V.

Käytyään rippikoulun meni Jukka Herttalaan renkipojaksi. Isäntä

lupasi hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa rahaa ja vuosivaatteet.

Ihka outoja eivät raskaimmatkaan työt enää olleet Jukalle. Keväällä

oli hän jo kyntänyt kovaa sänkeä isäntärengin rinnalla, ja kesällä

oli hän niinikään niittänyt heinää muiden miesten kanssa, mutta vanha

toivo päästä Herttalaan rengiksi ja tehdä työtä aikamiehen tavoin oli

viimeinkin käynyt toteen.

Miekkoselle koitti oikeat onnenpäivät, kun sai terveenä elää ja

tehdä työtä poikansa kanssa. Kun tuli talvi, ensimmäinen Jukan

ollessa renkinä, purki hän vanhan hökkelin ja ajoi ehjät hirret ja

muut kelpaavat ainekset tupansa lähelle. Keväällä rakensi hän niistä

pienen navetan niinkuin hätävaraksi, kesällä osti hän kylän isänniltä

olkia ja heinämaata, ja syksyllä vaihtoi Jukka vuoden palkkansa

nuoreen lehmään. Kauppa oli mieluinen isännällekin, hänellä kun oli

karjaa navetassa paljon, mutta vielä mieluisampi se oli Miekkoselle.

Tosin elukan hoitaminen ja lypsäminen olivat hänelle oudonpuoleisia

toimia; jopa kamariakin, josta vielä puuttui lattia, ovet ja ikkunat,

piti käyttää rehulatona, mutta sittepä olikin toivo saada lantaa

vahvalti perunamaahan.

-- Ne kuusi päivää, jotka teen veroa lehmän kesälaitumesta, eivät

tunnukaan hyödyn rinnalla, joka siitä aikaa myöten viruu, sanoi hän

Klaulle. Isännät eivät pidä heinämaita kalleina, joten elukan ruoka

ei tule paljoa maksamaan. Mutta lannasta ja maidosta tulee rahaa.

-- Sen minä tiedän omasta kokemuksestani, vastasi Klaus. Marin aina

teki mieli lehmää, ja minäkin, saatuani tukuttain rahoja, ostin

suuren sarvipään. Siten minusta tuli maanviljelijäkin. Elelen nyt

kuin huhdassa.

-- Samoin minäkin. Hm! Ei mikään ole pysyväistä auringon alla, ei

köyhyyskään. Miekkonen naurahti hiljaa.

Kaisa sai palveluspaikan kylässä. Tansseissa ja Annin luona kohtasi

Jukka hänet melkein joka sunnuntaina, joten ei tuntenut kovempaa

kaipuuta kasvinkumppaninsa perään. Mutta kuitenkin tuli usein hetkiä,

jolloin Jukan täytyi itselleen tunnustaa, että ajatuksensa julki ja

salaa kulkivat Kaisan luo. Jos tuli iloa, jos tuli surua, aina oli

asianlaita sama. Kaisan luo menivät ajatukset satoja eri teitä.

-- Eihän tuo ole ihmekään, väitti Jukka usein ajatustensa kanssa,

minulla kun ei ole ketään muuta tuttavaa, ketään muuta ystävää, jota

muistella ja ajatella.

Kaisa oli saanut itselleen uuden ystävän. Jo rippikoulua käydessä

mieltyi hän sokeasti nuoreen tyttöön, jolla oli iloiset sinisilmät ja

kauniit keltaiset hiukset. Tytön nimi oli Anna. Hän oli talollisten

lapsia ja kotoisin kirkonkylästä. Elämäkertansa oli yhtä surullinen,

kuin hän itse oli kaunis. Kymmenen vuoden vanhana sai hän kotiinsa

äitipuolen, joka piteli häntä pahemmin kuin orjaa. Viisi vuotta

kärsittyään kovaa kohtelua lähti hän palvelemaan vierasta, ja sokea

sattuma viskasi hänet Kaisan lähelle. Talot, joissa kumpikin palveli,

seisoivat kylässä nurkka-nurkan, toistensa edessä ja haittana...

Toisena vuotena ylensi Herttalan isäntä Jukan rahapalkan sataan

markkaan. Miekkonen kuokki nurmea pelloksi ja kylvi perunain ohessa

sarkoihin nelikon rukiitakin. Ennen talven tuloa teki hän Klaun

kanssa pienen vajahuoneen, jonne sai viedä säilöön veistelemänsä

kalut. Mitä olikin jo jommoinenkin joukko, mutta yksinomaan

semmoisia, joita tarvitaan maanviljelyksessä.

Jukan palvellessa toista vuotta Herttalassa riitaantui isäntärenki

Oskarin kanssa jostakin vähäpätöisestä seikasta, eikä kukaan voinut

rakentaa sovintoa heidän välilleen. Vanha ja kokenut mies ei

kärsinyt, että poikanulikka tuli häntä nenästä vetämään, ja Oskari ei

puolestaan pannut suurta arvoa rengille.

-- Menköön matkoihinsa, sanoi hän ylpeästi, kun häntä käskettiin

sopimaan loukatun kanssa. Rahalla saa renkejä vaikka seinänraotkin

täyteen.

Emäntä oli salaa samaa mieltä. -- Ei siitä pelkoa, että leipä jää

syömättä, sanoi hän isännälle. Kyllä niitä toisia saa.

-- Niin, mutta miehillä on suuri ero, väitti isäntä. Yksi on

yhdenlainen, toinen toisenlainen.

-- No tahtoisitko sinä, että Oskarin pitäisi panna polvilleen hänen

eteensä?

-- En, en minä sitäkään tahdo. Siihen juttu loppui.

Pyhäinpäivä tuli, ja isäntärenki erosi. Isäntää ja Helmaa jätteli

hän kädestä hyvästi, mutta Oskarille ja emännälle ei lausunut luotua

sanaakaan.

Jukalle alkoi kolmas vuosi.

-- Kuinka nyt palkoista sovimme? kysyi isäntä, kun palvelusvuoden

viimeinen päivä oli illassa. Minä olen tähän asti tarjonnut, ja sinä

olet tyytynyt. Koeta nyt itse määrätä.

-- Antakaa että mietin huomiseen asti, vastasi Jukka.

-- Mieti vaan. Minä ajattelin, että jäät mielelläsi meille, ja

sentähden en pestipäivinä puhunut mitään.

-- Mielelläni minä teillä palvelen.

Yö kului, ja aamu tuli. Aamulla meni Jukka isännän kamariin ja

virkkoi:

-- Tahdotteko tehdä minun kanssani kolmen vuoden kaupan?

-- Tahdon, vastasi isäntä, joll'et mahdottomia pyydä.

-- Sepä hyvä. Annatteko minulle kolmesta vuodesta rahapalkan sijaan

Sukkajalan varsan?

-- Siitä tulee hyvä hevonen. Kolmesataa, neljäsataa. Hm! No jos annan.

-- Mutta sitte ei sitä saisi muut valjastaa kuin minä. Kolmen, vuoden

perästä on se minun omani, mutta jos minä vielä sittekin jään teille

rengiksi, on omassa vallassani viedä hevonen isälleni tai antaa sen

olla täällä. Viimeksi mainitussa tapauksessa pitää sen saada syödä

samaa ruokaa kuin muutkin hevoset, mutta ajaa ei sillä sittekään

saisi muut kuin minä, ei askeltakaan. Suostutteko niihinkin ehtoihin?

-- Suostun siinä tapauksessa, että sinä tästä lähin käyt ensimmäisenä

työhön ja tulet viimeisenä kotiin.

Kaikki Jukan veri ryntäsi ylös poskiin.

-- Isäntä, sanoi hän sammaltaen ja lattiaan katsoen. Minä olen vasta

kahdeksantoista vuoden vanha.

-- Vaikka, mutta sinä kykenet. Isännän ääni kuului päättäväiseltä

ja lujalta. Huomisesta alkaen olet sinä meidän isäntärenki, ja kun

semmoisena palvelet kolme vuotta, niin saat vaatteiden ja muiden

etujen lisäksi Sukkajalan varsan. Päätä pian.

-- No kun niin tahdotte.

-- Tänä vuonna saat vapaaviikon, mutta tulevana vuonna et enää saa,

etkä viimeisenäkään. Itse saat ruokkia varsan ja itse saat panna

sille nimen.

-- Olkoon Hukka. Minulla oli pienenä poikana sen niminen koira.

Vapaaviikon vietti Jukka taaskin kotona isänsä kanssa. He yhdessä

perkasivat kiviä lehtimetsästä, panivat uutta aitaa ja kokoilivat

metsästä tuulen kaatamia puita talven varaksi. Koko syksypuolen oli

Miekkosta vaivannut selkäsärkö, mutta moisista helpoista töistä ei

hän malttanut pysyä erillään. Kun Jukka häntä pyysi edes vähäsen

säästämään itseään ja hoitamaan terveyttään, tuumaili ahkera mies:

-- Ei luontoni salli. Tässä tulee kaikki työ omaan eteeni.

-- Mutta jos kuolette.

-- En minä sentähden kuole, että työtä teen. Kylässä elettiin toiseen

tapaan, viina ja olut vuoti siellä virtana. Pahaisia poikiakin

nähtiin oluvilan pihalla lasia kallistamassa, pulloja tyhjentämässä.

Että pyhäinpäivinä, kuten muinakin juhlina ja joutoaikoina, piti

juoda itsensä eläimeksi, oli juurtunut varsinaiseksi tavaksi siitä

asti kun kauppias turmiollisen liikkeensä kylässä alotti. Viina

ja olut oli ensimmäisenä ja viimeisenä kaikissa iloissa. Koko

vapaaviikon kaikui kylän raitti juopuneiden julmasta elämästä.

-- Nyt on nuorilla miehillä ilon aika, sanoi kauppias korjatessaan

lootaansa raskaalla työllä ansaittuja rahoja.

Kun tieto Jukan kohoutumisesta isäntärengin asemaan levisi kylään,

herätti se mieltymystä ja ihmettelyä. Kummastellen kysyi moni

itseltään, mitenkä Miekkosella, tautein ja paisumain rääkkäämällä

miehellä, saattoi olla poika, joka kahdeksantoista vanhana kelpasi

isäntärengiksi Herttalaan, jossa muiltakin miehiltä vaadittiin

tavallista enemmän.

-- Isä kuin kuivettunut käpy, sanoivat he, ja poika semmoinen honka!

Vapaaviikon loppupuolella meni Jukka käymään Annin luona, jossa tiesi

Kaisan ja Annan yhdessä viettävän hupaisia päiviä. Arkipäivä kun oli,

ei hän huolinut muuttaa vaatteitakaan ylleen, mutta kaulaansa hän

pani Kaisan virkkaaman keltaisen villahuivin. Se olikin kallis muisto

lapsuuden ajoilta!

Kaisa oli yksin kotona, ja Jukka sai nyreän katseen tervehdykseksi.

-- Et lainkaan ole tullut kylään, sanoi Kaisa, kun katsoi

tyytymättömästi Jukkaa. Siellä on tanssittu joka ilta.

-- Minä olen tanssinut työssä joka päivä. Entä mummo?

-- Meni Klaun luo äsken. Kaisa neuloi hametta, ja hänellä oli niin

kiire, ett'ei joutanut silmiään nostaa. Kaisa oli täällä ja vei

väkisin.

-- Entä Anna? Jukka meni istumaan huoneen perälle, eikä ollut

tietääkseenkään kylmyydestä, jolla häntä kohdeltiin.

-- Mitä sinä Annasta tahdot? Ethän sinä hänestä pidä.

-- En pidäkään. Hän koreilee liian paljon ja...

-- Ja mitä vielä? Kaisa ei malttanut olla keskeyttämättä puhelua.

-- Hän peipottaa Heikkiä. Kun on muita rikkaampia lähellä, niin...

-- Heikki on nahjus niinkuin sinäkin! Jukka rupesi nauramaan. Hän

näki että tuo kaikki oli hetken kiukkua, joka pian menee ohi.

Pehmeästi nauraen virkkoi hän:

-- Jos minä olisin saanut tanssia joka ilta, en kehtaisi olla noin

pahalla päällä tutulle pojalle.

Sydämessään Kaisa jo nauroi, mutta tahtoen näyttää yhä suuttuneelta

rupesi hän neulomaan eikä vastannut huomautukseen ensinkään. Jukka

antoi hänen olla rauhoissaan ja vaikeni hänkin. Sitä ei Kaisa kauan

kestänyt. Hetkisen perästä kysyi hän:

-- Kuka tulee Herttalaan isäntärengiksi? Kun ei vastausta kuulunut,

siirti hän katseensa Jukkaan. Tämän kasvot tulivat silmänräpäyksessä

veripunaisiksi.

-- Sinä siis. Kaisa nousi ylös ja läheni Jukkaa ikäänkuin aikeessa

hypätä hänelle syliin, mutta samassa hän astuikin askeleen taakse

päin ja asettui istumaan entiselle sijalleen.

-- Kuinka ylpeäksi olet tullut sitte viimeisen, sanoi hän sitte

äänellä, jossa todellisen suuttumuksen ohessa kuului mielipahaakin.

-- Mitenkä niin?

-- Vielä tuota kysyt. Sinusta on tullut Herttalan isäntärenki, ja

sitä et tullut minulle ennen sanomaan.

-- Jo minä sitte olisin mies, kun hyppäisin pitkin kylää kehumassa

itseäni.

-- Pitkin kylää, matki Kaisa, taistellen kyyneleitä vastaan. Olenko

minä sitte sinulle niinkuin muutkin kyläläiset?

-- En minä tiedä, onko se totta, mutta kyllä minulle on kerrottu,

että sinä mielelläsi katselet ... meidän Oskaria! Jukan pehmeä ääni

kuului tyyneltä, mutta sanat tulivat yksitellen, niinkuin olisivat

lohenneet kovan painon alta.

Kaisa ensin hämmästyi itsensä mykäksi, sitte hän suuttui sydämensä

syvimmässä.

-- Se on valhe, ikuinen valhe, huudahti hän. Uskotko sinä tuommoisia

juttuja, tuommoisia valheita?

-- En aina, mutta jolloinkulloin. Ja silloin heti tulee niin raskas

ollakseni. Ei maita työ eikä ruoka.

-- No mutta kun minä sanon, että se on valhe, hävytön valhe,

etkö sitte usko minun sanojani enemmän kuin tuommoisia valheita,

juoksujuttuja?

Kaisa nousi ylös istumasta ja tuli Jukan eteen. Kiihtynyt kiukku

kaunisti häntä, kasvojen iho oli heleä, vartalo nuortea ja

kukoistuksen alussa. Valkoinen esiliina, jota hän sattumalta tällä

hetkellä käytti, teki hänet vallan tyttömäiseksi ja miedonsi

säännöllisten kulmakarvain ja katseen kiukkua.

-- Etkö luota minun sanoihini enemmän? jatkoi hän äskeiseen kiivaasen

tapaan. Sano, etkö luota enemmän?

Suuttumus teki Jukan kerrassaan onnelliseksi.

-- Luotan, vastasi hän naurahtaen.

-- Ylpeä ja epäluuloinen poika.

Kaisa löi Jukkaa kankaalla kasvoihin ja meni jälleen istumaan

paikalleen.

-- Nyt ollaan sovinnossa eikä riidellä enää koskaan.

-- Päätetään niin. Paljonko saat palkkaa?

-- Hevosen kolmesta vuodesta, vähän enemmän kuin muut rengit, ja

muita pieniä etuja.

-- Vai hevosen saat palkaksi! Sukkajalan varsan, arvatakseni.

-- Juuri sen.

-- Tiedätkö mitä? Kaisa muuttui äkkiä vakavaksi. Kaaren Heikki möisi

talonsa, maksaisi muut perilliset eroon ja...

-- Se olisikin viisainta, keskeytti Jukka. Velka vielä kymmenenkin

vuotta kasvaa, nielee se talon törkyneen.

-- Ja ottaisi itselleen erikoismaat, jatkoi Kaisa, mutta siitä ei

taida tulla mitään. Toisen tunnin Anna käskee, toisen tunnin kieltää.

Sinä et saa tuomita Annaa, hän ei voi sille mitään. Jos kaikki voisi

tapahtua parissa minuutissa, sitte siitä tulisi valmista. Anna raukka

kärsii niin paljon, ett'ei kukaan ihminen. Monta kerta herää hän

yöllä itkemään.

Keveitä askeleita kuului rapuissa, ja Anna samassa tuli sisään.

Useinkin ne ihmiset, jotka enin ovat kärsineet, ovat pelkkää iloa

ja hymyä. Niinpä Annakin. Hän näytti kokemattomalta ja hellityltä

tytöltä, jolla ei ole heikkoakaan käsitystä, mitä sanat suru ja

äitipuoli merkitsevät. Sinisilmissä näkyi vaan iloa, semmoista joka

tulee sydämen pohjasta ja saattaa meidät unhottamaan kaikki, mitä

maailmassa on ikävää, ilotonta. Keltaiset hiuksensa olivat kauniit.

Pitkä palmikko ylettyi käsiranteiden kohdalle saakka ja näytti se

maksanvärisen villapuvun rinnalla ihan kullalta.

-- Kas karhua, kun on tullut suolta tänne kuivalle mäelle. Anna löi

kättä Jukalle. Nyt viemme sinut tanssiin.

-- Onko kylässä taas tanssit? Kaisa herkesi neulomasta, ja

kasvoillaan näkyi, miten paljon hän nautti Annan läsnäolosta.

-- On, sillä sinne tuli kulkeva viuluniekka. Se vasta osaa soittaa,

sen viulu on kuin ihmisen sydän, jossa tuhannet eri jänteet

väräjävät...

-- Tulethan, Jukka?

-- Tulen toki. Tosin jalassani on roimahousut, enkä muutenkaan ole

tanssipuvussa, mutta tuntevathan minut. Ja kun eivät muuten tunne,

niin kysykööt.

Anna teki tulen ja rupesi keittämään kahvia. Vasta äsken kuuli hän

kylässä, että Jukasta oli tullut Herttalan isäntärenki. Siitä iloista

puheen ainetta.

-- Vaikka kuinka olen ikävissäni, sanoi Anna nauraen omalla

sydämellisellä tavallaan, tulen heti iloiseksi, kun muistan

minkämoinen pyöreä esine olit silloin, kun sinut ensi kerran näin. Ja

nyt sinä olet Herttalan isäntärenki! Et tiedä, miten paljon sinusta

kylässä puhutaan. Saisit kainaloosi vaikka jokaisen tytön, kun vaan

viitsisit kumartua ottamaan.

Jukka nauroi, mutta nauru ei vähääkään ilmaissut, kuinka arka asia

oli. Hän ei pannut suurta arvoa häilyvän tytön puheelle, vaikka se

kuuluikin iloiselta kuin puron lirinä kodin lehtimetsässä.

Juotuaan kahvia lähtivät he. Mäellä tuli Anni heitä vastaan Marin ja

Onnin kanssa.

-- Tanssimaanko taas? kysyi hän niinkuin nuhdellen.

-- Oikein arvasitte, mummokulta, vastasi Anna. Emännät ja tyttäret

tehkööt nyt työtä ja kantakoot raskaita saaveja navettaan, me

laulamme ja tanssimme. Kenkäni puolipohjat ovat vielä eheät, vaikka

löin vetoa tanssivani ne rikki vapaaviikkona.

-- Kyllä minua vähän hävettää, sanoi Jukka. Olisi edes ilta.

Herttalan emäntä sattui juuri vierailemaan kauppiaan rouvan luona.

Rouva oli hauskimmillaan, sillä jo ennen vieraansa tuloa oli hän

nauttinut Oskarin ja Franssin kanssa pari lasillista viiniä.

Semmoisena hetkenä kuin nyt oli hän selvimmästi entisen pesijättären

tarkka kuva. Sisällinen saasta, joka muulloin pysyi kauniin kuoren

olla hyvästi kätkössä, kuohui vapaasti ilmoille.

Herttalan emäntä huomasi heikkouden, mutta katsoi sitä sormiensa

lävitse. Viini teki rouvan verrattomaksi seuraihmiseksi ja karsi

liian hienouden pois. Puhelu sujui mainiosti, eikä sanoja tarvinnut

punnita tarkalleen.

-- Keitä siellä? kysyi rouva nähtyään Herttalan emännän katsovan

maantielle.

-- Nuo tämän kylän hienot ja kauniit. Jukka juuri silloin meni

tyttöjen kanssa kylään. Rouvakin tuli katsomaan ikkunan lähelle.

Halveksivaisesti hymyillen virkkoi hän:

-- Ryökynät siellä onkin. Voi minun päiviäni, kuinka teissä on neitoa.

-- Onhan niissä kahteen rekeen.

-- Mutta ei hevosta kummankaan eteen. Siinä on yhdenkin kerran

katsottu peiliin, miltä puvun ketterit näyttävät. Katsokaa emäntä,

miten sieviä askeleita Annin Kaisa astuu! Vahinko, ett'ei isän silmä

koskaan saa nähdä oikein sievää, oikein hienoa. Jos se miesraukka

nyt tulisi noita hienoja neitoja vastaan, niin koulunkäyneiksi

ryökynöiksi luulisi, eikä suinkaan navetta juolahtaisi mieleen. Ja

tuo toinen kaunis. Äiti varmaan ei antanut vetää kureliiviä noin

kireälle, siksipä piti karata kotoa maailmanselkään. Jukka vielä

hempukoiden ritarina. Tervamiehen hevonen vaan puuttuu, sitte sitä

nauraisi kylän siatkin.

-- Paremman puutteessa kelpaa Jukkakin. Rouvan koko olento ja

katsantotapa olivat Herttalan emännän ihanteita. Lie se ikävätä

hienoille tytöille, kun eivät paremmat tartu onkeen.

-- Kun minä olin nuori, oli pojillakin silmät, mutta nyt näyttää...

Rouva äkkiä katkaisi lauseensa, astui kamarin ovea kohden ja veti

oven auki.

Franssi ja Oskari istuivat sohvalla, hiljaa puhellen ja naureskellen.

Heidän edessään oli pöytä, pöydällä seisoi tyhjä viinipullo ja

täytettyjä olutlaseja.

-- Te olette laiskoja poikia. Rouva nauroi ja näytti etusormellaan

pitkää-nenää pojille.

-- Miksi, saakeli soikoon! kysyi Franssi.

-- Tulkaapa tänne.

Pojat tulivat vierashuoneesen. Veri oli syöksynyt heidän kasvoihinsa,

mutta muuten ei näkynyt humalaisen vikaa kummassakaan.

-- Katsokaa noita. Rouva osotti sormellaan tyttöjä, jotka jo olivat

ehtineet kappaleen matkaa kauppiaan ohi.

Franssi katsoi Oskaria silmiin ja virkkoi:

-- Siellä tanssitaan kai taas.

-- Niin minäkin luulen.

-- Laiskoja ja huonoja poikia! Rouva työnsi Franssin ja Oskarin

jälleen kamariin ja sulki oven.

Toi sitte viinipullon pöydälle ja kaatoi lasiin. Hienolla hymyllä

osotti Herttalan emäntä, että hän hyväksyi ihanteensa käytöksen ja

menettelytavan.

-- Juomme hienojen tyttöjen onneksi. Rouva kilahutti lasiansa

Herttalan emännän lasiin. Sulhasonneksi.

-- Sulhas-onneksi niin, toisti Herttalan emäntä, jota monet syyt

estivät etevyydessä ehtimään rouvan tasalle.

Vasta sitte kun näki Franssin ja Oskarin kiirehtivän kylään tyttöjen

jäljessä, vaihtoi rouva puheen ainetta. Hän oli kovin harmissaan, kun

ei Helmaa laskettu Ainun kanssa pääkaupunkiin ompelukoulua käymään.

-- Ainun on siellä yksin ikävä, kuitenkin alussa, sanoi hän. Miks'ei

teidän isäntä laskenut Helmaa?

-- En minä tiedä, vastasi emäntä. Hän ei kärsinyt kuulla

puhuttavankaan siitä. Eikä Helma itsekään kovin halunnut.

-- Toisin teillä, toisin meillä. Mitä minä meillä sanon, se on

sanottu. Rouva täytti lasit punaisella viinillä. Herttalan emäntä ei

häntä estänyt.

Tanssit pidettiin kauppiaan talossa, joka oli vuokralla. Pareja pyöri

jo lattialla, kun Oskari ja Franssi ehtivät sinne. Humalaisiakin oli

joukossa, mutta elämä oli vielä siivoa. Kulkeva viuluniekka soitti

uusia hypynsäveleitä, ja parit pyörivät lattialla keveiden tähtein

mukaan.

Niinkauan kuin hyppyä kesti, seisoi Franssi ovenpuolessa, mutta

viuluniekan herettyä hetkiseksi, astui hän perälle. Jokaisen tytön

silmät seurasivat kylän sievintä poikaa. Ulkomuotonsa oli todellakin

verrattoman kaunis. Hiukset olivat hieman kiharaiset, otsa valkoinen

ja kasvojen tumma puna kadehdittavan tervettä. Sievä puku täydensi

ulkomuodon hyvän vaikutuksen. Takki oli vartalonmukainen, ja,

teräsvitjat pilkoittivat sen alta.

Anna istui Kaisan vieressä, mutta nähdessään Franssin tulevan tuvan

perälle loi hän katseensa alas. Kuitenkin hänen sydämensä tunsi

ja silmänsä näkivät, että kaunis poika tuli suoraan häntä kohden.

Samassa oli hän hurmattu. Ainoastaan iloisella naurulla saattoi hän

salata sydämensä ristiriitaiset, väkevät kuohut.

-- Eikö tanssita purpuria? Franssi tervehti Annaa niin sydämellisesti

ja vapaasti kuin omaa sisartaan.

-- Kernaasti minä. Anna jäi seisomaan Franssin rinnalle, eikä hänellä

ollut voimaa vetää kättään pois.

Franssin loistava menestys oli kehotuksena Oskarille. Hän hetimmiten

silmäili tyttöparvea, mutta Kaisan vertaista kukoistavaa neitoa

ei silmä tavannut; sievimmätkin näyttivät häneen verrattuina

puolikuntaisilta.

-- Minä tanssin sinua vastaan Kaisan kanssa. Oskarin ääni kuului yli

tuvan ja hän tuli Kaisan eteen.

Oivempaa tilaisuutta kostaa kielikelloille ei voinut Kaisalle tulla.

Nauraa helähyttäen vastasi hän:

-- Minä tanssin tämän purpurin Herttalan isäntärengin kanssa.

Jukan katse oli odottavaisesti kiintynyt Kaisaan. Kuultuaan eittävän

vastauksen kuiskasi hän Heikille:

-- Hae tyttö ja mene kiusallakin Franssia vastaan.

-- Sen minä teen.

Mutta Oskari ei ollut keinoton. Ennenkuin Heikki ehti nousta

istumastakaan, oli hän jo umpimähkään ottanut tytön ja asettunut

Franssia vastaan. Kun Heikki sen näki, jäi hän purpurista kokonaan

pois.

Katsellen nuorten hyppyä istui kaksi vanhempaa miestä lieden lähellä.

Purpurin aljettua kysyi toinen.

-- Mikä pari noista sinun mielestäsi on pulskin?

-- Hä Miekkosen Jukka ja Annin Kaisa.

-- Niin on minunkin mielestäni.

Purpurin loputtua levähti viuluniekka hetken. Tytöt silloin

asettuivat piiriin ja rupesivat laulamaan; kohta alkoi vilkas hyppy,

johon kaikki ottivat osaa. Nähtyään miten Oskari kieppui Kaisan

ympärillä, virkkoi Jukka hiljaa:

-- Tanssi vaan sen kanssa.

Kaisa naurahti ja sovitti askeleensa niin, että Oskari pääsi häntä

lähelle.

Franssi pyöri melkein yksinomaan Annan kanssa. He eivät huolineet,

oliko poikain vaiko tyttöin vuoro pyytää, vaan tanssivat toistensa

kanssa monet otteet yhtämittaa. Joku muu olisi heti joutunut

pistopuheiden esineeksi, mutta Franssi käytti itseänsä aina niin

vapaasti ja poikamaisesti. Sitäpaitse oli hän sieväkasvuinen, joten

näytti paremmin neljäntoista vuoden ikäiseltä pojalta kuin täysin

kypsyneeltä nuorukaiselta. Lisäksi oli vielä tupa jotenkin himmeästi

valaistu ja pyöriviä pareja paljon, joten ei siinä voinut erityistä

huomiota herättää.

Heikki kuitenkin huomasi mitä peliä Franssi ja Anna pitivät. Hitaana

luonnoltaan malttoi hän mielensä ja tanssitteli muita tyttöjä, vaikka

verensä rupesikin yhä enemmän kuumenemaan. Franssia piti hän tarkasti

silmällä. Tämä ei ollenkaan pyörinyt puolikuntaisten tyttöjen kanssa;

joskus kun heitti Annan kädet irti, otti sijaan jonkun peräti kehnon.

Sitä tekoa tehden pääsi Heikki kerran Annan lähelle. Tämä oli juuri

herjennyt pyörimästä Kaisan kanssa ja joutunut seisomaan ihan Heikin

kohdalle; silloin oli poikain vuoro valita. Heikki riensi Annaa

kohden, mutta kirous ja kiusaus! Franssi jo seisoi kilpailijana

hänen rinnallaan. Epätietoisen näköisenä ojensi Anna kätensä, kaunis

kilpailija tarttui niihin, ja Heikki jäi seisomaan niinkuin joku

raukka. Tuo kiukutti Annaa ... silmänräpäyksen ajan! Franssin kanssa

pyöriessään lauloi hän iloisemmin ja heleämmin kuin muut tytöt:

Keikun, keikun kaunihisti

kultani kiusallakin!

Poimin maasta mansikoita

kultani kiusallakin!

Laulun jokainen sana haavoitti Heikkiä enemmän kuin tyttöin

pilkalliset katseet. Verensä ruvetessa kiehumaan yhä kiivaammin astui

hän ovea kohden ja ulos, päässään sekavia ajatuksia ja mielessään

kostontuumia.

Hyppyä jatkettiin yhä ja jotenkin vilkkaasti. Ihastus uusiin

hypynsäveleisin oli niin yleinen, että Jukkakin pyöri päänsä

hikeen. Hän jo mietti lähteä pois ja käskeä Kaisaa kanssaan, mutta

Heikki samassa tuli tanssitupaan. Hän käveli hoiperrellen ja lauloi

rivolaulua. Heti kävi tyttöparvessa kuiske:

-- Heikkikin on kerran huippelissa.

-- Ja aikalailla onkin.

Franssi tanssi Annan kanssa polkkaa ja muutamia muita pareja liehui

lattialla. Silmänräpäyksen ajan katseli Heikki kaunista paria, mutta

sitte hän meni perälle viuluniekan eteen ja rupesi haastelemaan

riitaa tämän kanssa.

-- Mitä siinä ijäksi rinkutat? kysyi hän ja vahvisti kysymyksensä

kirouksella.

-- Polkkaa niinkuin kuulet, vastasi viuluniekka, sitä

Pälkäneenpolkkaa.

-- Mitä p--leen Pälkäneenpolkkaa? Heikki samassa sieppasi viuluniekan

kädestä kaaren ja heitti sen lattialle. Kaari osui menemään Franssin

ja Annan jalkoihin; molemmat kaatuivat. Tyttöparvesta kuului heleä

nauru, mutta kun Franssi nousi ylös, oli tumma puna kadonnut hänen

kasvoiltaan, ja musta vihan veri tullut sijaan. Katsottuaan Oskaria

silmiin astui hän raivon näköisenä Heikkiä kohden; Oskari heti tuli

perässä. He yhdessä aikoivat nähtävästi viskata humalaisen ulos

pihalle ja siellä kurittaa häntä. Mahdotonta tuo ei olisi ollutkaan,

sillä Oskarilla oli voimaa, Franssilla sisua, molemmat sitäpaitse

olivat liukkaat ja molemmilla oli vihaa Heikkiä kohtaan.

Mutta Jukka menikin neljänneksi joukkoon. Joku vastustamaton voima

veti häntä Oskarin lähelle, ja sydämessä ihan tuntui makea kihelmä

jo pelkästä ajatuksesta, että saisi käsin kopristaa kylän komeita

poikia. Ollen Heikin läheinen tuttava vihasi hän Franssia vielä

enemmän kuin Oskaria.

-- Jos riitelemään rupeatte, sanoi hän pehmeällä äänellään, niin

tietäkää että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.

-- Pysy sinä pois. Franssin ääni vapisi kuin haavan lehti, ja hän

kurotti kättään tarttuakseen Heikkiin.

Mutta samassa Jukka iski paksuilla sormillaan häneen kiinni takin

kauluksesta, oikealla kädellään kaappasi hän Oskaria rinnoista

kiinni. Sitte nosti hän molemmat kätensä vaakasuoriksi.

Jos sinä silmänräpäyksenä olisi neula pudonnut jonkun tytön rinnasta

lattialle, olisi se kuulunut yli huoneen, sillä niin hiljaa oltiin

joka puolella. Jukka ei näyttänyt suuttuneelta. Naurusuin kohotti hän

oikean kätensä, jolla piteli rotevavartaloista Oskaria, pystysuoraksi

ja antoi vasemman kätensä, josta sievä Franssi rippui, jäädä

vaakasuoraan asentoon.

Voimankoe hämmästytti kaikkia; toinen vanhempi mies virkkoi:

-- Sillä on voimaa kuin jättiläisellä.

-- Vaikka on vasta kahdeksantoista vanha. Samassa Jukan oikea käsi

alkoi verkalleen aleta ja samassa Oskarin varpaat koskivat lattiaan.

-- Jos riitelemään rupeatte, sanoi Jukka ja nauroi niinkuin

leikinteolla ainakin, niin tietäkää, että minä olen Heikin kanssa

yhtä poikaa.

Tuo kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.

Vihan musta veri pakeni Franssin kasvoilta, ja hän vaaleni pelkästä

häpeästä. Mutta terve järki esti häntä joutumasta suurempaan häpeään.

Käsi, joka äsken piteli häntä takin kauluksesta, ei tuntunut luulta

ja lihalta, vaan raudalta ja teräkseltä. Semmoista kättä vastaan

jäisi alakynteen koko kylän pojat...

Franssi antoi järjen voittaa ja malttoi mielensä. Hilliten vihaansa

sanoi hän:

-- En minä ole riitaa mielinytkään, mutta jotkut näyttävät sitä

haluavan. Parempi, ett'ei tanssita enää askeltakaan. Minä kiellän ...

Oskari, tule pois.

Tytöt väistyivät tieltä, kun kylän komeimmat pojat yhdessä astuivat

ovea kohden ja ulos. Samassa hiljaisuus loppui, kohinantapainen nauru

ja kuiske täytti tuvan.

Tanssimista ei enää kukaan ajatellutkaan.

Jukka etsi Kaisan ja kiirehti lähtöä. Kukaan ei tietänyt, minne Anna

oli joutunut.

-- Tuossa on hänen liinansa, virkkoi muuan tyttö, heittäen punaisen

villaliinan Kaisan käsivarrelle. Poika, joka seisoo tuolla

ovensuussa, sanoi nähneensä ulkona Annan.

-- Näitkö minne hän meni? kysyi Kaisa pojalta.

-- Hän juoksi hurjasti maantielle, vastasi poika. Minä olin silloin

pihalla.

Kaisa rauhottui pojan sanoista.

Syksy-ilta oli miedonpuoleinen. Ilma oli alhaalla tyyni, mutta

taivaalla kiiti kuultavia pilviä ja pilvien takaa loi puolikuu

kumeata valoaan kylän raitille. Kun silmä katsoi kauemmaksi,

kätkeytyivät rakennukset ja maisemat hämärään huntuun.

Äänetönnä käveli Kaisa Jukan rinnalla, mutta henkäyksissä varastihe

rinnasta ulos tuon tuostakin lyhyt huokaus; huokauksissa sitte

sisällinen tuska ikäänkuin huojentui.

Iloisia joukkoja kulki kylän joka, kujalla ja niitä jäi joka talon

pihalle. Melua ja naurua kuului kauas kauppiaan ohi.

Toramäen lähellä näki Kaisa naisolennon makaavan katajapensaan

juuressa.

-- Herran tähden, Anna makaa tuolla. Kaisa hyppäsi yli maantien ojan

ja kosketti Annaa. Anna kulta.

-- Jätä minut rauhaan.

-- Tule kotiin, Anna kulta!

Anna nousi äkkiä ylös ja lähti juoksemaan Toramäelle. Keltainen

hiuspalmikko oli auennut, ja hajanainen tukka valui alas hameen

helmoille. Puolikuun kumeassa valossa välkkyi se kuin kaunis kulta.

Nähtyään Annan suuntaavan askeleitaan kotiin tuli Kaisa jälleen

käymään Jukan rinnalle.

-- Etkö menekään Herttalan kautta? kysyi hän, kun olivat ehtineet

pelloille kääntyvän tien kohdalle.

-- Nyt on niin paljon kuun valoa, että näen käydä oikopolkuakin.

-- Minä tulen saattamaan sinua veräjälle asti.

-- Tule.

Herttalan peltojen lopussa, josta metsäinen seutu alkoi, oli veräjä,

ja siitä kulki oikopolku Kotosuolle. Tultuaan Kaisan kanssa veräjän

kohdalle virkkoi Jukka:

-- Sinun ja Oskarin välillä ei sitte ole mitään.

-- Ei edes noin paljoa. Hymyillen näytti Kaisa lyhyeksi leikattua

kynttään. Minun puoleltani, ymmärräthän. Eikä Oskarinkaan puolelta

muuta kuin että hän pettäisi minut.

-- Nyt puhut selvää totuutta. Katsokoon Annakin eteensä...

-- Älä soimaa Annaa. Joll'ei sinulla ole muuta sanomista niin...

-- On minulla puhuttavaa sinulle. Oletko minulle uskollinen, vaikk'ei

minulla olekaan nyt vielä antaa kihloja?

-- Olen. Kaisa nosti kätensä Jukan olkapäälle.

-- Itse hyvin tiedät, ett'en ole tuhlannut rahojani ja ett'en saa

rahaa nähdäkään kolmeen vuoteen. Mutta kun ne kolme vuotta kuluvat,

ostan minä sinulle kihlat, sormuksen ja silkin.

-- Kyllä minä odotan. Jos et sinä minulle niitä osta, olen ikäni

ilman. Sido kaulaani Annan liina.

Lapsuudesta saakka tottunut täyttämään Kaisan käskyjä kumartui

Jukka sitomaan liinaa. Kaisa silloin kiersi vapisevat kätensä hänen

kaulansa ympäri, suuteli häntä äkkiä ja virkkoi samassa:

-- Tuo kirkas tähti on todistajani, ett'en ota muilta kihloja.

Riuhtasi sitte itsensä äkkiä irti ja lähti juoksemaan Toramäkeä

kohden. Muutaman askeleen päästä katsoi hän taakseen ja huusi nauraen:

-- Hyvää yötä, Herttalan isäntärenki.

Jukka jäi seisomaan veräjän kohdalle. Kun Kaisa katosi illan hämärään

huntuun, lähti hän astelemaan karjapolkua myöten kotiin. Polku kulki

alastoman koivumetsän lävitse, metsä näytti kolkolta, surulliselta.

Talvi oli jo lyönyt valtansa leimat ylös puihin ja alas maahan,

elämää ja vihantaa ei ollut missään, kuollutta ja lakastunutta oli

sen sijaan kaikkialla.

Mutta Jukan sielussa oli ihanin kevät. Maa viheriöitsi, kukkasia

kasvoi kedolla, koivut olivat vihantia lehtiä täynnä. Ja koivuissa

lauloivat tuhannet satakielet:

-- _Hoi, voi! Hoi, voi!_