I Luku.

Vanhat ja nuoret.

1.

Sillä harjulla, jonka rinteellä Lappeenranta sijaitsee, näkyi eräänä

aamuna elokuun keskivaiheilla 1741 kirjava joukko kaikenlaista väkeä.

Kaupungin koko väestö, siviilit ja sotilaat, liikkui sekaisin tahi

muodosti ryhmiä, mitkä keskustellen, mitkä harvasanaisina tahi mykkinä,

mutta kaikissa huomattiin sisällistä levottomuutta, ja silmät tähtäsivät

länteen pitkin n. s. Turun tietä, joka kiemurteli kivisen, mäntyä

kasvavan kankaan poikki. Tiedettiin että sota oli tulossa, olihan siitä

keskusteltu parasta aikaa koossa olevilla valtiopäivillä Tukholmassa, ja

siellä ehkä oli säätyjen päätös jo tunnettukin, mutta Suomessa olivat

vielä sekä ylhäiset että alhaiset epävarmassa levottomuudessa. Vielä

uskallettiin toivoa, että Isonvihan kauhujen ja tappioiden muisto

saattoi estää säätyjä uusista seikkailuista ja pakottaa heitä kuulemaan

suomalaisten valtiopäivämiesten rukouksia säästämään heidän

kotimaatansa. Mutta viime yönä oli levinnyt huhu, että Tukholmasta

tullut kuriiri oli Haminan kautta kulkenut Pietariin Ruotsin

sotajulistus muassaan. Sama huhu oli niinikään tietävinään, että

palanneet valtiopäivämiehet ja useita uusia ruotsalaisia rykmenttejä oli

matkalla Lappeenrantaan, ja että niitä voitiin minä hetkenä tahansa

odottaa. Lisäksi oltiin tietävinään, että suuri sotavoima oli lähtenyt

Wrangelin leiristä Marttilassa puolustamaan kaupunkia, jonka arveltiin

olevan vaarassa. Nämät uutiset olivat salaman nopeudella levinneet

miehestä, mieheen ja nostaneet yleistä hämmästystä. Ei viihtynyt enään

kukaan arkitoimissaan; kuka vaan jaloille kykeni, riensi tapaamaan

toista, joka ehkä tiesi asiasta enemmän. Tästä kuitenkaan ei ollut

mitään tietoa päällystön puolelta, joka kaiketi tiesi enemmän kuin

yksikään muu, ja sen nojalla virisi toivo uudestaan, mutta Myllymäeltä

ei tahtonut kukaan poistua, sillä siellä näkyi ja kuului paraiden mitä

tämä merkillinen päivä ehkä toisi mukanaan.

Niiden joukossa, jotka kiihkeimmin tirkistelivät maantielle päin, oli

majurinrouva Sprengtport. Liikkumattomana kuin patsas seisoi hän siellä,

yksivuotinen poikansa sylissään ja vasen käsi varjostamassa silmiä.

Vanhempia ja nuorempia upseereja näkyi jonkun matkan päässä nousevan

mäkeä ylös, ja niiden joukossa tunsi majurinrouva everstit Bildsteinin

ja Willebrandin, everstiluutnantit Du Rietzin ja Bredenbergin sekä

majurit Grönhagenin ja Fieandtin. Nähneekö joku heistä häntä? Voi jospa

joku suuntaisi askeleensa sinne, missä hän seisoi! Kyllä tosin hetkeksi,

mutta sitten he poikkesivat toisaalle ja näkyivät vasta uudessa ryhmässä

Wrangelin edessä. Olisipa hän mielellään rientänyt sinne, kysyäksensä

olivatko mitään tärkeätä kuulleet. Mutta koko eilispäivän oli levottomia

ihmisiä tunkeillut heidän luoksensa, eikä ollut soveliasta alituisesti

vaivata niitä, joiden hartioita painoi niin suuri edesvastuu ja niin

monet huolet. Majurinrouva päätti levollisena jäädä paikalleen.

Solakkana ja arvokkaana seisoi hän siinä tytärpuolensa Marian ja

luutnantinrouva Löfvingin parissa, viime mainittu tunnettu Leenan

nimellä ja Isonvihan ajoilta mainehikkaan sissin, Tapani Löfvingin,

vaimo. Majurinrouva ei ollut koskaan ollut kaunis, mutta hänen

ryhdissään ja liikkeissään oli arvokkaisuutta ja suloa, joskus myös

jonkinlainen kylmyys, mutta sitä lievensivät pirteät kasvot, joiden

äkilliset vaihtelut ilmaisivat lämpöveristä, kiihkeätä luonnetta. Maria

Sprengtport,[1] majurin tytär edellisestä naimisesta, oli

kaksikymmenvuotinen, keskikokoinen tyttö. Hänen tuikkivat silmänsä

viittasivat ulkomaalaiseen syntyperään, mutta vaaleat, vähän kiharaiset

hiukset olivat äidin, suomalaisen papintyttären Anna Amnorinin perintöä.

Kasvojen muoto, niiden sirot piirteet ja terve hipiä tekivät hänet

kauniiksi tytöksi, mutta tuntuvimmin eroitti hänet muista jonkummoinen

valoisa, säteilevä ilmaus hänen sisällisen elämänsä lähteestä. Iloiselta

ei näyttänyt kukaan Suomessa tähän aikaan. Edelliset ja nykyiset surut

olivat painaneet leimansa vanhoihin ja nuoriin, eikä Maria ollut minään

poikkeuksena. Mutta kun syystä jostakin hänen intonsa virisi tahi

hymyily nousi hänen huulilleen, silloin koitti tämä sisällinen kimellys

vielä selvempänä ja levitti noihin nuoriin kasvoihin heleyttä, jommoista

ei nähty muissa. Hän yksin pitikin vielä päänsä ympärillä tuota

punasinistä otsanauhaa, jota hän lapsuudestaan saakka oli käyttänyt

ihanassa Karjalassa. Kotikankaasta valmistettua sinistä kaulan kohdalta

vähän avonaista hametta sulki kiiltävä hevosenkengän muotoinen,

kuparinen solki.

[1] Kirjasessa »Beskrifning och Historia om Gammelbacka egendom,

sammanstäld af V. M. v. Born», luetaan: »Maria Sprengtport, jota ei

tavata Anrepin sukutauluissa, oli syntynyt 1720 vuosiluvulla, takertui

onnettomaan rakkaudenseikkailuun 1746 ja kuoli naimattomana vuosien 1747

ja 1766 välillä». Tekijä on luullut itsensä oikeutetuksi vapaasti

käyttämään niin vähän tunnettua henkilöä, kuvatessaan murrosaikana

mielissä riehuvia myrskyjä.

-- Katsos! tuolla tulee joku, huudahti hän äkkiä, tarkasti katsellen

kaukana maantiellä nousevaa pölyä. Äkkiä oli se ilmaantunut ja varmaan

sen verhossa joku riensi tännepäin.

-- Jumala varjelkoon meitä siitä sanansaattajasta, lausui majurinrouva.

Hän lentää henkensä kaupalla. Kunpa ei täällä vaan pian pahoja kuuluisi.

Leena oli samoin kuin muutkin huomannut kiitävän ratsastajan, mutta

häneen ei tämän tulo koskenut. Hänen ryppyiset kasvonsa ja pitkä

vartalonsa kulmikkaine liikkeineen näyttivät, ettei häneen pystynyt

mikään levottomuus tai pelko. Tuo tarkkaava katse osoitti sittenkin,

että hänessä kyti uteliaisuus niin kuin toisissakin. Kaikki muutkin

harjulla olivat huomanneet ratsastajan ja tarkastelivat jännityksellä

tämän suuntaa. Upseerien joukossa näkyi liike ikäänkuin aikoisivat

lähteä kohtaamaan häntä, mutta kun ratsastaja, joka jo oli karauttanut

linnaan päin, äkkiä kääntyi harjua kohti, pysähtyivät he odottamaan,

mitä tulossa lienee. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin rakuuna palasi

heidän luoksensa, heittäytyi hevosen selästä ja ojensi kirjeen paroni

Wrangelille, joka päivää ennen oli saapunut kaupunkiin. Tämä repäsi

kuoren toisten seuratessa häntä kysyvillä katseilla.

-- Kirje on Gripenhjelmiltä, lausui hän, silmäillen ensi rivejä. Sitten

luki hän levollisemmin ja sanoi puoliääneen: -- Sprengtport on saapunut

Marttilaan ja vahvistaa tiedon, että Ruotsin sotajulistus on lähetetty

Pietariin. Upseerit vaihtoivat puhuvia silmäyksiä, mutta ei sanaakaan

lausuttu. Äänettömyyden kestäessä käski Wrangel rakuunan odottamaan

käskyä päävahdissa, ja kun tämä oli lähtenyt, kertoi hän: -- Gripenhjelm

kirjoittaa, että Sprengtport yhtämittaa jatkaa matkaansa tänne. Saatamme

odottaa häntä minä hetkenä tahansa.

-- Kiitos Jumalan! huudahti Bildstein. Nyt vihdoin saamme tosia tietoja.

Vilkas keskustelu syntyi vanhempien upseerien kesken. Asiat olivat

kääntyneet uudelle tolalle, ja mielten jännitys yltyi vieläkin

suuremmaksi. Ajutanttiensa ja muiden upseerien seuraamana vetäytyi

Wrangel, lyhyen sananvaihdon jälkeen, syrjään, ja keskustelua jatkoivat

paikalle jääneet.

-- Saapa nähdä, sanoi Grönhagen, joutuuko Buddenbrock tänne takaisin

ennen Spengtportin tuloa.

-- Hänen pitäisi jo aikoja sitten olla täällä, mutisi Willebrand

tyytymättömän näköisenä. Viipurista Lappeenrantaan on vaan 5:den tunnin

matka, ja hän lähti jo toissa päivänä. -- Minun mielestäni, lisäsi

Bildstein, on tuo käynti venynyt liian pitkäksi, semminkin kun se on

kolmas näinä kuukausina, mutta eihän tiedetä miksi hän viipyy.

Onnettomuutta ei olisi pitänyt tapahtua, sillä tiet ovat rauhalliset, ja

kun sitä paitsi Löfving oli hänen kanssaan, niin hän kaiketi lienee

tullut perille kuin mikäkin prinssi.

-- Arvattavasti hän nyt kemuileekin Viipurissa kuin prinssi, naurahti

Grönhagen. Mutta, lisäsi hän vakavampana, en oudoksu, että Buddenbrock

viipyy. Veljekset tietysti mielellään seurustelevat keskenänsä, mutta

sittenkin näyttää minusta jotensakin omituiselta tuo pujahteleminen

rajan yli, ja vielä järjettömämpää on siellä viipyä siksi kuin pamahtaa.

Bildstein piti varsin luonnollisena, että Maunu Buddenbrock halusi vielä

kerran tavata Gothard veljeänsä ja sanoa hänelle jäähyväiset. Heidän

välinsä näytti hänestä varsin hellältä.

-- Siinä tapauksessa, intti Willebrand, on se käynyt sellaiseksi varsin

äskettäin. Buddenbrock itse on minulle sanonut, että veljesten välit

ovat pitkät ajat olleet kireällä.

Bildsteinkin luuli kuulleensa jotakin semmoista. Asia lienee koskenut

jotakin perintöä tahi senkaltaista. -- Eipä, selitti Willebrand, ei ne

olleet perintöriitoja, vaan kysymys oli Buddenbrockin tiloista Liivissä,

kun Itämeren maakunnat Isonvihan jälkeen joutuivat Venäjälle.

Kummallakin veljellä oli niihin osa, mutta he eivät sopineet niiden

hoidosta. Gothard tahtoi, että Maunu, samoin kuin hän oli tehnyt,

luopuisi Ruotsista ja asettuisi Venäjän alamaisena heidän omistamaansa

kartanoon tai ainakin Riikaan, mutta Maunu tahtoi pysyä ruotsalaisena ja

vaati kartanoa myytäväksi tahi että veli lunastaisi sen. Ei kumpikaan

peräytynyt, ja siten he erosivat riidassa. -- Niin oli Grönhagenkin

kuullut asian. Heidän välinsä murtui täydellisesti, mutta nyt, Gothardin

tultua Viipurin komentantiksi, kuuluvat veljekset käyvän toinen toisensa

luona ja sopineen täydellisesti.

Nuoremmat upseerit rupesivat kyselemään, lieneekö mitään perää

kaikenmoisissa arveluttavissa huhuissa, joita kuului tästä yleisesti

tunnetusta sovinnosta, mutta vanhemmat nähtävästi eivät tahtoneet koskea

siihen juttuun, ja luoden katseen majurinrouvaan päin sanoi Willebrand

äkkiä: -- Tuolla seisoo Sprengtportin vaimo, hänen pitäisi saada tästä

tieto. Grönhagen myönsi kyllä, että hän olisi tiedosta kiitollinen,

mutta sotajulistukseen nähden ei pitäisi unohtaa vanhaa kokemusta

naisista ja salaisuuksista. Nuoret upseerit naurahtivat, mutta Bildstein

vastasi vakavasti: -- Sen naisen vaiteliaisuudesta vastaan minä.

Lähdetään, Willebrand!

Majurinrouva näki herrojen tulevan, ja meni sykkivin sydämmin heitä

vastaan.

-- Sanotte minulle varmaan, herra eversti, mitä itse tiedätte? lausui

hän, levottomasti katsellen everstiin ja tarjoten hänelle kättä.

Willebrand käsitti tämän levottomuuden: valtiopäiviä kestää vielä, mutta

Sprengtport on lähtenyt pääkaupungista. Kirjeen mukaan, jonka Wrangel

juuri nyt on saanut Gripenhjelmiltä, on miehenne nyt Marttilassa ja

saapuu tänään tänne.

Majurinrouva ilosta punehtui. Tämä onni tuli niin odottamattomana.

-- Meillä on vielä toinen uutinen, jatkoi Bildstein.

-- Sota?! huudahti majurinrouva, silmät levällään. Tiedetäänkö siitä

mitään?

-- Kyllä; säädyt ovat päättäneet rikkoa rauhan Venäjän kanssa. Sota on

välttämätön.

Majurinrouva vaaleni nähtävästi, mutta sanaakaan ei lähtenyt hänen

huuliltaan.

-- Asiaa pidetään toistaiseksi salaisuutena, jatkoi Bildstein, mutta te,

rouva, olette meille siksi läheinen, että epäilemättä voimme uskoa sen

teille. Tiedän, että pidätte sen omana salaisuutenanne.

Varmalla itseluottamuksella vastasi majurinrouva levollisena: -- kiitos,

herra eversti, Wilho Sprengtportin vaimo ei ole koskaan luottamusta

pettänyt. Tiedän varsin hyvin mitä olen miehelleni, teille, hyvät herrat

ja itselleni velkapää.

Nyt seurasi lyhyt keskustelu siitä, mitä vastaisista tapauksista

luultiin tahi ei luultu, jonka jälkeen molemmat herrat sanoivat

jäähyväiset ja lähtivät.

Kun majurinrouva palasi tyttärensä ja Leena Löfvingin luo, tiesivät

nämät jo, että majuri oli likellä Lappeenrantaa. Olivat kuulleet osan

keskustelua ja arvasivat loput. Mutta kuinka kaivattu majuri olikin,

eivät Maria ja Leena oudoksuneet, että majurinrouva näytti enemmän

alakuloiselta kuin iloiselta. Olihan varsin otaksuttavissa, että majuri

pikaisella matkallaan oli saanut suuria vaivoja kestää. Matka meren yli

oli tietysti näinä kovin myrskyisinä päivinä ollut vaikea, eikä kulku

Turusta huonoilla kyytirattailla ollut suinkaan helppoa. Kivulloinen

mies saattoi sellaisessa kokonaan murtua. Täytyi niinkin olla iloinen,

kun hän nyt saapui kotia, ja oli vaan hankittava hänelle mahdollisimman

mieluisa tyyssija.

2.

Majurinrouva oli vielä outo Lappeenrannassa. Hänen kotinsa oli jo pari

vuotta ollut Porvoon seuduilla Gammelbackan kartanossa, jonka majuri

noin yhdeksän vuotta sitte oli ostanut vanhalta toveriltaan. Sieltä oli

nyt hänen vaimonsa tyttärensä, pienen poikansa Yrjö Maunun ja Leenan

kanssa lähtenyt, sillä mies oli kirjeessä ilmoittanut palaavansa Suomeen

ja halusi tavata omaisiansa Lappeenrannassa. Hän näet ei saanut lomaa

käydäksensä heidän luonaan Gammelbackassa, vaan täytyi hänen Hämeen

rykmentin upseerina matkustaa suoraan Wrangelin luo. Kotona ei

majurinrouvaa pidättänyt mikään. Majurin edellisissä naimisissa

syntyneistä kolmesta pojasta oli kaksi, Vilho ja Heikki ylioppilaina

Turussa opintoja harjoittamassa. Nuorin, Jaakko, oli vähää ennen

nimitetty kornetiksi Karjalan rakuunoihin, ja oli siis 14 vuoden

ikäisenä kruunun miehenä omintakeinen herra. Majurin ainoa tytär ei

ollut esteenä hänkään, sillä hänestä oli tämä matka oikea onnen sattuma.

Omilla hevosilla, omissa vaunuissa ja kuskina naapurin luotettava Hukka

sekä hänen rinnallaan lapsenhoitaja Ulla, lähti siis majurinrouva

matkaan. Vaunujen sisässä istui Maria, aina valmiina helpottamaan

pienestä veljestä aiheutuvia vaivoja, ja ylen onnellisena ajatellessaan

isän palaamista ja sitä uutta maailmaa, joka hänelle nyt avautui.

Äidistään ja varhaisemmasta lapsuudestaan oli Marialla ainoastaan

harvoja ja hämäriä muistoja, koska hän äidin kuollessa oli varsin pieni;

mutta isän kertomuksista oli hänelle selvinnyt, että vanhemmat veljet ja

hän itse olivat syntyneet Siperiassa. Siellä oli majuri sotavankina

tutustunut Anna Margareeta Amnoriniin ja hänen isäänsä, Jaakkiman

kirkkoherraan, jonka kanssa tytär oli kuljetettu ilman että kukaan tiesi

häntä naiseksi. Majuri itse joutui vankeuteen Pultavan suuressa häviössä

ja vietiin usean muun kanssa Svijasckiin lähellä Kasania. Venäläiset

olivat jo ennen kulettaneet pois suuret joukot miehiä ja naisia Virosta,

Liivistä, Kuurinmaalta, Litvasta, Puolasta ja vihdoin valloitetusta

Suomesta, ja sijoittaneet näitä valtakunnan eri osiin. Pultavan tappelun

jälkeen lisääntyi näiden vankien luku siksi, ettei mikään paikkakunta,

joka kykeni heitä ruokkimaan, päässyt heistä vapaaksi. Eri kohtalojen

alaisiksi joutuivat voitetut, mutta aluksi kohdeltiin korkeampia

upseereja hyvin. He saivat pitää luonaan palvelijansa, ajopelinsä ja

muun omaisuutensa, sekä saivat kunniansanaansa vastaan vapaasti liikkua

lähimmässä ympäristössä.

Svijarschkiin sijoitettujen vankien keskuudessa tuumittiin salaliittoa

pakenemista varten. Mutta eräs Brink ilmoitti asian viranomaisille, ja

seurauksena oli, että muiden muassa Sprengtport tuomittiin elinkautiseen

vankeuteen ja suljettiin Kasanin pieneen tyrmään, jossa hän kitui 17

kuukautta. Mutta vuonna 1711 lähetettiin sotavangit suurissa joukoissa

Siperiaan, jossa he saivat enemmän vapautta ja luvan tehdä työtä omaksi

edukseen. Moni heistä tulikin taitavaksi ammattilaiseksi, valmistaen

mikä karkeampia mikä hienompia teoksia, jopa koruneulomuksia silkillä ja

kultalangalla.

Rauhan jälkeen saivat vangit palata kotimaahansa. Sprengtport, joka oli

asumapaikakseen saanut Tobolskin kaupungin, oli viimeisiä, jotka

lähtivät, mutta joulun aikana 1722 pääsi hänkin paluumatkalle Suomeen

vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta Suomi oli autio erämaa, ja

epävarmaa oli, pääsisikö täällä pelastumaan nälkäkuolemasta. Ensimmäisen

tyyssijan sai majuri Husulan talossa Vehkalahdella. Tämän talon isäntä

ja hänen veljensä olivat, samoin kuin useimmat suomalaiset, seuranneet

Kaarlo kuningasta hänen rohkeilla retkillään. Veli kaatui Liesnan luona,

mutta Husula itse oli päässyt hengissä Siperiaan ja vihdoin kotiin

Suomeen. Palatessaan hän tuskin tunsi maatansa tahi taloansa. Ei ollut

enään jälkeä siitä, mitä ennen oli ollut, mutta vähän ennen Husulaa oli

hänen vaimonsa ja lapsensa sekä monta naapuria palanneet mikä Ruotsista

mikä niistä metsistä, joissa olivat piilleet, ja siten oli kuitenkin

paras tallella. Itku ei päästä pahoista päivistä, ja ruvettiin siis

Jumalan nimessä taas kyntämään ja kylvämään. Kun majuri seuraavana

vuonna saapui heidän luoksensa sairaana ja tietämättä mistä leipä oli

saatava, otti Husula hänet ystävällisesti vastaan, ja sinne jäi

Sprengtport perheineen, kunnes voisi tavalla tahi toisella tulla omin

neuvoin toimeen.

Mutta synkältä näytti tulevaisuus, sillä upseereja oli ylen määrin, ja

näin kaukana Tukholmasta hän ei voinut toivoa mitään niukoista kruunun

varoista. Hän siis ryhtyi Siperiassa harjoittamaansa käsityöhön,

ommellen semminkin tupakkakukkaroita kultalankakoristeilla. Ruotsissa

tosin pidettiin tällaista elinkeinoa alentavana upseerille, mutta

hävitetyssä Suomessa ei ajateltu samoin. Sprengtportin käsityöt menivät

kaupaksi Turussa ja Tukholmassa, ja siten saattoi hän uskollisen

vaimonsa avulla hankkia elatusta ei ainoastaan itselleen ja lapsilleen,

vaan vieläpä Löfvingin poika-raukalle, pienelle Martille. Tämä oli pari

vuotta vanhempi kuin majurin omat pojat, mutta kuitenkin liian nuori

tullaksensa omin neuvoin toimeen, sitten kun isä ja äiti puutteen

pakottamina olivat lähteneet leipäänsä etsimään vieraisiin maihin.

Viimeisessä hädässä oli Löfving, tuo mainehikas sissi, lähtenyt

Suomesta, mutta kuitenkin keveämmällä sydämmellä, kun Martti oli

joutunut majurin luo, joka oli luvannut pitää hänestä huolta. Ja sen

lupauksensa oli Sprengtport uskollisesti täyttänyt. Ei sitä päivää,

ettei majuri käyttänyt muutamia tuntia lastensa opetukseen, ja kun

Husulan pojat varttuivat, otti majuri ne joukkoon, korvataksensa siten

hänelle osoitettua vieraanvaraisuutta. Kun vihdoin ajat Ruotsissa

kävivät valoisemmiksi, nimitettiin Sprengtport luutnantiksi Uudenmaan

rakunoihin majurin arvonimellä. Silloin muutti perhe virkataloonsa

Ruovedelle, ja kun Sprengtport muutamia vuosia sen jälkeen sai perinnön

äidin puolelta, osti hän Gammelbackan säterin, ja sai siten toteutetuksi

hartaimman toivomuksensa päästä oman turpeen omistajaksi Suomessa.

Mutta tätäkään kotia ei valaissut enään onnen aurinko. Hänen hellästi

rakastettu vaimonsa, jonka hän oli kohdannut kuin hyvän enkelin elämän

kovimmassa koettelussa, joka oli opettanut häntä taas rakastamaan,

toivomaan ja uskomaan, hän oli ijäksi nyt poissa. Kaksi vuotta sitten

oli kuolema korjannut hänet, ja yksin oli hänen miehensä jäänyt neljän

äidittömän lapsen kanssa. Gammelbackan väki näki usein uuden isännän

kävelemässä talon ikivanhojen puiden keskellä pikku Mariaa taluttaen ja

Jaakko sylissä. Näkivätpä hänet joskus kyyneleitä vuodattamassa,

surkutellen häntä mutta voimatta lohdutusta antaa. Vähitellen nöyrtyi

hän kohtalon iskun alle, ja nyt oli majuri jo pari vuotta ollut uusissa

naimisissa Elsa Katarina Ulfsparren kanssa. Hän oli vaaliinsa

tyytyväinen, ja heidän pieni Yrjö Maununsa tuotti hänelle iloakin,

tavallansa täyttäen sen tyhjän sijan, jonka muut pesästä lähteneet pojat

olivat jättäneet.

Saatuansa tiedon miehensä tulosta, mietti majurinrouva ainoastaan millä

tavoin hänelle saisi hankituksi mieluisen olon ja viihtymyksen, jott'ei

hänen tarvitsisi kestää samoja vastuksia, jotka olivat kohdanneet rouvaa

itseään Lappeenrantaan saapuessaan. Kaupungin talot olivat ullakoita

myöten täynnä majoitettuja, eikä ollut ainoatakaan huonetta

luovutettavana uusille tulokkaille. Kun yö jo oli tulossa, ei ollut

muuta neuvoa, kuin etsiä suojaa metsänrinteessä kaupungin ulkopuolella.

Vanhemmille tuo ei saattanut olla kovin vaarallista vaikka yöt jo

olivatkin kylmiä, mutta miten kävisi pienen Yrjön? Hänen hoitajansa,

sinisilmäinen, helläsydämminen Ulla oli itkemäisillään nähdessään mihin

kurjuuteen hänen lemmikkinsä oli joutunut.

-- Rukoillaan Jumalalta apua, sanoi hän hurskaasti, laskien siunaavasti

kädet sylissään lepäävän lapsen yli. Sanattomina istuutuivat

majurinrouva ja Maria sen kylmän kiven viereen, josta Ulla loi silmänsä

tuikkivaa tähteä kohden.

Samassa he kuulivat metsässä outoa roisketta. Siellä rahisi ja ryski

ikäänkuin olisi metsä herännyt henkiin, ja kun he levottomina kääntyivät

sinnepäin, näkivät he lehmän syöksevän ulos pensaistosta ja

vanhanpuolisen naisen juoksevan sen jälessä vitsa kädessä.

-- Totteletko! kirkasi eukko heristäen vitsaa; mutta kun hän samassa

näki nuo vieraat, pysähtyi hän ällistyneenä ja niiaten heidän eteensä.

Majurinrouva käytti tilaisuutta kysyäkseen, eikö olisi mahdollista

löytää jotakin sopukkaa, johon voisi sijoittua ainakin yöksi.

Löytyi kyllä, sillä eukko itse asui aivan likellä, mutta kaiketikin oli

hänen mökkinsä liian halpa niin hienolle herrasväelle. Siitäpä vähät;

majurinrouva ilmoitti olevansa ylen kiitollinen ja pian kulkivat kaikki

neljä lehmän jälissä likeiseen mökkiin. Matkalla kertoi eukko, että

hänen miehensä oli kaupungin karjapaimen ja tänä iltana oli eukon ollut

pakko auttaa miestänsä etsimässä muutamia eksyneitä lehmiä, joista kaksi

vielä oli kateissa. Piata oli vaimon nimi, ja sen oli hän saanut piispa

Sorolaisen hurskaasta tyttärestä, joka tosin oli aikoja sitten kuollut,

vaan yhä vielä eli kansan muistissa. Beatasta oli kyllä tullut Piata,

mutta siitä vähät; Piata oli varsin ylpeä ajatellessaan, että hän

ainakin nimen kautta oli ikäänkuin yhteydessä niin enkelinkaltaisen

olennon kanssa.

Heidän saavuttuaan köyhään hökkeliin pyysi Piata niiaten vieraita

astumaan sisään. Hänen miehensä, paimen, oli vielä poissa, mutta häntä

ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän kyllä oli hiljaisista hiljaisin ja

tyytyisi kyllä pitämään heitä kotonaan.

Semmoiset olivat olleet majurinrouvan vaiheet tultuansa Lappeenrantaan,

eikä seuraavakaan päivä ennustanut parempaa. Nyt kuitenkin odotettiin

majuria, ja hänelle täytyi parempaa hankkia. Mutta miten? Linnassa

olivat kaikki asunnot täpö täysinä ja kaupungilla oli miltei vieläkin

ahtaampaa. Johonkin täytyi ryhtyä, semminkin kuin majurinrouva syystä

varoi, että hänen miehensä palaa raihnaana, ehkäpä kokonaan murtuneena.

Tässä pulassa tuli hänen avukseen Leena Löfving. Nämät naiset eivät

olleet koskaan tavanneet toisiansa, mutta olivat kuulleet toinen

toisestaan. Olivathan heidän miehensä, vaikkakin eri osissa ja eri

arvoasteilla molemmat sotureita ja ystäviä. Myllymäellä oli Maria

tutustunut Leenaan, joka kuultuaan majurin tulosta, tarjosi hänelle

pirttinsä ensi tyyssijaksi. Pitemmäksi ajaksi hän ei voinut sitä

luovuttaa, sillä paroni Buddenbrock oli jo majoitettu hänen luoksensa,

ja oli talo niin täydellisesti hänen hallussaan, ettei Löfvingilläkään

ollut muuta leposijaa kuin tallinparvi. Mutta nythän oli Buddenbrock

matkalla, Löfving oli saanut käskyn seurata häntä, Leena luuli varmaan

tietävänsä, että Löfving palaa paljoa ennen kuin Buddenbrock, joten ei

mikään estänyt majuria asustamasta heidän luoksensa. Tästä huolesta

päästyään odotti majurinrouva miestänsä milloin paimenen luona, milloin

Myllymäellä.

3.

Sillä välin valmisti Leena talonsa uutta vierasta varten. Varhain

aamulla oli hän leiponut ja rupesi nyt kokoamaan jäähtyneet leivät.

Uunikin oli jo viilistynyt ja oli siis aika panna sinne paistumaan

tuoreet muikut, ladottuina suurille kaarna- ja tuohikappaleille.

Löfvingillä ei ollut suuria varoja, mutta vaikkapa Leenan olisi ollut

pakko myydä viimeinen hameensa, ei hän olisi jättänyt koetettua

ystävätänsä ilman tervetulo-ateriaa. Mielellään tahtoi hän myös

kestittää sotavanhusta, ukko Kornatusta, joka tänään aamupuolella oli

saapunut Lappeenrantaan, kuljettuansa kaupunkiin Elimäeltä saakka. Ukko,

joka jo oli sivuuttanut 90 vuotta, oli niinkuin muutkin kuullut, että

rauha oli enään hiuskarvan varassa, ja kun hänen pojanpoikansa,

sukutalon lähin perillinen, nyt palveli ratsuväessä Lappeenrannassa,

päätti vanhus mistä hinnasta tahansa kömpiä sinne, ja hänen kaupunkiin

päästyänsä kutsui Leena hänet toistaiseksi luoksensa. Kiitollisena ja

iloisena siitä, että hänet vielä niin pitkän ajan perästä tunnettiin,

lupasi Kornatus tulla, mutta ensin täytyi hänen tavata pojanpoikansa.

Toivoen piankin löytävänsä hänet, meni hän linnaan, mutta siellä

sanottiin, että Uudenmaan rakuunat ja Eero niiden kanssa olivat

lähteneet Marttilan leiriin, eikä siis auttanut muu kuin levähtää

Lappeenrannassa ennen lähtöä Marttilaan. Nyt nukkui hän paitahihasillaan

lavitsalla, johon Leena oli valmistanut sijan miehensä arvoisalle

ystävälle. Jaloistansa oli hän riisunut saappaat, mutta muutoin häntä ei

rasittanut lämpö, sillä pitkä villainen musta, punakeltaraitainen ihokas

oli napitettu kaulaan saakka, ja kotikutoiset sarkahousut olivat

niinikään riisumatta. Lämmöstä ja kylmästä ukko nähtävästi ei

välittänyt.

Kornatus ei ollut koskaan arvoasteissa korkealle kohonnut, vaikka hänet

jo 11 vuotiaana otettiin sotaväkeen, jossa hän ensin oli rummuttajana ja

sitten miekalla palveli Kaarlo X:nettä kaukana vieraissa maissa.

Ruutisavussa ja veressä hän varttui ja ylennettiin vihdoin

urhoollisuudesta aliupseeriksi. Semmoisena oli hän sittemmin osallisena

Kaarle XII:nnen verisissä retkissä ja sai virkaeron 1712 eläkkeellä,

jota kuitenkaan köyhien aikojen tähden ei hänelle koskaan maksettu.

Siitä hän ei sentään valittanut. Miksi ei hän samoinkuin esi-isätkin

kärsisi ja uhraisi kun valtakunnalla oli kovat ajat.

Kornatus oli kotoisin Elimäen pitäjän Muhuniemen talosta ja kuului

siihen talonpoikaisluokkaan, joka Husulan aatelin nimellä eli

verottomilla tiloillaan. Hänen kotikontunsa oli vuosisatoja siirtynyt

perintönä isältä pojalle, ja aina oli suku kulkenut kunnialla ja saanut

monta ihmeellistä merkkiä Jumalan suojeluksesta. Sitä kaikkea pidettiin

todellisena siunauksena siitä tavasta millä verovapaus oli saatu. Vanha

kertomus tiesi näet, kuinka kuningas oli kerran, Ruotsin jouduttua

perikadon partaalle onnettomassa sodassa, antanut julistuksen, että ken

tahtoi ruveta valtakunnan palvelukseen vihollista vastaan, voisi sillä

ansaita verovapauden itselleen ja lapsilleen. Se joka ilmoittautui

palvelukseen vihollista vastaan joko jalkaisin tahi hevosella ja

asekatselussa hyväksyttiin, sai ikiajoiksi vapauden ja rälssin. Niille,

jotka siten saivat sen, annettiin yhteinen vaakuna, avoin vaakunakilpi

ja kypärä. Vaakunassa piti olla yksi sininen ja yksi keltainen kilpi,

siinä hopeoittu miekalla varustettu käsivarsi, sekä kypärässä kaksi

hopeoittua oinaansarvea. Sen ohessa säädettiin, että ken oli

miehekkäästi käyttäytynyt, hän saisi vaihtaa tämän vaakunan hänelle

erityiseen, jota paitsi hänen naimiskaupassa tai ostamalla saamansa tai

muutoin ansaitsemansa tilat nauttivat rälssiä ja etuuksia niinkuin

muutkin rälssimiehet Ruotsin maassa.

Kun tätä kuulutusta luettiin Elimäen kirkossa, kuuntelivat sitä

Muhuniemeläiset samoinkuin muutkin ääneti. Mutta kun jumalanpalveluksen

jälkeen kokoonnuttiin kirkkomäelle neuvottelemaan, ja useat olivat

epäröivällä kannalla, astui Heikkilän ukko esille ja piti puheen kansan

velvollisuudesta puolustaa kuningasta ja maata. Samaa puhetta

pitääksensä ratsasti hän talosta taloon pitkin pitäjätä, josta hän

sitten sai pilanimen »Karnatti». Hyväksyttynä sotajoukkoon kirjoitettiin

hänet kuninkaalliseksi ratsumieheksi Karnatuksen nimellä, joka sitten

vähitellen muuttui Kornatukseksi ei yksistään sotamiesluetteloissa vaan

aateliskirjassa, kun kuningas tahtoi siten muuttaa hänen entisen

pilanimensä kunniaksi. Suku eli sitten kunnioitettuna jä siunattuna,

mutta ei mikään menestys voinut houkutella sitä luopumaan

vaatimattomasta elämästään isien maalla. Eikä heistä kukaan ollut

vaatinut muuta aatelista oikeutta kuin mitä heillä alkuperäisesti oli.

Tyytyväisinä verovapauteensa omalla konnullaan olivat kaikki polvi

polvelta palvelleet valtakuntaa milloin miekalla milloin auralla aina

tähän vanhukseen saakka, joka nyt lepäsi Löfvingin luona.

Eikä Eljas Kornatus ollut suinkaan huonontunut suvustaan. Hänen pitkä

sotilas-uransa oli alkanut siihen aikaan, jolloin vielä taisteltiin

haarniskoissa mies miestä vastaan, mutta kun ruudin kaikki nielevän

voiman tähden rautatamineet kaikiksi ajoiksi hylättiin, talletti hän

varaksensa kotopitäjän kirkkoon, kiitollisena muistona niistä

taisteluista, joista hänet monen monta kertaa Jumalan kaikkivoipa käsi

oli pelastanut. Nyt oli jo hävinnyt sekä sota-asu että vaakuna. Isoviha

oli korjannut ne samoinkuin paljon muutakin talon nuorempien tuntuvaksi

suruksi. Mutta Kornatus lohdutti heitä sillä, että kirkko edes oli

paikallaan. Elämä oli hänelle, sanoi hän, opettanut kaiken maallisen

kunnian turhuuden.

Hän nukkuu vanhurskasten unta, ajatteli Leena, kun hän hiljaisesti

toimien uunin ääressä katseli ukkoa. Kalat olivat vihdoin kypsät, mutta

tarvittiinhan maitoakin, ja sidottuansa holsteinilaisen liinan päähänsä

otti hän pytyn ja lähti noutamaan mitä hänelle oli luvattu.

* * * * *

Helena Löfving oli kovaa kokenut nainen ja kovaa kokeneen miehen vaimo.

Tapani Löfving syntyi jouluiltana 1689 Narvassa, jossa hänen isänsä oli

korpraalina, ja kun tämä 9 vuotta myöhemmin siirrettiin Käkisalmeen,

otettiin poika mukaan. 13-vuotiaana alkoi Tapani tulla omin neuvoin

toimeen, ensin puotipoikana Viipurissa ja sitten kartanonomistaja

Affleck'in kirjurina Pohjois-Karjalassa. Ensi taistelunsa taisteli

Löfving 1710 venäläisten seutua tuhotessa, ja kohta sen jälkeen erosi

hän isännästään rientääksensä eteläiseen armeijaan. Siinä käytettiin

häntä ensin katsastuskirjurina, mutta piankin häntä ruvettiin käyttämään

partioretkillä, joissa kysyttiin neuvokkaisuutta ja rohkeutta. Kun

Isoviha sitten koko kauheudessaan levisi yli Suomen, teki Löfving

parastansa pelastaaksensa Ruotsin etumuuria. Vielä sittenkin kun väestö

jo oli alkanut suurissa joukoin paeta kotimaastaan ja armeijakin oli

käsketty siitä peräytymään, taisteli Löfving vapaajoukkoineen, jonka hän

oli koonnut ympärillensä. Senkin taistelun lopetti 1721 vuoden rauha,

mutta silloin makasi Suomi kuolevana paarillansa ja Ruotsi oli

vararikossa. Venäjällä vankeudessa olleet palasivat kohta sen jälkeen ja

pyysivät leipää, mutta sitä ei ollut, ei ainakaan Löfvingin kaltaisille,

sillä Ruotsilla ei ollut mitään annettavaa ja Suomessa kasvoi vaan

epätoivo ja suru. Sepä pakotti Löfvingin siirtymään vieraaseen maahan ja

mukana seurasi hänen vaimonsa. He asettuivat Holsteiniin ja jäivät

sinne, sillä vaikka perhe lisääntyikin, oli siellä kuitenkin leipää

kaikille. Siten elettiin hiljalleen ja lapset kasvoivat, mutta kun

Löfvingin korviin joutui huhu uusista kotimaata uhkaavista vaaroista,

neuvottelivat puolisot ja kokosivat tavaransa lähteäksensä Suomeen, joka

ehkä oli heidän apunsa tarpeessa. Nyt oltiin kotona ja vanhin poika,

12-vuotias Tapani, oli saanut tulla mukana Lappeenrantaan, jossa Leena

ilokseen löysi oman, enon rakentaman pirtin. Se oli pieni rakennus,

alkuansa savupirtti vaan, mutta sittemmin varustettu uloslämpiävällä

uunilla ja akkunoilla luukkuin sijassa. Erinomainen siunaus näkyi

suojelleen tätä katosta, koska se vielä oli paikallaan vaikka kaikki

ylt'ympäriltä oli hävitetty. Täällä toivoi hän nyt löytävänsä tyyssijan

lapsineen, jotka kaikki, paitsi Tapani, toistaiseksi olivat jätetyt

sukulaisten luo Turkuun.

4.

Helena Uggla oli Löfvingin toinen vaimo. Ensimmäinen, Kristina Magdalena

Alcenius, oli jo ollut monta vuotta maanpovessa. Hän oli Löfvingin

ensimmäinen rakkaus, mutta heille tuli liian varhain ero, ja ainoa

lapsi, jonka hän jätti miehellensä lohdutukseksi hänen surussaan, oli

heidän pieni Marttinsa, joka hänen kuitenkin täytyi hädässään jättää

majurille. Siten olivat vuodet vierineet. Martti oli nyt 25-vuotias mies

ja vänrikkinä Hämeen rykmentissä. Siihen Löfvingkin palattuansa

sijoitettiin luutnantiksi, ja siten olivat isä ja poika taas yhtyneinä.

Äitipuolen ja pojan suhteet olivat niin hyvät kuin niin pitkän eron

perästä voivat olla. He olivat tosin vieraantuneet toinen toisestaan,

vaan olivathan molemmat Löfvingin omia, ja se johonkin määrin solmi

yhteen katkenneet siteet, jota paitsi yhteiset hyvät, vaikkapa

surullisetkin muistot helpottivat lähentymistä. Mieluisempaa Leenasta

kuitenkin olisi ollut, jos poika olisi ollut avomielisempi ja

puheliaampi, mutta Martti oli luonteeltaan umpimielinen eikä isäkään

päässyt hänestä selville. Hänen pohjaltaan kiihkoinen sydämmensä kaipasi

kuitenkin ymmärtävää ystävää, ja sen oli hän löytänyt Maria

Sprengtportissa. Marian ympärillä liitelivät hänen ajatuksensa ja

toiveensa yhä enemmän mitä vanhemmaksi hän tuli, siitä päivästä saakka,

jolloin majuri ensi kerran lähetti pienen tyttärensä viittä vuotta

vanhemman Martin luo läksyn kuulustamista varten. Kun silloin tyttö,

kädet ristissä, kohotti silmänsä ja luki rukouksiansa, luuli Martti

hänessä näkevänsä taivaan enkelin. Siten kävi useastikin, ja

monenvuotinen yhdessä-olo, yhteiset leikit ja vaivat virittivät vihdoin

keskinäisen mieltymyksen, joka Martin silmiltä peitti koko muun

maailman.

Leena, kuten muutkin, oli kyllä tämän huomannut, mutta hänestä ei Martin

vaali ollut sopiva, sillä Marttihan oli köyhä poika ja Maria paljon

ylemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän. Tapansa mukaan puhuen

asian suoraan oli Leena kyllä Martille huomauttanut tätä, mutta vähän

Martti siitä välitti. Isän palattua ja kuullessaan kertomuksia tämän

urostöistä hän alkoi oppia katsomaan elämätä avarammalta kannalta. Hän

tunsi itsessään sekä tahtoa että tarmoa, vaan ennen kaikkea pyrki hän

osoittautumaan sen tytön arvoiseksi, joka oli hänelle kaikki maailmassa.

Nyt tuli hänenkin puolustaa isänmaata, ne unelmat olivat hänen suurin

onnensa, ja hänestä se sotainen into tarttui ei ainoastaan ystäviin ja

tovereihin, vaan vieläpä koko ympäristöön. Mutta hän tahtoi toimia omin

päinsä, ja joka päivä saapui tietoja nuorukaisilta ja miehiltä, jotka

toistaiseksi olivat sotapalveluksesta vapaat, että he halusivat liittyä

Marttiin ja tarttua aseisiin. Kunpa vaan Martti pääsisi kruunun takista

ja saisi heidän kanssaan vapaasti toimia, niin eivät mitkään vaarat

kävisi liian raskaiksi, miehekkäästi hän niitä kohtaisi, ja rakastetun

silmät seuraisivat häntä. Siinähän onnea kylliksi. Näiden ajatusten

innostuttamana tuli hän kokouksesta ja kulki mietteissään toria kohden.

Lähellä kirkkoa näki hän isän tulevan vastaansa ja hänen silmissään

leimahti. Löfvingin terävä katse huomasi kohta tämän ilon välähdyksen,

ja hän tunsi sydämmensä paisuvan. Eipä Martti turhaan ollut hänen

lempilapsensa.

Mutta vaikea oli näitä kahta tuntea isäksi ja pojaksi, siksi erilaisia

he olivat kaikessa. Löfving oli varteva, ja hänen solakka, jäntevä

vartalonsa ilmaisi suurta notkeutta ja voimaa. Kasvot olivat laihat,

auringonpaahtamat ja uurretut, silmät syvään painuneet, kuvaten lujuutta

ja tyyneyttä. Ajan tavan mukaan olisi hänen pitänyt käyttää peruukkia

tahi ainakin puuteroittuja kiharoita, mutta Löfving oli vapautunut

kummastakin. Hänen harmaat hiuksensa olivat ohimoilta kammatut taapäin

ja ulottuivat keltaiseen univormukaulukseen asti, jonka alta pilkisti

punainen liina. Hänen sininen takkinsa, joka tuskin peitti lanteet, oli

koristettu valkoisilla nyöreillä ja keltaisilla napeilla, rinnasta vähän

avoin, niin että vaaleansiniset liivit pääsivät näkyviin. Säännön

mukaisesti olisi housujen pitänyt olla siniset samoinkuin lakki, mutta

kun sotakassa oli tyhjä ja Löfving itse oli hankkinut itselleen kestävät

nahkahousut, arveltiin että olkoon menneeksi, semminkin kun

miehistönkään vaatetus ei mitenkään täyttänyt edes niukkoja vaatimuksia.

Siniset polviin ulottuvat säärykset ja korkeat jalkineet olivat sitä

vastoin koko pulskat, eikä koko asiasta siis sen enempää. Valkoinen,

suureen ruusukkeeseen solmittu vyöhyt, jykeä miekka ja vihdoin hattu

sinikeltaisine nauhoineen ja töyhtöineen ilmaisivat hänet suomalaiseksi

upseeriksi Ruotsin valtakunnan palveluksessa.

Että Löfving oli ollut verileikissä mukana sitä todistivat hänen pois

ammuttu korvansa ja miekannaarmu poskessa. Känsäiset kädet ja juovaiset

kasvot tiesivät kyllä kovaa elämän taistelua, mutta silmien terävyydestä

ja liekistä näkyi, että 55-vuotiaassa tarmo vielä oli kokonaan

murtumaton.

Martti oli lyhyempi, vaan hartevampi ja vahvatekoisempi. Puku heillä oli

melkein samanlainen, mutta sittekin pysyi silmiinpistävänä heidän

erinäköisyytensä. Vänrikin hehkeät posket, lempeä piirre suun ympärillä

ja tummat, synkät silmät eivät mitenkään olleet isästä. Hän oli kokonaan

äitinsä poika.

Se kiire millä Martti nyt riensi isää kohden lisäsi hänen poskiensa

hehkua ja masensi äänen, joka tuntui melkein ponnistetulta, kun hän

kaukaa huudahti:

-- Isä, minun täytyy pyytää apuanne. Ette saa kieltää.

-- Mitäs tahdot?

-- Meidän vapaajoukkomme on lisääntynyt 2,500 mieheksi, ja -- -- --

Löfving synkistyi. -- Jätä se asia sikseen, Martti. Siitä ei tule

mitään.

-- Kaikki on valmiina, tokasi Martti kiihkeästi. Kun vaan levitimme

maaseuduille tiedon, että te ottaisitte johtaaksenne meitä, oli helppo

miehiä koota, ja kun he olivat päättäneet lähteä, lupasivat kotolaiset

apua. Nyt he ovat aseilla, vaatteella ja ruoalla varustetut, kaikkeen

valmiit.

-- Lastenleikkiä ja juoruja, Martti!

-- Onko se lastenleikkiä kun meillä on 500 hämäläistä, jotka

vapaaehtoisesti rientävät taistelemaan. Sitäpaitsi kuuluu Karjalasta,

että sieltä voidaan toivoa 800. Pohjanmaalta saadaan 500, ja

Etelä-Suomesta ainakin 700. Siis yhteensä 2,500 miestä.

-- Mitä useampi sitä parempi, vastasi Löfving vakavasti. Pyydä poikia

ilmoittaumaan everstiluutnantti Brandenburgille; kyllä heidät

luetteloihin otetaan.

-- Sitä ne eivät tahdo. Olemme valinneet teidät päälliköksemme.

-- Minut? Ja sinä kai aiot mukaan?

-- Niin aion; kaikki on käynyt kuin vihurissa heti kun julistimme, että

te rupeaisitte johtajaksemme.

Ratkaiseva päätös ilmaantui Löfvingin piirteissä.

-- Ei, poikaseni. Minua he turhaan odottavat. Minun paikkani on

rykmentissä, ja siinä on sinunkin. Meillä siis ei ole mitään tekemistä

vapaaehtoisten kanssa. Älä niistä huoli.

Martin sydän sykki rajummin, ja kostea pilvi suurensi hänen silmiänsä,

kun hän käheähköllä äänellä vastasi: -- Niistä juuri huolin. Rakas isä,

ettekö tahdo olla hyvä ja neuvotella majurin kanssa. Pyytäkää häntä

puhumaan ylipäällystölle, että he päästävät minut lähteinään muiden

kanssa teidän johdossanne.

Löfving tarkasti hetken poikaa vaijeten. Martti näytti hänestä sinä

hetkenä huimalta hevoselta, joka riehuu päästäksensä valjaistaan ja

ohjaajastaan. Mutta isän velvollisuus oli nyt saada hänet järkiinsä.

-- Olkoon sinulle sanottuna, alkoi Löfving, että tieto sinun

vapaaehtoisistasi on joutunut päälliköiden korviin, ja majuri

Sprengtport on kuulustellut asiaa, mutta minun ei sallita erota

rykmentistä, ja vielä vähemmin sinun.

-- Puhun sitte itse majurin kanssa että hän saa tietää kaikki, huudahti

Martti tulistuneena.

-- Olethan jo sanonut hänelle sanottavasi.

-- Kyllä, kaiken sen, mitä olin ajatellut, vaan en sitä mitä olen

tehnyt. Kaikki toverini myöntävät, että minähän olen saanut hämäläiset

kutsutuiksi ja koossa pysymään. Päälliköt luulevat, ettei nykyinen

nuoriso kelpaa mihinkään, mutta me kelpaamme! Herrat itse tulevat

käsittämään mitä hyötyä on vapaajoukosta, joka myrskynä syöksee esiin,

sinne mihin ei kukaan muu pääse.

-- Ainakaan se ei tapahdu minun johdollani, vakuutti Löfving suurella

ponnella. Eipä, vaikka minut kymmenen kertaa valtuutettaisiin.

Martti ei häntä ymmärtänyt. -- Miksi ei? huudahti hän. Koko maailma

puhuu vielä siitä kuinka te 20 vuotta sitten veitte sissinne tuleen.

Silloin olitte kaikkien kauhuna, mutta kun me nuoret tahdomme olla

teidän vertaisianne, silloin työnnätte meidät pois.

-- Näetsen, poikani, aikamme ei kaipaa sissejä. Silloin vei kuningas

miehiämme vieraisiin maihin, mutta nyt jää armeija kotimaahan ja saa

lisäksi apua Ruotsista.

Martti tuimistui: -- Armeijaahan me aijommekin tukea, aivan niinkuin

sissit Isonvihan aikana. Ette uskokaan kuinka kunnostaisimme itseämme.

Jylhänä keskeytti hänen puhettansa Löfving: -- Et tiedä mitä on sissinä

oleminen, raadella omia yhtä paljon kuin vihollistakin. Se edesvastuu,

joka painaa semmoista soturia, on raskaampi kuin se, jonka alaisena

kuninkaallinen armeija on. Et tiedä mitä on yöt päivät elää kuin

jännitetty jousi aina laukeamaisillaan, aina katkeamaisillaan. Ei mitään

rauhaa, ei mitään neuvoa päälliköltä, ei mitään tukea ja apua väestöltä,

yhä vaan olla aiheuttamassa surua ja hätää, saada kirouksia eikä

suinkaan kiitosta osakseen, mutta pakotettuna kaikkea tätä kestämään.

Löfvingin varma ryhti oli osaksi lauhtunut hänen kertoessaan

järkähyttäviä muistelmiansa, ja haihtuva kalpeus näkyi hetkeksi hänen

ruskettuneissa kasvoissaan. Martti huomasi tämän muutoksen, ja mitä hän

ei siitä ymmärtänyt, sen selitti hänelle isän äänen sävy. Oli se kai

vaikea aika, josta hän puhui.

-- Luuletteko, kysyi hän hellästi, että meistä yksikään lähtee palkan ja

kiitoksen toivossa? Mutta kyllä me kiittäisimme ja kunnioittaisimme

teitä, niinkuin ei ole koskaan johtajaa kunnioitettu, jos vaan

suostuisitte rupeamaan meikäläiseksi. Sana, viittauskin veisi meidät

vaarojen ja kuoleman läpi. Ei saisi yksikään niistä, jotka muinoin

seurasivat teitä, sanoa, ettemme olleet kylliksi kelpoja astumaan heidän

jäljissään.

-- Kuulethan, keskeytti Löfving tuimasti, etteivät herrat hyväksy teidän

tuumianne. Se asian ratkaisee.

Martti ei hellittänyt. -- Ettekö luule meidän tietävän miksi eivät

hyväksy. Ei ole Hattuihin luottamista.

Närkästyneellä liikenteellä kallistaen päätänsä taapäin laski Löfving

kätensä pojan olalle ja sanoi:

-- Antaa Hattujen hoitaa omaansa ja hoitakaamme me omaamme, niin kukin

vastaa omasta puolestaan. Kuningas on itse nimittänyt päälliköt, ja

totta kai hän paremmin tuntee herransa kuin sinä ja minä. Se, joka on

12:nnesta vuodestaan käynyt kruunun takissa ja on päässyt vänrikiksi, se

tekee viisaimmin kun hoitaa virkansa innolla ja rukoilee Jumalalta

uskollista mieltä. Muuten saat sanoa vapaaehtoisillesi, että heillä on

tilaa kuninkaan lipun alla.

-- Ne eivät tahdo!

-- Sitten se on vaan juorua ja ilmaa, tiuskasi Löfving, närkästyneenä

kääntyen pois. Ja jätä nyt se asia, lisäsi hän, tehden lähtöä.

5.

Martti ei seurannut häntä. Katkerin mielin jäi hän seisomaan, ikäänkuin

olisi aurinko ainiaaksi laskenut. Nuoren vänrikin sankariunelma oli

murtunut ja sen kanssa ehkä hänen rakkautensa onnikin. Mitä hän nyt

enään, köyhänä ja huomaamattomana saattoi olla Marialle, jonka mieli

aina tavoitteli suuria. Ja suureksi oli hän luvannut tulla. Kirjavia

tuulentupia olivat he yhdessä rakentaneet Gammelbackan vanhojen puiden

varjossa. Onnea tahtoivat he luoda ihmisten kesken. Ei mikään tuntunut

heistä vaikealta. Mutta silloin oli vielä rauha maassa, ja rauhallinen

piti heidän tehtävänsäkin olla. He aikoivat rakentaa, viljellä, tehdä

käsitöitä, ja opettaa sitä muillekin, luodaksensa heille saman onnen,

jota itse nauttivat. Välskäri Göhle oli Marialle lahjoittanut

Tukholmassa painetun kirjan, jossa selitettiin kotimaassa ja ulkomaissa

kasvavia yrttejä ja niiden käyttämistä sairaudenkohtauksissa. Samoissa

kansissa oli myös puutarhahoidon oppikirja.[1] Ne hyödylliset tiedot,

joita Maria ammensi näistä kirjoista, olivat kääntäneet hänen

ajatuksensa uusille urille. Ennen tuntematon maailma oli hänelle

ilmaissut salaisuuksiansa, ja niitä ymmärtämällä voisi hänkin joksikin

tulla. Sen sanoi hänelle hänen oma järkensä, vaan vielä selvemmin piispa

Petrus Jonae'n kirjaan liitetty opastus lukijalle ja tekijän esipuhe.

Olihan mahdollista rakentaa koko paratiisi moisten neuvojen mukaan.

[1] »Een Nyy Träägårdz Book sammandragen aff nägra trovärdighe och

förfarne Män, som härvid godh Wettskap hafva. Alla flitighe Huusshållare

sampt Träägärdsmästare och theras Läredrändar til nytta och gagn, och nu

nyligen af Trycket uthgången.»

* * * * *

Syvällä surulla muisteli Martti sitä aikaa, jolloin hän kaiveli maata,

istutti puita ja pensaita Marian kanssa, joka oli hänen aurinkonsa.

Tästä oli kuitenkin ajan rauhattomuus tehnyt lopun, ja se sankariunelma,

johon hän toiveensa perusti, oli sekin rauennut. Majuri joskus sanoi: --

»Martti on hyvä työmies, mutta hän sopii paremmin kirjoituspöydän ääreen

kuin ruotuun. Hän on kirja- ja numeromies.» Sen johdosta ja ehkäpä

Sprengtportin tähden oli paroni Wrangel toimittanut Martille paikan

Lappeenrannan maaherranvirastossa. Virkaan tuli nyt astua, ja siten

voisi Martti saada oman leivän ja kohtuullisen palkan. Mutta siihenkö

hän päämääränsä supistaisi? Tähän saakka oli hän hyljännyt jokaisen

ajatuksenkin sinne päin, sillä eihän kanslian rauhallisissa toimissa

päässyt laakereita leikkaamaan. Mutta nyt se uudestaan johtui hänen

mieleensä. Ehk'ei kunniaa ja onnea ollutkaan missään hänen kaltaisensa

saavutettavana. Tuo uljas tuuma liittyä vapaaehtoisiin ei käynyt päinsä.

Oli siis valittavassa joko kruunun miekka tahi sen kynä, eikä ratkaisua

saanut viivyttää, sillä luutnantti Salonius pyrki samaan virkaan ja oli

sen saava, jos Martti tahtoi jäädä sotaväkeen. Vaikealta tuntui

ratkaisu. Martin rohkeus oli murtunut, kaikki tuntui tuskalliselta.

Lienee sittenkin parempi kaatua miesten tappotantereilla kuin tukehtua

arkistojen tomuun.

Näissä mietteissä seisoi Martti vielä paikallaan, kun näki äitinsä ja

Marian edessään. Äiti kohta ilmoitti, että luutnantti Salonius oli

tullut kaupunkiin ja tahtoi vielä tänään tavata Marttia, puhuaksensa

virasta.

Martti sopotti jotakin sentapaista, ettei sillä ollut kiirettä, koska

maaherra vielä oli matkoilla läänissä, mutta että jos hän palatessaan

pitää Saloniuksen kaltaisen juopon parempana, niin olkoon menneeksi.

Se vastaus nähtävästi suututti Leenaa, sillä puna nousi vähitellen hänen

poskilleen ja suurella ponnella lausui hän: -- Minä sanon sinulle

Martti, ohjaa tahtosi, sillä siitä riippuu elämä täällä ja

ijankaikkisuudessa.

-- En tiedä että tahtoni on huonompi kuin muidenkaan, intti Martti

synkkänä.

-- Huonompi tai parempi, se vielä olisi jotakin. Huonoa voi ohjata, ja

hyvää saattaisi kiittää, mutta sitäpä ei ole laisinkaan, ja juuri

sellaisesta kaarnasta kuin -- -- kuin --

-- Rakentaa piru laivansa, lisäsi Martti katkerasti nauraen.

-- Ei toki, sitä ei rouva Löfving tarkoita, sanoi Maria. Hänen tuli

kumpaakin sääli.

-- Tarkoitan, jatkoi Leena vakavasti, että horjuva tahto viepi

onnettomuuteen. En sano, että Martin käy pahasti, Jumala siunatkoon

sinua poika, mutta varoitan sinua, sillä ei mikään ole ihmiselle

vaarallisempaa kuin tahdoton luonne, semminkin nykyään. Semmoinen

ihminen on kuin liinanen tuulessa, jonka perkele milloin tahansa poimii

ja pistää väripyttyynsä, nostaaksensa sen sitten lippuna houkuttelemaan

muita. Monet Hatut ovat sitä laatua.

Hatut! huudahtivat nuoret. Semmoista ei oltu koskaan kuultu.

Mutta Leena pysyi sanoissaan. Hän oli nuoruudessaan tuntenut heistä

monta. He olivat, sanoi hän, hyväsydämmisiä rehellisiä ihmisiä, mutta

ilman tahdon pontta, ja lujia oikeudenkäsitteitä, ja siten he olivat

joutuneet siihen helvetinpyörteeseen, joka nyt uhkasi upottaa koko

valtakunnan vereen, ja pakotti heitä semmoisille asioille, joille ennen

olisivat sylkeneet.

Martti tirkisti synkkänä maahan. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tätä

ennen mitä hänen olisi pitänyt olla, eikä tiennyt mitä vastata. Mariakin

oli vaiti.

Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Leena uudestaan:

-- Etkö käsitä, että sinun täytyy päättää. Ei ota hallitus eikä Salonius

odottaaksensa. Hän etsii sinua nyt kaikkialta.

Martti kääntyi pois äidistään ja katsoi vieressään seisojaa. Leena

seurasi tätä katsetta ja huomasi siinä äärettömiä kysymyksiä,

levottomuutta ja rakkautta. Kolmas oli tässä liikana. Oli paras lähteä,

jotta nuoret saisivat selvittää keskinäisiä kysymyksiään.

6.

Kornatus nukkui vielä Leenan palatessa. Hänen kasvojensa syvä

levollisuus vaikutti kuin rauhantervehdys Leenan kuohuvaan mieleen, ja

siunaten katseli hän vanhusta.

Pyhä on uni, ajatteli hän, purskahtaen itkuun, mutta tietämätöntä on

kuka tämän jälkeen saa nukkua muutoin kuin kuoleman uneen.

Leena oli kotimatkallaan tavannut miehensä ja vaihtanut hänen kanssaan

muutamia sanoja. Löfvingin tiedot vahvistivat hänen vakaumustaan, että

täytyi olla valmis odottamaan mitä tahansa, koska oltiin sodan

kynnyksellä. Paljoa hänellä ei ollut korjattavana mutta sekin vähä oli

koottava mahdollisesti pikaisen paon varalle. Kalpeana ja hiljaisena

järjesti hän kaikki suureen säkkiin. Välistä meni hän akkunasta

kurkistamaan, ikäänkuin jotain odottaen, vaan kun ei näkynyt elävätä

olentoa, ryhtyi hän uudestaan työhönsä. Mutta kyllä oli hänen

levollisuutensa ainoastaan näennäinen. Jännitetyt piirteet ja punaiset

täplät hänen poskillaan osottivat kuumeentapaista sisällistä

rauhattomuutta. Hän tuon tuostakin pysähtyi kuuntelemaan, tirkisti

akkunan läpi ja istahti vihdoin kädet helmassa. Silloin kuului äkkiä

keveitä, kiireellisiä askeleita, ja samassa näkyi Tapani ovessa. Hän oli

Leenan vanhin lapsi, ja semmoisena pidetty ankarammassa kurissa kuin

nuoremmat, vaikka hän olikin luonteeltaan lempeä ja sävyisä. Se sotainen

henki, joka tätä nykyä vallitsi Lappeenrannassa, oli tarttunut

poikaankin, joka nyt tahtoi ruveta sotilaaksi. Äidille oli se

surman-isku, mutta Löfving arveli, että jos pojassa on tarmoa ja

miehuutta, ei pitäisi häntä estääkään. Vanhempien luvalla oli hän

edellisenä päivänä lähtenyt linnaan everstin puheille, vaan sittemmin ei

häntä ollut kuultu eikä nähty. Vihdoin oli hän saapunut ja kertoi

riemuiten olevansa nyt rummuttaja hämäläisissä ja että hänelle oli

annettu töyhtöhattu arvonsa merkiksi. Eversti oli kysynyt, oliko hänellä

vanhempien lupa, ja käski hänet sitten mukaansa valleille. Herrat

puhuivat keskenään, että olin urhoollisen Löfvingin poika. Sitten asetti

eversti minut tykin ääreen ja kysyi tahdonko luvata pysyä siinä kunnes

hän kutsuisi minut luoksensa. Tietysti lupasin. Jo tuli yö, mutta ei

kuulunut kutsua everstiltä. En tiennyt mitä tehdä, palelin kovasti ja

oli nälkä. Teki mieli lähteä pois, mutta muistin antamani lupauksen. Kun

sitten aamulla vaihdettiin vahteja, vei minut yksi miehistä mukanaan.

Herrat olivat kai unohtaneet koko asian. Mutta eversti kehui minua ja

sanoi, että rumpali saa opettaa minulle pärrytyksiä ja merkin-antoa, ja

käski panemaan töyhöt hattuuni, koska minusta, sanoi hän, jos saan elää,

kyllä tulee oikea Suomenmies.

Tapani oli siis kruunun mies ja oli siitä koko ylpeä.

Mutta Leenan sydäntä ahdisti. Herra, sinä tiedä mitä teet, ja annat

tahtosi mukaan, huokasi hän. Tue minua kuormani taakan alla!

Tapani ei aavistanutkaan mitä äidin mielessä liikkui, kun tämä hellästi

veti pojan puoleensa ja sanoi: -- Kun nyt joudut maailmalle omin päin,

tutki Jumalan sanaa ja säilytä se niin, että tiedät mistä sen hädässä

löydät. Mutta säilytä se syvälle, sillä saatana omiensa kanssa käy

ympäri kaivamassa tätä aarretta ihmisten sydämmistä. Näethän, poikani,

pimeyden ruhtinas tietää, että kun pyhä henki on karkoitettu, pääsee hän

itse sisälle ja sieppaa saaliinsa, jota hän ei enään päästä. Älä pelkää

kuolemaa, mutta pelkää synnin parissa elämistä, sillä pienet synnit ovat

portaita suurille rikoksille. Koeta elää niin, että rohkenet kuolla.

Tapani loi häneen kirkkaat silmänsä: -- En pelkää kuolemaa, äiti!

Mutta hetken tehtävät joutuivat jo mieleen. Tapanilla oli kiireinen työ

suoritettavana. -- Eikö minun nyt tulisi kaivaa lusikat maahan. Syvään

kuoppaan kai?

-- Kuoppaan, no niin, vastasi Leena hajamielisenä, aikoen seurata

poikaa. Mutta ei, parempi on että hän menee yksin. -- Tiedäthän oikean

paikan?

-- Kyllä. Pihlajan alla? Siellä kiven kyljessä. Tiedän kyllä, ja aikakin

on sopiva, sillä kaikki ihmiset ovat nyt Myllymäellä. Olihan poika

oikeassa, ja saatuaan leivän ja juustopalan lähti hän reippaalla

mielellä.

Tapanin mentyä ryhtyi Leena taas kapineitansa sälyttämään tarkastaen

huolellisesti jokaista hänelle niin rakasta vaatetta. Vihdoin heräsi

Kornatus. Untevana ja puutuneena katsoi hän ympärilleen, hieroi

silmiänsä ja jäi istumaan käsivarret nojautuneina polviin ja kädet

ristissä. Vähitellen valveille päästyään hän kurotteli käsiään

nähtävästi varsin hyvillään, kaivoi esiin piippunsa ja sytytti sen

hiilellä, jonka tottuneilla sormilla otti ahjosta. Näin päästyänsä

rakkaita savujansa nauttimaan istui hän taas rahille.

-- Olette nukkuneet makeasti, Kornatus, sanoi Leena ystävällisesti.

Pelkäsin kärpästen häiritsevän teitä.

Kornatus veti aika sauvun ja vastasi hiljaisesti: -- Kärpäsiä ja

kasakoita en ole koskaan sietänyt, mutta välisti on paras olla

kumpaakaan huomaamatta. Lieneehän Löfving jo palannut? Tiesikö hän

mitään rajalta?

-- Hyörinää kuuluu sieltä. Vihollinen varustaa kuten mekin. -- Maamme on

taas pantava alttiiksi.

Melkein riemulla puhalsi Kornatus savunsa kattoon. -- Tuhat tulimmaista!

Ei siis auta muu kuin ladata ja ampua vastaan.

-- No niin, mikäli maksaa vaivan, intti Leena alakuloisena. Kuulin

tänään että joku valtiomiehistämme oli kirjoittanut, että Hatut

sota-innossaan ovat valmiit uhraamaan Suomen, kumpa vaan saavat rauhan

rikotuksi.

-- Se on valhe, huudahti Kornatus iskien nyrkillään polveensa.

Leena katseli häntä kylmäverisesti. -- Mitä auttaa suuttuminen? Ei

totuus pala tulessakaan. Saattaa olla hyvä kuninkaalle ja neuvostolle

päästä meistä. Kun lapsi on kuollut on kummius lopussa.

-- Ette saa ajatella Ruotsista niin kehnosti.

-- Miksi ei. Olemme kyllä saaneet kokea millä tavoin meitä on kohdeltu

ja palkittu.

-- Kyllä ovat ajat rauhattomat, myönsi Kornatus. Mutta vaikka

Lappeenrannassa kuhisee kuin muurahaispesässä, olette täällä kuin

rauhanpalmun alla.

-- Olenhan minäkin täällä elämöinyt, mutisi Leena, sulloen pontevasti

säkkiin sälytetyt vaatteet. Hevoskavioiden kopse sai hänet kuitenkin

rientämään akkunan luo, mutta kun ei mitään näkynyt, ryhtyi hän taas

toimeensa: -- Luulin että paroni Buddenbrock oli palannut, ja mieleni

kävi noloksi, sillä nyt täytyy minun koota mitä meillä on, että saamme

sen mukaamme jos siksi käy.

-- Vai niin! mietittekö pakoa, nyt jo?

-- En minä ensimmäisenä pakene, mutta en viimeisenäkään, sillä parempi

käsi tulessa kuin kasakka talossa.

Kornatus nousi. -- Onko teiltä paljon korjattavana? suokaa minun auttaa.

Leenalla ei ollut aikaa katsellakaan häneen saatikka antaa mitään

tehtävää, nyykkäsi vaan ystävällisesti. -- Kiitos Kornatus. Köyhän alus

on kepeä soutaa. Vaatteista on jo enimmät korjuussa ja hopeat kaivan

maahan, sillä maa säilyttää minkä sille antaa.

Kornatus näytti kysyväiseltä. Hän kai luuli, ettei Leenalla ollut mitään

hopeita. Mutta Leena otti kirstusta pienen puulaatikon, jonka sisällä

oli toinen rautapeltinen ja lukittu. Sieltä nosti hän tuohisen kääreen,

josta vihdoin tuli ilmoille kuusi suurta, liinaan käärittyä

hopealusikkaa.

-- Katsokaa noita, minusta ne ovat kauniita. Hän antoi ne vanhukselle.

-- Ja painoa niissä on, vastasi tämä, punniten lusikoita kädessään.

Kauniisti kimeltelevät.

-- Kaksikymmentä vuotta olen kutonut ja säästänyt saadakseni ne kokoon

lapsille. Ne ovat heidän ainoa äidinperintönsä.

-- Mutta onhan niitä kuusi. Kukapa kuudennen? Vai Marttiko, vaikka hän

ei ole oma poikanne?

Leena vetäytyi takaisin pannaksensa kalleutensa taas kätköön, ja vastasi

hiljaisesti ja vakavasti: -- Maailma laskee lapseni viideksi, mutta itse

lasken ne kuudeksi, sillä kun Löfving otti minut vaimokseen, teki hän

niin sentähden että saisi minusta hyvän äidin Martille, ja kun poika

ensi kerran seisoi edessäni, päätin tehdä hänen puolestaan mitä voin,

jottei Löfvingin ensimmäinen vaimo voisi suurena tilipäivänä sanoa, että

pistin hänen lapsensa poveeni niin että jalat roikkuivat paljaina.

Kornatus otti piipun suustaan ja päästi kätensä painumaan alaspäin.

Semmoiset naiset olivat hänen mieleensä. Niihin saattoi luottaa. Mutta

Martille on hän kuitenkin vieras, kun häntä oli kasvattanut majuri

Sprengtport.

Tähän kysymykseen vastasi Leena kylmähkösti: -- Martti ei ole minusta

koskaan huolinut, eikä ihmekään, mutta se sikseen. Olen häntä kohtaan

tänään sama kuin eilen ja aina siitä päivästä saakka, jolloin tulin

hänen äidikseen, sillä en minä pidä lupauksiani leikkinä.

-- Luja kestää, sanoi ukko, ja Jumala sen kostaa lapsillenne.

-- Omat lapseni, jatkoi Leena, ovat nyt Turussa, kaikki paitsi Tapani,

ja minä jo eilen pyysin Martin kuoppaamaan lusikat, mutta ei näkynyt

olevan aikaa. Lienevät hänelle vähäpätöisiä perinnöitä minun jälkeeni,

kun hän on herraskartanossa kasvatettu.

-- Älkää niin ajatelko. Mikäli minä tiedän on Martti hyvä ja

oikeamielinen poika. Majuri ja hänen ensimmäinen vaimonsa pitivät

Marttia aina omana lapsenaan, ja jos hän on käynyt teille vieraaksi, on

siihen se syynä, että olette olleet niin vähän yhdessä. Kuka käski

Löfvingiä antaa pojan pois.

-- Kuka käski, vastasi Leena pikastuneena. Nälkä se käski, ja kiitimme

Jumalaa kun majuri armahti meitä ja lupasi Marttia kasvattaa. Siihen

aikaan ei ollut hyvä tulla Suomessa toimeen.

-- Ei suinkaan, myönsi Kornatus. Muistan, kun palasin vankeudesta

Venäjältä, kulkeneeni Käkisalmesta Hämeenkankaalle näkemättä yhtään

ihmistä tai peltoliuskaa.

No niinhän se oli, tiesi Leena. Sentähden olikin hän rakkaineen ollut

vähällä kuolla nälkään. Sentähden oli Löfving, turhaan koetettuaan

omillaan tulla toimeen, kirjoittanut kuninkaalliselle neuvoskunnalle

Tukholmassa, saadaksensa työtä tahi vähän apua. Vähinkin olisi ollut

hyvä, mutta nyt ei tällä uljaalla soturilla ollut suurta arvoa, vaikka

hän vaaran aikana kyllä oli ollut suuri, ja lopuksi meidän täytyi lähteä

Suomesta. Se kiitos siitä.

Kiristetyin huulin oli Kornatus tätä kuunnellut. -- Älkää luottako

ruhtinaisiin, lausui hän synkästi. Pieniä varten eivät ole koskaan

korkeat pienat tikapuissa.

-- No, ei! huudahti Leena. Mutta läväistiin sittenkin, Jumalalle kiitos.

Löfving sai hyvän paikan tarkastuskirjurina, ja minä neuloin räätälinä

sen verran kuin joku mieskin. Ammatin olin oppinut äidinisältäni

nuorena, ja nyt se kelpasi. Olisimme voineet ottaa Martin luoksemme,

mutta hän viihtyi hyvin siellä missä oli, ja majuri piti hänet hyvänä.

Löfvingin mielestä oli paras antaa hänen olla, niin ei tarvinnut hänen,

niinkuin muiden lastemme kasvaa omalle maalleen vieraana.

Enempiin kysymyksiin ei nyt ollut aikaa, sillä tupaan astui kaksi

miestä, Löfving ja Martti.

7.

-- Löfving! huudahti vanhus nousten ja ilosta säteilevin silmin rientäen

kotiintulleita vastaan. Ränstynyt oli ukko, mutta kyllä näkyi, että hän

oli kaarlolainen ja niin oli Löfvingkin.

Ensimmäinen tervehdys oli sydämmellinen kuten veljien kesken, ja Martin

jälleennäkeminen teki, niin vakuutti Kornatus, vanhan sydämmen uudestaan

nuoreksi. Uusia oloja ja vanhoja muistelmia otettiin puheeksi, mutta kun

päästiin istumaan, vanhemmat pöydän ääreen ja Martti vastaiselle

seinälle, kysyi Leena, asettaen pöydälle täyden oluthaarikan: -- Vieläkö

paroni on poissa, koska palaat yksin.

-- Paronista en tiedä mitään. Kun tulimme Nurmeen, käski hän minut

tiedustelemaan seutua ja saattamaan sana Wrangelille. Itse hän

arvattavasti nyt istuu veljensä ja Wiipurin esikunnan huostassa, mutta

minulle lähetti hän kumppaniksi kotimatkalle venäläisen upseerin.

Kornatus höristi korviaan. -- Venäläisen upseerin! Mitähän se lienee?

-- Hän on luutnantti ja adjutanttina venäläisen Buddenbrockin luona,

tuon, joka on komentanttina Wiipurissa.

Ukko piti asiata kummallisena. Ei oltu koskaan kuultu, että vihollisten

upseereja oli päästetty linnaan, kun sota oli kynnyksellä.

Löfving nieli tunteensa oluen mukana ja vastasi levollisesti: -- Kyllä

nyt kuullaan paljon mitä ei kuultu ennen, mutta muutoin kulkee mies

vahdittuna ja antoi sitäpaitsi kunnia-sanansa, ettei hän urki

asematamme. Pyysi tulla tänne yksityisenä henkilönä minun seurassani,

saadaksensa taas nähdä Saimaan seutuja, joista hänellä on, tiesi Herra

mitä muistoja, ja kun rauhaa vielä kestää ei tahtonut kukaan häntä

estää.

-- Hm, myrähti ukko. Miten menetteli hän matkalla? Näennäisesti

välinpitämättömänä tietysti, mutta tähysteli kai kuin kotka. Kyllä hän

on vakooja! Ja tutkivana käänsi Kornatus silmänsä Löfvingin puoleen,

joka jatkoi:

-- Jumala ties mikä hän on. Mies ratsasti koko ajan vaiti kuin kala, ja

näytti vähän uinailevalta satulassaan. Mäkitörmillä hän välisti elpyi ja

mulautti silmänsä milloin taivasta milloin maata kohden, ikään kuin

olisi tahtonut niellä kaikki, mutta sitten vaipui hän taas unelmiin.

Tuntui osaavan suomea, mutta kun hän ei vastannut yritin sekä venäjäksi

että saksaksi, mutta kun hänestä ei lähtenyt ääntä, jätin hänet mykäksi

minkä vaan tahtoi.

-- Mitä kuuluu Pietarista? kysyi ukko näennäisesti levollisena puristaen

sormellaan kuohuvan tupakantuhan. Kuulitko sieltä mitään?

-- Siellä kuhisee sotaväkeä Muolasta Nummeen, selitti Löfving.

Kymmenentuhatta miestä Lascyn, viisituhatta Keithin komennossa, ja

huomenna lähtee Galitzin kymmenentuhannen miehen kanssa Pietarista.

-- Hyvin varustettuja vai?

-- Ainakin niillä on ruokaa, nauroi Löfving. Sotamiehen limppu painaa

yhtä paljon kuin hän itse, ja hevoset ovat hyvät.

-- Ne kyllä eivät ensi mäessä kompastu niinkuin meikäläiset, tokasi

Leena salaisella harmilla. Mutta Löfving ei ollut huomaavinaan hänen

kiihtymistään, vaan jatkoi huoletonna ikäänkuin olisi ollut puhe

mistäkin vähäpätöisyydestä: -- Kevyt tykistö seuraa armeijan

kintereillä, mutta raskaat tykit jäävät pari päivänmatkaa jälkeen,

Sotavanhuksen silmät rupesivat kimeltelemään. -- Ja tänne pyrkivät?

-- Täyttä totta. Näkyy olevan kiire, sillä Krasnatscuk reipastutti

seitsemää kasakkaansa kujajuoksulla, kun eivät olleet tarpeeksi

vikkeliä.

Nuoren tulisuudella iski Kornatus nyrkkiä pöytään: -- Tuhat tulimmaista,

kun nyt olisin nuori.

Tämä huudahtus sai vihdoin Martin vireille.

-- Oletteko, Kornatus, kysyi hän, kuulleet että päälliköt ovat

kieltäneet meitä varustamasta vapaajoukkoja isän komennettavaksi?

-- Mistä syystä?

-- Tuolla sanottiin juuri äsken, ettei isä sovellu muiden

komennettavaksi, ja että armeija kaipaa käsivarsia eikä päitä.

Leenan mieli kuohahti näistä sanoista. -- He moittivat partiomiehen

vikoja, mutta unohtavat kuninkaallisen soturin ansiot, sanoi hän.

-- Mutta se on vääryyttä, huudahti Martti kiivaasti. Hylkäävät 2,000

miestä, jotka lähtisivät sotaan omin ruokinensa ja aseinensa ilman muuta

palkkaa kuin että saavat taistella isän komennossa.

-- Kornatus veli, keskeytti Löfving pojan puheen, lieventääksensä hänen

kiivauttansa, tekisit minulle hyvän palveluksen, jos saisit tuon

härkäpään järkiinsä. Minulle se ei onnistu.

Ällistyneenä varoitti Kornatus: -- Teidän ei pitäisi jättää armeijaa.

Missä kuninkaan upseerit johtavat, ei ole kukaan liian hyvä seuraamaan.

-- Mutta, niskoitteli Martti, jos saamme nyt yhtä kelvottoman

päällyskunnan kuin viime sodassa, niin käy yhtä hullusti kuin silloin.

Kaikki vapaaehtoiset, joita olen tavannut sanovat, että Löfving vie

heitä taisteluun kuin mies, mutta kuka tietää mitä kenraalit tekevät.

Sepä oli Kornatuksesta liikaa. -- Huuti poika! Olen taistellut niiden

rinnalla, ja tiedän, että yksi ruotsalainen vetää vertoja viidelletoista

viholliselle. Vereni on vuotanut heidän verensä sekaan Narvasta

Pultavaan asti, ja entäs sitä kunniata minkä me saavutimme!

Leena, joka tähän saakka oli valjennut, lausui oikein soturin ryhdillä

katsellen Kornatukseen terävästi: -- Te, jotka taistelitte kuninkaan

kanssa Venäjällä, saitte kunnian, me täällä Suomessa näimme kurjuutta ja

häpeää.

-- Siis, me muodostamme vapaajoukkoja, väitti Martti.

Mutta siihen ei suostunut Kornatus. -- Yksi kuningas, yksi valtakunta,

yksi armeija, se on jotakin kokonaista, johon voi luottaa. Vapaajoukkoja

en sietäisi.

Puoleksi uhmaten sanoi Leena: -- Keneenkä voi kuningas luottaa ellei

Löfvingiin? Herrojen kehnouden tähden karkasivat miehet viime sodassa,

mutta kun Lybecker vihdoin kutsuttiin pois ja Armfelt sai päällikkyyden,

kuka muu silloin kokosi miehet armeijaan kuin Löfving? Armfelt taisteli

kuin mies, mutta kaikki oli jo myöhäistä. Meidän rykmenttimme marssivat

Ruotsiin, ja kuka vaan pääsi meni samaa tietä, kaikki paitsi Löfving ja

hänen kivekkäänsä. Ne eivät tunteneet pelkoa ollenkaan, ne panivat

henkensä alttiiksi.

Ikäänkuin omiin mietteisiinsä vaipuneena puhui Löfving enemmän itsekseen

kuin muille: -- Siihen aikaan arvosteli Österman pääni 300:ksi ruplaksi,

mutta ei ollut kavaltajaa yhtäkään.

Miehensä sanojen elähyttämänä, jatkoi Leena: -- Rauhan jälkeen unohti

Ruotsi, että Löfving oli kahdenkymmenen vuoden aikana jättänyt henkensä

alttiiksi valtakunnan puolustuksessa, ja kerjäläisenä sai hän etsiä

leipäänsä. Nyt kun vaara taas uhkaa, riensi hän samoihin vaaroihin,

samoihin kärsimyksiin. Ja nyt tahdotaan sitoa hänen kätensä, ja ottaa

häneltä hänen vapaaehtoisensa.

Keskustelu jatkui, mutta kaikki pysyivät mielipiteessään, kunnes Löfving

nousi, otti hattunsa ja oli lähtemäisillään.

-- Mihin menet? kysyi Kornatus, ehkä tulen mukaan?

-- Ei vielä, kyllä seuraan sinua kaupunkiin. Mutta nyt menen Tapania

auttamaan. Ystävällisesti nyykäten vanhukselle lähti Löfving.

8.

Leena asetti pöydälle paistettua kalaa, leipää ja maitoa ja pyysi

Kornatusta pitämään hyvänään; ja sinäkin Martti, istu pöytään. Martti

lähestyi Leenaa, katsahti häneen lempeästi ja sanoi viehkeästi.

-- Kiitos äiti, nyt teidän ei tarvitse enään olla minulle nyreänä siitä

etten tiedä mitä tahdon. Minä jään rykmenttiin.

-- Oikein, poikani, hymyili Leena, tarjoten hänelle iloisesti ja

reippaasti kätensä. Olkoon onneksi!

Martti tarttui siihen hämillään ja kysyi punastuen: -- Mitä pyysitte

aamulla minua tekemään kun juoksin pois? Sitä en olisi tehnyt, ellei

Maria --

Leena synkistyi. -- Näin kyllä kuinka oli asian laita, mutta katso vaan

ettet turhaan juokse.

-- Mitenkä niin?

-- Tiedän kyllä että majuri on ollut sinulle isänä, mutta sillä ei ole

sanottu, että saat hänen Mariansa.

-- Hänet olen saanut! Hän tuli omakseni, kun te lähditte.

Leenan kasvot värähtivät, eikä hän iloiselta näyttänyt. Tytön puolesta

oli siis asia ratkaistu, mutta mitä majuri sanoo?

Se kysymys ei huolestuttanut Marttia. Majurinrouva oli puoleksi luvannut

puhua heidän hyväksensä ja Maria piti varmana, että majuri suostuu.

-- Asia lienee siis selvillä, vastasi Leena, ja meni taas kirstunsa luo,

josta hän, monet kääreet aukaistuansa, otti esille ensimmäisen lusikan

ja puhui hellästi: -- Olin aikonut säilyttää näitä jättääkseni ne äidin

perintönä kaikille lapsilleni, yksi kullekin, mutta sinulla on ikää

kylliksi, jotta voit säilyttää mitä sulla on, ja saat siis osasi

eläissäni. Ota omasi! Älköön sinulta koskaan puuttuko leipää omalla

pöydälläsi. Tahdotko pitää sitä muistona isäsi toisesta vaimosta niin se

on ilo minulle; jos annat sen _hänelle_, niin sekin on hyvä.

-- Kiitos äiti, kiitos! Tällä lusikalla ei syö kukaan, ennenkuin vanhin

poikani. Nyt on kaikki hyvin.

-- Nyt lähden ulos, sanoi Leena. Jos kuolen ennen kuin tapaan muut

lapseni, pyydä heitä etsimään meidän suuren pihlajamme alta.

Martti ojensi hänelle taas kätensä. Ensin hän aikoi lähteä mukaan, mutta

sitten vetäytyi akkunan ääreen ja katseli liiteleviä pilviä, siten

salatakseen silmiänsä himmentävät kyyneleet.

Kornatuskin teki lähtöä, veti kengät jalkaansa ja otti valkoisen

takkinsa naulasta. Martti toipui unelmistaan ja nähdessään ukon kömpelöt

liikkeet riensi hän auttamaan. Sitten näytti hän heltynein mielin

lusikkansa.