Lappeenrannan taistelu.
1.
Elokuun 22 päivä nousi sumuisena, ja aamusta vihmoi hieno sade, jonka
jälkeen aurinko taas kirkasti luonnon valoisaksi, lämpimäksi ja
hymyileväksi. Mutta Lappeenrannassa ei hymyillyt kukaan. Tuskin yksikään
lienee nukkunut edellisenä yönä, siksi suuri oli yleinen levottomuus.
Useimmat olivat sitä paitsi käyttäneet näitä rauhaisia tuntia
järjestääksensä kaikki sitä arvaamatonta varten, joka oli tulossa. Nyt
oli jo aamu kulunut, mutta arkitoimiinsa ei kukaan näkynyt ryhtyvän,
vaikka useimmat pysyivät kotonaan. Muulloin niin ahkerat kädet näyttivät
nyt hervottomilta, mutta kun joku sattui ohitse kulkemaan, aukeni ovi ja
riennettiin tulijaa vastaan. Siten liike vilkastui vähitellen. Tulevat
ja menevät riensivät toisiansa vastaan tiedustellen. Akkunoista
tirkisteli yhä useampi pää, ja harva se talo josta ei joku ollut ulkona.
Että vaara oli tulossa, sen tiesivät kaikki, mutta kukaan ei osannut
sanoa kuinka se oli torjuttava, sillä Brandenburgin kuriiri ei ollut
vielä palannut. Moni oli vapaaehtoisesti lähtenyt tähystelemään
Myllymäen tielle, eikö kenties sattuisi näkemään pääkortteerista
rientävää apua. Toiset samoilivat kauas kaupungin ulkopuolelle
Marttilaan päin toivoen tapaavansa niitä, jotka olivat lähteneet
Wrangelia anomaan. Mutta ei näkynyt, ei kuulunut mitään, kaikki vaan
yhtä toivotonta. Ei häirinnyt kankaan kolkkoa hiljaisuutta mikään muu
kuin korpin vaakunta. Eversti Willebrand oli luvannut dukaatin sille,
joka ensimmäisenä toi hänelle tiedon Wrangelin tulosta, sillä siitä
toivosta ei tahdottu luopua. Mutta tuleeko hän? Mitä käskyjä Buddenbrock
on hänelle lähettänyt? Ja missä pääarmeija oli? Tietysti matkalla
kaupunkiin, mutta missä? Joutuuko apu ajoissa?
Torilla seisoi Pieta itkien ja säälivien ystävien ympäröimänä. Hänen
miehensä oli muutamia päiviä ollut jäljettömästi kadonnut, ja useita
lehmiäkin kaivattiin. Ei kukaan tiennyt, oliko karhu ne repinyt vai
vihollinen siepannut, olivat kuin maan alle vaipuneet. Sureva vaimo
aavisti kyllä asian. Vihollinen oli siepannut Assarin ja vienyt
onnettoman orjaksi tahi ehkä tappanut.
-- Kai hänet yhtä hyvin on voinut karhu repiä, sanoi eräs poika
lohduttaaksensa muka.
-- Semmoinenko laiha ukko kelpaisi metsän kuninkaalle! nyyhkytti ämmä.
Kun on saatavissa lihavia lehmiä, ei karhu ihmiseen tartu. Jospa
varmasti tietäisin hänet kuolleeksi, niin pysyisin ääneti ja rukoilisin
Jumalaa hänen sielunsa puolesta, mutta siksi kun sen saan tietää, täytyy
minun etsiä häntä kaikkialla.
-- Ettekö ole kuullut, että hakamaan takana on nähty kasakoita? sanoi
poika tunkien joukkoon.
-- Vaiti! huusi eräs nainen. Älä kutsu paholaista, kyllä hän
kutsumattakin tulee.
-- Poika puhuu totta, vakuutti eräs vanhus. Kuulin itse vakoojien
kertovan, että vihollisten ratsumiehiä on samonnut ympäristössä.
Ne sanat nostivat yleistä kauhua. -- Voi, suuri Jumala, huusivat ihmiset
rientäen kotia kohden. Johan oli onnettomuus kynnyksellä. Mutta samassa
kuului torin toisesta syrjästä kaikuvia huutoja. -- He tulevat! Jo
tulevat! huusi kaksi poikaa, jotka salaman nopeudella riensivät ohitse:
-- Wrangel tulee. Hän näkyy. Ja mistään piittaamatta lensivät pojat
läähättäen Myllymäkeä kohden Willebrandin ja hänen herrainsa luo.
Äsken niin riehuva ihmisparvi seisoi nyt hervottomana. Ensi hetkellä ei
tiedetty oliko tuo mitä kuultiin hyvää vai pahaa. Mutta johan Wrangel
oli näkyvissä, ja nyt ihmiset heittäytyivät toistensa syliin,
rientääksensä sitten loppumattomilla riemuhuudoilla tulevia vastaan.
Mutta ei yksin rahvas ollut matkalla. Sotamiehiä, upseereja, jopa itse
Willebrand riensi mukana, ja kun Wrangel upeana, valkosen hevosensa
selässä huomattiin, kohosi eläköönhuuto semmoinen, joka yksin sydämmestä
voi lähteä. Mutta tässä ilossa kuului Tasmankin varoittava ääni:
-- Voi teidän iloanne. Pysähtykää, jalo herra! Ei ole vielä voiton aika.
Odottakaa. Noudattakaa neuvoani! Kohotetuin käsivarsin tahtoi hän
raivata itselleen tietä, pidättääksensä Wrangelia, mutta tämä piti häntä
mielipuolena ja ratsasti vaijeten uusia joukkoja vastaan. Samoin
vaijeten, vaan lempeästi tervehti hän riemuitsevaa kansaa. Huomattuansa
Willebrandin huusi hän jo kaukaa: -- mitä kuuluu?
-- Lascy on muutaman pyssynkantomatkan päässä.
-- Entä Buddenbrock?
-- Ei tiedetä!
-- Siis ei vähääkään.
-- Ei laisinkaan.
Wrangel ratsasti eteenpäin, ja yhä riemuiten kiiruhtivat vanhat ja
nuoret kaupunkiin. Yksin Leena jäi tarkastamaan riviä, mutta nyt
huomatessaan Marian isänsä rinnalla myös ratsain, kohotti tuo luja,
karkea nainen kätensä, iloisesti huutaen »terve tuloa». Mariakin
tervehti, poikkesi tieltä ja heittäytyi vanhuksen syliin.
-- Siunattu sinä, ja kaikki ne jotka ovat rientäneet avuksemme, huudahti
Leena, likistäen Mariaa rintaansa. Tämä pudisti tomut päältään, pyyhki
hien otsastaan ja vastasi iloisesti:
-- Kaikki on tehty mitä suinkin voitiin. On astuttu kuin hengen
puolesta. Marttilasta lähdimme kello 2 yöllä ja lepäsimme Toikalassa
kello 5 aamulla. Kun sinne saavuimme, heittäytyivät kaikki maahan
uupuneina kuin niitetty ruoho, mutta kun rumpu uudestaan kutsui lähtöön,
hyppäsivät vanhat ja nuoret taas pystyyn ikäänkuin eivät olisi
uupumuksesta tietäneetkään.
Ihmeellisestihän tuo kaikki oli käynyt. Kello oli vasta 5 ja aurinko
siis vielä korkealla. Maria kertoi kaikki, naisten tulon leiriin ja
millä innolla Wrangel oli suoriutunut lähtöön, mutta lisäsi vakavana: --
kuinkahan tämä kaikki päättyy?
-- Kuinka niin?
-- En tiedä mitä on tapahtunut, mutta kun sotamiehet suoriutuivat
lähtöön, kuulin heidän keskenään puhuvan jostakin pahasta, jota he
varoivat. Olivat kaiketi kuulleet jotakin uutta Hatuista, ja kerran
kuulin heidän sanovan, että kuka ties milloin he myyvät Suomen hevosista
ja kullasta.
-- Eivät toki semmoisia piruja ole, vakuutti Leena luottavasti. En usko
hyvää Hatuista, mutta kaikella on rajansa. Sitä paitsi kyllä Löfving
vainuisi petosta. Hänellä on vainu kuin ketulla.
-- Isä puhuu niin kuin tekin. Hän väittää, että pääni on täynnä
tuulentuomia. Mutta outoa on sittenkin ett'ei Buddenbrockia kuulu; hän
tietää että vaara on täpärällä.
-- Hän tulee, lapseni. Jumalan kiitos, että ainakin Wrangel joutui
paikalle.
-- Voi kuinka mielellään väki seurasi häntä. Minun olisi pitänyt rientää
etukäteen tuodakseni teille tiedon, että tulevat. Olisi ollut hupaista,
jos kaupunki olisi voinut tervehtiä armeijaa aterialla. Itse
Wrangelillakaan ei ole muuta kuin mitä hän kiireessä sai konttiinsa
sälytetyksi.
-- Vai niin!
Leena ei ainoastaan ymmärtänyt tuota, vaan hän kyllä kykeni saamaan
jotakin aikaankin. Kunpa vaan ei olisi niin monta elukkaa ollut
kadoksissa onnettoman paimenensa kera. Mutta ennenaikainen valitus oli
samaa kuin portin avaaminen vaaralle, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin
ryhtyä toimeen. Reippain askelin astuivat he eteenpäin ja joutuivat pian
siihen taloon, josta Maria oli lainannut hevosen ja johon hän oli
luvannut palauttaa sen. Tänne poikkesi hän, mutta Leena jatkoi
matkaansa. Talossa ei ollut ketään, tupa oli tyhjä, työt ja askareet
kesken heitetyt. Vuoteella huomasi Maria vihdoin nukkuvan lapsen pään.
Hetken hän sitä katseli ja suuteli siunaten. Lähdettyään tuvasta juotti
hän hevosen, vei sen vajaan, hankki sille appeita ja silitteli
kiitokseksi hyvästä palveluksesta.
Mutta jo oli aika rientää matkaan. Tultuansa torille näki Maria Tasman,
joka yleisessä hälinässä oli painautunut istumaan kirkon portaille selkä
nojautuneena seinää vastaan ja näytti nukkuvan. Hevoskavioiden koputus
herätti hänet. Hän huomasi Marian, joka aikoi poiketa syrjään
päästäksensä tapaamasta tuota kamalaa akkaa. Mutta samassa ratsasti
paikalle osasto Karjalan rakuunoita, jonka tähden Marian täytyi vetäytyä
lähemmäksi kirkkoa. Tietäjä ei kuitenkaan Mariasta huolinut, riensi vaan
rakuunoita vastaan ja tarttui etummaisen hevosen suitsiin, huutaen: --
Kääntykää takaisin! Ei olisi teidän pitänyt tullakaan!
-- Päästä ohjakset, pyysi sotamies, mutta akka piteli vaan ja toisti
tuskallisesti: -- Kääntykää takaisin. Ei heidän olisi pitänyt tullakaan.
-- Katkaisenko käsivartesi, tiuskasi sotamies, tempasi ohjakset irti ja
ratsasti pois. Mutta säkenöivin silmin huusi Tasma: -- Pelasta vaimosi
ja lapsesi, jotteivät ne huomenna ennen auringon laskua kulje
vankiraudoissa!
Kylmä väristys tuntui koko soturijoukossa. Tietäjättären varoitus oli
kuin uusi vahvistus kaikille entisille onnettomuutta ennustaville
huhuille, ja masennetuin mielin jatkoivat miehet matkaansa. Mutta Maria
lähestyi tuota pelättyä naista, ja kooten kaiken rohkeutensa lausui hän:
-- Älkää suuttuko, jos pyydän teitä pidättämään kamalia sanojanne. Ne
hyytävät veren rohkeimmissakin. Parempi olisi kehoittaa ja yllyttää
taistelunhalua.
-- Luuletko että se, mitä olen sanonut, tulee itsestäni. Luuletko että
ihmissilmä näkee tulevaisia, ellei itse Jumala näytä sitä sille. Mutta
sen hän tekee estääksensä onnettomuutta, jota vielä voidaan karttaa.
-- Rukoukset ja kyyneleet taivuttivat Wrangelin rientämään ilman käskyä
avuksemme. Nyt on hän väkineen täällä pannen henkensä ja kunniansa
alttiiksi, vaikka voittaisimmekin. Nytkö, kun olemme kerjänneet hänen
apuansa, tahdotte kehoittaa hänen väkeänsä pelkuruuteen ja palkita jaloa
sankaria kiittämättömyydellä ja petoksella?
Tasma risti tuskallisena kätensä: -- voi, miksi ei Wrangel usko
sanojani, että taistelu nyt on turha!
-- Velvollisuuden täyttäminen ei ole koskaan ollut turha. Meidän
sotureissamme palaa taisteluhalu; kaikki tahtoivat rientää onnettoman
kaupungin avuksi. Mikä olisikaan Suomen kohtalo, jos armeija olisi
tänään myöhästynyt. Pahoja enteitä ikäänkuin liiteli ilmassa. Ne yhä
uudistuvat, eikä nyt kuulu pääarmeijasta hiiskaustakaan. Varotaan
kateutta päälliköissä. Te, viisain, käsitätte kyllä minkä vaikutuksen
sananne tekevät mieliin, jossa jo ennalta kytee epäilys Jumalan ja
ihmisten avusta.
Tasma tarkasti surullisena tuota reipasta, nuorta tyttöä, joka
säkenöivin silmin oli puhunut sitä mikä hänen mieltänsä ahdisti: -- Jos
uskotte, että vaarat vähenevät kun minä vaikenen, niin onhan helppo
sitoa kivi kaulaani ja upottaa minut Saimaaseen.
-- Suokaa minulle anteeksi, rukoili Maria kelmeänä ja ääni epävarmana.
Ei teille kukaan pahaa suo, mutta kun tiedätte niin paljon, tiedättekö
mitään pelastuksen keinoa meille?
-- Tiedän, vastasi Tasma. Voiton antaa Jumala, mutta nyt hän sitä ei
anna. Kootkaa siis kaupungin naiset ja tytöt, koettakoot he rukouksilla
ja lahjoilla taivuttaa vihollisen sydäntä. Vielä on kodeissa kalleuksia
kaikenmoisia. Parhaat teistä lähtekööt niiden kanssa Ruotsin vihollisen
luo ja koettakoot vaikuttaa niihin, joille eivät miehet mitään voi.
-- Se valta, vastasi Maria harmistuneena, joka tulee miekalla
valloittamaan maata, ei huoli vapisevien naisten rukouksista, vielä
vähemmin lahjoista.
Mutta lujalla vakaumuksella jatkoi Tasma: -- Tiedän että vihollisten
päällikköä voidaan hellyttää, niin että hän päästää naiset ja lapset
menemään. Lascy on ennenkin taistellut täällä, hän oli Galitzinin
miehiä, hän sääli kansan kurjuutta ja säälii vieläkin. Koettakaa saada
lykkäystä; sitten voitte taistella, mutta nyt ette.
-- Nyt ymmärrän! huudahti Maria kasvot seestyneinä.
-- Puhukaa sitten kansalle. Itse en voi, sillä kaikki pelkäävät minua.
Maria katseli nyt vaaraa toisilla silmillä, ja hän riensi pois. Olihan
vaan kysymys siitä, että Lascy saataisiin viivytetyksi.
* * * * *
Sillä välin oli Leena kaikin voimin hyörinyt ruuan hankkimisessa
armeijalle, ja apua sai hän viranomaisten puolelta. Kuka jaloille
kykeni, se oli toimessa, ajasta oli tarkoin vaari pidettävä. Wrangelin
väki oli täydessä työssä, vaan eivät tällä kertaa yksinään.
Valkotukkaiset ukot, naiset ja lapset tarjosivat apuansa ja raatoivat
kunnes käsivarret puutuivat. Myllymäelle rakennettiin kiireessä
pattereita ja paaluaitoja. Tykit otettiin niistä valleista, jotka
ympäröivät kaupunkia, ja haalittiin kunnaan linnoituksiin sekä jätettiin
tykkimiesten hoidettaviksi. Salaisia ruutimiinoja kaivettiin hyljättyjen
vallinsarvien juurelle. Kaikki suoritettiin ripeästi ja hiljaa. Yksi
sana vaan ei tahtonut kuolla, tuo: »missä Buddenbrock on», Wrangelin ja
kaupungin toivo. Myllykylän tietä piti hänen saapua, ja kirkontorniin
oli asetettu vahti valkonen lippu puolitangossa. Buddenbrockin näkyessä
piti lippu nostaa tangon päähän. Kaikkialla oltiin kuumeentapaisessa
jännityksessä. Joka mies oli valmis uhraamaan verensä ja henkensä.
Tuossa hyörivässä työssä olivat Husula ja Marttikin. Martti oli juuri
ollut haalimassa tykkiä ja oli nyt, ämpäri kädessä, menossa kaivolle
tuomaan vettä valleilla janoaville tovereille. Alakuloisuuden ja harmin
ilme näkyi hänen kasvoissaan, ja ketään katsomatta syöksyi hän alas
harjulta.
Kaivolla seisoi ennen häntä Husula, ja kun tämä mitään puhumatta oli
täyttänyt ämpärinsä, nosti hän sen kaivon arkulle ja tarttui salkoon
ikäänkuin nojataksensa siihen.
-- Nyt tiedän, alkoi hän, tarkasti katsellen Marttia, kuka sun armahasi
on.
Martti katseli häntä sumeana ja kysyväisenä: -- Onko hän puhunut
sinulle?
-- Ei ole, mutta tiedän sittenkin.
Martti synkistyi yhä enemmän ja loi silmänsä melkein vauhkosti maahan:
-- Ennen tiesin minäkin, mutta nyt on toisin.
-- Mitenkä niin?
-- Muistatko häntä, tuota koreata apinaa?
-- Apinaa? toisti Juhani ihmeissään. Ketä?
-- Sitä joka oli täällä. Ryssää!
-- Kyllä; näin hänet.
Ilkeä hymy näkyi Martin huulilla: -- Maria näki hänet niinikään.
-- Oliko se niin vaarallista? kysyi Juhani viattomasti. Mitä Maria
siihen voi että hän tuli?
-- Eikä hän kaiketi siihenkään voi mitään, ettei hän nyt voi unhottaa
häntä?
Husulan katse laajeni, ja tuimia sanoja pyrki hänen huulilleen, mutta
hän hillitsi itsensä ja kysyi ystävällisesti:
-- Miksi olet aina niin kummallinen? Nyt ajattelet pahaa Mariasta ja
niin olet jo aikoja sitten tehnyt.
-- En vielä, mutta joskus välähtää minussa, että ehkä ja -- silloin --
--
Vireä puna nousi Juhanin poskille, silmä salamoi ja hän vetäsi
miekkansa, kohotti sen ja huusi rajusti:
-- Jos tuota puhut todenperäisesti, niin maksaa se henkesi! Mutta Martti
pysyi tyynenä. -- Ei Juhani, me kaksi emme saa riidellä. Luuletko, etten
tiedä sinun rakastavan häntä yhtä lämpimästi kuin minäkin.
-- Ja sittenkään et häikäile puhua hänestä tuolla tapaa ja uskoa -- --
-- En sano uskovani enkä tietäväni, mutta jos niin olisi, niin saisi hän
seurata minua veriseen meluun, ja siellä heittäisin hänet _hänelle_, ja
jäisin paikalle, kunnes he olisivat tallanneet hänet lokaan tahi vieneet
tuon kauniin orjattaren mukanaan.
Hämmästyksestä mykkänä oli Juhani kuunnellut noita rajuja sanoja, mutta
huudahti vihdoin: -- Jumala olkoon sinulle armollinen. Mitä Maria
sanoisi, jos hän olisi tämän kuullut?
-- Juhani, minä tiedän, ettei hän petä minua; mutta kuinka hän katseli
häneen silloin -- --
Juhani pisti miekan tuppeen ja ojensi kätensä Martille: -- Jos vaan
voisin auttaa sinua, niin ettet koskaan epäilisi!
-- Kiitos, Juhani! Uskon sinua enkä enään epäile. Täällä on kyllä muuta,
joka pahemmin uhkaa meitä.
-- Mitä muuta?
-- Hatut! Etkö ole kuullut, että ne aikovat meidät kavaltaa?
-- Sen tiesin ehkä ennenkuin sinä, olenpa kuullut sanottavan, että
yhtähyvin me voisimme kavaltaa heidät. Minultakin kysyttiin tahtoisinko,
mutta ainakaan minä en tahdo.
Martin kasvot seestyivät: -- Enkä minäkään ikinä, eikä kukaan muu kun
kovalle ottaa. Kuitenkin on Hatuilla valta, ja jos he pettävät, niin
olemme kaikki hukassa.
-- Jos tahtoisivatkin, niin eivät rohkene, sillä pettävät he silloin
itsensäkin.
-- Mutta, kuten tiedät, paljon pahaa heistä vaan puhutaan. Luuletko että
pääarmeija saapuu tänne?
-- Saapuu tietysti. Mutta mitä oikeastaan tarkoitat?
-- Tarkoitan vaan, että Hatut ovat paholaisia. Olisi meillekin valjennut
onnellisia aikoja, olisi voinut meilläkin olla koti rauhassa, mutta
heidän juoniensa tähden täytyy meidän uhrata kotimaamme, rakkautemme ja
kaikki, käydäksemme heidän asioitaan, ja kavaltamalla he meitä
palkitsevat.
-- Olkoot Hatut mitä ovatkin. Jos Myssyt ovat miehiä, niin kyllä hekin
voivat näyttää kuninkaalle ja maalle mihin kykenevät.
-- Millä tavoin? huudahti Martti. Mitä me voimme, kun päällikkyys on
Hattujen käsissä. Semmoinenko joukkio, joka myy sielunsa kullasta,
huolisi siitä vajoommeko vai palammeko!
-- Kuulepa sentään Martti! Mistä ne semmoiset sanat tulevat suuhusi?
Rauhoitu toki!
Mutta Martti ei vastannut. Hän riensi pois, kuulematta enempää ja
taaksensa katsomatta.
2.
Wrangel oli saapunut Lappeenrantaan Elokuun 22 p. kl. 5 j. p. p. ja oli
tuskin kaupungissa, kun Lascy miehineen kääntyi Viipurin maantieltä
viereiselle kentälle. Vieras sotaväki oli liikkunut suurimmassa
hiljaisuudessa, ja yhtä hiljaa kuin se oli tullut, vetäytyi se pian
takaisin. Kun siis suomalaiset patrullit ilmoittivat, että vihollinen
taas oli lähtenyt, luuli moni, ettei Lascy enään palaakaan, ja suuresti
riemuittiin tästä odottamattomasta pelastuksesta. Johtavat miehet eivät
kuitenkaan joutuneet ansaan. Kovaa saatiin sinä vuorokautena kokea, eikä
lepäämisestä ollut puhettakaan. Miehistö sai kuitenkin vuorotellen käydä
niissä paikoissa, mihin kaupungin naiset olivat valmistaneet heille
aterian teurastetuista elukoistaan ja mitä muuta oli saatu kokoon
haalituksi. Valitettavasti oli vielä useita lehmiä kadoksissa, mutta
mitä sille voi. Tasan jaettiin mikäli vaan riitti.
Syys-aamun ensi sarastuksessa nähtiin, että venäläinen armeija oli
palannut ja asettanut leirinsä laaksoon vastapäätä Wrangelin väkeä.
Äsken saapuneet joukot olivat virkeässä toimessa. Yksi osa järjestettiin
kirjaviin ryhmiin, toiset nousivat kukkuloille laakson eteläpuolella,
toiset taas rakensivat pattereita ja asestivat niitä tykeillä. Aurinko
nousi yhä korkeammalle, ja nyt alkoivat sekä ruotsalaiset että
suomalaiset aseet kimmeltää sen valossa. Pian kai oli veri kimmeltävä.
Ihmisten sydämmissä siltä tuntui, ja he ponnistivat tarmonsa viimeiseen
asti.
Myllymäellä oli Sprengtport istahtanut kivelle huoahtamaan ja silmäili
siellä noita kahta armeijaa, joiden kohta tuli törmätä vastakkain.
Monena semmoisena päivänä oli majuri ollut mukana, mutta aina vieraassa
maassa. Oli sielläkin ollut yllin kyllin surua, tuskaa ja epätoivoa,
mutta helpommalta oli sittenkin tuntunut kuin nyt, sillä olihan hän
silloin ollut nuori ja väkevä, eikä ollut hänen sydämmensä silloin niin
kiintynyt tapauksiin kuin nyt. Kotiseutu oli kaukana pohjoisessa, eikä
hän tiennyt tahi ainakaan ei nähnyt että rakkaat sielläkin taistelivat
epätoivoista taistelua.
Väsynein käsin otti majuri hatun päästään ja pyyhki hien kuumentuneelta
otsaltaan; sitten päästi hän vyönsä ja aukasi takin, kun hän luuli
tuntevansa verta vuotavan kyljessä olevasta haavasta, joka ei koskaan
täydellisesti parantunut. Liina, jolla sairas paikka oli peitetty, oli
käännettävä ja uudestaan kiedottava. Kun hän sitten katsoi ylös, seisoi
Löfving hänen edessään.
-- Kuinka majuri jaksaa? kysyi hän, huomatessaan että haava taas oli
ärtynyt.
Sprengtport mutisi jotakin verisistä rääsyistä ja nousi riisuaksensa
takin. Löfving tahtoi auttaa, mutta majuri ei sitä sallinut. -- Ei
vielä, sanoi hän, niin kauvan kun tulen omin voimin toimeen.
-- No, saanko sitten tarjota? kysyi Löfving, ja veti, lempeästi
katsellen uupunutta päällikköänsä, esiin leipäpalan ja suolattuja,
tuoheen käärittyjä muikkuja.
Sprengtport tarttui halukkaasti ruokaan, edellisenä päivänä ei hän eikä
muut olleet maistaneet mitään.
-- Jumalan kiitos, että nyt olemme joutuneet näin pitkälle; näitkö
kuinka väestö liikutettuna otti meitä vastaan. Se oli valmis antamaan
meille sydämmen rinnastaan.
-- Tietävät, että veremme on vuotava heidän edestään. Mutta mikä teidän
on? -- Sprengtport nosti paitansa vasemman kainalon alta. -- Kiristä
käärettä, Löfving. Kas niin, haavaa pitäisi hoitaa, mutta nyt se on
mahdotonta, ja vasta ehkä ei tarvitakaan. Kuka ties!
-- Ei, ei tiedä. Ei meistä kukaan Jumalan teitä viito. Kapteeni katseli
Sprengtportia ihaillen: -- Jumalan ihme se on, että vielä elätte.
-- Niin kai. Eipä tämä ole meidän kummankaan ensimmäinen taistelu.
-- Ei, herra majuri, taistella osaamme molemmat.
-- Ja molemmat osaamme kuollakin, vastasi Sprengtport tyynesti.
-- Varmaan osaamme; mutta kuinka monen muun käynee, sen tietää yksin
Jumala.
-- Kuinka niin? mitä tarkoitat?
-- Eikö ole johtunut majurin mieleen, että pääarmeija kenties jättää
meidät loukkoon.
-- Itse olet, Löfving, kunnian mies. Kuinka semmoista juolahti mieleesi?
-- Jos minä yksin sitä ajattelisin, niin mitäpä siitä! Mutta sama
epäilys liikkuu miehestä mieheen koko rykmentissä.
-- Koko rykmentissä? Minä en ole kuullut hiiskaustakaan siitä.
-- Semmoista ei niinkään hoilata. Sitä ei huudeta, ei edes puhuta, sitä
kuiskataan korvaan. Sana hiipii niinkuin käärme vuodattaa myrkkynsä
mieliin. Niin, niin on asianlaita.
-- Liikkuuko siis perkele vapaana keskuudessamme? Mistä se on alkuisin?
-- En tiedä alkua enkä loppua, tiedän vaan, että torjuttava se on
ajoissa.
-- Totta kai, mutta kuinka?
-- Emme me itse saa koskea tuohon huhuun, emmekä aavistaa sen olemista,
sillä sotamiehen luottamus päällikköihin riippuu hiuskarvasta, ja
vähinkin, mikä saattaa hänessä nostaa epäluuloa, pahentaa asian. Sanan
voima on sittenkin ainoa, joka voi auttaa. Teitä kansa vielä rakastaa.
Puhukaa siis sille ystävällisesti, virittäkää sen rohkeutta ja
palauttakaa usko päälliköihin. Mutta siihen uskoon tarvitaan
todistuksia.
Hämmästyneenä oli Sprengtport kuunnellut: -- Miks'et ole sanonut sitä
ennen? huusi hän kuohahtaen. Mitä he pelkäävät?
-- He pelkäävät että Hatut myyvät Suomen ja luovuttavat suomalaiset
rykmentit orjuuteen, jotta kaikki vastustus kävisi mahdottomaksi.
-- Olet hullu, Löfving!
-- Hullu tahi ei, mutta sellaista kuiskaillaan kaikkialla meidän
suomalaisissa rykmenteissämme, ja se vie pian epätoivoon.
Sprengtport vaikeni hetken ällistyneenä. Sitten kysyi hän: -- Entä
ruotsalaiset? Mitä sieltä kuuluu?
-- Ne haluavat taisteluun, eivätkä aavista mitään, jollei mahdollisesti
Willebrandin varusväki. Se on värvättyä ja sekalaista väkeä, ne ovat
liitossa keskenään, mutta ei ole helppo päästä heidän mielensä perille,
sillä kaikki mikä on suomalaista pysyy vaijeten koossa, niinkuin kivet
muurissa.
-- Tuon tunnen, mutisi Sprengtport. Muut ihmiset huutavat julki surunsa
ja keventävät mielensä valituksilla, mutta Suomen mies kääntää tuskansa
sisäänpäin ja antaa sen polttaa sydäntänsä.
Kelmeänä ja yrmynä istui majuri kyynärpäät polvien varassa ja huojui
liikutettuna edes takaisin, mutta vihdoin hän nousi, asettui
ryhdikkäästi seisomaan Löfvingin eteen ja tarkasteli tutkivin katsein
koeteltua soturia: -- Voitko nyt, Löfving hyvä, sanoa mitä tulisi tehdä.
Viimeiset minuutit kuluvat, kohta saattaa paukahtaa, mutta tyhmyyksiin
eivät ne lurjukset saa ruveta.
-- Kyllä ne tappelevat, arveli Löfving, mutta erotus sillä on, onko
sydän muassa. -- Muutoin ei kapteeni tietänyt apua muusta kuin sanasta.
Hän kertoi koettaneensa usealla taholla piloilla ja vakavuudella poistaa
sotamiesten epäluuloa, mutta näin kahden kesken hän kyllä tunnusti, että
hänestäkin paljon näytti oudolta. Sittenkään ei auttanut muu kuin pysyä
tyynenä ja palauttaa rohkeus ja toivo masentuneisiin sotamiehiin.
Sprengtport veti takin päällensä, ja sitten lähdettiin yhdessä alas
kaupunkiin, jossa väki yhä sai ruokaa. Torilla oli vilkas liike. Nyt oli
taalalaisten levähdysvuoro, ja kaikkialla vilisi sotaväkeä. Saaveja
täynnä ruokaa seisoi siellä täällä ja niiden vieressä leipärattaat.
Naiset täyttivät vateja ja jakelivat osansa kullekin. Hiljainen sorina
kuului ilmassa, mutta äkkiä kajahti kirkonkellojen ääni, kutsuen kansaa
kokoon. Mitähän se tiesi? Samassa näkyi kulkue nuorisoa ja poikia, joita
johti pari vanhempaa miestä. Siinä oli koulun rehtori, konrehtori ja
oppilaat. Ensinmainittu oli pitkäkasvuinen ja harmaantunut mies, jonka
luja ryhti osoitti, että hän ainakin jonkun aikaa oli enemmän puuhannut
miekka-kuin kirjatyössä. Rehtori Wallenius oli nuoruudessaan
harjoittanut opinnoita ja oli jo valmistumaisillaan papiksi, mutta kun
isoviha katkasi kaikki rauhan toimet, tarttui hänkin miekkaan kuten
muutkin. Kun oppilaitokset sitten uudestaan avattiin, sai hän täällä
opettajapaikan ja oli sitten koettanut hyvällä ja kovalla kasvattaa
kelpo miehiä tulevaisuutta varten.
Nyt astui rehtori kirkon portaille ja puhui kuuntelevalle väelle: --
Kellot soivat minun käskystäni, sillä kun pastorimme vielä makaa
sairaana, olen minä hänen sijassaan koonnut teidät Herran huoneeseen
viimeiseen yhteiseen rukoukseen. Mutta ennenkun astumme pyhien holvien
alle, tahdon minä, koulun esimiehenä, jättää teille takaisin lapsenne.
Kirjamme seisovat hyllyillä, ehkä sinne jäävätkin, ja nyt tulee meidän
näyttää, että olemme oppineet ei ainoastaan elämää varten, vaan myös
osataksemme kuolla.
-- Aikovatko nuo nuoret myöskin taisteluun? Kestättekö, lapset, niin
ankarassa koetuksessa? kysyttiin levottomasti. Mutta oppilaat seisoivat
vakavina, ja yksi pojista vastasi rohkeasti: -- Emmekö ole yhtä hyvät
kuin pojat ennen? Kaikki hekin menivät mukaan, vaikka moni oli meitä
nuorempi.
-- Älä itke äiti, lohdutti toinen, nähdessään itkevän äitinsä. Jos
voitamme, niin rakennan teille oman tuvan mieheksi päästyäni, mutta jos
kuolen -- ehkä kuolette tekin.
-- Älköön mielenne masentuko, puhui rehtori. Vihollinen tunkee esiin
kuin musta virta ja luottaa ylivoimaansa, kun me olemme näin pieni
kansa, mutta meidänkin apumme on tulossa. Tiedämme että pääarmeija on
matkalla ja saattaa olla täällä varsin pian, ja siksi täytyy meidän
pitää puoliamme. Isämme ammensivat voimansa Hänestä, joka ei petä
koskaan, ja sitä olen opettanut teidän lapsillenne mikäli olen voinut.
Nämät nuorukaiset ovat nyt valmiit seuraamaan minua pattereihin. Oikea
asiamme antaa heille rohkeutta, ja rohkeus antaa voimaa. Sitä olen itse
kokenut taistellessamme Viipurin muureilla. Ei tarvitse kenenkään
pelätä, että Suomen sankarimaine meidän kauttamme himmentyy. Joko elämme
tai kuolemme, tehkäämme se kuin miehet.
-- Jumala olkoon kanssanne, lapset! kuului nyyhkivä vastaus monelta
taholta.
Rehtori astui kirkkoon ja hänen seurassaan koulunuoriso sekä kaupungin
väestöstä jokainen, jolle se oli mahdollista. Taalain rykmentin oli nyt
vuoro lähteä, ja sijaan astuivat hämäläiset. Synkkinä ja umpimielisinä
ottivat he vastaan tarjotut vadit; tuskin yhtäkään sanaa lausuttiin.
Tarjoilijain joukossa oli Maria innokkaimpia. Hän oli riisunut
sotilaspukunsa ja oli nyt entisellään. Silmät tuikkivat tähtinä, vieläpä
saattoi huulilla näkyä haihtuva hymyily noille harmaantuneille ja
jäykille vanhuksille isän nuoruuden ajoilta. Kaksi heistä, Kolmhalko ja
Hohti, seisoivat siinä odottamassa osaansa ja heidän rinnallaan oli
Tapani.
-- Tässä on, pilaili Maria täyttäessään heidän vatinsa kauhalla.
Jokaisessa annoksessani on yhdeksän miehen voima. Pysykää miehinä!
Kolmhalko vastasi tuimasti: -- Jos on tarkoitus, että armeijan tulee
tapella, niin kyllä tappelemme niinkuin muutkin, mutta yksi sanoo yhtä,
toinen toista.
-- Sanoja on maailmassa yllinkyllin, hymyili Maria, mutta onnellisin on
se, joka kuuntelee omaatuntoansa, sillä se ääni antaa rohkeutta
taistelussa ja rauhaa kuolemassa. Pelkäättekö kuolemaa?
Vanhus loi vakavana silmät taivasta kohti ja synkkämielisyys kuvastui
hänen huulillansa, mutta ääni oli vankka kun hän vastasi: -- Syntinen
raukka pelkää aina astua Jumalan eteen, joka häneltä kysyy: Kuinka olet
elänyt ja mitä tehnyt. Mutta lähteä täytyy jokaisen ja minä kaadun
mielelläni, kun vaan taistelu on rehellinen.
-- Entä sinä Tapani, jatkoi Maria ystävällisesti, mitä sinä sanot,
pelkäätkö?
-- En laisinkaan, huudahti poika innostuneena. Husula ja minä olemme
luvanneet taistella niin rajusti, ettei vihollinen ehdi silmiään ristiä.
Kun emme voi seisoa, ammumme vielä maastakin niin kauvan kuin elämme.
-- Nyt tunnette sotamiesten mielialan, vastasi Hohti, ystävällisesti
katsellen Mariaa, mutta mitä te itse ajattelette?
Äsken niin verevästi punottava tyttö seisoi muuttuneena niinkuin kuu,
kun öinen pilvi himmentää sen valoa. Mutta arvelematta vastasi hän:
-- Herran ääni on kaikunut sydämmeeni ja kuulin Hänen sanovan: Heidän
onnensa on katoava niinkuin myrskyn hajoittama pilvi, ja heidän toivonsa
kuin ajettu lintu, mutta minä tahdon kätkeä heidän perintönsä ja
varjella sitä.
Vanhukset vaihtoivat ihmetteleviä silmäyksiä. Kyllä kovalle ottaa. Mutta
Maria jatkoi: -- Sitten kuulin vielä saman äänen sanovan: Minä tahdon
kuulla sinun rukouksesi, niin ettei sinun työsi ole turha. Sinun pitää
julistaman minun tahtoani niinkuin kylväjä, joka kylvää jyvät suven
satoa varten. Se ääni pelotti minut ensin melkein kuoliaaksi, mutta
sitten on se minua lohduttanut, sillä Jumalan sana ei petä. Ja
hurmaantuneena kohotti hän silmänsä ikäänkuin tuntematonta maata kohti.
Virrenlaulu kuului kirkosta ja yhtenä miehenä paljastivat soturit
päänsä. Ruokailu lakkasi hetkeksi, ja kaikkialla nähtiin karkeat kädet
ristissä rukousta varten. Löfving seisoi heidän keskellään ja lauloi
mukana, mutta kun virsi oli loppunut, puhkesi hän puhumaan:
-- Hyvä on laulaa ja rukoilla, mutta lopuksi riippuu kuitenkin kaikki
mielentilasta. Sentähden tahdon nyt Jumalan kasvojen edessä kysyä teiltä
pojat, ymmärrättekö että te vannotun valanne kautta olette valtakunnan
luottamusmiehiä ja turvana kuninkaallemme?
Komppaniiat kääntyivät hänen puoleensa, joka seisoi siinä niin vankkana,
mutta kukaan ei vastannut.
-- Kuulkaa! huusi kapteeni, kaikki te, jotka palvelette kuningastanne,
niin sanon teille mitä kruunu on meille ja me kruunulle. Nähkääs,
kuningas on saanut valtakunnan Jumalan omasta kädestä, ja Kaikkivaltias
on hänet kerran tuomitseva. Mutta kansalle on kuningas turva ja suoja.
Missä vääryys tunkee esille, siellä pitää kuningas huolta siitä, että
oikeus voittaa. Köyhillä on oikeus käydä kuninkaissa kun vääryys
tapahtuu, ja hyvä kuningas tekee oikeutta kaikille, koska kuninkaan
edessä on kauhistus väärää tehdä, sillä vanhurskaudella istuin
vahvistetaan.
Väki näkyi myöntävän. Kyllä he tuon tiesivät.
-- Sentähden, nähkää, jatkoi Löfving, on kansan velvollisuus suojella
kuningasta ja hänen valtakuntaansa ei ainoastaan niitä vihollisia
vastaan joita nähdään vaan niitäkin vastaan, jotka salassa hiipivät.
-- Se on totta! Se on totisen totta, myönsivät sotamiehet. Kuninkaalla
on monta salassa hiipivää vihollista.
-- Niin on, mutta jos on vihollisia, niin on hänellä ystäviäkin, ettekä
te kai tahdo olla huonoimpia.
Väestö oli vaiti, eikä moni edes katsonut ylös.
Mutta kapteenin katse tunki heihin terävästi, ja tuimasti kysyi hän: --
Onko teillä niin kiire syömään, ettei kukaan jouda vastaamaan? Tahi
kannatteko sydämmessänne pahaa. Tahdotteko ottaa ruokaa kuninkaan
kädestä ja pysyä uskollisina ainoastaan niinkauvan kun aurinko paistaa,
mutta juosta kun myrskysää tulee?
Hohti katseli häntä ja vastasi tyynesti: -- Emme ole juosseet ennenkään.
Moni ympäristössä mutisi, että kyllä se oli oikein sanottu, ja Hohti
jatkoi järkähtämättömällä tyyneydellään: -- Kun vaan kaikki olisi
niinkuin olla pitää, niin kyllä teemme mitä tehdä pitää opettamattakin.
Mutta jos herrat pettävät, käy sittenkin kaikki hunningolle.
-- Herrat? toisti Löfving. Ketkä herrat pettävät? Mitä puhetta se on?
Meidän herramme on Wrangel, ja häneen kai luotamme niinkuin itseemme. Ja
Brandenburg, Willebrand, Bildstein, missä on parempia päälliköitä?
-- Kyllä niin on, mutta voisi toisinkin olla, kuului joukosta.
-- Älkää viskatko lokaa upseereihimme, huusi Löfving uhaten.
Puhdistakoon itsekukin kynnyksensä edustan. Kohta koetellaan kaikkia, ja
silloin tahdon että meidän pojat ovat parhaita. Ymmärrättekö?
-- Kyllä ymmärretään!
-- No siis, lupaatte kunnialla taistella tänään, niin ettette saa aikaan
vahinkoa eikä häpeätä.
-- Onhan kunnia parempi kuin häpeä.
Kapteeni seestyi: -- Sepä järkevästi vastattu. Tiesin kyllä että meidän
pojat olivat kunnon miehiä, ja tiedätte tekin, että minä teitä kohtaan
menettelen rehellisesti.
Martti oli vaijeten pysynyt syrjässä, mutta kun ei kukaan vastannut
vastasi hän: -- Ei teitä kukaan epäile, mutta muihin ei luoteta
suurestikaan. Sanotaan asiain olevan huonolla kannalla, ja tiesi kuinka
lieneekään.
-- Etkö häpeä, Martti, liittyä panettelijoihin omaa isääsi vastaan!
huusi Löfving julmistuneena. Ellet _sinä_ luota upseereihin, kuka
sitten?
Kumeaa mutinata kuului usealta taholta, ja Kolmhalko lausui: -- Martti
tietää, että on sitä nähty kavaltamista ennenkin, ja mitä silloin
tapahtui, saattaa tapahtua nytkin.
-- Ei koskaan maa olisi joutunut niin surkeaan tilaan, elleivät herrat
olisi pettäneet, kuului kaukainen ääni. Mutta ei Löfving niitä ole.
-- Olinpa minä niin tai näin, ärjäsi Löfving vimmastuneena. Ellei nyt
joka mies tee velvollisuuttaan, niin kyllä vaan paha perii.
Arvattavasti olisi kapteeni jatkanut puhettansa, mutta rumpu vaati
lähtöön, ja jo näkyi toinen osa samaa rykmenttiä astuvan vuorostaan
lepäämään ja saamaan virkistystä höyryävistä saaveista. Uusia varoja
kannettiin paikalle, ja naiset uupumatta koettivat tyydyttää jokaista,
vaikka yksi parhaista oli poistunut. Mariaa ei näkynyt enään.
Taas oli tori täynnä tanakoita hämäläisiä, ja taas oli ruokailu täydessä
käynnissä. Mutta vaikka ihmisiä oli kosolta, ei kuulunut sanaakaan.
Soturit istuivat yrmeinä ja mykkinä, ja naiset paremmin kuiskailivat
kuin puhuivat. Tuolla kaukana torin pohjoiskulmassa huomattiin vihdoin
jonkinmoista liikettä ja kuului hiljainen: pois tieltä, kun majuri
Sprengtport tyttärensä seuraamana raivasi itselleen tietä. Korkeana ja
vakavana astui hän eteenpäin kirkon portaille saakka. Siihen istuutui
Maria korkeimmalla portaalla seisovan isänsä jalkain juureen. Majuri
hetken tarkasteli torille kokoontunutta väkeä, käski viittaamalla
rumparia lyömään pärrytyksen, ja kun väki kääntyi hänen puoleensa, puhui
hän varmalla ja tarmokkaalla äänellä:
-- Kenraali Wrangel on käskenyt minua kiittämään Lappeenrannan asukkaita
sotamiesten nimessä. Armeija tietää, että se, joka kylässä syö leipää,
lähtee sieltä velallisena, ja velkaamme maksamme tänään verellämme. Eikö
niin, pojat?
Vastaus viipyi, ja Sprengtport jatkoi: -- Nyt jos koskaan tulee meidän
taistella vaimojemme ja lastemme pelastukseksi.
Vanha sotamies nousi: -- Totta totisesti, herra majuri, mutta eivät kai
kaikki ajattele samoin, koska naisia ja lapsia on kielletty pakenemasta
kun kuultiin että vihollinen lähestyy.
-- Olen kuullut samaa ennenkin, vastasi Sprengtport tyynesti.
Todellakin, jotkut näyttävät uskovan, että tahallisesti tahdottiin
jättää turvattomat vihollisen käteen. Mutta se ajatus on siksi
jumalaton, etten ymmärrä kuinka se on päässyt mihinkään järkevään
päähän.
-- Oudolta kumminkin näyttää, mutisi väestö.
-- Ajatelkaa itse, jatkoi Sprengtport. Jos olisi ollut aikomus jättää
Lappeenrannan asukkaat tuhottaviksi, emmehän olisi päätähavin rientäneet
tänne. Olisihan ollut helppo jättää kaupunki oman onnensa nojaan. Linna
heikkoine varusväkineen olisi ollut pian voitettu, eikä silloin mikään
olisi estänyt valloittajaa.
Sprengtport katseli taas kysyväisenä ympärillensä, mutta turhaan
odotettuaan vastausta jatkoi hän: -- Parooni Buddenbrock on pidättänyt
perheet täällä, kun hän luuli ettei meitä koskaan voitettaisi,
niinkauvan kun kaikkien niiden kohtalo, jotka meille ovat rakkaimmat,
riippuu voitostamme tai tappiostamme.
Vanha sotamies nousi vieläkin: -- Saattaa olla, mutta minä en usko että
voitto riippuu meistä. Tapella voimme, minkä voimat riittää, mutta
voitto riippuu siitä, kenelle Jumala sen suo.
-- Siinä olet oikeassa! Ja oikein on myös, että etsimme väkevyytemme
Jumalassa, sillä se tuki kestää vielä kun kaikki muu kukistuu. Mutta
juuri sentähden ei saa yksikään ajatella olevansa niin vähäpätöinen,
ettei hän mitään voi. Mutta ei se riitä, että toimitaan reippaasti,
täytyy myös toimia esivallan käskyn mukaan, sillä kuski tietää kuinka
matka on suoritettava, eikä hevonen.
-- Mutta, vastasi sotamies, jos kuski ajaa hullusti, niin on sekä kuski
että hevonen hukassa.
-- Tietysti, mutta täällä ei ole kuin yksi tie, kunnian Siinä ei erehdy
kukaan meistä. Vai kuinka? Onko täällä yhtäkään, joka ei tunne
velvollisuuttansa ruotsalaisena kuninkaallisena soturina? Onko?
Vanha sotamies vastasi vieläkin: -- Herra majuri, kunnian tien tunnemme
ja kuljemmekin sitä, kunpa vaan muut...
-- Mitkä muut? Kuka voi kulkea toista tietä? Tai kuka luulee voittavansa
enemmän muulla tavalla kuin me? Tiedättekö ketään? Katsokaa, lähes
viisikymmentä vuotta olen ollut sotamiehenä ja olen oppinut, että
vähäpätöisin voi tehdä paljon kuninkaalle ja maalle jos hän tahtoo ja
rohkenee. Nähkäähän! Siihen aikaan kun kuningas Kustaa Aadolf loistavana
voittajana kulki Etelä-Saksassa, jäi kenraali Horn kauas pohjoiseen ja
oli joutumaisillaan vihollisten saarrokseen. Tärkeä kirje oli hänelle
vietävä, ja sen uskoi kuningas nuorelle saksalaiselle Rolandille kahden
Stålhandsken ratsastajan seuraamana. Matkalla joutuivat he luostariin,
jossa enään oli vaan yksi munkki, tämä kun sanoi tahtovansa kuolla
luostarissaan. Mutta Roland tiesi, ettei ole munkkeihin luottamista.
Vuorotellen pidettiin vahtia ja keskiyön aikana Roland itse valvoi.
Silloin huomasi hän, että ylikerrassa sytytettiin kynttilä. Jotakin se
tietää, ja hän herätti miehensä, mutta samassa näkyi sadottain
ratsumiehiä kiitävän luostaria kohti. Meidän miehemme koettivat paeta,
mutta portti oli suljettu, munkki oli kavaltanut. Huonolla ruotsillaan
huusi Roland: spräng port! (räjähdä portti) ja onneksi löydettiinkin
holvissa ruutitynnyri. Se vietiin portin eteen. Ruuti sytytettiin ja
kauhealla pauhulla kukistui osa muuria ja portti. Viholliset ratsastajat
säikähtyivät ja pakenivat, mutta Roland miehineen pelastui pälkähästä,
ja monen muun vaaran läpi vihollisessa maassa toi Roland tuon tärkeän
kirjeen Hornille, mutta kumppanit sanoivat häntä sittemmin
Sprengportiksi.
Miehistö katseli vanhaa majuriansa kiiluvin silmin. Sehän oli hänen oma
nimensä. Ja mikä sankari! Sprengtport puolestansa katseli väkeänsä ja
sanoi: -- Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aateloittiin tämä Roland,
joka oli isäni, ja otti nimekseen Sprengtport, muistoksi siitä, kuinka
Jumala oli hänet ihmeellisesti pelastanut.
Kornatus oli seisonut syrjässä, mutta astui nyt esiin ja teki kunniaa
majurille. -- Minä olen nuorena Puolassa palvellut isänne johdolla,
sanoi hän, ja olin saapuvilla, kun teidän isällenne, kapteeni
Sprengtportille, Gordin rykmentin edessä kenraali Wrangel antoi
kuninkaan nimessä kultaketjut siitä, että hän oli oman henkensä uhalla
pelastanut kenraali Wittenbergin.
Näitä vanhoja muistelmia kuullessa, unohti äsken niin alakuloinen
miehistö omat huolensa. Kunniakkaita aikoja, jaloja voittoja, huudettiin
riemuiten.
-- Tuolla tulee kenraali Wrangel itse, huudahti Sprengtport, nähdessään
hänen Brandenburgin seurassa pyrkivän hänen luoksensa: -- Ette tänä
vuonna kuole, herra kenraali, jatkoi hän pilaillen, puhuimme vast'ikään
isästänne.
-- Isästäni? toisti Wrangel. Onko täällä vielä ketään, joka muistaa
häntä.
Kornatus teki kunniaa. -- Minun isäni isä oli yksi niistä
kolmestasadasta suomalaisesta, jotka isänne komennossa kulkivat
Lech-virran yli. Isäni isän jälkeen tuli armeijaan isäni, ja hän aina
mainitsi Kaarlo Kustaa Wrangelin Ruotsin parhaimpien miesten joukossa.
Kerroin tässä kuinka tuo jalo kenraali antoi kapteeni Sprengtportille
kuninkaan ketjut.
-- Siinä kertomuksessa on perää, vastasi Wrangel. Mutta tiedättekö millä
sanoilla kuningas antoi tämän tehtävän isälleni.
Ei, sitä ei tietänyt kukaan.
-- Sano Sprengtportille, oli kuningas lausunut, että lähinnä Jumalaa
tulee minun kiittää häntä, että Wittenberg vielä on hengissä. Siinä
miehessä olisin menettänyt sankarin, joka opetti minut voittamaan. Sano
hänelle niinikään, että kultaketjuni on kallisarvoinen, mutta teräsketju
on vieläkin kallisarvoisempi, kun siinä on niin aito renkaat kuin
Wittenbergin suomalaiset pojat.
Näiden sanojen jälkeen seurasi yleinen vaitiolo, mutta soturien tuimat
kasvot säteilivät iloa. Kaikki epäluulo oli unohtunut ja monessa
silmässä kimelsi kyynel.
Wrangel katseli tuttua joukkoansa ja hänenkin silmissään kimelsi kostea
välke. -- Ruotsin suuret kuninkaat, sanoi hän, ovat ymmärtäneet luoda
sankareita. Sentähden heitä miehet seurasivatkin, tehden mahdottomat
mahdolliseksi. Ja nyt kuten silloin kuuluu teille kuninkaanne käsky.
Oletteko valmiit, pojat?
Olemme, olemme, kaikui riemuisa vastaus, ja kaikki ponnahtivat pystyyn.
Wrangel viittasi, rumpu pärrytti, rivit järjestyivät ja tuokiossa oli
tori tyhjänä.
3.
Naiset olivat tehtävänsä suorittaneet, ja jokainen rupesi nyt kokoamaan
mitä oli tuonut, viedäksensä sen kotiin. Maria auttoi heitä, mutta
koneellisesti ja hajamielisenä, sillä Tasman puheet riehuivat hänen
sielussaan ja painoivat häntä yhä raskaammin, kun hän ei rohjennut
turvautua isäänsä, joka kaikista vähimmin olisi tahtonut moista kuulla.
Tuliko hänen noudattaa Tasman neuvoa, ja mikä olisi semmoisen rohkean
teon seurauksena? Mikä edesvastuu hänelle ja kaikille niille, jotka ehkä
noudattaisivat hänen kehoitustaan? Mutta -- mistä oli tämä ihmeellinen
nainen saanut ilmoituksensa, ja miksi oli hän kääntynyt Marian puoleen,
jollei sen vuoksi, että kumpikin oli korkeamman vallan valitsema maan
pelastukseksi. Ja mikä onnellisuus olisikin saada välikappaleena
korkeimman kädessä kääntää kaikki suru iloksi. Jumala näki hänet, hän
näki, että Maria tahtoi ajaa hänen asiatansa, ja hän oli apua antava.
Suurella vaivalla sai Maria kootuksi suuren joukon noita uupuneita
naisia ja huusi korkealla äänellä: -- kuulkaa minua kaikki! Älkää enää
ajatelko taistelua. Tänään on turhaa ryhtyä aseisiin. Tiedän pelastuksen
keinon jos seuraatte minua. Joutukaamme miesten edellä.
Lähimmät kuuntelivat häntä ihmeissään, mutta kaukaisemmat tuskin
tiesivät että hän puhui. Heidän ajatuksensa liikkuivat toisaalla, ja nyt
täytyi heidän saada selko siitä, mitä ne kimakat huudot tiesivät, joita
äkkiä nousi läheisestä talosta. Mariakin ja häntä ympäröitsevät naiset
kääntyivät niinikään sinne, nähdäksensä ja kuullaksensa jotakin
todellista, sillä olivathan Marian puheet pelkkiä lapsellisia unelmia.
Kaikki riensivät siis portille, jossa väki tunkeili huutaen ja viitaten
pihaan päin.
-- Mitä se on? Mitä se on? huusivat naiset torilta ja riensivät sinne
päin.
-- Ettekö näe?! Epäjumala, kuultiin porttikäytävästä.
-- Epäjumala! Epäjumala, toistivat toiset ikäänkuin kaikuna.
Pihassa kasvoi vanha pihlaja, ja sen tuuheissa oksissa heilui paimen
pyhävaatteissaan, lehmännahka hartioilla, sarvet rinnalla riippuen.
Lähemmin tarkastaessa huomattiin, että tuo kumma ei ollutkaan paimen
itse, vaan hänen vaatteensa, jotka olivat nuken muotoon täytetty, ja
tämän oudon kummituksen ympärille ryhmittyivät katselijat. Joukon
keskellä seisoi Leena korkeana ja mahtavana, ja hänen edessään seisoi
paimenen pieni ja kuihtunut vaimo itkien. Kysyttiin kaikkialla mitä oli
tekeillä.
-- Mitä on tapahtunut? Kuka tuolla riippuu? Miksi itkette Piata?
-- Sanovat minua pakanaksi ja noidaksi, nyyhkytti akka. Siinä kiitos
vaivastani. Minäkin tahdoin auttaa kuningasta ja maata.
-- Mainio apu! huusi Leena ylenkatseellisesti. Hän pilkkaa Jumalaa.
Ihmekö siis, että hukumme. Kun muut kokoontuvat kirkkoon Jumalaa
rukoilemaan, haalii hän paholaisen puuhun.
-- Valehtelette! huusi Piata. Olenhan sanonut, että siinä on paimen ja
lehmä.
-- Hän vaan sanoo niin, meluttiin joukossa. Tuo kuva hankkii kirousta
kaupungille.
-- Ettekö enään usko Jumalaan, koska otatte paholaisen avuksi? kysyi
Leena vakavasti. Mutta Piata vastasi rohkeasti: -- Olen kristinuskoon
kastettu niinkuin tekin, mutta kun kehotettiin kaikkia tekemään minkä
voivat armeijan hyväksi, päätin minäkin tehdä mitä kykenin. Koetin siis
viimeistä keinoa saadakseni elukat ja ukkoni takaisin. Sitten kertoi
Piata rivakkaasti kuinka hän ollessaan muiden vankien kanssa Venäjällä
oli oppinut hankkimaan takaisin kadonneita ihmisiä ja kaluja. Tarvitsi
vaan ripustaa jotakin kadonneen näköistä ja lukea loitsuja, niin kyllä
se palajaa, jos se on hengissä. Sitä varten oli hän käyttänyt ukkonsa
vaatteet ja lehmänvuodan.
Ympäröivät seisoivat hämmästyneinä eivätkä tietäneet mitä sanoa, mutta
voitonvarmana jatkoi Piata: -- Se keino ei petä. Jos elukat ovat
hengissä niin kyllä palaavat, ja ukko myöskin.
Leena valmistui jo nuhtelemaan Piataa hänen synnistään, mutta samassa
kuului huutoja:
-- Katsokaa, tuolla hän tulee, tuolla! Ja nyt viittasivat portissa
seisovat torin vastakkaiseen laitaan, jossa ilmaantui paimen ikäänkuin
pilvistä pudonneena.
-- Kas, kas, tuolla hän tulee, huusi koko muu joukko. Assari se on! Ja
sitten riensivät nuoret ja vanhat katsomaan häntä, joka tuli tomuisena,
repaleisena, ontuvana ja itkien.
-- Missä olet ollut? Mistä tulet, sinkoilivat kysymykset sekaisin.
-- Kaukaa, kaukaa, voi! Kasakka otti kiinni. Voi, voi! raahasi
perässään, kunnes Armilan luona toiset kasakat sitoivat hevosen selkään.
-- Kun et kuollut.
-- Vähällä oli.
-- Oletpa paljon kärsinyt.
-- Ja olenpa paljon maailmaa nähnyt. Voi kuinka paljon kuullut. Voi
minua poloista.
-- Ymmärsitkö vieraitten puhetta.
-- Olihan niissä suomalaisia Viipurin puolelta. Oli siellä veljenikin.
Kolmenkymmenen vuoden perästä tunsimme toisemme. Rauhan jälkeen jäi hän
sinne ja minä tänne.
-- Mitä tahtoi kasakka. Miksi otti sinut kiinni?
-- Luulivat, että tiesin paljonko väkeä täällä oli ja paljonko vielä
odotettiin. Voi voi!
Uteliaisuus ja jännitys lisääntyi ja kysymyksiä sinkoili kaikkialta.
Tahdottiin tietää mitä ukko oli sanonut ja uskottiinko häntä.
-- Täytyihän heidän uskoa. Minä pyysin heitä katsomaan minua, ja sanoin:
-- Armolliset herrat, näytänkö minä sellaiselta, joka istun suurten
neuvostossa ja katselen heidän kirjojansa. En tiedä edes montako täitä
on päässäni, saatikka montako kuninkaalla on miestä.
-- Mitä siihen sanottiin?
-- Naurettiin, ja eräs loistava herra antoi minulle nämät kolikot ja
käski antamaan minulle ruokaa. Voi, kun olisivat antaneet minun niellä
heidän kylmää terästänsä.
Ympärillä seisovat aavistivat, että kyllä Assarilla vielä oli jotakin
sydämmellään, ja kyseltiin uudestaan, jotta saataisiin täysi selko
kaikesta, mutta lyhyet ja katkonaiset olivat paimenen vastaukset.
Saatiin kuitenkin selville, että hän veljensä kanssa oli ajanut
Virojoelle, ja että hän sieltä milloin jalkaisin milloin ratsastaen
yksin oli käynyt Myllykylässä. Siellä oli hän nähnyt ruotsalaisten
tekevän karjankauppaa venäjän-karjalaisten kanssa. Sotamiehet olivat
puhuneet lähdöstä Lappeenrannan avuksi, mutta ei kukaan tietänyt milloin
mennään, ja moni luuli, että aijottiin pysyä paikalla vihollista
odottamassa, joko Myllykylässä tai Haminassa.
Kysymyksiä ja vastauksia jatkui vielä, kun joukko Karjalan rakuunoita
saapui järven puolelta, jossa olivat hevosiansa juottaneet. Ihmetellen
katselivat ratsumiehet levotonta ihmisjoukkoa, ja kun sieltä viitattiin
heitä lähestymään, lähtivät hekin portin luo. Siellä näkivät paimenen
istuvan maassa mykkänä ja murtuneena. Hänen ympärillään joristiin ja
kilvan kerrottiin mitä oli tapahtunut. Yksi rakuunoista vihdoin
ylenkatseellisesti lausui: -- Hän valehtelee; emme kaikkia ämmänjuoruja
usko.
-- Saatte uskoa mitä tahdotte, purskahti paimen uudella tarmolla, mutta
Myllykylässä olen ollut, ja asiaa minulla sinne oli.
-- Mitä asiaa?
-- Veljeni oli luvannut venäläisille herroille, että hän vie kirjeen
ruotsalaiseen pääkortteeriin, ja samassa tiedustella, aikovatko lähteä
Lappeenrantaan. Mutta Samppa kuuluu Venäjän kruunun alle, ja tiesi että
hengellänsä saa hän maksaa, jos hänet otetaan kiinni, ja sitten pyysi
hän minua kirjettä viemään. Jumala armahtakoon minua vaivaista syntistä!
-- Ehkä kävit vihollisten asioita hyvästä maksusta? kysyi yksi
ratsumiehistä.
-- Rahaa sain ja enemmän luvattiin, mutta raha ei vihan päivänä auta.
Olin aikonut salata kaikki ihmisten silmiltä, mutta Herran ääni raikuu
sielussani tuomiopasuunana, ja minun täytyy tunnustaa. Vein kirjeen
ruotsalaiseen leiriin ja vastauksen takaisin ja kerroin viholliselle
kaikki mitä tiesin ja kuulin pääkortteerissa ja Haminassa. Mutta väärä
tie on Herralle kauhistus ja Hänen vihansa polttaa päätäni kun tuli. Voi
kaikkivaltias Jumala!
-- Kuinka saatoit meitä kavaltaa.
-- Niin, miten voin? Samppa vakuutti ettei sodasta tule juuri mitään.
Hän oli kuullut, että Venäjän sotajoukkoja oli kielletty tekemästä
vahinkoa Suomessa. Hän sanoi että paras oli meidän pitää rauhaa kasakan
kanssa, sillä sitten on Ryssäkin meille leppeä.
-- Kuulkaa tuota viekkautta, huusi väki. Mekö kavaltaisimme laillista
kuningastamme? Sinä Juutas!
Paimen istui lyyhistyneenä ja sortuneena kuin tallattu ruoko. Kädet
riippuivat ristissä polvien välillä, silmät tuijottivat sammuneina ja
ensin niin tarmokas ääni oli kuolevaisen kaltainen, kun hän jatkoi: --
Niin kauan kuin Samppa puhui minulle ja kävin hänen asioillaan oli
mieleni paatunut, enkä välittänyt vaikka omatunto soimasi. Mutta kun
näin, että hän antoi Ruotsin herrojen kirjeen kasakalle, ja kun sitten
annettiin minulle rahaa, silloin löi Jumalan tuomio minua kuin ukkonen,
ja silloin työnsin puukon Sampan sydämmeen. Tuo kuollut makaa nyt
Virojoen rannalla, hänen rahansa on syvyydessä ja veljeni veri huutaa
jälissäni missä kuljenkin. Virutin käsiäni ja mekkoni virrassa, mutta ei
se auta. Tiedän että olen sieluni kadottanut.
Kaikki kuulijat katselivat kelmeinä ja hämmästyneinä toisiansa. Ei
epäillyt enään kukaan paimenen sanojen totuutta. Rakuunat käänsivät
musertuneina hevosensa ja riensivät toverien luo, ja muut erosivat
kauhistuneina hänestä, joka suuressa sieluntuskassaan ei jaksanut enään
nousta. Hänen vaimonsa yksin jäi paikalle, kelmeänä ja jähmettyneenä. Ei
hänkään enään voinut lohduttaa eikä itkeä.
Kauhun valtaamana lähti Mariakin muiden joukossa. Tasman sanat ja kaikki
mitä hän oli aikonut puhua naisille oli kuin hävinnyt. Ei sitä kukaan
ollut kuullutkaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt päästä isän luo
ilmoittamaan hänelle kaikki. Kiireisesti kuin lintu riensi hän patterin
luo. Siellä voisi hän silmäillä laakson ympäri ja löytää isän. Mutta
taas tuli Tasma häntä vastaan ja samassa palasivat hänen muistiinsa
tietäjättären sanat. Tuliko tuo mahtaja kuulemaan naisen vastausta?
Maria pysähtyi Tasman eteen ja sanoi nöyrästi: -- älkää suuttuko. Se on
ollut minulle mahdotonta.
-- Niin, sen tiedän. Kaikki mikä lähtee ihmistahdosta on mahdotonta.
-- Eikö se siis ollut pyhä käsky, jonka te ilmoititte?
-- Ei, se lähti siitä kauhistuksesta, jonka näin. Se tuli minusta
itsestäni ja raukesi tyhjäksi. Kohta liikkuu kuoleman tanssi täällä
rannasta rantaan ja verisiä kyyneleitä valuu hiekkaan. Hän viittasi
sormellaan harjulle, josta Martti nyt astui alas. -- Näetkö tuota; hän
etsii sinua. Rakastatko häntä?
Maria katseli Marttiin päin ja vastasi varmuudella: -- Ettekö tiedä,
että me seuraamme toisiamme joko elämään tai kuolemaan? Ja sitten riensi
hän Marttia kohden.
Martti ojensi hänelle kätensä, ja kun Maria siihen tarttui, laski hän
siihen kultasormuksen.
-- Saanko minä tämän, kysyi Maria punastuen.
-- Saat, jos en enään palaa, olet sittenkin ainiaaksi omani.
Maria pisti sormuksen sormeensa, ja Martti jatkoi:
-- Olen etsinyt sinua, täytyy sanoa sinulle jäähyväiset.
Maria katseli häntä hämmästyneenä. -- Tiedäthän että tulen mukanasi.
Tahdon seisoa rinnallasi.
-- Et saa tulla. Et saa!
-- Sekö sinun lupauksesi olikin?
-- Sinun paikkasi ei ole kasakan tiellä. Tunnen itseni ja tiedän, että
jos kaadut haavoitettuna tahi kuolleena, niin puuttuu voimani ehkä juuri
kun sitä parhaiten tarvitaan.
Maria tahtoi keskeyttää häntä, mutta hän ei kuullut, jatkoi vaan
intohimoisesti: -- Olet ollut auringonvaloni pimeydessä, ainoa tähteni
autiossa, ja nyt ottaisin sinut mukaan kurjuuteemme. Ei, ei!
-- Siten et saa minua suojella, lausui Maria, kirkastunut ilme kauniissa
kasvoissaan, ja viitaten taivaanrantaan, jossa purppurakajastus hajoitti
pilvet ja loi niihin punertavan valon. -- Katso Martti! Mitä on tuo
kajastus, sitten kun aurinko on sen sammuttanut? Ei muuta kuin vaalennut
hattara. Ja mitä on tähdenlento avaruudessa? Haihtuva loiste vaan, joka
sammuu yöhön. Mutta kummankin muisto on meille rakas, koska se levitti
kauneutta taivaaseen ja maahan. Lyhyt ja nopea oli heidän kulkunsa,
mutta minä tyydyn tähän kohtaloon, jos saamme sammua niin kuin ne.
-- Oi, Maria, tahdon sanoa sinulle kaikki. Meillä ei ole enään mitään
toivoa. Armeijaa on kavallettu, etkä sinä jaksa minua seurata siinä,
mikä nyt tapahtuu.
-- Jumalan pyhässä nimessä, mitä tarkoitat?
Mutta hän ei vastannut. Silloin nojasi Maria päänsä hänen rintaansa
kuumien kyyneleiden valuessa hänen silmistään. -- Herra varjelkoon
sinua! Älä unohda sitä tietä, jota sinun tulee astua.
Martti sulki hänet kiihkeästi syliinsä, mutta Maria vetäytyi pois,
tarttui hänen käteensä ja vei hänet Tasman puoleen. Hän oli Marian
viimeinen toivo, ehkä antaisi tietäjätär vielä neuvon. Molemmat
pysähtyivät tämän mahtajan edessä, joka kelmeänä katseli nuorukaisia.
Hän kohotti kätensä, ja laski sen lempeästi Martin paljastettuun päähän
sanoen vapisevalla äänellä: -- Jos seisoisit siellä mihin kuulut, niin
olisit toinen kuin olet. Rakas lapsi! Ja Tasma itki. Hän ei ollut enään
tuo korkea kaikkitietävä mahtaja, hän oli vaan nainen sydän surua
täynnä. Mutta hän ei tahtonut enään kantaa tätä surua yksin. Nuo kaksi
tietäkööt kaikki, sitten hän tyytyväisenä kuolee.
Väristys kävi Martin ytimiin saakka. Hän tahtoi pois ja kysyi
keskeyttäen päättävästi: -- Onko tämä tyttö, jonka äsken suljin rintaani
vastaan, kerran oleva omani alttarin edessä?
Tasma seisoi muuttuneena. Kyyneleiset silmät syttyivät taas ja
katselivat ikäänkuin kaukaisuuteen: -- Tänään hän on sinun, mutta ei
koskaan pappi lue siunausta teille.
-- Kaatuuko Maria tahi minä taistelussa?
-- Kaadut sinä syvemmälle kuin jos sinun kuolema iskisi, ja silloin
katkee teidän välinen side.
-- Oi, ei koskaan minun olisi pitänyt teitä kuulla! huusi Martti
kauhistuneena ja riensi pois.
Kuumetta kiiluvin silmin katseli Tasma menevää, ja lausui hiljaa. --
Ikäänkuin sillä pelastuisit itsestäsi. Voi Lappeenrantaa! Miksi eivät
nuo harjut korkeine honkineen vieri sinua kätkemään ennenkun kaiken
maailman suru pusertaa valituksia pitkin kauniita rantojasi.
Maria risti kauhistuneena kätensä: -- Miksi tulee meidän kärsiä niin
äärettömästi?
-- Ihmeellinen on elämä, tyttö, ihmeellinen on kuolema, mutta kohtalo on
käsittämättömin. Ikäänkuin kolme sisarta käyvät ne käsi kädessä ja
vaihdellen ympärillämme. Yksi antaa alun, toinen tekee lopun ja kolmas
ohjaa vaelluspäivämme. Kaikki pyytävät kohtalon suosiota, mutta
järkähtämättömänä jakelee se lahjojaan ainoastaan sen käskyn mukaan,
jonka asioilla se käy. Toinen saa iloa, toinen surua, toinen jää
alhaiseksi, toinen tulee suureksi. Kuka saa onnen? Tiedätkö kuka sen
saa?
-- Kuka?
-- Se joka voi, kun kaikki on lopussa, sanoa: -- Herra olen löytänyt
sinut. Kiitos kaikesta. Usko minua, tuska ja kärsimys ovat portaita,
jotka vievät ylös ijankaikkiseen elämään. Älä poikkee tieltäsi oikeaan
eikä vasempaan, sillä jos tahdot välttää suoran tien vaivoja, niin
kohtaa sinua turmio sivuteillä. Tässä näet yhden, joka tahtoi vältellä,
mutta musertui pirstaleiksi.
-- Suruako elämä siis yksinomaan tuottaa?
-- Elämä tuottaa mitä elämän herra sallii. Et ymmärtänyt itse valita
kohtaloasi, silloin kun et vielä ollut olemassa, ja nyt et tiedä, eikö
korkeimmassa halussasi piile sinun katkerin tuskasi.
-- Ja kuitenkin neuvoitte itse minua poloista estämään taistelua.
-- Niin tein. Sieluni näki, että se tie oli olemassa, ja uskoin, että
Jumala tahtoi johtaa teitä sinne minun kauttani. Mutta hän ei tahtonut.
Sentähden et voinut päästä perille.
Heikko toivo virisi Mariassa, ja uudella tarmolla huudahti hän: -- Voin
päästä vielä. Tulkaa mukana. Riennän Lascyn leiriin ja heittäydyn Lascyn
jalkain juureen. Pyytäköön mitä lunnaita tahansa, minä lupaan ne, ja
pidän sanani, jos hän odottaa yhden päivän. Ei ole vielä liian
myöhäistä.
Tasma hymyili surullisesti: -- Semmoinen kuin sinä, olin minäkin
muinoin. Nuorena uskotaan ja voidaan kaikkea, mutta kun loppu on
joutumassa, silloin olemme oppineet tuntemaan voimattomuutemme.
Puolinaiseksi jää elämän työ, enimmäkseen sirpaleista kootuiksi, ja
ainoa mikä todellakin on meidän, on halumme saada sovitetuksi se, mikä
on erehdyksestä, ymmärtämättömyydestä tahi synnin tähden tehty.
Heltyneenä seisoi Maria liikahtamatta ja sanaa sanomatta. Tuon
ihmeellisen naisen tuskallinen katse, ehkäpä vielä enemmän nuo kamalat
sanat Martille, musersivat taas hänen rohkeutensa, ja katsomatta Tasmaan
purskahti hän itkuun ja nyyhkytti ääneen: -- Olen huutanut Jumalalle
läpi taivaan ja maan, mutta hän ei kuule minua. Hän on kätkenyt itsensä
ja auttajani on poissa.
-- Huuda niin kauvan kun sydämmesi sykkii. Elämä on minulle opettanut,
että hän vihdoin kuulee. Älä päästä epäilystä sieluusi, sillä sen
lähettää perkele. -- Ja kirkastuneella katseella, ikäänkuin ei olisi
kuulunut enää tähän maailmaan, katsoi Tasma taivaaseen ja puhui:
-- Herra, sinä näet minut, niinkuin näit minut ensi päivästäni saakka,
ja niin kuin näit minun harhailevan maailmalla. Onni huusi maan
yrttitarhasta: Olen täällä! Ja viha minussa huusi: Minä olen onni!
Kuolema sanoi: Minulla on onni; ja maa, meri ja ilma huusivat: Onni on
täällä, ota se! Ja ne ahdistivat minua, mutta en löytänyt mitään,
ennenkun sieluni luopui omasta itsestään, ja minä kohtasin sinut, Herra,
joka sanot: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.
Marian kyyneleet olivat lakanneet, mutta hän ei voinut lähteä. Hän
seisoi kuin patsas, ja vihdoin kääntyi Tasma hänen puoleensa ja sanoi:
-- Sinä et kuole vielä. Me seuraamme toisiamme toisiin seutuihin, kun
maa on valkean lumen peitossa. Olen nähnyt sen ja sentähden se toteutuu.
4.
Wrangelin joukot olivat järjestetyt taisteluun. Tykistö hallitsi
kukkulaa etelässä ja alempana seisoi jalka- ja ratsuväki. Oikeana
siipenä oli 500 sörmlantilaista ja 500 taalalaista. Edellisiä komensi
everstiluutnantti Vasaborg, jälkimmäisiä eversti Gripenhjelm.
Keskustassa seisoi 500 hämäläistä, joita johti eversti Bildstein ja 500
länsipohjalaista eversti Du Rietzin johtamina. Vasemman siiven
muodostivat eversti Willebrandin johdossa 300 värvättyä sotamiestä ja
500 savolaista majuri Fieandtin komennossa. Ratsuväki, 500 karjalaista
rakuunaa, oli asetettu kummankin siiven ääriin everstiluutnantti
Brandenburgin komennettavina.
Entinen levottomuus oli vaihtunut välttämättömyyden tyyneyteen. Jokainen
oli valmis kohtaamaan sitä, mitä ei enään voitu välttää. Valtaava
vaikutus, jonka venäläisten monenkertainen lukumäärä ensin teki, oli
haihtunut, mutta kuitenkin rukoiltiin Jumalalta apua, ja katseet
tähtäsivät yhä tuota odotettua merkkiä kirkontornista. Mutta lippu
liehui yhä puolitangossa, eikä kuulunut mitään Myllykylän tieltäkään,
jossa tiedustelijat liikkuivat.
Tunti toisensa jälkeen odotettiin jännitettyinä. Kello oli jo 2, ja
yleinen hiljaisuus rupesi tuntumaan sietämättömältä. Mutta antoihan se
toiveita siitä, että Wrangel sittenkin saa apua. Vielä saattoi
pääarmeija saapua, sillä vaikka päivä kului ei näkynyt kummaltakaan
puolelta halua alkaa. Arvioitiinko molemmin puolin toisensa voimia, vai
tuumittiinko itse elinkysymystä. Missä Buddenbrock on? Missä
ruotsalainen päävoima? Vihdoin palasivat venäläisten tiedustelijat
kaukaa, ja Lascy tiesi nyt mitä tahtoikin tietää.
Naiset ja lapset olivat käsketyt poistumaan pattereista, mutta
levottomuus ajoi monen takaisin harjulle päin, etsimään jotakin
suojapaikkaa, mistä saattoi nähdä vastaisia tapahtumia. Hämäläisten
kyljessä seisoi Löfving liikkumatta, nojaten vanhaan muskettiinsa. Ei
yksikään muu upseeri käyttänyt tätä asetta, mutta kapteeni ei ollut
koskaan ennenkään ollut retkillä ilman tätä uskollista toveria, eikä se
saanut nytkään puuttua. Heillä molemmilla oli niin monta yhteistä
muistoa. Avoimin, läpi tunkevin silmin katseli tuo karaistu soturi
venäläisleiriä, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän kaikesta. Tänä
hetkenä hän ei ajatellut, mutta aavisti ja muisti. Nykyinen asema
liittyi yhteen jo menneiden aikojen kanssa ja loi kuvauksia vaihtelevia
ja kirjavia niinkuin taikalyhdyssä. Kiväärin vankka piippu oli milloin
uskollinen ystävä, milloin ammottava tulikita, josta lähti kauhua ja
kuolemaa kauas ympäristöön, ja semmoisena oli se oleva tänään. Mutta oli
hänen edessään lempeitäkin kasvoja, jotka karkoittivat kauhut. Ne
silmäilivät niin suloisesti ja lohduttavasti. Niiden takalistossa muisti
hän toisia, synkkiä ja uhkaavia. Ja sittenkin tunki rakkaus esiin
niidenkin muistossa, virittääksensä toisten ohessa hänen sydämmnssään
nuoruuden ajan hehkun, syvän, äärettömän ja kaipaavan. Kapteeni katseli
niinkuin haaksirikkoinen katselee, kun hän vieraasta rannasta silmäilee
merta ja ajattelee niitä, jotka ovat sinne vaipuneet ja jättäneet hänet
yksin.
Löfvingin vieressä seisoi Martti ja Maria, tämä kuten kaikki muut
hämäläisten vaaleansinisessä univormussa. He eivät keskenään enää
vaihtaneet monta sanaa. He kuten muutkin olivat puhuneet puhuttavansa ja
seisoivat odotuksesta jännityksissään. Välistä katseli kumpikin
Löfvingiä, joka näytti niin hajamieliseltä ja oudolta. Maria luuli
huomanneensa hänessä jonkinlaista kelmeyttä, kun hän vihdoin kääntyi
heidän puoleensa ja sanoi: -- Sen pyydän teiltä, lapset, jos _hän_,
tiedättehän, tuo muukalainen venäläisessä puvussa...
-- Tiedän! katkasi Maria. Attila.
-- Niin. Älkää häntä surmatko, jos hän muiden muassa lähestyy meitä
tänään.
Synkkä oli Martti ollut koko päivän, ja yhä synkemmäksi kävi hän, kun
hän katkerasti kysyi: -- Ansaitseeko semmoinen sääliä? Luuletteko hänen
säälivän?
-- Ellet voi olla tähtäämättä häneen, niin tähtää, mutta säästä hänen
henkeänsä, ja jos näet hänen kaatuvan läheisyydessäsi, niin kanna hänet
pois taistelusta, jott'ei hänen kasvojansa raadeltaisi kuolemassa.
Löfvingin äänessä oli jonkinmoinen outo vienous. Martti katseli isää
ihmeissään: -- Semmoinen ette ollut ennen, isä. Silloin ette säälinyt
ennenkuin sääliä tarvittiin. Oletteko nyt tullut vanhaksi?
-- Hänen isänsä tekisi samoin sinulle, jos hän eläisi, vastasi Löfving
hiljaa.
-- Hänen isänsä oli kavaltaja! Muutoin ei poika olisi sillä puolella
millä on. Mutta tänään näkyy olevan tapana pitää hänenlaistensa puolta.
Sitä kuitenkaan en teistä uskonut.
Ankara ilme lensi Löfvingin kasvoille, mutta Maria valitteli
ystävällisesti: -- Luvataan se, Martti. Ainakin minä niin teen ja sanon
muillekin.
Löfving ojensi hänelle kätensä, ja Maria pusersi sitä sydämmellisesti,
mutta Martin synkille kasvoille nousi tumma puna, ja hänen iloinen
äänensä tuntui teeskennellyltä, kun hän sanoi: -- Kaarlo kuningas tiesi
hyvin mitä teki, kun ei sallinut naisia miesten riveissä.
Nämä sanat nähtävästi eivät koskeneet Mariaan, joka seisoi kääntyneenä
venäläisleiriin päin. -- Katsokaa tuonne, sanoi hän Löfvingille,
viitaten venäläisiin, missä Lascy seisoi koko esikuntansa ympäröimänä.
-- Ei tuonne, vasempaan? Voitteko nähdä? Tunnetteko hänet?
Löfving katseli viittauksen mukaan ja näki nuoren upseerin astuvan alas
kunnaalta. Hän tuli Lascyn läheisyydestä ja oli ehkä lähetti.
-- Minä tunsin hänet kohta, sanoi Maria. Hän näyttää kuninkaanpojalta.
Olette oikeassa, kapteeni, sääli on musertaa hänen päätänsä hiekkaan.
Martin silmistä iski tuiman vihan salama, ja hän nauroi lyhyesti ja
rajusti. Sitten sanoi hän ilkkuen mutta näennäisesti tyynenä: -- Taitaa
jo kohta olla paras seisoa venäläisissä riveissä. Hupsu, miksi jäät
tänne, Maria!
Väri vaihteli Marian kasvoissa: -- Niinkö me astumme kuolemaa kohti?
kysyi hän kylmällä vakavuudella.
Martti oli vaiti. -- Kuka tietää, mutisi hän sitten, kuka täällä elää,
kuka kuolee. Oi, Maria, jos kerrankin olisit katsellut minuun niin kuin
silloin katselit häneen, kärsisin tuhannen kuolemaa sinun edestäsi.
Mitään vastausta siihen ei tullut, sillä kenraali Wrangel pysähtyi
heidän läheisyyteensä. Hän oli astunut pitkin rintamaa ahkerasti puhuen
majuri Sprengtportin kanssa tahi vaihdellen sanan jonkun upseerin kanssa
matkalla. Kenraalin jälissä kulki hänen hevoshoitajansa hyvin tunnetun
valkosen ratsun kanssa, ja nyt seisoivat kaikki kolme Löfvingin
komppaniian edessä. Lyhyesti tervehtien kääntyi Wrangel rintaman puoleen
ja sanoi sitten Marialle:
-- Minulle on kerrottu, että Lappeenrannan naiset ovat päättäneet
näyttää meille sotureille hyvää esimerkkiä, ja jos mahdollista voittaa
urheudessa meidät miehet itse taistelutantereella. Pitääkö minun uskoa
sitä?
-- Miksi ei teidän ylhäisyytenne sitä uskoisi? vastasi Maria tyynesti.
Olen yksi niistä. Emme aijo kilpailla, vaan tehdä minkä voimme.
-- En anna mitään käskyjä niille, jotka eivät ole luetteloissa, ja
vastenmielistä on minun nähdä heidän verensä vuotavan.
-- Onko parooni Wrangelin siis mieluisampaa nähdä meidän veremme
vuotavan sitten kun miehet ovat kaatuneet?
-- Siitä Jumala varjelkoon!
-- On siis teidän arvollenne alentavaa, että heikompi tarjoo apuansa?
-- Eihän niinkään, neiti Sprengtport, mutta olin ajatellut tätä apua
toisella lailla kuin kivääri kädessä.
Maria katseli kysyväisenä Wrangeliin, ja tämä jatkoi:
-- Toivon voittavani luottaen Jumalaan ja väkeeni. Mutta kuinka
onnellisesti käyneekin, on sittenkin varma, että moni kaaduttuaan ei
nouse tältä kentältä. Toiset kyllä jäävät eloon, mutta ijäksi
onnettomina, ja niiden puolesta nyt pyydän teitä. Teillä on rohkeutta
katsoa kuolemaa silmiin, rohjetkaa siis katsella sitä kärsimystä, jota
kuolema ei ole saanut lopettaa.
Kenraali näki kuinka levottomuus ja epäilys taisteli Mariassa, joka oli
hyvää tarkoittanut, mutta jonka nyt pakosta täytyi poistua riveistä.
-- Jättäkää meidät nyt, pyysi hän leppeästi. Tulkaa tänne taistelun
jälkeen. Ottakaa ystäviä mukaanne ja tehkää silloin mitä voitte. Me,
jotka nyt olemme täällä raadeltavina, ammennamme korkeampaa voimaa siitä
tiedosta, että lempeät kädet illan tullessa tuovat sen avun, jota miekka
ei anna. Jos kaadumme kuollaksemme, niin nukumme rauhallisemmin
ajatellen, että silmämme suljetaan rakkaudella ja rukous luetaan
haudallamme.
Wrangel vaikeni ja katseli kysyväisesti edessään seisovaan tyttöön.
Hiljaisuus kesti hetkisen. Sitten sanoi Maria: -- Kun itse asetuin
riviin oli luja päätökseni, etten väisty muuten kuin kuollessani. Siitä
olisitte voinut saada todistuksen, mutta huono sotamies olisin, jollen
nyt ymmärtäisi lähteä.
-- Oikein, vastasi Wrangel iloisesti ja tarjosi hänelle kättä. Ymmärrän
vastauksenne. Sillä tavoin on univormua kannettava, mutta jättäkää se
nyt. Viekää tervehdykseni kaupungin naisille, että luotan heihin.
Rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme.
Kenraali nosti kätensä hattuun tervehtien ja viittasi esille hevosensa.
Siinä tuokiossa oli hän satulassa. Samassa pamahti laukaus. Se tuli
venäläisestä tykistä. Lascy oli alkanut.
-- Älkäämme sanoko jäähyväisiä, lapseni, sanoi Sprengtport, kun Maria
kumartui ja suuteli hänen kättänsä. Hän totteli ja vetäytyi pois.
-- Hyvästi Martti, kuului hetkisen perästä. Martti etsi Mariaa
silmillään, mutta häntä ei näkynyt enään.
Taistelun alettua ajoi kauhu ja huolenpito vanhoista ja lapsista kaikki
sivulliset kaupunkiin. Ainoastaan Kornatus ja Maria seisoivat vielä
rinteellä ja astuivat yhä likemmäksi edustalle. Sieltä he voivat
paremmin seurata taistelun kulkua. Venäläiset krenatöörit olivat
rynnänneet oikeata siipeä vastaan valloittaaksensa patterit, mutta
sörmlantilaiset syöksivät heidät takaisin.
-- Näettekö, meidän aseemme voittavat! riemuitsi Maria.
-- Suokoon Jumala, vastasi Kornatus vakavana, luoden tarkastavia
katseita laaksoon, jossa kiväärit jo kaikkialla paukkuivat. Samassa
laukasi vasen siipi ensi kerran kiväärinsä tervehdykseksi ja
vastaukseksi ryntäävän vihollisen tulelle. Alku näytti hyvältä, mutta
venäläisten pataljoonain paraikaa varustautuessa lähettämään kolmatta
yhteislaukausta, Willebrandin värvätyt jo kääntyivät ja pakenivat
päistikkaa kaupunkiin. Savolaiset seurasivat esimerkkiä, ja nyt syöksyi
vihollinen heidän joukkoonsa ja hävitti paaluaidat.
Kelmeänä ja mykkänä tuijotti Maria siihen paikkaan, jossa hän luuli
olevan niin uskollisen vahdin. Kaikkialla vaan sekasortoa ja hävitystä.
Wrangelin valkonen hevonen ja korkea töyhtö näkyi milloin sieltä milloin
täältä pakenevien joukosta, joita hän vielä viime hetkellä koetti koota
ja järjestää. Mutta turhat olivat yritykset, sillä nyt kääntyivät
Karjalan rakuunatkin ja kiitivät pois, nostamatta yhtään asetta
vastustukseksi.
Kornatus kääntyi pois tästä kamalasta näystä. Hänen vanha sydämmensä ei
kestänyt enää, se oli vähällä pakahtua surusta ja häpeästä. Vaikka
aseetonna ja vuosien murtamana, ei hän enään viihtynyt tuolla ylhäällä.
Hän oli kasvanut sankarien joukossa, ja hänen täytyi tälle kurjalle
aikakaudelle näyttää kuinka sotamies kuolee kuninkaansa edestä. Vielä
tahtoi hän kuitenkin vilkaista oikeaan siipeen, joka niin reippaasti oli
torjunut ensi hyökkäyksen. Mutta sörmlantilaisia ei siellä näkynyt
enään. Vastoin Wrangelin ankaraa kieltoa olivat he luopuneet asemastaan,
voiton riemussa ajaen krenatöörejä takaa, ja iloisina kulkivat
taalalaiset heidän jälissään.
Maria hengähti helpommin. Tuolla ainakin meikäläiset taistelivat
niinkuin miehet. Mutta Kornatus ei ollut yhtä mielissään. Hän oli
kuullut Wrangelin vakavasti käskevän upseereja viimeiseen saakka
pysymään edullisessa asemassaan, mutta Vasaborg oli menestyksen
hurmaamana kaikki unohtaen syöksynyt laaksoon paljoa etäämmäksi kuin
hänen oli lupa. Alussa valloitetut venäläiset tykit olivat jääneet
käyttämättä eikä niitä edes kelvottomiksi tehty. Mutta kun ruotsalaiset
olivat edenneet kentälle, joutuivat he omien patteriensa ampumalinjaan.
Ruotsalaisen tykistön täytyi siis lakkauttaa tulensa, vaikka venäläiset
joukot jo kaikkialla tunkivat eteenpäin. Länsipohjalaiset olivat
taistelleet kunniakkaalla urhoudella, ja alussa avustivat heitä
uskollisesti hämäläiset, mutta kun Bildstein kolmannen kerran komensi
laukaisemaan, lähtivät hämäläisetkin pakoon, jättäen upseerinsa ilman
apua.
Wrangel näkyi kaikkialla missä vaara oli uhkaavin, ja nyt kiiti hän
auttamaan pulaan jätettyjä länsipohjalaisiansa. Nämät rohkaisivat vielä
mielensä ja taistelivat suurella kunnialla. Eversti oli kaatunut, mutta
elihän Wrangel vielä. Hänen puolestaan he tahtoivat elää ja kuolla.
Kyllä tosin. Mutta nyt suhisi ilmassa hehkuva kuula ja katkasi kenraalin
oikean käsivarren. Silloin horjuivat lujimmatkin, mutta kaikki lähellä
olevat muodostivat hätäisesti piirin rakastetun johtajan ympäri ja
sitoivat miten osasivat tynkän, niin ettei veri pääsisi vuotamaan. Siinä
koetti Wrangel sanoillaan ja esimerkillään rohkaista järkähytettyjä
miehiänsä.
-- Pysykää miehinä, sanoi hän, älkää minusta huoliko! Tänään täytyy
jokaisen uhrata henkensä. Älköön suru teitä pimittäkö. Jumala on käypä
edellänne ja auttava teitä paremmin kuin minä. Kaikkivaltias Herra
Jumala pysy apunamme! Mutta tänne Wrangel ei voinut jäädä. Muutamat
sotamiehet kantoivat hänet käsivarsillaan kaupunkiin.
Tämänkin oli Maria nähnyt, ja kun Wrangel nojautuneena
länsipohjalaisiinsa poikkesi Myllymäeltä, tuli Maria heitä vastaan
tarjotaksensa heille apuansa, ja niin he lähtivät lähimpään taloon.
Länsipohjalaiset ja sörmlantilaiset sulkeutuivat yhteen ja taistelivat
yhä, vaikka muut olivat paenneet. Kello 5 iltapuolella sortuivat nekin
ylivoiman alle ja vetäytyivät Myllymäelle. Siellä he tapasivat Wrangelin
kivellä istumassa. Ei häntä saatu pysymään kaupungissa. Hänestä ei ollut
maailmassa muuta kuin hänen väkensä. Kuinka sen kävi? Vastaus siihen oli
enemmän kuin elämä, ja levottomuus oli ajanut hänet puolikuolleena
takaisin taistelutantereelle. Verrattomalla urhoudella olivat hänen
ruotsalaisensa kestäneet ja hyvässä järjestyksessä vetäytyneet takaisin.
Parhaiten kaikista taistelivat kuitenkin länsipohjalaiset. Kaikki heidän
upseerinsa olivat kaatuneet ja heitä komensi nyt korpraali Carlberg.
Wrangel oli koonnut viimeiset voimansa ottaaksensa vieläkin johdon
käsiinsä, mutta kivistys ja verenvuoto hänet melkein mursivat. Silloin
riensi Carlberg hänen luoksensa ja sanoi: -- Herra kenraali, määrätkää
meille upseeri, niin ryhdymme vielä taisteluun. Surun tukahuttamalla
äänellä vastasi Wrangel: -- Jos voit, poikani, mitään saada aikaan
puolustukseksemme, niin siihen saat lupani. Korpraali riensi takaisin ja
ryhtyi johtoon. Länsipohjalaiset sulkeutuivat hänen ympärillensä ja
peräytyivät ampuen joka haaralle. Eräs venäläinen päällikkö tahtoi
lähettää 6 pataljoonaa kiertämään tahi surmaamaan tuota pientä joukkoa,
mutta kenraali Keith vastasi: -- Ei toki, sääli olisi ylivoimalla tuhota
noin urhoollisia miehiä. Häiritsemättä saivat länsipohjalaiset lähteä
asemastaan ja seurata taalalaisia ja sörmlantilaisia kaupunkiin.
Taistelu oli menetetty, mutta Willebrand koetti vielä väellä, jota hän
kiireessä sai kootuksi, puolustaa linnaa pakottaaksensa sieltä, jos
mahdollista, vihollista peräytymään. Mutta miehitys oli liian heikko
eikä ollut tarpeellista yhteistointakaan. Venäläiset ampuivat linnaa
Myllymäeltä ruotsalaisten tykeillä ja pääsivät jo ulkovarustuksiin
saakka. Silloin saapui valkosen lipun turvissa sanansaattajia linnasta.
Välittäjinä venäläisten puolelta ottivat heitä vastaan kenraali Ykskyl
ja eversti Lohman, jotka ruotsiksi kehoittivat kaupunkia antaumaan
luvaten armahdusta. Mutta heitä ei ymmärretty ja huutaen: Kas perkele!
lauaistiin muutamia kiväärejä, jotka kaatoivat heidät kuolleina maahan.
Taistelu alkoi uudestaan, ja hurjistuneina ryntäsivät venäläiset joukot
esiin, murtaen paaluaidat toisen toisensa perästä. Pahasti haavoitettuna
lähetti Willebrand sanan Wrangelille, ettei hän enään voinut suojella
kaupunkia, jonka johdosta tämä käski hänen ehdottaa antautumista.
Valkonen lippu nostettiin nyt linnan valleille, merkiksi että miehistö
tahtoi antautua, ja nyt venäläisetkin lakkasivat ampumasta. Mutta useat
vartiojoukot, jotka eivät olleet saaneet asiasta tietoa, jatkoivat
taistelua, ja niin suuri oli sekaannus, että kun yksi osa miehistöä oli
valmis riisumaan aseet, laukaisivat toiset tykkejä tai räjähyttivät
miinoja rauhaa tarjoovaa vihollista vastaan. Se oli öljyä tuleen, raivo
kiihtyi. Venäläiset ryntäsivät uudestaan, tunkivat joka haaralta
kaupunkiin, joka puolustautui epätoivoisena. Ei pyydetty eikä suotu
armoa. Kaikki, ukot, naiset ja lapset tarttuivat aseisiin. Asukkaat
taistelivat pitkin katuja ja pihoja ja ampuivat katoilta. Veri juoksi
virtana, ja viha, kauhu, tuska ja kuolemankamppaus täytti ilman
kamalilla äänillään.
Mariakin oli saanut käsiinsä verisen miekan ja riensi sen kanssa
naisjoukon etupäässä kirkkoon. Toisia pakenevia seurasi, sulkien rajusti
ovet jälestään. Mutta tähänkin paikkaan rynnättiin. Aseet välkkyivät,
akkunat ja ovet murrettiin, ja kaikilta haaroilta syöksyi voittaja
sisälle. Selkä ovenpieleen nojautuneena taisteli Maria minkä voi,
varmasti päättäen puolustautua tai kuolla. Kasakka tarttui hänen
käsivarteensa, mutta miekallaan hakkasi häneltä Maria kaksi sormea.
Silloin nosti kasakka piikkinsä lävistääksensä hänen rintansa. Tungos
hänen ympärillänsä esti kuitenkin kasakan liikkeitä, ja vielä oli
verinen ase Mariaa vastaan kohotettuna, kun kaksi venäläistä upseeria
riensi soturia hillitsemään.
-- Ei toki, huusi nuori Dmitri Mirovitsh. Älä tahraa aseittemme loistoa.
Ja samassa tuokiossa heittäytyi Attila toiselta puolelta estääksensä
kasakkaa tahi itse vastaanottaakseen kuoleman-iskun. -- Seis, Venäjän
hallitsija käy sotaa vihollisia armeijoja vaan ei naisia ja lapsia
vastaan. Niin huutaen kääntyi Mirovitsh sisääntunkevia sotilaita
vastaan, ja hänen onnistui vihdoin useamman saapuneen upseerin avulla
pidättää heitä. Kirkko tyhjennettiin ja voitetut vietiin muiden vankien
kanssa venäläisten leiriin lähetettäviksi sitten Venäjälle. Seuraavana
päivänä Lascy lähti matkaan rajalle päin.
Vangitut loivat vielä ennen lähtöänsä silmäyksen kaupunkiin, mutta
siellä ei näkynyt enään muuta kuin liekkejä. Voittajat olivat
sytyttäneet Lappeenrannan.