nainen, sanoi hän. Mutta teille hän ei saanut olla sitä mitä ensin
toivoi. Se jäi puolinaiseksi.
-- Samoinkuin kaikki mikä minulla on ollut.
-- Mitenkä niin?
Suruvoittoinen piirre ilmaantui Martin kasvoihin.
-- Minulla on isä, mutta puoleksi vaan, sillä hän antoi minut pois.
Minulla on kasvatus-isä, joka rakastaa minua, mutta jonka lapsi en ole.
Minulla on kolme äitiä, mutta ensimmäinen makaa maan mullassa, toinen on
äitipuoleni ja kolmas on kasvatus-isäni toinen puoliso. Minulla on
useita sisaruksia, mutta itse olen vaan heidän velipuolensa. Kaikki
sujuu puoleksi mutta ei mikään täydellisesti.
Kornatus taputti häntä olalle: -- No niin, mutta nyt olet mies omilla
jaloillasi, ja se ainakin on jotakin kokonaista.
Martin silmistä leimahti salama: -- Ja minun on Maria! Kokonaan kuten
minä olen hänen. Enkä muusta välitä maailmassa.
Mutta nyt kuului äkkiä soittoa, riemuinen torvien ja rumpujen säestämä
marssi. Mikä se?
-- Kuule, huudahti Martti iloisena. Nyt tulevat ruotsalaiset rykmentit.
Mennään, Kornatus.
Ikään kuin nuortuneena sieppasi Kornatus hattunsa. Riensivät ulos ja
kulkivat Turun tietä kohti, sieltähän täytyi uusien asetoverien saapua.
Ruotsalaisten joukkojen iloisen soiton kaikuessa riensivät nuoret ja
vanhat sitä katua kohti, josta nämät tulivat. Ensimmäisiä oli Tapani,
häntä seurasi vähän matkan päässä Löfving, mutta Leena jäi vielä
pihlajan alle tallataksensa maata. Kun hän palasi tupaan oli hänen
miehensä jo ovessa, ja molemmat astuivat sisään.
-- Kiitos avusta! sanoi Leena, väsyneenä heittäen liinansa naulaan.
-- Helppo työ, hymähti Löfving suruvoittoisesti. Nyt ovat lusikkasi
hyvässä tallessa; vanhan pihlajapuumme alle löytävät kaikki lapsemme.
-- Jos lapsemme koskaan etsivät sieltä. Ehkä sitä ennen heidät
seivästetään aitoihin tahi poltetaan oljissa.
-- Älä semmoisia latele, vastasi Löfving synkkänä, ja laskeutui istumaan
penkille akkunan alla. Sieltä kysyi hän:
-- Tiedätkö kuka tuo venäläinen herra oli, joka tuli tänne kanssani.
Luulen nyt tietäväni, Tapani on siitä puhunut.
-- Tapani? mitenkä se on mahdollista?
-- Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Kun Tapani kaivoi pihlajan
juurella, tuli tuo vieras sinne, katseli hänen työtänsä ja kysyi hänen
nimeänsä ja kenenkä poika hän oli. Saatuansa siitä tiedon, kertoi hän,
että hänen nimensä pienenä oli ollut Sakari, mutta että hän nyt oli
Attila, ja että hänen isänsä oli saanut surmansa Karjalassa paraan
ystävänsä kädestä. Ja tämä ystävä oli sitten paennut oman lapsensa
kanssa, mutta ystävänsä lapsen oli hän jättänyt oudoille miehille.
Löfving sieppasi seinästä puoleksi palaneen päreen, musersi sen rajusti
sirpaleiksi ja heitti ne lattialle. Hänessä ilmaantui jotakin outoa,
jota Leena ei ollut huomaavinaan, mutta kun Löfving näkyi odottavan että
hän puhuisi, kysyi hän epäillen:
-- Uskotko, että tuo venäläinen herra on Sakarin poika.
-- En usko mitään, mutta voihan se olla mahdollista.
Leena vaikeni. Ei tiennyt mitä sanoa, mutta vihdoin lausui hän: -- Sillä
ei ole asia todistettu, mitä hän on kertonut Tapanille, mutta vaikkapa
niin olisikin, niin sanon minä, että olit täysin oikeassa kun ammuit
kavaltajan. Sitä ei tarvitse katua.
-- Eipä tarvinne katua ampumista -- mutta lapsi! Tuo pieni viaton lapsi
on usein näyttäytynyt minulle, niin että nukkuessanikin olen halunnut
tietää pelastuiko poika ja mikä hänestä on tullut.
-- Ehkä voisit nyt saada tietää.
-- Jos onkaan syytä tietää, vastasi Löfving hiljaa ja kumartui
käsivarret polville nojattuina. Tehty on tehty.
Hän peitti kasvot käsiinsä. Semmoisena ei Leena ollut häntä nähnyt
koskaan. Itkikö hän? Leena ei rohjennut häiritä häntä, ja siten jäi hän
istumaan paikalleen, mutta kun hän vihdoin nosti päänsä, huomasi Leena,
että hän oli kalpea.
Itse hän ei ollut mistään tunteista tietävinään. Hän nousi reippaasti,
sulki Leenan syliinsä ja kysyi ikäänkuin pilkalla:
-- Kuule Leena, sano suoraan, etkö ole monta kertaa katunut, että otit
minunlaiseni kivekkään mieheksesi, kun sentähden olet saanut kestää niin
monta kovaa?
-- En toki, Löfving, siksi olet minulle rakas, eivätkä voimani olisi
kestäneetkään, jos en vapaaehtoisesti olisi ruvennut sinulle.
Löfving tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä lempeästi.
-- Lue minulle Jumalan sanaa, pyysi hän.
Leena otti virsikirjan kirstusta ja luki siitä sotarukouksen. Sitten
rupesi hän lukemaan toistakin virttä, mutta ennen kun se loppui aukeni
ovi ja Maria astui sisään. Huomattuansa missä toimessa oltiin, istuutui
hän hiljakseen oven pieleen. Mutta kun Leena oli lopettanut tukemisensa
ja hiljaa rukoillut, nousi Maria tervehtimään. Kyllä hän oli tänään jo
nähnyt sekä Löfvingin että hänen vaimonsa, mutta heidän kodissaan oli
hän ensi kertaa.
-- Kuinka lämpöiseltä ja iloiselta neiti näyttää, hymyili Leena. Ilo on
harvinainen tätä nykyä.
-- Isäni on jo tulossa muutaman virstan päässä. Mutta miksi ette tahdo
sanoa minua Mariaksi, vaikka olen sitä niin hartaasti pyytänyt.
Leena hieman pudisti päätänsä. -- Ei, se ei sovi minulle. Löfvingin isä
oli pelkkä korpraali, ja minun oli köyhä vänrikki. Kuinka sopisi meidän
sinutella majuri Sprengtportin tytärtä.
Tyytymättömyyden piirre näkyi Mariassa. -- Kuinka olemme siis Martti ja
minä voineet olla kuin sisarukset? Ja ehkä tulen hänen vaimokseen,
vaikka Martti on Löfvingin poika ja minä Sprengtportin tytär.
-- Se on toista.
Löfving oli silmillään seurannut kumpaakin, ja nyt ryhtyi hän puheeseen:
-- Jumala kerran maksaa isällenne sen, minkä hän on minulle tehnyt,
kasvattamalla poikani mieheksi.
Maria kirkastui ja vastasi vilkkaasti: -- Isä pitää Martista kuin omista
pojistansakin, ja on usein sanonut, että vaikka me yhteen aikaan olimme
niin köyhät, ettei ollut leipää huomeneksi, niin ilmaantui aina joku
apu, ja isä uskoo, että Jumala lähetti sen sentähden että autoimme
teitä.
Vakavuutta, lämpöä ja tarmoa kuvautui Löfvingin kasvoissa, kun hän
vankalla äänellä lisäsi:
-- Mikäli minuun tulee, ei saa majuri Sprengtport koskaan syytä katua
hyvyyttänsä, sen tähden sanon suoraan mitä ajattelen, eikä neiti saa
käsittää sitä toisin kuin se on tarkoitettu.
-- Minulle voitte puhua avonaisesti.
Ja Löfving jatkoi: -- Joskin Martti nyt on kasvatusvanhempiansa
likempänä kuin minua, niin tiedän mitä hän teistä ajattelee. Mutta ellei
hän ole kyllin järkevä noudattaaksensa neuvoani, niin olkaa te
ymmärtäväisempi, ja valitkaa itsellenne toinen kuin Löfvingin köyhä
poika.
-- En huoli rikkaista ja mahtavista. Martti pitää minusta ja minäkin
hänestä.
Löfving katseli tuota somaa tyttöä mielihyvällä. Hän näytti niin jalolta
ja hyvältä.
-- Hyvä, sanoi hän, mutta Martin vaimoksi ette saa tulla. Viitaten
Leenaan jatkoi hän: -- Tuossa näette yhden, joka ei ole rutistunut,
mutta semmoisia ei ole monta. Hän on ollut kuin terästä. Surut ja vaarat
ovat painaneet häntä maahan, hän on ponnahtanut ylös jälleen, mutta
teidät ne musertaisivat.
-- Ei laisinkaan, huudahti Maria reippaasti. En aio mennä naimisiin, en
ainakaan pitkään aikaan, mutta nyt tahdon miesten kanssa sotaan, ja
Martti on luvannut ottaa minut mukaansa, jos rupeen hänen vaimokseen.
Löfving naurahti, mutta tunsi itsessään melkein kauhua ja sanoi
varoittaen: -- Älkää häntä kuulko; kuulkaa isäänne.
-- Sitten saisin istua uunin pankolla elinaikani, ja jos sota syttyy,
niin minut lähetetään Tukholmaan, mutta sinne en tahdo. Tahdon tehdä
Ruotsin puolesta minkä voin.
Leena oli vaijeten kuunnellut ikäänkuin asia ei olisi häneen koskenut,
mutta nyt ryhtyi hän puheeseen ja varoitti hänkin: -- Niin teistä
tuntuu, kun ette tiedä mitä sota on, mutta kuulustelkaa mitä ne ihmiset,
jotka elivät vuosina 1710--1720, kärsivät; silloin tiedätte paremmin
olla varuillanne.
Marian itsetunto syttyi, kun epäiltiin ettei hän mihinkään kelpaa, ja
vähän moittivalla äänellä lausui hän kääntyen Leenan puoleen: -- Ettekö
tiedä, että olen syntynyt Siperiassa, Tobolskissa, että olin vangin
lapsi, kunnes meidän soturimme rauhan jälkeen palasivat? Ettekö luule
minun tietävän mitä sota on? Kuinka sai isäni kärsiä!
-- Ja äitinnekin, lisäsi Leena vakavana.
Maria vastasi tyynesti: -- Ehkä tapahtuu vielä semmoista, mutta silloin
tahdon olla mukana. Mitä isäni ja äitini ovat kestäneet, sitä minäkin.
Isäni puhuu ihaillen äidistäni, ei hänen kauneutensa vaan hänen jalon
luonteensa ja uhraavaisuutensa tähden. Hänen kaltaisekseen tahdon tulla.
Samassa syöksi Martti sisään huudahtaen: -- Täälläkö sinä olet, Maria?
Ällistyneenä säpsähti Maria ylös, hän oli kokonaan unohtanut asiansa.
Hän oli tullut kuulustamaan, sopisiko majuria saada majaa Löfvingin
luona, vai odotettiinko jo paroonia tulevaksi.
Kun talonväki sai tietää mistä oli kysymys, arvelivat he, että se kyllä
käy päinsä. Sopu tilaa antaa. Majuri ajakoon siis suorastaan heidän
luoksensa. Martti valmistui viemään tätä sanaa majurinrouvalle, ja Maria
aikoi mennä hänen kanssansa noutamaan isää varten patjoja.
Martti tarttui Marian käteen ja veti hänet luoksensa.
-- Tiedättekö että Maria on omani.
-- Tiedän, vastasi Löfving, niin kauan kun hän voi sinua seurata, mutta
kun myrsky puhkee ja vie teidät mukanaan, niin saa Maria sulloa pussinsa
täyteen kärsivällisyyttä ja uskollisuutta sekä lähteä Ruotsiin, siellä
muiden pakolaisten kanssa rukoillaksensa niiden puolesta, jotka ovat
heille rakkaat.
Martti katseli Mariaa hellästi. -- Sitä olen hänelle sanonut. Hän vaan
ei tahdo.
Maria vetäytyi pois. -- Miksi tahtoisin sitä, joka ei ole oikeata.
Miehuudesta aateloittiin isoisäni. Saksanmaalla taisteli hän Kustaa
Aadolfin lippujen alla luterilaisen uskonsa puolesta. Yhtä urhoollinen,
uskollinen ja jalo on ollut isänikin, sen tiedätte. Kuinka olisin minä,
hänen tyttärensä, heitä huonompi.
Löfving synkistyi. -- Synnyttäkää poikia ja opettakaa heitä tuottamaan
kunniaa Sprengtportin nimelle, niin teette isänne puolesta enemmän kuin
jos kaadutte miekka kädessä.
Mutta Maria ei tahtonut peräytyä. Hänestä oli vastenmielistä kun häntä
ei ymmärretty, ja puhkeamaisillaan oli se uhma, joka piili hänen
sydämmensä pohjassa. Mutta olihan Löfving Martin isä, ja sentähden
vastasi hän vienosti:
-- Kuinka voisin opettaa muille sitä, mitä en ole itse tehnyt tai
osannut. Sukuni on rakastanut suurta ja jaloa, sentähden että ovat
ajatelleet suuresti ja jalosti, mutta kun minun tunteeni ovat samat kuin
heidän, niin vaaditte minua kuolettamaan näitä tunteita tai vaihtamaan
niitä kehnouteen ja itsekkäisyyteen.
Martti näytti onnelliselta ja hymyilevältä. -- Nyt kuulette, olenko minä
häntä kehoittanut.
Pää kohotettuna lisäsi Maria: -- Wilho Sprengtportin tytär tietää itse
mitä hänen on tehtävä. Tule Martti! Ystävällisesti nyykäten lähti Maria,
ja Martti seurasi häntä.
Ääneti katseli heitä Löfving, mutta heidän lähdettyään hän lausui: --
Ennen sopivat vesi ja tuli kuin nuoruus ja viisaus.
10.
Leenakin lähti toimiinsa, ja kun Löfving nyt oli yksinään, tunsi hän
olevansa levon tarpeessa. Tapanin kertomuksen nostama kuohu oli jo
hänessä talttunut, ja mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä selvemmäksi
kävi hänelle, että kuka ikinä tuo venäläinen herra olikin, ei hän
ainakaan ollut Sakarin poika. Harhaan joutuneita oli tähän aikaan
kosolta.
Istuen penkillä tunsi Löfving väsymystä, nukkumiseen kuitenkaan ei ollut
aikaa, mutta savun vetäminen rakkaasta piipusta oli jo sekin jotakin.
Nahkamassistaan rupesi hän sitä täyttämään, mutta samassa aukeni ovi ja
sisään astui tuo venäläinen herra, Attila. Valkoisella nupulla
kaunistettu hattu päässään astui hän keveästä esiin. Komea mies hän oli
ja liikkeet olivat sivistyneen miehen. Kaunis Inkerin rykmentin univormu
sopi hänelle hyvin. Ajan tavan mukaan oli hänellä tukka puuteroittuna,
mutta kankipalmikon sijassa kiemuroidut kiharat korvien takana, joista
hänen nuoret kasvonsa saivat pehmeämmän leiman kuin niissä ehkä muutoin
olisi ollut.
Venäläisen upseerin astuessa sisään tunsi Löfving tempovaisen pistoksen
sydämmessään, mutta kohta oli se voitettu, ja vähintäkään
mielenliikutusta ilmaisematta kohtasi hän varmalla katseella vieraan
silmää.
-- Asutteko täällä, kysyi Attila, vähän murtavalla suomenkielellä,
katsellen ympärillensä huoneessa.
-- Asun. Suvaitseeko luutnantti istua? Ja jos tyydytte karkeaan
tupakkaan, niin olkaa hyvä, sanoi Löfving tarjoten toista piippua.
Venäjän sotamiehet ovat usein minulle luovuttaneet leipänsä ja
tupakkansa. Nyt olen minä tarjoojana. Vasta tarjoomme toisillemme muuta
ja pahempaa.
Attila otti piipun keveästi kumartaen, mutta kun Löfving iski tulta
sanoi Attila: -- Ei nyt!
Löfving ei ollut millänsäkään, poltteli vaan yksin piippuansa ja
kehoitti toistamiseen luutnanttia istumaan.
Attila laskihe istumaan leveälle penkille akkunan alle; Löfving asettui
polttelemaan uunin eteen.
-- Kerrotaan, sanoi Attila, että Ruotsin sotajulistus jo on ollut useita
päiviä matkalla Pietariin.
-- Lienee kai totta.
Attila katsoi Löfvingiin: -- Siis pian kohtaamme toisemme taas.
Löfving silmäili melkein uhmaavana: -- Sanokaa sitten hyvästit
Viipurille.
-- Ei koskaan!
Entisen kivekkään ryhti kävi ylpeäksi: -- Viipuri on meidän, ja jos
kerran vedämme miekan tupesta, niin emme sitä sinne pistä takaisin,
ennenkuin Suomi on yksi eheä kuin ennen isoavihaa.
Attila hymyili synkkänä ja epäilevänä: -- Niin te luulette.
-- Niin ajattelevat kaikki rehelliset miehet Ruotsin valtakunnassa.
-- Ehkä, mutta eivät ainakaan ne, jotka ovat menneet kuolemaan
sentähden, että Ruotsi on joko liian voimaton tahi välinpitämätön
pitääksensä Suomea.
-- Valehtelette! tiuskasi Löfving. Näyttäkää yhtä edes.
Attila nousi: -- Noista monista tiedän yhden, joka oli syntynyt
Valkjärvellä, ja jolla oli Narvassa syntynyt ystävä. Kun suuri
pohjoismainen sota alkoi, lähtivät he yhdessä Wrangelin armeijaan.
Narvan taistelussa joutuivat he vangiksi, mutta molemmat karkasivat ja
parin vuoden päästä tapasivat he toisensa Muolassa ja vangittiin taas
Pähkinäsaaren luona. Venäjältä karkasivat he vieläkin yhdessä, ja
yhdessä heidät sitten nähtiin kaikkialla missä vaara oli suurin. Heidän
ystävyytensä oli ihmeteltävä.
Löfving, istuen uunin ääressä, oli laskenut piipun alas. Hän unohti
polttamisen ja vastasi hiljaisena: -- Sitä uskollisuutta, joka syntyy
vaarojen kesken, eivät käsitä rauhan miehet. Sitä olen kokenut.
Attila jatkoi uudestaan istuutuen: -- Sen tiedän, mutta niiden, joista
puhun, oli laita varsin omituinen. He olivat kaikista urhoollisimmat,
mutta sittenkin luonteiltaan jotensakin erilaiset. Toinen oli laupias ja
lämminsydämminen, ansaitseva samaa rakkautta, jolla hän itse rakasti.
Toinen oli rohkea, kova ja kylmä, mutta ylevämielinen, jalo ja hyvä --
jos hän tahtoi.
-- Tahtoi! huudahti Löfving kiihkeästi. Hyvä on sanoa. Hän oli
ponnahtanut ylös, mutta istuutui taas, ja Attila jatkoi tyynellä
vakavuudella: -- Kaksi veljeä saattaa väärin käsittää toisensa, kadehtia
toisiansa, kinata ja erota vihassa, mutta nämä kaksi eivät semmoista
ymmärtäneet. Mitä toinen tahtoi, sitä oli jo toinen ajatellut, mihin
toinen ryhtyi, sitä riensi toinen panemaan toimeen, ja missä vaara oli
suurin ryntäsi kumpikin esiin suojellaksensa toista. Ja kuitenkin -- --
Löfving katseli Attilaa terävästi silmiin: -- Mitä tarkoitatte?
Tyynesti, ikäänkuin ei asia olisi kumpaankaan koskenut, kertoi Attila:
-- Isonvihan verisen kauhun tunnette. Mutta siitäkin tuli loppu, ja
nääntyneenä makasi Suomi paarilla. Kuoleman rauha vallitsi kaikkialla,
sillä itse vihollinenkin sääli onnettomuuttanne.
-- Niin tosin, myönsi Löfving kalpeana, kuoleman rauha. Sitä ennen oli
Suomi kuitenkin itkenyt verta.
-- Mutta kaikki alistui vihdoin kohtaloa alle, kaikki paitsi noita kahta
ystävää ja heidän rajut miehensä.
-- Mitä se teitä koskee? kysyi Löfving uhmaten.
-- En puhu itsestäni, puhun kivekkäistä. He yhä uhmasivat ja tekivät
maan valloittajille vahinkoa minkä voivat. Viholliset olivat leppyneet,
mutta kivekkäät virittivät uudestaan heidän vihansa, ja kun sissit
olivat kadonneet kuin salama pilvessä, silloin saivat naiset ja lapset
kärsiä koston heidän teoistaan.
-- Aina on maalla viisaita, kun hätä on merellä, vastasi Löfving
ylpeästi, mutta Attila ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan
horjumatta: -- Siten tulivat kivekkäät kaikissa tapauksissa maan
pahimmaksi kiroukseksi, ja pahin niistä oli Löfving.
-- Kyllä, niille jotka kavalsivat kuningastansa.
-- Niin te sanotte, mutta ystävänne Sakari näki sen turmion, mikä
kivekkäistä tuli, ja tahtoi ehkäistä heidän turhat taistelunsa. Ystävä
tahtoi säästää maata, kun se ei enään ollut pelastettavissa, mutta
Löfving pysyi leppymättömänä.
-- Siinä tuomitkoon Jumala ettekä te. Tahdon kuulla niiden nimet, jotka
rohkenevat väittää, että Suomi oli vapautettu velvollisuudesta taistella
vapautensa ja kuninkaansa puolesta.
-- Sitten kun moni muu oli sitä sanonut, sanoi sitä Sakarikin.
-- Sakari! hän oli konna.
-- Ja sittenkin olitte hänen ystävänsä kunnes tulitte hänen
murhaajakseen.
-- Oikeastaan hän kavalsi minut, kuninkaansa ja Ruotsin valtakunnan.
-- Hän ei kavaltanut, mutta sanoi totuuden teille ja miehillenne, mutta
te ette tahtoneet häntä kuulla.
-- Emme tahtoneet, emmekä rehellisinä ruotsalaisina tahdo vastakaan.
-- Mutta saattaa tulla se päivä, jolloin myönnätte, että isäni oli
oikeassa.
Löfving ponnahti pystyyn: -- Isänne? huudahti hän kauhistuneena;
voisitteko sanoa ne sanat Jumalan edessä?
Attila lähestyi muutamia askeleita. -- Voin, Löfving, olen Sakarin,
teidän ystävänne poika. Olen se lapsi, joka leikki teidän Marttinne
kanssa vaimonne kuoltua ja kun ystävänne vei kodittoman poikanne
vaimonsa hoidettavaksi.
Löfvingin sydän ikäänkuin lakkasi tykyttämästä. Ei sanaakaan päässyt
hänen huuliltansa, ja lasimaisella katseella tuijotti hän Attilaan. --
Elävän Jumalan nimessä, älkää pettäkö minua, puhkesi hän vihdoin
sanomaan.
-- Oma äitini, vastasi Attila, on tämän kaiken minulle kertonut.
Sentähden tunnen teidät ja tiedän kuka olen.
Löfving seisoi pitkän aikaa äänetönnä. Vihdoin nousi kyynel hänen
silmiinsä ja vieri hänen poskilleen. -- Vai olette te pikku Sakari,
sanoi hän masentuneella äänellä. Olen useasti kantanut teitä sylissäni.
Oletteko nyt täällä kostaaksenne?
Liikutettuna kääntyi Attila pois, mutta katsoi uudestaan Löfvingiin: --
Kuka tietää mitä olisin tehnyt teidän sijassanne. Olen nuori, mutta olen
kuitenkin elänyt tarpeeksi nähdäkseni, ettei korkein ole sama kaikille.
Teidän ystävyytenne isääni ja hänen teihin takaa, että uhratessanne
ystävänne uhrasitte itsennekin.
Löfving huomasi sekä Attilan piirteissä että hänen sydämmessäänkin syvää
tuskaa ja vastasi vienosti: -- Kun minä sinä yönä aukasin mökkini oven,
en vielä aavistanut mitään. Tulin auttamaan ja varoittamaan, mutta se
mitä silloin näin, kun isänne ja äitinne suojelivat luonansa maan
vihollisia, sai vereni hyytymään, ja rohkeasti ammuin mitä minulle
maailmassa oli kalliinta. Sitten juoksin, Martti sylissäni, juoksin
minkä jalat jaksoivat. Palavat mökin liekit valaisivat metsän, taivaan
tähdet tuikkivat mihinkä vaan katselin, mutta minulle oli maailma
mustennut, eikä väkeni tuntenut minua toisena aamuna; tukkani oli
yhdessä yössä harmaantunut.
Molempien miesten katseet kohtasivat toisensa. Attila läheni varmoin
askelin Löfvingiä: -- Ystäväksenne en voi koskaan tulla, mutta jos
tahdotte tarttua rehellisen vihollisen käteen, niin tuossa se on.
-- Minun käteni on verissä, sanoi Löfving värisevällä äänellä, mutta
uskollinen ja rehti.
Löfving ojensi kätensä ja Attila pusersi sitä.
-- Paljon on puhuttu Tapani Löfvingistä, jatkoi venäläinen soturi, mutta
synkkiin sanoihin lisättiin aina, että hän oli mies kestämään kaikkia ja
sankari, jommoista maailmassa ei ole monta.
Löfving yritti hymyillä, mutta tuskallinen piirre siitä koitui: --
Oikeuden tunnustus vihollisen puolelta on enemmän arvoista kuin
ystävyyden kiitokset. Saattaisi minulla olla teille jotakin sanottavaa,
ehkä näkisitte minussa muuta kuin murhaajan, mutta isänne muisto on
minulle pyhä, enkä menettele teitä kohtaan toisin kuin tahtoisin, että
muut menettelisivät minua ja poikaani kohtaan. Löfvingin pää vaipui ja
hän katseli alaspäin.
Attila tarkasti häntä vaijeten. Täällä hänellä ei ollut mitään
tekemistä, hänen tiensä vei kauvaksi täältä.
11.
Attila teki lähtöä, kun Maria isän viitta olallaan ja patja kainalossa
palasi. Nähdessään vieraan miehen vieraassa univormussa pysähtyi hän
äkkiä ällistyneenä katsellen vuoroon Löfvingiin ja vieraaseen. Tuo on
kaiketi se ryssä, josta Tapani puhui.
Attila huomasi hänen hämmästyneen katseensa ja sanoi kahdella päällä
lähteäkö vai jäädä: -- Älkää peljätkö minua.
Ne sanat saivat Marian taas toipumaan. Katsellen Attilaa silmiin vastasi
hän: -- Aseellistakaan miestä en pelkäisi Löfvingin rinnalla.
Löfving loi silmänsä kumpaankin ja kysyi Marialta: -- Onko Martti
kertonut että hänellä pienenä oli Sakari niminen leikkikumppani?
-- On; se oli hänen kasvatusveljensä kun häntä hoidettiin Walkjärvellä.
Kuuden vuoden ikäisinä joutuivat he erilleen.
-- Ja nyt ovat kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisiä. Sakari seisoo
tuossa.
Sanomattomasti hämmästyneenä nosti Maria kauniit silmänsä Attilaa
kohden: -- Onko se totta?
Attila läheni häntä. -- On. Olen Suomesta kotoisin, yhtä varmaan kuin
kukaan teistä.
Nyt astui Löfvingkin lähemmäksi ja lausui avomielisemmin kuin ennen: --
Teissä ei mikään muistuta isästänne eikä äidistänne. Sittenkin tuntui
minusta ikäänkuin tuntisin silmänne.
Maria seisoi yhä ovenpielessä, mutta astui nyt Löfvingiä kohden ja
sanoi: -- Isä on vihdoin tullut, mutta hänen täytyi kohta mennä linnaan.
Luullakseni hänellä oli käskyjä eversti Willebrandille, mutta hän tulee
tänne kohta kun pääsee. Valtiopäivät lienevät nyt päättyneet, mutta
isällä oli tuskin aikaa tervehtimiseen, sillä Bildstein ja Grönhagen
veivät hänet mukanaan, vaikka hän oli niin väsynyt, että tuskin pysyi
jaloillaan. Vanhat haavat ovat isää kovin vaivanneet matkalla; toin
hänelle patjan, jotta hänellä kohta olisi jotain mihin nojautua.
Marian kylmyys vaikutti Attilaan vastenmielisesti.
-- En tahdo enään häiritä, sanoi hän Löfvingille, tarttuen hattuunsa ja
hansikkaihinsa.
-- Meitä ette häiritse. Majuri ei ehdi varsin pian, ja neiti on tottunut
sotilaihin.
Attila epäillen jäi.
-- Älkää vielä lähtekö, pyysi Löfving. Tahtoisin mielelläni kuulla
enemmän entisen ystäväni pojasta. Elääkö äitinne.
-- Elää. Hän hoiti minua lapsena. Mutta sittemmin ovat hänen päivänsä
kolkot ja ihmeelliset. Elämän suuret murheet ovat painaneet hänen
sieluansa, ja niistä hän on saanut kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Hän voi
ennakolta sanoa ja varoittaa semmoisista, mitä ei kukaan aavistakaan.
Marian kylmyys hävisi tätä kuullessa. Kääntyen Attilaan kysyi hän: --
Voiko murhe tehdä ihmisen semmoiseksi?
-- Ainakin sanoo äitini, että tuska, murhe ja kaipuu ovat hänet
semmoiseksi tehneet.
-- Entä te? kysyi Löfving. Kuinka olette tulleet siksi, mikä olette?
-- Ihmettähän se oli. Neljäntoista vuotiaana leikin eräänä päivänä
muiden sotavankien lasten kanssa Wolgan rannalla. Sinne tuli eräs
kenraalin poika opettajansa kanssa soutelemaan kymissä. Huimapäinen
poika juoksi kapealle laudalle, joka oli laskettu kahden proomun väliin,
putosi siitä veteen ja upposi, vaikka koetimme auttaa. Kun kenraali sai
tietää, että minä oman henkeni uhalla olin nostanut hänen kuolleen
poikansa, tahtoi hän minua palkita, ja lopulta hän otti minut
kasvatuspojakseen.
-- Siis olette kasvatettu Venäjällä? kysyi Löfving.
-- Ainoastaan kuudentoista vanhaksi. Kasvatusisäni oli synnyltään
saksalainen ja palasi rauhan jälkeen Mainziin. Siellä sain sen
kasvatuksen, joka teki minut mieheksi.
-- Ja nyt palvelette Venäjän lippua?
-- Niin teen. Pari vuotta sitten tarjosi minulle Viipurin komentaja,
paroni Buddenbrock, paikan luonansa Viipurissa. Edullisempiakin paikkoja
oli minulla tarjona Saksassa, mutta kasvatus-isäni oli kuollut, olin
yksin ja halusin palata tänne.
Maria oli tarkkaan kuunnellut; isän viitta alkoi tuntua painavalta ja
hän etsi seinästä naulan, johon sen panisi riippumaan. Mutta naula oli
liian korkealla, ja kun Attila huomasi hänen yrityksensä, tarjoutui hän
auttamaan, mutta Maria kääntyi pois.
-- Miksi en saa teitä auttaa? kysyi hän ystävällisesti.
-- Autan itseäni, vastasi Maria ylpeästi.
-- Vai niin, ymmärrän! Attila vetäytyi kylmästi syrjään.
Maria katseli häntä tutkivaisesti. Ehkä oli hän ollut väärässä, ehkä
mennyt liian pitkälle. -- Miksi, kysyi hän vienosti moittien, olette
vihollistemme puolella, vaikka synnyitte Ruotsin lipun alla?
-- Miksi on niinipuu niinipuu ja mänty mänty? Miksi ette te jäänyt
Siperiaan, vaikka synnyitte siellä?
-- Mistä sen tiedätte?
-- Tiedän teistä paljon, mutta te ette tiedä minusta mitään, ja meitä
ylempänä on se, joka ehkä tietää, että kerran saattaa olla tälle maalle
hyödyksi, että minä kuulun siihen valtakuntaan johon kuulun.
-- Hyödyksi? huudahti Maria pahoillaan ja hämmästyneenä.
-- Ainakin toivon voivani lieventää Suomen huolia, jos sota syttyy.
-- Mitä meidän huolemme teihin koskevat?
-- Luuletteko, että minulla on paljonkaan, mikä minuun koskee?
Neljääntoista vuoteen en ole ketään voinut omakseni sanoa.
-- Senpä tähden ette ole rakastanut ettekä kaivannut.
-- Sen te, jolla on kaikki, vähimmin käsitätte.
_Maria._ Jos olisitte rakastanut omaanne, niin olisitte tullut
tiedustelemaan, ja jos olisitte tiedustellut, niin olisitte nähnyt mikä
surkeus tässä maassa on.
_Attila._ Ettenkö tietäisi?
_Maria._ Sitä pahempi teille, sillä joko ette ole tarpeeksi
tiedustellut, tietääksenne kuinka tämän köyhän Suomen palasista on
tapeltu, tahi ei meidän kärsimyksemme teitä liikuta. Olette ehkä valmis
minä päivänä hyvänsä lisäämään niitä.
Attila katseli katkerin mielin avaruuteen ja äsken ruskeat posket olivat
nyt kalpeat.
-- Tämä päivä on opettanut minulle paljon, sanoi hän. Kun siellä kaukana
ikävöitsin päästä tänne, riemuitsin toivossa saada vihdoin rakkaudessa
ja yksimielisyydessä nähdä näitä synnyinseutujani. Toivoin vielä
kohtaavani isän ja äidin ystäviä, jotka olivat heitä tunteneet ja
arvossa pitäneet. Heille kaiketi minä olen tervetullut muistona niistä,
jotka ovat menneet, mutta joita ei saa unohtaa, ja luulin ettei entisen
ystävän poikaa ainakaan vihattaisi ellei rakastettaisikaan. Nyt olen
täällä, mutta unelmastani ei ole mitään toteutunut, ellei talvipakkanen.
Se käsi, jonka olen tahtonut ojentaa ystävyydessä, siihen ovat
arastelleet tarttua. Ne, joita ikävöitsin ja tahdoin maanmiehinä
tervehtiä, ne muljottavat ensin pukuani ja kääntyvät sitten pois
ikäänkuin telottajasta. Lyhyt on ollut tervehdykseni täällä, mutta pitkä
on oleva jäähyväiseni.
-- Kyllä voi maa menettää miehen, jos mies voi menettää maan, sanoi
Maria.
Löfving tahtoi sovittaa. Hän ymmärsi kumpaakin ja kysyi katsellen
Attilaa: -- Miksi tulette maan vihollisena?
_Attila._ En minä mitään taida suurten rajuille riidoille. Minäkö voisin
ehkäistä Tukholman ja Moskovan vihan!
_Löfving._ Tietysti ette, mutta voitte kyllä ratkaista kehenkä liitytte.
_Attila._ Lähinnä Jumalaa on Suomen mies vaikuttanut sen, että nyt
seison tässä.
_Maria._ Suomen mies!? Pyysikö hän teitä palaamaan?
_Attila._ Pyysi. Kasvatus-isäni oli kuollut ja minä olin yksinäni, mutta
hänen ystävänsä tahtoivat kaikki avustaa minua. Saatoin valita monta
uraa, mutta ei yksikään vetänyt minua kokonaan puoleensa. Niin seisoin
epäröivänä eräänä suvi-iltana, jolloin aurinko laski Rheinin rantojen
taa. Silloin kaikui sävel, siihen liittyi useampia. Ne kasvoivat
kokonaisuudeksi ja muodostuivat hiljaa lauluksi, joka herätti lapsuuteni
muistoja. -- »Yksin istun», kaikui joen toisella rannalla. »Yksin
istun», kaikui mielessänikin, ja monet unohtuneet muistot virisivät ja
kantoivat minut tänne kotia. Näin mökkimme erämaassa, näin isän ja äidin
surussa ja ilossa, mutta ennen kaikkea oman _elämäni_ järven rannalla ja
hongan juurella. Näin sen kauhean yön, isäni kuoleman ja äitini surun ja
sitten vangitun suomalaisen joukon Venäjän sisämaissa, Suomen
kurjuudessaan, niin murheellisena ja kauniina, kehottaen minua tulemaan.
Siellä saan tavata sitä mikä vielä on omani, ja ehkä löydän sen tien
mitä minun pitää kulkea.
_Maria._ Kuinka ihmeellistä!
_Attila._ Sinne, sinne korkeaan pohjolaan. Sinne tahdon, sinne täytyy
minun lähteä. Semmoista ei voi kertoa, se on elettävä. Kun tuolla
rikkaan luonnon ylellisyydessä ja onnen suosiossa näin elämän loiston,
mitä luulette sen minulle olleen? Pelkkä todistus siitä, kuinka köyhä
itse olin. Köyhimmälläkin oli isä ja äiti, sisar tahi ystävä, mutta
ennen kaikkea oma maa. Siellä saattoi jokainen sanoa: se on minun,
täällä minua rakastetaan, sinne odotetaan minua palaavaksi. Mutta jos
minulta kysyttiin mihin kuuluin, niin olin juureton, ajelehtiva lehti.
_Maria._ Mistä sitten tuli se laulu? Kuka osasi laulaa suomeksi kaukana
Saksassa?
_Attila._ Nuorukainen Käkisalmesta, ratsumies, joka oli seurannut
Buddenbrockia etelään. Hän ikävöitsi kotia ja veti minut hiljalleen
muassaan siihen maahan, josta olin lähtenyt.
_Maria._ Mutta ei sen kuninkaan luo, jota teidän pitäisi palvella.
_Attila._ Ehkä palvelette te, ennenkuin kuolemme, keisarillista Venäjän
lippua.
_Löfving._ Varjelkoon Jumala! Ennen kuolkaamme.
_Maria._ Eikö teitä hävetä nostaa asetta veljiänne vastaan?
_Attila._ Mitä teette itse, kun kohtaatte meitä, jotka seisomme
Viipurissa?
_Maria._ Viipuri on meidän, ja meidän täytyy valloittaa se takaisin.
_Attila._ Siitä ei tule mitään.
_Maria._ Emme pyydä teiltä lupaa.
_Attila._ Ruotsi on jo liian heikko meidän joukkojamme vastaan.
_Maria._ Ei niin kauvan kuin sydämmemme on taistelussa mukana.
_Attila._ Sydämmenne kääntyy meidän puoleemme. Niinkauvan kuin Suomi on
Ruotsin rajavartijana uhrataan se, tallataan aseiden kalskeessa ja
veressä.
_Maria._ Ehkä moni meistä kaatuu, mutta entä sitten; toisia kasvaa ja ne
kaikki katsovat meihin ja kulkevat meidän jälkiämme. Jos nekin kaatuvat,
niin kaatuvat he vapaina miehinä.
_Attila._ Minä palvelen Venäjää ja pysyn sille uskollisena, mutta silti
en ole orja.
Puhe lakkasi kun äkkiä Martti astui sisään. Suorastaan meni hän Attilaa
kohden, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: -- Terve tultua. Tiedän että
olet Sakari, ja minähän olen Martti.
Attila pudisti Martin kättä. -- On täällä siis yksi, joka sanoo minua
tervetulleeksi. Enempää en pyydäkään ennen lähtöäni.
Martti hymyili kummastellen. -- Minne siis menet? Heitä nuo venäläiset
korut. Rupee Wrangelin palvelukseen tahi Sprengtportin, niin seisomme
saman lipun alla.
Tyynesti vastasi Attila: -- Yhtä mahdotonta kuin on sinun käydä meidän
kanssamme, yhtä mahdotonta on minun käydä teidän kanssanne.
Martti päästi Attilan käden ja katseli kysyväisenä muita.
-- Kyllä näet, ettei hän kuulu meihin, sanoi Maria jyrkästi ja kylmästi.
-- Etkö kuulu meihin, kysyi Martti hämmästyneenä. Mihinkä sitten kuulut?
Tottahan jäät tänne.
Attila vetäytyi takaisin: -- Minulla on velvollisuuteni niinkuin
sinullakin, mutta jos tiemme käykin eri suuntiin, älkäämme riidelkö. Kun
sota tulee, silloin on toista, silloin iskekäämme taistelussa.
Martin reipas iloisuus hänen astuessaan sisään oli nyt haihtunut ja
pettynyt toivo ilmaantui hänen äänessään, kun hän sanoi: -- Luulin sinun
halunneen meille kuten kotiisi ja kuninkaasi luo.
-- Tahdoin nähdä teitä, mutta meidän täytyy erota. En kuulu enään tänne.
Minun täytyy lähteä.
-- Sen kyllä näkee, ilkkui Martti. Olet meille liian komea ja liian
järkevä.
-- Teet mulle vääryyttä, sillä samalla oikeudella kuin sinä kannat
värejäsi, kannan minä omiani.
Attilan kylmä tyyneys ärsytti Marttia vielä enemmän, ja hän jatkoi
pilkaten: -- Viisas kana munii joskus nokkosiin. Jos olisit ollut siksi
viisas, että olisit tullut tänne virsuissa ja sarkatakissa, niin ei
olisi sinun tarvinnut puhua kauniisti. Olisimme uskoneet sinua ilmankin,
ja siten olisit helpommin voinut vaania asematamme ja sitten luisua
takaisin herrasi luo kielimään mitä olit nähnyt.
Menettämättä malttiansa katsoi Attila uhaten kiihkeään vastustajaansa ja
vastasi väkisellä tyyneydellä: -- Venäjän soturin ei ole tarvis vaania
eikä luisua. Siitä saat kohta todistuksen, jos tahdot. Tuossa on
hansikkaani!
Näin sanoen viskasi hän toisen hansikkaansa Martin jalkojen eteen. Tämä
nosti sen ja sanoi vihan vimmassa: -- Olen valmis!
Molemmat olivat valmiit paljastamaan miekkansa, mutta Löfving riensi
väliin ja eroitti heidät. -- Säästäkää veljesvihat, kunnes tapaatte
toinen toisenne lippujen alla! Nyt on minulla valta.
Attila ojensi kätensä Löfvingille. -- Hyvästi, sanoi hän. Olette hyvä ja
rehellinen vastustaja. Että olen saanut teitä nähdä on minulle kylliksi.
Voimatta enään hillitä harmiansa, riensi hän pois. Mutta Martti ei
tyytynyt. Hän kohotti nyrkkinsä ja loi salamoivan katseen Löfvingiin. --
Ei tuon olisi pitänyt saada lähteä kurittamatta!
-- Anna hänen olla, vastasi Löfving hiljaisesti. Mistä sinä tiedät ketä
tässä olisi ollut kuritettava?
Martti vaikeni. Hänestä oli isä käsittämätön. Hänkin lähti.
13.
Kun Martti oli lähtenyt, vallitsi hiljaisuus tuvassa. Löfvingistä tuntui
kuin olisi lattia polttanut hänen jalkojansa. Paikalleen uunin ääressä
jäi hän seisomaan, mutta piippuansa hän ei sytyttänyt. Maria hyöri,
etsiäkseen sijaa isällensä, kun Buddenbrockille aiottua sänkyä ei saanut
käyttää. Mutta samassa olikin majuri ovessa, ja huudahtaen: -- Isä, isä,
riensi Maria häntä vastaan. Löfvingkin tervehti iloisesti, ja paljon oli
ystävillä puhuttavaa. Majuri valitti matkan rasituksia, ja semminkin
ettei ollut mistään rahallakaan ruokaa saatavissa. Löfving tiesi, että
sama oli laita ympäristön kylissä. Rahvas korjasi jo metsiin mitä sillä
oli.
-- No, hyvä Löfving, sanoi majuri, nyt meillä taas on kaikki valmiina.
Ennen iltaa julistetaan sota.
-- Täällä Lappeenrannassa tiedämme sen ilman julistustakin.
-- Olet tänään tuonut tärkeitä tietoja Venäjän puolelta.
-- En tiedä lienevätkö ne uutisia asianomaisille; useita päiviä on jo
puhuttu vihollisen tulosta. Armfeltin aikana kiitti päällystö saaduista
tiedoista, mutta tätä nykyä palkitaan tiedustelijaa tiuskauksilla, ja
raportit pidetään vaarallisena valheena, koska ei saa säikäyttää
armeijaa.
Sprengtport ei voinut evätä tätä puhetta, mutta ei tahtonut myöntääkään.
-- Meidän kaikkien täytyy kuitenkin antaa henkemme valtakunnan
pelastukseksi.
Majurinrouvan tulo katkaisi keskustelun, ja tervehdittyänsä lähti
Löfving ulos, ettei hän puolisoita häiritsisi.
Rouva riensi miehensä luo, syleili häntä:
-- Vilho, ettäkö vielä kerran eläissäni näen sinut!
Sprengtport hellästi syleillen vaimoansa sanoi: -- Et usko, Elsani, mitä
olemme saaneet kestää. Sota on julistettu.
Rouva kalpeni hieman. -- Hattujen juonia olemme kuulleet tänne saakka,
ja ken ei ole itkenyt, se on manannut.
-- Ruotsin ystävyydestä olemme nyt selvillä, vastasi majuri. Suokoon
Jumala, että saisimme sanoa sille jäähyväiset.
Rouva alakuloisena oli vaiti, mutta alkoi sitten uudestaan: -- Totta te
viimeiseen saakka koetitte säilyttää rauhaa.
-- Koetimmeko! Taistelimme hengen edestä ja monet rehelliset
ruotsalaiset liittyivät meihin, mutta mitään järjestystä ei ollut
olemassa enään. Ranskan rahoilla ostivat Hatut ääniä sodan puolelle.
Puolueraivo ja sotainto leimusi niin, että Tukholma tuntui
hulluinhuoneelta. Mitä ikinä meidän puoleltamme sanottiinkin, vastattiin
siihen röyhkeydellä, ja äänestyksessä meidät voitettiin. Niin kävi, kun
Didron ja Liljenstjerna vaativat, ettei pitänyt lähettää mitään
sotaväkeä Suomeen ilman säätyjen myöntymystä. Maamarsalkka Levenhaupt
piti semmoista lainrikkomista vähäpätöisyytenä, joka ei ansainnut
semmoisen melun nostamista, jos siirrettiinkin muutamia rykmenttejä
Ruotsista Suomeen.
_Majurinrouva._ -- Ja se mies pannaan ylipäälliköksi!
_Sprengtport._ -- Sillä korvataan hänen intonsa sodan asian ajamisessa.
_Rouva._ -- Oli kai semmoinen kiire saada sota julistetuksi, ettei
odotettu meidän edustajiamme, jotka eivät Joulukuussa voineet päästä
Tukholmaan.
_Sprengtport._ -- Tietysti, mutta kyllä me sentään pidimme melua. Isäsi
ja minut uhattiin heittää ulos.
_Rouva._ -- Sepä oli selvää kieltä.
_Sprengtport._ -- Kun sota vihdoin oli päätetty, sanoi yksi meidän
talonpojistamme: »Veriset päät ja Suomen menettäminen siitä lopuksi
tulee.» Mutta siihen vastasi Lewenhaupt: »Erämaita on Ruotsilla vara
menettääkin. Menköön Suomi!»
_Rouva._ -- Ne sanat kostakoon heille Jumala. Mutta sinä olet kalpea,
kipeä, Vilho!
_Sprengtport._ -- Olen liiaksi voimia kuluttanut; täytyy kestää mitä ei
voi välttää. Aina samaa uudestaan. Aina verta, aina valtiollisia juonia.
Ja kellä on Suomessa lapsia, hänen täytyy surra, että niillä on samat
kärsimykset edessään. Jos hengissä palaan, niin saattaa kaikki käydä
hyvin, mutta jos kaadun, ja ehkä sinäkin, mihin joutuu Mariamme ja pieni
Yrjö Maunumme!
-- Älä meitä ajattele, sinun täytyy nyt levätä.
Majurinrouva järjesti patjat penkille ja levitti huivin hänen ylitsensä.
Mutta samassa häämöitti kaksi sinikeltaista töyhtöä akkunan edustalla,
ja huolissaan ettei kukaan pääsisi majuria häiritsemään, riensi rouva
ulos. Mutta ovessa hän jo tapasikin Buddenbrockin ja Wrangelin. Hän
koetti estää heitä tulemasta, mutta väittely joutui majurin korviin, ja
käsittäen että se koski häntä, nousi hän ja tuli ovelle.
-- Kas, tuossahan hän on! huudahti Buddenbrock avoimin sylin rientäen
häntä vastaan. Tunnetko minua, Sprengtport? 30 vuotta on siitä kun
erosimme.
Majuri teki ojennuksen esimiehen edessä. -- Kenraalimajuri Buddenbrock,
vastasi hän tervehtien.
-- Sinulle on vääryyttä tehty, Sprengtport! sanoi Buddenbrock, ojentaen
hänelle kätensä. Sinun pitäisi olla kenraali samoinkuin minä. Syy ei ole
minun, eikä se saa häiritä ystävyyttämme. Sano veljeksi kuten ennenkin.
-- Tunnetko tuota? kysyi Buddenbrock osoittaen Wrangelia.
-- Wrangel, oletko täällä?
Ilosta säteilevin silmin tervehtivät nuo kolme asetoveria toinen
toistansa.
-- Mitä uutta Tukholmasta? kysyi Wrangel virkeästi, mutta odottamatta
vastausta keskeytti Buddenbrock: -- Onko Lewenhaupt jo matkalla tänne?
-- Ei vielä, vastasi Sprengtport. Lähdin Tukholmasta ennen valtiopäivien
loppua. Olin saanut tarpeekseni.
Buddenbrockin silmät loistivat tyytyväisyydestä. -- Koko Tukholma on nyt
kai sodan puolella, kysyi hän.
Mutta synkkänä vastasi Sprengtport: -- Viha Venäjää vastaan on yltynyt
raivoksi. Kreivi Bestusheff ei saa rauhassa liikkua kaduilla. Hänen
akkunansa särjettiin, ja pelättiin että roistoväki ryntää taloon.
Vrangel piti asemaa arveluttavana. Niin pitkälle hän ei luullut
hulluuden menevän.
-- Tukholma, jatkoi Sprengtport, on nyt ihan hurjana ilosta, kun sota on
julistettu. Riemulla ei ole mitään rajaa.
Majurinrouva oli astunut tupaan, kuullut miehensä viime sanat ja kysyi
synkällä vakavuudella: -- Eikö edes naiset ymmärrä itkeä?
-- Vaimoni, esitti Sprengtport. Paroonit Buddenbrock ja Wrangel.
Buddenbrock lähestyi häntä sievästi tervehtien. -- Meidän on hauskaa
Sprengtportin tovereina tavata tuo vanha sotauros täällä onnen helmassa,
se on, perheensä luona. Semmoista iloa ei hänellä ennen ollut.
_Majurinrouva._ Ettekä sittenkään epäile riistää sitä häneltä. Kerrotaan
varmana asiana, että paroni Buddenbrockilla on sotajulistus taskussaan.
_Buddenbrock._ -- Majurinrouva Sprengtportilla on oikeus ennen muita
kuulla tämä uutinen, sillä paljon merkitsee, että on ollut kaikkein
parhaita Kaarle kuninkaan seuraajista, ja sitä on Vilho Sprengtport,
teidän puolisonne ollut.
_Majurinrouva._ -- Tahtoisin että hallitus olisi tyytynyt niihin
urhouden osoitteisiin, joita meidän miehemme ovat suorittaneet. Parempi
olisi ollut säilyttää Venäjän ystävyyttä.
_Buddenbrock._ -- Ja minä toivoisin, että voisitte kuulla, miten
innostuneita ruotsalaiset naiset ovat sotaan. Vakuutan teille, että
heillä on puoleksi kunnia siitä, mikä meitä kaikkia elähyttää.
_Majurinrouva._ -- Sitä en käsitä.
_Buddenbrock._ -- Esimerkiksi minun vaimoni. Hän eräänä iltana sanoi,
että hän oli valmis 20 vuotta kestämään tuskia helvetissä, jos saisi
ilon nähdä meidän hyökkäävän kostamaan Venäjälle.
_Majurinrouva._ -- Siitä vaan huomaa, ettei Ruotsi koskaan ole kokenut
sitä mitä me. Siellä istutaan turvassa, kun meillä kaikki hävitetään ja
menehtyy. Ihmetellään sitten meidän pelkoamme. Mutta jos tätä kestää,
täytyy meidän turvautua Venäjän ystävyyteen. Ruotsi ajatelkoon sitten
mitä tahtoo.
_Buddenbrock._ -- Vahinko vaan ettei Bestusheff kuullut näitä sanoja,
mutta onneksi teille, että sanoitte ne vaan minulle.
_Majurinrouva._ -- Jos Hatut tunnottomuudessaan uudestaan heittävät
meidät Venäjän ja Ruotsin tykkien väliin, niin eipä heidän olisi pitänyt
unhottaa sitä päivää, jolloin tsaari Pietari kuljetti kuningas Kaarlon
armeijaa lippuineen, tykkineen Moskovan kunniaportin kautta. Me täällä
Suomessa alotimme siitä uuden ajanlaskun.
Buddenbrock punastui nähtävästi ja kääntyi selin rouvaan.
Keskustellessaan olivat vastustajat lähentyneet tuvan peräseinää, ja
seisoivat nyt kumpikin Wrangelin edessä. Sprengtport, joka oli tarkasti
kuunnellut heitä, sanoi nyt: -- Kunnia Kaarlo XII:nen muistolle, mutta
väärin hän teki jättäessään Suomen turvattomaksi.
-- Jos ei Suomessa ollut hauska, niin eipä ollut hauskaa Ukrainassakaan,
naurahti Buddenbrock.
-- Eikä Tobolskissa, lisäsi Wrangel virkeästi. Olemme yhtä ja toista
saaneet kokea. Kaarlolaisina taistelimme ja voitimme, joutuaksemme
vihdoin Tobolskiin.
Nämät sanat viehättivät Sprengtportiakin. Ikäänkuin murtuneena kohotti
hän päänsä ja sanoi, silmät säteilevinä: -- kyllä tunnemme onnen
vaihtelua, mutta miehinä kestimme kaikki. Ja miehuus meille jäi.
14.
Nyt saapui ajutantti ilmoittamaan, että kaupungin pormestari halusi
puhutella Buddenbrockia, joka siihen suostui. Siten meni majurinrouvan
viimeinen toivo saada pidättää miehensä luonaan ja hankkia hänelle
lepoa. Rouva lähti huoneesta.
Pormestari astui sisään. Kuultuansa kaupunkia uhkaavasta vaarasta, oli
hän saapunut Savonlinnasta ja pyysi nyt neuvoa, miten kaupungin kassojen
ja varastojen kanssa oli meneteltävä.
-- Ne jätätte paikoilleen, vastasi Buddenbrock. Älkää tehkö mitään.
Pormestari ei näyttänyt tyytyvän semmoiseen vastaukseen. Hattu kädessä
seisoi hän liikahtamatta kenraalin edessä, joka niinikään istui
liikkumattomana. Pormestari oli tullut tänne saamaan hyviä neuvoja
esivallalta, mutta kun korkeat herrat nähtävästi eivät käsittäneet
häntä, jatkoi hän:
-- Porvaristo on pyytänyt minua ilmoittamaan, että jokainen on valmis
auttamaan Lappeenrannan omaisuuden talteen saattamisessa.
Buddenbrock teki kädellään torjuvan ja rauhoittavan liikkeen. --
Lappeenrannan kassat ja varastot ovat täällä yhtä hyvässä tallessa kuin
jos olisivat Tukholmassa.
-- Mutta, intti pormestari, sodan pelko kasvaa joka hetki. Kaupungin
asukkaat valmistautuvat pakoon.
Buddenbrock kiihtyi: -- Paeta he eivät saa. Viekää heille paroni
Buddenbrockilta käsky, että jokainen pysyköön alallaan. Kuningas on
määrännyt minut ylipäälliköksi, minä toistaiseksi hoidan maan
puolustusta ja takaan ettei kaupunkia uhkaa mikään vaara. Sota
julistetaan jo tänään, mutta nukkukoot rauhassa, sillä ensiksikin ei
vihollinen rohkene tulla tänne, ja jos rohkeneekin, niin lyömme hänet.
Pormestari seisoi hetken epäröivänä, mutta sitten kumarsi hän ja lähti
huoneesta.
Tuskin oli hän mennyt, kun Wrangel nousi ja astui Buddenbrockin eteen.
-- Mitä ajattelet kun kiellät naisia ja lapsia aikoinaan etsimästä
turvaa?
-- Aijon itse turvata heitä.
-- Varsin hyvä. Mutta niin suurta edesvastuuta en tahtoisi kantaa. Mitä
Sprengtport sanoo?
Majuri katsahti heihin syrjäisestä paikastaan: Minun mielipiteeni
tunnette. Se saa jäädä sanomatta.
Buddenbrock nousi: -- Otan edesvastuulleni että täällä kaikki jää
paikoilleen, sillä jokainen paon yritys masentaisi sotamiehiä.
Siihen ei vastattu. Yleinen alakuloisuus tuntui mielissä, ja Wrangel
valmistautui lähtemään, mutta Buddenbrock pyysi häntä vielä viipymään ja
toivoi, että vanhat toverit pitäisivät hyvänään aterian, jonka hän aikoi
laitattaa. -- Heittäkäämme nyt huono tuuli. Ei pidä huolehtia siitä,
mitä ei voi muuttaa.
-- Parempi olisi ennakolta ajatella, kuin katua sitä mitä ei saa
muutetuksi, vastasi Wrangel tuimasti, kävellen hattu kädessä.
Majuri arveli, että kun nyt sotajulistus oli Pietarissa, niin oli teko
tehty, mutta näin onnettomasta asemasta saattoivat hullut, vaan ei
järkevät miehet iloita.
Buddenbrock hengitti syvään ja lausui suurimmalla kummastuksella: -- Jos
olisi koko maailma sanonut minulle, että urhoolliset asetoverini joskus
esiintyisivät tuommoisina raukkoina, niin olisin pannut pääni pantiksi,
että se on valhe. Mutta nyt saa Ruotsi kiittää Jumalaa, että uusi polvi
osaa säilyttää isien kunniaa vaikka vanhat -- --
-- Vaiti! huusi majuri, iskien tuimasti nyrkillä pöytään. Raadellut
ruumiimme todistavat kuinka olemme isänmaata palvelleet.
-- Rauhoitu, Sprengtport, pyysi Wrangel. Jos Lewenhaupt ja Buddenbrock
ovat anoneet saada käydä Ruotsin hamerykmenttien edessä ja luulivat
meidänkin niihin kuuluvan, niin on se uusi todistus Hattujen
tyhmyydestä.
Onneksi astui sisään kaksi nuorta upseeria, Hubert ja Ring, tuoden
kansliasta papereita Buddenbrockille, mutta tämä silmäiltyänsä niitä
pikaisesti laski ne pöydälle. -- Jos Myssyt saisivat hallita, niin pian
Ruotsi ryömisi Venäjän jalkain juuressa ja suutelisi keisarin kenkiä
pelastaaksensa Suomen. Mutta kiitos Hatuille, siten ei käy koskaan.
Miekka kädessä osaamme suojella oikeutemme hallita Pohjassa. Eikö niin?
sanoi Buddenbrock nuorille.
-- Totta kai, huudahtivat nämä. Me taivutamme Moskovalaisen niskan,
vakuutti Ring ylpeästi.
-- Ja valloitamme takaisin kaikki Suomen lahden rannikot, lisäsi Hubert.
Sprengtport huokasi. -- Nyt tietää yksin Jumala mitä otetaan, mitä
annetaan.
Mutta nuoret arvelivat, että helppo siitä on saada tieto. Olivat, näet,
kuulleet eräästä ihmeellisestä ämmästä, joka äsken oli tullut
Lappeenrantaan ennustamaan ihmisille. Häntä sanottiin Tasmaksi, ja
paljon väkeä kuului kokoontuvan hänen ympärilleen, sillä ihmeellisesti
hän kertoi heidän salaisuuksiansa ja selitti tulevia asioita.
Puoleksi piloillaan päätettiin hänet kutsua, ja nuoret upseerit lähtivät
häntä hakemaan.
Kun herrat olivat jääneet yksin, sanoi Sprengtport nolomielisenä: -- Ei
ole tarvis tutkia tulevaisia. Täällä ei voi käydä muuten kuin yhdellä
tavalla.
Suuttumuksen katse leimahti Buddenbrockin silmistä. -- Vielä sana, ja
minä raporteeraan, että te molemmat miehuuden puutteesta olette
kykenemättömät pysymään virassanne.
Wrangel tarkasti häntä ylevästi. -- Yksi valhe lisää Hattujen
raporteissa.
Buddenbrock punastui: -- Koska olen valehdellut?
-- Viimeksi kun ilmoitit hallitukselle, että täällä kaikki oli hyvässä
puolustusjärjestyksessä, vaikka suomalaiset käyvät rääsyissä ja näkevät
nälkää.
-- Minusta täällä kaikkialla tuntuu paistin haju, nauroi Buddenbrock.
-- Kyllä se meidän nenäämme tuntuu, jatkoi Wrangel, mutta ei
sotamiesten. Ja mitenkä on aseiden laita, terättömät miekat, lukottomat
pyssyt, ruuti vanhoissa tupakkamasseissa. Entä linnat? Wrangel kääntyi
Sprengtportin puoleen: -- Arvaappas, Haminassa ei ole yhtään
ulkovarustusta, joka pitäisi ympäristön ylänköjä puhtaina, ei yhtään
nostosiltaa. En huoli puhuakaan kaikesta kurjasta mitä on tehty, enkä
siitä mitä olisi pitänyt tehdä.
_Sprengtport._ -- Ja sittenkin tämä Buddenbrock kirjoittaa, että kaikki
on oivallisessa kunnossa.
_Buddenbrock._ -- Mitä hyötyä olisi vaivata hallitusta asioilla, joita
kuitenkaan ei voida muuttaa?
_Sprengtport._ -- Mitä sitten koko puolustuksesta. Parasta on heittää
Suomi oman onnensa nojaan.
Siihen ei vastannut kukaan, mutta katkaistaksensa vaitioloa kysyi
vihdoin Buddenbrock leppeästi: -- Ensikertaako täällä taistellaan? Yksi
ruotsalainen vastaa kymmentä vihollista.
Wrangel asettui kysyväisenä Buddenbrockin eteen. -- Olet näemmä
unhottanut mitä sanoit, kun kuljimme punaisen torin yli Moskovassa.
-- Minä vannoin kostavani, vastasi Buddenbrock.
-- Kyllä, mutta sinä kirosit sitä mielettömyyttä, joka oli syössyt
meidät tähän kuiluun. Silloin huomasit erehdykset, nyt teet niitä itse.
Buddenbrock keikautti itsetietoisena päänsä taapäin: -- Minä en ole
syyllinen hallituksen erehdyksiin. Minä pesen käteni.
-- Ja minä, sanoi Wrangel lyhyesti ja ratkaisevasti, vaadin loppua tästä
sanasodasta. Joka ei tahdo seurata, jääköön tänne.
Wrangel lähti nopein askelin, mutta pysähtyi hengittämään raitista
ilmaa. Tavallisesti oli kuja Löfvingin pirtin kohdalla ihmisistä tyhjä,
mutta nyt sillä kulki väkeä, joka palasi kaupungista uutisia
kuulustelemasta. Liikettä lisäsi kaupungin karja, kilisevine kelloineen
ja lasten ajamana. Buddenbrock ja majurikin tulivat ulos ja pysähtyivät
samoin kuin Wrangelkin. Rientäen saapui vihdoin Ring. -- Tuossa on ämmä,
sanoi hän hiljaa. Kyllä hän ottaa povataksensa.
Nuo kolme päällikköä kääntyivät tuntemattomaan päin. Hän oli kalpea,
hento muija, harmaahapsinen, silmät kummalliset ja syvään painuneet.
Hänen pukunsa oli tavallinen Viipurinpuoleinen, raitainen hame ja
valkonen linnikko päässä. Syvästi niiaten pysähtyi hän vähän matkan
päähän korkeista herroista, mutta Buddenbrock viittasi häntä tulemaan
likemmäksi ja sanoi ruotsiksi: -- Kerropa mitä minulle tähän saakka on
tapahtunut ja mitä vasta tapahtuu.
Kun Sprengtport oli kääntänyt sanat suomeksi, tarttui ämmä Buddenbrockin
käteen ja tarkasti sen viivoja. Sitten hän lykkäsi sen vähän
loitommaksi, yhä silmäillen sen hienoja juovia, mutta silmät eivät enään
näyttäneet kiinnitetyiltä siihen mikä niiden edessä oli, vaan
tuijottivat ikäänkuin avaruuteen.
-- Teillä on korkea ja tuuhea sukupuu. Suuri kunnia ja suuret rikkaudet
ovat takananne, sanoi hän.
-- Ehkä vielä suurempia edessäni.
-- Päänne yli kohoaa tuuheampi oksa kuin teidän.
-- Se varmaankin on poikani.
-- Ei ole poikanne. Hänen viivansa käyvät näin, ja --
-- Ja mitä?
Tasma päästi hänen kätensä. -- En tiedä.
-- Tiedät kyllä, ja tahdon tietää mitä näet.
-- Ei se ole hyvää.
-- Olkoon vaan. Tahdon tietää kaikki.
-- Tuo suuri, tuuhea oksa kasvaa ylitsenne kaikilta tahoilta ja
tukehuttaa teidät. Teitä odottaa väkivaltainen ja häpeällinen kuolema.
-- Kuinka kamalaa! nauroi Buddenbrock. Anna hänelle tuo raha,
Sprengtport.
Mutta Tasma ei tarttunut siihen. -- Kiitos, teidän armonne, minä en
koskaan ota maksua.
-- Miksi et, olethan köyhä.
Mutta Tasma hymyili surullisesti. -- Jumala soi minulle ennustuslahjan
sairastaessani venäläisessä vankeudessa, ja sen sain kai neuvoakseni ja
varoittaakseni. Sentähden en ota maksua.
-- No, entä te, hyvät herrat, ettekö tahdo kuulla kamalasta
kuolemastanne? kysyi Buddenbrock.
-- Olkoon menneeksi, vastasi Sprengtport ja ojensi kätensä ämmälle.
Mutta samassa kuului surkeita valitushuutoja, ja voivottaen näkyi
lyhyenläntä, luiseva ukko, mekko yllään ja virsut jalassa astuvan
kujalla naisväen ympäröimänä. -- Voi, voi! parhaat elukat, mihinkä nyt
joudun?
-- No, mikä nyt? kysyi Wrangel. Ei kukaan vastannut, mutta ukko lähestyi
aivan masentuneena ja väkijoukko seurasi häntä. -- Mikäs on? Sotako on
julistettu?
-- Ei taida olla, valitti ukko, mutta voi niitä ruotsalaisia, kruunun
miehiä! Voi, voi, missä on Löfvingin rouva? Ottivat hänen lehmänsä ja
Hiitolan ja Tellan.
-- Onko totta mitä sanotte? kysyttiin usealta taholta.
-- Kyllä on, nyyhkytti paimen.
-- Kuka otti?
-- Kruunu otti sotaväen tarpeeksi.
Sehän luonnollista, täytyihän väen saada ruokaa, ja kun ei itsellä
ollut, niin otettiin mistä saatiin.
-- Kruunu ei ota ilmaiseksi, se maksaa kaikki, huomautti Wrangel.
-- Kyllä tietysti, myönsi paimen. Kymmenen riksiä hyvästä lehmästä.
-- Verirahoja, huudettiin joukosta. Ryöstävät meiltä köyhiltä
suomalaisilta viimeisetkin. Paras on viedä kaikki metsään, kaivaa
maahan.
Samassa kuului rummunpärrytys. Kujanristeyksessä seisoi vääpeli
rummuttajan kanssa ja suuri paperi kädessä, josta hän luki ilmoituksen,
että kuninkaallinen majesteetti oli ollut pakotettu julistamaan sodan
Venäjää vastaan, kehoittaen kaikkia uskollisesti puolustamaan Ruotsin
valtakuntaa. Siihen lisäsi hän: Kenraali Buddenbrock käskee
Lappeenrannan asukkaita olemaan levollisina ja kieltää pakenemasta.
Väki kuunteli kauhistuneena. Eikö saa henkeänsä pelastaa? Koko vanhempi
sukupolvi oli ollut muassa Isonvihan hirmuisuuksissa. Tiedettiin mitä
sota on.
-- Voi meitä, kuului kaikkialta. -- Voi meitä!
Wrangel, joka toisten upseerien kanssa oli katsonut ja kuunnellut tuota
melua, kääntyi liikutettuna Buddenbrockin puoleen: -- Kamalaa on kuulla
väen kauhistusta.
Buddenbrock kohautti olkapäitään: -- Heidän täytyy alistua ja tukea
meitä.
-- Entä jos sanoisin, että ehkä eivät tee sitä, intti Wrangel.
-- Joutavia, meille puidaan nyrkkiä, mutta vihollista vastaan tapellaan.
Buddenbrock kääntyi lähteäksensä, ja asekumppanit seurasivat häntä,
mutta väki, huolimatta äskeisestä kiellosta, huusi uudestaan: --
Paetaan, paetaan, kohta saattaa olla liian myöhäistä.
-- Ei saa kukaan lähteä kaupungista, komensi vääpeli, se on kielletty.
Siihen ei kukaan vastannut, mutta tiellä näkyi yksinäisenä ja jylhänä
Tasma.
-- Tehkäät haudat avaroiksi! huusi hän. Kuolema käy ympäri etsien
omaansa.
-- Kuulkaa! Tuossa hän taas huutaa, kuiskasi väki kauhistuneena. Nyt jo
kolmatta päivää.
Tietäjätär lähestyi ja huusi taas varoittaen:
-- Tehköön myttynsä kellä on myttyyn pantavaa. Paetkoon ken voi!
Ensimmäisestä hämmästyksestä toivuttiin vähitellen ja muuan vanha ukko
rohkaisi mieltänsä. -- Oletko taas nähnyt jotakin? kysyi hän.
-- Neljä kauheata tulikitaa! Etelästä pohjoiseen, idästä länteen, niiden
välissä hautausmaa ja kaikki kuolleet nousivat haudoistaan. Näin
jättiläishaamun kääreissään; sumuna kulki hän etsien kultaista kruunua.
Se oli Kaarle-kuningas. Hänen edessään vyöryivät liekit palavana roviona
ja tulvivat Lappeenrannan yli, niin että se vaipui metsineen, vuorineen,
kaikkineen. Ja kuningas väänteli käsiään, viittasi kuiluun ja huusi
kuolleille: Kaikki on ollut turhaa! Mutta kuolleet kohottivat
käsivarsiansa taivasta kohti ja lauloivat pyhää virttä, häviten
liekkeihin. Tuuli lauloi valitusvirttä niistä, jotka nyt kulkevat
kuolemata kohti.
Käsivarret riipuksissa ja hehkuvat silmät avaruuteen nostettuina seisoi
siinä Tasma. Ei rohjennut kukaan häiritä häntä, mutta liikahtamatta
paikaltaan kuiskasivat ihmiset kauhun jähmetyttäminä: -- Se tietää
maailman loppua!
-- Katso, huudahti tietäjätär äkkiä: Katso, verta pärskyy ilmassa.
Katso! Kuolleet viittaavat. Paetkaa. Voi teitä! voi!