Yli tunturin toisensa jälkeen kiidättää Aslak Rosto virmapäisellä
porollaan. Hän oli Suuvuonosta lähdettyään ollut aamupäivällä
kodallaan. Yhdeksisen penikulmaa oli katkennut vajaassa kahdeksassa
tunnissa, mutta se matka oli maksanut kahden poron hengen. Läpi yön
he olivat ajaneet renki Niilan kanssa, pysäyttäneet vain suurimmassa
kiireessä — ja antaneet taas pyrynä mennä. Aamulla varhain he olivat
kulkeneet rajan yli ja siitä ei ollut enää kuin toista penikulmaa
kodalle. Suurimmassa kiireessä oli haukattu eine ja sitten uusilla
poroilla matkaan ryöstäjäin perään, joilla oli runsaan vuorokauden
voitto ajassa. Mutta kun kummajärveläisten oli ajettava edellään
suurta porolaumaa, eivät he voineet niin nopeasti kulkea kuin tyhjät
miehet vereksillä härillä, jotenka Aslak uskoi vuorokauden perästä
saavuttavansa tihutyöntekijät.
Aslak pysäytti poronsa ja nousi ahkiosta. Rengit, jotka hän oli
ottanut mukaan, olivat jääneet kauas jälkeen ja Aslak odotti heitä.
Kaukana takanapäin, korkealle kohoavan tunturin lumivalkealla kyljellä
näkyi kaksi mustaa pistettä, jotka vinhaa vauhtia kiitivät tunturin
rinnettä alas. Sieltä ajoivat rengit, Niila ja Piera. Muutaman hetken
kuluttua he olivat saavuttaneet isäntänsä ja nousivat ahkioistaan
puhalluttaakseen läähättäviä porojaan. Kaksi koiraa, jotka olivat
juosseet edelle, palasivat takaisin häntäänsä heilutellen.
— Tämähän vasta menoa, lausahti Niila puistellen lunta peskistään. —
Saa nähdä, mitenkä porot jaksavat.
— Poroja emme nyt sääli, virkkoi Aslak ja silmäsi Niilan läähättävää
ajokasta, joka puuskutti kuin höyrykone. — Pääasia on vain, että
saamme kummajärveläiset kiinni. Onpa ryöstötokassa ajokkaita, joilla
kotia päästään, jos nämä vaipuvatkin. Jälki on hyvä, yhtyi puheeseen
Piera, osoittaen noin viiden metrin levyistä tietä, jonka porot olivat
polkeneet pehmeään lumeen.
Niin on. Tätä ajaa kuin kruununtietä ikään, sanoi Aslak ja kirosi. — No
pojat! Annamme hurista taas!
Jälleen porhalsivat porot pitkin lumista tannerta. Aslakin sydäntä
kaiveli kiukku, kun hän katseli edessään olevaa leveää tokanjälkeä. Se
teki hänet melkein sairaaksi. Sellaisia roistoja ne kummajärveläiset!
Viedä paimenten nenän edestä satoihin nouseva tokka! Sellainen repi jo
ihmisen sisun pieniksi kappaleiksi. Vahinko ei vielä mitään, mutta se
röyhkeys ja hävyttömyys! Varkaallakin tuli olla ihmisyyttä. Jos otat,
niin ota sellaiseen aikaan, ettei kukaan näe; ota hiljaa ja nöyrällä
mielellä. Mene sitten tiehesi ja peitä jälkesi. Se on säädyllistä.
Mutta tulla eloon juuri kuin omaansa ja lähteä sitä ajamaan edellään
kuin iso Ruijan kauppias, joka täyteisestä lompakosta on ostonsa
maksanut, kas se on jo enemmän kuin mitä ihminen voi kestää. Pitää olla
jo totisesti kummajärveläinen voidakseen sellaista tehdä!
Aslakin kasvot vääntyivät kiukusta ja hän puri hammasta. Silmät
leimusivat oudosti ja käsi tempoili hihnaa alituiseen, vaikka poro
pakeni niin paljon kuin jaksoi. Huimasta vauhdista huolimatta jouti
Aslak kuitenkin silloin tällöin vilkaisemaan sivulleen. Hänen tarkka
silmänsä huomasi, missä joku poroista oli hypännyt syrjään. Hän
vilkaisi poron jalluin ja niitä seuraaviin koiran jälkiin. Hetkeksi
tunsi hän helpotusta ajatellessaan, että jonkun olisi onnistunut
karata. Mutta säännöllisesti kaartoivat karkurien jäljet takaisin
tokkaan. — Niillä herjilla oli hyvät koirat! —
Taas on edessä tunturin selkä. Sen alaosaa peittävät
vaivaiskoivurisukot, mutta yläosa on paljas. Sen yli käy tie.
Vaivaloista ja hidasta nousua, jolloin poro nykii ahkiota kappale
kappaleelta ylös ja läähättää haljetakseen. Jyrkimmissä paikoin on
noustava ahkiosta ja kiskottava poroa perässä... Taas loivempaa
rinnettä, jolloin alkaa entinen nykiminen ja läähätys. Sitten vielä
jyrkempi nousu kuin äsken, jolloin poroa on kiskottava voimainsa takaa,
— ja nyt ollaan tunturin selällä. Pieni levähdys, joka on tarpeen niin
miehille kuin poroillekin. Ja sitten valtavassa laukassa alas pitkin
valkoista mäkeä, joka näyttää niin pehmeästi yhtyvän alla olevaan
lumiaavaan, mutta on silti paikoitellen huikaisevan jyrkkä.
Miehet ajoivat tunnin toisensa jälkeen ja tokanjälki johti yhtä
ujostelematta suoraan länttä kohti. Taivaanrannalla kajastellut rusotus
häipyi pois ja yhä tihenevä hämärä kattoi seudun. Nälkäkin rupesi
jo vaivaamaan koko päivän kulussa olleita miehiä. Ei oltu joudettu
syömäänkään, niin kiirettä oli pidetty.
Aslak suisti poronsa muutaman risukon laitaan. Siinä oli levähdettävä
ja aterioitava. Hetken kuluttua karahuttivat rengitkin siihen ja
riisuivat poronsa.
— Jos tätä menoa jatketaan, on minun poroni pian juoksunsa juossut,
sanoi Niila irroittaessaan eväslaukkua ahkion keulasta. — Katsokaahan,
se pakahtuu saalomiseensa [saaloa = läähättää].
Aslak sytytteli nuotiota eikä puhunut mitään. Hänen ajatuksensa olivat
matkan päämäärässä.
— Saaloohan tuo minunkin, enkä minä ole hädissäni ollenkaan, virkkoi
Piera.
— Mutta minun panee aivan eri äänellä. Kuulehan...
Mitä tyhjiä! ärähti Aslak. — Aja sinä säälimättä vain! Ethän omallasi
ajane... Ja vaivu se ei! Siitä saat olla varma.
Hetkisen mentyä sykähteli koivurisuissa kapea tulenkieleke ja savu
nousi hienona, sinertävänä säikeenä ilmaan. Aslakin puhalleltua siihen
jonkun aikaa leimahti nuotio palamaan. Miehet ryhtyivät lämmittämään
jäätyneitä eväitään ja asettivat kahvipannun tulelle.
Aterian alkupuoli kului äänettömyydessä, mutta kun oli päästy käsiksi
kahviin, kirposi kieli ja keskustelu solahti kuin itsestään tuttuun
uomaansa, retken tarkoitukseen ja päämäärään.
— Kahdentoista tunnin kuluttua olemme perillä, puhui Aslak heitellen
rasvakimpaleita koirille ja silmäten Otavaa, joka tuikki jo kirkkaana
pimeään kääriytyneeltä taivaalta. Saavutamme kummajärveläiset
yösijoiltaan.
— Verekseltä näyttääkin jo jälki. Tuntuu kuin olisi elo vasta viisi
kuusi tuntia sitten tästä pyyhältänyt.
— Eikö Kummajärven Salkon pitänyt olla Könkään markkinoilla? kysyi
Piera.
— Niin kerrottiin Lainiossa. Enhän olisi muuten niin huolettomana
Ruijaan lähtenytkään.
— On siinä miestä! jutteli Niila. — Häntä ei moni ole päässyt
näkemään, vaikka on vuosikausia asunut samassa seurakunnassa. Ei kuulu
Äkässuvannon nimismieskään häntä nähneen kuin pari kertaa, vaikka
on pian kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi kertaa vuodessa käynyt
Kummajärvessä rajamatkoja ajaessaan.
— Ei Salkkoa sellaiset vieraat tapaa kotoa. Tuskin lie Äkässuvannon
pappikaan nähnyt häntä kertaakaan, vaikka en myös melkein joka vuosi
käynyt Kummajärvessä. Aina on Salkko poissa, milloin missäkin.
— Onko isäntä häntä nähnyt? kysyi Piera, kun oli hetkinen oltu ääneti.
— Olen kolme kertaa, kahdesti Suuvuonon markkinoilla ja kerran
Pahtatunturilla. Pitkä, silmäpuoli, luiseva mies... kömpelönnäköinen,
mutta kuuluu silti olevan liukas liikunnoissaan, kun tarve vaatii.
Satuimme vastakkain Pahtatunturin kurussa...
— Mitä tuo sanoi?
— Ei mitään. Teki vain hiljaisen "buore baeiven" [hyvää päivää] ja ajoi
ohitse.
Keskustelu katkesi. Miehet lopettivat ateriansa ja laittautuivat
jatkamaan matkaa. Lyhyt, talvitien päivä oli jo pimennyt, kun he
hyppäsivät ahkioihinsa ja hävisivät koivurisukkojen sekaan äänettömälle
vuomalle.
* * * * *
Pienen mäen laidassa, kahden tunturin välisellä aukeamalla makoili
Kummajärven Salkko poikansa kanssa. Iso nuotio palaa loimotti heidän
välissään, sulaten hiljalleen lunta ympäriltään. Se oli kaivautunut
mäen rinteeseen saakka ja valaisi kirkkaasti lumella loikovien miesten
kasvot. Salkko venyi puolinukuksissa ja hänen suupielessään roikkui
sammunut piippu. Ahavanpuremat kasvot olivat karkeat, nenä pitkä ja
käyrä, ja ruokkoamattomat viikset riippuivat velttoina alaspäin.
Poika oli myös pitkäkasvuinen kuin isänsäkin, laiha ja kalvakka.
Silmät paloivat syvällä päässä ja niiden katse oli arka ja vilkuileva.
Vähän matkan päässä, mäen ja sen pohjoispuolella olevan pitkulaisen
harjanteen muodostamassa notkelmassa paloi toinen tuli, jonka ääressä
kyyhötti puolikasvuinen poikanen. Se oli Salkon toinen poika, joka
koirien kanssa paimensi notkelmassa kaivavaa ryöstötokkaa.
— Huono yöpaikka tämä, virkahti poika siirtäen kuohuvan kahvipannun
loitommas nuotiosta.
— Meidän tulemme näkyy ainakin puolen penikulman päähän.
Salkko havahtui, puraisi piipun tiukempaan leukapieliensä väliin ja
murahti:
— Mitäpä se haittaa, vaikka näkyykin. Kenenkä luulet täälläpäin
liikkuvan? — Sitäpaitsi ei sen pitäisi kovin kauas näkyä. Tässähän
on risukkoa kasvavaa tievannyppylää ylt'ympäri, lisäsi hän kömpien
polvilleen.
— Älä ole niin varma. Ei olisi Aslak Roston työksi kumma, jos hän olisi
niskassamme ennen aamua.
‒ Mahdotonta! Semmoista härkää ei ole kellään, jolla ajaisi meidät
kiinni ollessamme ainakin runsaan vuorokauden edellä.
Poika ei vastannut; kaatoi vain kahvia kuppeihin ja kehoitti isäänsä
juomaan.
— Saat mennä käskemään Iiskoakin kahville, lausui Salkko, ottaessaan
vastaan tarjotun kupin. — Mutta juohan nyt itse ensin.
Poika hörppäsi neljä kuppia yhteen menoon, laski kuppinsa kinoksen
reunalle ja nousi suksilleen.
Tuokion kuluttua ilmaantui nuotiolle nuorempi poika, hinterä,
viidentoistavuotias miehenalku, jolla oli aikamiehen peski päällä ja
suuri lapinlakki syvässä korvilla. Tarttuen kinoksen reunalla olevaan
joutilaaseen kahvikuppiin laski hän sen ujostelematta täyteen.
— No? murahti Salkko kysyvästi ja tarkasteli poikaa sivusta päin.
— Makaavat, vastasi tämä ja hörppi kahvia huulet pitkällä.
— Ovatko kaivaneet?
— Kyllä. Nyt märehtii joka sorkka. — Muuten olisivat koko rauhallisia,
mutta muuan valkoinen kosotus [viidennellä vuodella oleva poro] pyrkii
villimään koko elon.
— Eroamaanko pakkaa?
— Niin, mutta Runni pitää sen kurissa.
— Runni ei ole ensimäistä kertaa tällaisilla matkoilla. Se on viisas
koira. —
— On siinä Leenalle kengäsvärkkiä taas, nauraa röhähti Salkko hetken
päästä.
— Ei ole äiti vielä entisistäkään selvinnyt.
— Hyvä on, että on varastossa, virkkoi isä. — Kyllä Lainion kauppiaille
nutukkaat kelpaavat. Vankka on tingannut sata paria täksi talveksi.
— On siinä taas papille ja nimismiehelle ihmettelemistä, kun nämäkin
kunturat [Kuntura = yhden poron koipinahat] ovat orressa, nauroi poika
ja ääni ilmaisi täysikasvuista miestä.
Salkon sameassa katseessa kuvastui jonkunlainen epämääräinen ihailu,
kun hän huomasi pojan kehittyneen ikäänsä edelle.
— Viisas mies se "länsy", puheli hän. — Katselee vain orressa riippuvia
koipia, kääntelee päätään ja hokee: 'Jaha, Salkko on taas tuonut
Lainiosta koipia Leenalle. Paljon se Vankka teurastaakin. Jaha!' — Eikö
se ollut niin?
Hän nauroi ja täytti piippunsa.
— Niin se sanoi viime kerralla, kun olivat ne orjalaisten koivet
kuivamassa. [Orjalaiset = länsilappalaiset.]
— Mitäs äiti siihen?
— Äitikö? Eipä juuri mitään. Virkkoihan vain, kun nimismies naureskeli
ja iski hänelle silmää, että 'on se tuo komsarjus leikkisä mies!' Minä
jo pelkäsin, että se menee aittaan, mutta ei mennyt. Joi vain kahvit ja
ajoi eteenpäin.
— Se on viisas mies, "länsy". Ei se joka asiaan nokkaansa pistä. Toista
maata on pappi. Se tekee jos jonkinlaisia kysymyksiä ja tutkii kuin
mikäkin — tuomari.
— Niinhän se!... Sinua kaipaa kinkereihin joka vuosi.
— Psth! Salkko sylkäisi halveksivasti. Niinkuin tässä ei olisi
parempaakin tehtävää...
Hän ojentihe pitkälleen tulen ääreen ja veti lakin silmilleen. Häntä
harmitti aina, kun puhe osui pappiin, sillä hänen täytyi tunnustaa,
että hän pelkäsi pappia. Syy siihen, minkävuoksi hän säännöllisesti
vältteli kinkereitä, oli se, että hän tiesi papin kajoavan arkaan
asiaan, hänen ja Leenan väliseen liittoon, jota ei oltu laillisella
tavalla solmittu, vaan oli syntynyt keskinäisestä sopimuksesta ja
oli jo kestänyt kauan. Salkko ei voinut tarkalleen sanoa, kuinka
kauan, mutta eilinen asia se ei ollut, koskapa vanhin poika oli jo
kolmannellakymmenellä. Alkuaikoina ei Salkolla olisi ollut mitään
vihkimistä vastaan, mutta kun vuosi oli vierähtänyt vuoden perästä
asian aina jäädessä entiselleen, oli hän käynyt yhä vastahakoisemmaksi
koko laillistuttamispuuhalle, ja nyt se tuntui jo tuiki mahdottomalta.
Johan sille olisi nauranut koko maailma... Nuorinkin jo viisitoista
täyttänyt... Olisi jo voinut kallistaa viinapikarin oman isänsä häissä.
Ehei...
Hän kohotti päätään ja käski pojan lisätä puita nuotioon ja pitää
veljen kanssa huolta poroista. Sitten hän painui jälleen hangelle ja
veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.
Mutta uni ei tullut heti. Ajatukset toimivat virkeinä ja riensivät
yhdestä asiasta toiseen. Ne viipyivät hetken äskeisessä ryöstössä,
kiersivät sen yksityiskohtia, säikkyivät ja arkiintuivat, mutta
kurkistelivat hetken päästä julkeina kaikkein vaarallisimpia kohtia
tuossa kiveliöseikkailussa. Siitä lähtivät ne kulkemaan taaksepäin
entisiä, jo puoleksi unohtuneita jälkiä, himoiten järkyttäviä näkyjä ja
vaaranalaisia kokemuksia.
Oli tehty kerrankin retki Tenomuotkan puolelle kauas kauas sisämaahan,
retki täynnä seikkailuja ja vaaroja. Vanhempi poika oli silloin
mukana ja Saara-Pieti, mainio kiveliöntuntija ja porometsästäjä. Oli
ollut tarkoitus verottaa vanhan Salkko Hukan kylää, jonka tiettiin
majailevan jossakin Vuongastunturin lähettyvillä. Oli hiihdetty läpi
hiljaisten metsien, kiivetty vaarojen yli, laskettu poikki laajojen
vuomien, salaperäisinä, hillittyinä, pyssyt olalla ja laukut selässä,
kuin peuranpyytäjät muinoin. Koirat, Runni, Kirjis ja Musti olivat
laukanneet edellä, kaarrelleet sivuilla kuin taitavimmat vakoojat
konsanaan... Muutamana päivänä iltapuoleen oli yhdytetty elo erään
vaaran katveessa. Vaikka jo oli pimeä, oli hän tuntenut merkin: se oli
Hukan. Paimenessa oleva poika, nosti häivytyksen ja lähti juoksuun.
Mutta he eivät siitä välittäneet, antoivat vain pojan mennä ja
ryhtyivät ratkomaan eloa. Siinäkös vilske kävi! Koirat mekastivat ja
kiersivät eloa kuin vimmatut ja ajoivat säikähtyneitä poroja siihen
suuntaan, josta oli tultu. Ilmassa kaikuivat huudot ja kiroukset, kun
he hikipäissään juoksivat ja komensivat koiria. Vaaran kylki kajahteli
monivärisestä äänenkohusta ja kaukaa kuului paimenpojan surkea huuto:
Voi-ii-aa-aa! Salkkoo!...
Koirat olivat ratkoneet ison parttion erilleen ja lähteneet sitä
räiskyen ajamaan edellään, kun vaaran toiselta laidalta rupesi
kuulumaan kiivasta koiranhaukuntaa ja miesten vihaisia huutoja. Siellä
oli Salkko Hukka tulossa miehineen varkaita poishäätämään. Erotti
selvään omien ja vierasten koirien haukunnan. Runnin ja Kirjiksen ääni
etääntyi, jotavastoin toiset lähenivät. "Pomppe, Pomppe!" "Hei, hei!"
Kajahteli vaaran rinteeltä ja sitten vimmattua haukuntaa, joka kiiri
sekavana räiskytyksenä pitkin vaaran kupeita, niin ettei kaiku ehtinyt
lähimainkaan jokaista haukahdusta vastaamaan... Mutta merkillistä:
jostakin aivan läheltä rupesi nyt kuulumaan omien koirien haukunta...
Salkko erotti selvään Runnin äänen. Se haukkui niin kiivaasti, ettei
Salkko muistanut koskaan kuulleensa sitä niin kiihkeänä. Yhtäkkiä
kuului laukaus ja koiran vihlova uikutus, johon sekaantui miesten
huutoja ja kirouksia. Mutta yli niiden kaikkien kuului paimenpojan
surkea hätähuuto, ja mikä ihmeellisintä oli, se kuului aivan hänen
vierestään...
Salkko havahtui unestaan ja kavahti pystyyn. Mitä kummaa tämä oli?
Takaapäin kuului vierasten koirain haukunta ja poronkoparain naske.
Minkätähden tokka oli siellä? Hän katseli ympärilleen, mutta ei
nähnyt poikia. Nuoremman surkea huuto kuului vain pimeästä jostakin
läheltä. Sammuvan nuotion vieressä makasi Runni koivet pystyssä eikä
liikahtanut... Mitä? Ammuttu?... Salkolle selvisi yht'äkkiä, mistä oli
kysymys: Aslak Rosto oli ajanut takaa ja saavuttanut hänet. Aaa! Hän
käsitti sen ja harppasi ahkiolleen, missä hänellä oli pyssynsä Mutta
juuri kun hän pääsi ahkion luo, pamahti laukaus. Salkko ei käsittänyt,
mistäpäin se ammuttiin, mutta jostakin aivan läheltä se tuli. Selässä
vain jysähti niin omituisesti. Tuntui kuin olisivat sivut yht'äkkiä
turtuneet ja käyneet niin kummallisen veltoiksi... Iholle virtasi
jotakin lämmintä ja kosteaa... Salkko taivutti kätensä taaksepäin kuin
koetellakseen, mitä se oli, mutta samassa hän kaatui selälleen ja jäi
siihen liikkumattomana makaamaan.