Taistelun jälkeen.
Suotuansa hengähdysaikaa joukoillensa lähti Lascy elokuun 25 p:nä
paluumatkalle Viipuriin. Wrangelin väestä ei näkynyt jälkiäkään. Kuten
pirstaleet myrskyssä samosivat suomalaiset ja ruotsalaiset hajaantuneina
ja neuvottomina pitkin erämaita, eikä Lappeenrannasta näkynyt muuta kuin
suitsevia raunioita. Siellä samoinkuin tappotantereella oli elämän
taistelu muuttunut kuoleman juhlalliseksi rauhaksi. Eikä mikään
häirinnytkään tätä haudan hiljaisuutta, paitsi niiden suurten, mustien
lintujen siipien humina, jotka ahnaasti iskivät kuolleisiin ja joiden
kesken muutamia surevia naisia ja miehiä hiljalleen kulki etsien
rakkaitansa. Ehkä voitaisiin kaatunut vielä pelastaa, ja vaikkapa ei,
niin täytyihän ainakin toimittaa hänet vihittyyn maahan. Ne, jotka
olivat löytäneet mitä etsivät, soutivat hiljalleen takaisin Saimaan yli
tahi ajoivat likimmäiseen taloon tahi kylään, jossa ehkä olisi apua
saatavissa. Kruunun kuormasto, joka kuljetti haavoitettuja Luumäelle
päin, oli jo yöllä nähty, ja nyt liikkui toinen kuormajono sairaineen ja
kuolevineen samalla tiellä. Pyrittiin Marttilaan, jossa leiri vielä oli
koskemattomana, ja siellähän oli mahdollisuus saada mitä tarvittiin.
Tärskyttävät rattaat ratisivat mäkiä alas ja ylös verisine uhreineen,
joiden tuskia maan koleus monisti. Ajurit kyllä koettivat minkä voivat
lieventää kurjuutta, mutta mitä siinä hyväkään tahto voi. Toiset
haavoitetuista vielä tavoittelivat elämää, toiset rukoilivat kuolemaa,
mutta vieläkin toisilla ei ollut tietoa elämästä eikä kuolemasta, vaan
ainoastaan tuskista. Viimeisenä kulki puuantura-reki, jota ajoi Ulla
nääntyneenä valvomisesta ja puuhista. Re'en toisella sivulla astui
majurinrouva Sprengtport. Nuo kaksi naista olivat edellisenä iltana
löytäneet majurin taistelutantereella likistettynä kahden hevosen
väliin. Hän oli ollut tajutonna, mutta kuitenkin huomattiin elon
merkkejä. Suunnattomilla ponnistuksilla onnistui näiden kahden saada
hänet tänne saakka, ja nyt he viimeisin voiminsa pyrkivät eteenpäin.
Rattailla heidän edellään makasi kaksi ruotsalaista ja Tapani.
Taistelussa oli hän saanut monta haavaa, jotka kuitenkaan eivät estäneet
häntä jatkamasta, kunnes hän sai rintaansa luodin, joka tarttui
keuhkoihin. Vielä toivoi hän sittenkin jäävänsä henkiin, sillä tuskat
eivät olleet kovia, jopa hän nukkuikin melkein lakkaamatta. Naiset
niinikään toivoivat, sillä useimmilla Suomen miehillä oli ollut vaikeita
haavoja, mutta olihan niitä sittenkin elossa. Marttilassa saataisiin
kyllä apua, ja sitten on kaikki hyvä. Siihen luottaen puuhasivat naiset
enimmän majurin ympärillä, jonka tila näytti arveluttavalta. Sprengtport
kyllä eli, mutta harvoin oli hän silmänsä aukaissut, aina kohta taas
sulkien ne äänetönnä. Nyt toki kuului heikko valittava ähky, joka
ilmaisi, että sairas heräsi.
-- Seisahda, pyysi majurinrouva.
Ulla kiristi ohjia, ja rouva kumartui miehensä puoleen, nostaen sitä
kevyttä liinaa, jolla hänen kasvojaan oli suojeltu kärpäsiltä ja
auringonsäteiltä. Mikä ilo kun majuri loi häneen kirkkaan ja selvän
katseen!
-- Vilho, tunnetko minua.
-- Tunnen; äänesi oli se joka ensin herätti minut henkiin. Kiitos
Jumalalle, että näen sinut. -- Raukealla liikkeellä ojensi hän
vaimolleen kätensä.
-- Katsos, tuossa on Ulla.
-- Oletko sinäkin täällä, kysyi sairas heikolla äänellä nähdessään
uskollisen palvelijattarensa. Missä Yrjö Maunu on?
Majurinrouva kertoi lyhyesti, kuinka hän oli saanut lapsen hyvään
turvaan erään talonpoikaisvaimon luo, ja nyt sulki Sprengtport taas
silmänsä. Kysyen katselivat naiset toisiaan. Nukkuneeko hän, vai vieläkö
joutunee tainnoksiin? Mutta majuri loi taas silmänsä auki.
-- Joku puhui, että jouduimme tappiolle. Onko siinä perää?
-- On.
Sairas käänsi tuskallisesti päänsä. -- Oi Herra Jumala! Elääkö Wrangel?
-- Sanotaan hänen joutuneen vangiksi.
-- Vangiksi, toisti majuri hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein
käsittänyt. Entä hänen väkensä. Ja Maria?
-- Vielä tiedetään hyvin vähän, vastasi rouva välttäen. Mutta
Sprengtportin ajatukset selvenivät, hän tahtoi tietää kaikki, ja rouvan
täytyi nyt ilmaista että ensin luultiin Marian päässeen pakoon, mutta
nyt kerrottiin hänen joutuneen vangiksi.
Äkkinäinen kylmän värähdys tunki läpi majurin ruumiin. -- Aja
auringonpuolella, pyysi hän täristen.
Ulla totteli ja seisautti taas hevosen. Hetkisen aikaa oltiin ääneti ja
majuri näytti levollisemmalta. Silmät sulkeutuivat ja hän makasi hiljaa
kuin kuollut. Naisetkin seisoivat liikahtamatta, eivät tahtoneet häiritä
häntä eikä ilmaista tunteitaan. Vievätkö nämät surut hänet hautaan?
Vihdoin tarttui Ulla ohjaksiin ajaaksensa eteenpäin. -- Ei tässä
viipyminen asiaa paranna, sanoi hän.
-- Älä toki, pyysi rouva levottomana; ehkä majuri nukkuu. Ajaminen
häiritsee häntä.
Mutta odottamatta ja voimakkaammin kuin ennen vastasi Sprengtport: -- En
nuku, mutta kuinka vastedes saatan kestää. Pettiväthän meikäläiset
ilmeisinä kavaltajina?
-- Voi, eipä tiedä sanoa mitenkä olikaan, kuiskasi rouva tuskastuneella
äänellä. Älkäämme ajatelko sitä, Vilho. Ehkä Jumala vielä auttaa.
Hevonen rupesi taas liikkumaan, ja matkan vaivat ja tuskat saivat elämän
surut kelmenemään hetken kalvavaan kurjuuteen verrattuina. Iltapuolella
päästiin vihdoin Marttilaan. Siellä oli kaikki entisellään, niinkuin
Wrangel oli sen jättänyt. Teltat kajastivat jo kaukaa kuutamossa,
hevoset, tykit ja kuormasto katselivat niitä samoin kuin olivat
katsoneet niitä lähtiessä, mutta ihmistä tuskin nähtiin. Eversti
Lagerhjelm oli itse ratsastanut Buddenbrockia vastaan, kertoakseen
hänelle Lappeenrannan hävityksestä, ja leiriä vahtiva miehistö samoili
ominpäin saadaksensa näkijöiltä erikoistietoja onnettomasta tappelusta.
Useaan telttaan oli jo sijoitettu sairaita ja kuolevia ja kauan kesti
ennenkuin löydettiin sopiva tyyssija majurille. Syrjäinen mökki tarjosi
vihdoin haluttua lepoa.
* * * * *
Vuorokausi oli kulunut. Leirissä oli kaikki yhtä hiljaista, ja
hiljaisesti elettiin majurinkin luona. Lakkaamattomia vaivoja olivat hän
ja hänen hoitajattarensa kestäneet viimeisinä vuorokausina, eikä nyt
auttanut muu kuin odottaa mitä tapahtuisi. Majuri makasi mökin ainoassa
sängyssä, ja nyt nukkui hän levollisesti; olipa hän syönytkin hyvin.
Tapanin vuode oli vastapäätä penkillä leveän muurin vieressä, siis
näkymättömänä niille, jotka eivät astuneet edemmäksi huoneeseen.
Majurinrouvan mielestä oli hän huonontunut, sillä ruokaa hän ei
maistanut ja pari kertaa oli hänellä ollut pelottavia
tukehtumiskohtauksia. Nyt hän makasi posket kuumeesta punottaen ja
kiiltävät silmät kattoon tähdäten, eikä näkynyt tietävän mitään siitä
mitä hänen ympärillään tapahtui. Kuumat sormet hapuilivat yhä rinnalta
puoleksi avonaista paitaa, ja huulet liikahtivat ikäänkuin puhuakseen,
mutta ääntä antamatta. Majurinrouva ja Ulla olivat vuorotellen nukkuneet
ja istuivat nyt yhdessä pitkän pöydän ääressä pitkänseinän akkunan alla,
valmistaen keitetyistä tuohista kääreitä haavoitetuille. Niin he olivat
jo kauvan istuneet sanaa sanomatta. Tuon tuostakin silmäilivät he
sairaita, mutta vaipuivat taas omiin ajatuksiinsa. Ullan mielessä
häämöittivät hänen kaksi veljeänsä, molemmat sotamiehiä Kyminkartanon
rykmentissä. Mutta ennen kaikkea ajatteli hän sitä, jolle oli
uskollisuutta luvannut ja jonka omaksi hän olisi ruvennut, ellei sota
olisi tullut väliin. Nuo kolme olivat kaikki pääkortterissa, eikä heistä
kukaan ollut taistelussa. Niitä ei siis kukaan saanut sormella osoittaa
eikä sanoa kavaltajiksi. Mutta jos oli perää kansan puheessa, niin
olivat herrat pääsyyllisiä, ja sen kai sotamiehet tiesivät paremmin kuin
kukaan muu. Miksi muuten Wrangelin väki olisi menetellyt niin
kunniattomasti? Kauheata tuo oli, ja ehkä oli Yrjö Maununkin kauheata
tuon vieraan talonpoikaisvaimon luona. Kuka kerkesi pienokaista
hoitamaan kun oli omiakin ja kaikki tavarat olivat piilotettavat
metsään. Ulla oli vähällä purskahtaa itkuun. Kun hänkin kärsi niin
katkerasti, mitä sitten majurinrouva. Mutta mahtoihan tämä kurjuus olla
Jumalan sallima, ja Hän auttaa kestämään sitä mitä emme omin voimin voi.
Majurinrouva puolestansa ajatteli levottomana menneitä ja tulevia
aikoja. Mitähän tulevaisuus tarjoo? Majuri kyllä jää henkiin, sen hän
huomasi, mutta mimmoiseksi? Ehkä raajarikoksi, joka ei voi hoitaa edes
itseänsä. Vai palaako hän armeijaan entiseen kurjuuteen? Vieläpä
kaikista pahinta, Buddenbrockin komennettavaksi, miehen, joka oli heidät
häpeällisesti kavaltanut. Mutta olihan todennäköistä, että niin
murtuneelle soturille kuin Sprengtportille annetaan virka-ero toisen
nuoremman ja väkevämmän eduksi. Mutta millä sitten eletään? Virkatalo
siirtyy jälkeläiselle, heillä itsellään ei ole mitään, ja vaikka hänen
enonsa, vanha luutnantti Ulfsparre ei suinkaan kieltäisi heitä asumasta
hänen tilallaan, niin kyllä se oli viimeinen keino. Ukolla ei ollut
mitään liikoja, mutta vaikka olisikin, jaksaisiko Vilho Sprengtport
kestää armoleivän syöjän kohtaloa? Entä hän itse? Voi joutua miehen ja
lapsen kanssa taakaksi sukulaisille. Ei ikinä! Ehkä täytyisi hänen
jättää Yrjö Maunu sinne, koska sekin olisi parempi kuin raahata häntä
muassaan. Ei toki, lapsestaan hän ei luovu. Mutta jos oli tulevaisuus
synkkä, niin ei nykyisyyskään ollut sen valoisampi. Lieneekö totta, että
Buddenbrock on liitossa veljensä, venäläisen linnanpäällikön kanssa? Voi
kauhua! Eihän silloin mikään urhous auta, ellei kuningas kutsu hänet
pois. Mutta sitä taas eivät Hatut salli. Eikä ollut luottamista
suomalaiseen armeijaan. Äärettömän häpeän alaiseksi oli se joutunut.
Hirveä oli sota, mutta miehekkäästi oli se kestettävä. Niin hänen
miehensä kyllä oli tehnyt, mutta hänen hämäläisensä ja ennen kaikkia
Martti, josta majuri niin paljon piti ja joka oli saanut Marian
rakkauden, hän oli pettänyt. Entä Maria? Tämä nuori, kaunis tyttö oli
vankina, ehkä orjaksi myyty. Voiko enään enempää onnettomuutta ajatella?
Isonvihan kauhut esiintyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa. Mutta
mitä tuulen ajama voi? Hervotonna risti hän kätensä.
-- Kuinka makeasti majuri nukkuu, kuiskasi Ulla aavistamatta niitä
synkkiä ajatuksia, jotka rouvaa ahdistivat Eilen en uskonut majurin
enään nousevan, mutta nyt on toivoa.
-- Oi, huokasi majurinrouva, kun luulin hänen kuolevan, tuntui elämä
ilman häntä niin raskaalta, mutta kun nyt ajattelen, että hänen täytyy
uudestaan kestää elämän koettelemuksia ja taisteluita, niin se minusta
tuntuu yhtä kauhealta. Onni olisi hänelle, jos hän nyt saisi kuolla.
-- Älkää semmoisia puhuko, kyllä Jumala auttaa majuria, lohdutti Ulla.
-- Sen kyllä tiedän, ja minä siitä kyllä saan suurta lohdutusta, mutta
majuri -- hän saa kovat kokea.
Itkien lähti majurinrouva vaalimaan Tapania ja tarjoamaan hänelle vettä,
ainoata mitä hän enään nautti. Hellällä kädellä vei hän lusikan Tapanin
huulille, ja raitis vesi näytti tätä virkistävän, hän näkyi tuntevan
rouvan.
-- Tahdotko lisää? kysyi majurinrouva ystävällisesti.
-- En, vastasi poika ja käänsi päätänsä paremmin nähdäksensä rouvan.
Samassa temmattiin ovi auki ja sisään astui kelmeä mies kasvojen
piirteet vimmastuneina. Se oli Martti. Hänen katseensa kohtasivat
ensiksi Ullaa.
-- Elääkö majuri? kysyi hän kiivaasti mutta epävarmalla äänellä
rouvalta, jonka hän nyt huomasi Tapanin vuoteen ääressä. Majurinrouva
ääneti kääntyi häneen selin ja riensi estämään häntä pääsemästä majurin
vuoteen luo. Nyt näki Tapanikin vastatulleen, tunsi veljensä ja ojensi
hänelle kätensä. Martti riensi penkin ääreen, vaan ei saanut sanaa
suustaan.
-- Elätkö sinä Martti? kysyi kuoleva.
-- Elän!
-- Etkö ole haavoitettukaan? kysyi poika ihmeissään. Ei sieltä kai
monikaan hengissä päässyt.
Martti katseli ääneti muuanne. Hän olisi toivonut olevansa kaukana
täältä, mutta veli ei tahtonut päästää häntä.
-- Kuinka on laitasi? kysyi vihdoin Martti käheällä äänellä.
-- Huonosti, vastasi Tapani; katso, tuosta meni luoti sisään ja jäi
rintaan niin etten voi hengittää, kyllä pian kuolen.
Martti ei kyennyt vastaamaan, ja hetken ajan vallitsi hiljaisuus.
-- Sanovat että Maria elää, alkoi Tapani uudestaan. Sano hänelle
terveiset. Täytin mitä lupasin.
Nytkään Martti ei vastannut, mutta suuret kyyneleet tunkeutuivat hänen
silmistään ja vierivät poskia pitkin. Hän olisi tahtonut paeta maailman
ääriin saakka, mutta rakkaus veljeen pidätti häntä. Tapani huomasi hänen
epäröimisensä ja ponnisti viimeiset voimansa saadaksensa hänet jäämään.
-- Tiedätkö, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, Wrangel näki minut
taistelussa. Olin joutunut länsipohjalaisten joukkoon, mutta hän tunsi
minut takistani. Kuulin hänen sanovan: siis ainakin yksi suomalainen
jälellä. Luulin silloin että olitte kaikki kaatuneet. -- Hänen silmiensä
hohde lisääntyi ja katse tähdättynä kattoon jatkoi hän sammuvalla
äänellä: näen Jumalan kirkkauden.
Majurinrouva, joka pöydän päässä ei oikein voinut kuulla Tapanin sanoja,
oli kovin pahoillaan kun Martti, häpeästään huolimatta, rohkeni käydä
heidän luonansa. Jottei hänen suuttumuksensa pääsisi liian jyrkästi
ilmoille, päätti hän lähteä huoneesta ja viittasi Ullan seuraamaan.
Olihan monta sairasta ilman hoitoa.
Syvä tuska kelmeissä piirteissään meni hän vielä kerran vuoteen ääreen
katsomaan nukkuiko majuri todellakin. Silloin kohtasi hänen katseensa
Marttia, ja voimatta enään hillitä itseänsä lausui hän karkeasti ja
ylenkatseellisesti: -- Oletko nyt hyvilläsi? Sitten kääntyi hän pois ja
riensi ovelle. Martti vastasi kohottamalla nyrkkiä, mutta naiset olivat
jo ulkona.
Tapani makasi taas katse suunnattuna kattoon, ikäänkuin hän siinä olisi
nähnyt uuden maailman. Martti huomasi, ettei veli enään tietänyt
hänestä, mutta ei voinut sittenkään jättää kuolevaa. Ja ehkäpä majuri
herää; ehkä saan kertoa hänelle kaikki ja sitten anteeksi. Jos
kasvatus-isä vaan saisi tietää kaikki mitä Martti tiesi, niin ei hän
tuomitsisi häntä ja hänen kumppaneitansa samoin kuin maailma. Näissä
ajatuksissa vetäytyi hän seinän puoleen ja seisoi siinä katse liidellen
toisesta haavoitetusta toiseen. Olisihan hänen pitänyt menetellä
niinkuin heidänkin, mutta eihän hän ennen taistelua tietänyt, että vielä
oli jonkunverran toivoakin. Kuka olisi voinut ajatella, sen jälkeen mitä
oli kuultu, että pelastus vielä oli mahdollinen. Voi jos tuo kauhea teko
vielä olisi korjattavissa!
Martti istahti penkille ja tuijotti haaveillen eteensä. Viime päivien
tapaukset kuvastuivat hänelle uudestaan. Hän näki itsensä kumppanien
joukossa, näki heidän epäilyksensä ja varomisensa, heidän horjumisensa
päätöksestä toiseen, näki Marian lujan luottamuksen häneen ja sitten
hänen kylmyytensä ja äidin varoittavan katseen. Hän näki itsensä
taistelun alussa, kuuli Bildsteinin komennon: »Ammu». Kolme laukausta
olivat he ampuneet, ja sitte karjalaiset pakenivat. Värvätyt pataljoonat
olivat jo sitä ennen laukanneet pois, ja silloin jo joka mies tiesi mitä
tekeillä oli. Kunpa eivät olisi koskaan kuulleetkaan herrojen tuumista!
Kyllä sitten olisivat antautuneet Jumalan käsiin ja kaatuneet, eikä
heitä nyt häpeä ja suru kiduttaisi kuoliaaksi. Olisivat kuolleet
kunnialla, eikähän heidän raadellut ruumiinsa kelpaisi orjiksi.
Tapanin kiivas huuto katkaisi nämä mietteet. Poika oli äkkiä noussut
istualleen ja kohotti käsivartensa ylös huutaen: äiti, äiti! Martti
riensi avuksi, mutta Tapani ei sitä enään tarvinnut. Käsivarret
taipuivat hervottomina, pää kallistui rintaa vastaan, taistelu oli
loppunut.
Tuo kiivas huuto oli herättänyt Sprengtportin, joka nyt näki Martin
laskevan kuollutta vuoteelle. Majuri ei sanonut mitään, vaan seurasi
katseilla kasvatuspoikaansa, joka seisoi veljen vieressä. Miksi ei
Martti ollut saanut samanlaista loppua? Ilolla ja ylpeydellä olisi häntä
muistettu. Katkera tunne valtasi majurin. Hänenkin täytyi omaistensa
joukossa nähdä yhden noista kurjista pelkureista. Mitä voitiinkaan
muilta odottaa, kun Marttiinkaan ei ollut luottamista? -- Mutta keneen
vihdoin voitiin luottaa, kun kuninkaan etevin soturi, Hattujen ylpeys,
oli menetellyt Juudaan tavoin. Rajusti sykki tuon heikon miehen sydän.
Hän heitti oikean käsivartensa päänsä yli ja huokasi ikäänkuin olisi
häntä painanut raskas taakka. Martti kääntyi hänen puoleensa, astui
muutaman askeleen, mutta pyörähti ikäänkuin kysyen: rohkenenko lähestyä.
Sitten astui hän likemmäksi ja sanoi hiljaa ja surullisesti: -- Tapani
on kuollut!
-- Tiedän sen, vastasi majuri. Näen hänet tästä.
-- Isä, anna anteeksi! huusi Martti. Antoihan Jumala anteeksi
tuhlaajapojalle. Hän heittäytyi polvilleen ja kätki itkien kasvonsa
vuoteen olkiin.
-- Kuinka saatoit menetellä niinkuin teit?
-- En ikinä enään niin tee!
-- Rukoile Jumalalta ja kuninkaaltasi anteeksi suurta syntiäsi.
Martti pysyi yhä pää kumarassa nyyhkien ääneen.
-- Älä itke, täytyyhän meidän antaa toinen toisellemme anteeksi. Mutta
mitä Maria tekee, sitä en tiedä.
Martti kohotti silmänsä: -- Hänen täytyy suoda minulle anteeksi. Minä
teen kaikki jälleen hyväksi.
-- Suokoon Jumala että sen voisit.
Hetkisen äänettömyys seurasi.
-- Luuletko että Maria elää? kysyi vihdoin Sprengtport.
Martti nousi. -- Elää, sen tiedän. Hänet vietiin muiden kanssa Venäjän
puolelle. Kerrotaan, että kaksi upseeria oli hallituksen nimessä
käskenyt vartiaväen kohtelemaan vankeja lempeästi.
Marian kohtalo nosti levottomuuden kuumeen tuon heikon miehen poskiin,
mutta kun hän ajatteli kuinka monasti ja ihmeellisesti Jumala oli häntä
itseään auttanut, virisi hänessä toivo, että sama taivaallinen suojelus
tulee rakastetun lapsenkin osaksi, ja näiden muistojen viihdyttämänä
pysyi hän hiljaisena ja liikkumattomana kuin nukkuva. Martti oli hänelle
kyllä vielä rakas, mutta vaikea oli häntä nähdä.
Martti vetäytyikin Tapanin vuoteen puoleen, ettei häiritsisi, ja kun
Sprengtport vihdoin avasi silmänsä, näki hän avoimen oven kautta
Löfvingin nopein askelin astuvan suoraan mökkiä kohti.
-- Tuolla tulee isäsi, sanoi majuri. Oletko häntä tavannut sen jälkeen?
-- En.
Kaihtien nojautui Martti uunin taustaa vastaan, niin että hän oli osaksi
kätkettynä kun isä astui sisään.
Löfvingin puku oli revitty, veren ja lian tahraama. Pää ja vasen
käsivarsi olivat kääreissä, mutta ryhti oli tarmokas ja uljas kuten
ainakin. Hän ei näkynyt huomanneen poikaansa, mutta kun Sprengtport
ojensi hänelle kättä, lensi ilon hohde noihin tylyihin kasvoihin.
-- Majuri siis elää, Jumalan kiitos, huudahti hän rientäen vuoteen
ääreen.
Sprengtport synkistyi. -- Sitä olisit voinut sanoa jos olisin saanut
kuolla. Mitä elämä on ilman kunniaa?
-- Teiltä, majuri ei kukaan voi kunniaa riistää, mutta huonon palkan
olette saanut kaikesta siitä hyvästä mitä olette tehnyt tuolle koiralle.
Sitä en ikinä voinut ajatella, enkä siihen mitään voinut.
Nämä viimeiset sanat lausuttiin tuskalla semmoisella, jota harvoin jos
koskaan oli nähty tuossa murtumattomassa sississä.
-- Niin, rakas Löfving, vastasi Sprengtport, katsellen hänen ohitsensa
Marttia, joka arastellen ja isän näkemättömänä viipyi uunin ääressä. --
Kuka olisi voinut semmoista ajatella?
-- Toisin käy kuin luullaan, jatkoi Löfving kiihtyneenä, hitaasti
laskeutuen istumaan vuoteen syrjälle. Muistan sen yön, jolloin juoksin
hänen kanssaan erämaassa. Lienee jo noin 20 vuotta siitä, sillä Martti
oli viiden, kuuden vuoden vanha. Oli niin kylmä, että tähdet
säkenöitsivät, ja riisuin takkini kietoakseni sen hänen ympärilleen, kun
hän muutoin olisi paleltunut kuoliaaksi. Mutta nyt kadun. Parempi olisi
ollut, että hän olisi kuollut pakkaseen tahi palanut muiden lasten
kanssa. Silloin olisi tämä jäänyt tekemättä.
-- Et saa niin puhua, Löfving. Se on suuri synti.
-- Se synti ei ole minun, hänen se on. Mutta ei ole vielä kaiken loppu.
En saa syödyksi enkä nukutuksi ennenkuin saan ne kaikki käsiini, ja
ellen kaikilta katkaise niskaa, niin ainakin Martilta.
-- Jos aijotte tappaa minut, niin tehkää se, huusi Martti astuen
Löfvingin eteen. Tämä ponnahti ylös, silmät salamoivina ja uhkaavana
kuin ukkospilvi, mutta samassa hän huomasi Tapanin kelmeät kasvot. Tuon
niin rauhaisasti lepäävän pojan näky vaikutti kuin asetta riistävä isku
kiihottuneeseen isään. Hänen uhkaava käsivartensa vaipui alas, kun hän
lähestyi muurin vieressä olevaa vuodetta. Hetkisen seisoi hän hiljaa
selkä käännettynä toisiin, mutta he näkivät hänen nostavan käden
silmilleen ja sitten pyyhkivän hiussuortuvat Tapanin otsalta. Hän painoi
Tapanin silmät umpeen, veti paidan kokoon rinnan päälle ja lausui
vihdoin: -- nyt on hän suorittanut tehtävänsä. Hänen on hyvä siellä
missä hän on. Hän kaatui nuorena kuninkaan ja isänmaan puolesta. Uskon,
että Jumala on hänelle armoinen.
-- Sinulla on vielä poika, huomautti Sprengtport, joka levottomuudella
odotti vastaista kohtausta.
Löfving syöksi silmänsä Marttiin, joka seisoi siinä kalpeana mutta
lujassa ryhdissä.
-- Rohkenet siis näyttäytyä, lurjus! ärjäsi hän uhkaavasti.
-- Jos tahdotte tappaa minut, niin tehkää se. En pelkää kuolemaa.
-- Miksi siis juoksit, kun tosi oli edessä?
-- En juossut pelosta, vaan sentähden kun herrat aikoivat pettää,
niinkuin tekivätkin.
-- Mitä hiidessä herrat teihin kuuluvat? Olisivatpa vaikka kymmenen
kertaa tahtoneet myydä maan, niin olisi teidän pitänyt näyttää ettei se
käy, niinkauan kun sotamies panee vastaan.
-- Helppo sanoa, vastasi Martti puoleksi uhmaten. Mutta Löfving huudahti
ankarasti:
-- Jos olisitte tappaneet vihollisemme, mitä silloin kavaltajat olisivat
voineet? Ei mitään. Suomalaisia rykmenttejämme tulee meidän nyt kiittää
kaikesta.
Martti ei kestänyt isän katsetta. Hän loi silmänsä alas ja vastasi
hiljaisesti: -- Kaikki olisi käynyt hyvin, jos olisimme tietäneet, että
Wrangel oli meidän puolellamme.
-- No, kenenkä sitten puolella?
-- Meillä oli todistuksia siitä, että herrat olivat pettureita, ja vähää
ennen taistelua kuulin monen vannovan, että aiottiin heittää suomalaiset
rykmentit viholliselle.
-- Wrangel?! huudahti Löfving. Wrangel, joka on ollut päällikkönämme
kymmenen vuotta; joka oppi suomea ymmärtääksensä sotamiestä; joka on
pitänyt teitä omina lapsinaan. Se kunnon mies! Paholainenko teitä
riivaa!
-- Kyllä minä alussa puolustin Wrangelia, mutta --
-- Älä syytäsi peittele! Jos olisit tahtonut puolustaa häntä, niin
olisit seisonut siinä mihin hän sinut asetti, ja ellet olisi ollut
tolkuttomana, niin olisit sanonut: älkäämme ajatelko herroja, niitä on
vaan joku satanen, mutta meitä on monta tuhatta, ja Jumala on meidän
puolellamme. Jos suuret tahtovat helvettiin, niin menkööt, mutta me emme
seuraa. Semmoinen olisi joltakin kuulunut.
-- Kyllä kai niiden mielestä, jotka eivät tietäneet asianlaitaa.
Olisittepa kuullut minua Lappeenrantaan tullessamme, kun minä tahdoin
kaikki ilmoittaa! Olisittepa silloin minua neuvonut!
-- Saatoinko minä, keskeytti Löfving kiivaasti, saatoinko uskoa, että
oma poikani oli tullut hulluksi? Luulin teitä tyhmiksi, mutta en koskaan
voinut luulla teitä pelkureiksi.
-- Pelkureita emme olleet! huusi Martti painostuneena. Olimme kuulleet
että herrat aikoivat myydä meidät ja heittää Lappeenrannan; sanottiin
että kaupunki säästetään, jos eivät suomalaiset ryhdy vastarintaan.
-- Sotamies kuulee käskyjä eikä juoruja.
-- Ei ne juoruja olleet. Minkä tähden kiellettiin naisia ja lapsia
lähtemästä. Miksi ei saatu pelastaa kaupungin omaisuutta, jollei
sentähden, että kaikki oli luovutettava valloittajille?
-- Tiedät varsin hyvin, että se käsky annettiin siksi että sotamies
vieläkin urhoollisemmin puolustaisi.
-- Eipä! Vaan sentähden, että välit olisivat hyvät venäläisten kanssa ja
että kaikki joutuisimme satimeen. Sentähden kulkikin kirje toisensa
perästä ruotsin ja venäjän pääkortteerien välillä, ja sentähden ei
pääarmeija joutunut avuksemme. Ikäänkuin emme olisi tietäneet kaikki.
-- Ettekö myös tietäneet, että me itsekin voimme jotakin, jos pysymme
miehinä? huusi Löfving vihan vimmassa. Aseta kenraali joka komppaniiaan
ja katso mitä hän saa aikaan ilman sotamiehiä. Miehet viljelevät maata
rauhan aikana ja puolustavat sitä sodassa. Jos kansa itse tahtoo säilyä
ja uskoo Jumalan apuun, niin se pysyy, mutta kun se ylenantaa itsensä,
on kaikki hukassa. Kuinka kehtaat nyt katsoa ruotsalaista sotamiestä
silmiin?
-- Tiedätte itse, isä, ettei ruotsalaisilla ollut hätääkään. Heidän
omaisensa asuvat meren toisella puolella, eikä ruotsalaisia rykmenttejä
ole koskaan myyty eikä lahjoitettu, mutta meille se on tehty, ja
aijottiin taas tehdä. Mutta eipä meidän ollut pakko antaa myydä itseämme
niinkuin härkiä.
-- Hyvä härkä olisi puskenut henkensä puolesta, mutta jänikset pötkivät
pakoon. Tuossa makaa veljesi. Hän kaatui kuin mies. Ei tarvitse minun
hävetä piirtää sukunimeäni hänen haudalleen.
Viimeinenkin elonväri katosi Martin kasvoista, ja hän vastasi koleasti:
-- Minun puolestani teidän ei tarvitse enään hävetä.
-- Mitä siis aijot tehdä?
-- Lähden, enkä ikinä palaa.
-- Ei se auta, sanoi Löfving ankarasti, vaan tyynemmällä äänellä.
Parempi on jäädä ja vast'edes taistella kahden vertaisena.
Martti loi katseensa alas. -- Ken meistä palaa armeijaan, se ammutaan.
-- Ei toki jos minä takaan teidän puolestanne, ja sinun puolestasi voin
luvata, vai kuinka?
-- Voitte, niin totta kuin Jumala elää. Mutta ette myös saa minua
kirota.
-- Mikä tässä auttaa muu kuin anteeksi antaminen. Mutta, jatkoi kapteeni
osoittaen majuria, tässä on sulla vielä lasku suorittamatta.
Martti silmäili majuria rukoilevasti, mutta tämä vastasi vakavasti: --
Sinä puhut paljasta pahaa päälliköistä, eikä todistuksena ole kuin
tyhjät sanat. Kaiketi sinä siis olet nähnyt paljon huonoa ja petollista
upseeristossamme, semminkin minussa, sillä toisin tätä ei voi selittää,
kun sinä kerran olet kasvatettu minun talossani.
-- Ei, ei! teitä ei kukaan ajatellut, huusi Martti pontevasti, ikäänkuin
viskaten päältään raskaan taakan, mutta Sprengtport keskeytti hänet: --
Minä kaiketi olen antanut aihetta ensimmäisiin huhuihin armeijassa.
-- Ette ikinä! Ei yksikään mies ole ajatellut pahaa teistä eikä
alemmasta päällystöstä. Ensimmäiset epäilykset sai itse Buddenbrock
aikaan Lappeenrannassa, sitten kuulivat jotkut meidän komppaniiamme
miehet ruotsalaisten upseerien riitelevän muutamista pitäjistä
Karjalassa. Sanoivat että parooni Leijonhufvud jo aikoja sitten oli
luvannut ystävilleen taloja ja metsiä siellä. Sitten tuli ensimmäinen
kuriiri Marttilaan, se sama joka perjantaina toi Buddenbrockin viestit
Wrangelille, ja hän uskoi meille ettei pääkortteerissa kaikki ollut
niinkuin olisi pitänyt. Itse kuulin hänen sanovan, että Myllykylässä
kaikki tiesivät vaaran lähestyvän, mutta korkeat herrat eivät olleet
tietävinään. Sitte tuli lauvantaina toinen kuriiri, ja hän sanoi, että
herrat vaan tahtoivat viivytellä. Sen sijaan että olisi pitänyt käskeä
lähtöön, heittivät he arpaa siitä kuka enemmän voittaa, ja silloin me
ajattelimme että Wrangelin ei auttanut muu kuin tehdä mitä käskettiin,
vaikkapa vastoin tahtoansakin.
-- Te aasit, huokasi Löfving. Semmoiseenko roskaan te perustitte
liittonne?
-- Ei niinkään roskaan! Kun naiset Marttilassa saivat Wrangelin sydämmen
heltymään, tiesimme, että häneen saatoimme luottaa, ja kun sitte
Lappeenrannan torilla kuulimme puheenne, päätimme taistella viimeiseen
mieheen. Moni halusi Herran ehtoollista voidaksensa kuolla rauhassa,
mutta sitä ennen tuli taas sanansaattaja pääkortteerista. Hän oli yksi
niistä, jotka olivat kuljettaneet kauppakirjoja Buddenbrockin ja hänen
veljensä välillä, ja hän tunnusti itse julkisesti syntinsä. Huhu siitä
lensi miehestä mieheen, ja me vannoimme pelastaa mitä pelastettavissa
oli.
Raskas huokaus nousi Sprengtportin rinnasta. Mitä tuli hänen tähän
sanoa? Niinkuin Uria muinoin lähetettiin kuolemaan, niin oli Buddenbrock
nyt kavaltanut Wrangelin. Miksi siis murjoa noita nuoria eksyneitä ja
epätoivoisia? Eikö tämän kurjuuden alottaja itse ollut ensin saatettava
edesvastuuseen? Millä tavalla Buddenbrock koskaan voisi puhdistaa
itseänsä ja puolustaa mitä hän nyt oli tehnyt. Ajatus tästä hirveästä
kavalluksesta kiihdytti kuumetta majurin suonissa, ja kun rouva
Sprengtport samassa astui huoneeseen, näki hän ettei hänen miehessään
enään ollut äskeistä toivoa herättävää tyyneyttä. Hän huomasi niinikään,
että Martille oli suotu armoa, mutta itse hän ei voinut poistaa sitä
ylenkatsetta, jota hän tunsi kaikkia kavaltajia kohtaan. Martti ymmärsi,
ettei majurinrouvan luja luonne sallisi hänen antaa anteeksi, ja tämän
varmuuden painostamana lähti hän ääneti huoneesta.
* * * * *
Se arvelu, että Marttilassa ehkä saataisiin tavata omaisia ja kuulla
jotakin Lappeenrannan tapauksista, oli houkutellut sinne joukon
talonpoikia, ja olipa siellä muutamia taistelusta paenneitakin. Vihdoin
saapui taas uusi kuormasto kuljettaen sairaita. Kun kansajoukko näki
näitä haavoitettuja ja kuolevia ja kuuli huhua kavalluksesta, muuttui
sen syvä tuska katkeruuden vimmaksi. Pakolaiset, jotka tahtoivat
peitellä omaa häpeällistä menettelyään, kaasivat öljyä tuleen
syyttämällä yksinomaan Buddenbrockia ja hänen väkeänsä. Siinä nyt oli
talonpoikia, suomalaisia sotamiehiä ja rakuunoita, jotka yhdessä
purkivat vihansa armeijaa, vaan semminkin Buddenbrockia ja hänen
herrojansa vastaan. Puhuttiin kirjevaihdosta pääkortteerin ja Viipurin
välillä. Syytöksiä sinkoili kaikilta tahoilta ja kaikkia vastaan. Olisi
kyllä Myllykylästä jouduttu Lappeenrantaan, jos vaan todellakin olisi
tahdottu. Mutta hevosia ei pantu hakemaan laitumelta, vaikka ne olivat
hajallaan suurilla aloilla; valmistettiin matkaeväitä, vaikka sotamies
kyllä olisi ollut tyytyväinen leivänpalaseen ja tupakkaan.
Lopputuloksena oli, että kavaluutta oli harjoitettu ja Buddenbrock oli
kaikkeen syyllinen.
Mutta talonpoikien toivo tavata täällä omaisiansa oli pettänyt; ei
yksikään onnistunut löytämään etsimäänsä. Ainoa surkea varmuus oli,
ettei yksikään heistä ollut kestänyt taistelussa. Mihinkähän erämaan
kolkkaan he nyt kätkenevät itsensä ja häpeänsä?
Jo rupesi päivä kallistumaan iltapuolelle, ja oltiin lähtemäisillään
kukin kotiinpäin. Mutta ei, ei vielä. Tuolla kaukana tiellä näkyi outoja
ratsastajia. Keitä he lienevät?
Kenraali Buddenbrock! Tunnen hänet, ilmoitti eräs vanhanpuoleinen
talonpoika. Hän oli tuonnoin kyydinnyt samaa herraa ja silloin saanut
tietää kuka hän oli.
Tämä odottamaton kohtaus sai kaikki valitukset vaikenemaan, eikä tehnyt
kenenkään mieli lähteä. Tahdottiin nähdä omin silmin tuota valapattoista
kavaltajaa, joka lähestyi niin uljaana, nyt kun hänen apuansa ei enään
tarvittu. Miksi hän nyt tuli? Ehkäpä tavataksensa täällä venäläisiä
ystäviänsä! Vai tuliko hän uskotellaksensa ihmisille että hän oli
syytön? Mutta sepä ei onnistu. Kyllä tiedettiin mitä miehiä
pääkortteerin herrat olivat. Mitä turmiota tämä päällikkö olikaan
tuottanut maalle! Hänelle ei koskaan anneta anteeksi.
Näiden pakinain kestäessä lähestyi Buddenbrock muutamien ruotsalaisten
upseerien kanssa, mutta heitä vastaan ei käynyt kukaan. Eversti
Lagerhjelm oli kohta, saatuansa tiedon menetetystä taistelusta,
rientänyt paroonia vastaan viedäksensä hänelle tuon musertavan tiedon.
Hän tapasi pääarmeijan Kurvilassa, mutta ei tiennyt enempää kuin mitä
jotkut hengissä pelastuneet kaupunkilaiset tiesivät kertoa. Buddenbrock
tahtoi kuitenkin tarkempia tietoja, mutta kenen puoleen kääntyä, kun
Lagerhjelm ei ollut seurueessa. Kenraali oli itse lähettänyt hänet
etelään.
Olisivatpa herrat kernaasti puhutelleet talonpoikia, mutta nehän
ymmärsivät ainoastaan suomea. Täytyi malttaa mieltä kunnes alhaisemmat
ja palvelijat saapuivat. Kun nyt Buddenbrock ratsasti synkän
talonpoikaisryhmän ohi, kuului sieltä uhkaavaa mutinaa, jota ei voinut
väärin käsittää muukalainenkaan, ja sitten suhisi kivi Buddenbrockin
korvan ohi. Hän ei ollut sitä huomaavinaan ja jatkoi matkaansa. Vihdoin
äkkäsivät upseerit Löfvingin, joka seisoi kumarruksissa rikkinäisten
rattaiden vieressä naulaten kokoon jotakin ruumisarkun kaltaista. Häntä
huudettiin tulemaan, mutta tuo muutoin niin valpas mies ei nähnyt eikä
kuullut, ennenkuin Buddenbrockin palvelija laukkasi hänen luoksensa ja
käski kapteenia rientämään paikalle. Kun Löfving vihdoin saapui, huusi
kenraali äkäisesti: -- Suu puhtaaksi!
-- Teidän ylhäisyytenne, kaikki on menetetty.
-- Entä Wrangel?
-- Tiedetään ainoastaan että hän pahoin haavoitettuna joutui vankeuteen.
-- Ja muut upseerit?
-- Sanotaan että everstit Bildstein, Willebrand, Gripenhjelm,
Brandenburg ja muut korkeat herrat ovat sotavankeina, mutta totuutta ei
tiedä kukaan taata. Emme heitä löytäneet taistelukentällä, mutta se ei
merkitse mitään, sillä tuhansien hautaamattomien joukossa on useita
korkeita herroja.
Piirteet jäykistyneinä tuijotti Buddenbrock avaruuteen, mutta hetkisen
perästä kysyi hän taas:
-- Entä täällä? Eikö täällä ole upseereja?
-- On muutamia, vastasi Löfving hitaasti.
-- Tahdon tavata heitä! Missä oleskelevat?
-- Täällä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Löfving tarttuen kenraalin
hevosen suitsiin ja kääntäen sitä läheistä suurta telttaa kohden. Sen
tunsi Buddenbrock edellisestä käynnistään Marttilassa; siellä oli
Wrangel itse asunut, ja siellä olivat he tyhjentäneet maljan vastaisille
voitoilleen. Kun saavuttiin teltan luo, päästi Löfving suitset ja
viittasi ääneti sisään. Siellä makasivat everstiluutnantti Du Rietz sekä
majurit Grönhagen ja Fieandt hakovuoteella. He olivat kaikki loppuneet.
Ensinmainitut olivat kuolleet edellisenä iltana, Fieandt vasta tämän
päivän aamuna. Nähdessään heidät kalpeni Buddenbrock, hänen ylpeä
ryhtinsä veltostui, ja tahtomattansa taipui hänen päänsä ikäänkuin
tervehdykseksi. Hän astui hevosen selästä ja lähti teltan sisään,
seurassaan niin monta muuta kuin tila salli.
-- Tässä nähdään kuinka kovalle otti, sanoi Löfving viitaten Du
Rietziin, jonka oikea käsivarsi oli katkaistu. Mutta sittenkin taisteli
hän, miekka vasemmassa kädessä.
-- Eikö täällä ole ketään hengissä? kysyi Buddenbrock vihdoin.
-- Majuri Sprengtport on hengissä, mutta haavoitettu, vastasi Löfving.
Tänään on hän kuitenkin vähän noussut vuoteeltaan.
-- Tahdon tavata häntä. Seuraa minua.
Kenraali jätti hevosensa ratsumiehelle ja viittasi seurueelle että hän
tahtoi lähteä yksin Löfvingin kanssa Sprengtportin mökkiin. Ei hän
pitkälle päässyt ennenkuin talonpojat taas seisoivat hänen tiellään,
mutta huolimatta heidän nurjuudestaan ja suvaitsematta luoda heihin
silmäystäkään kulki hän upeana ja tyynenä heidän ohitsensa, pakottaen
toista toisensa jälkeen astumaan tien syrjään. Mutta tuskin oli hän
läväissyt heidän ryhmänsä kun taas kaksi kiveä suhisi hänen päänsä
ohitse. Lieneekö ollut harhaheitto vai tahallisestiko ne eivät häneen
osanneet? Kenraali ei edes kääntänyt päätään, ikäänkuin se tervehdys ei
olisi tarkoittanut häntä. Löfving sitä vastoin katseli taapäin ja uhkasi
nyrkillään joukkoa, joka nähtävästi ei aikonut lakata. Näin
varoitettuina seisahtuivat kuitenkin talonpojat. Löfvingiin he
saattoivat luottaa.
* * * * *
Majurinrouva Sprengtport oli jättänyt miehensä lähteäksensä noutamaan
pientä Yrjö Maunua torpasta, mutta oli luvannut pian palata. Löfving ja
Martti olivat niinikään lähteneet. Ensin tuli heidän haudata kuolleet
vihittyyn maahan ja sitten samoilla kootaksensa, jos mahdollista,
Wrangelin armeijan sirpaleita, semminkin onnettomia suomalaisia.
Majuri istui yksinään avarassa tuvassa jalat riipuksissa vuoteen reunan
yli ja kädet ristissä polvien välissä. Mihin ryhtyä, kun hän ei jaksanut
tehdä työtä eikä matkustaa pois. Kunpa hän edes tietäisi mitä ulkona
maailmassa tapahtui. Onnistuisiko koota uudestaan hajoitettu armeija? Ja
mikä oli noiden onnettomien tila? Mitä pääkortterissa ajateltiin? Kuinka
Buddenbrock kaikesta tästä suoriutuu? Missä Lascy oli? Mitä kaikkea
pitäisikään nyt tehdä, mutta hänen täytyi istua suljettuna kuten vanki!
Majurin sisuksia kuohutti, ja hän tunsi kuinka tämä kaiverteli hänen
hitaasti palaavia voimiansa. Ei toki; täytyy ajatella muuta.
Hän nousi ja käveli horjuvin askelein ovenpielessä olevan akkunan luo.
Siihen hän istuutui katselemaan ulos. Hänen edessään kohosi metsä
pimeänä ja synkkänä. Ei näkynyt sotamiestä eikä telttaa, sillä leiri oli
asumuksen vastakkaisella puolella. Tässä metsän partaalla oli kaikki
hiljaista ja autiota kuin haudassa. Sprengtportin katseet ajelehtivat
pilvien muassa puiden latvojen yli, sieltä alas kanervikkoon ja polkuun,
joka kivisenä ja kaitana luikerteli puiden välitse kaukaisuuteen. --
Kaukanako hänen vaimonsa nyt lienee? Ja milloin hän joutunee takaisin
Marttilaan? Siinähän toki oli valonpilkoitusta majurille. Vielä vähän
kärsivällisyyttä, ja hän löytää taas omaisiansa. Se ajatus palautti
kotirauhan onnen ja nuoruuden muistot, mutta vaihtelevina ja haihtuvina
kuin unennäkö. Mihinkä kaikki nuo ajat olivat vaipuneet! Mihin oli elämä
kadonnut. Nyt oli hän jättämäisillään sijaa muille. Täyttääkö sen joskus
yksikään hänen pojistaan? Eivät ainakaan nuo kaksi vanhempaa. He olivat
ylioppilaita ja harrastivat yksinomaan rauhan toimia. He olivat
joutuneet elämän taisteluun niin varhain, he olivat lapsuudessa
kärsineet liiaksi. Toisin oli Jaakon laita. Hän oli syntynyt rauhanteon
jälkeen ja tuli muutoin isoisäänsä. Sama hehku sydämmessä, sama halu
suuriin tehtäviin. Poika, Jumalan kiitos, ei ollut mukana Lappeenrannan
surkeana päivänä, sillä Brandenburg oli lähettänyt hänet jo aikoja ennen
pitämään huolta niistä vartiorovioista, joita sytytettiin harjuille. Sen
perästä Sprengtport ei ollut nähnyt häntä, mutta päättäen Jaakon
tervehdyksistä ja kumppanien kiitoksista oli hän kunnollisesti
suorittanut tehtävänsä. Ehkä hänestä vielä tulee kelpo mies. Hänen
tulinen sydämmensä, hänen uljas rohkeutensa muistutti nuorta kotkaa,
joka valtaavasti pyrkii korkeuteen. Ja Yrjö Maunussa oli sama säteilevä
katse, niin pieni kuin hän olikin. Kuka johtaa näitä nuoria, kasvattaa
heistä miehiä? Majuri itse ei jaksanut enään kauan, sen hän tunsi. Hänen
oma nimensä ei tule koskaan mainittavaksi suurmiesten parissa. Ja
unohtukoon hän, kunpa vaan pojista tulisi parempia. Hänen rakas isänsä
oli taistellut uskonvapauden ja Lutherin ilmoittamien totuuksien
puolesta, miksi siis eivät hänen pojanpoikansa voisi suorittaa suuria
tehtäviä. Kunpa edes voisivat löytää vapauttavan sanan tälle
onnettomalle, rikkiraadetulle maalle. Jospa aikojen myrskyt nostaisivat
heidän siipiänsä ja osoittaisivat, mitä tulee tehdä kansan hyväksi.
Synkkä oli aika, mutta oli toki vielä yksi rehellinen mies, niinkauan
kuin hänen ainoa veljensä Heikki Sprengtport oli elossa. Hän oli
nuorempi ja reippaampi johtamaan Jaakkoa ja Yrjö Maunua, hän, tuo
rehellinen suomalainen, joka kahdennestatoista ikävuodestaan oli
seisonut lippujen alla, joka oli pannut henkensä alttiiksi Narvassa,
Pälkäneellä ja lukuisissa muissa taisteluissa; hän joka ennen Napueen
taistelua lauloi virren väellensä, vaikka hengitys muuttui jäätyneeksi
sumuksi. Lieneekö hän vielä Ruotsissa? Hänen sydämmensä ainakin oli
täällä, sillä Suomea hän ei unohtanut. Kuinka tulisesti hän olikaan
puhunut valtiopäivillä suomalaisten talonpoikien puolesta, esittänyt
heidän rukouksiansa rauhan säilyttämisestä Venäjän kanssa, ja mikä
mestariteos olikaan hänen memoriaalinsa Suomen luonnottomasta
kauppa-asemasta, josta oli hyötyä kaikille vaan ei itse suomalaisille.
Vakavasti oli hän varoittanut Hattuja panemasta Buddenbrockia
ylipäälliköksi. Ja siitä majurin ajatukset siirtyivät sitten
luonnollisesti nykyiseen kurjuuteen, armeijaan, Wrangeliin ja
Lappeenrantaan.
Epävarmuus ja ikävä oli vieläkin masentanut Sprengtportin voimia, ja hän
päätti hetkeksi taas heittäytyä vuoteelle, mutta samassa avautui ovi ja
Löfving astui sisään.
-- Paroni Buddenbrock, herra majuri, sanoi hän ja vetäytyi pois ovelta,
antaaksensa tilaa ilmoitetulle.
Sprengtport vavahti: -- olen sairas! En tahdo nähdä häntä! huusi hän
kuohuksissa; mutta Buddenbrock oli jo huoneessa.
Viittauksella käski kenraali Löfvingin poistumaan, lähestyi sitten ja
ojensi kättä Sprengtportille, mutta tämä ei liikahtanut. Suorana ja
jäykkänä kuin kivettyneenä istui majuri tuijottaen Buddenbrockiin. Äkkiä
elpyi hän kuitenkin. Silmät syöksivät tulta, käsivarret kohosivat, ja
hän hypähti seisomaan Buddenbrockin eteen. Oikealla kädellään kävi hän
kiinni Buddenbrockin kurkkuun ja vasemmalla tarttui hänen
rintapieliinsä. Se tapahtui semmoisella rajuudella kuin olisi henki
kysymyksessä.
-- Kavaltaja! huusi majuri ravistaen miestä. Kavaltaja!
Tämä odottamaton vastaanotto sai Buddenbrockin ensi hetkessä hämille,
mutta täysissä voimissa olevan oli helppo irtaantua, ja hän työnsi
Sprengtportin pari askelta luotaan. Tämä horjui ja oli vähällä pyörtyä,
mutta kooten viimeiset voimansa pysyi hän pystyssä ja lähti pontevin
askelin ovea kohden, lähteäksensä huoneesta. Buddenbrock riensi perässä,
ja tarttuen hänen olkaansa huusi kiivaasti ja mielenkuohussa:
-- Kuule minua, Sprengtport! Sinun täytyy kuulla minua. Ja lievällä
väkivallalla talutti hän murtuneen kumppaninsa takaisin. Majurin
silmissä huone pyöri, horjuen pääsi hän vuoteen luo ja heittäytyi siihen
kokonaan voimattomana.
Vasta nyt Buddenbrock huomasi kuinka muuttunut Sprengtport oli.
Semmoisia kärsimyksen merkkejä ei oltu hänessä ennen nähty. Kenraali
hämmästyi; meneekö tämäkin hautaan! Hän asettui vuoteen viereen ja sanoi
tyynesti ilman mitään moitteen vivahdustakaan: -- Ymmärrän, sinä uskot
samaa kuin muut, mutta minä olen syytön.
-- Syytön!? toisti Sprengtport, ilon sävel äänessä. Oi, todista se!
-- Ja sitä vaadit sinä, jota oma väkesi on kavaltanut.
-- Heitä olit sinä jo ennen kavaltanut.
Buddenbrock katseli majuria terävästi, asettaen kätensä puuskaan: --
Kuinka rohjetaan esittää mokomia syytöksiä? Ja mistä ne ovat kotoisin?
kysyi hän uhkaavaisesti. Minä olen ylipäällikkö, mutta Wrangel ei
tottele ja menettelee ihan käskyjä vastaan. Minua sitten syytetään
seurauksista. Täytyy olla mielipuoli tahi yksinkertainen kuin Myssy, jos
ei näe missä syy on tahi ainakin ettei se ole minussa.
Buddenbrock vaikeni ikäänkuin varmana voitostaan, eikä Sprengtport
vastannutkaan. Huulet tiviisti suljettuina tuijotti hän liikahtamatta
eteensä. -- Vastaa minulle, Sprengtport, pyysi kenraali. Etkö usko
minua?
-- En, vastasi majuri lyhyesti ja kylmästi.
Hetken äänettömyys. Sprengtportin voimat olivat nähtävästi lopussa, hän
olisi tarvinnut lepoa. Mutta Buddenbrockilla oli liian paljon
sydämmellään voidaksensa kantaa sitä yksin, ja sentähden alkoi hän
uudestaan:
-- Sinä kohtelet minua aivan kuin valehtelijaa, petturia.
Toinen pysyi äänettömänä.
-- Sellaistako, Sprengtport, ystävyytesi onkin? Että roistot ja ne,
jotka eivät ole koskaan minua nähneet, luulevat minun kavaltaneen heitä,
siitä en vielä välitä, mutta ettet sinä, joka olet tuntenut minut yli
kolmenkymmenen vuoden, joka olet seurannut minua taisteluissa ja
vaaroissa löytämättä mitään tahraa luonteessani, edes epäile sanoa minua
kavaltajaksi ja kohdella minua ikäänkuin en olisi muuta tehnyt kuin
pettänyt, se -- --
Majuri käänsi kasvonsa Buddenbrockin puoleen: -- Niin pitkälle en mene,
sanoi hän, mutta mitä muuta sinä oletkaan tehnyt siitä ajasta, jolloin
ryhdyit ylipäällikkyyteen?
Kenraali yritti estää enempiä syytöksiä, mutta Sprengtport jatkoi
kuumeentapaisella kiivaudella. -- Ellet sinä, samoin kuin muutkin Hatut,
olisi sallinut kunnianhimon riistää itseltäsi kaikkea järkeä, niin et
olisi ottanut sotamarskiksi ruvetaksesi. Mutta vaikka olisitkin
Tukholmassa uskonut itsesi siihen kykeneväksi, niin täällä ainakin, koko
kurjuus silmiesi edessä, sinä huomasit todellisuuden. Ja kuitenkin! Sinä
tulit tänne kuninkaan käskystä antamaan tietoja asemasta Suomessa, mutta
sen sijaan että olisit sanonut hänen majesteetilleen suoran totuuden,
peittelit sen ainoastaan palkitaksesi Gyllenborgia ja hänen juhtiaan,
jotka auttoivat sinua siihen missä nyt olet.
-- Se ei ole totta! huusi Buddenbrock posket tulipunaisina.
Raporteistani vastaan aikanaan itse, ja asemani Ruotsin armeijassa olen
ansainnut taistelemalla nuoruudestani saakka kuningas Kaarlon luona.
Siksi kunniakas oli nimeni, että kun syyskuun 24 p:nä 1729 minut
kirjoitettiin ritarihuoneeseen ruotsalaiseksi aatelismieheksi,
onnittelivat Tukholman vapaasukuiset säätyänsä, kun vaakunani asetettiin
heidän joukkoonsa.
Sprengtport ei vastannut, ja kun Buddenbrock huomasi, ettei hän aikonut
myöntää eikä kieltää, rupesi hän uudestaan moittimaan Wrangelin
anteeksiantamatonta julkeutta, kun hän vastoin kaikkia käskyjä riensi
Lappeenrantaan. Hänen olisi pitänyt totella ja odottaa.
-- Odottaa! huusi Sprengtport ylenkatseellisesti. Luuletko että Lascy
olisi odottanut? Mutta mitä sinä itse odotit? Jos aikomuksesi oli jättää
kaupunki tuhottavaksi, olisi sinun pitänyt sanoa se suoraan. Silloin
olisimme suoriutuneet ilman sinua.
-- Jätä ne semmoiset sanomatta, Sprengtport! Minunko syyni se oli että
Wrangel -- --
-- Älä puhu Wrangelista! huusi majuri, puoleksi nousten vuoteelta. Hänen
kunniansa ei kuole koskaan! Mutta miksi et itse tullut? Minkätähden
jätit meidät pulaan? Minkätähden lähetit meidät kuolemaan kuten David
Urian?
Tuskanhiki nousi Buddenbrockin otsaan, mutta hän rohkaisihe ja vakuutti,
ettei hän uskonut vaaraa niin likeiseksi. Elokuun 23 p:nä kl. 6 aamulla
oli hän kyllä saanut kirjeen Wrangelilta, joka vaati lähtökäskyä, koska
Brandenburg oli pyytänyt apua Lappeenrantaan. Wrangel itse oli valmis
lähtöön. Sen kirjeen ohessa seurasi toinen Brandenburgilta, jossa tämä,
pyytäen apua, kertoi, että hänen tiedustelijansa olivat Kananojalla ja
Taskulassa huomanneet vihollisten joukkojen kulkevan Lappeenrantaan
päin. Buddenbrock kuitenkaan ei ollut siltä taholta kuullut olevan
mitään sanottavaa vaaraa, eikä siis uskonut tarvitsevansa varoa
hyökkäystä. Hän oli kuitenkin vastannut, että Brandenburgin tuli
tarkemmin tutkia metsiä, ja jos varomisissa oli perää, pitäisi
Wrangelin, heti lähetettyään tiedon pääkortteeriin, itse viipymättä
lähteä liikkeelle ja suurella varovaisuudella liikkua eteenpäin
tarkimmasti tiedustellen. Jos Wrangel huomasi Lascyn siksi vahvaksi,
ettei käynyt hyökätä hänen kimppuunsa, pitäisi hänen valita itselleen
sopiva paikka ja siellä odottaa Buddenbrockia pääarmeijan kanssa.
Majurin oli vaikea hillitä kärtyisyyttä. Tuo pitkäveteinen
laverteleminen väsytti häntä silminnähtävästi, mutta kenraali tahtoi
puhua suunsa puhtaaksi ja jatkoi huoletonna: Hänen vastauksensa
Wrangelille ei ollut vielä lähetetty, kun uusi lähetti kl. 11 e. p. p.
toi Lagerhjelmilta tiedon, että Wrangel oli lähtenyt. Sen johdosta oli
Buddenbrock kirjeensä reunaan lisännyt, että Wrangelin piti odottaa
pääarmeijaa, joka nyt oli rientävä avuksi. Erittäin hyvänä
pysäyspaikkana oli hän maininnut Toikalaa, jonka valloittamista
vaikeutti korkea harju ja järvi oikealla sekä suo vasemmalla puolella.
Semmoisia käskyjä oli Wrangel saanut, mutta kuinka hän oli menetellyt?
Äärettömällä kevytmielisyydellä oli hän sotalaeista ja käskyistä
huolimatta heittäytynyt vaaroihin, joita hän ei voinut torjua, ja kyllä
hän vielä saa kaikesta vastata.
-- Wrangel on syytön, keskeytti Sprengtport. Hän lähti Jumalan nimessä
ja olisi loistavasti voittanut, jollei Wasaborg vastoin käskyä olisi
edennyt liiaksi ja murtanut rivin sekä estänyt meitä käyttämästä omia
tykkejämme. Kun me luovuimme hyvästä asemastamme, jäi kaikki onnen
nojaan, ja suomalaisten joukkojen pako sai turmiomme täydelliseksi.
Mutta Wrangelin ei ollut syy.
-- Wrangelilla, huusi Buddenbrock raivostuneena, oli vielä
viimeiselläkin kaksi mahdollisuutta. Joko olisi hän vienyt kaiken
varusväen kaupungista ja peräytynyt, tahi olisi hän heittäytynyt linnaan
ja puolustautunut kunnes olisin joutunut apuun.
-- Kummassakin tapauksessa olisi hän uhrannut kaupungin. Sitäkö
tahdoitkin?
Buddenbrock epäröi. Pitikö hänen vaatia tämä paatunut kaksintaisteluun
ja tappaa hänet juuri nyt? Vai olisiko parempi kohdella näitä sanoja
ylenkatseella ja lähteä. Mutta ei! Tänä hetkenä tarvitsi tuo yksinäinen
mies jonkun, jonka edessä hän voi puhdistaa itseänsä. Hän kaipasi
inhimillistä sydäntä, sillä hän käsitti kuinka yksinään hän seisoi.
Sprengtport oli aina ollut uskollinen kumppani, ja kyllä hän katselee
tätäkin asiaa toisilla silmillä kunhan saa kaikki tietää. Sprengtportin
katkeraan ivaan Buddenbrock sentähden vastasi kylmällä tyyneydellä: --
Pysykäämme tosiasiassa. Kuulin Lagerhjelmiltä, ettei Wrangel ottanut
mukaan muonaa kuin pariksi päiväksi ja että hän jätti koko kuormaston
jälkeensä. Miehistö lienee heittänyt takitkin yltään.
-- Olimme heittäneet sydämmemme, henkemme! huusi Sprengtport
kiihtyneenä.
Mutta Buddenbrock jatkoi järkähtämättömänä: -- Olkoonpa, että Wrangel
salli semmoista; minulle se ei olisi käynyt. Syys on tulossa; rankkasade
olisi voinut kastaa miehet läpimäriksi, mikä kahdeksan penikulman
taipaleella olisi voinut tuhota koko kolonnan. Wrangel jätti tykistön
jälkeensä, minä toin tykit mukanani. Sitäpaitsi oli väki tietämättäni
ottanut teltat mukaansa, ja oikein se olikin, sillä parempi on
sotamiehen nukkua kuin samota metsissä seipäitä kokoomassa. Mutta vaikka
olisinkin lähtenyt yhtä kevytmielisesti kuin Wrangel, en olisi
sittenkään joutunut aikoinaan paikalle, sillä Wrangelin kuljettavana oli
ainoastaan 5:den penikulman paikoilla, mutta minun 8. Wrangel oli valmis
kolmessa tunnissa, sillä hänellä oli kaikki koossa, mutta me saimme
hevosemme vasta seuraavana aamuna. Valmistauduttaessa keitätin lihaa
sotamiehille, joten sekin viivytys käytettiin edullisesti.
Tuo pitkä puhe oli majurista sietämätöntä, mutta kun ei ollut
poistumisen mahdollisuutta, koetti hän, loikoen vuoteellaan, silmät
ummessa osoittaa ainoastaan välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä. Voimat
vihdoin pettivät, hän ei enää hillinnyt itseänsä, vaan teki kiivaan
liikkeen käsivarrellaan ikäänkuin heittääkseen luotansa kaikki
selitykset. Sitten kohosi hän istualleen ja puhkesi kuumeentapaisella
ärtyisyydellä puhumaan:
-- No jääköön se sun lihankeittosi Herran nimeen! Näit kai liiaksi
nälkää Ukrainassa, niinkuin me kaikki. En olisi sittenkään menetellyt
sinun tavallasi. Mutta sano minulle lyhyesti ja selvään, oletko saanut
kirjeitä venäläisestä leiristä ja vastannut niihin?
-- Olen, sen myönnän, mutta senkin kykenen selittämään.
-- Tietysti! huudahti Sprengtport kalveten ja värähtävällä äänellä. Sinä
osaat selittää jos mitä. Mutta sittenkin tulee päivä, jolloin tuomio
kohtaa sinua. Taivas ja maa todistavat, että sinä uhrasit Wrangelin ja
meidät kaikki. Mene! En tahdo enempää kuulla.
-- En, en menekään! Ne kirjeet, joita sain, olivat veljeltäni ja
yksityisiä. Koko maailma saa ne lukea. Tuossa on. Buddenbrock veti esiin
kolme kirjettä ja antoi ne majurille. -- Näethän että ne ovat
Gothardilta.
Sprengtport otti yhden ja vilkasi kuoreen, jota kaunisti upea
Buddenbrock-suvun vaakuna. -- No, entä sitte? sanoi hän tarjoten kirjeen
takaisin.
-- Tiedät kai että Gothard on hoitanut perhekartanoitamme Liivissä, ja
että minä olen saanut niiden tuloista osan. Vai etkö tiedä?
-- Tiedän kyllä.
-- Lankomme Rudolfin ainoa poika hukkui Volgaan, ja hän itse palasi
Mainziin. Vähän sitä ennen oli sisareni kuollut Moskovassa, ja hänen
perintöasiansa oli vielä selvittämättä, sillä Gothard oli minusta
kaukana kun olin Etelä-Venäjällä. Sittenkään ei ollut tilaisuutta
siihen. Lankoni kuoli lapsetonna ennenkuin sai oikeuttansa nauttia,
mutta hänen papereissaan oli kirje meille, hänen langoilleen, jossa hän
lausuu toivomuksenaan, että hänelle tuleva perintö siirrettäisiin
eräälle hänen kasvatuspojalleen. Gothard, joka on lapseton, suostui,
mutta minulla on poika ja hänestä on suku versova. Hänen oikeutensa oli
välttämättömästi ratkaistava ennen sotaa, semminkin kun en ikinä suostu
Rudolfin pyyntöön. Minun täytyi tavata Gothardia, ja samasta syystä
olimme viimeiseen saakka kirjevaihdossa.
Tämän selityksen jälkeen alkoi Sprengtport nähdä esimiehensä vähän
muuttuneessa valossa. Miksi ei tuo olisi totta. Majuri tavallansa
rauhoittui, vaikkei ollut tyytyväinen, ja nyt alkoi tyynempi neuvottelu.
Sprengtportin täytyi luvata apuansa ja neuvoansa Buddenbrockille. Täytyi
tarmokkaasti koettaa koota hajaantuneet sotajoukot, sillä Buddenbrock
tahtoi saada kaikki järjestetyksi ennenkun jätti paikkansa
Lewenhauptille, jota niinä päivinä odotettiin Suomeen.
Sittenkuin kenraali oli tullut vakuutetuksi, että Sprengtport jaksaisi
astua palvelukseen, lupasi hän kaikella varmuudella, että Sprengtport
asetetaan Karjalan rakuunain päälliköksi, kun entinen, Brandenburg, oli
joutunut sotavangiksi, ja vaikka majuri vielä oli sangen heikko, tahtoi
Buddenbrock saada hänet jo seuraavana päivänä mukaansa, kun hän kaikkine
väkineen lähti paluumatkalle Haminaan.
Näiden keskustelujen aikana oli jo yö tullut, ja tupa olisi ollut pimeä,
ellei kirkas kuutamo olisi sitä pienten ruutujen kautta himmeästi
valaissut. Kiistan tuimuudessa ei kumpikaan ollut tätä huomannut; olihan
se heille kylliksi että näkivät toisensa. Mutta kun tyynnyttiin, tuntui
kaikki helpommalta, ja nyt huomattiin että päivä oli mennyt ja että
paras oli erota.
Buddenbrock tarjosi kättä Sprengtportille jäähyväisiksi, mutta tämä ei
joutunut vielä siihen tarttumaan, kun kaukaa kuului epäselvää hälinätä.
Buddenbrock astui akkunan luo. Hänen edessään oli koko leiri yölevossa.
Siellä täällä säteili heikosti tähti, ja teltat kuutamossa valkenivat
niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta äkkiä kajasti leimuava valo metsän
puolelta, jota ei näkynyt tänne, ja kohta sen jälkeen ilmaantui joukko
talonpoikia kirveineen ja palavine soihtuineen. Mikä nyt? Väestön
uhkaava käytös hänen tullessaan leiriin ja heitetyt kivet johtuivat
Buddenbrockin mieleen. Ehkä hakivat häntä. Pitikö hänen semmoisella
tiedonannolla huolestuttaa Sprengtportia? Mutta muuta keinoa ei enään
ollut, sillä raakoja ääniä kuului selvästi huoneeseen ja Sprengtportkin
kuuli makuupaikalleen selvästi huudon: -- Tännepäin! Näin hänen käyvän
tänne sisään. Poltetaan koko hökkeli!
Kenraali, joka ei ymmärtänyt suomea, kysyi kääntyen Sprengtportin
puoleen: -- Tarkoittaako tuo minua?
Ikäänkuin vastaukseksi kuului muutamia kirveeniskuja akkunaan, joista
pienet lasiruudut sälähtivät sirpaleiksi. Samassa temmattiin ovi auki,
ja väki tunki meluten sisään. Talonpojat luulivat tapaavansa
Buddenbrockin, mutta näkivät hämärässä vaan Sprengtportin, joka
vastapäätä ovea nousi vuoteelta. Se seisautti etumaiset, mutta toisia
tunki heidän takanaan eteenpäin saadaksensa myös katsella huoneeseen,
jossa eivät kuitenkaan hämärän tähden erottaneet esineitä. Vihdoin
kuitenkin huomattiin Buddenbrock, kun hän kumarasta asemastaan akkunan
vieressä ojentui suoraksi. Hän oli siis täällä.
Talonpoikaisjoukko astui sisään silmäillen etsimätänsä. Kenraali
tiukasti ja levollisesti katseli heitä, ja niin seisottiin vastakkain
puolen minuuttia ääneti. Sprengtport jo läheni väkeä.
-- Mitä tahdotte? kysyi hän seisoen keskellä lattiaa, selkä käännettynä
Buddenbrockiin, ikäänkuin puhuaksensa hänen puolestansa.
-- Vaadimme tuolta maksua Lappeenrannasta, vastasi yksi miehistä uhmaten
ja astuen likemmäksi kumppanien seuraamana. Tiedämme että hän se
Wrangelin kavalsi.
Buddenbrock ymmärsi vaan sanan Wrangel, mutta arvasi muut. Hän olisi
vastannut kansan uhkaan, mutta eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan.
Yhä vielä majuri seisoi suojelusmuurina. Voimat eivät oikein kestäneet,
mutta sitä ei kenenkään pitänyt huomata. Koko tarmonsa pani hän ääneensä
ja sanoi uhaten: -- Jos te tässä tahdotte käydä oikeutta istumaan, niin
aletaanpa pojistanne. Kuinka ne vaaran hetkellä menettelivät?
-- Mitä muuta ne voivatkaan tehdä, vastasi ijäkäs talonpoika
hiljaisemmin. Tiesivät olevansa petettyjä.
-- Ja minä, huusi majuri, tiesin sen valheeksi, sentähden taistelin. Jos
miehemme olisivat puolustauneet niinkuin ennen, olisi Lappeenranta vielä
ehjänä. Mutta miksi te heidän pakoansa sanotte, ja mitä luulette sen
maksavan heille, jos eivät päälliköt pyydä kuningasta heitä armahtamaan?
Sekava hälinä oli vastauksena; sitten kuului ääni: -- Jos kavaltajat
olisivat olleet köyhiä talonpoikia, kyllä sitten olisi toinen ääni
kellossa, mutta korpit ja herrat eivät syö toisiansa.
-- Korpit ja herrat! karjasi Sprengtport silmät salamoivina. Vai niin!
Katsokaa! Onko tämä kavallusta? Ja majuri tempasi tuimasti auki paitansa
rinnan kohdalta, antoi sen painua lanteille, repi pois veriset kääreet
ja viskasi ne pois. -- Katsokaas tätä! käski hän viitaten haavoitettuun
ruumiiseensa ja läpiammuttuun käsivarteensa, josta verta rupesi
tippumaan. Katsokaa! niin me herrat taistelimme. Likemmäksi, jotta
voitte nähdä. Ken tahtoo, laskekoon arpeni ja haavani. Olenko pettänyt
kuningasta ja valtakuntaa? Menkää tappotantereelle ja katsokaa, miten
siellä ruotsalaiset makaavat ja kuinka upseerit taistelivat, ja puhukaa
sitten siitä mitä herrat ovat tehneet.
Tuo odottamaton verinen näky ja Sprengtportin uhkaava esiintyminen
vaikutti kuin jäähdyttävä vesi. Buddenbrock haihtui mielestä,
Sprengtportin sankarihaamu seisoi edessä, ja kunnioituksella ja
ihailulla kokoontuivat katsojat hänen ympärilleen. Hänen epälukuiset
arpensa, hänen avoin haavansa, kalpeat kasvot ja kuumeenhehkuvat silmät,
vaan enimmin ehkä tuo jalo sieluntarmo niin heikossa ruumiissa vaikutti,
että äsken niin tuimat miehet unohtivat kaiken muun paitsi edessään
seisovan verta vuotavan sankarin. Vanha hopeahapsinen ukko oli astunut
esille tutkiaksensa sormellaan noita kauheita muistomerkkejä, mutta
pitkälle hän ei päässyt ennenkun kyyneleet nousivat silmiin ja hän
kääntyi pois huoahtaen: -- Hyvä Jumala kuinka olette kärsinyt!
-- Olen kyllä, mutta nyt minulla onkin vapaakirja, joka tepsii. Vieläkö
kukaan teistä pitää minua kavaltajana?
-- Ei tietysti, mutta emme teitä tarkoittaneetkaan. Hänestä tuossa me
puhuimme, vakuuttivat useat.
Majuri katseli syytettyä ja kääntyi taas väen puoleen. -- Parooni
Buddenbrock, sanoi hän, on ruotsalainen mies eikä ymmärrä mitä me
puhumme, mutta te olette järkeviä ja ymmärrätte, että jos minä pidän
kavaltajan puolta, niin en ole itse sen parempi. Sanon teille kuitenkin,
ettei yksikään meistä ole oikeutettu tuomitsemaan tätä herraa sen
tähden, että hän saapui liian myöhään Lappeenrantaan, sillä ei kahdeksaa
penikulmaa niinkään juosta, vieläpä tykit muassa. Jos paroonissa on
syytä, niin vastatkoon oikeuden edessä, mutta teitä neuvon olemaan
langettamatta tuomiota ennen aikojaan, vaan koettakaa sovittaa mitä maan
nuoriso on rikkonut.
Talonpojat olivat äänettöminä kuunnelleet, mutta monista kasvoista näkyi
vielä epäluulo, ja katseet kääntyivät yhä Buddenbrockiin. Hän astui nyt
ihan likelle ja kysyi tuimasti: -- Mitä tämä merkitsee?
Sprengtport lausui ruotsiksi muutamia rauhoittavia sanoja ja jatkoi
kääntyneenä talonpoikiin:
-- Kenraali kysyy, mitä tämä merkitsee, mutta en tahtoisi puhua teidän
älyttömyydestänne. Mitä jos hän vie teidät oikeuteen? Olisin silloin
pakotettu todistamaan, että te aseellisina tunkeuduitte asuntoomme
uhaten tappaa kuninkaallisen ylipäällikön ja polttaa koko talon.
Lähtekää siis siivosti matkaanne, ja vakuuttakaa kaikille karkureille,
että saavat armon jos katuvat. No, jatkoi majuri katsellen likimmäistä,
tuoppa nyt tänne nuo veriset kääreet ja auta minulle paitaa ylleni!
Talonpoika totteli, ja sill'aikaa kun hän hiljaa ja varovaisesti laittoi
kaikki entiselleen, lähti joukko ääneti huoneesta. Majuri ei vielä ollut
reilassa kun tunsi lattian horjuvan allansa. Mielenliikutus ja ponnistus
oli uudestaan murtanut hänen voimansa. Buddenbrock huomasi sen ja
tarjosi hänelle käsivartensa, mutta majuri ei jaksanutkaan. Hänet täytyi
kantaa vuoteelle. Huone pyöri hänen silmissään, ajatukset seisahtuivat,
mutta kiihtynyt kuume synnytti tuimia, levottomia haaveiluja.
Buddenbrock huomasi että sairas houraili. Tässä neuvottomuudessa astui
Löfving sisään raittiina ilmana ja huudahti: -- On saatu tietoja
rykmenteistämme. Niitä on nähty Savonlinnassa ja Valkealassa.
Tämä antoi uuden käänteen puhelulle. Löfving käskettiin heti lähtemään
Savonlinnaan, ja talonpoika, joka vielä seisoi ovella, tarjoutui
lähtemään mukaan ja vakuutti, että useat kumppanitkin seuraavat, jos
tarve vaatii. Toimeen ryhdyttiin heti, ja seuraavana aamuna auringon
noustessa lähti ylipäällikkö seurueineen pääkortteeriin.
Leiri jäi autioksi. Sairaat ja kuolevat saivat tyytyä kohtaloonsa, ja
väestö ryösti vihdoin jälkeen jätetyt varastot, kun ne kuitenkin
olisivat jääneet taivaan lintujen saaliiksi. Monet tuhannet ruumiit
jätti Buddenbrock hautaamatta, ja siinä ne makasivat mihin olivat
kaatuneet, kunnes vihdoin laupiaat kädet parin viikon päästä tekivät
heille viimeisen surullisen palveluksen.