ei alussa ollut kyennytkään huomaamaan
muita jälkiä tuosta muinoisesta, valtavasta herätysliikkeestä kuin
omituisen tervehtimistavan ja seuroissa ilmenevät "liikutukset",
oli hän myöhemmin tehnyt sen havainnon, ettei liike suinkaan ollut
menettänyt mahtiaan, vaan päinvastoin oli vieläkin mitä suurimpana
tekijänä näiden ihmisten elämässä. Se mies, joka oli tämän hengellisen
lumivyöryn liikkeelle pannut, oli kuolemansakin jälkeen vielä näiden
yksinkertaisten tunturi-ihmisten pappi ja sielunhoitaja. Hänestä he
puhuivat, hänen vaikutustaan he muistelivat, hänen kirjojansa lukivat.
"Rovasti-vainaja" — niinkuin he häntä kutsuivat oli antanut heille
heidän maailmankatsomuksensa ja elämänjärjestyksensä. Hän oli ollut
se suuri, rakastettu "pappa" [pappi], jota muistellessa lappalaiselle
vieläkin vesi silmänurkkaan kiertyi.
Tämä seurakuntalaisten suhde "rovasti-vainajaan" se oli, joka alussa
oli uhannut nostaa tien pystyyn Tenomuotkan nykyiseltä papilta.
Kaupungissa hänellä oli ollut sangen helppo päästä ihmisten sielujen
kaitsijaksi. Mutta täällä kävi toisin. Nuo vilkkaat, yksinkertaiset
ihmiset, jotka tavallisesti lausuivat ajatuksensa niin havainnollisesti
ja selvästi, rupesivat kiertelemään ja kaartelemaan, kun tuli puhe
uskonasioista. Heidän puheensa muuttui silloin niin peitetyksi
ja salaperäiseksi, ettei pastori ollut päässyt selville, mitä he
oikeastaan tarkoittivat. Kunnes eräänä päivänä muuan tunturitalon
isäntä oli ilmaissut hänelle syyn tuohon verhottuun käytökseen. 'Me
emme pidä pappia kristittynä, koska kukaan meistä ei ole kuullut
papin tehneen parannusta'. Silloin oli asia hänelle kirkastunut: he
pitivät häntä kääntymättömänä. Eikä siinä ollut auttanut minkäänlainen
selitys. 'Eihän pappi todista koskaan syntejä anteeksi, niinkuin
"rovastivainaja" on käskenyt ja niinkuin sanakin opettaa'.
Siinä sitä oli oltu.
Turhaa siinä oli ollut vedota raamattuun. He tunsivat sen kyllä. Ja
myönsivät, että pappi, joka oli akatemiassa niin suuren opin saanut,
tunsi sen myös — ulkonaisesti, mutta sanan henki ja voima oli häneltä
peitossa, koska hänellä ei ollut — pyhää henkeä.
Hän, pappi, jumaluusopin ongelmoihin perehtynyt, oli ollut kovin
hämmästynyt. Ja hän oli valmistunut pitkään piiritykseen, joka
kuitenkin oli näyttänyt niin toivottomalta.
Mutta yhä suuremmaksi oli hänen hämmästyksensä kasvanut, kun hän
muutamia kuukausia myöhemmin oli havainnut maaperän rupeavan
myötäämään. Entinen epäluottamus oli silminnähtävästi alkanut hälvetä.
Ja syynä siihen oli — Aslak Rosto, niin kummalta kuin se tuntuikin.
Tämä nuori, rikas lappalainen oli ilmeisesti hänen puolellaan, siitä
ei päässyt mihinkään. Hän oli sen monesti huomannut. "Aslak Rosto se
väittää papin olevan kristityn", oli hän kuullut sanottavan useamman
kuin yhden kerran. Ja hän oli huomannut puhujien katseista, etteivät
he sitä leikillä sanoneet. Kaukana siitä. Päinvastoin oli tuo sana
todistuksena jonkunlaisesta sekaannuksesta heidän ennen niin varmoissa
mielipiteissään. Se oli kuin avuttomuuden todistus, joka osoitti, että
kysymys hänen kristillisyydestään ei ollutkaan niin helposti ratkaistu.
Mikä mies oli tämä Aslak Rosto? Ja mistä johtui hänen vaikutusvaltansa?
Sillä vaikutusvaltaa hänellä oli, siitä hän oli tänään viimeksi
saanut todistuksen. 'Aslak Rosto se kovin kiitti sinua'. Sanoi sinun
olevan kristityn'. Niin oli Tiengerjärven tyttö sanonut. Johtuiko tuo
vaikutusvalta hänen rikkaudestaan? Vai pelkäsivätkö ihmiset häntä
niin paljon, etteivät uskaltaneet olla erimieltä hänen kanssaan?
Näihin kysymyksiin ei pastori löytänyt vastausta. Sen verran hän oli
tehnyt havaintoja kirkolla, että toinen puoli kirkonkylää, eli "Roston
valtakunnan alamaiset", olivat valmiit vaikka mihin Aslak Roston
tähden. He kiittivät häntä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He
ylistivät hänen jalomielisyyttään ja anteliaisuuttaan. Ja jos Aslak
tarvitsi jotakin, saivat muut odottaa. Viime kesänä esimerkiksi oli
pappilanrouva tingannut Muotka-Maijan pyykkiin. Tämä oli luvannut
aivan varmasti. Mutta pyykkipäivänä hän oli lähettänyt sanan, ettei
hän joudakaan. Hänen olikin pitänyt ruveta punaamaan — Aslak Roston
aittaa. Ja siellä oli Maija heilunut pensseli kourassa, huulet yhteen
puserrettuina ja maalannut. Eikä pappilanrouvan ollut auttanut muu
kuin odottaa. Saatuaan aitan punatuksi, oli Muotka-Maija tullut ja
pessyt pyykin kuten ennenkin. Ainoa, joka "Roston valtakunnassa"
uskalsi Aslakkia vastustaa, oli Rauna-muori, vaikka ei hänkään aina
esiintynyt yhtä jyrkkänä. Päinvastoin saattoi hänkin toisinaan
antaa Aslakille tunnustusta. Niinpä kerran, kun Aslak oli avustanut
muuatta köyhää leskeä, oli Rauna-muori lausunut, että "Aslak Rostolla
— hänen jumalattomuudestaan huolimatta — oli enemmän töitä kuin
monella kristityllä. — Rauna-muori oli ollut kiivaimpia papin
vastustajia, mutta viime aikoina oli hänkin osoittanut jonkunlaista
suvaitsevaisuutta häntä kohtaan. Eikä hän ollut tätäkään muutosta
voinut lukea muiden kuin Aslak Roston ansioksi.
Pastori oli ollut niin mietteisiinsä vaipuneena, ettei ollut huomannut,
että poro oli pysähtynyt ja että kyytimies huusi hänelle jotakin. Hän
kömpi ylös reslasta.
He olivat pysähtyneet aukealle vuomalle.
‒ Mitä nyt? kysyi hän.
— Onkos pappi ennen kuullut tuollaista laulua?
Pastori kuulosti.
Heidän vasemmalla puolellaan, verrattain lähellä, lauloi reipas ääni:
— Paisunut [kasvoiltaan ajettunut] nepo
'vanhus' se astelee
palkista pitkin.
Suopunki kädessä.
Kun tuo heitti 'vanhus',
niin jopahan tarttui!
Pimeästä rupesi näkymään epäselviä, liikkuvia olentoja, kuului koparan
naske ja koira haukahti väliin. Pastorin poro rupesi riuhtomaan ja
tahtoi väkistenkin riistäytyä irti.
— Sieltä tulee tokka, huomautti kyytimies.
— Kenenkähän se mahtanee olla?
— Aslak Roston... Tunnen äänestä.
Samassa hurisi porolauma ohi, niin että lumi tuprusi. Sarvet
kalahtelivat toisiinsa ja koparat naskuivat. Koirat kiersivät lauman
laitoja vimmatusti haukkuen. Lauman edellä ajanut mies huusi jotakin ja
siihen vastasi vuomaita toinen ääni, jonka pastori tunsi laulajaksi.
Seurauksena oli, että porolauma pysähtyi muutaman sadan askelen päähän.
Pimeästä astui esiin kookas mies taluttaen poroaan. Häntä seurasi
toinen vähän jälempänä.
— Buore aeked! Hyvää iltaa! tervehti tulija.
— Jumal' antakoon! vastasi pastori.
— Mitä, pappiko se on? huusi iloinen ääni.
‒ Niin on. Taitaa olla Aslak Rosto?
— Jo vain!
Miehet tervehtivät toisiaan.
— Mistäpäin Rosto ajelee?
— Tuolta rajalta tulen. Oli päässyt pieni parttio karkuun ja olemme
olleet sitä hakemassa. Entä pappi? Mistäpäin tulet?
— Tiengerjärveltä. Olen käynyt sairaan luona.
— Aa, vanhan Piritan... Joko erkani?
— Ei vielä, heikoksi jäi.
Aslak Rosto sytytti piippunsa.
— Kuka se tämä toinen?
— Etkö tunne? huusi kyytimies.
— Ka, Taapa-Tuomas! — Terve!
— Terve, terve!
‒ Papin sopii ajaa minun kylääni yöksi, virkkoi Aslak hetken päästä. —
Ei ole pappi vielä käynytkään, vaikka on luvannut.
— Onko se tien varrella?
— Ei ole kuin kolme neljännestä talosta, jossa tullessa olette käyneet.
— No sittenhän sopii.
Aslak huusi jotakin koirille ja vihainen haukunta alkoi taas. Porot
lähtivät karkaamaan koirain ajamaa suuntaa ja Aslak renkineen karahutti
perään. Pastori kyytimiehineen lyöttäytyi samaan joukkoon, — ja niin
mentiin hyvää vauhtia.