V Luku.

Vangit.

Kun Lascy palautti joukkonsa Lappeenrannasta, vietiin myös vangit

mukana. Siinä oli kirjava joukko miehiä, naisia, lapsia, toiset

sairaita, toiset kuolevia, kaikki surun murjomina. Kasakkojen

vartioimina näitä onnettomia kuljetettiin Viipurista Sisä-Venäjälle,

aluksi kenraali Kranashukin komennossa. Tämä oli reipas,

seitsenkymmenvuotias, kookas ukko, lonkkaan sattuneesta luodista

onnahtava. Hänen lyhyt vaalea tukkansa, tuuheat, ijästä huolimatta vielä

ruskeat viikset ja upea ryhti saattoivat luulemaan häntä parikymmentä

vuotta nuoremmaksi. Hänestä, joka oli tottunut käskijävaltaan, olivat

suomalaiset ainoastaan uppiniskaisia luonteita, joita piti kurittaa,

kunnes vihdoin oppisivat tinkimättä alistumaan Venäjälle. Ei siis yhtään

kursailtu, ja kauhulla valitti sodan jälkeen moni vapautettu sitä

kovuutta, millä kenraali kohteli komentoonsa annettuja. Yleinen kurjuus

pakotti vihdoin jättämään joukon naisia ja lapsia venäläiseen Suomeen.

Niitä, joiden sallittiin jäädä Valkjärvelle, olivat myös Maria

Sprengtport ja Leena. Paikkakunta oli köyhä, jokainen mökki oli sullottu

täyteen sotamiehiä, joiden parissa asujamet saivat tulla aikaan miten

osasivat. Vankien tulo ei suinkaan huojentanut asukasten mieliä, mutta

ei sentään valitettu. Olivathan nuo muukalaiset kyllin onnettomat, ja

tulivathan ne rakkaasta kotimaasta, ruotsalaisesta Suomesta.

Wrangelille oli suurena lohdutuksena saada jäädä Valkjärvelle, sillä

olihan se vielä Suomenmaata ja oltiinhan maanmiesten parissa. Yhteiset

surut synnyttivät keskinäistä luottamusta tulokkaiden ja vastaanottajien

välillä, ja aikaa voittaen sydämmet aukenivat. Kolmekymmentä vuotta

sitten olivat kylän asukkaat kokeneet samaa, kärsimykset olivat niin

samankaltaiset, ja vihdoin lapsetkin huomasivat, etteivät nuo kaukaa

tulleet olleet muukalaisia, vaan rakkaita sukulaisia, jotka Jumalan

tahdosta olivat joutuneet samoihin koettelemuksiin kuin kotoväkikin.

Yksi kuitenkin yhä pysyi itseensä sulkeutuneena, niin että hänet vihdoin

jätettiin yksinäisyyteensä. Maria Sprengtport ei sanoin eikä kyynelin

purkanut suruaan. Hän oli enemmän kuvan kuin ihmisen kaltainen. Toiset

pitivät häntä kovana ja kylmänä, toiset luulivat huomaavansa hänen

piirteissään kätkettyä surua, kun joku illan rauhassa tarttui pirtin

kanteleeseen ja soitti virren, tahi kun lapset, kädet ristissä, lukivat

rukouksiansa. Maria ei huomannut, että hänelle tahdottiin olla

myötätuntoisia, ja tämä kylmäkiskoisuus vaikutti vihdoin, että itsekukin

vetäytyi pois hänestä, kun hän ei enään näyttänyt olevan kenenkään

ihmisen tarpeessa.

Jo oli syyskuu loppupuolellaan, ja syksy alkoi päästä oikeuksiinsa.

Silloin täytyi näiden ihmisjoukkojen pysyä huoneissa, mitenkuten

sovittautumalla. Ankara talvi oli tulossa, mutta pikemmin kuin

aavistettiinkaan rupesivat rivit harventumaan. Nuo kauan hautaamattomat

ruumiit Lappeenrannassa saastuttivat ilman ja synnyttivät tauteja ei

yksistään lähiseuduissa vaan kaukana ylt'ympäri. Kuten raivoisa

murhanenkeli lensi rutto paikasta paikkaan, niin että kokonaiset pitäjät

olivat saastutetut. Ei kauan kestänyt ennenkuin väestö Valkjärvellä

alkoi sairastaa kuumetta, joka vaati yhä useampia uhreja. Avuttomina ja

toivottomina horjuivat ne, jotka vielä kykenivät liikkumaan,

vuoteenomaisten ja hourailevien keskellä. Pirtit, riihet ja ladot olivat

muuttuneet sairashuoneiksi, joissa ihmisiä makasi vierekkäin lattialle

levitettyjen olkien päällä tahi niiden puutteessa paljaalla lattialla.

Kuolema toimitti ahkerasti niittoansa, kurjuus lisääntyi joka päivä,

mutta missä muut sortuivat, siellä kesti majurin tytär. Maria

Sprengtportiin ei pystynyt rutto enemmän kuin valitus ja kyyneleetkään,

ja vihdoin olivat hän, Leena ja eräs vanha krenatööri tuvassa ainoat,

jotka vielä kestivät.

Valkjärvelle saapumisesta saakka ei ollut Mariassa, mikäli ihmisen silmä

voi nähdä, ollut tunnetta eikä tarmoa, mutta kun kaikki muut sortuivat,

virkosi hän ja kulki uskollisena vartijana pirtistä pirttiin, vuoteelta

vuoteelle, yhtä laupiaana venäläisille sotureille kuin omillekin.

Löfvingin vaimon mielestä olivat kuitenkin vieraat soturit yhä vielä

Ruotsin ja semminkin Suomen vihollisia. Niistä pitäköön vanha

Iivana-äijä huolta. Leenasta oli Marian hyvyys liiallinen, hän sitä

suorastaan moitti. Maria siihen ei vastannut mitään, ja vihdoin Leenakin

itsekseen ihmetteli tuota nuorta tyttöä, joka ilman nähtävää kärsimystä

tyynenä ja jäykkänä väsymättä suoritti vapaaehtoista tehtäväänsä,

lievittäen vihollisten ja ystävien kohtaloa. Vanha Iivana auttoi minkä

voi. Moni kuoli, toiset paranivat heidän hoimessaan, toiset taas elivät

riutuen ja ilman toivoa. Entiseen tapaansa kulki Maria eräänä

sunnuntai-aamuna sairasten sotilasten, hourailevien naisten ja itkevien

lasten kesken, kun kolmivaljakon vetämät vaunut ajoivat pihaan. Nuori

venäläinen upseeri astui niistä kiireesti alas ja huusi kiivaasti

Iivanaa, joka lakki kädessä tuli häntä vastaan.

-- Missä ruhtinas Mirovitsh on?

-- Luulen hänen olevan tuolla, vastasi sotamies viitaten pirttiin, jossa

Maria oli seisahtunut kuuntelemaan keskelle lattiaa. Puoli-avoimen oven

kautta hän näki, että tulokas oli Attila. Tämä riensi sisään, ja nyt he

seisoivat vastatusten, mutta Attila ei näkynyt enään tuntevan Mariaa.

-- Oletteko te neiti Sprengtport? huudahti hän hetkisen päästä

hämmästyneenä. Olivatko nämät kalpeat, riutuneet kasvot, tämä lasimainen

katse todellakin tuon äsken niin eloisan tytön omat. Epäröivänä, tuliko

hänen poistua vai jäädä, Maria ei liikahtanut. Silloin kysyi Attila

kunnioittavasti, melkein sydämmellisesti: -- Tunnetteko minua?

-- Tunnen, vastasi Maria jäykästi ja kylmästi.

-- Te elätte tässä kuolon valtakunnassa menehtymättä, yksinomaan

tehdäksenne hyvää!

-- Sitä en tiedä.

-- Mutta minä tiedän. Puhutaan paljon eräästä nuoresta neidistä, jonka

laupeus on suurempikin kuin kärsimykset täällä. Puhutaan myös kovuudesta

vankeja ja omia sotamiehiämme kohtaan. Pietarissa tiedetään kaikki, ja

nyt olen täällä oloja tarkastamassa.

-- Attila, kuului heikko ääni pirtin takaseinältä. Tule tänne!

Attila kääntyi ja huomasi mustakiharaisen pään pistävän esiin olkien ja

levitetyn sotamiesvaipan alta.

-- Juhana! Sinäkö täällä? huudahti Attila, rientäen sairaan luokse ja

sulkien hänet syliinsä. Jumalan kiitos, että löysin sinut!

-- Kiitos että muistit minua ja tulit tänne kurjuuteemme, sanoi ruhtinas

Mirovitsh, avaten ruskeat, uinailevat silmänsä.

-- Kiitos itse, että lähetit meille tiedon täällä olemisestasi, vastasi

Attila. Hän tarttui sairaan kuumeenpolttavaan käteen, istahti hänen

viereensä ja jatkoi: -- Luulimme sinua kuolleeksi, mutta eilen tiesi

Dmitri kertoa, että sinä makasit sairaana täällä, ja nyt olen tullut

tänne hankkiakseni teille parempia oloja. Ja neiti Sprengtportin tulee

seurata meitä. Viipurissa voidaan teille toimittaa siedettävämmät olot

kuin täällä.

-- Entä sairaat? muistutti Maria. Katsokaa noita! Viipurissa ei minua

kukaan kaipaa.

-- Kaikki, jotka ovat kruunun palveluksessa, viedään jo tänään pois

täältä, ja piakkoin vangitkin. Apua on tulossa erityisesti tätä seutua

varten, ja silloin te käytte täällä tarpeettomaksi. Mutta Viipurissa ei

unohdeta mitä täällä olette ollut.

Kun Maria ei vastannut, jatkoi Attila: -- Viipurin linnanpäällikkö on

käskenyt minua saattamaan teitä pois, ja toivon, ettette kieltäydy.

Parooni Buddenbrock tarkoittaa teidän parastanne.

Maria sanoi Leenaan katsoen: -- Niin ollen en tarvitse lähteä yksin.

Sitä rukoilen teiltä.

-- Pyytäkää mitä tahdotte!

-- Kapteeninrouva Löfving, joka istuu tuossa, on ollut turvanani ja

lohdutuksenani tämän vanhan sotamiehen ohessa. Sallikaa heidän lähteä

minun kanssani täältä. He kaipaavat lepoa.

Vähän ajan päästä Maria jo istui Leenan ja Attilan kanssa suurissa

vaunuissa, joita parooni Buddenbrockin tuliset hevoset kuljettivat.

Seuraavana päivänä saisi Iivanakin lähteä, ja kaksi kasakkaa jätettiin

hänen avukseen. Kolmas lähetettiin edeltäkäsin ilmoittamaan vieraiden

tuloa.

Torkel Knuutinpojan vuonna 1290 perustamana oli Viipurin linna siitä

saakka ollut Suomen uskollisena vartijana ja vaihtelevissa kohtaloissa

estänyt Venäjän valloitusyrityksiä, kunnes se 1710 taisteli viimeisen

taistelunsa joutuen tsaari Pietarin haltuun. Rauhanteossa 1721

siirrettiin Ruotsin raja taaksepäin Käkisalmen läänin eteläosan

länsipuolitse pitkin Suomen lahtea. Viipurin kaupunki jäi entiselleen,

ja linnakin säilytettiin. Nyt siellä oli päällikkönä Gothard

Buddenbrock, ja hänen käskystään oli linnassa järjestetty Mariaa ja

hänen seuranaistansa, kapteeninrouva Löfvingiä varten kolme huonetta.

Paroonin toimesta oli tähän pieneen kotiin hankittu koko joukko

senaikuista mukavuutta ja somuutta. Nähtävästi oli talon isäntä tahtonut

mikäli mahdollista lievittää vankeuden katkeruutta. Parooni Buddenbrock

oli noin 60 vuotias, pitkäkasvuinen, ryhti sotilaallinen, piirteet

kauniit ja säännölliset. Kiivas ja ankara oli hän virassaan, mutta

yksityisenä ihmisenä saattoi hän olla ystävällinen ja hyvä

alhaisimmillekin. Hänen alkuansa hellä ja haaveileva luonteensa oli

kovettunut elämän taistelussa, mutta pohjalla oli sitä senverran, että

se, kun sattui jotakin hänen sydäntänsä koskevaa, puhkesi kylmän pinnan

alta ja teki hänet miellyttäväksi. Jo useita vuosia oli hän ollut

leskenä ja lapsetonkin. Taloutta hoiti hänen kälynsä, vanhimman veljen

vaimo, ylpeä ja ennen kaunis kreivintytär Riiasta, alkusuku Hollannista.

Tämä rouva joskus hallitsi linnassa itsevaltaisempana kuin itse

linnanpäällikkö, jonka usein täytyi kotirauhan tähden taipua Dorotean

lujan tahdon alle.

Kun Maria ja rouva Löfving saapuivat linnaan, otti heitä vastaan

vanhanpuolinen nainen venäläisessä kansalaispuvussa. Murteellisella

suomenkielellä pyysi hän vieraita sisään pieneen saliin ja saattoi

sitten kummankin omaan huoneeseensa. Kamareita erotti sali, mutta naiset

saivat mielensä mukaan pitää ovet auki tahi suljettuina. Näitä huoneita

verratessa huomasi selvästi, että oli pidetty huolta ainoastaan

Mariasta. Hänen huoneessaan heikensivät raskaat silkkiuutimet valoa,

huonekalut olivat sirot, sohva pehmeillä itämaalaisilla patjoilla

päällystetty, ja suuri peili loisti kullatuissa puitteissaan. Leenan

huoneessa ei oltu paljon vaivaa nähty. Niukat huonekalut näyttivät

kiireessä kokoonhaalituilta ja asetetuilta ilman makua ja järjestelyä,

mikä taas teki huoneen kolkoksi ja miellyttävyyttä puuttuvaksi.

Hyväntahtoisuuden osoitteeksi vietiin tulokkaat linnan saunaan, jossa

heille oli varattu uudet, heidän ilokseen omasta maasta tuodut vaatteet.

Samat loistavilla väreillä kirjaillut paidat, samat valkoiset

villaröijyt ja mustat punareunuksiset hameet, joita Viipurin puolen

naiset käyttivät. Ei ollut unohdettu edes taitavasti kirjailtuja

esiliinoja eikä valkosta huntua Leenaa varten.

Palattuansa omiin huoneisiinsa tapasivat he salissa runsaasti varustetun

ruokapöydän, ja siinäkin oli heidän paikkansa edeltäkäsin määrätyt.

Marian lautasen edessä seisoi hopeinen pikari, Sprengtportin vaakuna

piirrettynä syrjään kiinnitettyyn kilpeen; Leenaa varten oli vaan

tinainen pikari. Mutta huolimatta tästä silmään pistävästä

erilaisuudesta, ei rouva Löfving saanut tarpeeksi ihmetellyksi sitä

hyväntahtoisuutta, joka kaikkialla tuli heidän osakseen. Attila oli

kyllä sanonut että heidän tulisi hyvä olla, mutta kapteeninrouva ei

ollut sitä uskonut. Hän oli odottanut vankeutta, kuolemaa, ehkäpä

elinkautista orjuutta.

Maria ei tästä kaikesta huomannut mitään. Hän oli kykenemätön

ajattelemaan. Kun häntä ei kukaan tarvinnut, oli hän turtunut ruumiin ja

hengen puolesta. Matkalla Viipuriin oli hän joskus nukahtanut, mutta nyt

yön tullessa ja ihmisten mentyä levolle hän vaan itki. Kaikki niin kauan

pidätetyt kyyneleet syöksyivät nyt esille, kalpeisiin kasvoihin nousi

äkkiä kuumeenpuna, ja seuraavana aamuna seisoi Leena tuskan vallassa

hourailevan tytön vuoteen edessä, aavistaen, että hän oli piankin

hautaan kätkettävä. Päivällä ilmoittautui Buddenbrock ja lupasi,

surkutellen Marian sairastumista, lähettää oman lääkärinsä, mutta vaati

rouva Löfvingiä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän eikä hänen

turvattinsa ryhtyisi vähimpäänkään pakoyritykseen. Leena puolestansa

pyysi Buddenbrockin suojelusta, ja tämä vakuutti tahtovansa antaa heille

mahdollisimman suuren vapauden. Ennen lähtöänsä pyysi Buddenbrock Leenaa

ilmoittamaan hänelle kaikki tarpeensa, koska ei ollut tarkoitus panna

heitä puutetta kärsimään.

Marian sairaus kävi ankaraksi ja arveluttavaksi, mutta muutamia viikkoja

uskollisesti häntä vaalittuaan huomasi Leena sanomattomaksi ilokseen,

että terveys vähitellen palasi. Ratkaisevina päivinä oli kenraali yhä

käynyt kuulustamassa hänen tilaansa ja Attilakin oli tarjonnut

palvelustaan.

Mikähän nyt lienee Herran aikomus, ajatteli kapteeninrouva ihmetellen

tuota suurta hyvyyttä turvattomia vankeja kohtaan. Mutta ei mitään

vastausta.

Vaikka Maria jo oli toipumaisillaan, kuulusteli parooni joka päivä hänen

tilaansa, ja kun vihdoin ilmoitettiin, että hän liikkui huoneissaan,

pyysi parooni lupaa käydä häntä tervehtimässä. Se kysymys sai Marian

varsin pahoilleen. Voimiensa lisääntyessä rupesi hän miettimään miksi

häntä, vankia, niin ylenpalttisella hyvyydellä kohdeltiin. Miksi oli

hänen olonsa verrattomasti parempi kuin muiden suomalaisten? Miksi juuri

Maria Sprengtport oli poikkeuksena? Hän puhui siitä Leenalle, joka

niinikään piti asiata outona. Saattoi merkitä hyvää, mutta myös

pahaakin. Epätietoisuuden ja levottomuuden tuskassa hän vihdoin päätti

tutkia syytä, ja olihan tuo korkea vieras ihan tulossa. Mikä mies tuo

Buddenbrock oli? Kuinka hän Mariata kohdellee? Olihan hän, ruotsalaisen

päällikön veli ja ehkä samoin kuin tämäkin, hylkiö. Semmoista hän ei

tahtonut nähdä silmiensä edessä, mutta hän oli tämän vallassa

avuttomana, neuvotonna.

-- Paroonin palvelija odottaa vastausta, sanoi kapteeninrouva levotonna.

Neiti kai ottaa vastaan?

-- En, en! Meidän luoksemme älköön hän tulko koskaan. En tahdo nähdä

häntä.

Rouva Löfving hämmästyi. Se vastaus käynee heille kalliiksi. Marian piti

ajatella linnan herran valtaa ja sitä hyvyyttä, jolla heitä oli

kohdeltu. Ellei neiti itse antaisi aihetta ikäviin rettelöihin, ei

heille mitään pahaa tapahtuisi. Parooni oli varmaan kunnon mies, tätä

paitsi he voisivat häneltä saada kuulla jotakin ruotsalaisesta Suomesta.

Se vihdoin vaikutti, ja Maria antoi vastauksen, että parooni oli

tervetullut. Palvelija oli tuskin lähtenyt, kun Maria jo katui ja koetti

huutaa häntä takaisin, mutta mies oli jo herransa luona.

Aavistamatta tätä vastenmielisyyttä tuli Buddenbrock sisään ja astui

Mariaa kohti lyhyesti tervehdittyänsä Leenaa. Valkonen Arkangelogorodin

univormu sopi hyvin hänen kauniille kasvoilleen ja lisäsi suurten,

sinisten silmien loistoa. Sinä hetkenä näytti hän

kolmenkymmenvuotiaalta. Teeskentelemättömällä sydämmellisyydellä tarjosi

hän kättä sanoen: -- Ette tunne minua, neiti Sprengtport, mutta minä

tunnen teidät. Tiedän että olette Vilho Sprengtportin, ikimuistettavan

kumppanini tytär.

Maria oli varustanut vastaukseksi kovia ja katkeria sanoja, mutta tuo

odottamaton tervehdys sai hänet mykäksi, ja odottamatta vastausta jatkoi

Buddenbrock:

-- Ette ymmärrä minua. Huomaan ettette tiedä missä kiitollisuuden

velassa olen isällenne. Hän pelasti minut kun taistelimme Puolassa. Hän

teki muutakin. En ole sen koommin tavannut häntä, enkä ole voinut

kiittää saatikka palkita häntä, mutta sen teen teidän kauttanne.

Maria ei vastannut nytkään, mutta hän loi ylös raukean katseensa ja

unohti lujan päätöksensä saada tuo inhottava mies ovesta ulos. Rouva

Löfving, joka oli pysynyt syrjässä, kiitti Jumalaa että tuo pelätty

kohtaus oli niin onnellisesti luonnistunut.

-- Elääkö isäni? kysyi Maria vapisevalla äänellä.

-- Elää. Tänä aamuna sain siitä tiedon kenraali Kindermanin kirjeessä.

Marian ruumiillinen heikkous teki hänelle mahdottomaksi pidättää

kyyneleitään. Buddenbrock ei häirinnyt häntä, hän istui liikahtamatta

silmät luotuina alas, mutta kun Maria oli toipunut, jatkoi hän:

-- Olen suuressa kiitollisuuden velassa teillekin, neiti Sprengtport. Se

hyvyys, jolla te hoiditte meikäläisiä sairaita ja kuolevia Valkjärvellä,

on aina oleva poikkeuksena, ehkäpä ilman vertaista, kun ajattelee, että

olitte yhtä laupias vihollisille kuin omille maanmiehillenne.

Haihtuva puna leimahti Marian kalpeille kasvoille, ja kyyneleet olivat

taas puhkeamaisillaan, mutta hän pidätti ne ja vastasi tyynesti: --

Elämäni surut ovat muuttaneet minua. Ne ovat minulta paljon riistäneet,

mutta paljon antaneetkin. Olin tulemaisillani raivottareksi, mutta

Kaikkivaltias armahti minua ja opetti minua ymmärtämään sekä vihollisen

että ystävän kärsimyksiä. En tahdo noita ajatella, jatkoi hän väristen

ja kääntyi pois.

Parooni huomasi, ettei hän tällä kertaa jaksanut enempää. Hän nousi

lähteäksensä, eikä Maria pyytänyt häntä viipymään, mutta antoi hänelle

luvan tulla toistekin. Ja Buddenbrock tulikin yhä useammin, mikäli

Marian voimat lisääntyivät. Hän näytti huvitetulta Marian seurasta

pitkinä syysiltoina, ja Maria kuunteli mielellään vanhaa ja uutta, mitä

tämä kokenut mies tiesi kertoa. Semminkin olivat hänelle mieluisia nuo

tarumaiset seikkailut Kaarlo XII:nen sotaretkillä Venäjällä, joissa

kenraali oli ollut mukana. Siten tutustui hän moneen ihmeelliseen

urotyöhön, mutta myös noihin mielettömiin yrityksiin, jotka vihdoin

veivät Ruotsin perikadon partaalle. Onneton sota, mutta semminkin

Itämeren maakuntien luovuttaminen Venäjälle oli saanut Buddenbrockin

vannomaan uskollisuuden valan tsaari Pietarille, koska hän ei tahtonut

jättää isiltä perittyjä maatilojaan Liivissä. Hänen veljensä, Kaarlo

Maunu, toivoi sitä vastoin paljon Ruotsista ja tulevaisuudestaan siellä.

Siten olivat veljet eronneet.

Maria puolestaan kertoi kotoisista oloistaan, isästään, äidistään ja

äitipuolestaan, isän monista huolista ja veljien menestyksestä, mutta

Martista ei sanaakaan. Vihdoin tulivat puheeksi myös Lappeenrannan

onnettomat päivät, ja Maria kertoi kuinka Attila ja ruhtinas Mirowitsh

olivat hänet pelastaneet. Sen parooni näkyi tietävän. Attila olikin

hänen sihteerinsä ja kunnon poika, sanoi hän. Marian kysymykseen, oliko

Buddenbrock kauan tuntenut hänet, vastasi tämä, että heidän

tuttavuutensa oli kaukaisilta ajoilta, mutta että he enimmäkseen olivat

eläneet erillään. Buddenbrock oli joskus ollut tilaisuudessa avustamaan

Attilaa, ja siitä saakka saattoi hän olla varma Attilan mieltymyksestä.

Ruhtinas Mirowitsh oli tunnettu hyväksi ja kelpo mieheksi, vaikka

jotensakin itsepintaiseksi. Attila ja hän olivat olleet ystäviä monet

vuodet.

Ruotsin ja kotimaan kohtalo oli kuitenkin ennen kaikkea Marian mielessä,

mutta sitä tarkoittaviin kysymyksiin ei Buddenbrock antanut mitään

vastausta. Ei hän tiennyt mitään lohduttavaa rouva Löfvinginkään

murheille, eikähän voitu pyytääkään, että venäläisellä päälliköllä

vihollismaassa olisi tietoja kaikesta. Mitä Buddenbrock sodasta

ajatteli, se oli ja jäi arvoitukseksi, sillä semmoisiin kysymyksiin hän

aina vastasi yleisillä puheenparsilla. Mutia ainakin saattoi parooni

kertoa, millä tavoin hän oli saanut tietoa kurjuudesta Valkjärvellä.

Itse oli Maria luullut, ettei sikäläisiä kukaan muu ajatellut kuin

Jumala. No niin; parooni todellakaan ei tietänyt asiasta mitään ennenkun

Attila oli hänelle siitä kertonut. Krasnatshuck oli hänelle ilmoittanut,

että joukko naisia ja lapsia oli toistaiseksi sijoitettu venäläiseen

Suomeen, ja tutkittuansa oli hän vihdoin päässyt Marian jälille. Vasta

silloin oli Buddenbrock saanut tietää, että Vilho Sprengtportin tytär

oli vangittu Lappeenrannassa. Hän piti velvollisuutenaan huojentaa

Marian oloa, ja raivoava rutto saattoi Buddenbrockin veren kuohumaan,

kun sen kautta oli menetetty yhtämonta ihmishenkeä kuin itse

taistelussa. Ja minkä tähden? huudahti hän. Tietysti sen tähden, että

voittoja luullaan voitettavan kerskauksilla, uhkauksilla ja suurella

äänellä. Mutta huolenpitoa ja järkeä, mistä sitä tavataan? Totta tosiaan

ei missään, jos en ota lukuun Wrangelia. Mitä hänestä kerrotaan se

osottaa kuntoa. Veljeni toimia arvostelemaan olen jäävi.

Maria katseli tuota kiivasta miestä hämmästyneenä ja paheksumalla.

-- No niin, pieni ystäväni, jatkoi parooni. Tunnen varsin tarkoin kaikki

ne uljaat urostyöt, joita Ruotsin ritaristo ja aateli suoritti viime

valtiopäivillä. Mutta toistaiseksi eivät ne ole muuta kuin

tuulenpieksämistä. Tunnen myös Ruotsin vihan Venäjää vastaan. Se on

vanha, mutta huippuunsa se ei ole vielä kohonnut, sillä tähän saakka he

ovat ylönkatsoneet mutta vast'edes tulevat pelkäämään Venäjää.

Tuska ja harmi ajoi veren Marian poskiin, mutta hän oli vaiti. Kaikesta

tästä tuli kiittää Hattuja, sillä heillä oli suuria sanoja, ja he olivat

saaneet Ruotsin pulaan. Mutta uhriksi jää Suomi eikä Tukholma.

Buddenbrock huomasi Marian alakuloisuuden ja katui sanojansa. -- Älkää

uskoko, sanoi hän, että tuomitsen kaikki samoin. Tiedetään varsin hyvin

rajan tällä puolella, että järkevät Ruotsalaiset ja Suomalaiset

kammoksivat sotaa, mutta --, parooni kohautti hartioitaan ja nousi. Hän

oli vastoin tahtoaan joutunut alalle, josta oli paras palata. -- Jos

olen pahoittanut teitä, pyydän anteeksi, sanoi hän. Ei pitäisi koskaan

puhua politiikkaa muutoin kuin miekka kädessä.

-- Oi, huudahti Maria, tahtoisin kuulla paljoa enemmän Ruotsista, vaikka

toisilla sanoilla.

-- Pysykäämme puolueettomalla alalla. Elämä ja historia ovat rikkaita

lähteitä. Saatte nähdä. Minulla on runsas kirjasto hyviä teoksia. Saatte

valita mitä tahdotte. Ehkä rakastatte musiikkia, eiköhän niin? Isänne

harrasti sitä ainakin nuorena. Tuotan tänne sisareni sitran. Hän on nyt

kuollut, mutta häntä en unohda koskaan. -- Luontevasti ja

sydämmellisesti tarjosi hän kättä Marialle ja lähti huoneesta.

* * * * *

Lokakuu oli tuottanut ankaran pakkasen, jota seurasi runsas lumisade.

Varhainen talvi näytti tänä vuonna olevan tulossa. Maria oli senverran

toipunut, että raitis ilma varmaankin tekisi hänelle hyvää, ja

Buddenbrock siis ehdotti että naiset lähtisivät ajelemaan. Hevosia oli

milloin hyvänsä saatavissa. Maria suostui kiitollisuudella tarjoukseen,

ja toisena päivänä astuivat Maria ja rouva Löfving portaita alas

lähteäksensä matkaan. Eivät olleet vielä joutuneet rekien luo, kun

Attila ja jotkut nuoret upseerit ratsastivat pihaan. Nähdessään Marian

tervehti Attila iloisesti ja heittäytyi hevosen selästä auttaaksensa

naiset rekeen, mutta myöhästyi. He olivat jo istuutuneet.

-- Olette sairastanut, neiti Sprengtport, lausui hän myötätuntoisesti

kun palvelia kääri nahkasia heidän ympärilleen.

_Maria._ Olen sairastanut, ja vasta nyt kun voimani palaavat on johtunut

mieleeni, etten ole sanonut teille sanaakaan kiitokseksi kaikesta siitä

hyvästä mitä olette minulle tehnyt. Mutta nyt tahdon sen tehdä. Kiitos!

-- Hän ojensi hänelle kätensä.

_Attila._ Saanko käydä teitä tervehtimässä palattuanne. Samassa

tempasivat hevoset ja reki katosi, mutta Attila kuuli vastauksen:

Tulkaa!

Lyhyt syyspäivä oli lopussa, ja salissa olivat kynttilät sytytetyt.

Rouva Löfving istui mielipaikallaan uunin ääressä, jossa iltavalkea

leimusi, ja hänen rukkinsa surisi vanhaa virttänsä, pellavan hienona

lankana täyttäessä rullaa. Mariakin aikoi ryhtyä samaan työhön, kun

ilmoitettiin Attilan tulo. Siis vielä kerran tuli heidän tavata

toisiansa. Tätä ajatellessa virisi heikko vivahdus sitä säteilevää

hohdetta, joka ennen teki hänen piirteensä niin henkeviksi ja

voittaviksi. Kuinka paljon olikaan tämä outo tehnyt hänen parhaakseen,

vaikka hän oli häntä niin ankarasti ja ehkä väärin tuominnut, sillä

niinhän hän oli sanonut, ettei hän itse ollut määrännyt nykyistä

asemaansa. Mutta tuossa hän nyt oli.

Maria osoitti vieraalle ja Leenalle sijat korkeanojaisiin

kultanahkaisiin tuoleihin pöydän ääressä, mutta Leenasta oli

mieluisempaa jäädä uunin viereen, missä hän parhaiten viihtyi. Attila

sitävastoin mielellään noudatti tarjousta. Kun sitten oli istuttu,

saivat he tietää, että kun venäläiset Lappeenrannan taistelun jälkeen

eivät tavanneet eversti Brucea kuolleiden eikä elävien joukossa,

päätettiin lähettää tiedustelijoita ruotsalaiseen pääkortteeriin,

tiedettiinkö ehkä siellä mitään. Attila oli pyytänyt saada olla muassa

tulkkina, ja siihen myönnyttiin. Haminassa oli hänen sitten onnistunut

tavata Marian isä.

-- Ettekö nähnyt äitiäni?

Ei, häntä hän ei ollut nähnyt, mutta everstiluutnantti oli käskenyt

viedä terveisiä ja sanoa, että sekä äiti että pieni veli voivat hyvin.

Muutoin ei Attila tietänyt mitään Haminasta, sillä venäläinen lähetystö

pääsi kaupunkiin ainoastaan sidotuin silmin. Sillä tavoin kuletettiin

heitä pitkin katuja suureen saliin, jossa silmäverhot poistettiin. He

tapasivat siellä kreivi Lewenhauptin, parooni Buddenbrockin, eversti

Bousquet'in ja everstiluutnantti Sprengtportin.

-- Isäni on majuri, keskeytti Maria.

-- Ei nyt enään. Ainakin mainittiin häntä everstiluutnantiksi ja

Karjalan rakuunapäälliköksi. Sillä nimellä minä häntä puhuttelin, kun

hän neuvottelun jälkeen tuli luoksemme kysymään, tiesimmekö ehkä mitään

poisviedyistä naisista. Olin onnellinen, kun sain hänelle kertoa yhtä ja

toista lohduttavaa, mutta teistä puhuessaan unohti hän kaikki muut,

pyysi tervehtimään ja sanomaan, että kodissa oli kaikki hyvin.

Maria loi Attilaan onnellisuutta säteilevän katseen. Olihan hänen

sydämmestään vierinyt raskas taakka.

Myöskin kapteeni Löfvingistä oli Attilalla tietoja. Kun lähetystö

kuletettiin takaisin, puhutteli sitä joku murteellisella

venäjänkielellä. Attila tunsi kohta Löfvingin äänen ja kertoi hänelle

samaa kuin everstiluutnantillekin. Löfving puolestansa pyysi viemään

terveisiä vaimolleen ja tiedon, että hän ja Martti voivat hyvin, mutta

että Tapani ja Husula olivat kaatuneet. Tapani oli viimehetkenään

ajatellut vaan äitiänsä.

Tätä kuullessaan risti Leena hiljaisesti kätensä ja kiitti Jumalaa.

Poika oli taistellut sankarina ja kaatunut kunnialla. Mutta Löfving ja

Martti elivät. He kyllä hoitavat Ruotsin etuja. Suomessa ei kukaan pistä

miekkaa tuppeen niin kauan kun miekkaa tarvitaan, ja Jumalan avulla

loppuu kaikki hyvin.

Attila kertoi edelleen, että Buddenbrock oli jättänyt ylipäällikkyyden

kreivi Lewenhauptille, ruotsalainen armeija samoin kuin venäläinenkin

oli hajallaan talvikortteereissa. Ennen ensi kevättä ei toimiteta mitään

sotatantereella ja sitä ennen saattaa tapahtua paljon. Venäjä yhä halusi

rauhaa.

Kun nyt naiset olivat saaneet tietää sen mitä enimmin halusivat, kysyi

Attila mitä he pitivät nykyisestä olostaan. Molemmat olivat tietysti

kiitolliset, mutta kaipasivat kotoansa, ja sen Attila kyllä ymmärsi,

sillä yhteen aikaan oli häntäkin vaivannut koti-ikävä sairaloisuuteen

saakka.

_Maria._ Missä silloin elitte?

_Attila._ Eräässä puolalaisessa linnassa. Muistatte ehkä kertoneeni,

että erään kenraali Reichenbergin ainoa poika upposi Wolgaan. Seisoin

rannalla kun poika vierähti veteen ja heittäydyin jokeen pelastaakseni

hänet. Kaksi kertaa sain kiinni hänen kauluksestaan, mutta toisella

kertaa veti hän minut syvyyteen. Silloin irtaannuin hänestä ja kelluin

vähän sen jälkeen saman proomun vieressä, josta poika oli pudonnut.

Siitä minut nostettiin ylös, mutta sillä aikaa oli Reichenberg saapunut

kylästä ja saanut tietää poikansa hukkumisen. Toisena päivänä löydettiin

ruumis, ja maahanpanijaisten jälkeen tahtoi kenraali palkita minua

siten, että hän piti minua luonansa ottopoikana. Silloin annettiin

minulle nimeksi Attila.

_Maria._ Miksi ette saanut pitää omaa nimeänne?

_Attila._ Reichenberg tätä kai ei tuntenut tahi ei pitänyt siitä. Sen

vaan tiedän, että kasvatusisäni neuvotteli siitä ystäviensä kanssa. Hän

sanoi, että koska en ollut venäläinen enkä saksalainen, ja koska

polveuduin Hunnikansan jälkeläisistä, niin Attila oli sopivin nimekseni,

ja siitä asti minä käyn Attila Reichenbergin nimellä.

_Maria._ Te puhutte vielä suomea hyvin.

_Attila._ Rakastettua ei hevin unohdeta.

Attila nousi sanoaksensa jäähyväiset, mutta pyysi saada palata, ja siitä

päivästä nähtiin hänen usein suuntaavan askeleensa pientä linnansalia

kohden. Hän oli paljon matkustanut ja tiesi kertoa vieraista maista ja

kansoista. Paljon sellaista, jota hän oli nähnyt, oli hän myös

maalaillut ja näitä kuvia näytti hän Marialle. Mikäli Marian voimat

lisääntyivät, karttui myös hänen harrastuksensa, eikä Attila väsynyt

kertomasta kaikkea mitä hän tahtoi tietää. Eräänä päivänä toi hän

muassaan suuren laukun, jonka kirjavia lehtiä hän levitti pöydälle.

Siinä oli suurenmoisia näköaloja vieraista maista, rauhaisia idyllejä,

muotokuvia ja muuta sekasin. Tästä kokoelmasta valitsi hän muutamia

värillisiä kuvia ja asetti ne Marian eteen, häntä ilahuttaakseen. Maria

katseli niitä. Hän näki järven korkeine, jyrkkine rantoineen, tumman

kuusimetsän ja kallioisia saaria, joita vastaan aallot murtuivat

vaahdoksi. Toinen näköala kuvasi auringonnousussa rusottavia lehteviä

vuoristometsiä. Taas toisissa nähtiin erämaan hiljaisuus kaisloja

kasvavan lahden ympärillä, viheriäniittyinen laakso, hitaasti virtaava

joki kelluvine lummelehtineen. Sitten taas taulu, jossa lehtevän

kasvullisuuden peittämänä vuoren juuressa seisoi pirtti tuuhean männyn

varjostamana. Aallot rannalla olivat laskeutuneet levolle, ja

hajonneesta pilvestä välähti kuun kirkas säde syvyyteen.

_Attila._ Tässä näette Suomen semmoisena jona se minulle muistuu

lapsuudestani. Tuossa pirtissä oli kotini.

_Maria._ Olette kuvannut sitä rakkaudella.

_Attila._ Mutta saavuttamatta mitä tahdoin.

_Maria._ Kuinka niin? Mitä mielestänne puuttuu?

_Attila._ Kaipaan metsän juhlallista huminaa, kun tuulonen suhisee

puiden latvoissa, puhumattakaan sen suloisesta lemusta. Tässä näette

valveilla olevan luonnon unennäköjä, kun se elää suviyön valoisassa,

hurmaavassa hämärässä. Ette kuule aaltojen loisketta kun ne hyväilevät

rantoja, ettekä lintujen viserrystä, kun ne aurinko herättää tahi

illalla kun ne meille sanovat hyvää yötänsä.

_Maria._ Ja semmoista muistatte vielä?

_Attila._ Ne olivat lapsuuteni ainoa ilo. Semmoista ei unhota. Tässä,

näette, näiden pensaiden alla löysin kiiltomatoja kesäyönä ja tällä

paadella sulatti aurinko ensimmäiseksi lumen keväällä. Kun silloin

puolanvarret tulivat näkyviin, luulimme me lapset suven tulleen. Tuolla

rinteellä noukimme myöhemmin mustikoita ja vadelmia.

Maria katseli tauluja kauan ja miettivästi. Taas tarjosi hänelle Attila

lehden. Siinä oli pieni kirkko tuuheiden puiden ympäröimänä, sen

vieressä hautausmaa, jonka matalan kiviaidan yli näkyi ruohoisia kumpuja

ja puuristejä.

_Attila._ Tunnetteko tätä paikkaa.

_Maria._ Sehän on -- oi Jumala! -- Lappeenranta.

Attila ojensi hänelle taas lehden: -- Entä tämä talo.

_Maria._ Onhan se Löfvingin talo Lappeenrannassa. Ihan näköinen ja

lisäksi tuo suuri pihlaja ja metsäruusupensas akkunan alla. Olette sen

maalannut täydessä kukassa, vaikka kukat jo aikoja sitten olivat

varisseet kun olitte siellä.

_Attila._ Minulle tarjosi elämä sinä päivänä ruusuja ja kuvasin ne

okaineen päivineen. Tämän akkunan edessä näin teidät ensi kerran.

Muistatteko sitä?

_Maria._ Varsin hyvin muistan.

Maria tarkasti tauluja äänettömänä, ja vähitellen ilmaantui hänen

kasvoihinsa taas tuo jäykkä piirre, jonka surut olivat niihin kaivaneet.

Sairaus oli poistanut näitä viivoja, mutta muistojen elpyessä

esiintyivät ne uudestaan. Äsken niin eloisa puhelu taukosi, eikä

kummassakaan tuntunut halua sen jatkamiseen. Vihdoin lausui Attila: --

Olisin iloissani, jos tahtoisitte pitää nämät vähäpätöiset kuvaelmat

muistona yhdestä, joka mielellään tahtoi ilahuttaa teitä ja pitää teitä

ystävänä -- eikä vihollisena.

Maria ei vastannut.

-- Tiedän varsin hyvin, jatkoi Attila, että kyhäykseni ovat arvottomat,

mutta tulin ajatelleeksi, että joskus tahtoisitte nähdä niitä paikkoja,

joita ne kuvaavat.

_Maria._ Ehkä on näillä lehtisillä yhtä suuri arvo teille kuin

minullekin. Olisihan suurta kiittämättömyyttä, jos riistäisin teiltä

sitä mitä pidätte rakkaana.

_Attila._ Älkää moista puhuko! Kuvat ovat teidän, jos tahdotte ne ottaa,

ja se ilahuttaisi minua enemmän kuin uskottekaan.

_Maria._ Jakakaamme. Te pidätte toisen, minä toisen.

Attila punastui ilosta. -- Olkoon tahtonne mukaan. Kummanko suvaitsette

ottaa?

Maria siirsi kuvat hänelle. -- Valitkaa itse. -- Attila tarttui

lähimmäiseen. -- Minulle on mieluisempi Löfvingin talo.

-- Ja minulle on Lappeenranta suuremmanarvoinen. Kiitos! -- Hän katsahti

kiitollisena ylös. Ystävyyden aurinko oli sulattanut jäykät piirteet.

Rouva Löfving, joka ääneti istui rukkinsa kimpussa, loi ihmetteleviä

katseita nuoriin pöydän ääressä. Maria huomasi sen ja nousi.

-- Tahdotteko nähdä? kysyi hän, näyttäen kuvia Leenalle. Kapteeninrouva

otti ne, mutta kalpeni. Kirkko oli poissa, kodit tuhkana ja maa

hurmeinen. Liikutettuna jätti hän taulut takaisin, pyyhki kyyneleet

silmistään ja sanoi nöyrästi: -- Herra tarkoittaa kai jotakin näillä

suruilla, vaikka emme sitä käsitä, sillä yksistään ihmisten tekoa tämä

ei ole. -- Ja niin sanoen istuutui hän taas työnsä ääreen.

Maria katseli tauluja uudelleen ja sanoi vihdoin: -- Te maalaatte niin

kauniisti. Missä olette oppinut?

-- Ensi alkeet sain Reichenbergiltä. Hän piirusti hyvin. Sotakoulussa

piirustimme niinikään, mutta sitte sain yksityisopetusta.

Attila veti esiin pienen kirjan, joka oli nidottu ruskeaan nahkaan ja

etukansi painettu kultaisilla kirjaimilla ja koristeilla. -- Tässä on

vielä muisto, joka ehkä huvittaa teitä.

Maria otti kirjan ja luki: »Rukous kirja.» Hän avasi kannen ja käänteli

suurilla kirjaimilla painettuja karkeita lehtiä. Tummasta, kuluneesta

paperista huomasi hän, että kirja oli vanha.

-- Onko tämä omanne? kysyi Maria.

-- On, se on ainoa mitä minulla on Suomesta ja siltä kansalta, johon

ennen kuuluin.

Maria pyysi häntä kertomaan ainakin jotakin lapsuudestaan. Hänen

elämänsä kohtalot tuntuivat niin oudoilta.

Attila kokoeli kuviansa ja kertoi sen ohessa:

-- Siksi kunnes kenraali Reichenberg otti minut, olin elänyt

suomalaisten naisten ja miesten parissa Wolgan rannoilla. Olimme

sotavankeja vieraassa maassa ja meitä vartioittiin, mutta kasakat olivat

lempeät meille lapsille ja semminkin minulle, jonka he näkivät

kuusivuotiaasta kahdentoista vanhaksi. Kaikkia meitä pidettiin työssä,

mutta se ei minua rasittanut, ja halukkaasti kuuntelin vanhempien

vankien kertomuksia sodasta ja heidän kohtalostaan ennen vankeuteen

joutumista. Illoin lauloimme virsiä, runoja ja muita kotimaan lauluja,

puhuimme Jumalasta ja kotimaasta. Suomea he rakastivat yli kaiken maan

päällä. Se, joka ei ole ollut muassa, se ei voi käsittää, kuinka

lohduttavaa näiden murheellisten oli huojentaa sydäntänsä lauluilla.

Moni oli valmistanut itselleen kanteleen, ja vanhat sanoivat, että kun

he kuulivat kielien äänen, tuntui se tervehdykseltä Karjalasta, maasta,

jota he eivät ikinä voineet unohtaa. Sinne takasin ja siellä hauta, se

oli heidän kiihkein toivonsa. Tuo kaikki oli minullekin rakasta, mutta

sen täytyi jäädä, kun Reichenberg vei minut muassaan.

-- Käsitän teidän surunne! huudahti Maria myötätuntoisesti.

_Attila._ Ajattelen viimeistä päivääni Wolgan luona, ja sitä mitä sitten

seurasi. Katkeralta tuntui minusta eroaminen ystävästäni, mutta se

kääntyi kuitenkin onneksi, sillä vähän sen jälkeen oli aikomus lähettää

meidät mikä mihinkin kruununtiloille ja pidättää meidät siellä

ainiaaksi.

_Maria._ Orjina?

_Attila._ Niin, semmoisiksi useimmat jäivät. Minutkin oli jo ostettu,

mutta Reichenberg vapautti minut. Hyvästijätön tuska lähtiessäni koski

syvästi vanhuksiin. Kahdeksankymmenvuotias ukko laski siunaten kätensä

pääni päälle ja antoi minulle tämän kirjan, vaikka se oli hänen ainoa

lohdutuksensa. Hän oli saanut sen kornetti Hornilta, ja siitähän oli

opettanut minua lukemaan. Katsokaa; nämät kirjaimet ovat leikatut puuhun

ja sitten painetut paperille. Ajatelkaa mitä taitavuutta tarvittiin,

jotta joka sana saataisiin selväksi.

Kyllä oli Maria kuullut isänsä puhuvan näistä kirjoista. Isä oli itse

kääntänyt useita rukouksia suomeksi, mutta kannet kai eivät olleet siltä

ajalta? Ei, ne oli Attila teettänyt Nyrnbergissä. Tuo pieni kirja oli,

jos mahdollista, säilytettävä hänen kuolemaansa saakka. Se oli

lohduttanut niin monta, ennenkun se joutui hänelle, ja ehkä lohduttaa

vastakin.

Marian kysyttyä, onko hän aina lukenut näitä rukouksia, vastasi Attila,

että kyllä oli hänen nuoruudessaan aikoja, jolloin hän halveksi kaikkea

rukoilemista. Hän oli joutunut ihmisten pariin, joista kaikkinainen

uskonto oli pappiskavaluutta, mutta vallan ja rikkauden saavuttaminen

kaikki kaikessa. Kunnia ja omatunto siinä ei saanut tulla

kysymykseenkään. Samaan aikaan saapui Mainziin ruhtinas Dmitri

Mironovitsh. Hänen vielä lapsena ollessa oli hänen koko perheensä

karkoitettu Siperiaan. Ruotsalaisten upseerien siellä avaamaan

saksankieliseen kouluun oli Dmitri ja hänen veljensä pantu oppilaiksi,

ja siellä he olivat tutustuneet pyhään raamattuun. Siellä kylvetty

siemen oli kauniisti orastanut ja kasvanut veljien sydämmissä. Yhä vielä

oli Dmitri hartaasti uskonnollinen ja vaikutti Attilaan tavalla, joka

palautti häneen lapsuuden uskon, josta hän ei tahtonut Jumalan avulla,

enään luopua. Silloin oli Attila sidotuttanut pienen rukouskirjansa,

joka nyt oli hänelle rakkaampi kuin koskaan.

_Maria._ Tämäkö mielenmuutos saattoi teidät takaisin tänne?

_Attila._ Elämän vaiheet ja Jumalan johto sen vaikuttivat. Parooni

Buddenbrock ei tietänyt Reichenbergin kuolemasta ja tuli häntä

tapaamaan, sillä he olivat lankoja. Hän tarjoutui hankkimaan minulle

paikan Venäjän armeijassa, mutta se ei miellyttänyt minua. En voinut

myöskään jäädä silloiseen kotiini. Maailma on kyllä avara, mutta minulle

ei näkynyt siellä olevan sijaa ja niin kävi, että nyt olen täällä.

Suru silmissä loi Attila katseen Mariaan, joka kalpeana istui häntä

kuunnellen, ja silloin heidän katseensa sattuivat yhteen.

Maria luuli ymmärtävänsä mitä hän ajatteli ja muisti niitä kovia sanoja,

joilla hän oli Attilaa loukannut. Sana »anteeksi»! liiteli jo hänen

huulillansa, mutta ujouden tunne pidätti häntä. Vihdoin kysyi hän

vienosti: -- Olihan se joku meidän lauluistamme, joka palautti teidät

tänne; eikö niin?

_Attila._ Niin oli. Se ilta tuntuu minusta vielä unelmalta. Aurinko

sammui vähitellen ja kuu teki nousua, kun minä seisoin palatsin

akkunassa katsellen ulos. Ette tiedä, mitä on olla maailmaan viskattuna.

Minä sitä olen kokenut, mutta en koskaan niin katkerasti kuin sinä

iltana. Oi, sinä isäni maa, sinun kauneutesi syttyi sielussani! Kuinka

sinä vedit sydämmeni puoleesi!

Marian silmät säteilivät yhä suuremmalla hohteella. Se sointu ja katse,

joka noihin sanoihin liittyi, oli hänelle ihan uutta. Hän ei ollut

sellaista ennen nähnyt eikä kuullut, mutta hän ymmärsi sen hyvin.

-- Laulakaa se laulu minulle, sanoi hän.

Attila tarttui sitraan, soitti muutamia akordeja ja lauloi:

Yksin istun ja lauleskelen,

Aikan' on niin ikävä,

Vesi seisoo ja linnut laulaa

Eikä tuulikaan vedätä.

Oisko pursi ja punapurje

Millä mennä merten taa,

Sieltä tuottaisin kullalleni

Pivon kultaa ja hopeaa.

Kun laulun viimeiset säveleet olivat vaienneet, laski hän sitran

pöydälle ja sanoi: -- Se on yksi lapsuuteni lauluista, jota lauloimme

Wolgan rannalla.

-- Laulakaa vielä jotakin muuta, pyysi Maria posket punastuen. Surunsa

oli hän unohtanut.

Attila lauloi katse tajuttomasti luotuna kuuntelijaan, ja laulajastakin

surujen muisto haihtui.

Leena istui sillä aikaa uskollisena rukkinsa vieressä, tarkastaen

nuoria. Kuinka tämä yhdessä olo päättynee? Jos Martti olisi täällä,

tokkohan Maria hänelle niin hymyilisi kuin tälle viholliselle. Attilan

vaikutus Mariaan oli silminnähtävä, mutta olihan neiti toisen morsian.

Martti oli syynalainen, mutta ei toki muita huonompi, eikä häntä saanut

kuulematta tuomita. Onhan se kauhea onnettomuus ja häpeä, jos Maria nyt

unohtaa koko entisyytensä ja kiinnittää sydämmensä viholliseen.

Attilan lähdettyä yritti Maria itse soittaa, johon hän lapsuudestansa

saakka oli harjaantunut, mutta siitä vaan ei tullut mitään; hän nousi ja

lähti huoneeseensa. Kapteeninrouva päätti mennä tapaamaan häntä.

Siellä istui Maria Attilan rukouskirja kädessään, mutta Leenan tullessa

nousi hän ylös. Kapteeninrouva luuli huomaavansa, että Maria oli

alakuloinen, mutta päätöksestään luopumatta astui hän esiin ja puhui

vakavasti: -- Älkää paheksuko, neiti, mutta tahtoisin mielelläni sanoa

sanasen.

Maria katseli häntä kysyvästi, ja Leena jatkoi: -- Ei sovi kunniallisen

neitsyen katsella niin iloisesti vieraaseen mieheen, saatikka kun hän on

vihollinen. Se ei sovi milloinkaan, mutta semminkään ei sille, joka on

toisen morsian.

-- En ole kenenkään morsian enkä siksi tule koskaan.

-- Älkäämme tuomitko Marttia häntä kuulematta.

-- Tuomitsen näkemäni mukaan. Jos Löfving teidän ylkänänne olisi juossut

pakoon, jättäen kaikki sattuman nojaan, olisitteko sittenkin hänen?

Kapteeninrouva ei vastannut, eikä Marikaan puhunut sen enempää, vaan

purskahti itkuun.

* * * * *

Semmoisissa oloissa eteni syksy. Oltiin jo Marraskuun puolivälissä.

Varhainen talvi oli lauhtunut, kylmiä sadekuuroja valui alas, myrsky

vinkui rajuja laulujansa ja meren aallot murtuivat tummina ja kuohuen

linnan muuria vastaan. Maria oli täydellisesti toipunut, ja tuo

verrattain tyyni elämä oli saanut vaaleita ruusuja puhkeamaan hänen

poskilleen. Päivät tuntuivat kyllä pitkiltä, ja vapaudenhalu vaivasi yhä

enemmän, mutta ei auttanut muu kuin kärsivällisyys. Attilan ja paroonin

käynnit lyhensivät monta ikävää tuntia, mutta nyt ei ollut kumpaakaan

näkynyt moneen päivään. Vanha palvelijatar kertoi heidän lähteneen

Pietariin.

Marian ja Leenan täytyi nyt tyytyä keskinäiseen seurusteluun, mutta

entinen tuttavallisuus oli kadonnut ja kylmyys astunut sen sijaan.

Leenasta oli Maria kova ja kylmä. Martin oli hän hyljännyt ilman

ainoatakaan kyyneltä. Hän ainakaan ei ollut rakastanut Marttia niinkuin

tämä häntä. Säteilevin silmin hän kuunteli vierasta upseeria.

Todellisesta uskollisuudesta hän ei näkynyt tietävän mitään. Martti

raukka!

Mariata puolestaan tuntui kapteeninrouvan läsnäolo painostavan. Tämän

lujan naisen äänettömyyskin tuntui moitteelta. Mitä se Leenaa koski,

mitä Maria ajatteli. Martin sormuksen oli hän viskannut pois silloin kun

Martti lähti pakoon. Heidän välinsä oli lopussa. Mutta jos hän nyt piti

Attilaa ystävänä, niin siinä ei ollut mitään pahaa. Attila oli

uskaltanut henkensä hänen tähtensä; hän oli etsinyt Marian jälkiä ja oli

pelastanut hänet Walkjärven kurjuudesta. Ja sittenkin Leena vaati

kohtelemaan häntä vihollisena. Mutta siitä ei tule mitään. Tosin oli

Maria kotona ollessaan ajatellut samoin, mutta eihän hän silloin

ymmärtänyt mitä Attila oli. Kerran päästyänsä takaisin Suomeen tunnustaa

hän avonaisesti koko maailman edessä, ettei hän koskaan ole voinut

ajatellakaan jalompaa miestä kuin Attila Reichenberg.

Maria oli kehrännyt koko päivän ja nyt otti hän lukeaksensa Attilan

rukouskirjaa.

-- Lukekaa minullekin, pyysi Leena, ja Maria luki. Kun hän lopetti,

kiitti kapteeninrouva ja sanoi:

-- Oli se hyvä hetki. Toivon monta sellaista. Olen nähnyt, että olette

ollut minulle nyreissänne niiden sanojen tähden joilla varoitin teitä,

mutta minä puhuin omantuntoni mukaan ja niinkuin olisin uskonut

isännekin puhuvan.

Maria ei vastannut, ja Leena jatkoi: -- Olkaamme ystäviä tässä vieraassa

maassa. Ellemme pidä toisistamme, niin ei meillä, ei ainakaan minulla,

ole ketään ystävää. Olisin kovin iloinen, jos tahtoisitte minulle

avomielisesti sanoa mitä ajattelette. Näen että teillä on jotakin

sydämmellänne.

Maria ojensi sydämmellisesti kätensä Leenalle: -- Kiitän, että olette

minulle hyvä. On niin kuin sanotte. Me olemme toisillemme kaikki. Tiedän

olleeni epäystävällinen, mutta suokaa minulle anteeksi. En ole enään

sama tyttö kuin ennen, enkä siksi tule. Mutta luullun avomielisyyteni

puute tulee siitä, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Annan elämän

mennä menoansa mitään tuntematta tai ajattelematta.

Rouva Löfving katseli häntä hieman aikaa. Tyttö parka, ajatteli hän,

mutta oli vaiti. Puhelu keskeytyi ja varjot huoneessa kävivät

synkemmiksi, sillä pesässä oli valkea sammunut ja kotitekoista

talikynttilää ei oltu edes niistetty. Naiset kuitenkaan eivät huomanneet

huoneen hämäryyttä, ennenkun ovi aukeni ja sisään astui vieras nainen.

Maria meni kynttilä kädessä tullutta vastaan, ja molemmat tunsivat nyt

Tasman. Kun rouva Löfving näki tuon kammottavan tietäjättären, jähmettyi

veri hänen suonissaan, sillä ainahan tuo onneton nainen tiesi uutta

surua. Kaiho ja alakuloisuus valtasi Mariankin, mutta tämän tunteensa

voittaen tervehti hän ystävällisesti, kun Tasma ojensi hänelle kätensä.

-- Sain kuulla että olitte täällä vankina ja pyysin lupaa käydä teitä

tervehtimässä, sanoi Tasma kääntyen Leenankin puoleen tarjotaksensa

hänelle kättä.

_Maria._ Mistä tulette?

_Tasma._ Asun täällä linnassa. Olen paroonin väkeä, mutta olin sairas

kun teidät tuotiin tänne. Muutoin olisin tullut ennen.

_Maria._ Palveletteko täällä?

_Tasma._ Parooni osti minut nuorena, ja sittenkun hän joutui virkaan

täällä olen ollut orjana linnassa. Hän aikoi ensin jättää minut suurille

tiluksilleen Liivissä, mutta kun rukoilin häntä, salli hän minun lähteä

Suomeen kokin seurassa. Hän on hyvä ihminen.

Tasma oli istuutunut pesän eteen ja lämmitteli kuihtuneita käsiään

ahjosta leviävässä lämmössä. Hänen edessään seisoi Maria käsi muurin

pankolla ja pää nojautuneena käsivarteen. Kapteeninrouvaa vaivasi neidin

tietäjättärelle osoittama myötätuntoisuus. Hän nousi ja lähti huoneesta.

Säälien katseli Tasma edessään seisovaa tyttöä ja kysyi vihdoin:

Kaipaatteko häntä?

_Tasma._ Olen nähnyt hänen suuntaavan askeleitaan tänne ja tiedän että

hän palaa.

_Maria._ Jos tarkoitatte herraanne, niin on hän ollut minulle hyvä,

mutta en kaipaa häntä.

_Tasma._ Tiedän että herrani on ollut teille hyvä, mutta häntä en

tarkoita, vaan tuota toista. Eikö hän ole teille sanonut, että hän on

minun poikani?

_Maria._ Kuka? Luutnantti Reichenberg?

_Tasma._ Niin pienen poikani nimi oli Paavo, ja siksi häntä vielä sanon

rukouksissani.

_Maria._ Paavo? Hän on puhunut lapsuudestaan, mutta teitä hän ei ole

maininnut. Miksi on hän tämän salannut?

_Tasma._ Hän ei salaa mitään, mutta se joka piilee syvimmässä se

viimeiseksi nousee.

_Maria._ Oletteko tekin ollut vankina Wolgan tienoilla?

_Tasma._ Olen, rakas lapseni. Jospa tietäisitte mitä olen kärsinyt!

_Maria._ Ettekö tahtoisi kertoa niistä ajoista?

_Tasma._ Tahdotteko siis kuulla minua.

_Maria._ Oi, sangen mielelläni!

Tasma lykkäsi pois tuolin jossa hän oli istunut, ja kyykistyi lattialle

kädet helmassa ristittyinä. Maria seisoi vielä, mutta laskeutui istumaan

vihdoin hänkin, nojaten päänsä muuria vastaan, Tasman surumielisellä

äänellä kertoessa:

-- Mieheni oli rakentanut meille oman mökin Käkisalmen luona, mutta kun

sota alkoi, otettiin Antero sotamieheksi. Löfving ja hän olivat ystäviä

ja joutuivat samaan komppaniiaan, kestäen sitten yhdessä vaihtelevia

kohtaloita. Löfving sai pian kätkeä rakkaan vaimonsa maan multaan.

Katkera oli hänen surunsa, ja kun me molemmat itkimme vainajan ruumiin

ääressä, pyysi hän minua ottamaan luokseni hänen silloin yksivuotiaan

poikansa, ja otinkin hänet, vaikka minulla jo oli kaksi muiden

turvatonta lasta. Mutta sitten lähti Löfving muille seuduille, enkä

moneen vuoteen tiennyt hänestä muuta kuin mitä Anterolta kuulin, kun hän

joskus kävi kotona. Isonvihan verineen ja kauhuineen tunnette, mutta

sekin, niinkuin kaikki muu, päättyi. Nääntyneenä makasi Suomi verissään.

Kuoleman rauha oli kaikkialla vallitsemassa. Itse vihollinenkin tunnusti

kurjuutemme ja rupesi säälimään. Kaikki olivat kohtalonsa alle

alistuneet, kaikki paitsi kivekkäät. He uhmasivat ja tekivät maan

valloittajille kaikkea vahinkoa mitä voivat. Voittajat vimmastuivat

uudestaan, ja kun kivekkäät jo olivat poistuneet, kostettiin syyttömille

vaimoille ja lapsille miesten teot. Siten tulivat sissit maan kovimmaksi

kiroukseksi, ja -- tuskallista sanoa -- mutta pahimpina heistä

mainittiin Löfvingiä ja Anteroa.

Oli jouluaatto, ja monista ajoista oli Antero tullut muutamiksi päiviksi

kotiin. Löfving ja hän olivat päättäneet lähteä kolmantena joulupäivänä

ryöstämään suurta kuormastoa, jota kasakat kulettivat sisämaahan. Siihen

aikaan ei kukaan rohjennut asua maantienvarrella eikä kylissä, ja

sentähden olimme mekin laittaneet suojan erämaahan. Pieni ja köyhä se

oli, mutta lapset ja minä saimme Anteron heltymään, niin että hän päätti

purkaa kauppansa Löfvingin kanssa. Joulupäivänä tuli Löfving meille

katsomaan poikaansa, jota hän ei ollut nähnyt viiteen vuoteen. Poika

pelkäsi isäänsä, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Löfving, joka

muutoin ei välittänyt elävistä eikä kuolleista, itki ja koetti lepyttää

poikaa, joka kuitenkin pakeni häntä. Löfvingin meillä ollessa pyysi

Antero hartaasti häntä jättämään viholliset rauhaan, sillä kyllä naiset

ja lapset saavat hengillään maksaa mitä sissit hyötynevätkin. Mutta

turhaan hän puhui, ja ystävät erosivat kiivaassa riidassa. Kohta sen

jälkeen astui sisään muutamia venäläisiä sotureita, ja lepyttääkseni

heitä juoksin heitä vastaan ja heittäydyin ensimmäisen eteen polvilleni,

Anteron tarjotessa aseettomana leipää. Heltyneinä kokoontuivat miehet

leimuavan pesän eteen ja jakoivat lapsille rensseleistään mitä riposi.

Niin kului hetki ikäänkuin ystävien kesken, vaan vieraat koettivat

kaikin mokomin tiedustella kuulumisia Löfvingistä ja lupasivat enemmän

kuin mitä siihen aikaan kellään Suomessa oli, jos auttaisimme heitä

elävänä tai kuolleena saamaan Löfvingin heidän haltuunsa. Vihdoin he

kuitenkin huomasivat houkutuksensa turhiksi, ja päällikkö pyysi miestäni

viereensä tupakoimaan. Minä taas panin nauriita paistumaan tuhkaan ja

pyysin vieraita syömään. Lapset tunkeutuivat heidän ympärillensä, ryssä

oli juuri leppeästi puhunut omaisistansa Donin varrella ja otti

pienimmän tytön syliinsä. Silloin astui Löfving sisään, katseli hetkisen

ympärilleen ja ampui miestäni sydämmeen.

_Maria._ Kuinka se oli mahdollista? Olivathan he ystäviä!

_Tasma._ Niin Anterokin uskoi.

_Maria._ Mitä teitte silloin?

_Tasma._ Minä? Minä en tehnyt mitään, sillä kirkuen löi Attila

käsivartensa kaulani ympäri. Yksi venäläisistä veti miekkansa, mutta

enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa silmänräpäyksessä hän kaatui pää

murskana. Kaksi kasakkaa, jotka riensivät apuun, kaatuivat niinikään,

mutta Löfving syöksyi kuin susi ulos poikansa kanssa.

_Maria._ Entä te ja lapset?

_Tasma._ Hyvä on kasakka ystävänä, mutta viha tekee hänestä perkeleen.

Löfving pääsi pakoon, koska hän vielä on hengissä, mutta minut

suljettiin tainnoksissa lasten kanssa palavaan mökkiin.

Tasma vaikeni. Yli 20 vuotta oli vierinyt siitä päivästä, mutta vieläkin

tukahuttivat nämät muistot hänen äänensä, eikä Mariakaan rohjennut

enempää kysyä. Vihdoin jatkoi murheellinen nainen:

-- Jumala ei sallinut minun kuolla, sentähden virkosin ennenkuin savu

tukehutti minut ja sieppasin ainoan lapsen, jonka sain käsiini. Se oli

Attila ja hänet viskasin ulos akkunasta. Yksi kasakka aikoi syöstä minut

takasin tuleen, mutta toinen veti minut ulos. Yö oli kylmä, ja mökkiin

paloivat sinne jääneet lapseni, mutta silloin en sitä paljon tajunnut.

Minä ja poika kuljetettiin yhä kauemmaksi monien satojen muiden kanssa

Venäjän metsiin.

Kaikkien kärsimysten perästä tuntui lepo siellä suloiselta. Vanhat

tuuheat tammet, saarnet, niinipuut, kuuset ja männyt tarjosivat

tuoksuvaa siimestä. Tämän viheriöivän seudun läpi virtasi Wolgan mahtava

vesi, ja sen rannalle jäimme. Meidän miehet osasivat rakentaa laivoja

Venäjän jokia varten. Naiset ja lapset saivat avustaa miehiä. Meidän

kaltaisille kurjille olisi elämä tässä ihanassa seudussa ollut

lievitystä, ellei koti-ikävä olisi vaivannut ja saanut useimmat miehet

yrittämään pakoa. Valitettavasti se ei onnistunut, ja nyt vasta meille

kovat päivät koitti. Meidät määrättiin vietäviksi kruunun tiloille,

miehet neljä yhdessä kahlehdittuina rautakankeen. Mutta sitä ennen...

Tasma vaikeni kauhun valtaamana.

-- No, mitä? kysyi Maria kiihtyneenä.

-- Voi, voi rakas neiti! Vangit olivat polttoraudalla merkittävät.

-- Kauheata!

Tasman ääni kävi vaikeroivaksi. -- Tulipunaisella kämmenenmuotoisella

raudalla, jonka pohjassa oli Venäjän kotka, painettiin merkki poskeen.

Kauhea oli nyt varmuus, ettei yksikään meistä pääse siitä vapaaksi eikä

palaa kotimaahan. Naisten ja lasten vuoro oli kohta tuleva ja tulikin.

Mutta kämmen oli liian leveä pienille poskille ja merkki painettiin

sentähden heidän hartioihinsa. Voivotus nousi ylimmilleen. Attila raukka

tiesi, että meidän vuoromme yhä läheni, ja itki. Kun meihin tartuttiin,

musteni aurinko silmissäni, mutta ihmeellinen voima kannatti minua.

Juuri samana hetkenä saapui muutamia loistavasti puettuja ratsastajia.

He suuntasivat meihin päin, minä tempasin itseni irti, syöksyin heitä

kohden ja heittäydyin hevosten jalkojen eteen. Sidotuilla käsivarsillani

viittasin noiden onnettomien puoleen tulirovion ääressä ja pyysin heitä

pelastamaan lapseni. Ratsastajat pysähtyivät, neuvottelivat ja lähtivät

väkijoukkoa kohden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen antoi yksi herroista

rahakukkaronsa sille, joka täällä komensi. Tämä vei Attilan vieraan

luokse, joka oli ostanut hänet. Sillä aikaa oli poika merkitty, mutta

nyt hän ei ollut enään kruunun oma. Ja sama herra osti minutkin.

Arvatkaa kuka hän oli?

Maria tuijotti kalpeana ja liikutettuna Tasmaan, voimatta lausua

sanaakaan, mutta hänen kyyneleensä virtasivat viljavasti.

-- Te tunnette hänet. Isäntäni on parooni Buddenbrock.

Maria ei voinut vastata, hän vaan nyyhki ääneen.

-- Älkää itkekö enään, sanoi Tasma hiljaisesti. Hän vei meidät muassaan,

ja siten tulimme Moskovaan. Siellä oli siedettävämmät olot, sillä

parooni oli hyvä herra.

Mutta Mariaa ei mikään voinut lohduttaa. -- Oi Jumala kuinka olette

kärsinyt. Voi vankiraukkoja! Ja Attilakin. Kuinka voittekaan enää pysyä

hengissä niin suuressa surussa?

Tasma risti kätensä. -- Jos suru voisi tappaa, niin olisin aikoja sitten

kuollut. Mutta sairastuin kuitenkin, niin ettei kukaan luullut minun

toipuvan, ja siitä ajasta olen ikäänkuin muuttunut. Ihmiset pelkäävät

minua ilman syytä, sillä se voima, joka minulle on annettu, on Jumalalta

saatu, ja hänen asioitaan olen koettanut ajaa.

Tuon Maria käsitti. Kovien koettelemusten kautta oli Jumala ottanut

tämän naisen yhdeksi valituksensa. Ikäänkuin salaisen voiman lumoamana

tuijotti hän yhä tietäjättäreen.

_Maria._ Milloin palasitte Suomeen?

_Tasma._ Täällä olen ollut monta vuotta. Ensikerran tulin tänne paroonin

kanssa, sillä kun hän minut osti, niin olin hänen.

_Maria._ Oi, Tasma, oletteko orja?

_Tasma._ Olen tämän maallisen elämäni aikana. Mutta aikani ei ole enään

pitkä. Tuskin käsittänette kuinka lohduttava se tieto on. Olette vielä

nuori, mutta minulle on kuolema ikäänkuin valo ylösnousemisen aamusta.

Ajattelen häntä, joka kantoi ristin kaikkien meidän puolestamme. Ette

usko kuinka minä iloitsen siitä ajatuksesta, että saan laskeutua levolle

ainiaaksi. Tämä kuihtunut ruumis on kerran uudistuva ja kirkastuva

luojani edessä, ja Jeesus on kaikkien edellämenneiden rakkaitteni edessä

sanova, että olen hänen niinkuin hekin.

Tasma vaikeni, mutta nähdessään Marian kyyneleet sanoi hän lohduttaen:

-- Parooni on ollut hyvä isäntä, eikä hän enään vaadi minulta mitään

työtä. Saan mennä ja tulla tahtoni mukaan kenenkään kysymättä, eikä

minulta mitään puutu. Buddenbrockin perhe on rikas, mutta kreivinna on

kova. Parooni saattaa pikastua ja rangaista, mutta hän on myös

anteeksiantava, antelias ja hyvä. Mutta kreivinnan sydän on kivestä.

Hänestä orja ei ole linnankoiran arvoinen.

-- Entä Attila? Onko hänkin orja.

-- Ei, hän sai vapauden ja vietiin vieraisiin maihin. Nyt kevättalvesta

palasi hän vihdoin, mutta silloin en tuntenut häntä enään.

-- Voi Jumala, mitä suruja! vaikeroi Maria. Häntä pyörrytti ja kun hän

kätki kasvonsa käsiinsä, astui Leena sisään. Kapteeninrouva ei voinut

enään hillitä vastenmielisyyttään tuosta pitkästä puhelusta. Tasma sen

huomasi ja nousi ylös.

-- Enpä ollut muistaakaan lähteä, sanoi hän, tarjoten kättä Marialle.

Sitten kääntyi hän Leenan puoleen sanoaksensa hänellekin jäähyväiset,

mutta sisällisen katkeruuden vallassa tiuskasi kapteeninrouva

katkerasti: -- Olisi ollut parempi jos ette olisi muistanut tulla tänne,

niin olisivat neidin kyyneleet säästyneet.

_Maria._ Rouva Löfvingillä ei ole oikeutta karkoittaa sitä, jonka minä

mielelläni näen luonani.

_Leena._ Jos kerran nuo venäläiset kauhut sitovat sydämmenne

vihollisiimme, niin olkoon onneksi. En kadehti ketään.

Vastenmielisyys paisui Marian sydämmessä ja kovat sanat liitelivät hänen

huulillansa, mutta Tasma riensi pysäyttämään tätä pikastumista.

-- Älkää minua vihatko, pyysi hän surullisena, ei vaikkapa pitäisitte

minua vihollisenakin. Suomi on kärsinyt kauheasti, mutta kärsinyt on

Venäjäkin. Kaksikymmentä miespolvea ja enemmänkin kuluu ilman apua,

mutta sitten tuo uusi aika lohdutusta ja vapautusta. Silloin ojentavat

kansat kädet toisilleen ja käyvät veljinä yhdessä.

Leena kääntyi ylenkatseellisesti pois. Mitä hän piittaa hullusta

naisesta. Mutta Tasma jatkoi näkemänsä tulevaisuuden hurmaamana:

-- Kärsivistä kansoista syntyy profeettoja, jotka saarnaavat

evankeliumia ja raivaavat tien maailman vapahtajalle, sillä hänen

äänensä tulee kerran kaikumaan synnyttääksensä uudestaan ihmisten

sydämmet ja valitsemaan köyhät opetuslapsikseen.

Tietäjätär vaikeni. Näytti siltä, että se näky, joka häämöitti hänen

sielussaan, vähitellen haihtui, mutta nykyisyyskään ei vielä ollut hänen

tajuntaansa palannut. Sanaa sanomatta hän lähti.

Kummallisen ennustuksen hurmaamina pysyivät Maria ja Leena mykkinä,

mutta kapteeninrouvan halu saada tietää enemmän Tasman käynnistä sai

hänet vihdoin kysymään, oliko tuolla noita-akalla ollut mitään asiaa?

Maria kertoi lyhyesti mitä oli kuullut, mainitsematta kuitenkaan

Löfvingiä ja Attilaa. Leena ei aavistanutkaan kuka Tasma oli, mutta

päättäen siitä mitä oli puhuttu kivekkäiden julmuudesta, arveli hän,

että hänen miestänsä oli kuvattu pahaksi konnaksi. Sitä toki ei Maria

saanut uskoa, sillä ei syy ollut Löfvingin eikä hänen miestensä, vaan

tuon noita-raukan kaikkine viisasteluineen. Leena puolestansa kuvasi

Löfvingin järkähtämätöntä uskollisuutta sille lipulle, jolle hän oli

vannonut, hänen rakkauttansa Ruotsin vapauteen. Semmoisia suurtöitä

pitäisi majuri Sprengtportinkin tyttären ymmärtää. Jos Ruotsin kuningas

olisi puolustanut maata niinkuin Löfving ja hänen miehensä, niin olisi

maailma saanut nähdä toista. Mutta oltiin liiaksi velttoja, ja sentähden

Löfvingiä tuomitaan vääremmin kuin ketään toista ihmistä.

Kapteeninrouvan kiihoittunut mielentila sai Marian mykäksi. Hän ei

luullut ansainneensa näitä moitteita eikä huolinut niihin vastata. Ja

olihan jo päivä lopussa. Oli aika mennä levolle.

Seuraavana aamuna ryhtyi kumpikin tavallisuuden mukaan rukkiinsa. Ei

haluttanut riidellä, mutta ei kummallakaan ollut ystävällistä sanaa

sanottavana. Painostavalta tämä kuitenkin tuntui. Jospa Herra tässä

tuskassa lähettäisi jotakin lohduttavaa.

Odottamaton apu saapuikin, kun heidän palvelijattarensa Eudotja astui

sisään kahden valkoseen puetun orjattaren kanssa, jotka kantoivat vasua,

ja Eudotjan käskystä asettivat sen Marian eteen, tuoden terveisiä

kreivinna Buddenbrockilta, paroonin kälyltä. Eudotja käänsi venäläisen

puheen suomeksi. Sitten nostivat orjattaret vasua peittävän liinan,

ilmoittaen että kreivinna lahjoitti siinä olevan puvun Marialle, jotta

hän siihen puettuna saapuisi kreivinnan huoneustoon. Vasussa oli useita

silkki- ja samettihameita, hienoimpia liinavaatteita, helmiä ja

kultaisia koristeita. Orjattaret tarjoutuivat kampaamaan neidin hiukset

ylhäisten tavan mukaan.

Eudotja selitti heidän puheensa, ja tytöt nostivat vasusta kaiken tuon

komeuden, mutta kun se oli tyhjennetty, käski Maria heitä panemaan

kaikki takaisin vasuun ja sanomaan hänen puolestansa kiitokset ja

anteeksipyynnön. Hän ei voinut ottaa kreivinnan lahjaa vastaan.

Ällistyneinä katselivat orjattaret Mariaa ja toisiansa. Mitä tuli heidän

vastata haltiattarellensa? Moista sanaa he eivät rohjenneet hänelle

viedä. Olihan se tavaton armo, kun kreivinna suvaitsi tahtoa nähdä

vangittua neitiä. Kukapa ei häntä kadehtisi.

-- Mitä?! huudahti Eudotja. Aijotteko kieltää. Älkää rohjetko lähettää

takaisin kreivinnan lahjaa.

Sittenkin Maria pysyi päätöksessään, mutta ei Eudotjakaan hellittänyt.

Juhlallisena asettui hän Marian eteen varoittaen: -- Älkää hyljätkö

onneanne, sydänkäpyseni. Ette tiedä Jumalan aikomuksia. Ehkä tulette

tässä puvussa yhtä onnelliseksi kuin kaunis Natalia Narishkin.

Kysyväisenä katseli Maria Eudotjaa, ja tämä jatkoi: -- Natalia Narishkin

oli yhtä kaunis ja yhtä köyhä kuin te, mutta Alexei Mihailovitsh,

Venäjän suuri tsaari, otti hänet puolisokseen, vaikka sitä kyllä

bojaarit vastustivat. Siitä näette, kuinka onnellisesti saattaa käydä

sen, joka on hyvä ja sydämmestään nöyrä.

Mutta sittenkään ei Mariassa näkynyt mitään myöntymisen merkkiä.

Päinvastoin luuli Eudotja huomaavansa yhä kiihtyvää uhmaa, ellei se

ollut suuttumus, joka nosti punaa vieraan tytön poskille. Kuinka tuo

tyttö hupsu saattoi siten pilata onnensa? Eudotja päätti ryhtyä

viimeiseen yritykseen.

-- Te olette köyhä ja turvaton vanki ja kuitenkin ovat kaikki täällä

teille hyviä. Kun korkea herrasväki sai tietää, että olitte ollut

armelias köyhille, on teille osoitettu paljasta hyvää. Teidät on tuotu

tähän upeaan linnaan, olette saanut hienoimpia ruokia, olette saanut

pitää ystävänne luonanne, ja sittenkin olette tyytymätön. Ja kun

armollinen kreivinna tahtoo kunnioittaa teitä tällä lahjalla, niin

hylkäätte sen. Se on rumaa, kiittämätöntä. Jos olisitte pukeutunut

näihin vaatteisiin, olisi teidät saatettu itse kreivinnan luo. Olisitte

saanut suudella hänen kättänsä ja pyytää mitä ikinä haluatte.

Mutta neiti vastasi: -- Sanokaa kreivinnalle että kiitän hänen

armostaan, mutta etten voi ottaa sitä vastaan. Jos kreivinna tahtoo

nähdä minua, niin mielelläni käyn hänen luonansa vapaaksi päästyäni,

mutta silloin tässä puvussani.

Eudotja pudisti onnettomana päätänsä ja tahtoi todistaa tuolle

itsepäiselle ettei semmoinen sopinut, mutta Maria ei kuunnellut häntä.

-- Sanokaa hänelle, jatkoi Maria, että olen köyhä tyttö köyhästä maasta.

Äidilläni ei ollut koskaan parempia vaatteita, ja hän oli kuitenkin

paljon parempi minua. Osoittaakseni kuitenkin, että pidän arvossa sitä

hyvyyttä, joka on tullut osakseni, tahdon ottaa muistoksi tältä ajalta

ja viedä kotiin Suomeen tämän hienon pitsihunnun.

Eudotja kiivaasti käski orjattaria viemään vasun pois, ja Maria

nähdessään hänen nyrpeytensä pyysi: -- Älkää olko pahoillanne. Nähkää,

suru kotimaassani on nyt siksi katkera, etteivät sen tyttäret saata

koreilla niinkuin yksin onnelliset voivat.

Eudotja ei vastannut, mutta näkyi kyllä ymmärtävän. Hän kulki ovea

kohti, mutta kääntyi taas, pysähtyi epäröivänä ja meni vielä kerran

Marian luo.

-- Ette ymmärrä mitä teette, Maria Wasiljewna! Mutta vaikka hylkäätte

onnenne, rukoilen Jumalaa teidän puolestanne. Olette olleet armelias

venäläisten naisten pojille, hoitaneet minunkin Iivanaani, niin että hän

jäi henkiin. Sentähden tahdon palkita teitä sillä, mitä minulla on.

Ottakaa tämä, pyysi hän vetäen povestaan pienen vahakynttilän. Se on

kirkossa siunattu pyhänä pääsiäisyönä. Jos toivotte jotakin, niin

virittäkää tämä kynttilä ja rukoilkaa, ja Jumala antaa sen teille, mutta

teidän täytyy rukoilla niin kauan, ettei kynttilästä jää hituakaan,

sillä muutoin siunaus haihtuu. Mutta jos uskollisesti kestätte, niin

saatte mitä anotte.

Maria otti kynttilän ja aikoi kiittää, mutta Eudotja jatkoi: Ottakaa

tämä ristikin ja kantakaa sitä povellanne. Tehkää niin, Maria

Wasiljewna, niin saatte nähdä että tulette onnelliseksi.

Hellyys Eudotjan äänessä ja hänen suuri kiitollisuutensa sai kyyneleet

nousemaan Marian silmiin, mutta tahtomatta kuulla sanaakaan kiitokseksi

riensi vanhus huoneesta.

Maria seisoi äänetönnä huntu käsivarrellaan ja nuo oudot lahjat

kädessään. Tuo kaikki oli niin ihmeellistä, ikäänkuin hän olisi herännyt

unennäöstä. Hämmästyneelle Leenalle hän näytti mitä oli saanut. Leena

tarkasti kaikkea ihmetellen ja kunnioituksella, semminkin tuota

ihmeellistä kynttilää. Semmoinenhan oli ihan kuulumatonta, ja vallan

ylevähän tuo venäläinen nainen oli ollut. Kapteeninrouva oli syvästi

liikutettu.

-- Katsokaa kuinka kaunis tämä on, huudahti Maria, levittäen huntua

nähtäväksi.

Onhan se kaunis, myönsi Leena. Mutta --, kapteeninrouva laski hellästi

kätensä Marian olalle; häneltä ei riittänyt sanoja tarpeeksi

kiittääksensä Mariaa, joka oli hyljännyt lahjat. Ei sitä olisi kestänyt,

jos Maria olisi ruvennut komeilemaan vihollisten koruilla, kunnes hänet

vihdoin olisi tallattuna viskattu pois.

Nyt he vihdoin ymmärsivät toisiansa ja olivat ystäviä kuten ennenkin.

* * * * *

Syksyn likasäät olivat muuttuneet talveksi. Pakkanen oli ankara ja

eilis-illasta saakka pyrytti lunta laajoina hiutaleina, jotta huoneen

muutoinkin niukka valo vieläkin himmentyi. Maria seisoi akkunan edessä

katsellen ulos. Hänen edessään lepäsi Suomenlahti jäätyneenä ja

rajattomana, yhtenä ainoana lumikenttänä. Sen äsken rauhattomat aallot

olivat nyt pitkiksi ajoiksi laskeneet levolle ja kätkeytyivät yhä

syvemmälle talven kylmän vaipan peittoon. Miltähän maailma näyttää, kun

ne taas vapaina vyörivat ja maa viheriöitsee? Lumiraskaat pilvet ja

katkeamaton äänettömyys synnyttivät vaihtelevia ajatuksia, synkkiä ja

surullisia niinkuin kolkko luontokin. Tasman ihmeellinen kohtaloonsa

alistuminen palasi yhä Marian mieleen. Päässeekö hän koskaan

semmoiseksi? Ehkä ei koskaan. Elämä oli kuitenkin kaunis, ja elää tahtoi

hän ollakseen onnellinen ja luodaksensa onnea muille. Mikä tämä onni

olisi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ja missä se asui tässä kauheassa

maailmassa, joka on kurjuutta täynnä? Suru kotimaassa, Tasma, Venäjän

orjat, kaikki ne tuhannet surun ja kurjuuden muodot, joista hän oli

kuullut, kiitivät hänen silmiensä editse, eikä hän voinut auttaa

ainoatakaan. Itse oli hän vankina ja suljettuna erilleen kaikesta. Oi,

vapautta! Pois täältä elämään ja toimeen. Sittenhän voi tyytyväisenä

kuolla.

Leena näki kyllä kuinka hän päivä päivältä kärsi täälläolostaan.

Kapteeninrouvalle oli elämä melkein entistä helpompi. Hänen ei tarvinnut

enään huolehtia pikku Tapanistaan. Jumala oli hänet korjannut kaikista

vaaroista ja kauheuksista. Mutta nuo toiset lapset! Turku oli tosin

kaukana sodan jaloista, siellä oli ihmisillä leipää ja ehkä heistä

armeliaat ihmiset pitävät huolta, eikä nyt kyyneleet auttaneet, täytyy

luottaa kaikkivaltiaaseen. Todellista iloa tunsi Leena ajatellessaan

että Maria oli hyljännyt nuo vieraat puvut. Hänen sydämmensä oli siis

yhä suomalainen. Mutta oliko se myös hänen tuolla kotona? Martin nimeä

ei mainittu koskaan. Oliko hän kokonaan menettänyt Marian rakkauden?

Oliko sovinto mahdoton? Ei hän yksin syyllinen ollut. Hän kyllä katuu

vikaansa ja korjaa sen jollakin uljaalla teolla. Todellinen rakkaus

antaa anteeksi.

Että nuo nuoret vielä saattaisivat sopia, se odotus täytti Leenan

sydämmen ilolla. Silloin ei tarvinnut enään pelätä tuon komean herran

silmäyksiä täällä linnassa. Mutta oliko todellakin syytä tähän pelkoon?

Tosin Maria Attilan ollessa hänen luonaan näytti aivan toiselta,

eloisalta ja lämpimältä, mutta kaipasihan nuori nuoruutta semminkin

heidän nykyisessä yksinäisyydessään. Olkoon! Mutta Tasman käynnin

jälkeen oli Maria kokonaan muuttunut. Ei kelvannut rukki, ja akkunassa

hän seisoi niin haaveilevana kuin olisi odottanut vapauttavaa enkeliä

taivaan pilvistä. Eiköhän vaan itse linnan herralla ollut jotain osaa

tähän tutkivaan levottomuuteen.

Monenmoiset epäluulot olivat valaneet myrkkyä Leenan mieleen. Hänen

täytyi kerran puhua julki.

_Leena._ Minulla on muutamia sanoja sydämmelläni, jotka minun nyt täytyy

lausua. En ole aina ollut semmoinen kuin tahtoisin olla. Sanani

saattavat joskus olla epämieluisia, vaikka tarkoittavat hyvää, sillä

nuorille on tapani puhua avonaisesti kiittäen tai moittien.

_Maria._ En ymmärrä teitä.

_Leena._ Ensiksi kiitän teitä vieläkin, ettette ottanut noita tarjottuja

tavaroita vastaan.

Maria puristi lämpimästi Leenan kättä ja vastasi entisellä viehkeällä

äänellään: -- Ette olisi itsekään ottanut niitä vastaan.

_Leena._ En, sitä en olisi tehnyt, mutta se ilahuttaa minua isänne ja

hänen -- --, sanat takertuivat hänen kieleensä. Ajattelen häntä, joka on

tuolla kotona. Martti ei ikinä suo itselleen anteeksi -- mutta --

Maria vetäytyi kalmankalpeana edemmäs.

-- Minun puolestani tehköön mitä tahtoo. Sormuksensa hän saattaa löytää

verisestä hiekasta, mutta Maria Sprengtportia hän ei löydä ikinä.

-- Ei hän ollut muita huonompi.

-- Se olkoon teidän lohdutuksenanne. Minä luulin häntä siksi miltä hän

näytti. Sitä minä suren, että hänen kuntonsa oli valhetta.

Leenasta nämä sanat olivat kirveleviä iskuja, mutta hän vastasi

levollisena: -- En puolusta häntä, mutta rohkenen vakuuttaa, ettei

sellaista ikinä enään tapahdu.

-- Kyllä se jo riittääkin mikä on tapahtunut. -- Maria kääntyi

katkeroittaneena pois. Hän ei tahtonut kuulla enempää.

-- Älkäämme tuomitko häntä kuulematta. Sitä on moni saanut katua, vaikka

liian myöhään.

-- Voi Leena! Minusta on kaikki koko elämässä liian myöhäistä.

-- Älköön teille tulko onnettomuutta siitä, jos joskus saatte mitä

pyydätte.

-- Ei minulla ole mitään pyydettävää.

Maria kääntyi taas akkunan eteen katsellen ulos, mutta nuo sanat oli

tuska pusertanut hänestä. Hänen kasvoissaan kuvastui taas tuo surun

kylmä piirre, joka oli niissä näkynyt täälläolon ensi aikoina. Myöhemmin

siitä ei ollut tuntunut jälkeäkään; päinvastoin olivat neidin kasvot

ilmaisseet sisällistä iloa. Marttiko nyt kaikki synkisti? Kapteeninrouva

katui äskeistä puhettaan, mutta Marian ajatukset olivat toisilla,

kaukaisilla poluilla. Silmät katselivat uneksivina avaruuteen ikäänkuin

tavoittaaksensa tuota tuntematonta, jota hän etsi. Äkkiä juohtui hänen

ajatuksiinsa Eudotjan pieni kynttilä. Entä jos hän virittäisi sen ja

rukoilisi Jumalalta -- mitä? Hän ei rohjennut ajatella tätä ajatusta

loppuun; sitä mitä hän tahtoi, sitä hän ei tahtonutkaan. Pelko ja suru

sekaantui kaikkeen.

Lunta tuli yhä taajoina hipaleina ja teki ilman melkein

läpikuultamattomaksi, mutta vähitellen muodostui kaukaisuudessa tummempi

kohta, jossa hän vihdoin erotti kahden hevosen vetämän kuomureen. Linnaa

kohden ne pyrkivät ja seisahtuivat vihdoin linnan pihaan. Attila! oli

hänen ensimmäinen ajatuksensa. Oliko Buddenbrock palannut? Kiihkeän ilon

vavahdus värisytti hänen mieltänsä, mutta se muuttui pian epävarmuudeksi

ja levottomuudeksi. Mitä nämät muukalaiset hänelle merkitsivät tahi hän

heille?

Vähän ajan päästä saivat vangit Eudotjalta tietää, että linnan herra oli

palannut sihteerinsä kanssa, ja Maria toivoi että Attila vielä samana

iltana kävisi häntä tervehtimässä, mutta turha oli odotus. Vasta

seuraavana päivänä oli hänellä siihen aikaa, ja silloin oli itse parooni

muassa.

-- Tulemme Pietarista, lausui Buddenbrock tervehdittyään. Siellä on

tapahtunut ei ainoastaan Venäjälle vaan koko Europalle ja semminkin

Ruotsille tärkeitä tapauksia.

_Maria._ Mitä on tapahtunut?

_Buddenbrock._ Suuriruhtinatar Elisabet Petrowna on astunut Venäjän

valtaistuimelle.

_Maria._ Haluaako hänen Majesteettinsa sotaa vai rauhaa?

_Buddenbrock._ Saatte tietää kaikki, kaunis lapseni, sitten saatte itse

päättää. Aluksi mainitsen, että tieto teidän hyväntahtoisuudestanne

meidän sairaita sotilaitamme kohtaan ja heille annetusta avustanne on

joutunut itse hoviin. Sen johdosta olen nyt täällä tuodakseni teille

Hänen Majesteettinsa kiitoksen ja ilmoitan teille, että saatte pyytää

jonkun armo-osoituksen. Mikäli se koskee teitä itseänne, on se

ehdottomasti täytettävä.

_Maria._ Pyydän saada palata Ruotsin Suomeen.

_Buddenbrock._ Siinäkö kaikki.

_Maria._ Kapteeninrouva Löfving kuuluu samaan pyyntöön.

-- Toimitan anomuksenne perille, vastasi parooni, vetäen luoksensa

tuolin, johon hän istuutui. Minulle on mieluista voida vakuuttaa teille

Hänen Majesteettinsa suostumus. Teen sen varmimmalla vakaumuksella,

koska tiedän, että keisarinna Elisabet surkutellen on saanut tiedon

monien raskaasta kohtalosta sekä Venäjällä että Suomessa, ja hän on

päättänyt tehdä mitä mahdollista on luodaksensa tulevaisuudessa

alamaistensa onnen.

Maria katseli epäillen ritarillista vierastansa. Kauniisti hän kyllä

puhui, mutta ehkä vaan hovin tapaan semmoista, jolla ei ollut mitään

merkitystä, ja laisinkaan punnitsematta sanojaan vastasi hän kylmästi

pää kenossa puolittain ylpeillen: -- Minua ilahuttaa, jos keisarinna on

tullut huomaamaan niitä kärsimyksiä, joiden alaisiksi hänen armeijansa

on joutunut hyökätessään Ruotsia vastaan.

-- Te puhutte kuin lapsi, vieläpä kuin ymmärtämätön lapsi, vastasi

parooni synkistyen synkistymistään.

-- Niin luulette, huudahti Maria, kun ette tunne minua. Mutta suokaa

minun kantaa Venäjän kruunua yhtenä ainoana päivänä, niin saatte nähdä,

olenko lapsellinen tai ymmärtämätön.

-- Mitä siis tekisitte tuona merkillisenä päivänä? kysyi Buddenbrock

hymyillen.

-- Sanoisin kaikille Venäjän Suomessa asuville: Rakas suomalainen

kansani, minua surettaa kun olette riistetyt erilleen veljistänne

Ruotsin Suomessa, sentähden tahdon olla jalomielinen ja lahjoittaa

teidät takaisin kotimaallenne, luvaten etten enään koskaan vahingoita

teitä.

_Buddenbrock._ Tämä ajatus ei oikeuta teitä kruunua saamaan, mutta

keisarinna Elisabet, jolla se on Jumalan armosta, valmistelee

kotimaallenne lahjaa, joka on hänen valtansa arvoinen.

_Maria._ Mitä tarkoitatte?

_Buddenbrock._ Keisarinna käsittää Venäjän aseiden menestyksen Jumalan

suojeluksen osoitteeksi, sillä Jumala ei koskaan edistä väärää asiaa, ja

vääryydellä on Ruotsi ryhtynyt tähän kauheaan sotaan. Hänen

Majesteettinsa tietääkin varsin hyvin, että useat valtiopäivämiehet

semminkin Suomessa vastustivat sotaa, ja keisarinna on sentähden

pysähyttänyt voitolliset sotajoukkonsa, suodaksensa Ruotsille

miettimis-aikaa. Venäjän valtakunta on siksi suuri, ettei se kaipaa

laajennettuja rajoja; ainoastaan ystävyyttä Hänen Majesteettinsa vaatii

Ruotsilta. Mutta koska Suomen kansa ensikädessä ja kovimmin on kärsinyt

sotien rasituksista, tahtoo Hänen Majesteettinsa erityisesti kääntyä sen

puoleen, antaaksensa itse kansan ratkaista, onko sen maa vastakin oleva

Venäjän ja Ruotsin riitojen temmellyskenttänä, vai tahtooko se,

keisarinnan avulla, muodostaa siitä vapaan ja riippumattoman

valtakunnan.

_Maria._ Venäjän avulla? En usko teitä.

_Buddenbrock._ Jokainen sana on kuitenkin tosi. Jos suomalaiset tahtovat

pysyä rauhallisina ja erota Ruotsista, saavat he itse vapaasti määrätä

heille soveliaimman hallitusmuodon. Voivat sen tehdä täysin turvattuina,

sillä keisarinna lupaa heille suojeluksensa ja apunsa.

Maria tuijotti sanattomana parooniin. Hän ei tietänyt mitä sanoa, vielä

vähemmän mitä ajatella, ja Buddenbrock jatkoi: -- Teidän säätynne

kutsutaan kokoon. Ratkaisu riippuu sitten Suomen säätyjen vastauksesta

Hänen Majesteettinsa esitykseen. Te ymmärrätte minua paremmin kuultuanne

tämän asiakirjan.

Hän veti esille paperin taskustaan ja ojensi sen Attilalle käskien häntä

lukemaan sen heille.

Attila oli asettunut huoneen ovipuoleen, ja hän näytti Mariasta

kalpeammalta kuin koskaan ennen, astuessaan likemmäksi ja pysähtyessään

vähän loitommalle noista molemmista nojatuolissa istuvista. Attila alkoi

lukemisen vähän epävarmalla äänellä, huomattavasti liikutettuna, mutta

mitä edemmäksi hän pääsi, sitä suuremmalla voimalla ja elävyydellä hän

jatkoi.

-- Keisarinna tekee manifestissaan jokaiselle semminkin säädyille ja

asukkaille Suomen suuriruhtinaskunnassa tiettäväksi, että kun tuo

Ruotsin puolelta kauvan mietitty ja valmistettu jumalaton sota nyt on

ulotettu, on Jumala siunannut Venäjän aseet voitolla. Keisarinna, joka

aina on halunnut elää rauhassa kaikkien naapuriensa, ja semminkin

Ruotsin valtakunnan ja sen asukasten kanssa, on sydämmellisellä huolella

nähnyt sodan tuottamaa häviötä ja viattoman veren vuodatusta ja on

kaikilla keinoilla koettanut estää sen syttymistä ja saada rauhan

palautetuksi. Hän oli ehkäissyt vihollisten joukkojensa marssin odottaen

rauhanehdotuksia Ruotsin puolelta, vaikka turhaan, ja hän on kohdellut

Ruotsin alamaisia kaikella lempeydellä taivuttaaksensa Ruotsin kruunua

samanlaiseen menettelyyn. Sitä mieluummin on hän tämän tehnyt, kun hän

tietää, ettei tätä väärää sotaa suinkaan ole alotettu kaikkien säätyjen

suostumuksella. Semminkin ovat suomalaiset, kuten luonnollista onkin,

vastustaneet sotaa ja toivovat sen pikaista lopettamista, koska heidän

etukädessä täytyy kärsiä suurta vauriota. Heidän kärsimyksiänsä

keisarinna säälii sitä enemmän, kun hänen sotajoukkonsa eivät ole

samonneet Suomeen valloituksen aikomuksessa. Jos siis suomalaiset

pysyvät rauhallisina eivätkä ryhdy mihinkään vihollisuuksiin, eivätkä

millään tavoin auta ruotsalaista armeijaa, vaan osoittavat, että

todellakin tahtovat elää naapuriystävyydessä Venäjän kanssa, niin

vakuuttaa keisarinna, ettei heille mitään vahinkoa tehdä, että saavat

pitää ja nauttia omaisuutensa ilman mitään sortoa keisarinnan

suojeluksen alla. Lisäksi tahtoo keisarinna mielellään myöntyä ja kaikin

tavoin olla avullisena siihen, että Suomen suuriruhtinaskunta, jos se

tahtoo vapautua Ruotsin vallasta, voidakseen vastedes välttää semmoista

turmiollista sotaa, joka nyt raivoo muutamien henkilöiden

omanvoitonpyynnön tähden, saattaa itsenäisenä, kenestäkään

riippumattomana maana asettaa semmoisen hallitusmuodon, joka sen omaksi

eduksi ja ikuiseksi vahvistukseksi sopii. Siinä tapauksessa lupaa

keisarinna sen suojelukseksi niin suuren sotajoukon kuin tarvis vaatii.

Sillä tavoin saattaa Suomi, kun sillä on oma valtiolaitos ja

hallitusmuoto, tulla väliaidaksi Venäjän ja Ruotsin rajalle, joka on

Ruotsillekin eduksi, koska se siten pääsee kaikesta vaarasta Venäjän

puolelta, jos se vast'edes tahtoo olla Venäjän kanssa ystävällisissä

väleissä.

-- No, mitä arvelette siitä? kysyi Buddenbrock, kun Attila oli

lopettanut.

Pilkallinen hymy näkyi Marian huulilla ja tuntui hänen äänessään kun hän

vastasi: -- Onko se ajatus syntynyt keisarinnassa ruotsalaisen ja

venäläisen parooni Buddenbrockin välittelyjen johdosta?

-- Ettekö siis ymmärrä, huudahti Buddenbrock ärtyneenä ja punastuen,

että Venäjän keisarinnan sydän haluaa luoda kansanne onnen, että hän on

myötätuntoinen teidän suruillenne ja tahtoo säästää teitä vastaisesta

kurjuudesta. Venäjän mahtavan valtikan alla, mutta ainoastaan sen alla,

odottavat Suomea rauhallisemmat ajat. Tässä näette -- hän viittasi

Attilaan -- ensimmäisen lähettilään tämän sopimuksen toteuttamiseksi.

Suojelijanne on nyt kapteeni, ja huomenna hän lähtee Suomeen

neuvotellakseen tästä ehdotuksesta sikäläisten johtavien miesten kanssa.

Hän samassa voi olla saattajananne sinne, jos suvaitsette.

Maria oli kuunnellut Buddenbrockia ikäänkuin uneksiva, ja hänen

lopetettuaan tuijotti hän puhujaan mykkänä. Mutta äkkiä leimahti salama

hänen silmissään, hän hypähti ylös, kasvot hurmausta säteillen huudahti

hän riemuiten: -- Uskon teitä! Ette voi pettää minua! Oi, kunpa hänen

majesteettinsa olisi täällä, jotta saisin heittäytyä hänen jalkainsa

juureen ja vakuuttaa hänelle, että tämä lupaus antaa hänelle Venäjän

rajalla vartijan, joka ei koskaan petä, ja hänen kruunulleen ystävän,

johon hän voi kaikessa luottaa. Sallikaa meidän rientää täältä

julistamaan tätä tietoa kaikissa kirkoissamme, kaikissa kodeissamme,

niin että Suomi saa sen siunattuna joululahjana!

Molemmat miehet pitivät katseensa kiinnitettyinä häneen, kun hän onnen

hurmaamana seisoi siinä; mutta ikäänkuin uhkaavana pilvenä astui äkkiä

Leena esiin, posket tuhkaharmaina ja huulet mielenkiihkosta väristen.

-- Niinkö te pysytte uskollisena Ruotsin kuninkaalle? kysyi hän

terävästi ja huolimatta vieraista herroista, joille hän muutoin aina oli

kunnioitusta osottanut. Tiedättekö mihin saman kruunun ja saman lipun

alle kuuluminen velvoittaa? Ja tiedättekö mitä se tekee, joka rikkoo

uskollisuusvalansa? En tahdo sanoa mitä te ansaitsette ja mitä saatte,

jos sen teette, mutta varoitan teitä, neiti. Peruuttakaa petolliset

sananne.

_Maria._ Väärin teette kun soimaatte minua ja sanotte minua

petolliseksi. Älkää luulko että aion peitellä tekoamme tahi salaa sitä

esittää. Ei toki! Julkisesti ja riemuiten on kansa kutsuttava kokoon, ja

avonaisesti miettikööt miehemme maan tarpeita.

_Leena._ Mitkä miehet?! Luuletteko yhdenkään suomalaisen miehen

antautuvan moiseen tekoon. Meillä ei yksikään rehellinen mies kuule tätä

kehotusta eikä siitä kiitä.

_Maria._ Niin te luulette, Leena, koska Löfving on semmoinen. Hän ei

muuta ymmärrä kuin taistella ja kuolla Ruotsin edestä, sama se

kaadutaanko miekkaan vai tallaavatko Hattujen ylpeät miehet meidät

kuoliaaksi. Mutta minä teille sanon: isonvihan ajoista kytee toinenkin

mieli Suomessa, ja viimeksi olen kuullut sitä lausuttavan niiden kesken,

jotka vietiin Lappeenrannasta.

_Leena._ Heidän sanansa jääkööt heidän itsensä varalle. Tähän ne eivät

kuulu.

_Maria._ Mutta ne kuuluvat tähän, sillä he sanoivat, että Ruotsi jo on

liian heikko puolustaaksensa Suomea. Ehkä olette sitä itsekin kuullut.

_Leena._ Monasti, ennenkin kuin te. Mutta uskon, että Jumala on se, joka

päästää meitä valastamme, emmekä me itse.

_Maria._ Eikö siis Jumalan ääni puhu keisarinna Elisabetin kautta?

Muistakaa kuinka Jumala käski Moosesta viemään Israelin lapset

Egyptistä, kun aika oli tullut, että heille oli annettava oma isänmaa.

Jumalan käsi johti heitä, ja samoin on Kaikkivaltias johtava meitä,

kunpa vaan meillä on miehuutta ja näytämme että tunnemme oman tiemme.

_Leena._ Israelin lapset olivat orjia Egyptissä, eikä heiltä otettu

mitään valaa, mutta Suomen kansa on vapaa, vaikkakin lapsipuolen

asemassa. Minkä arvoisina uusi hallitsija meitä pitää, se riippuu siitä

millä tavoin sanomme jäähyväiset entiselle.

_Maria._ Olkoon! Lähden itse Tukholmaan. Teidän majesteettinne, minä

sanon, iloitkaa köyhän Suomen kanssa, sillä kohta nousee aurinko

surevien erämaittemme ylitse. Olemme monet vuosisadat suojelleet

valtakuntaanne, mutta nyt on vartija-aikamme päättynyt ja niinikään

taistelujen päivä, sillä Suomi on nyt elävä omia tarkoituksiaan varten

ja sen pojat ovat vapaina seisovat oman ruhtinaansa kanssa. Me käännymme

nyt pois Sveanmaasta Venäjän puoleen, joka tarkoittaa parastamme.

Jäähyväisiksi ojennamme uskollisen käden. Ystävyytemme on oleva luja

niinkuin uskollisuutemmekin oli. Kiitos, oi Svea, siitä mitä meille olet

antanut, vapaan yhteiskuntalain ja Jumalan sanan! Niiden puolesta olemme

taistelleet ja niiden puolesta kaatuneetkin. Nyt ne meitä seuraavat

uuteen aikaan oikeutettuna perintönämme. Sinä, oi kuningas, riemuitse,

kun näet onnen kasvavan kansassa. Se ei halua miekan kunniaa eikä

loistoa. Niiden tähden on se liiaksi kärsinyt. Ei, Suomi sitoo

voittoseppeleensä rauhallisten kotien laakereista.

_Leena._ Voi sinua onnetonta lasta!

_Maria._ Tätä onnea ei Ruotsi eikä sen kuningas meiltä kiellä

palkinnoksi siitä, mitä olemme heidän puolestaan tehneet.

_Leena._ Parempaa emme saa, mutta kyllä --

Buddenbrock nousi kyllästyneenä. -- Jättäkäämme nuo sikseen, sanoi hän.

Neiti Sprengtport ymmärtää keisarinnaa, ja minä jätän tuon suuren

tehtävän hänen käsiinsä, kun manifesti julaistaan Suomen kansalle.

Parooni kääntyi Marian puoleen: -- Huomenna tähän aikaan on kaikki

valmiina lähtöänne varten. Ennen iltaa palaan tänne sanoakseni teille

jäähyväiset.

Keveästi kumarrettuaan lähti Buddenbrock huoneesta, mutta Maria oli yhä

kuin haltioissaan. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, niin

odottamattomasti ja pyöri nyt hänen päässään kuin sekava unennäkö. Hän

ei liikahtanut, ja katse puoleksi suljetuista silmistä harhaili

avaruudessa.

Leena oli vetäytynyt pois kuohuksissa kaikesta mitä oli kuullut. Attila

katseli milloin Mariaa milloin sitä hienoa lankavyyhteä, joka oli ollut

Marian käsivarrella, mutta joka nyt unohdettuna riippui tuolin selässä.

-- Oletteko nähnyt keisarinnaa? tunnetteko häntä? kysyi Maria vihdoin

ikäänkuin herättyään.

_Attila._ Olen nähnyt Hänen Majesteettinsa ja puhunutkin hänen

kanssansa.

_Maria._ Todellakin!

_Attila._ Keisarinna käski minua luoksensa. Hän tahtoi tarkasti tietää

tapahtumat Valkjärvellä ja Lappeenrannassa kun pelastin teidät. Kerroin

hänelle kaikki ja vakuutin sen ohessa, että vaikka ei kukaan muu

Suomessa ymmärtäisi keisarillista manifestia, niin ainakin te sen

ymmärrätte.

_Maria._ Miksi ette kohta sanonut, että kaikki kotolaisemme riemuitsevat

ja siunaavat hänen majesteettiansa.

_Attila._ Suokoon Jumala sen todeksi.

_Maria._ Kukapa epäilisi kun on valittava, tahdommeko rauhan omassa,

itsenäisessä maassa vai lakkaamattoman sodan kirousta ja lopullista

perikatoa.

_Attila._ Niinpä teistä. Mutta mitä nuo muut sanovat, kun täytyy toimia.

Suomen täytyy olla yksimielinen toimiakseen pontevasti ja osoittaakseen,

että se osaa itse ottaa ohjakset käteensä.

_Maria._ Suuri pohjoismaiden sota opetti meille paljon. Olen kuullut

miestemme puhuvan, mitä he vankeina Siperiassa ajattelivat maansa

kohtalosta. Ja kun he sitte palattuansa kotia näkivät kaikki raunioina,

sanoi moni, että Ruotsin aika oli mennyt. Kun pakolaiset vihdoin

palasivat Ruotsista, ei heillä ollut enään muuta tuomisia kuin se,

etteivät enään ymmärtäneet kansansa kieltä. Olen kuullut kuinka

katkerasti soturimme valittivat isänmaan kohtaloa, ajatellessaan että

nuoriso nouseva ei enään ymmärrä toinen toisensa kieltä.

_Attila._ Tähän kokemukseen täytyy meidän perustaa tulevaisuutemme.

Vedotkaa isonvihan muistoihin, kun käännytte kansan puoleen. Opettakaa

sitä toimimaan miehenlailla. Se kuulee ja seuraa teitä, kun te keväällä

levitätte keisarillista manifestia. Oi Maria, jos tietäisitte, mitä tämä

ajatus on minulle, joka olen alottanut elämäni vankeudessa ja

kaksitoista vuotiaana saanut orjanpolttomerkin hartioihini!

_Maria._ Oi niin!

_Attila._ Mutta Jumalan kiitos, nämät surut ovat laajentaneet sydämmeni

niin, että siihen nyt mahtuvat kaikki kärsivät olennot ja että se nyt

tykyttää ihmiskunnalle eikä vaan omalle onnellensa ja voitollensa. Se

ajatus, ettei vastaisten sukupolvien tarvitse enään kärsiä niinkuin me,

antaa hengelleni siivet ja valmistaa minua kohtaamaan mitä vaaroja

tahansa, jos vaan sillä voin luoda valoisampia päiviä jälkeläisillemme.

_Maria._ Kiitos!

_Attila._ Mutta teidän puolestanne olen levoton. Minua pelottaa teidän

turvallisuutenne, kun ryhdytte tehtäväänne.

_Maria._ Itse tahdotte kaatua, jos siksi käy, mutta minulle ette soisi

samaa onnea.

_Attila._ Kansallamme ei ole varaa menettää sellaista kuin te. Tiedän

että autatte minua ja voitte saada enemmän aikaan.

_Maria._ Missä ei päästä ajoneuvoilla siellä ratsastan, missä ei voi

ratsastaa siellä kävelen. Kaikki jotka tahtovat minua auttaa tekevät

samoin, sillä jokaiseen mökkiin on saatettava tieto siitä mikä on

tulossa. Pakkanen ei pysty jäseniini, lumi ei sulje tietäni, sillä minä

kuljen Jumalan kanssa ja Herran enkeli varjelee minua.

_Attila._ Ja kylvönne ei kuole, vaikka kaatuisittekin ennen aikoja. Jos

sorrutte, astuu toinen sijallenne, ja jos hänkin hukkuu, niin nousee

hänen verestänsä tuhansia, kunnes työ on suoritettu, sillä se ajatus,

johon Jumala on kätkenyt tulevaisuuden, ei voi kuolla, vaikka sen

profeetat kaatuvat marttyyreina.

_Maria._ Oi, kun saa elää ijankaikkisen edestä, sen edestä, joka ei voi

kuolla.

Attila ei vastannut, katseli vaan Mariaa, joka nyt seisoi hänen edessään

niin ylevämielisenä ja puhtaana, jommoisena hän ei ollut vielä nähnyt

yhtään naista. Ja Leena sopukastaan katseli näitä nuoria, joita hän ei

ymmärtänyt, mutta joita hänen täytyi sinä hetkenä rakastaa.

Innostuneena ojensi Attila käsivartensa Mariaa kohti ja lausui Leenalle:

-- Tuossa on se, jonka tulee ensimmäisenä kantaa Suomen kruunua. Sanokaa

se kotolaisillenne. Sanokaa heille myös, että Katarina Jagellonikan

kruunu odottaa perijäänsä. Vanhat Wolgan rannoilla tiesivät mihin se on

kätketty Turun linnassa. Mutta he luulivat, ettei sen aika koskaan tule.

Nyt se häämöittää hänelle, joka seisoo tuossa.

Hän lähti huoneesta, mutta Leena oli kuin muuttunut. Attila oli taas

Ruotsin vihollinen ja kiusaaja, joka tahtoi vietellä heitä luopumukseen.

Maria huomasi tuon ankaran naisen vastenmielisyyden ja kietoi

käsivartensa hänen kaulansa ympäri: -- Älkää vihatko häntä, pyysi hän

liikuttavalla hellyydellä.

_Leena._ Hänen valtansa ei ulotu edemmäksi kuin Jumala sallii, mutta

kuinka sinulle käy, onneton lapsiparka?

_Maria._ Ota henkeni, jos sitä ansaitsen, mutta anna minun nyt olla

onnellinen. Minusta tuntuu kuin kaareutuisi pääni ylitse avoin taivas.

_Leena._ Ole varoillasi. Pian saattaa olla liian myöhäistä.

_Maria._ Pyydän yhden vuoden, ehkäpä vaan kuukausia. Sitten saatte

musertaa minua tai tehdä mitä tahdotte, vaan ei nyt. Ette tiedä kuinka

onnellinen olen.

* * * * *

Buddenbrock palasi illemmällä ja ilmoitti että orjattaret odottavat

sivuhuoneessa, jossa Leena saisi valita, mitä matkavaatteita he

tarvitsivat kotimatkaa varten. Kapteeninrouva läheni ovea ja Maria aikoi

seurata, mutta Buddenbrock pyysi häntä jäämään. -- Rouva Löfving

toimittaa sen yksinkin, sanoi hän.

Maria kokosi ajatuksiansa. Nyt hän kai viimeistä kertaa seisoi tämän

hyväntekijänsä edessä. Mistä löytää sanoja oikein kiittääksensä häntä.

Huomaamatta tätä hajamielisyyttä astui Buddenbrock edestakaisin

lattialla. Sitten hän äkkiä pysähtyi Marian eteen, joka puoleksi

nojautuneena pöytään seurasi häntä silmillään.

-- Minulla olisi teille kysymys tehtävä, sanoi hän. Puhukaamme

avomielisestä. Mitkä kohtalot odottanevatkin isänmaatanne, niin nyt

ainakin ovat levottomat ajat. Suomi on köyhä, ja vastainen käänne tulee

raskaasti painamaan sen perheitä. Sanotte, että isänne on ennen aikojaan

murtunut ja ehkä piankin jättää teidät. Silloin olette turvaton. Minä

taas olen jäänyt yksinäiseksi elämässä enkä voi semmoisena viihtyä.

Uljaalla Buddenbrockin nimellä on yksi ainoa kannattaja, ja isiemme

maatilat joutuvat vieraille, jos sukumme kuolee. Mutta se ajatus minua

katkerasti surettaa. -- Te ymmärrätte minua. Tahdotteko ruveta

vaimokseni. Rakastan teitä vilpittömästi ja tahdon tehdä voitavani

saattaakseni teidät onnelliseksi.

Sanoja liiteli Marian huulilla, mutta hän ei kyennyt niitä lausumaan.

Hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu. Hän vaikeni kuin kuollut.

-- En tarvitse monta sanaa, sanoi parooni. Jaa tahi ei.

-- Ei! huudahti Maria ja purskahti itkuun. Teidän ylhäisyytenne etsiköön

naista, joka sopii teille paremmin kuin minä.

-- Siinä ei ole kylliksi aihetta kieltoonne.

-- En mene koskaan naimisiin, nyyhkytti hän, mutta parooni Buddenbrockin

on helppo löytää sellainen, joka häntä rakastaa. Harvalla miehellä on

niin paljon annettavana kuin teillä. Hän kohotti kyyneltyneet silmänsä

paroonin puoleen ja lisäsi hiljaa: luulin teitä niin onnelliseksi.

-- Loistollakin on surunsa, hymyili Buddenbrock. Minun isänmaani on

pirstattuna, ainoa poikani lepää maan mullassa, kaikki

nuoruuden-ystäväni ovat poissa. Attila on ainoa, johon katseeni voi

ilolla kääntyä, koska hän on ainoa, joka luulee minun ansainneen

rakkautta sen hyvän tähden jota olen tarkoittanut. -- Olette nuori, ehkä

ette ymmärräkään sellaista, mutta elämä sen teille opettaa.

Maria yhä äänetönnä silmäili surullista miestä, ja hän jatkoi: -- Te

olette yksi niitä harvinaisia naisia, jotka ymmärtävät mitään timantteja

ja kultaa korkeampaa. Teillä on sydän lihasta ja verestä. Säilyttäkää

mitä teillä on. Täältä pääsette turvattuna. Attila seuraa teitä täältä

ja on edesvastuussa siitä ettei teille tapahdu mitään pahaa. Jos sitten

tahdotte auttaa häntä hänelle annetussa toimessa, niin menettelette

oikein ja järkevästikin. Hyvästi.