Marttilan leirissä.
1.
Lappeenrannasta kulkee länteenpäin santaharju Luumäelle, missä se alenee
ja muodostaa Marttilan kankaan. Siellä haaraantui tie siihen aikaan
Turkuun ja Haminaan. Rehevät hongat humisivat kanervatasangolla, ja sen
ulkosyrjässä sijaitsi Marttilan kylä, josta miehet nyt olivat otetut
armeijaan. Tälle tasangolle oli Wrangel asettanut leirinsä, ja koko
seutu oli senkautta muuttunut. Hakokojuja ja valkosia telttoja oli
sekaisin, ja niiden välissä liikkui miehiä suomalaisista ja
ruotsalaisista rykmenteistä. Suven paras osa oli jo mennyt, mutta nummen
kauneus pysyi vielä entisellään. Kanerva kukki, puolat punertuivat ja
hongat levittivät siimestä ja tuoksuansa kaikkialle. Oli lämmin päivä,
ilma raitis ja puhdas. Keveät, valkoset hattarat liitelivät avaruudessa,
ja aurinko kallistui iltapuoleen.
Leirin läntiseen syrjään oli laskeutunut muutamia sotamiehiä, ja niiden
edessä mäntyä vastaan nojautuneena seisoi nuorukainen. Vanhin vanhoista
oli Kornatus, joka arvelematta oli lähtenyt Lappeenrannasta tavataksensa
täällä pojanpoikaansa, mutta nytkin oli hän tullut liian myöhään, sillä
uusmaalaiset olivat sitä ennen aamulla ratsastaneet pääkortteeriin. Kova
iskuhan se oli, mutta tuo vastoinkäyminen tuntui kuitenkin helpommalta,
kun hän täällä tapasi vanhoja kumppaneita. Heidän luonansa sopi levähtää
ja purkaa sydäntänsä sekä katsella kuinka tähän aikaan elettiin
maailmassa. Lohdutukselta tuntui Kornatuksesta, joka vielä seurasi
nuorta soturipolvea koko rakkaudellaan, kun hän nyt sai nähdä nuo eri
rykmentit vaan semminkin niiden päällikön Kaarlo Henrik Wrangelin ja
hänen toimenpiteensä. Tuo nykyään korkea herra ei ollut mikään outo mies
Kornatukselle, joka oli ollut hänen myötänsä sinä aikana, jona Wrangel
19 vuotiaana palavin sydämmin oli rientänyt lippujen alle
taistellaksensa Kaarlo kuninkaan riveissä. Palattuansa venäläisestä
vankeudesta jäi Wrangel rykmentin päällikkönä Suomeen, ja siten oli
sotavanhus, vaikkakin kaukaa, kuullut hänen elämästään ja toimistaan.
Nyt istui vanhus sammaltuneella kivellä korkeiden, humisevien honkain
varjossa, ja kahdella likeisellä kivellä istuivat hänen pitäjäläisensä
Kolmhalko ja Hohti, molemmat yli 50 vuoden ikäisiä, joiden isien kanssa
Kornatus oli ollut ystävä. Hekin kuuluivat Husulan aateliin, mutta he
olivat nyt siirretyt hämäläisiin. Heidän edessään seisova nuorukainen
oli Vehkalahdelta ja Husulan talon nuorin poika. Vaaleansininen puku,
valkoinen kauluri ja valkoinen töyhtö ilmaisivat, että hän kuului
Karjalan rakuunoihin. Vaikka olikin nuori, tunnettiin hänet innokkaaksi
laulunharrastajaksi. Isä oli nuorena kuollut, ja äiti koetti saada
lapsellensa jotakin opetusta. Hänen pyynnöstänsä otti majuri Sprengtport
pojan muassaan Gammelbackaan. Täällä sai hän vapaina hetkinä kehittää
laululahjaansa, sillä majuri itse rakasti musiikkia, jota paitsi hänellä
oli naapureina kaksi saksalaista perhettä, jotka isonvihan aikana olivat
paenneet Suomeen, johon jäivätkin kun Liivi joutui Venäjälle. Tässä
pienessä piirissä oli soitto ja laulu jokapäiväisenä ajanviettona, johon
Sprengtportkin mielellään liittyi erittäin kauniilla äänellään. Sinne
hiipi Juhana Husulakin kuunnellaksensa harppua, klaveeria ja laulua, ja
vihdoin valkeni sekin päivä, että hän sai olla mukana. Hän oli nyt
erossa Gammelbackasta ja sikäläisistä ystävistä, mutta kanteleensa
kuletti hän muassaan ilossa ja surussa. Nytkin oli se muassa, männyn
nojassa niinkuin hän itsekin. Aateliskirjaan oli Husulan poika,
samoinkuin koko hänen sukunsa, kirjoitettu Pihlhjertan nimellä, mutta he
itse olivat pitäneet alkuperäisen nimensä ainakin kotiseudulla.
Sanottiin että Pihlhjerta-suku oli varsinaista aatelia, eikä vaan, kuten
muut, talonpoikaisaatelia. Heidän vaakunassansa oli kuvattuna nuolen
lävistämä sydän ja teräshansikas, ja oli se siis toisenlainen kuin
muiden ounaansarvi.
Perintötarinoita isien urostöistä virtasi ukkojen suusta, mutta vaikka
niitä mielihyvällä kerrottiin, niin vielä suuremmalla mielihyvällä
Husulan nuorukainen niitä kuunteli. Varhain oli hänessä virinnyt halu
käydä isien jälkiä, ja siinä mielessä oli hän tutkinut sukunsa vanhoja
muistoja. Nyt oli tämä halu leimahtanut ilmituleen ja vuorotellen
kertoivat vanhat muinaisia tapahtumia. Hohdin sankarina oli Eero, suvun
lemmikki, joka 1611 oli lähtenyt talosta taistellaksensa Kustaa Aadolfin
aatelislipun alla. Nuorena kaatui hän, mutta hänen uskollisuutensa ja
sankaritöittensä muistoksi käski Stålhandske sittemmin, että Eero Hohdin
nimi oli maalattava ja poltettava akkunapeltiin Anjalan kirkossa, jossa
se vielä tänään säteilee.
Mutta oli Kolmhalollakin muistelmia. Hänen isänsä isän-isä oli valittu
niille valtiopäiville, jotka Kustaa Aadolf kutsui Helsinkiin,
pyytääksensä apua Puolan sotaan. Aika oli kova, ja uutta verotaakkaa
pelättiin, mutta silloin nousi vanha Kolmhalko sanomaan, että mitä hyvä
ja viisas kuningas pyytää, siihen täytyy kansan sitoutua, ja siten
myönnettiin sekä veroja että miehiä. Sama Kolmhalko kyyditsi sitten
kuningasta, kun hän lähti Helsingistä, eikä ukko voinut kyllin kehua
rakasta kuningasta. Ruotsinkin vastenmieliset säädyt myönsivät
sota-avun, kun kehoitus siihen saapui Suomesta.
-- Ja siunausta siitä sodasta koituikin, sanoi Kornatus. Kun rauha oli
tehty ja väki päästettiin kotiin, sanoi kuningas meidän miehillemme:
»Kiitos, uskolliset Suomen pojat! Ilman teitä en olisi koskaan saanut
aikaan sitä, mikä nyt on suoritettu. Tervehtikää kotolaisia ja sanokaa,
ettette turhaan ole uhrautuneet. Laatokka erottaa nyt Suomen Ruotsin
vihollisista, eikä sen yli helpolla kukaan pääse. Karjalaa suojelee nyt
jylhä Maanselkä, jonka yli ei kukaan kuljeta sotajoukkoja.» -- Niin
suojeltuna jätti Kustaa Aadolf Suomen ja Ruotsin valtakunnan. Mutta nyt?
Ei vastannut kukaan, mutta synkät kasvot ja surulliset katseet
ilmaisivat mitä he ajattelivat. Viro ja Liivi olivat menetetyt, Nevajoki
virtasi Venäjän pääkaupungin läpi, ja kotimaasta oli laikka leikattu.
Siitä ajasta vaikeni laulu Suomessa. Ihmiset eivät enään ilomielin
taistelleet vaan epätoivoisina ja lamaantunein mielin. Kahdenkymmenen
vuoden lumi oli laskeutunut kuolleitten hautojen yli, ja kahdenkymmenen
suven aurinko vihdoin uudestaan virittänyt toivon elävissä. Kansa oli
siksi runsaasti vuodattanut verta, ettei se löytänyt sanoja surulleen.
Ainoastaan jokunen karaistumpi, paljon kokenut pusersi joskus
sydämmestään veriset muistonsa laulun muodossa. Kolmhalko oli yksi
sellainen, ja huolimatta siitä, mitä muut ajattelivat tai sanoisivat
otti hän kanteleen ja alkoi surullisen valitusvirtensä:
Voi Suomenmaata suurta
Kuka olis uskonut,
Monta tuhatta vanhaa, nuorta
On miekalla hakattu.
Voi Pälkänehen sota,
Kuin oli Suomen maal'
Siell vuoti monda verta,
Tsaari pääsi vallan pääl.
Voi sinuas Kyrönpeldo,
Näit mond' on ennen ol,
Ennen olit eloo täynäns,
Nyt kuolleita kuopattu.
Voi kuing monda vaimo
on jäänyt leskeksi,
Vihollinen wielä vaino
Jättä mond orvoksi.[1]
[1] Kts. Hengellisiä lauluja.
Oli vielä useita värsyjä, mutta Kolmhalko ei jaksanut enempää.
Miespolvia kestää ennenkuin semmoiset haavat kuin isonvihan kasvavat
umpeen, ja nyt olivat näiden veristen aikojen muistot uudestaan repineet
haavat auki.
Laulu oli houkutellut muita sotamiehiä ympärille kuuntelemaan.
Kanteleensoitto oli täällä harvinaista, ja mieluista vaihtelua oli se
yksitoikkoisessa leiri-elämässä. Kyllä kuuntelijat tiesivät todeksi mitä
ukko lauloi. Niin tosiaan oli siihen aikaan. Uudistuisiko se taas?
-- Ei susi koiran kuolemaa itke, mutisi eräs sotamies. Jos on totta mitä
puhutaan, niin hullusti vaan käy.
Monet muutkin olivat kuulleet pahoja enteitä. Hatut tahtoivat
valtakunnan turmiota, ainakin Suomen menettämistä. Eipä ruotsalaiset
ensi kertaa leikanneet kaistoja toisten selästä. Mitä nuo suuret
välittivät tästä kurjasta maasta. Jos käy Hattujen mielen mukaan, niin
on Suomi hukassa.
-- Ei ole mikään hukassa, ellei Jumala salli, lausui Kornatus lujalla
tyyneydellä, vetäen povestaan esiin pienen pussin. Pussista otti hän
kirjan.
-- Katselkaa tätä, sanoi hän ja kurotti kirjan Husulalle, joka selaili
sen lehtiä. Muutkin tulivat katselemaan. Selväpränttiseksi
rukouskirjaksi se huomattiin, vaikka kirjaimet olivat oudonlaiset ja
vaaleammat kuin tavalliset painetut. Kannet olivat puusta ja selkä
vahvaa nahkaa. Muoto oli tavallisen katkismuksen ja tuo kova karkea
ulkoasu muistutti panssaroittua miestä.
-- Lieneepä tuo nähnyt yhtä ja toista, sanoi Husula, tarkastaen lehtiä.
Omituisilta näyttivät. Onkohan se vanhakin?
-- Ikä ei ole mainio, vastasi Kornatus, mutta mitä se on nähnyt, se on
siksi ihmeellistä, ettei moni uskoisikaan.
Sotamiehistä ei moniakaan tuntenut vanhusta, mutta ei kukaan epäillyt
hänen sanojansa, pyydettiin vaan häntä kertomaan.
-- Pultavan tappion jälkeen sijoitettiin minut Nishnii-Novgorodiin. Olin
siihen aikaan palvelijana everstiluutnantti Isendorffin luona. Hän oli
hyvä ja jumalinen herra ja sääli kaikkia vankeja, joilla ei ollut
lohdutuksena Jumalan sanaa. Itse oli hän saanut kirjoja Saksasta, sillä
sieltä oli hän kotoisin, ja ystäviltään Tobolskista sai hän Jumalan
sanalla lohduttavia kirjeitä. Useilta hän sai tietää että kapteeni
Henrik Sprengtport oli suomentanut rukouksia ja virsiä ja että
sotamiehemme olivat leikanneet kirjaimet puuhun ja painaneet siten
kirjoja. Yksi lähetettiin meille, ja tämä se on. Se saapui meille
Moskovan kautta puulaatikossa, johon kreivi Piper oli pannut yhtä ja
toista muutakin isännälleni. Mutta samana päivänä syttyi tulipalo
eräässä luostarissa kl. 2 j. p. p. ja levisi sieltä hirvittävällä
nopeudella. Sitä päivää, Pietari-Paavalin päivää 12 p. kesäkuuta, en
unohda koskaan. Kaupunki syttyi yhä useammista kohdista. Isäntäni kanssa
koetimme pelastaa hänen tavaroitaan. Äsken saapunut avaamaton laatikko
jätettiin, kun kaikki muut kapineet sullottiin säkkeihin, joita
sotamiehet kantoivat kaupungista. Isendorff itse meni heidän mukanaan,
ja käski minun hoitaa laatikkoa kunnes hän palaa. Ei viittakaan
minuuttia hänen lähtönsä jälkeen puhkesi tuli ylt'ympärillemme. Muuan
armelias venäläinen auttoi minua kantamaan mitä jälelle oli jäänyt,
mutta emme kuitenkaan päässeet kuin erääseen suureen puutarhaan kun
meidän oli pakko paeta henkemme pelastamiseksi. Siitä ei sittenkään
ollut paljon toivoa, sillä parissa tunnissa oli koko kaupunki
jäljettömiin kadonnut. Yksi ainoa etukaupunki tuulen yläpuolella säilyi,
mutta likimain 4000:sta ihmisestä oli pelastunut vaan noin 800, eikä
yhtäkään elukkaa. Erääseen kirkkoon paloi 50 nunnaa. Ihmisten ja
eläinten palaneita ruumiita tavattiin kasoittain.
-- Entä te? kysyivät kuulijat, jotka jännityksellä olivat tuota kamalaa
kertomusta seuranneet. Kuinka te pelastuitte?
Kornatus nosti silmänsä taivasta kohti: -- Se pelastus ei ollut
ihmistekoa. Jumala johti askeleemme ainoaan porttiin, mistä pako vielä
oli mahdollinen. Kun isäntäni näki minun tulevan, riensi hän vastaani,
ja kun pyysin anteeksi, että olin heittänyt hänen tavaransa, kiitti hän
Jumalaa, kun hän nyt oli päässyt siitä tuskastaan että oli minut
jättänyt. Kun vihdoin tuli oli sammunut, lähdin sille paikalle, johon
herrani tavarat olivat jääneet, mutta niistä ei ollut muruakaan jälellä,
paitsi kirjalaatikkoa, joka oli vahingoittumaton.
-- Vahingoittumaton? kuinka se oli mahdollista? huusivat useat äänet.
-- Kuinka se oli mahdollista, tietää ainoastaan yksi maailmassa, ja hän
tietää senkin, etten valehtele. Läheisyydessä olivat puutkin palaneet ja
ruoho mustana, paitsi sillä paikalla missä laatikko seisoi.
Ihmettelyn huudot kuuluivat uudestaan. Luojan voimaa ei käsitä
ihmisjärki. Semmoista ei oltu ennen kuultu.
-- Oli miten oli, kirjat olivat vahingoittumattomat. Niin voi Herra
pelastaa, kun hän tahtoo.
Kertomus oli lopussa, ja sitä seurasi yleinen hiljaisuus. Juhlallinen
vakavuus kuvastui kaikissa, jotka olivat kuulleet vanhuksen ihmeellisen
kertomuksen. Ei halunnut kukaan katkaista äänetöntä hiljaisuutta, kunnes
vihdoin Husula kysyi mitä kirjoja laatikossa oli.
-- En tiedä, ne olivat kaikki saksalaisia, paitsi tämä. Vähän se on
sille, joka katsoo ulkomuotoon, mutta se, joka niinkuin minä siihen
aikaan, näkee kaiken maallisen turvan hajoavan, se ymmärtää mitä se
merkitsee, että on ankkuri, joka ei petä koskaan. Isendorff pyysi minua
pitämään sen pelastuksemme muistona, ja pelastuksena oli se kirja
minulle vastakin, sillä ellei Jumalan sana olisi virvoittanut sieluani,
olisi koti-ikävä ja suru varmaankin vienyt minut epätoivoon. Vakavia
aikoja on nytkin tulossa, ja se, joka on avun tarpeessa, kääntyköön
Jumalan puoleen, ennenkuin kaikki on myöhäistä.
Taas seurasi vakava vaitiolo, mutta Husula otti kanteleensa ja rupesi
laulamaan:
Voi, Herra Jumala armosi suo,
Vie meitä pois pahan vallasta,
Sinulle jokainen tuskansa tuo,
Sinun on valta ja kunnia.
2.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneina ei ollut kukaan huomannut vanhaa miestä,
joka hiipivin askelin oli tullut metsästä, aikoen laulun kestäessä
kulkea heidän ohitsensa leiriin. Hänen pitkä, ruskea vieraskuosinen
takkinsa, samoin kuin hänen pitkät hiuksensa ja partansakin ilmaisivat,
että hän oli kaukaa kotoisin. Kainalossa kantoi hän liinaan käärittyä
laatikkoa sekä olallaan pitkää pussia. Kun hänet huomattiin, vaikeni
laulu, mutta ennenkuin oikein toinnuttiin, syöksyi metsästä kaksi äsken
saapunutta hämäläistä ja kävi vieraaseen käsiksi. Tämä yritti
vastarintaa, mutta näytti liian heikolta päästäksensä noista
lujakouraisista sotamiehistä, ja nyt riensivät muutkin paikalle
kuullaksensa mitä oli tekeillä.
-- Auttakaa, auttakaa, huusi tuntematon murteellisella suomenkielellä ja
kurotti rukoilevana kätensä ympäröiviä kohden. Hyvät miehet päästäkää
minut, pyysi hän, nöyrästi kääntyen vastustajiensa puoleen. Olen köyhä
mies, ei ole minulla mitään ryöstettävää.
-- Kyllä me sinulle ryöstöä opetamme, vastasi toinen sotamiehistä,
vetäen ukon käsivarret taapäin ja pitäen niitä ranteista.
-- Miksi käytte kimppuuni, kun en ole pahaa tehnyt?
-- Eihän kunniaan päästä kurituksetta, lausui sotamies tyynenä, ja etsi
patruunataskusta nuoran. -- Annapa siivosti sitoa itsesi, niin saat
sitte vastata herrain edessä.
Vanhus tämän kuultuansa jännitti itsensä suoraksi ja huusi uhkaavana ja
pontevasti: -- Maksaa minun pitäisi teille kiinniottamisesta! Sitten
mutisi hän jotakin venäjäksi, jota ei ymmärretty.
-- Kuulkaapa! huusi sotamies, hän tulee Viipurista.
Mutta vieras rukoili taas nöyrästi suomeksi: -- Armolliset herrat,
päästäkää minut menemään.
-- Emme suvaitse maankulkijoita leirissä, vastasi sotamies. Mutta koska
olet tänne pujahtanut, niin vastaa asiastasi herroille, ja niin sanoen
työnsi hän ukkoa selästä.
Mutta vieras ei nöyrtynyt. Rohkeasti nosti hän päänsä ja sanoi vihan
vimmassa: -- Luuletteko, että venäläinen pyytää lupaa herroiltanne. On
aikoja siitä kun hän oli siksi yksinkertainen. Huomenna tähän aikaan on
Lascy Lappeenrannassa ja jauhaa teidät mäsäksi.
-- Eipä niinkään. Meissä on miehiä antamaan takaisin ja enempiä saadaan
pääkortteerista.
Vanhus mulkoili silmillään ja nauroi pilkallisesti. -- Ha, ha, ha! Niitä
saatte odottaa. Kun Lascy tarttui hevostensa suitsiin, päästivät
Myllymäen herrat omansa laitumelle, ja siellä ne vielä hyppivät, sillä
miehistö on käsketty tietä raivaamaan, jotta pääarmeija pääsisi
perikatoanne katsomaan.
Ympärillä seisovat olivat hämillään, ja vanha Hohti lausui epäilevästi:
-- Ellei mies ole taivaan varoituksia tuomassa, niin kyllä hän ajaa
perkeleen asioita. Tavallinen ihminen hän ei ole.
-- Koskapa kivekäs lienee ollut muiden kaltainen! nauroi vieras,
singahuttaen uskomattomalla nopeudella pois takkinsa, partansa, hattunsa
ja valetukkansa.
-- Löfving! huudahtivat ympärillä seisojat ällistyen.
-- Entä kuka sitten olisin! vastasi nauraen Löfving.
-- Onko totta mitä sanoitte Myllymäen armeijasta ja venäläisistä?
-- Olenko koskaan valehdellut raporteissani? Vai ettekö luule, että
tunnen aseman maassa yhtä hyvin kuin katkismukseni? Kuulkaa sitten:
12,000 venäläistä oli jo kesäkuussa koolla Muolassa, ja viikko sitten
vei heidät rajan yli kenraali Keith. Nyt on kuitenkin Lascy
ylipäällikkönä, ja panen pääni pantiksi, että he huomenna ennen
auringonlaskua ovat Lappeenrannassa.
-- Vai niin luulette. Sitte pitäisi meidänkin lähteä matkaan. Jumala
auttakoon onnetonta kaupunkia ja meitä kaikkia.
-- Kyllä Jumala auttaa, mutta vikkeliä täytyy meidän olla. Tunnen Lascyn
edellisestä sodasta, jolloin hän kulki Galitzinin joukossa. Hän on
karski soturi, joka ei kursaile ystäviä eikä vihollisia. Mutta oikeutta
harrastava hän on. Huvikseen hänen kanssaan tappelee.
Kuulijat nauroivat.
-- Sepä se! älkää naurako. Lascy tulee tänne huonolla tuulella, sillä
hänen tykkinsä jäivät jälkeen, kun tiet olivat niin huonot että hevoset
uupuivat.
-- Rientäkäämme kenraalin luo! huusivat vanhat sotamiehet. Kertokaa
päällystölle.
-- Luuletteko, että olisin täällä, jos ei päällystö olisi saanut
raporttini?
-- Mitä Wrangel sanoi?
-- Mitäkö sanoi? Hm. -- Luulin hänen suoraa päätä syöksevän Lappeeseen,
mutta ei se niinkään käy ilman käskyä pääkortteerista. Nyt, pojat
tiedätte kaikki. Miesten kanssa on suu puhuttava puhtaaksi.
Kolmhalko katseli tyynenä ja vakavana entistä sissiä.
-- Te olette kunnon mies. Sen ennenkin tiesin.
-- Olitte kai samaa mieltä kuin muut. Koko Suomi kiroili kivekkäitä,
eikä ihmekään, sillä turvattomat kärsivät sanomattomasti. Mutta kun
kaikki oli pantu yhdelle kortille, täytyihän kaikkea uskaltaa, ja kun
armeija ei tehnyt mitään, täytyi meidän tehdä kaikki.
-- Nyt tarvittaisiin monta teidän kaltaistanne.
Löfving naurahti. -- Kaksikymmentä vuotta sitten oli monta semmoista.
Siihen aikaan varttuivat puolikasvaneet pojat yhdessä päivässä miehiksi,
ja vaarat kasvattivat parhaita sissejä, sillä armeijassa ei tultu
miksikään.
-- Senhän me vanhat tiedämme, puhui Hohti. Paitsi sitä lyhyttä aikaa,
jolloin Armfelt komensi, luovutettiin, kuten jokainen tietää, Suomi
miekan-iskutta.
Kolmhalko kohotti hitaasti suuren päänsä ja katseli taivaaseen: -- Voi
häntä, joka siihen aikaan toimi täällä kuninkaan nimessä.
-- Hän ei tietänyt muusta kuin omasta pelostaan. Mutta sitä emme me
kivekkäät tunteneet. Salamana iskimme sinne, missä meitä vähimmin
odotettiin. Me kärsimme vilua ja nälkää, tappelimme, kuolimme, mutta
mies se, joka parhaiten uskalsi!
Vaijettiin hetkisen. Löfving oli antanut heille paljon miettimisen
aihetta. Vihdoin kääntyi hänen puoleensa Kolmhalko:
-- Merkillisiä uutisia tuotte Lappeenrannasta. Ehkä tiedätte enemmänkin.
-- Tiedän kyllä, nauroi Löfving, mutta merkillisin uutinen on se, että
olen tänään päässyt kapteeniksi.
-- Kapteeniksi? huudettiin yhdestä suusta.
-- Tietysti. Tässä valtuuskirjani. Olen saanut komppaniian Burmeisterin
jälkeen, joka on siirretty pohjalaisiin. Nyt olen majuri Sprengtportin
komennossa niinkuin moni teistä.
Kolmhalko ja Hohti tekivät hymyillen kunniaa, ja edellinen sanoi: --
Herra kapteeni, minulla on kunnia kuulua teidän komppaniiaanne.
-- Ja minulla, ja minulla, kaikui nuorten piiristä, kukin tervehtien
jollakin tavoin.
-- Hyvä se, sanoi Löfving. Kohta siis palvelukseen. Kaksi teistä
rientäköön artellista noutamaan sitä kunnianlahjaa, jonka sain
päällystöltä, pikku tynnyriä hyvää Suomen olutta. Sen tahdon nyt teidän
kanssanne tyhjentää. Tuokaa tynnyri ja runsaasti pikareita.
Sotamiehet pötkivät matkaan ja Löfving lähetti toiset kaksi kutsumaan
tänne komppaniian muita miehiä.
Husula oli pysynyt syrjässä ja vaiti, mutta nyt meni hän Löfvingin luo,
joka seisoi yksinään. Onnen ilmaus kirkasti nuorukaisen muutoin niin
haaveksivat kasvot, ja kapteeni arvasi, että Juhanalla oli jotakin
sydämmellään.
-- No, poikani, ymmärräthän, että olen pyytänyt sinuakin, sanoi Löfving
iloisesti, tarjoten hänelle kättä. Husula kumarsi kiitollisena, mutta
hänen ajatuksensa olivat muualla, ja hän kysyi melkein ujosti:
-- Luuletteko että Maria Sprengtport päästetään puheille ja saa tulla
mukaan.
Löfvingin silmät laajenivat. -- Maria, kysyi hän ihmetellen. Mitä
hänestä?
-- Hän on täällä leirissä. Hän tuli isänsä kanssa tänne. Ettekö sitä
tiedä?
-- Majurin tulon tiedän kyllä; hänen sanottiin saapuneen vähää ennen
minua. Mutta Maria, mitä hän täällä tekee?
Husula elpyi ja vastasi nuorekkaalla vireydellä:
-- Maria on saanut voiton isästänsä, joka otti hänet mukaansa. Maria
tahtoo itse rukoilla Wrangelilta lupaa saada lähteä armeijan kanssa.
Löfving polki jalkaa: -- Tuo hullu tyttö! kuinka hän voi saada järkevien
miesten päät pyörälle. Wrangel tietysti suostuu kun isä on suostunut.
Husula oli mielissään kun oli saanut kertoa niin tärkeän uutisen ja
jatkoi innokkaasti: -- Tapasin Marian juuri kun he olivat saapuneet
leiriin. Hän luuli pääsevänsä Wrangelin luo viimeistään huomenna ja oli
vakuutettu, että Wrangel sallii hänen jäädä meidän joukkoomme.
Löfving vimmastui, mutta kohta leppyen huokasi hän: -- Voi sitä hiirtä,
joka tanssii kissan häissä! Lienee kuitenkin Wrangelissa siksi miestä,
että hän hallitsee eikä antaudu hallittavaksi.
Juhani oli toista mieltä. Hän oli seisonut Wrangelin teltan edustalla
odottamassa kirjettä eversti Lagerhjelmiltä, ja kuuli silloin katkelmia
kenraalin ja Sprengtportin keskustelusta. Tuntui siltä, kuin majuri
olisi puhunut Marian puolesta, sillä Wrangel vastasi nauraen, ettei hän
koskaan ole ollut sellaista sotaväkeä komentamassa, ja sillä hän kaiketi
tarkoitti naissotureita. Ja sen jälkeen vastasi majuri aivan selvästi:
-- Ei hän ole muiden kaltainen. Hänet on kasvatettu sankarikertomusten
ja suurten muistojen kesken, vaikka hän sitten, sydän hehkuvana, saikin
toimia vaan köyhän kodin askareissa maalla. Mutta Marialla on niin
voimakas mielikuvitus ja niin paljon elämän tarmoa, että sellainen
tuntuu painostavalta ja näinä ratkaisevina aikoina vielä entistä
enemmän. Vaaran lähestyessä on hänen toimintahalunsa saanut tuulta
siipien alle, mutta mahtisanain pidättäminä kuohuvat sisälliset tunteet
nyt niin ylivoimaisina, että hän minusta näyttää valmiilta mieluummin
panemaan kaikki alttiiksi kuin tottelemaan järkeä.
Husula vaikeni ja katseli Löfvingiä tutkien. Eikö hänenkin täytynyt
myöntää, että majuri oli oikeassa? Mutta Löfving pysyi sanattomana. Hän
vaan näytti tyytymättömältä ja katseli maahan.
-- Maria ei ole muiden luontoinen, lausui vihdoin nuorukainen. Hän piti
velvollisuutenaan puhua Marian puolesta kun tämä ei voinut tehdä sitä
itse.
Mutta kokenut soturi ei edes luonut silmiänsä Husulaan, mutisi vaan
itsekseen: -- Lumi karistaa kevään lehdet, tuli polttaa ne, ja kuolema
on kaiken loppu.
Nuo synkät sanat eivät vaan koskeneet Husulaan. Innostuksen hurmaamana
loi hän silmänsä haaveksivaisesti avaruuteen, nosti kätensä ja huudahti
virkeästi: -- Ah, kunpa vaan Wrangel suostuisi! Kun miehet heittäytyvät
taisteluun seuraa voitto tai tappio, mutta kun sellainen kuin hän on
mukana ollaan voittamattomia!
Löfving taputti nuorukaista olkapäälle. -- Poika parka, älä päästä
huuliltasi kaikkea mitä sydämmessäsi kannat. Maria on toisen morsian.
-- Onko se totta? kysyi nuorukainen vaaleten.
Nuori kornetti seisoi hetken huumautuneena, sitten sieppasi hän hattunsa
ja pyöritti sitä korkealla päänsä yli: -- Marian kuva sydämmessä kaatuu
ilolla nuorenakin.
Löfving oli yhä vaiti ja kääntyi pois, mutta Juhana sitä ei
huomannutkaan. Hänestä ei ollut ulkonaista elämää olemassakaan. Hän
tarttui kanteleesensa ja asteli hiljalleen kangasta pitkin. Yksinäisenä
illan varjossa istahti hän vihdoin, koski kieliin ja purki sydäntänsä
surullisissa säveleissä.
3.
Komppaniia oli koossa, ja kun ensimmäinen pikari oli täytetty kurotti
Löfving sen Kornatukselle: -- Vanhalle etusija. Terveeksi Kornatus!
Kaikkien urhoollisten poikien malja. Hämeen rykmentin lipun malja!
-- Ja kapteenimme terveydeksi, kaikui raikuva vastaus. Eläköön!
Kun pikarit olivat tyhjennetyt, ryhtyi Löfving taas puhumaan: -- Olemme
sittenkin alottaneet väärästä päästä. Eikö niin Kornatus? Päivänä
tämmöisenä olisi ensimmäinen pikari omistettava nuoruutemme kuninkaalle
Kaarlolle ja hänen muistolleen.
-- Sitä minäkin kapteeni, Kaarlo kuninkaan malja! huudahti vanhus. Hänen
vertaistaan ei tule koskaan. Silloin kelpasi olla sotamiehenä, mutta
nyt!
Juotiin uudestaan ja vähitellen elpyivät juroimmatkin.
Löfving täytti lasit ja huusi iloisena: -- Nyt juomme nuoruuteni
kenraalin, Kaarlo Kustaa Armfeltin kunniaksi! Hänen kunniansa piti
paikkansa kun toisten meni pussiin. Armfeltin malja! Hän oli kunnon
mies.
Niin tosin, hän oli kunnon mies, sen myönsivät kaikki. Hullusti oli
käynyt alusta loppuun saakka. Kuka voisikaan unohtaa sitä kamalaa aikaa,
jolloin maan puolustajia käskettiin yhä peräytymään Venäjän armeijan
tieltä ja kun ne, joiden olisi pitänyt olla Suomiraukan turvana,
tuomitsivat sen kuolemaan. Mutta kun Jumala näki, että kansa mieluummin
kuoli kuin luopui vapaudestaan, valkenivat olot taas. Ihmisen ei pitäisi
koskaan joutua epätoivoon; ei ole niin kovaa koettelemusta jota ei
kaikkivaltias voi muuttaa iloksi. Yksimielisiä oltiin.
Eräs nuori mies ihmetteli kuitenkin, kuinka pelkuri Lybecker ja ylpeä De
la Barre saattoivat menetellä niin kuin tekivät.
-- Katsos, poikaseni, vastasi Löfving, kun Jumala loi taivaan ja maan,
niin käytti hän mahtavimmat sanansa, mutta perkele tarvitsi vaan
punaista kultaa luodakseen helvetin ja piruja.
-- Luuletko että he möivät maan?
-- En luule mitään. Totuuden tietää yksin Jumala. Napueen taistelun
jälkeen sanoi minulle ruhtinas Galitzin, että hän jo piti voittomme
varmana ja valmistui peräytymään, kun De la Barre komensi koko ratsuväen
taistelusta pois ja siten kaikki oli hukassa.
Kolmhalko ja Hohti olivat olleet mukana. Voi kuinka katkeria nuo muistot
olivat! Mutta kiitoksen ansaitsee ruhtinas Galitzin. Hän oli jalo mies.
-- Oli tosin, huudahti Löfving innostuneena, oli tosin! Hänellekin
tahdon omistaa maljan. Saakaa tästä, pojat! Sen miehen viiniä olisi
teidän pitänyt maistaa. Hänenkin muistolleen malja!
-- Ihmeellinenpä mies te olette, lausui Hohti. Yhtenä päivänä maksaa
vihollinen palkan päästänne, toisena juotte viiniä hänen kanssaan.
Puhutteko leikkiä?
Löfving nauroi: -- Jos kertoisin teille, että kasakka on siksi
sitkeähenkinen, että kun hänet hakkaa palasiksi, niin elää sittenkin
jokainen palanen, niin uskoisitte; mutta kun puhun totta, niin ette
usko.
-- Kuinka tulitte hänen luoksensa?
-- Napueen taistelun jälkeen lähetti Armfelt minut Kokkolaan
kuulustelemaan ruhtinaalta, miten oli sairaittamme ja kuolleittemme
laita. Ja sanon sen nyt niinkuin ennenkin, että venäläinen on
hyväluontoinen, kun pitää häntä ystävänä, mutta vihollisena on hän pirua
pahempi.
-- Niin on kuin sanotte, todisti Kornatus. Mutta mitenkä oli Galitzinin
luona?
-- Ruhtinas kohteli minua toverina. Kysyi Armfeltia, kehui häntä ja koko
Suomen armeijaa sekä sanoi meitä urhoolliseksi ja kunnon väeksi. Omisti
sitten maljan Ruotsin kuninkaalle, Armfeltille, De la Barrelle ja
kaikille miehekkäille suomalaisille upseereillemme, toivoen heille onnea
ja menestystä.
Suorana ja tarkkaavaisena oli Kornatus kuunnellut Löfvingin puhetta ja
nuo vanhat kasvot seestyivät yhä enemmän. Hänkin muisti monta jaloa
tekoa Venäjällä, mutta: -- ne sikseen, huusi hän iloisesti. -- Galitzin
oli ylevämielinen mies, mutta semmoinen oli kenraali Kindermankin.
Oikeus, hyvyys ja laupeus kulkivat hänen jäljissään. Venäläiset sanoivat
häntä pohjalaisten jumalaksi, siellä häntä ei unohdeta. Saatte tarjota
vieläkin pikarin hänen muistokseen.
Pikarit täytettiin, Kornatus nosti omansa ja lausui tuikkivin silmin: --
Malja hänelle, joka suojeli Suomea sen kuolontuskissa ja käänsi
voitto-onnensa siunaukseksi onnettomalle ja voitetulle viholliselle!
Kaikuvalla eläköön-huudolla tyhjennettiin malja, ja iloista keskustelua
jatkui, kun Löfving kertoi ihmeellisiä seikkailujaan, joissa hänet oli
pelastanut yksin Herra Jumalan silminnähtävä apu. Ihmetteleviä
huudahtuksia kuului tuon-tuostakin: -- kyllä tosiaan oli Löfving ollut
Jumalan suojeluksen alla.
Muistelmia olisi riittänyt vaikka kuinka kauvan, mutta ne katkasi kaunis
soitto, joka kajahti kaukaa maantieltä, mutta yhä läheni. Se oli
tietystikin odotettujen ruotsalaisten rykmenttien ensi tervehdys. Johan
tuolla kimmelsi aseita. Paras oli jäädä paikalleen, sillä tästä piti
rykmenttien kuitenkin kulkea. Eikä kestänytkään kauvan ennenkun joukko
toisensa perästä riensi ohitse, reippaalla hurraalla tervehtien
meikäläisiä. Kun vihdoin viimeiset plutonat olivat ohitse, aikoivat
suomalaisetkin tehdä lähtöä. Oli vaan korjattava tynnyri ja pikarit,
mutta samassa sattui kapteenin korvaan heikko valitus. Mitä se oli?
Tuolla syrjässä vanhan puun juurella oikoi vanha ruotsalainen sotamies,
silmät suljettuina. Oliko hän sairas vai pyörtynyt, tahi nukkuiko hän?
Riennettiin paikalle, ja lähin mies kumartui nähdäksensä elikö vanhus.
Soturi huomasi tulijat ja aukasi silmänsä.
-- Oletko kokonaan uupunut, ukko? kysyi Löfving säälivästi.
-- Kyllä tosin, vastasi muukalainen, yrittäen istualleen. Vähän vettä,
jos on saatavissa.
-- Saattepa parempaakin. Meillä on olutta.
-- Kiitoksia, vesi olisi mieluisempaa.
-- Oletko sairas?
-- Olen. Hyvä olisi ollut saada kuolla kotona Ruotsissa. Paljon saimme
kärsiä matkalla, ja Suomessa meitä vihataan emmekä suinkaan ole
tervetulleita.
-- Emme vihaa teitä, sitä ette saa uskoa.
-- Kyllä se kaikesta näkyy. Helsingissä huusivat porvarit meille, että
olimme maan kirous ja että toimme mukanamme vaan kurjuutta ja kallista
aikaa. Jopa varsinaiset ruotsalaisetkin, jotka olivat tänne muuttaneet,
huusivat, että olimme heille onnettomuudeksi.
-- Tuossa on, sanoi kapteeni, tyhjentäkää tuo pikari, se tekee teille
hyvää.
Vanhus joi ja näytti elpyneeltä. Äänikin tuntui voimakkaammalta hänen
sanoessaan: -- Olin jo kokonaan lopussa kun saavuimme tänne, täytyi
heittäytyä maahan.
Sotamies otti lakin päästään ja pyyhki hikeä. -- Onpa hän kalju,
huusivat nuoret ihmetellen ja säälien. Mitä on hiuksia, ne ovat ihka
valkoiset. Ja jalat kokonaan turvonneet. Miehet olivat pikamarsseissa
rientäneet halki maan.
Hiljaa ja huomaamatta oli Kornatus saapunut likemmäksi tarkemmin
nähdäksensä vastatullutta.
-- Niilo Larsson! huudahti hän äkkiä.
-- Hugg, vastasi ruotsalainen. Elätkö vielä, ja samassa tuokiossa
syleilivät he toisiansa.
-- Ovat tuttuja, ihmettelivät nuoret hiljakseen. -- Mutta eihän
Kornatuksen nimi ole Hugg, kysyi eräs rekryytti.
Kornatus kääntyi hänen puoleensa: -- Armeijaan tullessani sain
ruotsalaisen nimen, ja Larsson luulee sen omakseni. Vanha toveri! Hän
ojensi kätensä sotavanhukselle.
-- Nyt olemme vanhat, ja Kaarlo kuningas on mennyt, sanoi tämä
suruisena.
-- Taistelkaamme vieläkin kuten muinoin.
-- Olkoon, hymyili Larsson, kuninkaan lipun alla kuolkaamme.
Yleinen äänettömyys seurasi. Löfving ymmärsi noiden vanhusten tunteet
paremmin kuin yksikään muu, mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa: --
Mitä Tukholmasta kuuluu? kysyi hän.
-- Pelkkää kurjuutta. Hatut suorastaan myyvät maan viholliselle. Papit
ja talonpojat yrittivät vastustaa, mutta mitä voi rahvas tämmöisinä
aikoina. Kiitoksia oluesta, se vahvisti minua.
-- No, juokaa sitten vielä pikarillinen, kehoitti kapteeni iloisesti.
Vanhus joi, ja Löfvingin käskystä kannettiin hänet riemumarssissa
leiriin.
4.
Äsken saapuneiden ruotsalaisten kanssa oli uusi ja elähyttävä aines
päässyt Marttilaan. Semminkin nuoret upseerit olivat iloisia, kun saivat
tavata kauvan kaivattuja kumppaneita. Kierreltiin katselemassa ja
perehtymässä ja löydettiin vihdoin sopiva levähdyspaikka. Löfving ja
hänen kumppaninsa olivat lähtemäisillään, kun yksi näistä parvista
lähestyi istuaksensa vanhojen puiden alle. Ring ja Hubert olivat täältä
kotoisin ja kulkivat vieretysten ystäviensä Segebadenin ja Reifin
kanssa. Nähdessään puoleksi tyhjennetyn oluttynnyrin ja pikarit, joita
parast'aikaa korjattiin, tekivät he Löfvingin kanssa kaupan, että kaikki
saisi jäädä paikalleen. Muutamat korkeiden kivien päälle asetetut lankut
tekivät juhlapöydän virkaa, ja pikarit täytettiin uudestaan. Hilpeästi
puheltiin asemasta Suomessa ja emämaassa, ja innokkaalla riemulla
esitettiin vihdoin malja reippaille valtiopäiville, jotka olivat
päättäneet vetää miekan tupesta.
Löfving miehineen oli lähtenyt, mutta rattoisa puhelu puiden alla
houkutteli muutamia hänen poikiaan palaamaan, nauttiaksensa vaikka
kaukaakin ilosta.
-- Milloin Lewenhaupt saapuu? kysyi Ring vierailta.
-- Mahdollisimman pian, mutta valtiopäivät eivät vielä päättyneet.
Hänestä tulee päällikkö jommoista tuskin ennen on nähty. Mutta mitä
täällä pidetään Buddenbrockista?
-- Hyvää vaan, todistivat useat suomalaiset. Hän on todellinen Hattu.
Hänestä merkitsee sotainen urhous toki jotakin. Wrangel liiaksi kuulee
porvarien ruikutusta.
-- Aivan kuin kaikki Myssyt ja pelkurit, kannattivat kaikki muut.
Reif yksin pysyi vakavana. -- Minulla on tuomisia Buddenbrockille hänen
puolisoltaan. Ratsastaisin mielelläni päiväksi pääkortteeriin itse
viedäkseni hänelle rouvan terveiset.
-- Buddenbrockia odotetaan tänne, vakuutteli Hubert. Hänen ylhäisyytensä
tietää yhtä hyvin kuin me, että Venäjän armeija samoo Lappeenrantaan ja
että siellä tarvitaan apua.
-- Emme tarvitse mitään apua! huudahti Segebaden. Yksi ruotsalainen
sieppaa kymmenen ryssää noin vaan.
-- Viisitoista, sanon minä, vakuutti Ring. Kun me myrskyämme esiin, niin
huojuu Lascy kuin ruoko.
-- Me muserramme kaikki mikä ei antaudu. -- Niin muserramme. Pietari
murtuu kuin lasi kirveen alla, hoilasivat toiset innostuneina.
-- Jos täällä taistelusta mitään tuleekaan, sanoi Segebaden tyynempänä.
Ei vihollinen rohkene.
-- Ei rohkene! kaikui yhdestä suusta. Nowgorod on sekin pantava
rauhanehtoihin, jatkoi Segebaden.
-- Ja Moskova!
-- Europa hämmästyy meidän voitoistamme.
-- Ja kotoiset riemuitsevat meidän kunniastamme. Saakaat tästä! ja
pikarit tyhjennettiin myrskyävällä riemulla.
Segebaden täytti pikarit uudestaan. -- Terveydeksenne, hyvät herrat!
Olen jo valinnut itselleni mainion maahovin Venäjän Karjalassa. Siellä
toki saan tyydyttää omaa metsästyshaluani ja teidänkin. Tervetulleet
luokseni kaikki!
-- Kiitoksia, tulemme tietysti. Karjala on tunnettu metsänriistastaan.
-- Semminkin Salmi, naurahti Segebaden, ja se on minun.
-- Äläs vielä, veikkoseni, keskeytti Reif. Salmi on aikoja sitten minun,
enkä aijo siitä luopua.
Segebaden katseli uhmaavasti kumppania. -- En tiedä mikä parempi oikeus
sinulla lienee tähän metsästysalaan.
-- Mitä oikeutta siis sinulla on siihen?
-- Sanoinhan että Salmi on minun. Valitse toinen!
-- Valitse itse!
Segebaden asettui seisomaan vasen käsi puuskassa ja pikari oikeassa ja
lausui ylevällä tyyneydellä: -- Mitä sinä ajatuksissasi päätät, se ei
koske minuun. Se joka ensin myllylle tulee, se ensin jauhaa, ja tällä
kertaa olen minä se.
-- Aijot minua nolata, purskahti Reif hohtavin poskin. Mutta sitä minä
en aijo sietää.
-- Enkä minä! Luuletkos pelkääväni? ja samassa paljasti Segebaden
miekkansa.
-- Olkoon! huudahti Reif, tarttuen hänkin miekkaan.
Hubert ja Ring riensivät heitä erottamaan. -- Valloittakaamme ensin
Salmi, sanoi edellinen, ja ratkaiskaamme sitten kuka sen saa.
-- En ole pyytänyt, mitään neuvoja, tiuskasi Segebaden.
-- Enkä minä niitä tarjoo, nauroi Hubert, mutta taistella alueesta, joka
vielä on vihollisen vallassa, se toki on hullunkurista.
-- Eihän tiedä kukaan kelle se annetaan ennenkuin olemme voittaneet,
koki Ring sovitella.
-- Se annetaan minulle, vakuutti Segebaden kovaäänisesti. Tyynempänä
jatkoi hän: -- Sain Lewenhauptin sanan, että Salmi on minun, kun lupasin
äänestää sotaa. Palkintoni pyysi hän minun itse määräämään. Valitsin
Salmen, ja siinä se.
-- Lewenhaupt ei ollut oikeutettu lahjoittamaan mitä hänellä ei ollut,
mutta vapaaherratar Buddenbrock lupasi palkita minua, jos äänestäisin
ylipäällikkyyttä hänen miehellensä, ja minä kohta ajattelin Salmia.
-- Ajattele mitä tahdot, mutta minä toimin ja voitan myös.
-- Sen saamme nähdä, kirkasi Reif, vetäen miekkansa.
Hubert tarttui toverin käsivarteen. -- Hiljaa hiidessä, huudahti hän.
Ettekö näe, että Wrangel ja Sprengtport ovat tulossa.
Segebaden oli niinikään vetänyt miekkansa, mutta pisti sen takaisin,
sanoen: -- Kätkettykin pysyy muistissa.
-- Toistaiseksi jääköön mutta ei ijäksi, vastasi Reif, jonka niinikään
oli pakko pysyä järjessään.
Kun päälliköt olivat joutuneet pöydän luo, olivat kaikki näennäisesti
tyynet, ja luoden silmäyksen pikareihin, lausui Wrangel hymyillen: --
Herrat tulistuttavat urhouttaan tulevaisuuden varalle.
-- Tunnit meistä tuntuvat pitkiltä kunnes pääsemme toimeen, kuului
innokas vastaus. -- Koska paukahtaa?
-- Tiedot tuntuvat uhkaavilta. Odotan lähtökäskyä joka hetki.
-- Olemme jo juoneet maljan voitollemme, riemuitsi nuoriso.
-- Suokoon sen meille Jumala, vastasi Wrangel vakavasti.
Segebaden tunsi sankariverensä entistä kuumemmaksi, ja kysyi melkein
uhmaten: -- Herra kenraali, ettehän epäile että voitamme?
-- Ainakaan en epäile, että itsekukin täyttää velvollisuutensa.
-- Sen teemme! Kyllä kannattaa taistella suomalaisten metsästysseutujen
puolesta.
-- Metsästysseutujen? toisti Wrangel ihmetellen. Vänrikki pitää siis
jäniksistä?
Reif ja toisetkin nauraa hohottivat.
-- Teidän ylhäisyytenne tietää varsin hyvin että täällä saadaan
muutakin, vastasi Segebaden ylpeästi.
Ring riensi hillitsemään toveriansa. -- Sanotaan että hirviä tavataan
suurissa laumoissa itäpuolessa, ja että hevoset ovat oivallisia.
-- Kreivi Lewenhaupt pyysi meitä jo Tukholmassa metsästykselle Venäjän
Karjalaan, lisäsi Segebaden.
Wrangel synkistyi: -- Jotensakin ennenaikaista. Emme ole vielä nähneet
pitkällekö pääsemme, mutta sen tiedämme, että vastustajat tekevät
parastansa estääksensä meitä.
Nämät sanat tuntuivat entistä enemmän ärsyttävän Segebadenia, ja
äänellä, joka sai toverit levottomiksi, huudahti hän: -- Ruotsin voitot
eivät ikinä riipu sen vihollisten tahdosta! Ainakaan ei kreivi
Lewenhaupt aijo pyytää heiltä lupaa. Hän käy kyllä esiin kun hänen
etunsa sitä vaatii.
Majuri Sprengtport oli pysynyt hiljaisena syrjässä, mutta nyt purkautui
hänen harminsa: -- Jos suomalaiset valtiopäivämiehet olisivat tienneet,
että hevosilla ja jäniksillä on niin suuri osa tässä sodassa, niin
olisivat he taanneet niitä riittävän joukon rauhan säilyttämiseksi.
-- Ei se olisi auttanut, vastasi Reif, sillä metsästysinnon takana
seisoo verisiä haamuja, jotka huutavat kostoa!
-- Kostoa! kostoa! huusivat nuoret.
-- Ei mitään lepoa ennenkuin tappiomme ovat korvatut, vakuutti
Segebaden. Jos viholliset luulevat, että Ruotsi on unohtanut kärsityn
häväistyksensä, niin kyllä Hatut näyttävät heidän erehtyneen,
madelkootpa vaan Myssyt voittajien edessä.
Suuttumuksen puna lensi Sprengtportin poskille, ja ääni värähti, mutta
näennäisesti tyynenä hän lausui: -- Sanotaan kuitenkin että Hattujen
miehuus perustuu Ranskan säteileviin lupauksiin, puhumattakaan sen
säteilevästä kullasta.
-- Myssyt arvostelevat muita itsensä mukaan. Ei ole mikään salaisuus,
että kreivi Bestusheff on sekä lupauksilla että kullalla osannut hankkia
itselleen vallan rauhanpuolueessa.
Sprengtporten olisi mieluimmin kurittanut Segebadenia korvapuustilla,
mutta hän vielä hillitsi itsensä ja lausui niin tyynesti kuin
mahdollista: -- Rauha voisi tätä nykyä paraiten päästää Ruotsin Venäjän
vasalliudesta, mutta Hattujen salaiset välittelyt Venäjän vihollisen,
Turkin kanssa olivat ilmeisessä ristiriidassa heidän rauhanvakuutustensa
kanssa, eikä siis ihme, että kreivi Bestusheff pani salpoja heidän
kavaluudelleen.
Käin sanottuaan käänsi Sprengtport selkänsä nuorille ja lähti. Wrangel
seurasi häntä, mutta Segebadenin sydämmen täytyi vieläkin purkautua:
-- Kieltäköön vielä ken voi että Myssyt pitävät valtakunnan vihollisten
puolta. Sprengtport ei häikäillyt puolustaa Bestusheffia.
Ei häikäillyt! Siis uusi todistus nuorille, että Myssyt olivat
kavaltajia.
Syrjässä seisovat sotamiehet olivat kuulleet kaikki alusta loppuun. Yhtä
ja toista olivat saaneet onkeensa, vaikka eivät kaikkea ymmärtäneet.
Selvää oli kuitenkin, että kavaltamista harjoitettiin ja että oltiin
Suomea kauppaamassa säteilevästä kullasta. Kuohuksissa ja katkeralla
mielellä eivät he tahtoneet enempää kuulla. Upseerien puheet polttivat
heissä, heidän oli tarvis jäähdytellä toverien seurassa ja lähtivät siis
pois.
Wrangel ja Sprengtport jatkoivat matkaansa ääneti ja nyreinä. Vihdoin
puhui majuri: -- En voi huomata mitään, joka edes lieventäisi noiden
junkkareiden esiintymistä. -- Nykyään nuorisossamme vallitseva henki on
sietämätön. Sen itsekkäisyys ja kerskailu tekee kyllä Ruotsin
kykenemättömäksi saavuttamaan suuruutta ja kunniaa.
Wrangelista tuo sentään oli liikaa. Hän arveli, että Suomen vaara teki
majurin liian ankaraksi nuoria kohtaan, jotka sittenkin olivat vaan
kaikua vanhoista.
Mutta Sprengtport ei hellittänyt: -- Semmoisista sankareista, jotka
taistelevat ainoastaan omanvoiton pyynnöstä, tulee tyranneja kaikkia
muita kuin itseänsä kohtaan ja veren imijöitä, kun kuka heidän valtaansa
joutuu.
Majuri vaikeni ja viittasi liikutettuna sotamiehiin, jotka häämöittivät
metsänlaidassa. -- Mitä luulet nyt noiden tuntevan? Heistä ja heidän
isänmaastansa oli puhe.
Wrangel loi silmänsä Sprengtportin viittaamaan suuntaan ja huomattuansa
siellä suomalaisia sanoi synkästi: -- Toivokaamme, etteivät he
ymmärtäneet mitä puhuttiin: Antaisinpa mitä tahansa, jos nuo äskeiset
puheet olisivat jääneet puhumatta.
Majuri katseli tarkasti pois rientäviä ja lisäsi samassa:
-- Ainakin tuo nuori kornetti ymmärsi kaikki.
Tuskin olivat ne sanat lausutut, kun muuan kuriiri täyttä laukkaa
ratsasti heidän kohdalleen. Ratsastaja oli mustassa tomussa, ja hänen
hevosensa vapisi ponnistuksista, kun mies kiristi ohjaksia ja nopeasti
hyppäsi maahan.
-- Mistä? kysyi äkisti Wrangel.
-- Lappeenrannasta! läähätti sanansaattaja. Pyytävät apua.
Tiedustelijamme ovat ilmoittaneet, että ne venäläiset joukot, jotka
tykistöineen majailivat Kananojalla, eilen aamulla lähtivät liikkeelle,
ja heidät on nähty täydessä kulussa kaupunkiinpäin.
Kuriiri ojensi Wrangelille kirjeen, jonka tämä kuumekiireellä repi auki
ja luki. Sillä aikaa puhui kuriiri kääntyneenä Sprengtportiin: --
Kaupunkilaiset ovat tuskissaan ja virtaavat leiriin apua pyytämään.
Wrangel oli silmäillyt kirjettä ja pisti sen taskuunsa.
-- Brandenburg rukoilee minua tulemaan kohta, sanoi hän Sprengtportille.
-- Älkää viipykö, teidän armonne! Tulkaa Jumalan tähden kohta, pyysi
kuriiri, katsellen tuskallisesti kysyvin silmiä häntä, jonka kädessä,
Jumalaa likinnä, heidän kohtalonsa nyt oli.
-- Helppo sanoa, vastasi Wrangel, neuvotonna katsellen Sprengtportiin,
joka maltittomana Wrangelin epäröimisestä sanoi: -- Ajattele toki, että
kaikki on alttiina.
Wrangel mietti hetkisen vaijeten. -- Onko pääkortteeriin lähetetty tieto
kaupungin vaarasta? kysyi hän sitten.
-- On.
Kuriiri tiesi, että kenraali Buddenbrockille oli lähetetty kirje samaan
aikaan kuin hän lähti matkaan tänne. -- Mutta, lisäsi kuriiri,
kerrottiin että pääjoukko jo oli matkalla kaupunkiin, ja että
sanansaattajamme ehkä tapaisi paroni Buddenbrockin jo pohjoispuolella
Myllykylää.
Wrangelin kasvot seestyivät. -- Brandenburg siis toivoo samaa kuin
minäkin, sanoi hän kääntyneenä Sprengtportin puoleen.
-- Suokoon Jumala että niin olisi.
-- Täytyy niin olla, huudahti Wrangel. Buddenbrock tuntee vaaran yhtä
hyvin kuin mekin. Nyt on vaan saatava käsky. Ratsasta takaisin, puhui
kenraali kuriirille, ja sano Lappeenrannan päällystölle, että teen
kaikki mitä voin. En ole vielä saanut lähtökäskyä, mutta toivon pian
saavani.
Sanansaattaja katosi, ja Sprengtportin seuraamana riensi Wrangel
telttaansa. Siellä istui hän kirjoittamaan raporttia Buddenbrockille,
antoi kirjeen kuriirille ja käski hänen rientää. -- Nopeasti, tässä ei
riitä ratsastus, täytyy lentää, poika.
Kenraali katseli kelloansa. -- Kello on 10, sanoi hän, ja Myllykylään on
runsaasti neljä penikulmaa. Viidessä tunnissa on kirje perillä, ja
toisessa viidessä tunnissa saan vastauksen. Siis huomenna kahdeksan
aikaan, ellei Buddenbrock ole, kuten toivon, sitä ennen lähtenyt.
-- Mutta, intti Sprengtport, otaksutaan ettei hän ole vielä lähtenyt
eikä käske sinuakaan lähtemään.
-- No, annan hänelle sitten vielä 10--20 tuntia. Ainakin
sunnuntai-aamuna on hän silloin Lappeenrannassa.
-- Niin me laskemme, vastasi Sprengtport synkästi. He siellä ajattelevat
ehkä toisin, mutta meikäläisten vaara on varma ja elämä ja kuolema
riippuvat silmänräpäyksestä.
-- Kyllä, siis on lähtökäsky saatava.
-- Joka ehkä saapuu liian myöhään.
-- Jumala siitä varjelkoon!
-- Sanon vaan -- ehkä Lascy on vikkelämpi.
-- Liian myöhään, mutisi Wrangel itsekseen. Miten silloin Willebrandin
käy?
-- Hän saattaa joko antautua armoille tahi taistella viimeiseen mieheen.
Jos voit tyynesti jättää hänet semmoiseen tilaan, niin tee se sitten.
Se värisevä ääni, jolla tämä sanottiin, koski Wrangeliin enemmän kuin
itse sanat.
-- Voinko? kysyi hän tuimasti. Täytyykö? Ja miten sitte käy, jos
Willebrand vapaaehtoisesti luopuu linnasta tai tulee voitetuksi?
-- Kummassakin tapauksessa, vastasi Sprengtport kylmäkiskoisuudella,
jonka alla kuohui levottomuus, on tärkeässä taistelussa jouduttu
tappiolle -- ja Lappeenranta -- --
Wrangel seisoi miettiväisenä. -- Jospa, alkoi hän uudestaan, edes
Lappeenrannan menettäminen riittäisi, mutta kun luovutaan kokonaisesta
maakunnasta miekaniskutta, emmekä me näin likellä riennä apuun! Mihin
sillä lailla joudutaankaan?
-- Samallaiseen peräytymiseen kuin Lybeckerin aikana. Väki alkaa uskoa
että kaikki päälliköt ovat kavaltajia, eikä armeija kykene mihinkään,
kun se vaan vainuaakaan vihollista. Lisää siihen vielä maan epätoivo
Lappeenrannan uhraamisesta!
Tuska välähti Wrangelin silmissä. -- Onneton kaupunki! huudahti hän. Voi
onnettomia koteja! Ja Brandenburg ja Willebrand väkineen! Näenhän tämän
kurjuuden. -- Mutta käskyttä. -- En, en voi lähteä!
-- Ellet voi, niin täytyy meidän kai odottaa. Kaikkeenhan sotamiehen
täytyy tottua.
Wrangel ei vastannut, astuskeli vaan rauhattomana, ja hänen vanha
luotettava toverinsa seurasi häntä samoin ääneti. Satunnaisesti
poikkesivat he Lappeenrantaan vievälle tielle. Eivät nytkään mitään
virkkaneet, mutta kumpikin katseli tarkasti eteenpäin, minkä silmä
kannatti.
Vihdoin Wrangel äkkiä pysähtyi. -- Buddenbrock tiesi jo viisi päivää
sitten, että Lascy kokoili joukkojansa ja kääntyi Lappeenrantaa kohden.
Hän siis ei voi kauvan viipyä, ja silloin lähdemme.
-- Jos hän olisi tehnyt niinkuin me pyysimme ja yhdistänyt joukkomme,
emme nyt olisi tässä kauheassa asemassa. Mutta sitä hän ei tehnyt.
4.
Husula syöksyi heitä vastaan. -- Eräs poika on ratsastanut tänne
kaupungista, läähätti hän. Talonpojat ovat tavanneet kasakoita Taskulan
tällä puolen. Ihmisiä kaupungista saapuu tänne rukoilemaan teidän
ylhäisyydeltänne apua.
-- Jumala täällä auttakoon, huudahti Wrangel hämmästyneenä. Neuvo minua,
Sprengtport. Mitä minun on tehtävä?
-- Herra kenraali, huusi Husula, unohtaen kaiken muun paitsi vaaran.
Älkää meitä heittäkö. Jumalan tähden älkää viipykö! Katsokaa!
Sprengtport yhtyi nuorukaiseen: -- Ole ihminen, Wrangel, sankareita
sinulla on tukenasi.
-- Katsokaa, huudahti nuorukainen uudestaan. Näettekö! Ja nyt hän
viittasi tien puoleen, jossa näkyi joukko ukkoja, naisia ja lapsia
suuntaavan kulkunsa heitä kohden. -- Katsokaa, nämä ovat tulleet apuanne
rukoilemaan.
Näitä nähdessä haihtui väri Wrangelin poskilta.
-- Te olette heidän viimeinen toivonsa, jatkoi Husula. Älkää pettäkö
heitä eikä meitä. Suomen armeija näkee rakkaimpansa vaarassa ja hädässä,
mutta jos komennatte meidät esiin, niin kaksinkertaiseksi jokaisen tarmo
paisuu, jollei itse Jumala asetu meitä vastaan.
Tuskaa ja tulta oli Husulan sanoissa, mutta ne eivät näyttäneet
Wrangeliin koskevan, hän vaan tuijotti pitkin tietä ja riensi
vastaamatta noita vastaan, jotka olivat hänet tunteneet siksi mieheksi,
jota etsivät.
Heidän etupäässään kulki majurinrouva Sprengtport, ja hänen pitikin
puhua heidän puolestaan. Pieni poikansa sylissään seisahtui hän nyt sen
ruotsalaisen päällikön eteen, joka enemmän kuin yksikään muu oli
saavuttanut hänen luottamuksensa ja mieltymyksensä, puhuen hänelle: --
Eilisestä jo on armeijaa odotettu Lappeenrantaan, mutta ei yhtään miestä
ole tullut. Vihollinen samoo pikamarssissa, ja kun ei mikään muu ole
saanut teitä liikahtamaan, ovat naiset ja lapset rientäneet tänne
kerjätäksensä apua. Armahtakaa, auttakaa meitä, ennenkuin kaikki on
myöhäistä.
Wrangel oli kalpea, mutta hänen vastauksensa tuntui horjumattomalta: --
Jos se minusta riippuisi, olisin jo keskellä tulta, mutta alipäällikkönä
täytyy minun odottaa käskyä pääkortteerista. Ilman sitä en voi toimia.
-- Kauvanko siis aijotte odottaa?
-- Brandenburgin avunpyyntö saapui tänne puoli tuntia sitten, ja minä
kirjoitin kohta pyynnön saada lähteä. Nyt täytyy minun odottaa
vastausta.
-- Ja odottaessanne marssii vihollinen Lappeenrantaan. Niiden ylivoimaa
vastaan ei Brandenburg voi puolustautua. Väkineen joutuu hän vihollisen
käsiin, mutta kaikki turvattomat laahataan pois ja kaupungista tehdään
rauniokasa. Otatteko tämän edesvastuullenne.
-- Toista on mitä minä tahdon, toista taas mitä voin. Mutta eikö tämä
edesvastuu olisi lievempi kuin se, jos ominpäin viskaisin väkeni
ylivoimaista vihollista vastaan ja joutuisin tappiolle? Kun olemme
menettäneet toisen puolen armeijaamme, niin te koko maailman kanssa
kirootte Henrik Wrangelia, joka naiskyyneleistä pehmeni niin, että
syöksi turmioon hänelle uskotun väen. Sitä paitsi kostaa vihollinen
Lappeenrannalle vielä kovemmin meidän epätoivoisen taistelumme.
Majurinrouva katseli Wrangelia pää kohotettuna ja vastasi ylpeästi: --
Ei voi tulla voittajaksi, jollei rohkene astua rintamaan.
-- Joll'en olisi sotamies, niin myöntäisin että olette oikeassa, mutta
minun asemassani on sääntönä: kuule ja tottele!
Tumma puna nousi majurinrouvan poskille: -- Olkoot teidän sääntönne
kuinka julmat tahansa, niin armeijan velvollisuus on puolustaa meitä
sodassa, jota olemme viimeisiin saakka vastustaneet, mutta jonka
seuraukset me saamme kestää. Kenraali Buddenbrock kielsi meitä
lähtemästä Lappeenrannasta, jottei sotamiesten mieli masentuisi, ja
tuossa nyt olette miestenne kanssa aikeissa jättää meidät pulaan.
Joukko upseereja ja sotamiehiä oli rientänyt paikalle kuullaksensa mitä
tuosta tavattomasta keskustelusta koituisi, ja majurinrouvan sanoihin,
että soturit aikoivat jättää turvattomat oman onnensa nojaan, vastasi
upseerien puolelta eloisa: -- Ei ikinä, ei ikinä, mikäli meistä riippuu.
Puhelu kävi ruotsiksi, eikä siitä suomalaiset Lappeenrantalaiset eivätkä
suomalaiset sotamiehet ymmärtäneet mitään. Alistuen ja kärsivällisesti
olivat he odottaneet, että hekin saisivat kuulla jonkun sanan tässä
elinkysymyksessä, mutta kun ei kukaan näkynyt ajattelevan heitä ja kun
upseerit alkoivat ottaa osaa keskusteluun, loppui heidän
kärsivällisyytensä.
-- Sanokaa meille mitä puhutaan, pyysi tuskallisesti eräs nainen,
tarttuen kepeästi majurinrouvan käsivarteen. Sen kysymyksen jälkeen
särkyi ikäänkuin salpa rukoilevissa. Mitä puhuvat? Eikö kukaan tiedä
mitä tuo korkea herra arvelee? Voi, kun ymmärtäisimme edes vähän.
Majurinrouva kääntyi väen puoleen ja sanoi: -- Kenraali sanoo, ettei hän
voi lähteä ilman pääkortteerin käskyä. Kohta kun parooni Buddenbrockin
vastaus saapuu, lähtee hän. Mutta silloin saattaa olla myöhäistä.
Eräs vanha porvari lausui: -- Jos parooni olisi ajatellut meidän
parastamme, niin olisi hän käskenyt meitä pelastamaan henkemme ja
tavaramme ja olisi kyllä itse täällä. Mutta hän ajaa ryssän eikä meidän
asiata.
-- Pelastakaa meidät! huusivat naiset itkien. Jumalan pyhässä nimessä,
älkää jättäkö kaupunkia vihollisen käsiin! Olkaa armelias! Armahtakaa
meitä.
Wrangel kääntyi pois: -- En voi katsella noiden kyyneleitä; ja kyllä
hänen kasvonsa todistivat, että hän puhui totta.
Majurinrouva katseli upseereihin ja puhui heille: -- Armeija tietää mikä
kohtalo Lappeenrantaa odottaa, ettekä sittenkään astu askeltakaan.
Tiedätte, että meidän sorruttuamme viholliset vielä raunioista etsivät,
eikö siellä joku olisi siksi hengissä että orjaksi kelpaisi.
-- Auttakaa meitä, huusi väki rukoillen. Mutta siihen ei tullut
vastausta.
-- Ettekö enään ole ihmisiä, kun ei kukaan liiku? kysyi majurinrouva
uhmaten, melkein raivostuneena.
Wrangel nosti päänsä ja vastasi: -- Oikein sanotte. Sota-aikana sotamies
ei ole ihminen eikä kansalainen, vaan pelkästään sotamies. Hänen
sydämmensä on irtaantunut kaikesta, joka siihen saakka oli hänelle
kallista ja pyhää. Hän ei saa tuntea, ei ajatella, yksinomaan totella.
Majurinrouva lausui pää pystyssä ja ylpeänä: -- Olen urhoollisen miehen
tytär ja sankarin vaimo, mutta kummaltakin olen kuullut, että soturi
tarvitsee kahta valtaa kasvaaksensa todelliseksi sankariksi. Toinen on
Jumala ja toinen on isänmaa. Kun ne täyttävät hänen sydämmensä,
rakastetaan ja siunataan häntä, vaikka hän kaatuukin menetetyssä
taistelussa. Jollei niitä hänellä ole, alentuu hän pelkäksi
teurastajaksi.
-- Totta kyllä, jos hän on saanut käskyn lähteä taisteluun. Mutta
silloinkaan hän ei saa tietää muusta kuin voitosta tahi kuolemasta. --
Jos vihollinen nyt seisoisi tuolla takananne, ja meidät käskettäisiin
heitä vastaan, niin tekisimme sen teidän ruumiinne ylitse, tuntematta,
ajattelematta. Hevosemme ja tykkimme musertaisivat ilman armoa kaikki
matkallaan, sillä armeijan täytyy päästä eteenpäin. Niin on sotamiesten
laita, ja sotamiehiä olemme nyt.
Majurinrouva oli seisonut Wrangelin edessä silmää räpäyttämättä, mutta
kun hän vaikeni, kääntyi hän väen puoleen sanoen: -- Katsokaa tätä
miestä, hän näyttää kovalta ja kylmältä, mutta hänen silmissään
kimaltelee kyynel. Hänen velvollisuutensa alapäällikkönä käskee häntä
odottamaan ja jättämään Lappeenranta vihollisen valtaan. Tuokaas esiin
lapsenne! Jumala on auttava näitä pienokaisia vaikuttamaan häneen, jolla
nyt on kaikki inhimillinen valta.
Näin sanottuaan polvistui majurinrouva, poika sylissään ja pyysi: --
Suokaa meidän mieluummin siunata teidän urhouttanne kuin kirota
arkuuttanne!
Muutkin naiset olivat polvistuneet, hekin korottivat vavisten äänensä:
-- auttakaa! Jumalan pyhässä nimessä.
-- Meidän täytyy lähteä! kuului upseerien ryhmästä. Kunnia ja
velvollisuus vaativat, että meidät viedään taisteluun.
-- Viekää meitä taisteluun, pyysivät sotamiehet. Ennenkuin on myöhäistä.
Kyyneleitä kimelsi Wrangelin silmissä. -- No, olkoon, huudahti hän
innostuneena. Tahdon uskoa, että korkeampi valta puhuu teidän
rukouksissanne. Jumala auttakoon minua kantamaan tätä edesvastuuta.
Sotamiehet! Olkaamme tällä kertaa kansalaisia ja etenkin kristityitä.
Kutsukaa väki kokoon! Tunnussana on oleva: Jumalan kanssa.
-- Hän tulee! riemuitsivat avunpyytäjät. Jumala kuulkoon ja palkitkoon
teitä.
-- Eläköön Wrangel! huusivat sotamiehet. Eläköön!
Rummunpärrytystä, käskyjä ja huutoja kuului. Minuutit olivat kalliita,
ja kiire oli kaikkialla. Majurinrouva pysyi vielä Wrangelin rinnalla ja
nyt kääntyi kenraali hänen puoleensa: -- Buddenbrock, sanoi hän, joutuu
kyllä paikalle, ja me voitamme. Mutta minun kaatumiseni on varma, ellei
taistelussakaan, niin ainakin sen jälkeen. Mutta jos pelastan
Lappeenrannan ja Ruotsin kunnian, niin olen elänyt kylliksi ja kaadun
iloisena.
-- Kunniaseppele sankari-ohimollanne, huudahti majurinrouva hurmaus
katseessaan, kun hän lämpimästi ja uskollisesti ojensi kätensä
kenraalille. Wrangel pusersi sitä ja katosi.
Koko leiri oli joutunut liikkeelle valmistuaksensa matkaan. Tykit ja
kuormasto täytyi jättää, koska niihin olisi kulunut liiaksi aikaa tässä
kiireessä. Ainoastaan kolmeksi päiväksi sai sotamies ottaa muonaa
mukaansa, koska, kuten Wrangel sanoi, jos voitamme saamme kaikkea
kylliksi, jos kaadumme, emme tarvitse mitään.
Ensimmäinen tulinen mielenkuohu oli talttunut ja sotaväki valmistui
nopeasti ja tottuneesti matkaan. Lappeenrantalaiset seisoivat eri
ryhmässä; ei aikonut kukaan palata, ennenkuin olivat nähneet armeijan
lähdön. Tässä ryhmässä näkyi jokaisen kasvoissa sitä tuskaa,
levottomuutta ja jännitystä, jota ehkä ikuisten jäähyväisten sanominen
luo. Kysyen, toivoen ja rukoillen kiinnittivät nämä turvattomat
katseensa tuohon ripeään liikkeeseen, kun nuoret ja vanhukset astuivat
viimeisiä askeleitaan ennen ratkaisevaa lähtöä.
Majurinrouva Ullan ja lapsen kanssa oli vetäytynyt syrjäiseen mökkiin,
ja sinne riensi majurikin.
-- Hyvästi, rakas puolisoni, sanoi hän kiireesti. Kiitos kaikesta.
Sitten otti hän vuoteesta lapsen syliinsä, suuteli sitä tulisesti ja
asetti sen taas paikalleen. -- Kunpa tietäisin teidän olevan sadan
penikulman päässä täältä!
-- Älä meitä surkuttele, vastasi rouva itkien.
-- Lukka seuraa sinua Porvooseen, jatkoi majuri, ja jos siksi käy,
autetaan sinut sieltä Turkuun ja Ruotsiin.
-- Niin kauaksi en lähde! Kyllä löydämme suojaa kotonakin.
-- Ei, älä jää tänne. Sodan vaiheita emme voi aavistaa, eikä meistä
kukaan taistele tyynenä, ennenkuin tiedämme, että naiset ja lapset ovat
turvassa.
Rouva katseli kysyen ja rukoillen miestänsä: -- Ensimmäinen vaimosi sai
pitkät surulliset vuodet olla sinun rinnallasi Siperian erämaissa, ja
minun et salli jäädä edes Suomeen, saadakseni vaikka kaukaakin tietää
kuinka sinun ja muiden käy.
Kun hän tätä sanoi, virtasivat kyyneleet yhä viljavammin hänen
silmistään, mutta majuri ei hellittänyt.
-- Älä puhu sellaista, Elsa, pyysi hän. Jos meitä kovaonni kohtaa, niin
joudut vihollisten valtaan ja sinut viedään täältä hirveätä kohtaloa
kohden. Yrjö Maunu on kasvava bojaarin ikeen alla, tahi parhaimmassa
tapauksessa venäläiseksi kansalaiseksi, joka käyttää aseensa
isänmaatansa vastaan.
-- Ei, ei, vastasi rouva tuskaantuneena. Metsämme ovat jylhät ja
läpitunkemattomat. Löfving on neuvonut minua mitenkä paeta, jos siksi
käy. Hän tietää luolan, josta meitä ei löydä kukaan, mutta taistelun
ratkaisusta saamme seudun talonpojilta pian kyllä tiedon.
-- Joutuaksenne sittekin perikatoon.
Rouva pidätti kyyneleitänsä ja puhui pakollisen tyynesti: -- Sinulla on
kolme poikaa elämän taistelussa, mutta minulla on vaan yksi sylissäni.
Täytyykö tämän yhden aikanaan valittaa veljillensä, että hänellä on
ollut äiti, joka ei rohjennut jäädä Suomeen, saadaksensa tietää kuinka
päättyi ottelu, jossa hänen isänsä pani henkensä alttiiksi. Etkö anna
minulle sen suurempaa arvoa?
-- Älä minua käsitä väärin, vastasi majuri hellästi.
-- Vanhemmat poikasi ovat nähneet haavasi ja tuntevat koko elämäsi. Eikö
pieni Yrjö Maunumme ansaitse saada minulta kuulla, kuinka hänen isänsä
voitti tahi mihin hänen hautansa laitettiin?
Syvä suru ilmaantui majurin kasvoissa, ja hellästi moittien kysyi hän
vähän kärsimättömästi: -- Miksi selität sanani muuksi kuin rakkaudeksi,
ja teet tuskani katkerammaksi kuin se jo on?
-- Sentähden, että rakastan sinua, Vilho! Yli kaiken maailmassa. Mutta
ei niin kuin ensimmäinen vaimosi, lempeästi ja itsensäkieltävästi, vaan
sillä hehkulla, jonka tiedät polttavan sydämmessäni. Jos olisi Yrjö
Maunu siksi varttunut, että hän saattaisi tulla aikaan ilman minua, niin
seuraisin sinua miekka kädessä.
-- Jumalan nimessä siis, tee niinkuin omatuntosi vaatii.
Sprengtport syleili häntä kiihkeästi, mutta samassa kuului
torvisignaali. -- Kiitos kaikesta, huusi hän ja syöksyi ulos.
Tuolla ulkona riensivät kaikki kiirehtien riveihin, mutta viime hetkenä
tahtoi Husula vielä sanoa jäähyväisensä Marialle, ehkä ijäksi. Sitten
kun hänelle oli selvinnyt, että Martti oli häntä onnellisempi, oli hänen
tulevaisuutensa muruiksi musertunut. Ääretön tyhjyys oli vallannut
kultaisten unelmien sijan; mutta sittenkin liiteli toivo tämän
hävityksen yllä leikitellen ja houkutellen niin kuin virvatulet yöllä.
Rakastetun menettäminen tosin oli hänelle sama kuin kuolema, mutta oliko
tuo menettäminen niin ihan varma. Kuka takaa, että Löfving oli oikeassa?
Mitä tuo tuima soturi tiesi nuorison tunteista. Ja vihdoin, saattoihan
olla Marttiin nähden tosin niinkuin kapteeni sanoi, mutta tässä on
kysymyksenä Maria. Hänestä tiesi Juhani enemmän. Kuinka suloisesti hän
oli _silloin_ tarjonnut hänelle hehkuvan unikukan. Kuinka
sydämmellisesti! Oi noita tuhansia muistoja! Eivätkö ne mitään
merkinneet? Varmuutta, varmuutta hän tarvitsi. Mutta missä oli Maria?
Äsken oli hän häämöittänyt ohimennen, mutta nyt?
Tuolla etäällä naisten ryhmän läheisyydessä seisoi vieras, nuori soturi.
Kuka hän on? Husula katseli katselemistaan, eikä voinut silmiänsä uskoa,
mutta _hän_, Maria, se sittenkin oli.
Kelmeänä, mutta päättäväisesti astui hän Marian luo, ojensi hänelle
kätensä ja lausui värähtävällä äänellä:
-- Hyvästi! Pysy hänelle uskollisena.
-- Kelle?
-- Hänelle, jota rakastat, ja joka rakastaa sinua. Tiedän kuka hän on.
-- Ja minä, hymyili Maria, tiedän että olet hänen ystävänsä.
Nuorukainen tunsi rintaansa ahdistavan tukehtumiseen saakka, mutta ei
yksikään piirre hänessä muuttunut, kun hän rakastavaisesti ja
kyynelsilmin vastasi:
-- Minäkin olen ystäväsi ja toivon sen päivän valkeavan, kun voin sitä
todistaa.
-- Suo sitten että ratsastan rinnallasi. En voi nyt seurata isääni.
-- Ei, ei, pyysi Juhana vienosti, jää tänne. Jää Martin tähden!
-- Pitäisikö minun jäädä Martin tähden, sitä en tiedä, mutta isänmaan
tähden täytyy minun lähteä.
Husula katseli häntä hartaasti silmiin: -- Tietänetkö kuinka köyhä ja
turvaton tämä kotimaa on? Sillä ei ole ystäviä eikä turvaa muussa kuin
Jumalassa.
Maria vaan vastasi: -- Älä unohda maan lapsia. Niinkauan kuin sillä on
Jumalansa ja kansansa, se ei ole yksin. Kun muut väistyvät, silloin
seisomme me, sillä ainoastaan täällä on meillä kotimaa ja ainoastaan
meissä on tällä maalla tulevaisuus. Suomen täytyy elää, ja me sen
pelastamme!
Husula nosti kunnioittavasti hattuansa. -- No, olkoon tahtosi! Seuraan
sinua eespäin. Kohta ratsastamme tästä ohitse, liity silloin meihin. Hän
riensi pois ja katosi.
-- Häntä ette koskaan unohda, sanoi vanha akka, joka oli seisonut
läheisyydessä. Hänen tuli noita nuoria sääli, sillä hän luuli heitä
kihlatuiksi ja että Maria jäisi tänne. Mutta Maria vastasi reippaasti,
että hänkin aikoo sotaan.
-- Älkäät lähtekö miesten mukaan, kyllä ne teidänkin puolestanne
taistelevat. Naisen osanotto on Jumalan kiusaamista.
Mutta Maria oli nuori ja pysyi päätöksessään. -- Hevoseni on satuloittu.
Se tuo minut takaisin, niin kuin se toi tännekin. Hän ojensi kätensä
eukolle. -- Älkää unohtako minua rukouksissanne! Siinä kylliksi onnea,
että olen sankarin morsian ja seuraan häntä taisteluun, vaikka
kaatuisinkin tänään.
Kello oli 2 yöllä. Tähdet tuikkivat kirkkaasti tummansinisellä
taivaalla, ilma oli purevan kylmä. Kamala hiljaisuus vallitsi, kunnes
sen katkaisi torven toitotus pitkin kenttää, ja nyt seisoivat Karjalan
rakuunat, sörmlantilaiset, taalalaiset, uusmaalaiset, hämäläiset,
länsipohjalaiset ja savolaiset valmiina lähtöön. Sotamiehet olivat
riisuneet takkinsa, vaikka moni paita oli lopen kulunut ja liivit
risaiset. Mutta mikään ei nyt saanut estää vauhtia. Toisten posket
olivat kelmeitä, toisten rusottivat tummasti; toiset loivat silmänsä
etsien jälelle jääviä, toiset, joilla ei ollut täällä omaisia,
kohottivat katseensa sitä korkeuden valoa kohden, joka lievensi maan
pimeyttä. Oli pidetty lyhyt rukous, ja joukkojen liikkeelle lähtiessä
soitettiin 46:des virsi. Sen osasivat kaikki ulkoa ja sotamiesten
vankkatahtisen astunnan yli kaikui tuhansista rinnoista: »Sä kilpen
sodassa, Aurinkon vilussa, mun turvan aina vakaa. Sun sanas mulle takaa,
Ett' kunniaan mun kannat, Autuuden armost' annat.»
Ei ollut kuitenkaan leiri kokonaan hyljätty. Eversti Lagerhjelm oli
saanut käskyn parin sadan miehen kanssa varjella paikkaa, ja hän lähetti
ratsastajan kiireesti ilmoittamaan Buddenbrockille Wrangelin lähdöstä.