VI.

Halvaus löi Herttalan isännän vuoteen omaksi. Silmänräpäyksessä teki

tauti jäntevästä miehestä täydellisen ramman sekä ruumiin että hengen

puolesta. Hän ei omin voimin päässyt vuoteellaan istuvalle ja käsitti

vaan hämärästi kurjan tilansa.

Jukka palveli silloin toista vuottansa isäntärenkinä. Hänen asemansa

tuli paljon vaikeammaksi. Vähällä työväellä ja lyhyillä käskyillä oli

ponteva mies hoitanut suurta taloa mallikelpoisesti; kenelläkään ei

ollut valittamisen syytä. Ja nyt tuli valta äkkiä emännän ja Oskarin

käsiin. Mutta kumpikaan ei tahtonut tietää, että valta tuo mukanaan

joukon velvollisuuksiakin. Tähän asti oli emäntä kulkenut kunniassa

miehensä ansiolla; hänen puutteellisuuksiaan ja heikkouksiaan ei

kukaan nähnyt, eikä niitä luultu olevankaan. Emännän askeleet olivat

olleet yhtä hyviä kuin isännänkin, karjanhoito ja tupa-askareet yhtä

hyvällä kannalla kuin maanviljelys ja ulkotyötkin.

Näihin asti ei Jukkakaan ollut osannut erottaa emännän tointa isännän

toimesta, mutta kun viimeksi mainitun käsi lakkasi johtamasta, silmä

valvomasta, näki hän ett'ei emännästä suoraan sanoen ollut mihinkään

tositoimeen. Nautinto oli aina pääasia, kaikki muut sivuseikkoja.

Kauppiaan rouva oli Herttalassa melkein jokapäiväinen vieras, ja

häntä varten tuotiin kannuttain punaista viiniä kaupungista. Halvattu

isäntä vietiin salintakaiseen kamariin, jonne ei kuulunut vieraan

kevytmielisiä puheita ja iloisia nauruja. Kun Jukka jolloinkin

uteli emännän mielipidettä esiintyvien töiden suhteen, vastasi tämä

välinpitämättömästi:

-- Tiedäthän sinä ne itsekin. Tee niinkuin olet oppinut.

Oskari tervehti ilolla vapautta, jonka isännän tauti hänelle

äkkiarvaamatta toi. Jos rouva kävi usein Herttalassa, kävi Oskari

vielä useammin kylässä Franssia tervehtimässä. Pian huomasi

Jukka, ett'ei hän elänyt yhtään päivää vesiselvänä. Franssin

luota tullessaan oli hänen poskissaan aina verta liian paljon.

Samoin olivat puheetkin silloin aina jossakin määrin hävyttömiä.

Naispalvelijat joutuivat monta kertaa hämille, kun nuori isäntä,

joksi Oskaria jo sanottiin, antoi ilon leimahtaa ilmoille.

Kohtuullista nautintoa kesti ehkä noin puoli vuotta. Täydellinen

vapaus rupesi sitte jouduttamaan perille joutuisasti kuin koskenkuohu

venettä. Oskari ei enää tullut iloisena kylästä kotiin, hän tuli aika

humalassa. Harvoin ja öillä se ensiksi tapahtui. Mutta kun puoli

vuotta taas kului, sairasti Oskari säännöllisesti pari kolme kertaa

viikossa kovaa kohmeloa. Se tuli ilmi yhdestä ja toisesta seikasta,

vaikka emäntä sitä koki parhaan perästä varjota. Ensimmäisillä

kerroilla häpesi Oskari itsekin eikä näyttäytynyt koko pitkinä

päivinä palvelijoille, mutta jota säännöllisenä miksi kohmelot

tulivat, sitä julkeammaksi ne tekivät nuorukaisen. Oskari ei enää

hävennyt, vaikka heräsikin puolipäivän vaiheilla punaisin silmin,

hän lähti joutuin kylään ottamaan uutta humalaa. Iloiseksi tuleminen

ei ollutkaan enää tarkotusperä, sillä juominen oli jo muuttunut

väkeväksi ja vastustamattomaksi himoksi.

-- Noin heikkoa ja altista luontoa en luullut hänellä olevan, sanoi

Jukka itselleen, kun näki miten liukkaasti Oskari kulki tietään. Enkä

minä olisi uskonut kenelläkään ihmisellä sitä olevan.

Helmalle oli isännän tauti kova isku. Tyttö raukka itki joka päivä

ja uskoi, että hervoton käsi vielä tulee jänteväksi, kylmä katse

lämpimäksi ja järki entiseen toimintaansa. Alttius ja hyvä tahto,

jota hän osotti isännän hoidossa, herättivät Jukassa kunnioitusta,

jopa salaista ystävyyttäkin. Helma ensimmäiseksi aamusilla meni

halvattua isäntää katsomaan ja Helma sieltä viimeiseksi tuli pois

iltasilla. Kun todellisuus teki pirstaleita mielikuvituksen luomista

paranemistoiveista, muutti Helma asumaan toiseen salintakaiseen

kamariin, joten hänen ja isännän välillä ei ollut kuin ohut seinä

ja ovi. Emäntä suostui muuttoon mielellään. Monta arkaa asiaa,

jotka eivät kärsineet päivän valoa, saatiin siten vähällä vaivalla

peitetyksi Helman silmiltä. Monta kevytmielistä naurua naurettiin,

monta saastaista sanaa lausuttiin, joista ei kaikukaan kuulunut

salintakaiseen kamariin.

Siten oli eletty vuosi.

Isännässä oli vielä henki, mutta pesäjako oli jo tehty, ja Oskari oli

jo syyskäräjissä kuuluttanut Herttalan talon itselleen ensimmäisen

kerran. Talvella lähti hän Franssin kanssa markkinoille, ja Jukan

täytyi valjastaa talon paraan hevosen markkinamatkaan.

-- Älä sitä millään tapaa hukkaa, sanoi hän antaessaan rapun edessä

ohjat Oskarin käteen. Tiedät, että se juoksee ja vetää. Kun minä vien

omani pois, ei talliin jää ainoatakaan Sukkajalan sukua. Älä sitä

myö, ei sitä makseta rahalla eikä millään; se pitää talon hyvissä

hevosissa aina.

-- Kyllä rahalla toisia saa, vastasi Oskari ja ajoi pihasta ulos.

-- Ei hyvää kukaan myö, huusi Jukka vielä lähtijäin jälkeen, joka

vaan itse tarvitsee.

Oskari ja Franssi viipyivät markkinamatkalla lähes viikon. Vasta

viidennen päivän iltapuolella palasivat he. Jukka sattui seisomaan

kartanolla; hän tunsi jo kaukaa hevosen juoksun ja Oskarin äänen, kun

lauloi:

Eikä mun taloni kymiin mennyt,

Vaikk' oli kymi läsnä.

Kuin lintu juoksi hevonen peltojen tietä Herttalaan, pian ehti se

pihalle Jukan eteen. Oskari heitti ohjat kädestään, katsoi kelloon ja

virkkoi:

-- Hävisit vedon. Viisi minuuttia vielä puuttuu määräajasta ja nyt

olemme jo kotona. Tule pois ja maksa rahat.

-- Älä nuole, ennenkuin tipahtaa. Hevosen pitää käydä talliin.

-- Houkka, luuletko että se tällä matkalla enää väsyy?

-- Enhän minä väsymisestä vetoakaan lyönyt. Siitähän minä löin vetoa,

ett'ei se enää astu kynnyksen yli talliin. Ja kun minä lyön vetoa,

niin minä voitan.

Jukka oli tällä välin riisunut hevosen. Hevonen oli valkoisessa

vaahdossa ja vapisi kuin haavan lehti; hengitys kohisi kuin myrsky.

-- Et voitakaan, sanoi Franssi. Katso nyt. Hevonen astui Jukan

perässä askeleen tallia kohden, mutta samassa polvet alkoivat

taipumaan, ja verivirta syöksähti ulos suusta ja sieramista.

Julma kirous pääsi Oskarin huulilta.

Juuri samassa tuli emäntä ulos. Ilo loisti hänen kasvoiltaan, mutta

nähtyään hevosen kykertyvän polvilleen ja syöksevän punaista verta

lumelle, peräytyi hän askeleen taakse päin.

-- Voi tuhatta helvettiä! kirosi Oskari uudestaan.

Rajusti hengittäen ojensi hevonen jalkansa suoriksi ja heitti

henkensä. Jukka silloin sanoi:

-- Nyt se kuoli, sen sydän pakahtui.

Mutta Franssi hymyili ivallisesti. Katsoen Oskariin sanoi hän:

-- Kun minä lyön vetoa, niin minä voitan. Tule pois ja maksa rahat.

Emäntä ehti jo tointua. Hän tuli Franssin lähelle ja kysyi

tuskallisesti:

-- Millä nyt tukimme ihmisten kielet? Piikoja oli äsken kaivolla.

Kukaan ei vastannut kysymykseen, sillä jokainen mietti asiaa omalta

kannaltaan. Kymmenen ajatusta ehti jo tulla emännän mieleen, mutta

pelastusta ei löytänyt yhdestäkään.

Vihdoin tuli Helma ulos ja herätti heidät. Kävellen arasti, ett'eivät

kangaskenkänsä kastuisi, kysyi hän kummeksien:

-- Mikä hevosen tuli?

-- Lento sen lensi. Emäntä samassa purskahti nauramaan.

Sukkelat sanat vaikuttivat kuin sähkö Oskariin. Kiukun puna katosi

kasvoilta, ja sijaan tuli kevytmielinen hymy. Semmoisena hurjana

hetken lapsena näytti hän vielä nuorelta ja miellyttävältä.

Kasvojen piirteissä näkyi jo irstaan elämän jälkiä, ja katseessa

paloivat ilmituleen syttyneet himot. Hetken nautinnossa, hetken

huikentelevaisuudessa tuli niihin silmänräpäyksellinen kirkkaus.

-- Lento sen lensi, toisti hän ja nauroi samassa kevytmielisesti;

tauti sen tappoi.

-- Eihän tuo suuri seikka ole, virkkoi emäntä, ei sen suurempi, kuin

jos olisi nappi pudonnut takistasi. Ja minkä onnettomuudelle kukaan

voi, se tulee silloin kun tulee.

Hän katseli ihastuksella Helmaa Franssin rinnalla. Helmasta oli

tullutkin kaunis neito. Solakka vartalo, sointuva ääni, valkoinen

iho ja kaino käytös korvasivat moneen kertaan sen, mitä kasvojen

piirteissä oli ankaraa ja kovaa.

-- Kaunis pari! ajatteli emäntä itsekseen. Oi kuinka kaunis!

Franssi kykeni kyllä hillitsemään itsensä, mutta hän oli jo tottunut

julkisesti näyttämään, että antaisi henkensä Herttalan tyttären

edestä. Tuokion aikaa naurettuaan hän äkkiä tarttui oikealla

kädellään Helman vyötäisten ympäri kiinni ja lähti juoksemaan kuistia

kohden. Vallattomuus huvitti emäntää siihen määrään, että hän

hetkiseksi unhotti onnettomuuden. Lyöden käsiään yhteen nauroi hän:

-- Rohkea rokan syö!

Lausuttuaan Jukalle muutamia käskyjä kuolleen hevosen suhteen lähti

emäntä menemään Oskarin kanssa. Käydessä hän vielä virkkoi:

-- Hyvä, että tulitte ihan vesipäällä kotiin. Hevosen lensi lento, ja

Jukan kieli ei ole kerkeä.

Oskari oli jo unhottanut koko asian. Hoilaten jotakin markkinoilla

opittua rivolaulua asteli hän emännän rinnalla huolettomana rappuja

ylös.

Hänen maineensa ei kärsinyt petomaisesta työstä, sillä vaikka

arveluita ensin liikkui, sammuivat ne, kun Jukka vakuutti hevosen

kuolleen äkkinäiseen tautiin. Jukan puhetta uskottiin kylässä

paremmin kuin lakikirjaa. Viisaimmat arvelivat vahingon Luojan

kädestä lähteneen, sillä perusteella, että onnettomuus tuo toisen.

-- Herttalassakin ensin löi isännän halvaus, sanoivat he

viisaudessaan, ja nyt lensi lento paraan hevosen. Kuka tietää, kuinka

monta onnettomuutta vielä tulee. Harvoin ne yhteen ja kahteen jäävät.

Franssilta osti Oskari uuden hevosen, kalliin ja uljaan. Emäntä

kielsi, ett'ei sitä saa ensinkään valjastaa raskaan ajon eteen.

-- Meillä on ennenkin ruokittu yksi kunniahevonen, sanoi hän Jukalle.

On köyhemmilläkin isännillä oma hevosensa, jolla ajavat kirkolla ja

vieraisilla. Katso perään, ett'ei kaurat ja apilaat lopu Oskarin

hevosen edestä.

Keväillä tapahtui se kumma asia Herttalassa, että heinät ja pehut

loppuivat, vaikka lunta oli vielä korttelin paksulta maassa.

Kun Jukka ilmoitti asianlaadun emännälle, tuli tämä kasvoiltaan

punaiseksi kuin tulen liekki.

-- Että kehtaat tulla sanomaan minulle sitä, tiuskasi hän vihoissaan.

Jukka oli valmistautunut pahaa säätä varten, ja hän virkkoi tyynesti:

-- Kenelle sitte, jos en teille? Oskari meni äsken kylään.

-- Nythän on hukka kädessä. Maaria vasta mennyt, lunta vielä maassa,

ja heinät ovat jo kaikki.

-- Viittä naulaa ei löydy, vaikka vetäisitte minut hirteen.

-- Ja kesällä sanoit heiniä tulleen enemmän kuin edellisinä vuosina.

-- Tulihan niitä enemmän, viisikolmatta häkkiä.

-- Ja karjakaan ei ole lisääntynyt.

-- Päinvastoin se on vähentynyt. Muistattehan, että kaksi vasikkaa

syksyllä joi kovaan janoonsa liian paljon ja halkesi kuin nauriit,

muistattehan että yksi lehmä söi heinäin seassa neulan, toinen

jauhojuomassa lasinsirmoja, ja molemmat piti tappaa, muistattehan

että Oskari vaihtoi Franssilta ostamansa hevosen koniin, joka jo

toisella viikolla kuoli vanhuuteensa. Lampaitten laatua en minä

tarkoin tiedä, mutta arvelen, että niitäkin on talven kuluessa

tapettu kymmenkunta. Kauppiaallekin on niitä viety lahja-antimiksi

pari kertaa kuussa. Ei karja ole lisääntynyt, päinvastoin se on

vähentynyt. -- No mutta Jumalan nimessä, mihin heinät sitte ovat

joutuneet?

-- Lantaan ja eläinten jalkoihin, hyvä emäntä. Miks'ette uskoneet

minua, kun vakuutin teille monta kertaa että navetoissa on huono

hoito. Sen sijaan, että otitte minulta vallan pois ja käskitte rengin

ajaa ajamaan heiniä kotiin, olisi teidän pitänyt mennä navettaan

katsomaan; ei vieras ole koskaan oma ihminen.

-- Heinät ja pehut jo kaikki! Voi sitä häpeätä!

-- Häpeä kyllä, mutta vielä pahempaa seuraa. Älkää ollenkaan

ihmetelkö, vaikka piika jonakuna aamuna tulee sanomaan teille, ett'ei

lehmät jaksakaan nousta omin voimin seisovalle.

-- Valhe, suuri valhe!

-- Menkää navettaan katsomaan, niin näette että puhun totta. Lehmissä

ei ole kuin luu ja nahka, niin heinillä kuin ovatkin ruokituita.

Käskekää sitte renkiä, joka teidän tahtonne mukaan ajoi heinät kotiin

viimeiseen karvaan asti, navettaan lehmiä nostamaan, mutta älkää

minua käskekö, sillä minä en tule. Kuulkaa nyt, ett'en minä tule.

Jukan hiljainen ääni oli vähitellen muuttunut kovaksi. Tyyneyskin oli

kadonnut samassa määrässä ja hillitty kiukku tuli kärsimättömissä

liikkeissä näkyville.

-- Nyt on sitte hukka kädessä. Onneton asia kävi emännän voimien yli.

Samassa tuli Helma tupaan. Hän oli kuullut Jukan lujan puheen ja heti

arvannut kysymyksessä olevan seikan. Sovinnollisella äänellä, mutta

jotenkin pisteliäästi virkkoi hän:

-- Vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan isäntärenki, en

puhuisi noin kopeasti emännälleni.

Jukka, vaikka pitikin paljon Helmasta, vastasi vaan ivalla. Pehmeästi

nauraen virkkoi hän:

-- Ja vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan tytär, niin

vetäisin joskus nahkakengät jalkaani ja menisin navettaan oppimaan

tämän maailman ikävästä elämästä edes omien lehmien nimet ja

syntymäpäivät.

Harmin puna levisi Helman kasvoille, mutta sydän sanoi selvästi, että

iva oli täysin oikeutettua.

-- Ihan sinä näyt nauttivan meidän tuskastamme, virkkoi hän

haikeasti. Sen sijaan että osittelisit jotakin keinoa, jolla voisimme

poistaa hädän, ivaat ja...

-- Onhan minulla keinoja kaksikin, keskeytti Jukka, johon Helman

olento aina vaikutti edullisesti: Ensimmäinen keino on, että lähdemme

tänäpänä heinän ostoon.

-- Se keino ei kelpaa, kielsi emäntä jyrkästi. Meillä on joka vuosi

myöty heiniä, ja jos nyt itse lähtisimme hakuun, vetäisivät ihmiset

viisi ristiä seinään. Se keino ei kelpaa. Kuolkoot lehmät ennemmin...

-- Karjantautiin, aioitte kai sanoa. Toinen keino on, että renki

lähtee myllyyn ja minä rupeen ajamaan olkia riiheen. Kelpaako se?

-- Kelpaa.

-- Mutta se tulee kalliimmaksi kuin ensimmäinen keino, kaksi kolme

vertaa kalliimmaksi.

-- Tulkoon, meillä on viljaa aitassa.

-- Syötetään sitte eläimille suurusta ja olkia. Kyllä minä takaan

hevoset, pitäkää te surullanne muu karja.

Siihen sanailu loppui. Renki lähti myllyyn, ja Jukka rupesi ajamaan

olkia riiheen silpun tekoa varten. Syynalaiset piiat luulivat

suoriutuvansa asiasta rangaistuksetta, mutta pahasti he erehtyivät,

Jukka heille kosti ansionmukaisesti. Oskarin tullessa eräänä aamuyönä

kylästä kotiin, kuului riihestä petkeleiden survonta. Moista ei oltu

Herttalassa, hyvässä heinätalossa ennen kuultu.

-- No helmetti! sanoi Oskari ja meni katsomaan mitä riihessä

jyskättiin.

Omituinen näky levisi hänelle silmäin eteen, kun avasi oven. Piiat

survoivat silppua, kiukaalla paloi suuri lasilamppu, ja sen kohdalla

istui Jukka, haukotellen ja mukavasti uuniin nojaten. Pilkallisesta

hymystä, joka leikki hänen kasvoillaan, näkyi että hän tekeytyi

tahallaan uniseksi ja ikäänkuin oli nauttivinaan jyskeestä. Survojien

kasvoilla näkyi tomun ohessa harmi ja häpeä. Työ oli heille raskasta,

outoa, ja paras unen aika oli kulumassa.

-- Vie helmetti! Piikain kiusalla nauroi Oskari täyttä kurkkua. Tuopa

hauskaa työtä.

-- Täytyy kokea tätäkin, virkkoi Jukka. Kokenut kaikki tietää.

Minä en otaksunut tämmöistä työtä tulevankaan, jonkatähden se jäi

laskuistani pois. Kun minä en saa mistään viikkoon lisää päiviä, niin

käskin tyttöjä tänne survomaan, jott'ei miesten päiviä haaskaantuisi.

-- Ja tytöt tulivat.

-- Tulivat nöyrästi, mutta minullapa olikin kädessä isännän pitkä

piiska.

-- Vie helmetti! Oskari heitti Jukalle kourallisen sikaareja, sulki

oven ja meni pois.

Ankarampaa kevättä, kuin nyt tuli, ei oltu miesmuistiin eletty. Sää

oli selkeätä ja kuivaa, kylmä tuuli kävi yhäti, joten lumi suli

hitaasti ja ikäänkuin raueten. Niityt ja nurmet eivät voineet elpyä

vihannoimaan, sillä hanki ja jää oli polttanut ne ruskeankeltaisiksi.

Kylmä tuuli harventi oraiden juuret, ja touot olivat surkastua

ituihinsa.

Epätoivo jo täytti mielet.

Mutta äkkiä kääntyikin tuuli mereen, toi sieltä lämmintä ilmaa,

pilviä ja sateita. Kolmessa vuorokaudessa vaihtui kylmä ja kolkko

kevät lämpöiseen ja ihanaan kesään. Ruis kasvoi silmin nähden, lumen

polttamat niityt ja nurmet vaihtoivat kolmessa yössä ruskeankeltaisen

pukunsa uuteen viheriään verhoon, ja toukojen oraat virkistyivät

täyteen kasvuvoimaan.

Epätoivo jo pakeni mielistä.

Herttalassa kovia koettiin. Helma kävi piikain kanssa navetassa

auttamassa lehmiä aamuisin ylös, ja Jukka kävi tallissa kymmenen

kertaa yössä. Omaa hevostaan vaivasi ankara ähkytauti; ruoan

äkillinen muutos sen vaikutti. Tuskissaan eläin lakkaamatta telmi ja

jyrsi pilttuun seinää. Uni ei tullut yhtenäkään yönä Jukalle silmiin.

Hän odotti joka hetki sitä silmänräpäystä, jolloin Hukka kykertyisi

polvilleen ja heittäisi henkensä.

-- Jos Jumala näistä päivistä vielä auttaisi, huokaili hän joka

askeleella.

Sitte tuuli toi merestä lämpimiä sateita, ja Herttalan talon kunnia

oli pelastettu. Kolmessa yössä kasvoi Takahakaan pitkä ruoho,

sinne vietiin karja ja hevoset. Kun Jukka palasi hevosia viemästä,

heittäytyi hän vaatteissaan vuoteelle ja nukkui kylkeään kääntämättä

toista vuorokautta.

Elettiin sitte pyhäinpäivään. Jukka oli palvellut kolme vuotta

isäntärenkinä, ja hevonen oli nyt hänen omansa. Jo keväällä,

sanaillessaan emännän kanssa, oli hän päättänyt erota, tuli elämän

eteen mikä hyvänsä. Pyhäinpäivän aamulla rupesi hän kantamaan

vaatteitaan aitasta tupaan. Oskari hankki lähtöä kylään, ja kun näki

Jukan tulevan aitasta tupaan, meni hän perässä ja kysyi:

-- Aiotko sinä oikein todenperästä lähteä meiltä?

-- En minä leikin vuoksi ole tottunut mitään tekemään, vastasi Jukka

tyynesti. Elämä on minulle aina ollut täyttä totta.

-- Mutta nyt ei tule lähdöstäsi mitään.

-- Miks'ei tule?

-- Siksi että minä kiellän.

-- Ole vaiti. Jukka näki, että Oskari oli vielä tavallisessa

humalassa.

-- Minä en tee sinulle mitään kontrahtia, jos nyt eroot.

-- Ole ilman.

-- Enkä annan sinun kuokkia enää yhtään uutta sarkaa.

-- En minä pyydäkään. Jukan hidas veri rupesi kuumenemaan, ja hän ei

enää miettinyt sanojaan. Pääseikka oli, että hän vaan puhui jyrkästi

vastaan. Kuoki itse sarkasi tai anna vaivaisille.

-- Ha haa. Mutta sinä täydyt vanhoistakin tehdä veroa, puolet enemmän.

-- Jos kihlakunnanoikeus määrää, mutta en sinun käskylläsi.

-- Kihlakunnanoikeus! Mitä? Vai semmoinen herra sinusta on tullutkin!

Etkö tiedä, että sinun kihlakunnanoikeutesi on meillä. Sinun mökkisi,

huoneittesi ja sarkojesi tuomari olen minä; minä annan ne kenelle

tahdon. Antaakseen parempaa pontta sanoilleen löi Oskari jalkaa ja

kirosi.

-- Et sinä pahalla minulle suuriakaan voi, lausui Jukka vastoin

parempaa vakuutustaan.

-- Pian sinä näet, mitä minä voin. Ylen suuttuneena lähti Oskari

ovesta ulos.

Emäntä samassa tuli kamarista tupaan. Hän virkkoi sävyisästi:

-- Eikö sinun nyt kelpaa meillä olla, kun Oskarikin niin tahtoo.

Olisihan sovinto parempi kuin riita.

-- Olisi kyllä.

-- Jää sitte meille vielä vuodeksi. Sinä tunnet talon tavat ja...

-- Miksi se yhdestä vuodesta paranee? Erottavaksi tässä kuitenkin

tulee.

-- Vaikka. Tulevana vuonna toimitan minä Oskarin naimaan; sitte hän

vakaantuu ja jättää kylänkäymiset ja muut liiallisuudet.

-- Kenen Oskari nai?

-- Kauppiaan Ainun. Ainu saa myötäjäisiä viisikymmentä tuhatta.

-- Ja Franssi nai Helman. Niinkö?

-- Franssi ja Helma ovat syntymästään saakka olleet määrätyt

toisilleen.

-- Miks'ei Oskari nainut jo tänä vuonna?

-- No kun Franssin ja Helman väli on sotkeutunut.

-- Mitä se Oskarin naimiseen koskee?

-- Koskee se. Sinulla on salaisuus kuin haudassa, siksi voin sen

ilmoittaa. Rouva ei annakaan Ainua Oskarille, joll'ei Franssi saa

Helmaa. Helmalle on juoruttu, ja nyt olemme kuin suossa. Jää meille

vielä yhdeksi vuodeksi, ja jos Helma sattuu sinulta kysymään noita

maailman juoruja, niin sano että ovat valheita, kateellisten ämmäin

keksimiä. Helma luottaa sinuun, ja yksi ainoa sanasi vaikuttaa häneen

enemmän kuin koko kylän juorut. Tulevana vuonna sitte tanssitaan

kahdet häät...

Tällä hetkellä ei Jukka voinut olla muistelematta lapsuutensa

aikoja ja erittäinkin sitä aikaa, jolloin äitinsä sairasti ja

kuoli. Samanlainen oli Herttalan emäntä silloinkin ulkomuodoltaan.

Sama notkea käynti, sama kaunis vartalo, sama nyt kuin silloinkin.

Mutta missä oli ylpeys, kopeus? Minne oli kadonnut halveksiva

hymy huulilta, joka heti Miekkosia mainitessakin oli ensimmäisenä

tervehdyksenä? Miksi emännän kauniit kasvot, jotka aina ennen kävivät

kylmiksi, nyt olivat pelkkänä hymynä, pelkkänä aurinkona? Miks'ei

sanojen seassa kuulunut hyväilynimiä semmoisia kuin kerjäläinen,

vaivainen j.n.e. Ennen niitä ja muita samanmoisia sanoja tuli kuin

rakeita...

-- En minä jää teille enää. Jukka astui pari askelta ovea kohden.

Vietyäni ensiksi hevosen tulen ottamaan vaatteitani ja kiittämään

hyvyydestänne. Ja Helman suhteen voin korkeintaan luvata, että olen

vaiti, jos hän minulta jotakin kysyy; hyvällä omallatunnolla en

sitäkään.

-- Kiittämätön mies! Suuttumus ja mielipaha näkyi emännän kasvoilla,

jotka vielä kilpailivat Helman kanssa kauneudessa, säännöllisyydessä.

Niin paljon kuin olemme tehneet hyvää sinulle ja isällesi, ja yhtä

kaikki kehtaat lähteä tuolla tavalla talosta. Tiedät että Oskarilla

on kiukkuinen luonto, ja ett'ei hän tule laatuun kenenkä kanssa

hyvänsä. Mene nyt, mutta vielä sinä monta kertaa kadut tämänpäiväistä

kopeuttasi.

-- Ehkä. Jukka työnsi oven auki ja tuli ulos. Katsottuaan että

jokaisella hevosella oli apetta edessä päästi hän omansa irti ja toi

sen pihalle. Hyvästi hoidettu eläin asteli tepastellen omistajansa

jäljessä. Harja oli pitkä, silmät lauheat, luut tasaiset ja pyöreät.

Vasemman jalan valkoinen sukka oli kulkenut perintönä äidin puolelta,

samoin ehjät kaviot ja reipas liikunta.

Kaivon kohdalla astui hevonen pari väkivaltaista askelta ruuhta

kohden.

-- Janottaakohan sinua? Jukka vei hevosen ruuhen luo ja ammensi sille

vettä.

Samassa Helma tuli ulos pihalle. Hän käveli kaivoa kohden hiljaisin

askelin ja haikeamielisin katsein. Tosi-iloisena ei Jukka ollut

nähnyt häntä siitä saakka, kun halvaus löi isännän; naurussa ja

pilapuheissakin soi aina surullinen sävel. Ja milloin Oskari tuli

pahasti humalaisena kotiin, sulki Helma itsensä isännän kamariin ja

itki siellä tuntikausittain.

-- Joko sinä nyt viet meiltä Hukan? Helma koetti hymyllään salata,

että oli jo tänäkin päivänä itkenyt veljensä tähden.

-- Menossa ollaan.

-- Paljaita markkinahaaskoja jää meidän talliin.

-- Niin jää. Enkä minä vihaa mitään sen enemmän kuin laihaa hevosta

ja laiskaa miestä. Minun tulee ihan pääni kipeäksi, jos näen toisen

tai toisen.

-- Jukka, älä mene vielä pois meiltä. Jukka ei vastannut sanaakaan.

-- Hevosesi nimi muistuttaa minulle erästä lapsuutemme aikuista

tapausta. Sinä pyysit ja rukoilit minulta koiranpentua...

-- Muilta en uskaltanut.

-- Minä pelkäsin luvata, mutta lupasin sentään, syystä että pyysit

niin kauniisti ja sydämellisesti. Nyt minä väitän, että se oli hyvä

työ...

-- Oli se, eikä vallan vähäpätöinen ollutkaan.

-- Ja että se on kasvanut korkoja tähän päivään asti. Nyt voit maksaa

sen takaisin korkoineen. Olen Annilta tiedustellut, ett'ei sinun ja

Kaisan pappiloihin menosta vielä tule valmista tulevanakaan vuonna.

Siis on sinulla lähes kaksi vuotta nuoren miehen päiviä jäljellä. Ole

ne vuodet meillä, isäntärenkinä...

Jukka ei vieläkään vastannut.

-- Herttalan emäntä jo nöyrtyi edessäsi, nyt tuli tytär. Ja vielä

olet kahden vaiheilla. Se seuraa siitä, että sinä vihaat meidän

talon elämää; muuten et puhuisikaan pois mennäksesi. Sinulle seuraa

tappiota erosta, se kiusaa mieltäsi aina. Huomenna sinä jo vältät

tulla ketään meitä kolmea vastaan, jos tuota päätä menet.

-- Tappiota kyllä tulee erosta, myönsi Jukka; sen minä uskon

helposti. Tulevana kesänä täydyn ehkä jo lähteä työn hakuun. Oskarin

ei tarvitse keltään lupaa kysyä, kun tulee kylvämään isäni sarkoihin.

Mutta minä olen mies, minä en aio elää kenenkään armoilla. Minä

vakuutan, että kymmenen vuoden perästä minulla kuitenkin on tupa

ja peltoa niin paljon kuin tarvitsen, purkakoon Oskari vaikka jo

huomenna...

-- Älä toki tuommoisia ajattele, keskeytti Helma nuhtelevaisesti;

eihän Oskari mikään peto ole. Hyvempää ja hellempää luontoa,

kuin hänellä on, ei ole sinullakaan. Mitä hän juovuspäissään ja

suutuksissaan puhuu, ei merkitse mitään; selvänä ollessaan ei

hän ajattelekaan pahaa. Mutta hän on niin altis vaikutuksille.

Vahvempiluontoinen voi saattaa hänet tekemään minkä hurjan työn

hyvänsä; jota hurjempi työ, sitä hauskempi Oskarille. Jo senkin

tähden tahtoisin teitä eroomaan sovinnossa. Ja näethän minkälaista

vauhtia tässä ajetaan. Mitä meidän elämästämme tulee, kun sinä lähdet

pois? Ihan minua vapisuttaa tulevaisuus. Ajattele itseäsi minun

asemassani. Isäni on kuin heikko lapsi. Veljeni palvelee himojansa,

ja äitini ajattelee yöt päivät lapsilleen rikkaita naimisia. Minä

olen ihan yksin, jää minun tähteni meille. Tosin minä nytkin annan

sinulle sovinnon käden, mutta jos Herttalan talon häviö jo on

päätetty auttamattomiin, niin kerran minäkin syytän sinua, että

juuri pahimpaan ryöppyyn meidät jätit... Mutta vielä minä toivon

pelastusta. Sinä johdat peltotöitä, minä käyn navetassa. Tottahan

sitte tapahtuu jotakin, joka äkkiä muuttaa elämän; tottahan on ilta

pilviselläkin päivällä...

Helman katse oli niin luottavainen, hänen olentonsa niin naisellisen

puhdas, että Jukalta pääsi salainen säälin huokaus, kun muisti

miehen, joka oli hänelle valittu elämänkumppaniksi.

-- Mitä sanot, Hukka? Syömmekö sanamme?

Hevonen hörähti ja katsoi talliin päin. Hymyillen tempasi Helma äkkiä

Jukan kädestä marhaminnan varren ja heitti sen hevosen kaulalle.

-- Hukka, lähde minne mielesi palaa. Kaarestaen kaulaansa lähti

hevonen juoksemaan ympäri pihan, että pitkä harjansa häilyi. Tallia

kohden sitte suuntasi juoksunsa ja jäi oven taakse seisomaan.

-- Viisas hevonen! Helma nauroi ja löi hiljaa käsiään yhteen.

Viisaampi kuin isäntä.

-- Melkein kyllä. Jukan ääni oli jo pehmeä ja myöntyväinen. Mutta

työhön en minä mene, ennenkun saan kontrahdin käteeni.

-- Sen saat vaikka huomenna. Aamulla on Oskari selvä, silloin

valjastat hevosen, ja lähdette yhdessä kirjoitusmiehen luo.

-- Niin se on tehtävä.

-- Ja nyt tulet aamiaiselle, minä laitan ruokaa. Helma läksi

kiireesti tupaan.

Laskettuaan hevosen talliin meni Jukka Helman perässä. Hän oli

jälleen Herttalan isäntärenki.

* * * * *

Ennen vuoden loppua sairastui Karu äkkiä ja ankarasti. Hän ei

kärsinyt kuulla kuolemasta puhuttavankaan, vaikka ne, jotka kävivät

häntä katsomassa, vakuuttivat että yhdestoista hetki oli lähellä. --

Onhan niitä köyhempiä ja vanhempia kuolemaan, sanoi hän ja lähetti

hakemaan puoskaria.

Tämä valmisti lääkkeitä, jotka parantamisen sijaan edistivät tuonen

työtä. Pian Karu itsekin tunsi, että lähtö oli edessä. Se tuli

kovaksi ja hirmuiseksi, sillä sovinto jäi tekemättä Jumalan kanssa.

Kaksikin kertaa noudatettiin pappi, mutta Karu ei kummallakaan

kerralla saanut herranehtoollista. Kyynelsilmin ja tuskan hiki

otsalla koetti sananpalvelija saada synnintuntoa hereille kuolevan

sielussa, mutta turhaan. Karu ei tunnustanut olevansa mihinkään

syntiin suuremmasti syyllinen, koska ei ollut tehnyt murhaa, väärää

valaa, eikä mitään muuta kauheata rikosta.

Ja tekopyhyydessään hän kuoli. Perukirjoitusta pidettäessä löydettiin

testamentti, jonka olemassa olevan Klaus kyllä aavisti, vanhan

kuvaraamatun välissä. Testamentissa määräsi Karu omaisuutensa

pakanalähetyksen hyväksi, eli sielujen autuudeksi ja Jumalan

kunniaksi, kuten testamentin sanat kuuluivat. Vähempiarvoisten

ehtojen ohessa, niinkuin kunniallisen hautaamisen y.m., oli siinä

yksi tärkeäkin ehto, nimittäin että Klaus sai ostaa itselleen

kiinteimistön, eli myllyn ja rakennukset; niiden hinnaksi oli pantu

puolentoistatuhatta markkaa. Jos Klaus eväisi ehdon, piti kiinteäkin

myytämän julkisessa huutokaupassa muun omaisuuden kera.

Rikkaana Karua pidettiin jo eläissäänkin, mutta vasta kuoleman

jäljestä nähtiin rikkauden todellinen suuruus. Kitsas ämmä oli paljon

rikkaampi kuin yleisesti luultiin. Rahasummia löytyi kymmenistä eri

kätköistä; kultaa ja hopeata semmoista, jota ei koskaan oltu otettu

käsille, löytyi hämmästyttävässä määrässä.

Huutokauppaan tuli väkeä summalti. Klaus luki viisitoista sadan

markan rahaa pöydälle myllyn ja huoneiden hinnaksi, sitte alkoi

irtaimen myynti. Aljettiin kullasta ja hopeasta. Kultasormuksia oli

toistakymmentä, hopealusikoita kaksi sen vertaa, ynnä pikareja,

rintasolkia ja korvarenkaita suuri joukko. Vasaramiehen ottaessa

huudon alle paksuimman kultasormuksen lausui Jukka:

-- Tuo on äitini sormus. Antakaa se minulle, minä maksan siitä täyden

hinnan, viisikolmatta markkaa.

Jukan huutoon ei kukaan lisännyt. Vasaramies luki lukunsa, kopahutti

sitte pöytään, ja sormus oli Jukan.

Samoin sai hän sinivierisen silkin.

Mari huusi höyhenillä sisustetut sänkyvaatteet, Klaus työaseet,

Miekkonen karjanrehua, ja Anni huusi hartauskirjat. Kaisa yksin

jättihe osattomaksi.

-- Huuda toki jotakin, kaski Mari.

-- Enkä huuda, vastasi Kaisa.

-- Toivot ehkä saavasi lahjaksi.

Jukka samassa tuli vaatimaan Kaisaa pois.

-- Vilja tulee vasaran alle, sanoi hän, mennään pois torkkumasta.

Kaisa lähti Jukan kanssa. Ihastellen katseli väkijoukko soreaa paria.

-- Siinä poika kuin korven honka, sanoi yksi.

-- Ja neito kuin meren heinä, lisäsi toinen. Maantiellä antoi Jukka

silkin ja sormuksen Kaisalle.

-- Nyt kihlaan sinut, sanoi, hän ja äänensä vavahteli kuuluvasti.

Tuo sormus ja tuo silkki ovat minulle kaikkia maailman aarteita

kalliimmat, syystä että ovat olleet äitivainajani omia. Kun

muistan, millaiselta hän näytti kirkkopuvussaan, johon tuo silkki

ja tuo sormuskin kuului, tulee sydämeni lämpimäksi vielä nytkin.

Vaaleat kasvonsa säteilivät silloin niinkuin kirkon kynttiläkruunu

jouluaamuna. En nyt enää muista kertoa, mitä tunsin; mutta jotakin

sanomattoman suloista se oli. Sormukseen ja silkkiin liittyy myöskin

muisto ensimmäisestä murheestani. Jäin äitini kanssa itkemään,

kun Karu vei ne. Ken arvaa, kuinka paljon hyvää nuo ensimmäiset

murheenkyyneleet ovat minussa vaikuttaneet? Miekkosen Jukka on nyt

pitkä poika, ja hänellä on morsian, puolitekoinen torppa, ja...

-- Kylässä sanotaan häntä Herttalan isäntärengiksi. Kaisa veti

kädestään sormikkaan ja pani sormeensa sormuksen. Nimitys soi minun

korvissani kauniilta.

-- En ole kiitoksille kernas, mutta isäntärengin nimestä tulin

kaksinkertaisesti ylpeäksi, kun näin, että se sinua miellytti enemmän

kuin koreat vaatteet ja sukkelat puheet. Silloin kun sinä tuolla

ylhäällä suutuit, olin minä onnellinen, hyvin onnellinen.

-- Vai niin. Nyt sitte tuli minun vuoroni. Muistatko, mitä sinulla

oli pienenä poikana tapana sanoa, kun ilo oikein kävi sydämellesi?

-- Muistan kyllä. Minä heti sanoin: Hoi voi!

-- Niin sinä juuri sanoit. Minäkin sanon nyt: Hoi, voi! Kaisa löi

Jukkaa sormikkaalla kasvoihin ja lähti sitte käymään kylää kohti.

Jukan tie vei alas Herttalaan.

* * * * *

Kylän olot olivat metsäliikkeen loputtua muuttuneet monessa

suhteessa. Raha oli kahta tiukemmalla kuin ennen, sillä elojen

hinnat yhä laskeutuivat; siitä huolimatta kohosivat työmiesten

palkat. Vaikeaksi kävi velkahisen talonpojan pysyä edes tasapainossa,

edistymisestä ja rikastumisesta ei voinut olla puhettakaan, vaikka

kiitettävää intoa oli ruvettu osottamaan maanviljelyksessä.

Komeilemisesta oli jo herjetty. Kotona kudottu kangas rupesi jälleen

miellyttämään silmää, ja yksinkertaisia elämäntapoja ruvettiin

suosimaan yhä enemmän. Ei rahan puute yksin mielien muutosta

vaikuttanut. Huomattiin jo, että talonpojan paras edistymisen keino

on koettaa tulla omillaan aikaan. Toinen yhtä terveellinen kokemus

oli niinikään saavutettu, nimittäin ett'eivät suuret tulot rikastuta,

vaan pienet menot. Tuhannet markat, joita metsäliike tuotti, olivat

huvenneet kuin tuhka tuuleen. Se karvasteli alituiseen isäntäin

mieltä.

-- Jospa edes olisimme osanneet säästää näiden päivien varalle,

päivittelivät he sata kertaa vuodessa, mutta emmepäs osanneet. Ensin

möimme metsämme niinkuin juomarahoista ja rahojen kanssa menettelimme

sitte niinkuin lapset; ostimme kaikkia mitä mieli teki ja sydän

halusi.

Sanotaan, ett'ei mitään niin pahaa, jotta ei siinä jotain hyvääkin.

Puheenparsi toteutui nytkin. Kylän oloissa, joita ennen oli pidetty

paraimpina ja täydellisimpinä taivaan kannen alla, ruvettiin näkemään

epäkohtia. Pahin epäkohta oli Mikko, kylän kauppias ja kapakoitsija.

Kysyikö joku itseltään, mihin rahansa olivat joutuneet, kuului aina

vastaus: Mikon kukkaroon!

-- Juoppous oli levinnyt kylän nuorisossa kuin tarttuva tauti. Miksi?

Siksi että kylässä löytyi olutkauppa ja viinakapakka. Viinan ollessa

ahtaalla ei sitä juotukaan. Jos humalainen nähtiin kylän raitilla,

katseltiin sitä niinkuin kummitusta, mutta nyt ei ihmetelty, vaikka

nähtiin nuorukaisia hoipertelevan kauppiaan pihalla. Juoppous ei

ollut enää yksityinen heikkous, se oli olojen vamma, kirous ja

vitsaus.

-- Ja kaikki on oluen ja viinan syy, sanoivat isännät, vihdoinkin

huomattuaan, mihin oli jouduttu. Oluen ja viinan valmistaminen on

hirmuisimpia vääryyksiä maan päällä, ja niiden tyrkytteleminen

ihmisille on kirottua työtä.

Syttynyt tuli ei humahtanut palamaan suurella, silmää hurmaavalla

liekillä, se kyti niinkuin suossa, hitaasti ja melkein salaa, mutta

se poltti kypsäksi. Kuitenkin tunkeutui karvas haju kauppiaan

nenään. Silloin tällöin kuuli hän puhuttavan, miten ihminen saattaa

omaksi edukseen ja muiden turmioksi vääntää väärän oikeaksi,

mustan valkoiseksi. Hän heti arvasi, ketä moisilla konkkapuheilla

tarkoitettiin. Luullen seisovansa lujallakin pohjalla, ei hän pitänyt

puheista suurta lukua. Mutta kuitenkin hän vaistomaisesti vihasi

niitä, koska ne koskivat hänen omia etujaan. Ja tuo sokea viha esti

häntä näkemästä, että uusi aika oli tulossa; myöskin lihavaksi

paisunut kukkaro esti häntä panemasta suurta arvoa siihen, mitä

kourallinen kateellisia isäntiä hänestä ja hänen keinottelemisestaan

ajattelivat.

-- Köyhät raukat! ilkkui hän itsekseen. Mitä minä huolin teidän

mustista ja vääristä asioistanne? Juotte ja tuhlaatte rahanne ja

sitte vihaatte ja kaunaatte minua. Niinkuin minä menisin kaatamaan

kenenkään kitaan viinaa ja olutta. Itse himoatte juoda. Olutkaupasta

maksan minä kunnalle veroa, ja viinasakot ottaa myöjä niskaansa. Kun

yhden panen viralta, on sijaan pyrkijöitä kymmenen. Itse ette osaa

katsoa eteenne ja se kasvattaa kiukkua teissä. Nyt kun olette köyhiä,

saarnaatte yksinkertaisuutta, mutta jos taas saisitte tuhansia

markkoja, tuhlaisitte ja eläisitte niinkuin ennenkin. Köyhät raukat!