Suomen aavoista, monasti ylistetyistä vesistöistä on Saimaalla etusija.
Keskellä milloin hymyilevän valoisia milloin synkän, vakavia
vuoriselänteitä leviää Saimaa laajana kuin meri, ja katselijan eteen
aukenee tummanvihreiden rantojen sylissä loppumattomasta yhä uusia
saaria ja salmia, luotoja ja kareja. Yhdestä sen lahdesta Viipurin
läänin Lapveden pitäjässä pistää niemimaa pohjoiseen. Sitä rajoittaa
etelässä Salpausselkä ja sen muita sivuja huuhtovat Saimaan aallot.
Tämän niemen muinoin tuuheata lehtimetsää kasvavassa kärjessä sijaitsi
aikanaan köyhä kylä, arvoton muille kuin sen omille asukkaille, joista
seudun kauneus ja oma koti erämaassa olivat kallisarvoisempia kuin koko
muu maailma. Tämä, Lappeenrannaksi sanottu paikka, oli vanhastaan
tunnettu niiden tavaroiden purkauspaikkana, joita pohjoisesta tuotiin
5:den peninkulman päässä olevaan Viipuriin. Isonvihan jälkeen
perustettiin siihen samanniminen kaupunki, joka, sittenkun Viipuri oli
menetetty, sai sotaisen merkityksen puolustuskohtana idästä päin tulevia
vaaroja vastaan. Sitä varten rakennettiin linna kärjen pohjoisimpaan
päähän tahi oikeastaan likeiselle saarelle, mutta kun sillä ei luultu
olevan lujempaa vastustusvoimaa, ympäröittiin itse kaupunki tykitetyillä
multavalleilla. Piankin tuli ilmi, että nämä puolustustoimet kyllä
olivat tarpeen.
Kaarle XII:nen sotainen ura oli 1718 päättynyt. Peljättynä ja ihailtuna,
rakastettuna ja vihattuna oli hänet kaatanut ei vihollisen vaan, kuten
väitettiin, omista riveistä lähtenyt luoti. Ruotsi seisoi perikatonsa
partaalla ja Suomessa oli kurjuus ylimmillään. Tahdottomana
välikappaleena oli valtakunta viimeisiin ääriin saakka myöntynyt
kuninkaan vaatimuksiin, ollen tottuneena hänen edeltäjiensä aikana
näkemään kuninkaan persoonassa kansalaisen kunnian ja onnen turvaajan.
Se tapa, millä Kaarle XII oli väärinkäyttänyt valtaansa, aiheutti
yrityksiä saada rajaton yksinvalta supistetuksi. Ensimmäiset askeleet
kävivät kansanvaltaiseen suuntaan, mutta ohjakset luisuivat pian
ylimystön käsiin, joka sitten saattoi Kaarlen jälkeläisen, Fredrik
I:sen, pelkäksi varjokuvaksi, mutta aateliston kaikkivaltiaaksi. Se
suunnaton joukko upseereja, joka 1721 vuoden rauhan jälkeen kasaantui
Ruotsiin, synnytti mielissä levottomuutta, joka tavalla jos milläkin
pyrki pääsemään ilmoille. Rauhan toimet eivät soveltuneet niille, jotka
osasivat käyttää ainoastaan miekkaa, semminkin kun heillä suurimmaksi
osaksi tuskin oli jokapäiväistä leipää, ja parempiosaiset kohtelivat
heitä ylönkatseella, jos he hädässään turvautuivat porvarilliseen
elinkeinoon.
Eri mielipiteitä harrastaen, hajaantui voitolle päässyt puolue pian
kahteen leiriin, Hattuihin ja Myssyihin, jotka taistelivat keskenään
hengen edestä. Omat edut ja ulkovaltojen houkutukset tukahuttivat yhä
enemmin harrastukset isänmaan hyväksi. Sota! siinä päivän tunnussana, ja
johtajien sokaisemana huusi väkijoukko suurten mukaan, joita vastaan se
ennen oli taistellut. Ruotsin kansalle oli sota kuitenkin
vastenmielinen, mutta Tukholmassa ajateltiin toisin. Siellä vaativat
vanhat ja nuoret kostoa Venäjälle, joka rauhan teossa oli saanut
haltuunsa Itämeren maakunnat ja Inkerin ja kokonaan valloitetusta
Suomesta pidätti itselleen Viipurin ja osan Karjalaa. Hatut uhkuivat nyt
kostoa, jota tietysti paljastetuin miekoin oli voittajalta etsittävä.
Ranskakin hautoi tuhoa Venäjän kasvavalle vallalle ja sieltä oli jo
saatu ei ainoastaan loistavia lupauksia, vaan helisevää kultaakin.
Myssyt, jotka tahtoivat rauhaa ja yhteyttä Venäjän kanssa, olivat nekin
käyttäneet apurahoja hyväkseen, vaan joutuivat kuitenkin tappiolle. Sota
näytti yhä uhkaavammalta vaan ei kuitenkaan vielä välttämättömältä.
Lopullinen ratkaisu riippui valtiopäivistä, jotka kokoontuivat
joulukuussa 1740.
Jo edellisenä vuonna oli Suomeen siirretty 1,600 ruotsalaista
sotamiestä, mutta kun Venäjä kysyi syytä siihen, vastattiin, että
miehistö käytetään suomalaisten linnarakennusten töihin ja ettei Ruotsin
hallituksella ollut muuta kuin rauha mielessä. Silloinen ylipäällikkö
Suomessa, paroni Cronstedt, teki kirjeessä kuninkaalle selkoa yleisestä
hädästä Suomessa, rukoillen, ettei hallitus rikkoisi väliänsä Venäjään,
koska suomalaiset nyt jo olivat nääntymäisillään siitä yleisestä
kadosta, joka oli maata kohdannut, ja koska edellisen sodan seuraukset
vielä kaikkialla tuntuivat. Tämän kunnon miehen mielestä oli
hyökkäyssota jumalaton huimapäisyys, jota hän hartaasti pyytää kuninkaan
torjumaan. Näille varoituksille olivat vallanpitäjät kuitenkin kuurot,
jonka vuoksi Cronstedt vihdoin ilmoittaen, ettei hänen älynsä eikä
tarmonsa riittäneet siihen toimeen, jota kuninkaan ja isänmaan etu
vaati, pyysi virkaeron, joka hänelle myönnettiinkin. Hänen
jälkeläisekseen määrättiin yksimielisesti kreivi Kaarlo Emil Lewenhaupt,
syntynyt 1691, Aurora Königsmarkin sisarenpoika.
Harvassa on niitä, jotka ovat alottaneet uransa niin ihailtuina ja
rakastettuina kuin tämä ulkomuodoltaankin upea mies. Hänen hyvä
sydämmensä, hänen suoruutensa, omanvoiton-pyytämättömyytensä,
rehellisyytensä ja lämmin isänmaanrakkautensa olivat ominaisuuksia,
joita jokaisen täytyy pitää arvossa, ja vihdoin oli yleinen mielipide
se, että hän oli Ruotsin etevin mies. Kaunopuheliaisuutensa ja intonsa
oli hän käyttänyt puolustaaksensa kansan miestä, rauhaa rakastavaa
Hornia. 1734 vuoden valtiopäivillä pani Lewenhaupt koko tarmonsa
liikkeelle hillitäksensä aateliston ylenpalttisia vaatimuksia, ja kun
hän siinä menestyi, tahtoi sama aatelisto saada hänet ylennetyksi
kenraaliluutnantiksi, mutta hän sen esti, koska ei tahtonut syrjäyttää
vanhempia kumppaneitaan. Hänelle pöytärahaksi tarjotut 15,000
hopeataalaria vähensi hän itse 12,000:teen. Semmoiset olivat ne
ominaisuudet, joilla Kaarlo Emil Lewenhaupt saavutti kunnioituksen ja
ihailun, joka näytti rajattomalta. Jokunen luuli huomanneensa, että
häntä huimasi hänen ylevä asemansa, mutta näiden muka kadehtivien
pärjääjien äänet tukahutettiin. Hattupuolueen etevimpänä miehenä
vaikutti Lewenhaupt sielunsa koko hehkulla Venäjätä vastaan, ja riemu
nousi ylimmilleen kun hänelle uskottiin Ruotsin kunnian suojeleminen
vastaisessa sodassa. Hän ei kuitenkaan voinut kohta ryhtyä toimeensa,
koska hän oli maamarsalkkana valtiopäivillä. Väliaikaisesti uskottiin
ylipäällikkyys paroni Henrik Maunu Buddenbrockille, 55 vuoden ikäiselle
miehelle. Tämä suku oli alkuperäisestä Westfalista kotoisin, mutta jo
puolitoista vuosisataa sitten oli yksi sen haara muuttanut Liivinmaahan
ja asettunut Lemburgiin. Polvi polvelta olivat sen jäsenet sotureita, ja
eräs niistä, Henrik Gothard Buddenbrock Keipenin herra Kissegalissa
kohosi 1650 vuoden vaiheilla everstiksi Ruotsin armeijassa. Hänen
poikansa, Henrik Maunu, kulki samaa uraa ja palveli Kaarlo XII:nen lipun
alla, jota hän uskollisesti seurasi. Nyt oli hänet jo ylennetty
kenraaliluutnantiksi, ja Lewenhauptin sijaisena lähti hän Syyskuussa
1740 Suomeen, ruveten kaikkien siellä kokoontuneiden sotajoukkojen
ylikomentajaksi.
Sodankiihkoisena kuten muutkin Hatut lähti hän Ruotsista, mutta
saatuansa kuninkaan käskyn koota 10--12,000 miestä itärajan puolelle,
vastasi hän seuraavana keväänä kuvaamalla niitä vaikeuksia, jotka
kaikkialla olivat kohdanneet häntä, semminkin hevosmuonan puutteen
tähden. Muuten eivät puutteet näy muuttaneen hänen mielipidettänsä
Ruotsin varustuksista, eivätkä ne estäneet häntä yhä puuhaamasta sotaa.
Joukkonsa sijoitti hän kuninkaan käskyn mukaan kahteen leiriin.
Päävoima, 5,000 miestä, kokoontui hänen itsensä johdossa Myllykylään 3/4
peninkulmaa Haminasta pohjoiseen, ja muu armeija 2,500--3,000 Kaarlo
Henrik Wrangelin komennossa Marttilaan (nykyinen Taavetti) 5 peninkulmaa
länteen Lappeenrannasta, jonka varusväkeä komensivat everstiluutnantti
Brandenburg ja eversti Ernesti Kustaa Willebrand, hänkin kaarlolainen,
syntynyt Liivissä 1680. Haminan linna oli uskottu 78-vuotiaalle eversti
Bousquet'lle, Kaikki oli siis järjestetty sotaa varten, mutta Suomen
kirkoissa rukoiltiin vielä Jumalalta armahdusta. Täällä ei ollut vielä
kukaan unohtanut mitä sota merkitsee.
Kun rauha suuren pohjoisen sodan jälkeen solmittiin 1721, oli Suomi
surkeasti raadeltu. Nälkä ja rutto vuosina 1704--1709 täydensivät
hävityksen, mutta kruunu, joka tarvitsi omansa, otti viimeiseen saakka
mitä otettavissa vielä oli. Mitä oma hallitus ei ollut joutunut
anastamaan, sen vei vihollinen, joka nyt täydellä todella rupesi
etenemään. Pakolaiset Liivistä, Virosta ja Inkeristä, jotka etsivät
pelastusta Suomessa, lisäsivät kertomuksillaan kauhua ihmisten mielissä.
Vihdoin rupesi 1710 Isoviha raivoamaan Suomessakin. Asukkaat pakenivat
metsien luoliin tahi meren toiselle puolelle, kunnes koko maa näytti
hävityksen kauhistukselta. Kun sekä hallitus että armeija oli jättänyt
maan oman onnensa nojaan, tarttuivat yksityiset miehet aseisiin, panivat
kaikki alttiiksi ennenkun jättivät mitään viholliselle, joka sitten
vuorostaan kosti kaikille, ketä se teillään tapasi. »Vielä kaikuu
korvissani», sanoo yksi sen ajan miehistä, »se valitus, itku ja parku,
joka kuului pitkin teitä ja metsiä. Vanhat ja sairaat vaalittiin reissä
ja kelkoissa, pienet imevät lapset itisivät äitiensä rinnoilla, isommat
sidottiin rattaille tai hevosen selkään, raskaat vaimot synnyttivät
metsissä, kaikkialla oli semmoinen voivotus, tuska, pelko ja valitus,
että se saattoi liikuttaa kivistäkin sydäntä ja pehmittää sitä.»
Semmoinen oli tila ollut 20 vuotta siten. Onko nyt Suomea kohtaava sama
kurjuus, johon sen täytyisi ijäksi päiväksi hukkua?