IV.

Raittiusliike oli vielä yksi niitä ulkomaan monia ihmeitä, joista

suomalainen talonpoika ei tietänyt niin iki mitään. Kun mies joi

itsensä humalaan, niin hän oli humalassa, mutta kun ei hän juonut,

niin ei hän tullut humalaankaan. Raittiita kyllä löytyi, mutta ei

raitismielisiä; aatteen vuoksi ei kukaan kammonut väkeviä juomia.

Toisen tottuessa nauttimaan niitä, tottui toinen elämään raittiisti,

mutta molemmat olivat yhtä tyytyväisiä oleviin oloihin. Juominen

ja juomattomuus eivät antaneet aihetta mihinkään ajattelemiseen;

niiden suhteen nukuttiin suloista unta. Sitä ihmistä, joka olisi

väittänyt väkijuomain valmistajan tekevän syntiä Jumalaa ja isänmaata

vastaan ja valmistavan hautaa kansalaisilleen, olisi jokainen pitänyt

mielipuolena.

Pitäjässä oli jo vanhaltaan viinapolttimo. Hellästä huolenpidosta

talonpoikia ja rahvaskansaa kohtaan oli eräs suurisukuinen herra

sen rakennuttanut. Kovan tarpeen vaatima se olikin! Kotipoltto

oli lakkautettu, ja kaupunkiin oli matkaa kymmenkunta penikulmaa,

syrjäkylistä enemmänkin. Polttimotta olisi kasvava sukupolvi ehkä

kokonaan vieraantunut viinasta; juopumusta olisi ehkä pian ruvettu

pitämään entisaikojen vitsauksena, niinkuin sotia ja ruttotautejakin.

Mutta niin ei saanut millään ehdolla tapahtua. Talonpojan piti saada

muutakin kaulankostuketta kuin kaljaa ja piimää, nuoremman sukupolven

piti astua isäin teitä ja kärsiä juopumuksen kirouksesta niinkuin

heidänkin.

Polttimo rakennettiin, ja sieltä kannettiin viinaa ympäri pitäjän.

Olojen väritys ei suurestikaan eronnut kotipolton kultaisista

ajoista; jos yksi kylä oli salakapakatta, oli niitä toisissa

sen sijaan kymmenen. Rahvaskansa kunnosti itseään juomisessa

erinomaisesti. Nuorisosta nousevasta kasvoi viinamiehiä niinkuin

sieniä sateen jälkeen; tappelut, joissa veri vuoti ja henki oli

kilpana, kuuluivat päivän järjestykseen.

Mutta sivistyneiden ja säätyläisten mielestä oli rahvaan raaka elämä

kumoamattomimpana todistuksena suomalaisen rodun eläimellisyydestä!

Polttimon jäljestä hommattiin pitäjään kansakoulu. Rovasti vanhus

alusti homman, ja herrat myöntyivät tuumaan. Vanhan tottumuksen

vuoksi eivät talonpojat käyneet kokouksissa. Kun saivat kuulla

koulupuuhan, virkkoivat itserakkaasti:

-- Hyvä että meidän pitäjä pysyy etunenässä.

Kansakoulun jäljestä tuli olutpanimon vuoro. Herrat olivat saaneet

päähänsä, että ihmisellä, ollakseen onnellinen ja vapaa, pitää

välttämättä olla tilaisuus pahaankin. Siten on laita kaikissa

suurissa kaupungeissa ja sivistysmaissa. Molemmissa ovat hyvän- ja

pahantiedon puut sikin sokin, mutta ihmiset ovat onnellisia ja

vapaita!

Kirkonkylään, jossa kansakoulukin oli, päättivät herrat rakentaa

olutpanimon.

Kaikki meni hyvässä ja laillisessa järjestyksessä. Kuntakokous,

jossa panimon rakentamisesta päätettäisiin, kuulutettiin kirkossa

kolmena pyhänä. Talonpoikia meni tusinan verran kokoukseen kuulemaan,

mitä isällistä hyvää herrat taas puuhaavat. Asia ei jäänyt

kovapäisimmillekään hämäräksi, sillä polttimon omistajan käly --

hänkin oli rikas ja suurta sukua -- valaisi sen päivän selväksi.

Pullo-olut olisi terveellistä ravintoaineena ja helppohintaista

juomana; sitä Saksanmaalla juovat vaimot ja pienet lapsetkin

kaljan verosta. Oluen juonnin terveelliset vaikutukset näkyvät

juojain kasvoissakin; iho on tervettä ja kaunista, kun sitä

vastoin suomalaiset näyttävät kituvilta, taudin kalvamilta. Syy on

yksinomaan juomassa, eli kaljassa ja piimässä. Paitsi että panimossa

työmiehet saisivat työtä ja jokapäiväistä leipää, leviäisi siitä

muutakin siunausta pitäjään. Ohran hinta nimittäin saattaisi nousta

arvaamattomiin!

-- Se oli viisaasti puhuttu, sanoivat talonpojat ja kumartivat syvään.

Paroni innostui puhumaan hyvän asian puolesta yhä kaunopuheliaammin.

Mairittelematta tunnusti hän, että isäntäraukkain niskaan nojaa

kaksikolmannesta koko yhteiskunnasta. Talonpoika tekee uudet

maantiet ja ruokkii vanhat vaivaiset; talonpojan kukkarosta kouraa

jokainen virkamies itselleen osan, niin unilukkari kuin maaherrakin.

Mutta olutpanimo vaikuttaisi tuntuvan huojennuksen kunnallisissa

verokuormissakin, ja sen se tekisi suorastaan rahassa. Seurakunnassa

löytyi parikymmentä kylää, joka kylässä avattaisiin olutkauppa, ja

jokainen olutkauppa verotettaisiin vähintäin sata markkaa. Siten

vuodessa keräytyisi pariin tuhanteen markkaan rahaa kunnankirstuun.

Älykkäämmätkään isännät eivät osanneet odottaa niin loistavaa loppua.

-- Se oli vielä viisaammin puhuttu, sanoivat he ja kumartivat

syvempään kuin ensi kerralla.

Sitte piirtivät he puumerkkinsä kuntakokouksen pöytäkirjaan

ja lähtivät pois, varmoina että ohran hinta kohdakkoin nousee

arvaamattomiin, ja rahaa keräytyy tuhansin markoin kunnankirstuun.

Mutta suurisukuinen herra rupesi rakentamaan olutpanimoa

kirkonkylään, ihan kansakoulun viereen. Raha teki ihmeitä tässäkin

työssä. Ennenkuin kuntakokouksen päivästä ehti vuosi kulua umpeen,

oli upea panimo valmis koneineen, jääkellarineen. Sitä päivää,

jolloin ensimmäinen olutkuorma lähti pitäjälle, pidettiin panimossa

suurena juhlana; miehiä kestailtiin runsaasti oluella. Hyvää se ei

ollut, mutta hutikkaan siitä tuli.

-- Se kai lienee tarkoituskin, sanoi muuan työmies, joka selväpäisenä

ei puhunut kymmentä sanaa päivässä, mutta joka humalaisena oli

iloisin mies maailmassa; eihän siihen muuten olisi pantu niin paljo

humalan voimaa. Kun talonpojat polttavat viinaa tai panevat olutta,

tarvitsevat he viljaa, mutta herrat ovat viisaampia, humalasta ja

pihkasta panevat olutta ja perunoista polttavat viinaa. Mikäpä nyt

eläessä ja iloitessa? Juokaamme, veikkoset ja sanokaamme: Eläköön

herrat!

-- Eläköön; huusi juopunut joukko. Ensimmäinen olutkuorma, joka

panimosta lähti pitäjälle, kuljetettiin kauas syrjäkylään ja

käännettiin Mikon pihaan. Olutkuorman jäljessä ajoi komeasti puettu

herrasmies, ja hänkin, nähtyään puotirakennuksen toisessa päässä

sinisen kyltin, jossa seisoi suurilla kirjaimilla: _Olutkauppa,_

käänsi hevosen kauppiaan oven eteen.

Pari talonisäntää sattui seisomaan raitilla ja näkemään sekä

olutkuorman että herran. Isäntäin uteliaisuus heräsi viimeksi

mainitun suhteen korkeimmilleen.

-- Ei se ollut pappi eikä vallesmanni, sanoi ensimmäinen isäntä,

mutta suuri herra se oli.

-- Koska kellonvitjat loisti niin, lisäsi toinen. Mennäänpä sanomaan

naapureillekin.

Hetken kuluttua seisoi raitilla joukko isäntiä. He neuvottelivat

äänettöminä tuokion, kunnes rohkein sanoi:

-- Mennään hemmetissä katsomaan. Eihän Mikko mikään herra ole, ett'ei

sen luo kehtaisi mennä.

-- Mikä herra se on? sanoivat toiset ilvehtien ja halveksien. Vanha

hevoshuijarihan Mikko on.

-- Eikä se sitä häpee tunnustaakaan.

-- Kun mennään, niin menty on.

Isännät tulivat puotiin. Kauppias otti kohteliaasti heidät vastaan,

käski puotikamariin ja toi olutpulloja pöydälle.

-- Tämä on niinkuin maistajaisiksi, sanoi hän ja kaatoi olutta

lasiin. Ottakaa nyt.

Isännät nieleskelivät lasit tyhjiksi; sitä tehdessä meni monen suu

väärään.

-- No, minkämoista on?

-- Karvasta, kovin karvasta on. Ei tätä olueksi kannata sanoa.

Humalavesi tälle sopisi nimeksi.

-- Vika lie meidän suussamme. Kauppias kaatoi taas laseihin olutta.

Emme ole vielä tottuneet. Astioistakin on ehkä imenyt itseensä

vieraita makuja, mutta toivokaamme, että perässä paranee. Ja kun

totumme, ehkä on hyvääkin.

-- Ensimmäisen kerran iässäni minä sitä join, sanoi muuan vanhahko

isäntä.

-- Niin minäkin, kuului usea ääni.

-- Mutta kyllä nyt joudutte useammin maistamaan. Kipataan nyt.

Ani harva isäntä joi lasinsa tyhjäksi; useimmat vaan kastoivat

kielensä ja rohkein virkkoi:

-- Eihän sitä juo hittokaan, niin karvasta ja humalaista.

Kauppias ei pannut pahakseen moitetta. Kun olut ei kelvannut

vieraille, toi hän sikaarilootan pöydälle ja käski panemaan savuiksi.

Isännät sytyttivät sikaarit palamaan, mutta polttaa eivät muistaneet.

Puhekin sammui yhtä usein kuin sikaarit. Vihdoin rohkein isäntä kysyi:

-- Mikä herra tänne äsken tuli?

Kauppias rupesi hymyilemään viekkaasti vierailleen ja iskemään silmää.

-- Mikä herra? Hm! Siinähän on salaisuus, velikullat, joka teillekin

maksaa tuhansia.

-- Meillekin! huudahtivat isännät. Mitenkä se on mahdollista?

-- Voi velikullat! Vieras, joka meille äsken tuli, on suuri

tukkiherra. Hän ostaa metsiä ja maksaa niistä korkeita hintoja.

Teilläkin, velikullat, on metsiä.

-- On jok'ainoalla sorkalla.

-- Ja hyviä metsiä onkin. Te saatte tuhansia markkoja.

Isännät sytyttivät sikaarit palamaan ja puhaltelivat savuja toistensa

silmille. Kauppias hieroi käsiään ja iski tuttavallisesti silmää

heille jokaiselle.

-- Iloitkaa, velikullat. Nyt tuli ilon aika. Kipataan taas.

Tarjousta ei ottanut kukaan vastaan. Rohkein isäntä sanoi:

-- Mutta jos se tukkiherra tulisi tänne; onhan olut herrain juomaa.

Koettakaapa mennä käskemään.

-- Menkää niin, pyysivät toisetkin isännät. Kauppias noudatti

isäntäin pyyntöä ja meni toiseen huoneesen, jossa tukkiherra istui

rouvan kanssa puhelemassa. Hän oli noita oman voiman miehiä,

jotka rengin alhaisesta asemasta olivat kavunneet tukkiherran

kadehdittavaan ja kunniakkaasen virkaan. Kasvonsa olivat raa'an

näköiset, mutta puku oli kallista verkaa ja kellonvitjat kultaa.

Rahaväsky kaulassa ja muistikirja taskussa oli hän aina, minne ikänä

tulikin, suurimman huomion ja kunnioituksen esineenä; puoli maailmaa

kumarteli häntä ja hänen väskyään.

Niinpä isännätkin, kun tukkiherra tuli kauppiaan kanssa

puotikamariin, nousivat seisomaan ja kumartivat syvään. Kauppias

kaatoi olutta lasiin ja pyysi nöyrin sanoin herraa juomaan.

-- Molskis sitte! Rahaväsky heilahti ja herra tyhjensi heittämällä

lasin.

Isäntäin mielestä oli hän käytökseltään ylhäinen kuin kuninkaan

kamaripalvelija.

-- Teidän kunnassa on se oluttehdas. Herra itse täytti lasin ja

tyhjensi sen äsköiseen tapaan.

-- Hm! Rohkein isäntä naurahti ylpeästi. Tämä meidän pitäjäs on

melkein kuin kaupunki. Täällä on herroja, kouluja, tehtaita. Hm!

Kauppias johti puhelun oikealle tolalle, huomauttaen herralle, että

vieraat olivat järjestyksessä talonisäntiä, joilla jokaisella oli

hyviä, aataminaikuisia metsiä.

-- Metsää maailma on täynnä, vastasi herra, Siperiaan ja Araapiaan

asti. Mutta joll'ette kuuseen kurota ja tavattomia pyydä, ostan

teiltä jokaiselta metsää ja maksan rahat paikalla.

-- Älkää pyytäkö sudentavalla hintaa, virkkoi kauppias.

-- Jos niin teette, menen minä väskyneni toiseen kylään. Raha on aina

rahaa.

-- Ja puu on aina puuta, lisäsi kauppias, kaataen samassa olutta

lasiin. Ei metsistä puutetta ole.

-- Eikä hädin tulekaan. Molskis sitte! Eikö isännätkin juo?

-- Ei me olla opittu olueen, vastasi rohkein, joka tavallisesti puhui

toverienkin puolesta. Mutta kyllä me kaupat teemme.

-- Tuntomme mukaan, lisäsivät toiset. Yksin joi herra oluen

viimeiseen pisaraan ja pyysi sitte uutta noilla sukkelilla sanoilla:

-- Löytyykö talossa vieläkin juomattomia oluita.

-- Kyllähän niitä löytyy, vastasi kauppias, mutta minulla ei ole

oikeutta myödä omissa huoneissani nautittavaksi. Jos nämä isännät

rupeevat koiriksi...

-- Älkää toki semmoisia puhuko, vastasivat isännät. Ette meitä

tarvitse pelätä. Pitäjän hyötyä ovat kaikki olutkaupat. Emme me

koiria ole.

-- Ei semmoisia puheita tarvita meidän kesken, sanoi herra. Ainahan

ihmiset ihmisiä ovat. Minä jään tähän asumaan näiksi muutamiksi

päiviksi ja sitte koko talveksi, jos kauppoja rupee syntymään.

Isännätkin juovat kanssani lasin olutta.

-- Juomme me lasillisen.

Mutta kun isännät näkivät, miten suuren röykkiön pulloja kauppias

kantoi pöydälle, niin kylmäksi kävi mieli ja epäilys hiipi sydämeen.

-- Nuo ovat ehkä ansaksi meille, ajattelivat he itsekseen.

Kun olivat juoneet lasillisen kukin, survasi rohkein isäntä

naapuriaan varpaille ja katsoi samassa vinoon. Naapuri teki samoin

naapurilleen ja kun sana ehti viimeiseen, nousivat isännät ylös kuin

yksi mies ja lähtivät tiehensä. Raitilla sitte rohkein sanoi:

-- Ei talonpojan pidä juoda herrain lasista, sillä siitä voi käydä

huonosti.

-- Ei pidäkään, sanoivat toiset. Herrat ovat aina herroja.

-- Ei se meitä petä, olkoon niin suuri ja viisas herra kuin onkin.

-- Ei petäkään.

Seuraavana päivänä meni tukkiherra kylän metsään puita lukemaan,

eli oikeammin, arvioimaan vähä suunnille, sillä hän heti näki, että

sieltä lähtee pölkky poikineen. Urakassa sitte osti isäntäin metsät

ja maksoi rahat paikalla. Yksi sai enemmän, toinen vähemmän, mutta

tuhansia saivat kaikki. Kantokauppaa tai kappalelaskua ei kukaan

ymmärtänyt ehdotellakaan; lohkomyynti oli jokaisen mielestä parahin

ja selvin, tuli sitte metsästä puita minkä verran hyvänsä; tuhatluvut

olivat helppoja ymmärtää.

Kauppias matkusti kaupunkiin, toi kuormittain kankaita, kaikenlaista

helyä ja sälyä puotiin. Isännille ja emännille hoki hän lakkaamatta:

-- Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.

Tuli sitte syksy ja talvi, niin alkoi puiden kaataminen ja vetäminen

ojan rannalle, Herttalan taakse. Kummaksi muuttuivat kylän olot.

Ennen oli eletty hiljaista elämää, mutta nyt oltiin niinkuin

markkinoilla. Naapuriseurakunnista, jopa kaukaa Pohjanperiltäkin,

tuli kansaa tukkitöihin. Rehellisen rinnalla tuli varas, siivon

sivussa raivopää riitamies, ja niin oli koko joukko mitä kirjavin.

Humalaiset eivät päivän pitkään loppuneet raitilta, ja oluella

oli tavattoman hyvä menekki; väliin ei tahtonut kuorma riittää

päivääkään. Kauppias hieroi käsiään, iski silmää ja hoki hokemataan:

-- Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.

Raha liikkui hyvin ja sen arvo aleni mitättömiin; ennen pidettiin

penni tarkemmalla, kuin nyt markka. Tukkitöissä maksettiin korkeita

palkkoja; kymmenen markkaa ja enemmänkin ansaitsivat sahurit ja

ajurit päivässä. Maantöitä ruvettiin, halveksimaan ja laiminlyömään;

isännät ja täysikasvuiset miehet riensivät kilvan luomaan lapiolla

rahaa kokoon.

Klauskaan ei jäänyt uinailemaan Toramäelle, vaan osti hevosen ja

lähti pölkkyjä ajamaan. Joukon ahneimpana kääri hän rahaa kokoon

enemmän kuin muut; kyynärääkään ei ostanut kalleita kankaita,

pulloakaan ei juonut karvasta olutta.

-- Nyt se onnenpotkaus tuli, sanoi hän Marille, jonka sävel minun

rintani alla kolotti vuosikausia. Tuli, perhana vieköön, niinkin.

Mari hoiti myllärinvirkaa uupumatta ja setelitukko kasvoi

kasvamistaan.

Kylässä ei niin eletty, siellä tuhlattiin tuhlaamalla rahoja.

Ylellisyys vaatteissa ja yksin valjaissakin tuli vallalle.

Puolivillaisessa puvussa ei enää kehdattu käydä nurkkatansseihinkaan,

vaan piti olla yllä trikoovaatteet, kello lakkarissa ja kalliit

valjaat hevosen selässä. Upeilijoilla olikin mielilauluna:

-- Komiasti vaan, hei komiasti vaan! Toiset taasen joivat rahansa

oluessa ja viinassa, sitä mukaan kuin ansaitsivat niitä, joten heillä

työhön ruvetessaan aina oli matti kukkarossa. Mutta hepä lauloivatkin:

-- Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!

Heidän kaikkein lisäksi säesti kauppias virttään, ett'ei raha ole

enempi yhden sukua kuin toisenkaan, vaan että se on luotu vaeltamaan.

Pölkkyjä tuli metsistä niin paljon, ett'ei niitä kaikkia ensimmäisenä

talvena ehditty ajaa rantaan, vaikka hevosmiehiä olikin laumoittain.

Se oli ilahuttava tieto jokaiselle, sillä entiseen köyhään ja

hiljaiseen elämään ei enää kenenkään tehnyt mieli palata.

Isännät luulivat saaneensa metsistään hyviäkin hintoja, mutta kun

keväällä kysyivät tukkiherralta, paljonko arveli kannon keskimäärin

tulleen maksamaan, vastasi tämä:

-- Ehkä noin _viisikolmatta penniä!_

Isännistä tuntui siltä kuin olisi viskattu likaista vettä heidän

silmilleen.

-- Hievattu! huudahtivat he. Voi hievattu! Tukkiherra nauroi

pilkallisesti. Se suututti isäntiä, ja rohkein sanoi:

-- Sinä et tehnytkään kauppoja tuntosi mukaan; veit ilmaiseksi

metsämme.

-- Miks'ette pyytäneet enempää? Olisinhan minä maksanut.

-- Viisikolmatta penniä kanto! Hievattu! Kymmenes osa hintaahan se on.

-- Niin se on.

-- Sinä olet petturi ja väärä mies.

-- Unhotatteko, että pitäjässä löytyy lautamiehiä? Herra ei enää

nauranut.

-- Hievattu! En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut sanoa. Rohkein

isäntä oli myöskin mainio ketunkirjaa lukemaan.

-- Mitä muuta sitte, joll'ei pahaa?

-- Hä sitä että olet suuri ja viisas herra!

-- Sitte se on vallan eri juttu.

Keväällä lähtivät kylän potrimmat pojat tukkijoelle. Siellä oli

heillä korkea päiväpalkka, työ kevyttä ja elämä iloista. Aamusta

ehtoosen kuului ojan rannalta laulu:

-- Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!

Miekkonen oli yksi niitä harvoja, joiden luonto pysyi vanhallaan.

Hän teki Herttalan työtä samoihin palkkoihin kuin ennenkin. Hänen

mielestään nauroivat harakatkin sekä kylän isäntiä, jotka möivät

viiteenkolmatta penniin satoja vuosia vanhan puun ja ostelivat sitte

rahoilla kalleita kankaita ja venäjänvaljaita, että nuoria miehiä,

jotka raskittivat jättää peltotyöt ikämiesten niskoille ja lähteä

kävelemään keksi kädessä rantoja pitkin.

-- Ei siitä hyvää seuraa, sanoi hän muutamille nuorille miehille,

jotka hurjuudessa pyrkivät muiden edelle, kun tuolla tavalla alatte

elämään.

-- Voi sinua toukkaa, vastasivat hurjailijat. Etkö ole kuullut, että

nyt Suomen pellot saavat levätä Ja kasvaa kasteheinää? Nyt ruvetaan

elämään rahalla.

-- Vai rahalla ruvetaan elämään. Miekkonen ei huolinut pitemmälle

puhella heidän kanssaan.

Kesällä nähtiin hänen usein naurahtelevan itsekseen. Jotkut

arvelivat hänen ihailevan kulunutta pukuaan, mutta jotkut osasivat

naurahtelemisesta laatia vieläkin maukkaamman johtopäätöksen.

Arvelivat Miekkosen salaa surreen vaimoaan siihen määrään, että oli

tullut pehmeäpäiseksi! Sitä todisti sekin seikka, ett'ei katsonut

omaa etuaan ja lähtenyt tukkitöihin, vaikk'ei mitään vuosikauppaa

ollut hänen ja isännän välillä Herttalan töistä, vaan teki ja

huolehti kuten pehmeäpäinen ainakin.

Levisi sitte syksytalvella kylään äkkiä huhu, että Miekkonen ajeli

hirsiä Kotosuon rantaan ja mietti rakentaa itsellen torppaa ja

torpanmaita. Suunpieksijät sanoivat heti:

-- Mehän jo kesällä väitimme, että se on kummallinen mies, vaikk'ei

puhettamme kukaan uskonut.

Ne, jotka pitivät tarkoin muistissa Miekkosen kuluneen puvun kaikki

eri värit, päättivät että hän suurissa aikeissaan lyö päänsä pahasti

kantoon.

-- Tämmöisenä rahallisena aikana, sanoivat he säälien ja nauraen,

jolloin mies ansaitsee markan, kun vaan vähäkin luitaan liikuttelee.

Ja annas lähteä suon rantaan nälkää näkemään! Siellä, jos missään

maksaa leivänkannikas. Ennenkuin sen kivikosta ottaa, siinä Luojansa

tulee tuntemaan.

-- Todellakin pehmeäpäinen mies, sanoivat suunpieksijät.

Kaikessa rauhassaan ajeli Miekkonen hirsiä Kotosuon rantaan. Sää oli

jo kovaa pakkasta, mutta talvi ei ollut vielä vankka, sillä lunta oli

maassa peräti ohuelta. Herttalan metsä oli tasaista korpimaata, joten

ajo kuitenkin kävi laatuun. Vetomatkakin oli lyhyt, ja kun Miekkonen

pari päivää pyöritteli hevosta, piirittivät hirsiläjät joka taholta

kivijalkaa.

Siitä päivästä, jolloin kaupan teki, oli kulunut kaksi vuotta.

-- Oikein minä laskuni laskin, sanoi hän, vieritettyään reestä

viimeisen hirren. Nyt on minulla tarpeeksi puuainetta. Jos Jumala

yhä edeskin päin suo terveyttä ja hyviä viljavuosia, ei tässä tule

tuskaa. Taaskin pari vuotta kuluu, niin on rakennus harjassa ja

katossa. Ehkä savukin jo silloin nousee tuvan katolta ylös ilmaan,

ja ehkä silloin jo kylvän perunoita tupani ikkunan alle. Lähdetäänpä

kotiin, onkin jo ilta.

Seuraavana päivänä rupesi satamaan lunta, ja talon töihin ryhdyttiin

tulisella kiireellä. Aika rupesikin jo käymään tärkeäksi, kelin puute

kun oli ollut näihin asti suurena haittana ajotöille.

Talvi, vihdoin tultuaan, tuli ankaranpuoleiseksi; lunta satoi liian

paljon ja usein, joten tiet alituiseen olivat ummessa. Pakkastakin

riitti melkein aina, koko talvisydännä ei ilma lauhtunut kertaakaan

selväksi suojaksi.

Sinä talvena tottui Jukka kärsimään kylmää ja tuiskua, viikot

pääksytysten kun oli Herttalassa työssä. Oli hän toki omalla

tavallaan varustettu kylmää vastaan, sillä vyötäisten ympäri oli

sidottu nuora pitämään vaatteita ihossa kiinni, ja kasvoja, suojasi

äitivainajan villainen liina.

Kylmä talvi loppui, lumi suli, ja puihin puhkesi lehti. Jukan työmaa

muuttui Kotosuon lähelle. Kaisan kanssa hän aamusta ehtoosen kantoi

sammalia kivijalan lähelle, siksi että niitä keräytyi monta röykkiötä.

-- Nyt niitä jo on tarpeeksi, sanoi Miekkonen kun tuli eräänä päivänä

lasten työtä katsomaan. Kun vaan Klaus tulisi miehineen.

Ja samassa Klaus tulikin, kädessään kirves ja luotilauta, ja

seurassaan kaksi miestä, jotka olivat olleet Miekkosen vaimoa

hautaan kantamassa. Kotvasen aikaa miehet laskettelivat pilapuheita,

silmäilivät kivikkoa ja seutua. Sitte Klaus virkkoi:

-- Minkämoiselta tuo suora ja sileä puu näyttäisi seinähirtenä?

Samassa hän alkoi veistää kirveellä hirrenpäätä.

-- Kas sitä ei vaan tiedä, ennenkuin näkee, sanoivat miehet ja

seurasivat Klaun esimerkkiä.

Iloisia kilkahduksia rupesi kuulumaan samalla.

Jukka ja Kaisa istuivat sammalläjälle, jonka kevätilmat olivat

kuivattaneet, ja katselivat miesten työtä.

-- Nyt sinulle tehdään uusi koti, huomautti Kaisa.

-- Niin tehdään, myönsi Jukka. Miekkonen pani nysäänsä tupakkia,

nosti toisen jalkansa hirsiläjälle ja naurahteli itsekseen. Hän ei

ollut mikään tunteellinen mies, mutta omituisen suloisia värähdyksiä

nuo kilkahdukset panivat liikkeelle hänen sydämessään. Kaikukin,

joka niihin vastasi, oli rakasta ja suloista. Ihan se jokaiselle

kirveenlyönnille vastasi:

-- Terve tänne tulemasta.

Koivumetsässä suhahteli hieno tuuli, lehdet räpisivät ja kuiskailivat

hiljaa nekin:

-- Terve tänne tulemasta.

Ja käki, joka kukkui korpimetsässä, kuului sekin ihan selvästi

sanovan:

-- Terve tänne tulemasta.

* * * * *

Syksyllä aurasi Miekkonen tuvan takaa pienen kappaleen nurmea ja

ojitti sen sarkoihin. Klaus teki pärehöylän, ja hätä hätää saatiin

uutisasunto vesikattoon. Korkea ja komea ei se ollut, mutta katsojaan

se teki hyvän vaikutuksen. Silmä siirtyi mielellään ruskeasta

tuvasta, jossa on aina jotakin toivotonta ja mieltä masentavaa,

sievän ja vaatimattoman näköiseen rakennukseen. Valkoisine seinineen,

pärekattoineen ja ikkuna-aukkoineen pilkisti se iloisena ja

ystävällisenä katsojalle silmään.

Miekkosen mielestä oli se kuin kuninkaan linna laaksossa. Hiljaisuus,

joka seudulla vallitsi, soveltui täydellisesti hänen mielenlaatuunsa.

Elämä tuli täällä olemaan hiljaista ja rauhallista taistelua, jossa

aseina käytetään kuokkaa ja auraa, ja jossa sotasäveleitä laulaa pyy

ja muut metsän linnut.

Kylä oli muuttunut hänelle vastenmieliseksi siitä pitäin, kun

kauppias siellä rupesi myömään olutta. Juopuneet eivät enää päivän

pitkään loppuneet maanteiltä ja kujain kulmista; kauas Herttalan

maille asti kuului kylästä alinomaa humalaisten räyhy.

Ja olutkaupan viereen oli tullut viinakauppa. Jo ennen tukkiherran

tuloa kylään osti kauppias talon samalta köyhältä emännältä, jonka

kerran olemme tavanneet puodissa, ja pani sen vuokralle. Talon

eräs mökkiläinen, jolla oli papinkirjassa monta pahaa piirua,

rupesi myömään viinaa. Kauppias tosin kävi todistajain kanssa häntä

kieltämässä, mutta se tapahtui pelkän muodon vuoksi. Yleisesti

tiedettiin, että liike oli tykkänään kauppiaan, ja myöjä hänen

kätyrinsä, joka harjotti ammattiaan määrätyn palkan eteen.

Ylellisyys oli ihmeteltävässä määrässä höllittänyt siveyden

käsitteitä. Muutama vuosi sitte olivat isännät keskuudessaan

päättäneet, ett'eivät suvaitsisi kapakoitsijoita maallaan.

He pitivätkin lupauksensa. Sittemmin kun Karua sakotettiin

luvattomasta viinan myynnistä, ei kukaan koko kylässä yrittänytkään

salakapakoitsijan ammattiin. Se olikin luonnollista, koska lain

laatijoilla oli myöskin rankaisuvalta. Mutta nyt kun kauppiaan taloon

ilmaantui salakapakka, ei sitä enää kukaan ihmetellytkään; kun se

kerran tuotti hyvää voittoa, oli sen olemassaolo luonnollinen.

Vanhemmat miehet eivät nauttineet väkeviä arveluttavammassa määrässä,

mutta nuoriso ei voinut välttää kiusausta. Sen riveissä teki juopumus

hävitystyötään hirmuisella vauhdilla. Varsinkin olutta juotiin

suurissa määrin. Rengit, niin hyvin kuin talollistenkin pojat,

seurasivat kauppiaan kehotusta ja iloitsivat ilon aikana.

-- Tuo olut on ihan kirottua, sanoi Miekkonen Klaulle erään kerran,

jolloin Toramäellekin kuului hurja meno oluvilan pihalta. Jos

tämmöistä elämää riittää vielä joku vuosi, ovat kylän kaikki miehet

anturajuoppoja.

-- Ovat ylikanteen, vastasi Klaus. Oluenjuominen päättyy

viinanjuomiseen samoin kuin valhetteleminen päättyy varkauteen.

-- Oikein minua hirvittää, kun ajattelen että nuoret miehet, joiden

käsivarsissa on paras voima vallalla, huvittelevat itseään oluen

juonnilla.

-- Olutpanimo on kirottu laitos, ja kylän kauppias on kirottu mies.

Ei täällä kukaan muu olisi ottanut olutkauppaa.

-- Ei olisikaan.

-- Joka elää, näkee miten lopulta käy. Minä uskon, että kerran

herätään nostamaan sulkua olutvirran eteen ja herätään niinkuin yksi

mies.

-- Ja minä uskon, että kerran tulee hetki, jolloin ei kauppiaalla

ole jäljellä kaikesta tuosta rikkaudesta, jota hän oikein ja väärin

kokoon käärii, muuta kuin vähä hapseita.

-- Hm! Aioin sanoa sinulle, että saat minulta hevosen, jos itse

rupeet tiiliä tekemään. Ostaen ne tulevat kalliiksi.

-- Niin taitavat tulla. Kun vaan saan tupani valmiiksi, muutan heti

täältä.

-- Kesällä minulle tulee hyvää aikaa, silloin teen ikkunat ja ovet.

Kyllä se valmiiksi saadaan. Mutta oletko kuullut, josko Herttalan

isäntä myö metsäänsä.

-- Kyllä ne vahvasti kaupoissa ovat, eikä riitaa kuuluu olevan muusta

kuin myömistavasta; isäntä tahtoo kantokaupan mukaan.

-- Sitte minä vuokraan hevoselleni vielä täksi kesäksi laitumen. Jos

ajohinnat pysyvät entisellään, menen talvella tukin ajoon Herttalan

metsään. Keväällä sitte myön hevoseni ja elän tunnustelen taas täällä

Toramäellä niinkuin ennenkin.

-- Sinulla lie jo myllynhinta koossa?

-- On valehtelematta?

Hymy levisi Klaun kasvoille, ja Miekkonen naurahti pehmeästi.

Molemmat he nauttivat kevätillan kauneudesta. Pohjainen ja itäinen

taivas oli rastaansuomuksellisessa pilvessä, mutta lännen ja etelän

puolella oli sininen saarto, josta aurinko heloitti ja loi suomuksiin

purppurahohdettaan. Heikko tuuli, joka kävi Herttalasta päin, oli

lauheata ja kosteata, lunta oli enää vaan ohuelta pelloilla, ja

Toramäen päivänpuolinen rinne oli jo kokonaan paljas.

-- Kohta tulee ihana aika, sanoi Klaus, silmäillen myllyä, jota

heikko kevättuuli hiljaa pyöritti.

-- Kohta se tulee, vastasi Miekkonen.

Sitte kumpikin lähti kotiinsa.

* * * * *

Herttalan isäntä osasi menetellä järkevästi metsänsä kanssa. Hän möi

vaan suuremmat puut, joista sai kalliin hinnan, ja joiden pelkäsi

mätänevän, jos ikuisesti saisivat seisoa paikallaan. Metsä siten

harventui ja tuli parempaan kasvuvoimaan. Mutta kauppasumma nousi

sittekin niin korkeaksi, että kylän isännät sanoivat ihmetellen:

-- Rikkaalla on rikkaan onni.

Emännät toivoivat, että Herttalan isäntä ostaisi metsän hinnalla

tyttärelleen silkkipuvun, pojalleen juoksijaoriin ja vaimolleen

kultakäädyt, mutta pahasti he pettyivät toiveissaan. Herttalassa ei

tuhlattu penniäkään komeuteen. Urkkijain kautta tuli ilmi, mihin

tarpeisin tuhannet markat aiottiin. Karu sai emännältä ongituksi,

ett'ei rahoja edes lainatakaan, vaan ruvetaan niillä rakentamaan

kivinavettaa ja kuokittamaan suurta aroa.

-- Onhan teillä hyvä navetta, ihmetteli Karu. Mitä varten uutta?

-- En minä ymmärrä miesten asioita, vastasi emäntä. Ja kai se kivestä

parempi tulee.

-- Ja peltoakin teillä on niin siunatusti.

-- Mutta eihän lisä pahaa tee. Lasten eduksihan kaikki tulevat. Ei

vaan Oskari ja Helma koskaan voi syyttää vanhempiaan, että olisivat

tuhlanneet heille kuuluvaa hyvyyttä.

-- Ei maarkaan.

Samalla kertaa otettiin Kotosuon uutisasukaskin puheeksi.

-- Kovin teillä tätä Miekkosta holhotaan, sanoi Karu. Nyt sillä on

uudet huoneet melkein valmiit, ja keväällä se jo kylvää perunoita

uuteen peltoonsa. Lyhyt aika taakse päin oli se köyhä kuin

kirkonvaivainen.

-- Köyhä se niin oli, vastasi emäntä, ja ilman meitä se olisi köyhä

vielä tänäkin päivänä. Nuoremman ja terveemmän miehen minä olisin

ottanut Kotosuolle torppariksi, mutta meidän isäntä kohtelee sitä

Miekkosta niinkuin omaa veljeään.

-- Ihan niin kohtelee.

-- Kun se on talon vanha palvelija ja ahkera työmies.

-- Ahkera se kyllä on, mutta on liian hidas. Teillä se saa olla

niinkuin itse tahtoo; ei muissa taloissa niin oltaisi.

-- Mutta jos se taas rupee sairastamaan, sitte siitä vasta harmia on.

Anna velkaa velan päälle.

-- Eli Jumalan maksoon.

-- Minä jo ihan väsyin paljaasen punnitsemiseen ja mittaamiseen,

silloin kun sen vaimo sairasti kuolemantautia; niille piti antaa

maitoon ja kaljaan saakka. Lopulta se jo kävi ihan kiusalliseksi;

minä tulin oikein pahoinvoivaksi, kun kuulin vaan mainittavankaan

Miekkosia.

-- Suuttuu ihminen lopulta, vaikka olisi enkeli. Autoin minäkin niitä

auttamistani, mutta kyllä sain kauniin palkan. Ei kymmenen kertaa

riitä, kuin se poika on haukkunut minut ja minun lehmänikin.

-- Kippurasarveksi. Herttalan emäntä päästi heleän naurun.

-- Kuulittehan siitä koirasta, se raukka vasta päiviin joutui. Mitä

niillä riitti antaa syödä sille? Ei mitään. Koira oli aina nälässä,

että kylkiluut hohtivat nahan läpi. Minun tuli elukkaa armot, ja

salaa toimitin sen hengiltä pois, ennenkuin ehti nälissään syödä

kanani.

-- Kyllä sen kahun koko kylä sai kuulla. Helma laps'hulluudessaan

sille pojalle lupasi koiran, ja isäntä tahtoi, että lupaus piti

täytettämän. Mutta se siitä sitte tuli. Tiesihän jokainen, ett'ei

niillä ollut varaa koiraa ruokkia. Minä jo silloin heti mielessäni

suutuin, mutta minkä enää tein; se oli annettu kuin annettu. Ei

köyhille pidä koskaan ystävyyttä osottaa, sillä sitte he nostavat

nenänsä korkealle.

-- Oikein sanoitte, emäntä kulta. Hyvänä esimerkkinä siitä on Annin

Kaisa meidän mäellä. Jokainen talo on osaltaan häntä ruokkinut

ja elättänyt, ja nyt on tyttö hieno kuin herrain ryökynät. Ei

kellään ole hameessa niin kauneita kettereitä kuin Kaisalla, ei

talollistenkaan tyttäret näytä niin hennoilta kuin se. Sanoin minä

sille kerran vasten silmiä, että joutaisi nyt palkita ihmisten

hyvyyttä ja mennä joka taloon paimeneksi. Mutta jokos meni? Huiveja

vaan virkkailee ja kaikkia turhia koruja neuloskelee. Kädet pysyvät

pehmeinä, kasvot valkoisina, ja rahoja kuuluu tulevan hyvin.

-- Se on kummallista että ne menevät kaupaksi, vaikka ei kauppiaan

rouva ottanut niitä puotiin myytäväksi.

-- Paljon tuo oli aiottukin. Ostettujahan niiden pitää olla, joita

puodissa myydään. Mutta kaupaksi ne menevät. Koko sen tytön laita on

vähän kummallista. Kun ei se vaan vielä kerran viettelisi häntäänsä

jotakin talollisen poikaa; oikein minä pelkään niiden osaavan

noituakin.

-- En minä pelkää taikataitoja. Tiedetäänhän mitä siitä seuraa,

kun köyhä tyttö pyrkii olemaan kaunis. Herttalan emäntä naurahti

hienosti. Itku siitä lopuksi tulee.

-- Se joutaisi Annillekin. Ihan ilettää sivullista se helliminen ja

hyväileminen; ei koskaan vitsaa, ei koskaan kuria. Ja joka kuritta

kasvaa, se kunniatta kuolee.

Henkilöt, joista noin kovia sanoja puhuttiin, elivät hiljaa kuin

myyrät, omissa iloissaan, omissa toiveissaan. Kaisa ja Jukka olivat

vielä lapsia, ja yhteistä oli heillä ilot ja surut, Miekkosen hyvästä

terveydestä ei kukaan enempää iloinnut kuin Mari, ja Klaus ei

rajoittanut ystävyyttään pelkkiin kehottaviin ja tyhjiin sanoihin,

hänen ansiokseen lie luettava rakennuspuuhani kaikinpuolinen

onnistuminen.

-- Nyt on uusi kotimme valmis, sanoi Miekkonen Jukalle eräänä iltana,

kun tuli työstä kotiin. Tulee kesä ja kuiva, niin muutamme.

-- Minun tulee ikävä mummoa ja Kaisaa, vastasi Jukka. Tuleepa ikäväni

Klauta ja Kaisuakin.

-- Vaikka olet jo iso poika. Kun vaan tulee kesä ja kuiva, niin

muutamme.

Ja kesä tuli. Puissa oli taas vehreät lehdet, nurmi oli vihanta, ja

käki kukkuili metsässä. Tuli Juhannuspäiväkin, ja silloin muutti

Miekkonen Toramäeltä. Päivän merkitys oli hänelle suuri, siksipä

kutsuikin ystävänsä muistojuhlaan. Niitä oli Klaun perhe, Anni ja

Kaisa. Aamupäivällä lähdettiin astumaan Kotosuota kohden. Miekkonen

käveli edellä Klaun kanssa; hän puheli käydessänsä ahkerasti

ja valaisi usein sanojaan kädenliikkeillä, Klaus naurahteli ja

lasketteli leikkisanoja vuoden vanhalle pojalleen, jota kantoi

käsivarrellaan.

Jukka tuli naisväen seurassa, ja kullakin heistä oli kannettavaa

juhlatarpeita. Kun joukko ehti Kotosuon lähelle, pilkisti uutisasunto

ystävällisenä katsojille silmiin. Anni joutui vallan ihmetyksiin, kun

näki uutisasunnon ja seudun.

-- Kukaan ei olisi paremmin osannut valita asuinpaikkaa kuin

Miekkonen, sanoi hän. Täällähän on niin kaunis nurmi ja lehtimetsä,

että ihan ruokahalu menee, kun näkee ne. Eihän tämän kauniimpaa osaa

ihminen ajatellakaan.

-- Talvella täällä vasta kaunista on, sanoi Mari. Aurinko paistaa

Herttalasta päin, ja lumihärmä välkkyy tuhansina kristalleina

koivujen oksilla. Talvella on tuo korpimetsäkin kauneita kammioita ja

saleja täynnä. Ei mikään ole niin kaunis kuin talvi.

Lapsia viehätti enin koivumetsä. Kaisu heti kysyi Jukalta:

-- Laitatko minulle ja Kaisalle keinun tuonne koivujen väliin?

-- Laitan, vastasi Jukka, sinulle pienemmän, Kaisalle ja itselleni

isomman.

Tuvan lähellä kasvoi kahdessa sarassa perunoita. Suotuisia sateita

oli sadellut kevätkesällä, joten perunan varsi oli mustaa ja lihavaa.

Kun Miekkonen tuli Klaun kanssa sarkaa lähelle, valaisi hän jokaisen

sanansa kädenliikkeellä. Klaus naurahteli, ja kun sai sanan vuoron,

niin virkkoi:

-- Hyvä perunamaa.

-- Hyvä, peräti hyvä, varmensi Miekkonen.

Kamari ei ollut vielä valmis, ja raputkin puuttuivat rakennuksesta

kokonaan, mutta kaksi puuta oli pantu kynnykselle portaiksi ja nuoria

koivuja portaiden molemmin puolin, joten siihen oli tehty lehtokuja.

-- Tulkaa sisään, sanoi Miekkonen vierailleen ja meni itse edellä.

Tupa oli suuri, valoisa ja jotenkin korkea. Huonekaluja oli Klaun

tekemä suurenpuolinen pöytä, vanha kaappi, hylly ja muutamia tuoleja.

Peräseinää koristi lähetystoimen kartta ja kaksi paperilehteä,

kummassakin lyhyt raamatunlause punaisilla kirjaimilla. Kiertelevältä

kauppiaalta oli Jukka ne omilla rahoillaan ostanut, ja Kaisa oli

kalliit lauseet valinnut parhaan ymmärryksensä mukaan.

-- Niinhän tämä on kuin talon tupa, sanoi Anni silmäillen huonetta,

jonka keskellä lattiata seisoi suuri ja lehtevä koivu.

Marin ruvetessa keittämään kahvia, puheli Miekkonen Klaun kanssa

kontrahdista, joka vasta vuosikymmenen kuluttua tehdään Herttalan

isännän ja Jukan välillä, mutta jonka kaikista ehdoista oli jo

sovittu. Huoneiden vuokraa tuli tehdä kymmenen jalkapäivää vuodessa,

mutta tonttialaan kuuluikin sitte koko nurmi. Lehtimetsän verotus oli

mutkikkaampi ja vaikeampi. Lopulta sovittiin siten, että jokaisesta

sarasta tulee tehdä jalkapäivä samana vuonna, jolloin siitä korjaa

ensimmäisen sadon. Sitte kun koko lehdikko on muuttunut pelloksi,

vaihdetaan jalkapäivät hevospäiviin siten, että Jukka tekee päivän

viikossa talon työtä omalla hevosellaan ja omilla eväillään.

Suonkulman verotus meni samaan tapaan, mutta sillä erotuksella,

ett'ei päiviä muutettu hevospäiviksi. Kun koko kulma on peltona,

tulee siitä tehdä kaksikuudetta jalkapäivää vuodessa, eli päivä

viikossa. Kaikki nuo ehdot koskivat Miekkostakin; niiden mukaan sai

hänkin kuokkia ja kyntää torpan valmiiksi vaikka kuinka pian. Sitä

parempi vaan Herttalan isännälle.

-- Siis kaksi miehen päivää ja yksi hevospäivä viikossa, sitte kun

torppa on valmis, sanoi Klaus. Ei se hullummasti ole.

-- En minäkään luulisi olevan. Ja onhan Jukalla vara tehdä kontrahti

tai olla tekemättä, miten asiat sopivat. Minä en tee kontrahtia

enkä torppaakaan, elän vaan mökkiläisenä kuten Toramäelläkin. Mutta

kun nurmi tästä ympäriltä on muuttunut pelloksi, käyn minä kuokkani

kanssa tuonne koivujen lähelle. Tehköön Jukka sitte miten tahtoo,

kyllä meidän isäntä puheensa pitää.

Klaus tahtoi tarkemmin katsoa suonkulmaa, ja kun olivat juoneet

kahvia, lähti hän Miekkosen kanssa ulos.

-- Tuosta noin tulee sitte raja kulkemaan, sanoi viimeksi mainittu,

osottaen kiveä suonrannalla. Koko kulma tulee kuulumaan Jukalle.

Klaus haki seipään ja tonki multaa näkyville.

-- Yhtä mustaa se on täälläkin.

-- Ei tämä mitään suota ole, vaikka sitä siksi sanotaan.

-- Ei olekaan. Mutta mistä tänne saa savea?

-- Tuolta, josta kesällä käydään Herttalaan. -- Vainenkin, muistanhan

minäkin sen.

-- Eikä sitä vielä moneen aikaan tarvitakaan. Jahka Jukasta tulee

mies.

-- Miestä täällä niin tarvitaan.

-- Ja hevosta.

Päivällinen syötiin nurmella. Ruokia oli kuivaa lihaa, viilipiimää,

mansikoita ja maitoa. Ennenkuin Miekkonen siunasi ruokansa, virkkoi

hän:

-- Minä toivoin saavani kerran viettää tämmöistä juhlaa

vaimovainajani kanssa, mutta toivoni ei toteutunutkaan. Tuon tähden

tuntuu rinnassani haikealta, onpa ilooni sekotettu näkymätöntä

surua niin paljon, ett'ei kukaan arvaakaan. Te hyvin tiedätte, mitä

vainajan osaksi tuli täällä elämässä. Kurjuutta, pelkkää kurjuutta

ja kärsimystä. Joll'ei uskoisi tulevaista elämää ja kuolleitten

ylösnousemista, haastaisin Luojani oikeuden eteen ja lukisin

kannekirjasta, jonka muistan kannesta kanteen ulkoa, kaikki nuo

hirmuiset vääryydet, joita Hän meitä vastaan harjoitti. Mutta nyt

minä sen sijaan sanon nöyrästi: Kiitetty olkoon Hänen nimensä!

Kaksi suurta kyyneltä tipahti Miekkosen silmistä vihannalle nurmelle.