VII.

Anna salasi häpeällisen tilansa viimeiseen hetkeen saakka. Sitä

tehdessään sai hän kokea, että helvetti löytyy jo täällä maan päällä;

hänen sielussaan oli aina tuhat tuskaa, sydämessään sata surua.

Ja vihdoin löi hetki, jolloin häpeän täytyi tulla ilmi. Kevätyö oli

silloin kylmä, illalla satoi rakeita, yöllä tuiskutti lunta, ja kylmä

pohjatuuli puhalsi nurkissa.

Kurja oli langenneen kohtalo. Haluten ensi sijassa päästä pois

ihmisten näkyvistä lähti hän yöllä, kun rupesi tuntemaan kipuja,

alas viinatupaan. Kädessä oli hänellä alushame ja joku muu vaate,

jonka hädissään oli ehtinyt kaapata. Tuskissaan meni hän tainnoksiin.

Herätessään viinatuvan lattialla oli hänen kylmä, että sydän vapisi.

Kului silmänräpäys, ennenkuin ajatukset ehtivät toimintaan.

-- Missä minä olen? Anna silmäili arasti ympärilleen.

Katse samassa keksi lattialla lapsen.

-- Armahda minua, taivaan Herra! Polttava tuska kuului sanoissa,

polttava murhe näkyi katseessa, kasvoissa. Armahda minun syntiäni,

minun häpeääni!

Tupa oli niin hatara ja kylmä, että Annan sydän vapisi, ruumis värisi.

-- Elääköhän se vielä?

Heikko, valittava ääni kuului lattialla.

-- Kiitos, taivaan Herra!

Anna otti syliinsä lapsen, avasi hameensa napit, ja kätki lapsen

rintaansa vasten. Heikko ja valittava ääni rupesi hetkisen perästä

kuulumaan kovemmin, hengitys selvemmin.

-- Voi kaikkivaltias, kuinka minun on kylmä! Annan ruumis rupesi

värisemään, sydän vapisemaan. Aamuruskon valo, joka pienestä

ikkunasta tulvi huoneesen, muuttui mustaksi. Armahda minun syntiäni,

minun häpeääni!

Anna kaatui lattialle ja meni uudestaan tainnoksiin.

Silloin häntä jo etsi isäntä ja emäntä. Viimeksi mainittu näki

takapihalla Kaisan ja huusi hänelle:

-- Oletko nähnyt Annaa?

-- En. Kaisa pelästyi ja pudotti lyhteen maahan. Onko hän hukassa?

-- Yöllä se on hukkunut.

Isäntä samassa tuli alhaalta viinatuvasta päin emännän luo. Harmi ja

suuttumus näkyi hänen kasvoillaan, kun virkkoi katkeran ivallisesti:

-- Älkää enää hakeko, minä löysin jo. Lumessa oli jäljet, jotka

veivät viinatupaan, ja minä menin jälkiä myöten. Siellä se on, mutta

sillä on lapsi rinnoilla. Semmoinen sinun kiitetty tyttösi olikin.

Kajeessa aamuilmassa, kuuli Kaisa jok'ainoan sanan, ja tuntui, kuin

olisi häntä pistetty sydämeen terävillä neuloilla.

-- Mitä sanoit? Emännän silmät suurenivat, ja hän katsoi

hämmästyneenä isäntää. Ei suinkaan Anna, Jumalan tähden...

-- Ei suinkaan, ei. Anna on enkeli, mutta yöllä on hän synnyttänyt

lapsen. Mistä saamme piian sijaan, tulee kesä ja kiireitä.

Kaisa seisoi kuin kuvapatsas. Suojaten silmiään nousevan auringon

säteiltä ja nojaten navetan seinään ahmi hän jokaisen sanan, joka

kuului heidän takapihalle.

-- No mutta Jumalan tähden... Emäntä ei vieläkään voinut uskoa

todeksi, mitä kuuli miehensä suusta.

Isäntä oli niitä karkeapintaisia miehiä, joiden suhteen helposti

erehtyy. Emännän seisoessa vielä paikallaan ehti hänen vihansa jo

mennä ohi.

-- Mene nyt kaiken nimessä sinne pian, käski hän hämmästynyttä

emäntää. Ei niissä raukoissa enää taida olla henkeä kumpaisessakaan.

Juutaksen tyttö, millä lailla kykeni pettämään ja salaamaan! Päälle

päätteeksi meni kylmään viinatupaan kuolemaan ja paleltumaan. Riennä

nyt sinne.

Emännän ja Annan välinen suhde oli ollut kuin äidin ja tyttären. Ensi

näkemästä saakka mieltyivät he toisiinsa, vaikka heidän ulkonaiset

olentonsa olivat täydelliset vastakohdat. Anna oli iloinen ja

lämmin, emäntä tyyni ja kylmä. Hyväilemisiä ei käytetty. Emäntä

puheli Annan kanssa lyhyesti ja asiallisesti, Anna oli kuin palkattu

palvelija konsanaankin; teki nöyrästi, mitä hänen tuli tehdä, eikä

kunnioituksetta koskaan lähennellyt emäntää. Mutta sittekin oli

heidän välinsä hellä. Yksi sana, yksi katse riitti kummallekin

päiväkaudeksi.

-- Jumalan tähden. Tämmöinen kylmä yö ja... Emäntä lähti kiireesti

alas viinatupaan.

Kaisa jätti askaroimisen sikseen ja lähti juoksemaan emännän jälkeen.

Kun Anna uudestaan heräsi, tunsi hän makaavansa olki vuoteella, monen

peiton alla. Takassa paloi suuri tuli, ja tulen lähellä istui emäntä,

sylissään lapsi, vieressään Kaisa.

Anna vapisi sydämessään silmänräpäystä, joka hänellä oli edessä.

Sulkien silmänsä kuiskasi hän:

-- Kaisa!

-- Anna kulta! Kaisa heittihe olkivuoteelle, kätki kasvonsa Annan

rintaa vasten ja rupesi nyyhkyttäen itkemään.

Emäntä istui tyynenä ja tuuditteli käsivarrellaan lasta. Mitään

liikutuksen tapaistakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan. Turhaan

odotettuaan ensimmäistä sanaa, ponnisti Anna kaikki voimansa ja

katsoi emäntää silmiin. Silmäykset kohtasivat toisensa ja sulivat

äkkiä kuin salama sydämen kieleksi, sielun sisimpäin ajatusten

ilmoittajaksi. Siinä tapahtui sanaton anteeksipyyntö ja sanaton

anteeksianto.

-- Oletko kylläkin kipeä? kysyi emäntä, ja hänen äänensä sointu

oli sama tunteeton ja melkein kylmä, johon Annan korva hyvästi oli

tottunut.

-- En erittäin.

-- Minulla on tässä lasillinen kuminaviinaa, johon on sekoitettu

ruusuntippoja ja jotakuta muuta rohtoa. Emäntä nousi ylös ja tarjosi

lasin Annalle. Sinun täytyy juoda se kaikki. En tiennyt varoa mitään

parempaa.

Anna totteli eittämättä. Pian tulikin hänen lämmin ja hyvä olla.

Annettuaan lapselle rintaa nukkui hän terveelliseen uneen.

Kaisa silloin nousi ylös ja virkkoi emännälle:

-- Minä menen hakemaan mummoa, olkaa te täällä niin kauan.

-- Mene, mutta joudu pian. Kaisa lähti kiireesti.

Katuen aamuista kovuuttaan käveli isäntä rauhatonna pihalla. Kun

Kaisa sanaa sanomatta aikoi mennä sivutse, kysyi hän:

-- Jäävätkö ne henkiin?

-- Jäävät kai. Älkää, hyvä isäntä, olko vihainen Annalle.

-- Minäkö olisin vihainen? No olinhan minä aamulla, mutta silloin en

muistanutkaan, että minulla itselläni on lapsia. Maailman rantaa ei

kukaan näe päähän, ei kukaan tiedä edeltäpäin, mitä omaan kohtaan voi

tulla. Sitä paitse näyttöä moni valkoinen asia meidän silmissämme

mustalta, ja moni musta asia valkoiselta. Minä luulen Annan suhteen

että...

-- Kuulkaapas, keskeytti Kaisa. Minulle tuli mieleen eräs ajatus.

Huolisitteko Klaun Kaisusta Annan sijaan, edes syksyyn asti? Nuori

hän vielä on, mutta helppoja töitä hän kyllä tekee.

-- Minä otan mielelläni Kaisun; onhan se pitkä tyttö ja siivosta

kodista.

-- Hyvä. Kaisa lähti kiireesti Toramäelle päin.

Kylässä sillä ajalla kulki viesti talosta taloon, tuvasta tupaan.

Tunnin kuluttua ei sitä ihmistä koko kylässä, joka ei olisi tietänyt,

että Annan kunnia oli mennyttä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta

oli tapahtuma yleisesti mieluinen; ja yksitoikkoisen elämänkin vuoksi

oli uutinen tervetullut joka mökkiin. Se ilahutti mieliä niinkuin

ukonilma kesällä luontoa. Tapahtumasta keitti jokainen vatiinsa hyvää

lientä, söi itse ja tarjosi tuttavilleen. Kadehtijat -- niitä oli

Annalla paljon -- nauroivat ilosta; ne jotka olivat olevinaan hänelle

hyviä ystäviä -- niitäkin oli paljo -- sekä surkuttelivat että

iloitsivat; ainoastaan ne, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan joukkoon

-- niitä oli peräti vähä -- tunsivat todellista sääliä.

-- Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoivat

kadehtijat. Kuka käski olemaan kauneudessa ja käytöksessä muita

parempi. Nyt siitä meni kunnia.

-- Onhan kauneus jäljellä, sanoi ystäväjoukko, joka osasi nuolla ja

purra yht'aikaa. Kaunis aina kelpaa.

-- Niin kaunis ja iloinen tyttö, sanoivat puolueettomat, että sääliä

täytyy.

Anna oli monta päivää heikkona sairaana, mutta pian terve luonto

voitti taudin. Hellä hoitokin vaikutti edullisesti paranemiseen,

etenkin henkisen sairauden suhteen. Annilla oli aina varastossa joku

koristelematon sana, joka lähti sydämestä ja löysi sydämeen. Siten ei

päivä päässyt muuttumaan yöksi, eikä katumus epätoivoksi.

Lapsen tila oli arveluttavampi, ainakin hoitajan mielestä. Raukka

yski että oli kuolla, ja keuhkoissa kuului omituinen ääni, niinkuin

olisi henki käynyt ahtaan olkipillin lävitse. Anni pelkäsi kuolemaa

joka päivä, mutta äidille ei hän lausunut pelkoansa. Kun Jukka

kevätkesällä joutui Herttalan kuormaa ajamaan kaupunkiin, toimitti

Anni salaa hänen käymään lääkärin luona. Tämä kyseli juurtajaksain

asianhaarat, antoi helppoja yskänrohtoja ja vakuutti, ett'ei

keuhkojen vika ole rintatautia eikä siis hengenvaarallinen, kuten

Jukka itsepäisesti väitti. Ne kyllä lakkaavat soimasta, kun lapsi

tulee suuremmaksi, vanhemmaksi.

Nähtyään että rohdot helpottivat yskää, ja että lapsi päivä päivältä

jäi elämään, uskoi Annikin lääkärin vakuutukset.

Klaun Kaisu tuli palvelemaan Annan edestä, syksyyn asti. Neljäntoista

vuoden vanhaksi oli hän varsin pitkä tyttö. Vallaton ja iloinen

oli hän sitäpaitse, joten ei tuntuvaa muutosta tapahtunut piian

vaihdossa. Muiden hyvien ominaisuuksiensa ohessa oli hänellä kauniit

valkoiset hampaat ja hyvä päästötodistus kansakoulusta. Pahimpia

virheitään eli huonoja tapojaan oli makea nukkuminen aamusilla. Häntä

vuoroin herätteli emäntä, vuoroin Kaisa, joka usein aamusilla noin

hätäkättä pujahti takapihan kautta kaimatyttöä katsomaan.

Anna jäi asumaan viinatupaan. Siellä sai hän elää rauhassa,

tarvitsematta nähdä pilkallisia katseita, tai kuulla pistäviä

ivapuheita. Rauhallisuus vaikutti terveyteen hyvin. Kesän tullessa

Anna jo halusi itselleen työtä. Hän ei siitä vielä ehtinyt ilmoittaa

emännälle, kun jo eräs pieni seikka saattoi asian puheeksi. Kaisa

nimittäin tahtoi sulostuttaa Annan yksinäisen elämän niin hupaiseksi

kuin mahdollista, mutta emäntä oli toista mieltä. Molemmat salaa

vetosivat asianomaiseen, ja eräänä sunnuntaina tuli emäntä alas

viinatupaan. Ottaen lapsen syliinsä ja hyssytellen sitä virkkoi hän:

-- Nyt saamme olla yhdessä puolenpäivää. Minä ja Kaisu teimme jo

kaikki askareet. Kaipaatko, Anna, parempia huonekaluja, juttukirjoja

tai muita hupia?

-- Miksi sitä kysytte? vastasi Anna.

-- Muutoin vaan. Kaisa tahtoi, että sinulla olisi hupaista.

-- Kaisa on paras ystäväni. Annan ääni hieman värähteli. Hän tahtoo

minulle hyvää.

-- Minä tuon sinulle huomenaamulla työtä, neulomista ja kehräystä.

-- Aioinkin jo pyytää.

-- Minä sen jo arvasin.

Omituisen kylmällä äänellään rupesi emäntä sitte puhumaan talon

töistä ja tupa-askareista.

Herttalan emännälle ja kauppiaan rouvalle oli Annan häpeä polttavan

arka. He ymmärsivät, että Franssin ja Helman naiminen nyt riippui

hiuskarvasta, ja että hiuskarva katkeaa samassa silmänräpäyksessä,

kun Helma kuulee totuuden. Lupauksella että ennen vuoden loppua

päättää sinne tai tänne oli hän vähäistä ennen Annan äidiksi

tulemista ottanut Franssilta kihlat, sormuksen ja kellon. Kihlauksen

johdosta loisti tulevaisuus Herttalan emännalle kullankirkkaana.

Oskari oli tosin tullut sairaanpuoleiseksi ja tilapäisesti

väkijuomain karttajaksi, mutta kun häitä aiottiin viettää vasta

jouluna, niin toivottiin hänen siksi parantuvan. Jouluna piti sitte

lyötämän kaksi kärpästä yhdellä kerralla, tyttärelle rikas mies,

pojalle rikas vaimo.

Mutta Annan häpeä tuli synkäksi ukkospilveksi kullankirkkaalle

taivaalle. Jos salama siitä lyö, iskee se Herttalan taloa perustuksia

myöten, sillä Oskari oli siksi elänyt maailmaa, ett'ei kukaan muu

rikas tyttö kuin Ainu enään katsonutkaan häneen. Emäntä kyllä tiesi,

että Ainu oli tyhjä porsliinivauva, jossa ei ollut muuta haluttavaa

ainesta kuin silkkiä ja hajuvettä, mutta suuret myötäjäiset tekivät

tytöstä miellyttävän miniän. Helmallekaan ei voitu toivoa Franssin

vertaista miestä rikkaudessa, eikä miellyttäväisyydessäkään.

Pilvi oli todellakin uhkaava.

Sopivin keino tehdä se voimattomaksi oli että Anna maalattiin Helman

silmissä mustaa mustemmaksi. Moiseen kurjaan keinoon turvattiin.

Kyläläisten ivapuheet olivat hienoa kuin silkkilanka sen suhteen,

mitä Herttalan emäntä ja kauppiaan rouva puhuivat Annasta Helman

kuullen; he tallasivat hänet ilkeimpään lokaan ja saastaan.

Alusta alkaen se onnistui. Kylmänä kevätpäivänä, jolloin Anni tuli

Kaisun seuraamana kylään, lähetti kauppiaan rouva hakemaan Herttalan

emäntää. Itse meni hän seuraavana päivänä Herttalaan, eikä ottanut

Ainuakaan mukaansa, vaikka tämä oli julkikihloissa Oskarin kanssa.

Helman kuullen rouva sitte otti uutisen puheeksi. Hienosti hymyillen

virkkoi hän:

-- Emme vielä eilen tietäneet, mitä kylässä toissa yönä tapahtui.

-- Mitä siellä on tapahtunut? kysyi emäntä erittäin uteliaasti. Ei

tänne mitään kuulunut.

-- Sepä ihme. Kaunis Anna synnytti toissa yönä pojan.

-- Älkää ihmeitä. Liekö tuo totta?

-- Totta se on. Klaun Kaisu on jo sijaisena, ja Annikin sinne meni

eilen aamulla.

-- Sekö siitä koreilemisesta ja alituisesta tanssimisesta palkaksi

tulikin?

-- Se siitä tuli.

Helma ihan tulehtui kasvoiltaan. Anna oli hänessä herättänyt syvintä

myötätuntoisuutta kauneutensa, iloisen olentonsa ja surullisen

elämäkertansa vuoksi.

-- Kukahan konna vietteli semmoisen tytön? Vanha epäilys heräsi äkkiä

Helman sydämessä; hän katsoi rouvaa terävästi silmiin ja toisti

kysymyksensä.

Rouva ei joutunut vähääkään hämille. Hymyillen hienosti, kuten

tapansa oli, vastasi hän ystävällisesti:

-- Hyvä Helma! Sinä aina katsot tämmöisiä tapauksia novellien ja

kertomuksien kannalta; niissähän on tavallisesti viettelijä ja

vietelty. Mutta minä vakuutan sinulle, että tämä tapaus ei mitenkään

sovellu novellien ja kertomuksien aineeksi, viettelijätä on mahdoton

kenenkään tietää.

-- Miksi?

-- Suoraan sanoen siksi, ett'ei Anna itsekään kuulu olevan varma

hänestä, arvelee yhtä yhden kerran, toista toisen kerran.

Myrkyllisillä sanoilla oli toivottu vaikutus. Helma punastui pelkästä

häpeästä, ja hänen täytyi itselleen myöntää, että rouvan sanat

sopivat kylän yleisiin siveysoloihin kuin valetut.

-- Nyt on sitte maailma nurin narin. Tahtomatta enempää kuulla

likaisesta asiasta meni Helma isänsä luo salin takaiseen kamariin.

Emäntä ja rouva nauttivat voitoniloa ja viiniä!

-- Tuo luullakseni vaikutti, sanoi rouva.

-- Vaikutti se, myönsi emäntä. Nyt ei Anna enää ole tiellämme; sen

liehakan tähden tässä onkin jo oltu kuumassa ja kylmässä.

-- Emme toki nukkumaan saa ruveta. Helmalla on kivikova sydän, se

sietää vielä enemmän.

-- Ehkä niin.

-- Täydymme jatkaa tähän tapaan.

-- Mutta se voi herättää hänessä epäilystä.

-- Emmehän me tarvitse puhua mitään. Kyllä minä panen kellon kylään,

ja joku sitä sitte soittaa Helmallekin.

-- Siten se käy laatuun.

-- Sitä liehakkaa vihaa moni.

Rouva täytti lupauksensa. Kohta ruvettiin kylässä kertomaan, että

Annalla oli ollut yhtä monta rakastajaa, kuin vuodessa on kuukausia,

ja että hän oli jokaista pettänyt, kunnes tuli oma vuoronsa tulla

petetyksi. Uutuuden vuoksi jauhettiin juttua niin kauan, että sitä

toisin hetkin epäilijätkin uskoivat todeksi.

Herttalaankin sitä tuli joku kertomaan. Emäntä erisin epäili, mutta

kun kertoja viittasi Annan suhdetta Kaaren Heikkiin, niin oli hän

sillä näyttänyt väitteensä toteen.

-- Pettihän se Heikinkin, sanoi hän vakuuttavalla äänellä. Ja joka

kerran pettää yhden, se pettää toisenkin.

Väitteen todistus vaikutti Helmaan vielä enemmän kuin kauppiaan

rouvan myrkylliset sanat. Heikin ja Annan suhde toisiinsa ei ollut

hänellekään salassa, niin vähän kuin hän tiesikin kylän nuorten

rakkausseikoista.

Tapahtuman, joka äkkiä muuttaa Herttalan olot, luuli Helma jo

tapahtuneeksi. Ajatus tulla Franssin vaimoksi oli kasvanut ikäänkuin

hänen toiseksi olennokseen, ja hän ei ollut voinut koskaan

täydellisesti irtautua ajatuksesta, vaikka Franssi olikin paljon

muuttunut viimeksi kuluneina viitenä vuotena. Kasvojen tumma puna

ei enää ollut kadehdittavan kaunista, silmät, ennen niin puhtaat ja

kirkkaat, näyttivät hävyttömiltä ja kyllääntyneiltä, ja äänestäkin

oli raikas sointu kadonnut; mutta sittekin oli Franssi yhä ajatusten

esine.

-- Väärin minä häntä Annan suhteen epäilin, sanoi Helma itselleen,

kun oli saanut tukahutetuksi pahimmat epäilyksensä, ja suotta niin

monta unetonta yötä vietin. Franssi on semmoinen kuin kaikki muutkin,

oi parempi eikä pahempi. Mikä oikeus minulla on uneksia ja vaatia

itselleni puhdasta, jaloa miestä? Ei mikään. Tuskin itsestänikään on

tosielämään. Kun muistelen, minkälainen Franssi oli kahdeksantoista

vuoden vanhana, voin unhottaa ja antaa anteeksi kaikki. Paitse jos

hän olisi vietellyt ja pettänyt Annan, sitä en voisi antaa anteeksi.

Mutta minä olen erhettynyt Annankin suhteen. Kaikki puhuvat hänestä

yhtäänne päin. Ja sanotaan, ett'ei savua, jos ei tulta.

Niissä mietteissä eläen päätti hän mennä Franssille vaimoksi. Peläten

enempiä taisteluita sydämensä kanssa, astui hän toisenkin askeleen

varmuutta kohden; hän ilmoitti äidilleen päätöksen.

-- Minä olen valmis milloin hyvänsä, sanoi hän päättäväisesti. Minun

tähteni ette tarvitse häitä viivytellä.

Siten uhkaava pilvi, jonka pelättiin lyövän hankkeet pirstoiksi, vaan

kiirehti niiden toteutumista. Herttalan emäntä oli seitsemännessä

taivaassa; naimisien kautta suuri rikkaus ja mahti tulevat vielä

monta vertaa suuremmiksi.

-- Kun Herttalaisia mainitaan, sanoi hän itselleen, kuuluu sanoissa

sama korkea kaiku, jota kyläläiset ovat elämänijän tottuneet

kuulemaan.

Lujatahtoisuudellaan luuli Helma saavuttaneensa sydämelleen levon

ja rauhan, mutta surkeasti hän pettyi. Hänelle tuli elämä yhä

tukalammaksi, yhä tuskallisemmaksi, vaikka vuoden ihanin aika läheni

yhä lähemmäksi. Elämä oli lintujen laulua, kukkien puhkeamista,

nurmen vihannoimista. Luojan onnellisia lapsia olivat nuoret ja

vanhat, rikkaat ja köyhät. Kaikki he elivät onnellista elämää. Silmä

nautti, sydän nautti, veri suonissa virtasi vilkkaammin ja hellät

tunteet tulivat kernaasti rintaan.

-- Minä yksin olen onneton, sanoi Helma, kun sydämeensä tuli uusi

tuska, rajumpi ja vaikeampi voittaa kuin kaikki edelliset. Kaikki

muut ovat onnellisia.

Äitinsä seurassa kävi hän jolloinkin sulhoaan tervehtimässä, mutta

kotiin tullessa oli hän paljon onnettomampi kuin kylään mennessä.

Tuntui juuri kuin joku musta olento seisoisi hänen ja Franssin

välillä, ja mieleen tuli joka kerralla joku uusi epäilys, joka

yksinäisinä hetkinä varttui tuskalliseksi varmuudeksi. Siten oli

jokainen päivä hänelle pelkkää tuskaa, pelkkää taistelua.

Mutta kerran tuskan päivät loppuivat. Puheltuaan erään sunnuntain

iltamyöhällä Jukan kanssa pitkiä piloja, lyhyitä tosia, meni Helma

maata. Hän oli edellisenä yönä nukkunut huonosti, joten heti

vuoteelle heitettyään nukkui sikeään uneen. Ennen heräämistään

näki hän ihmeellisen unen. Heillä oli häät, hän oli valkoisessa

morsiuspuvussa ja Anna sitoi seppelettä. Suuri sali oli hääväkeä

täynnä, ilo loisti kaikkein silmistä, mutta Jukka ja Kaisa näyttivät

surullisilta. Vihkituolia tuotaessa esille laski Anna hänelle

seppeleen päähän ja hän ojensi kätensä Franssille. Mutta samassa tämä

muuttuikin ilkeäksi kääpiöksi. Hääväen joukossa syntyi suuri hälinä,

mutta Anna rupesi laulamaan vihkiysvirttä. Samassa kääpiö muuttui

kauniiksi mieheksi, jolla oli suuri vartalo kuin Jukalla, mutta

silmät siniset ja hiukset keltaiset juuri kuin Annalla. Häävieraiden

kasvoilta näkyi suurin kummastus, mutta Jukka ja Kaisa muuttuivat

iloisiksi. Heidän yhtyessään laulamaan Annan kanssa astui hän

vihkituoliin pitkän ja kauniin miehen rinnalla.

Siihen kohtaan hän heräsi.

Kello ei ollut vielä kuuttakaan, mutta aurinko paistoi jo korkealla.

Pukeuduttuaan avasi hän ikkunan ja katseli ulos puutarhaan. Pensaiden

juurilla näkyi vielä kastehelmiä, mutta hiedoitetut käytävät olivat

jo kuivia.

-- Kummallinen uni!

Pienempään ruusupensaaseen, joka kasvoi ihan ikkunan alla, oli yöllä

puhjennut kaksi uutta kukkaa. Helma huomasi no ja hymyili niille

iloisesti.

-- Kummallinen uni! Montakohan ruusua tuohon suurempaan pensaasen on

yöllä tullut? Pitää käydäkseni katsomaan.

Helma hiipi isännän kamarin kautta ulos puutarhaan. Elämä tuntui

kevyeltä, suloiselta. Mikään tuska ei painanut mieltä, mikään

ahdistus ei raadellut rintaa, sillä elämän todellisuus oli vielä

unhotuksissa. Virkistävän unen jälkeen leijuilivat ajatukset keveinä,

vapaina ja silmä ihasteli kaikkea mitä edessään näki.

-- Kummallinen uni! ihmetteli Helma. Hän nautitsi kaikesta

ihanuudesta, joka häntä ympäröi.

Karjatarhassa piiat jo lypsivät, ja sieltä kuului naurua ja vilkasta

puhetta. Ilma oli vielä kevyttä, joten joku sana kuului aivan

selvästi puutarhaan.

-- Mitähän moinen kummallinen uni merkitsee? Helma rupesi lukemaan

suuremman pensaan ruusuja, mutta samassa kuuli hän nuoremman piian

mainitsevan Franssin nimeä. Sitte vanhempi nauroi ja virkkoi:

-- Maailman velikulta; yhden jättää, toisen ottaa.

Franssin nimen kuuleminen viskasi Helman todellisuuteen. Tuskahisia

tunteita tuli heti sydämeen, rauhattomuutta rintaan. Ajattelematta,

tekikö oikein eli väärin, hiipi hän karjatarhan aidan taakse. Piiat

istuivat selin häneen ja jatkoivat vapaasti puhelua:

-- Mitä meidän Helma sanoisi, jos tietäisi toden, virkkoi nuorempi

piika. Hän oli idealisti. Helman pieni kirjasto oli vaikuttanut hänen

katsantokantaansa paljon, ja koko hänen henkiseen kehittymiseensä.

Mutta Helma ei käy missään eikä ole erittäin tuttava kenenkään

kanssa, paitse ehkä isäntärengin, mutta se mies on kuin mykkä.

-- Mitäpä siihen sanoisi? vastasi vanhempi piika. Hänkin oli

idealisti, mutta hänellä oli jo ikää enemmän, kuin itse olisi suonut.

Hän ihaili rikkautta ja arkkiveisuja; molemmat liikuttivat hänen

pyhimpiä tunteitaan. Franssi on kaunis ja rikas, parempia ei tule,

eikä niitä ole.

-- On niitä parempia maailmassa; ei kaikki rikkaat sillä lailla

hyppele yhden tytön sylistä toisen syliin. Enkä minä niistä muista,

mutta Anna raukankin kehtasi vietellä ja se nyt oli varmaankin synti.

Syöjättären hampaista joutui Anna Franssin pauloihin, petettäväksi,

häväistäväksi.

-- Miksi antoi pettää itsensä? Pitihän hänen ymmärtää, ett'ei Franssi

häntä nai kuuna kullan valkeana.

-- Miksi sille lupasi ja miksi oli aina Annan kimpussa kuin

takkiainen?

-- Aina pojat silloin lupaavat naida. Anna kyllä tiesi, että Franssi

oli meidän Helman oma, mutta ketä itseäkin haluttaa tulla petetyksi...

-- Etkö häpeä puhua tuolla tavalla Annasta? Ei Anna ole kuin kylän

muut tytöt. Kaikki häntä sotkevat lokaan, jokainen panee kiven

kuorman lisäksi, mutta minä uskaltaisin tehdä valan, että Anna on

puhdas kaikista muista pojista. Hänen sijassaan ampuisin minä ensin

Franssin, sitten itseni. Se on tosi.

-- Puhut niinkuin lapset.

-- Meidän Helmaakin minä oikein säälin.

-- Mitä varten?

-- Hän kun huolii sulhasekseen tuommoisesta, joka on maannut kymmenen

tytön käsivarrella.

-- Voi, voi sinua! Elät kymmenenkin vuotta, jo veisaat toista virttä.

Jos sinun silloin käy kuin Annan, niin pyyhit muutamalla kyyneleellä

surusi. Mutta jos sinulla on sulhanen kuin meidän Helmalla, ja sitte

joku kajoo häneen, niin silloin sinä pikemmin ajattelet ampua, et

toki sulhastasi, vaan...

Enempää ei Helma jaksanut kuulla. Hiipien käveli hän rappuja kohden

ja painoi kädellään rinnan alle, ikäänkuin olisi pelännyt sydämen

pakahtuvan siinä silmänräpäyksessä. Kamariin tultuaan asettui hän

jälleen ikkunan luo ja istui siinä liikahtamatta kuin kuvapatsas.

Silmäin katsoessa kirkkaasen avaruuteen hengitti rinta rajusti,

jokaisessa hengityksessä tuli raskas kuorma sydämen tuskaa ulos.

-- Voi minua onnetonta! Kaikki epäilykset, joita olen koettanut

väkisin tukahuttaa, ovat tosia.

Kun sydän oli purkanut tuskansa, tasautui hengitys; veren kiivas

kulku asettui, ja sydämen lyönnit eivät enää koskeneet kipeästi. Kun

emäntä tuli kamariin, oli taistelu loppunut.

-- Miks'et tule juomaan kahvia? Oskari on tullut yöllä sairaammaksi.

Ääni ilmaisi, että emäntä oli liikutettu ja huolissaan Oskarin tähden.

Helma huokasi raskaasti ja meni emännän kanssa.

Juotuaan kahvia teki hän nuoremman piian kanssa tavallisen

aamukorjuun isännän kamarissa. Ikkunat avattiin, joten raitis

ilma pääsi huoneesen, vuoteen alusvaatteet vaihdettiin ja tehtiin

kaikinpuolin puhdasta. Kului runsas tunti ennenkuin työ oli tehty ja

halvattu isäntä ravittu. Sitte Helma siisti itsensä ja sanoi piialle:

-- Minä menen kylään ja viivyn siellä ehkä kauemminkin. Älä mene

minnekään täältä ennenkuin joudun takaisin; emäntä ei jouda tänne

Oskarin tähden. Ota tuolta kamarista joku uusi kirja, että saat

aikasi kulumaan.

-- Saatte huoletta mennä ja olla, kyllä minä... Vastausta kuulematta

tuli Helma ulos. Ensin suuntasi hän askeleensa Toramäkeä kohden,

mutta äkkiä hän seisahti, nosti otsalleen käden ja mietti pari

sekuntia. Sitte lähti hän kiertämään peltojen kautta kylään. Ketään

tiellä kohtaamatta saapui hän vihdoinkin takapihojen kautta erään

vanhan hökkelin lähelle. Se oli viinatupa, jossa Anna asui lapsensa

kanssa.

Helman sydän rupesi lyömään yhä ankarammin, jota lähemmäksi mökkiä

hän ehti. Ja kun piti avata ovi ja astua sisään, eivät kädet ja

jalat tahtoneetkaan totella. Hengittäen syvään jäi hän oven taakse

seisomaan.

-- Entä jos Anna vihaa minua? Ajatus tuli kuin pilvistä. Entä jos hän

luulee minun ryöstäneen häneltä Franssin?

Säikähtäen ajatuksen mahdollisuutta aikoi Helma jo pyörähtää

takaisin, mutta samassa kuuli hän vienon äänen lausuvan:

-- Ensiksi rikoin kasteen liiton.

Toiseksi hylkäsin Jumalan.

Ääni kuului erinomaisen kauniilta ja tunteelliselta.

-- Joka noin kauniisti laulaa, hän ei voi vihata. Helma avasi äkkiä

oven ja astui sisään.

Anna istui lyhyellä lavitsalla, tuutien lasta ja neuloen villaista

vaatetta. Luullen emännän tai ehkä Kaisan tulleen sisään katsoi hän

hymyillen ovea kohden ... ja näki Helman kynnyksellä seisomassa.

-- Herttalan Helma! Tekö se olittekin? Annasta tuntui, kuin rupeisi

hänen jalkainsa alla maa vajoomaan.

Helma hengitti rajusti, ja mielen kuohu kuvastui kasvoissa. Hetkiseen

aikaan ei hän kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Hän ei ollut

osannut ajatella niin paljon kauneutta ja niin paljon kurjuutta

voivan löytyä saman katon alla. Sinisine silmineen ja keltaisine

hiuksineen oli langennut Anna äitinäkin kaunis; kauneus oli

sielullisempaa ja puhtaampaa kuin ennen neitona. Silmäin vallaton

kirkkaus oli vaihtunut tyyneen, surumieliseen kaihoon, ja kasvojen

piirteistä oli kadonnut silmänräpäyksellisyys; niissä kuvastui nyt

sielun kauneus ja koko sisällisen olennon ylevyys.

Niukka valo, joka pienestä ikkunasta tuli huoneesen, olkivuode ja

mustuneet seinät olivat kauneuden jyrkkinä vastakohtina. Helman

silmissä näytti huone luolalta, eikä ihmisasunnolta.

-- Älä minua säikähdä, Anna. Helma hiljaa astui kangaskengissään

ovelta perälle. Minä tulin sitä varten luoksesi, että olen yhtä

onneton kuin sinäkin.

Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan Franssin kihlattuun, rikkaasen

Herttalan Helmaan, vaikka vihan ja inhon sijasta kuuli helliä,

lempeitä sanoja. Yhä lattiaan katsoen vastasi hän:

-- Ettekö tulleetkaan sanomaan minulle, että olen kurja...?

-- Et saa puhua noin, keskeytti Helma melkein tulisesti.

Sinä olet ainoa nainen, jota kohtaan sydämeni on tuntenut

kiintymystä, rakkautta. Ja sinun onnettomuutesi on tullut minunkin

onnettomuudekseni.

Tulisia hiiliä nuokin sanat! Leppymättömän vihan luuli Anna olevan

hänen ja Herttalan Helman välillä, semmoisen joka sammuu vasta

tähtien tuolla puolen.

-- Ovesi takana taistelin minä äsken rajun taistelun. Ajatus, että

ehkä sinä syytät onnettomuudestasi minua, tuli mieleeni kuin salama.

Olisin kääntynyt pois oveasi avaamatta, mutta kuulin äänesi, kun

lauloit. Anna, sinä et voi vihata minua.

Kyynel tuli Annan silmään.

-- Tiedän varmaan, ett'et vihaa minua. Helma asettui istumaan

lyhyelle lavitsalle ja otti Annaa kädestä kiinni; molempain kädet

hiukan vapisivat...

-- Minäkö vihaisin teitä? Ääni värähteli, mutta sinisilmäin katse oli

rukoilevainen.

Lyhyen silmänräpäyksen oli kumpikin vaiti, mutta sitte Helma virkkoi:

-- Minä olen sydämessäni vakuutettu, että hän petti ja vietteli sinut

kuin konna, mutta kuitenkin tahtoisin kuulla totuuden sinun suustasi.

Sitä varten tulin tänne.

Hieno puna levisi Annan kasvoille. Hengitettyään muutaman kerran

raskaasti virkkoi hän:

-- Se on vaikeata, mutta...

-- Ehkä kuitenkin teet sen minulle. Vastalahjaksi saat ystävyyteni.

Helma katseli Annaa yhä enenevällä mieltymyksellä. Kohtalommekin on

sama, petetyt olemme molemmat.

Hieno puna Annan kasvoilla yltyi väkevämmäksi. Luoden silmänsä

lattiaan alkoi hän puhua:

-- Syy ei ole yksin hänen, sitä jää minunkin osalleni, sillä minä

kyllä tiesin, että hän oli teidän omanne, mutta sittekään en voinut

välttää kohtaloani. Hänellä oli suuri voima minuun, ja vihdoin hän

käytti sitä väärin. Mutta tuo voimakaan ei ollut minulta salassa.

Jo ensi kerran tavatessamme tunsin, että hän vaikutti minuun ihmeen

väkevästi, hänen lähellään olin minä aina lumottu, sydämeni oli

hurmattu, tahtoni vangittu. Käsitin vaaran täydellisesti ja aioin jo

mennä Heikille vaimoksi, mutta...

-- Heikki rakasti sinua, ja minä olen kuullut että...

-- Kyllä hän rakasti minua, kiirehti Anna keskeyttämään, mutta

lumottuna ollen oli minulla tuhat syytä häntä vastaan. Hän näytti

silmissäni kokonaan ala-arvoiselta. Ulkonaiseen olentooni, ilooni

ja nauruuni oli hän muka ihastunut, mutta sydämeni sisään ei hän

muka nähnyt. Lienee tuossa hiukan tottakin, mutta minä vielä

suurentelin sitä ja menin sokeudessani yhä edemmäksi. Tein Heikistä

oikkujeni orjan. Hän mukautui aina. Jota turhamaisempi olin, sitä

enemmän koetti hän palvella minua. Siten hän muuttui silmissäni

arvottomaksi raukaksi, ja entisen kunnioituksen sijaan tuli

halveksiminen. Lumousta kesti yhä. Sen sijaan, että minun olisi

pitänyt mennä kauaksi pois, jäin tänne tulen lähelle. Päivä, jolloin

tuli vihdoin poltti, läheni varmasti. Siitä on tänäpänä vuosi;

täällä kylässä tanssittiin kuten tavallisesti ainakin pyhäiltoina.

Anni oli silloin kipeänlainen, Kaisa meni häntä hoivaamaan ja jäi

sinne yöksi. Minä olin yksin. Tyytymättömänä Heikkiin ja itseeni

läksin tanssista pois ennen muita. Ilta oli ihana ja lämmin, mutta

minun rinnastani oli rauha kadonnut. Täällä takapihalla sitte näin

hänet, hän nojasi aitaan ja katsoi minua. Kohtaloni oli päätetty.

Lumottuna, voimattomana katselin sormusta, jonka hän sanoi ostaneensa

minulle, hurmattuna kuuntelin hänen siloisia sanojaan. Pelto, tuon

ojan takana, kasvoi ruista, ja me lähdimme kävelemään sinne. Hänen

valojansa en kertoile. Sinä hetkenä uskoin ne kaikki. Onnemme tiellä

ei enää ollut esteitä. Isänsä, äitinsä ja siskonsa olivat vihdoinkin

myöntyneet. Linkkuveitsen terävällä kärjellä piirsi hän nimensä

sormukseen ja...

-- Hyvä Jumala! Saman sormuksen toi hän minulle kihloiksi.

-- pani sen sormeeni. Minä unhotin kaikki. Anna pysähtyi

silmänräpäykseksi, hengitti muutaman kerran raskaasti ja jatkoi sitte:

-- Mutta jo aamulla itkin minä ensimmäiset kyyneleeni. Kun heräsin,

ei sormus ollutkaan sormessani.

-- Konna, näki minkälaisessa mielentilassa olit, ja vei sormuksen

tietämättäsi.

-- Pudota se ei voinut, sillä se oli ahtaanpuoleinen.

-- Ja kallista kultaa.

-- Niin oli. Se oli paksu ja raskas, ja hän kirjoitti siihen

ristimänimensä täydellisesti ja sukunimestään ensimmäisen ja

viimeisen kirjaimen.

-- Hyvä Jumala! Sama sormus on nyt minulla.

-- Sitte en tavannut häntä moneen viikkoon. Tunsin jo tilani, kun

pääsin häntä niin lähelle, että voimme vaihtaa sanan. Vastaus tuli

semmoinen, jommoista olin odottanutkin. Hän lupasi minulle rahaa, jos

en syyttäisi häntä sanallakaan.

-- Voi konnaa!

-- Ja te olette ainoa, jolle olen puhunut totuuden. Löytyy vielä

yksi, jolle olen velkapää tekemään samoin, jos nimittäin hänen

silmiään koskaan näen.

-- Kuka se on?

-- Se on veljeni.

-- Olenhan minäkin kuullut, että sinulla on veli, kovia kohtaloita

kokemassa.

-- Hän lähti kotoa kahta vuotta ennen kuin minä. Mitään tietoa ei hän

ole lähettänyt itsestään, ja moni luulee hänen kuolleeksi, mutta minä

uskon, että hän elää ja tulee tapaamaan minua. Lapsina ollessamme

päätimme, että hän ostaa talon, jossa minä sitten olen emäntänä, hän

isäntänä.

Anna oli tähän asti ollut tyyni, mutta nyt hän äkkiä muuttui

rauhattomaksi. Kyyneleet rupesivat juoksemaan virtana, ja ruumis

värisi tuskan vallassa.

-- Joku asia vielä painaa ja polttaa mieltäsi, sanoi Helma, ottaen

käteensä Annan keltaisen hiuspalmikon. Puhu se minulle, minä olen

ystäväsi.

-- Nyt vasta kun olen päässyt lumouksesta irti, sanoi Anna,

kyyneleiden juostessa ja ruumiin värähdellessä tuskan hiestä, nyt

vasta tunnen kuinka paljon rakastan Heikkiä!

-- Anna raukka! Se oli ystävän hellää ääntä eikä ylpeää

halveksimista.

-- Tiedän, että se on synti, suuri synti.

-- Rauhoitu nyt. Minun täytyy jo lähteä. Kohta tulen luoksesi toisen

kerran ja silloin viivyn kauemmin. Kaikki mitä minulle olet puhunut,

pysyy salassa. Rauhoitu nyt.

Helma ei enää kiertänyt peltojen kautta, vaan suuntasi askeleensa

kylän läpi. Hän oli tyyni ja tervehti iloisesti vastaan tulijoita

ja muita, joita tapasi tiellään. Kauppiaan kohdalla kiirehti hän

käyntiään ja veti liinan enemmän kasvojen yli; pääsi siten kauas ohi,

ennenkun hänet huomattiin. Ainu tuli ulos rappusille huutamaan, mutta

Helma astui yhä kiivaammin eteenpäin, eikä katsonut taakseenkaan.

Vasta sitte kun ehti käänteen ohi, hiljensi hän tulista käyntiään.

Osaksi hänelle jo selvisi suunnitelma, jota äitinsä ja rouva olivat

käyttäneet niin mainion onnellisesti, mutta kun Riston ämmä tuli

häntä vastaan Herttalan pelloille kääntyvän tien haarassa, nousi

esirippu kokonaan ylös. Helma näki, että panettelemiseen käytettiin

palkatuita henkilöitä. Ämmän muoto oli nimittäin inhottavan imelä,

kun tervehti Helmaa:

-- Te olette nuori ja kaunis, minä olen vanha ja viisas.

Tietäen hänet käärmettä kavalammaksi nauroi Helma viattoman näköisenä

ämmän tervehdykseen.

-- Sulhastanne varmaan kävitte katsomassa.

-- Ketä muuta sitte? Helma tiesi, ett'ei ämmä milloinkaan tyhjän

tähden piekse kieltään, ja siksi hän vastasi kysymykseen myöntävästi.

Se olikin hyvä keino.

-- Jouluna minä jo sanoin, että tänä vuonna tulee häitä parittain.

-- Ristiäisethän nykyään ovat enemmän muodissa. Helma aavisti, että

Annan kunnia taas tuli kysymykseen, ja siksi hän tahallaan joudutti

ämmää asiaan.

-- Te olette nuori ja kaunis, mutta minä olen vanha ja viisas.

Inhottavan imelä hymy leikki taas ämmän huulilla. Mutta kerran te

kiitätte minua.

-- Miksi teitä kiittäisin?

-- Haa, te ette sitä tiedä. Minä se olin, joka autoin sulhasenne

eroon kultahiuksisesta tytöstä.

-- Sanokaapa miten, muuten luulen että valhettelette.

-- Minä olen vanha ja viisas. Talvella juotin minä villitylle pojalle

juoman, joka hänet paransi. Nähkääs, nuori ja kaunis ystäväni,

silloin oli pimeä aika, me menimme yhdessä kolmena iltana kettuja

vahtimaan.

-- Näittekö myös?

-- Näimme maarkin. Ensimmäisenä iltana tuli Kaaren Heikki, ja häntä

varten oli ovi jätetty haasta auki; toisena iltana tuli naapurin

poika, hän löi hiljaa lasiin, pyysi ja pääsi sisään; kolmantena

iltana tuli renkimies. Useampaa lasia ei villitty poika sietänyt,

vaan lähti kaupunkiin ja osti kihlat teille, armas ystäväni. Enkö

ollut viisas?

Hävyttömyys pani nousemaan punan Helman kasvoille. Ämmä näki, että se

oli vihan punaa, mutta erhettyi, keneen se kohdistui.

-- Tottahan sitte, kun pääsette rikkaaksi rouvaksi, muistatte Riston

ämmää, joka paransi villityn sulhasenne kolmella ryypyllä. Ämmän

varsinainen elinkeino olikin kielien kantaminen ja panetteleminen.

Palkan edestä hän puhui, mitä hänen käskettiin puhua. Ollen

tavattoman viekas ja ammatissaan edistynyt osasi hän ottaa palkkaa

kahdenpuolen. Nytkin oli hän menossa Annan luo parjaamaan Herttalan

emäntää ja kauppiaan rouvaa, joiden asiaa parhaallaan ajoi. --

Tottahan muistatte.

-- Te tavallisesti otatte makson jo etukäteen, vastasi Helma purevan

ivallisesti ja peräytyi ämmän edestä pari askelta. Hyvin teille

nytkin on maksettu, muuten ei kielenne keittäisi käärmeensylkyä noin

halukkaasti.

Ämmä päästi käheän naurun.

-- Tämä maailma on niin hullua, sanoi hän. Toiset täällä itkevät,

toiset nauravat, mutta te olette viisas kuin isänne ja kaunis kuin

äitinne.

-- Sotkekaa vaan suutanne, miten parhain haluatte. Helma jätti ämmän

nauramaan ja meni tietään eteenpäin.

Pellolla aitasi Jukka kylvöheinään pientä syönnösmaata lypsylehmille.

Helma meni hänen luokseen, istui aidaskuormalle ja virkkoi:

-- Hyvä ruis on tänäkin vuonna Herttalan pelloissa; pyrkii yli kylän.

-- Vanhalla siemenellä kylvetty menestyi tänä vuonna paremmin, arveli

Jukka. Isäni saa huonon ruissadon.

-- Kylvikö hän uudella?

-- Kylvi, vaikka minä tahdoin vaihtamaan meiltä siementä. Mutta touot

ovat sen sijaan hyvät. Sanotaankin, ett'ei kunnon maamiehelle tule

katovuotta usein elämässä.

Jukka käytti vielä lammasnahkaista talvilakkia, vaikka Juhannus oli

jo mennyt. Siksipä kasvoissaan ja kaulassa olikin ahavaa vahvasti,

mutta otsa, josta hikiherneet juoksivat alas, oli valkoinen. Hänen

lähellään tunsi Helma aina kevyttä sielun rauhaa ja hyvinvointia,

Jukan olento ikäänkuin puhdisti ilman.

-- Tuommoinen on mies, ajatteli Helma nytkin, jolla on takanaan

tahraton elämä ja edessään loistava tulevaisuus.

Sitä todistikin Jukan koko olento. Vartalo oli varttunut täyteen

kokoonsa, ja suhteet olivat sopusoinnussa keskenään. Reipas liikunto

ja käsivarsien voima todistivat, että työ oli hänelle nautintoa,

elämä rakasta; silmäin kirkkaasta katseesta näkyi sielun miehuus,

sydämen puhtaus; huoleton kasvojen hymy todisti, ett'ei omaatuntoa

kalvanut mikään rikos, mikään synti.

-- Olet sulhasmies ja käytät kesällä karvalakkia. Heleä nauru seurasi

sanoja, se tuli keveästi ja luonnollisesti niinkuin hyvin voidessa

ainakin.

-- Ja Herttalan isäntärenki vielä päällekaupaksi, lausui Jukka,

yhtyen Helman sydämelliseen nauruun.

-- Tänä kesänäkö rakennetaan riihi torppaasi?

-- Pitäisi kyllä rakennettaman, mutta osa hirsiä on vielä velkana.

-- Ja sinä et suostu ottamaan lahjaksi muutamaa puuta.

-- En, en minäkään ole tehnyt Herttalaan mitään ilmaiseksi.

-- Olet ylpeä.

-- Niin kaikki muutkin rikkaat ovat.

-- Ja tulevana vuonna sinä sitte nait.

-- Niin on mieleni.

-- Mutta jäät yhä edelleenkin Herttalan isäntärengiksi.

-- Isäni semmoisia saarnaa, vaan en minä.

-- Ei sinua vielä kaivata kotonasi; paitse jos olisi pääomia panna

liikkeelle.

-- Minulla on hyvät pääomat, hevonen ja vahvat käsivarret. Ja jos

tarvitaan, osaan minä syödä suolavettä ja leipääkin.

-- Taas puhuit ylpeästi. Käsketkö minut häihisi, minä käsken sitte

sinun.

-- Herttalaanhan häitä ensin tulee. Isäntä nai, ja tytär ottaa

miehen, molemmat samassa kahinassa.

-- Ei tule häitä meille. Isäntä on sairas, ja tyttären sulhanen on

vielä maiden ja merten takana. Mutta hän onkin jalo ja kaunis mies.

Vartalo on suuri niinkuin sinullakin, mutta silmissä on enemmän

sinistä, hiuksissa enemmän keltaa. Ketä näet, kun et minuun katso.

-- Kauppiaan rouva tulee teille. Jukka näki rouvan kääntyvän alas

Herttalan tielle. Onko tuli kylässä irti vai...?

-- Rouva se onkin. Nyt sillä on tärkeitä asioita, koska noin

tuiskuttaen astuu. Menköön edellä, minä menen jäljessä; minullakin on

tärkeitä asioita hänelle.

-- Tulee kai kysymys hääpäivästä.

Helma katseli rouvan jälkeen, siksi että tämä ehti kääntyä pihan

portista sisään. Sitte hän äkkiä nousi ylös ja virkkoi:

-- Rouva tuli tänäpänä viimeistä kertaa meillä käymään. Viime vuonna

sanoin sinulle toivovani jotakin tapahtumaa, joka äkkiä muuttaisi

elämäni. Se tapahtuma on jo tapahtunut.

-- Tuleeko purkajaiset?

-- Tulee niinkin. Kotiin mentyäni teen ensimmäiseksi työkseni

Franssista eron, selvän eron.

-- Miksi?

-- Siksi että hän on heittiö, suuri heittiö. Hämmästyneenä katsoi

Jukka Helmaa silmiin.

Uhkamielinen hymy leikki tämän kasvoilla, ja katse oli ankara,

musertava. Enkeliä, jonka Jumala pani paratiisiin vartioitsemaan

elämän puuta, oli Jukka lapsena kuvaillut mielessään juuri

samanlaiseksi.

-- Paha sanoa, mutta kyllä minäkin olen häntä aina siksi epäillyt.

Enkä huoli liioin salatakaan, että olen iloinen asian käänteestä.

Jukka pyyhki otsastaan hikiherneet ja rupesi kiukkuisesti työhön.

Minä olen rehellinen ja suora mies.

-- Eikä sinua haittaa liiallinen tuhmuus, eikä liiallinen viisaus.

Helma lähti.

Tyyntyäkseen käveli hän hitaasti ja niinkuin suotta aikojaan.

Viivyteltyään vielä hetkisen puutarhassa meni hän emännän kamariin.

Ulkomuotonsa oli tyyni, ja uhkamielisestä hymystä ei näkynyt

jälkeäkään.

Rouva ja emäntä olivat jo vilkkaassa sananvaihdossa, ja molemmat

loivat Helmaan läpitunkevan katseen.

-- Sinä kävit kylässä, sanoi emäntä.

-- Ja menit ylpeästi meidän ohitse, lisäsi rouva. Missä olit?

-- Annan luona, kuului tyyni vastaus.

Sanoja seurasi tuskallinen silmänräpäys. Rouvan ja emännän vaietessa

istui Helma tuolille ja jatkoi äskeiseen tyyneen tapaan:

-- Malttakaa mielenne, minä tiedän jo kaikki. Franssi on vietellyt

Annan, vietellyt hänet kuin konna. Ja te olette tallanneet vietellyn

tytön ilkeimpään lokaan, ilkeimpään saastaan. Jos Franssi jo teki

konnan työn, olette te menetelleet vielä konnamaisemmasti. Mutta

älkäämme puhuko niistä sen enempää. Minä annan Franssin kihlat

takaisin, ja sillä olemme erossa. Äitini tähden täytyy minun pyytää

teitä, hyvä rouva...

-- Mieti toki edes huomiseen asti, keskeytti emäntä. Franssista ja

sinusta tulisi kaunis ja onnellinen pari.

Emännän sanoista huolimatta meni Helma omaan kamariinsa, toi sieltä

kellon ja sormuksen ja pani ne pöydälle.

-- Ottakaa omanne.

Ensimmäisinä silmänräpäyksinä vaikutti suora totuus rouvaan

masentavasti, mutta pian vaikutus meni ohi. Luontainen kavaluus ja

ilkeys keksi hätä hätää sanat, joilla voi puolustaa mustia töitään,

jopa näyttää niiden suhteen aivan viattomalta. Teeskennellen syvää

surua, virkkoi hän:

-- Hyvä Helma! Sinä syytät meitä, että olemme tehneet väärin, kun

emme ole puhuneet Annasta kunnioittavaisesti. Salli minun nyt sanoa,

ett'en minä lainkaan kadu puheitani, alentavaisia sanojani. Minä olen

Franssin äiti, ja minun asemani on toisenlainen kuin sinun. Sinä

väität, että Franssi vietteli Annan, mutta minä väitän vielä nytkin,

että Anna vietteli häntäänsä Franssin. Huomaathan eron.

-- Älkää puhuko tuohon tapaan, kielsi Helma, ja hänen katseensa

muuttui musertavaksi, ankaraksi, ja kasvoille levisi uhkamielinen

hymy. Ei nyt enää auta julkeakaan valhe. Kurja ihminen! Et tiedä,

miten paljon minä rakastin Franssia, etkä siis voi ymmärtää, kuinka

monta sydäntuskaa tämä ero minulle on maksanut. Kahdella sanalla

sen näytän. Kun Franssi oli kahdeksantoista vanha ja minä ajattelin

häntä, tuli taivas sydämeeni. Minä elin kokonaan hänelle ja olin

vaan osa hänestä. Sitte tuli todellisuus repimään rikki taivaani,

autuuteni. Moneen vuoteen en enää ole elänyt surutonta hetkeä. Näin,

että hänestä tuli kohtuullinen juoppo, sen annoin keveästi anteeksi.

Joll'ei kapakassa juopoksi totu, niin missä sitte? Näin, että hän

rupesi elämään irstaasti, senkin annoin anteeksi, sydämeni pakotti

minua anteeksi antamaan. En voinut toisin tehdä. Eikö siinä jo ole

kylläksi? Voitteko vaatia vielä enemmän? Eilen illalla vielä nukuin

muistellen, millainen hän oli kahdeksantoista vanhana.

-- Mutta tänäpänä et voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta,

huomautti rouva.

-- Ja tuommoisen köyhän tytön tähden, lisäsi emäntä, hylkäät

nuoruutesi sulhasen.

-- Oi äiti, eihän sinun kanssasi voi puhua tyynesti. Helman kasvoilla

näkyi tuskallisia värähdyksiä, niinkuin olisi puhuminen vaikuttanut

hänessä ruumiillista kipua. Eihän Anna ole syypää köyhyyteensä, eikä

se kuulu kellekään. Te rouva ihmettelette, ett'en minä tänäpänä enää

voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta. Sitä en todellakaan voi,

enkä tahdokaan voida. Franssi aina ihaili minua ja oli jo melkein

julkisesti sulhaseni. Kuitenkin petti hän Annan, turvattoman tytön.

Ja mikä pahempi, jota en voi antaa anteeksi, hän käytti petoksessaan

laskuja, kylmää järkeä. Minä olen varma, että hän teki pyhän valan,

joka ei antanut hänelle rauhaa yöllä, eikä päivällä. Se ei ole enää

kevytmielisyyttä, se on konnamaisuutta. Semmoinen mies ei pidä enää

mitään pyhänä, eikä semmoinen mies koskaan voi tulla uskolliseksi

puolisoksi. Viekää, hyvä rouva, Franssille kihlojen ohessa minun

terveiseni, että hän on konna, joka ei kelpaa kunniallisen tytön

kengänrihmojakaan päästämään.

Rouvan tummaveriset kasvot ihan mustenivat, ja hän aikoi jo syöstä

vihansa Helman silmille, mutta Oskari samassa tuli sisään viereisestä

kamarista. Hän hengitti sairaasti ja käveli hiljaa kuin rampa.

Siveetön elämä ja siitä johtuvat taudit olivat valmistaneet hänelle

ennenaikaisen haudan. Kasvoillaan oli maan väri, ja äänestä oli

sointu kokonaan kadonnut.

-- Oskari, tule apuihin, sanoi emäntä, muuten...

-- Minä olen kuullut kaikki puheenne, keskeytti Oskari istuen

tuolille ja pitäen kädessään Helman kättä. Minkä minä voin tähän

asiaan?

-- Tämä koskee sinunkin onneasi. Ainu ei huoli sinusta, jos ei...

-- Ei se ole sanottu. Oskari nauroi kevytmielisesti, niinkuin ainakin

ihminen, joka pitää elämää ja maailmaa pelkkänä pilkkajuttuna.

Erittäinhän meidän kauppamme on. Kun vaan paranen, menen Ainun kanssa

papin puheille.

-- Mutta rouva ja kauppias voivat tehdä Ainun perinnöttömäksi. Heidän

on kaikki tavara ja rikkaudet omaa.

-- Ei rakkaus rahaa katso. Oskari taas nauroi kevytmielisesti, mutta

salaa pudisti hän Helmaa kädestä.

-- Voi, voi! huokasi emäntä. Tekee mieleni luulla, että olen

hullujenhuoneessa, enkä viisaitten ihmisten parissa.

Käsittäen Oskarin sanat ja käytöksen suoraksi kehotukseksi rupesi

rouva vielä toivomaan onnellista loppua. Hän otti pöydältä kihlat,

meni ovelle, mutta kääntyi jälleen takaisin niinkuin äkkinäisen

juolahduksen vaikutuksesta ja sanoi Helmalle:

-- Minä unhotan taannoiset solvauksesi ja tarjoon vielä kerran näitä

sinulle. Että johonkin määrään tulisit huomaamaan, miten sydämestäni

toivon sinusta ja Franssista paria, pyydän että kysyt Oskarilta,

paljonko hän on velassa Franssille.

-- Kymmenentuhatta markkaa. Oskari nauroi kevytmielisesti, mutta

salaa puristi hän Helmaa kädestä.

-- Voi taivaan taatto! Kymmenentuhatta markkaa! Nyt puhuit piloja.

-- Totta se on. Minä kirjoitin kauppiaalle velkakirjan. Humalassa

tosin olin, mutta hyvin toki muistan velkakirjan; sitä ei pantu

kasvamaan, ja kauppias tahtoi sen omaan nimeensä.

-- Miten sinä semmoiseen velkaan olet joutunut?

-- Älä sitä kysy. Franssilla on aina purjetuuli, sama pelaako

korttia, lyökö vetoa, tai tekeekö hevoskauppoja. Ja me teimme

keskinäiset tilimme tavallisesti humalassa ja ... tasaisissa

sadoissa. Se kasvatti velkaa suureksi. Franssi on ehkä katsonut

enemmän omaa etuaan, kuin minun etuani. Enkä minä siitä välitäkään.

Ei raha syödä kelpaa, paperia ja metallia se vaan on. Mutta taitaakin

olla sillä tavalla, että jolla on kaikki muut pelionnet, hänellä

ei olekaan naimaonnea. Siltä nyt ainakin näyttää. Oskari nauroi ja

puristi Helmaa kädestä.

-- Nyt sen kuulit, sanoi rouva ilmeisesti iloissaan. Kun sinä lähdet

Franssin kanssa pappilaan, on velka maksettu; minä tuon velkakirjan

omaan käteesi. Me emme tahdo Oskarin häviötä...

-- No mutta Jumalan nimessä, hävetkää toki jo, keskeytti Helma ja

polki kiukuissaan lattiata. Pidättekö te minua kauppakaluna?

-- Malta Helma, sanoi Oskari nousten samassa seisomaan. Minä tunnen

tuon ihmisen paremmin kuin itseni; hän on liian kurja sinun vihasi

esineeksi. Viekää, hieno rouva, Ainulle minulta hellät terveiset

ja tämä sormus. Oskari veti sormestaan sormuksen ja heitti sen

pöydälle. Koska ei Helma huoli Franssista, en minäkään huoli Ainusta.

Huomenna myyn minä taloni Helmalle kymmeneentuhanteen markkaan,

irtaimistoineen, päivinen. Ymmärrätte, hyvä rouva, mitä varten minun

täytyy menetellä sillä tavalla. Hyvästi nyt! Kun minä paranen, tulen

heti Franssia tervehtimään. Hän on hauska poika. Käsittääksenne

tuon lauseen totuuden täytyy minun sanoa teille, että minä lähtisin

Franssin kanssa vapaehtoisesti vaikka Siperiaan; meillä olisi

sielläkin puuttumattomat ilot. Franssi on hauska poika. Nojaten

Helmaan käveli Oskari hiljaa omaan huoneesensa. Silmänräpäyksen

kuluttua oli Herttalan emäntä yksin kamarissa. Hän oli viskattu

seitsemännestä taivaasta alas kurjaan maailmaan.

* * * * *

Herttalan isäntä kuoli seuraavana talvena. Helma oli joka päivä

valmistautunut eroon, joten hän jaksoi tyynesti kantaa surunsa.

Helma tahtoi, että Jukan hevonen valjastettiin ruumisvaunujen eteen,

ja vanha Miekkonen pantiin ajamaan. Surusaatto oli suuri. Paitse

vainajan monia sukulaisia ja kylän isäntäväkiä oli Helma, asemaan ja

rikkauteen katsomatta, kutsunut hautajaisiin kaikki ne, joita tiesi

vainajan suosineen sydämessään. Siten loiston ja teeskentelemisen

sekaan tuli kuntoa, todellista surua jo kaipausta; saatossa nähtiin

Klaus ja moni muu kunnon työmies.

Kauppiaan perhe yksin loisti poissaolollaan. Rouva, josta oli

tullut Herttalaisten julkivihollinen, ei tullut itse, eikä laskenut

kauppiastakaan. Franssi kulki naapuripitäjällä naimapuuhissa, ja Ainu

ei ollut kotosallakaan. Jo kesällä, heti kun oli lähettänyt Oskarin

kihlat takaisin, meni hän pääkaupunkiin lyhemmäksi ajaksi ja syksyllä

muutti hän sinne asumaan koko talveksi. Sääliessään tytärtään

matkalle oli rouva lausunut:

-- Ainu on liian hyvä talonpojan vaimoksi. Kaupungissa on paljon

nuoria herroja, sieltä riittää yksi minullekin vävyksi.

Helma tiesi Ainun osotteen ja kirjoitti hänelle hautajaisiin kutsun,

enemmän toki muodon vuoksi. Vastaus- ja kiitoskirje tuli, mutta

semmoinen, että Helma suuttui ja viskasi kirjeen tuleen. Verrattoman

kevytmielisesti laverteli Ainu kirjeessään uuden sulhonsa kiharoista,

hienoista sormista ja kultasankaisista silmälaseista.

-- Hän on hieno herra ja tuomarin koulua käynyt, kuuluivat sanat

kirjeen lopussa. Istuen hänen polvillaan kirjoitin tämän kirjeen ja

sain sillä ajalla sata suudelmaa.

-- Voi harakka itseäsi! huudahti Helma ja heitti kirjeen pesään.

Helman hoidolla toipui Oskari kesän kuluessa jotakuinkin voimiinsa.

Alkutalvella, jolloin isäntä kuoli, kykeni hän oleskelemaan jalkeilla

kaiket päivät; kasvoista oli kadonnut maan väri, ja äänestä kuului

jo sointuakin. Mutta pian hän turmeli palaavan terveytensä. Ollen

himojensa sokea orja, alkoi hän taas nauttia elämästä vastoin

lääkärin määräyksiä ja Helman rukouksia. Kosto tuli, ja ankara.

Jokainen valvottu yö lyhensi onnettoman elämänlankaa, jokainen

noudatettu himo vei häntä askeleen lähemmäksi hautaa. Kun kevät taas

tuli, ja vedet alkoivat juosta, oli Oskari kasvoiltaan kuin kuoleman

kuva.

Hänen tautinsa vaikutti sovinnon Helman ja emännän välillä. Sovintoa

olivat molemmat salaa toivoneet, kunnes emäntä eräänä iltana lausui

ensimmäisen sanan. Oskari oli silloin koko päivän kärsinyt kovia

sielun ja ruumiin tuskia, mutta illalla sai lian lepoa sen verran,

että nukkui keveään, tuskattomaan uneen. Emäntä silloin tuli kamariin

ja sanoi Helmalle:

-- Mene sinä täksi yöksi maata, minä jään tänne.

-- Nuorempihan minä olen valvomaan, vastasi Helma.

-- Mutta tuolla tavalla sinä ihan kuihdut ja kuolet... Ne ovat nyt

molemmat kihloissa, Franssi ja Ainu.

-- Olkoot.

-- En minä sinua syytä, vaikka teitkin Franssista eron; eihän sydäntä

voi käskeä ja vaatia. Mutta älä sinäkään minua tuomitse, onneasi ja

parastasi minä ajattelin.

Helma ei voinut vastata, sillä kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

-- Eihän tässä muuta suurempaa hätää, jatkoi emäntä, niinkaun kun

Jukka töitä johtaa; mutta se velka. Minä tulen ihan hulluksi, kun

ajattelen sitä. Tämmöisenä tiukkana raha-aikana menee siihen puoli

taloa. Ja kun velka tulee ilmi, ei sinulle enää tule kunnon kosijaa.

Mikä sen velan suittaa?

-- Myödään metsää. Hinnat eivät nyt kuulu olevan kalleimpia, mutta

Jukka vakuutti, että toista kymmentätuhatta kaikissa tapauksissa

tulee. Eikä koko metsä siihen menekään. Kun ei velka kasva korkoa,

niin annetaan olla ensi keväimeen asti. Huhuja liikkuu, että hinnat

ovat nousemaan päin.

-- Luojan kiitos! Oikein minä pääsin elämään.

-- Uuteen elämään nyt pääsimme, kun kauppiaan väestä teimme eron.

Rouva oli sinun paha henkesi. En voi vielä ymmärtää, mikä lopuksi

olisi tullut.

-- Taidat olla oikeassa.

-- Jahka elämme, kiität vielä Jumalaa näistä suruista. Kaiken

pahuuden, johon rouva sinua vietteli ja opetti, unhotan helposti, kun

ajattelen yhtä seikkaa.

-- Mikä seikka se on?

-- No kun otit eläkkeen ja annoit Oskarille talon. Sinä olet vielä

kaunis ... ja olet vielä oma rakas äitini.

-- Helma, enhän minä tapaturmassakaan ajatellut...

-- Nyt elämme jo uutta elämää, vaikka et sitä vielä huomaa. Voi,

jos Oskari paranisi! Minä mielelläni rikkoisin talonkaupan. Jos

milloinkaan menen naimisiin, en valitse rikkauden mukaan. Köyhät

tyytyvät vähään ja ovat paljon onnellisempia.

-- Mene jo maata, olet ihan pyörryksissä moniyötisen valvomisen

tähden.

-- Kyllä menen. Kun Oskari herää, tahtoo hän muuttelemaan jalkojensa

alle tyynyjä ehtimiseen, milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi.

Koskettele hyvin hellästi, niitä särkee kovin. Ja jos hän vaan

sanallakaan vaatii, niin tule herättämään minua. Helma nousi ylös,

halasi äitiään kaulasta ja meni maata.

* * * * *

Kesällä vihittiin Kaisa ja Jukka. Miekkonen piti kotonaan pienet

häät, ja morsiustyttöinä olivat Herttalan Helma ja Klaun Kaisu.

Ahdingon välttämiseksi oi kutsuttu lainkaan viuluniekkaa, tämä kun

houkuttelisi perässään nuoria joukottain. Kuitenkin tahtoi Miekkonen,

että piti lyötämän hypyksi. Kaisun laulaessa tanssi hän itse Marin

kanssa vanhanaikuisen polskan. Hilpeä mieliala tarttui vieraisiinkin.

Vanha Miekkonen oli kuin nuoret pojat, ja hänellä riitti sukkeloita

puheita lähes loppumattomiin. Koko hääiltana ei hän puhunut kuin

yhden ainoan vakavan ajatuksen, senkin niinkuin salaa. Klaulle hän

kerran kuiskasi:

-- Tämä naiminen on minulle mieluinen, kovin mieluinen. Ja samaten se

on Annillekin.

-- Tietysti, vastasi Klaus.

Kaisa oli kultakruunuissa, ja Jukalla oli yllä mustat verkavaatteet.

Kiikkakiehkurat koristivat seiniä, ja pihalle oli laitettu suuri

lehtimaja.

Uutisasunnon seutu oli jo melkoisesti muuttunut. Pihaa ympäröi

säleaita, ja puolet lehdikkoa oli raivattu pelloksi. Minne silmä

katsoikin, näkyi aina edistymistä ja väsymättömän käden jälkiä.

Uusista rakennuksista oli huomattavin riihi- ja luuvarakennus. Se

sijaitsi kauimpana, Herttalaan menevän tien varrella. Miekkonen ja

Klaus olivat sen keväällä lyöneet kehään, ja siitä puuttui vielä

katto ja permannot; syksymmällä aiottiin nekin saada tehdyiksi.

Keveästi käveli Anni kasvattityttönsä häissä, vaikka hiuksensa

jo olivat hopean valkoiset. Hänestä oli tullut uudestaan lapsi;

hän ajatteli kaikista ihmisistä hyvää ja katsoi kaikkia asioita

hyvältä puolelta. Lasten parissa hän parahiten viihtyi häissäkin,

ne yksinomaisesti olivat hänen huomionsa ja hellyytensä esineinä.

Klaun perheesen kuului jo kuusi henkeä, ja nuorimmat jäsenet olivat

mummon varsinaisia lemmikkejä. Käsivarrellaan kantaen Annan poikaa

hääräili Anni lasten kanssa, täytti jokaisen vaatimuksen ja vastasi

turhimpiinkin kysymyksiin...

Hääiltana ratkaistiin lehtimajassa Heikin ajallinen onni.

Näytä nyt, että rakastat minua, sanoi Anna, ja hänen äänensä hiukan

värähteli, mutta katseensa oli tyyni ja rauhallinen. Miksi et lähde?

-- Siksi ett'en voi erota sinusta, vastasi Heikki intohimoisella

äänellä; en voi jättää sinua.

-- Mutta tiedäthän, että ainoastaan eron tie voipi viedä meidät

yhteen. Päätöstäni et voi millään horjuttaa, muulla ehdolla en tule

vaimoksesi. Siellä kaukana ei menneisyys myrkytä onneamme.

-- Sinä haaveilet.

-- En lainkaan, päinvastoin ajattelen hyvinkin tyynesti ja kylmästi.

Vaikka onnellisuus perustuu rakkauteen, riippuu sen menestyminen

tuhansista pikkuseikoista. Jo yksi pilkallinen silmäys, jo yksi

ivallinen sana joltakulta tuttavaltasi tekisi mielesi karvaaksi.

Kävisi ehkä niin, että täytyisit aina kärsiä minun tähteni. Muista

omia sukulaisia. Ethän voisi viedä minua rinnallasi heidän seuraansa,

hetihän minä alentaisin sinun arvoasi. Kotimme kynnyksen ulkopuolella

ei sinulla koskaan olisi hyvää omaatuntoa. Sinä et nyt voi punnita,

mitä tuo ajan pitkään vaikuttaisi; mutta onneksi on minulla sen

verran tervettä järkeä, että näen, mitä surkeutta siitä seuraisi.

-- Jo myönnän, ett'et haaveilekaan. Heikki nousi äkkiä ylös ja aikoi

sulkea syliinsä Annan, mutta tämä teki estävän liikkeen kädellään ja

astui askeleen kauemmaksi.

-- Ole mies ja lähde. Jota kauemmaksi menet, sitä lähemmäksi minua

tulet.

-- Minä myön taloni ja lähden. Heikki otti kunnioittavaisesti Annaa

kädestä kiinni. Kun tästä päivästä on kulunut viisi vuotta, tulen

noutamaan sinua meren takaiseen maahan. Tuletko silloin vaimokseni?

-- Tulen. Anna veti hiljaa kätensä irti Heikin kädestä ja lähti

edellä käymään häätupaan.