Miekkosella oli mielessä niin suuria tuumia, että Herttalan isäntä
vallan hämmästyi. Uusi tupa piti rakennettaman ja perunamaata
raivattaman tuvan ympärille kokonainen tynnyrinala. Mieluinen
asemakin oli jo tiedossa. Kotosuon rannalla oli kaunis tilkka
nurmea, joka oli Miekkosen mieltä kutkuttanut kymmenkunta vuotta.
Kuokalla ja auralla saisi siitä paremman perunamaan, kuin kellään
koturilla koko kylässä. Nurmen takaa alkoi tyyni väkevämultainen
ja kaunis lehtimetsä, josta saisi tekomaata vaikka pienen torpan
tilukset. Suonkulmakaan, joka nurmeen pistäikse, ei ole mikään
raaka rahkasuo, joten siitäkin voisi tulevaisuudessa hyötyä. Työtä
siellä vaan olisi yhdelle ihmiselle ijäksi. Lehtimetsässäkin
on paikoittain kivi kiven kyljessä; mutta ne eivät ole suuria.
Rautaseivästä tottelisivat kaikki muut, paitsi ne kaksi suurta siellä
kulmassa, pellon aidan lähellä, ne täytyisi hypittää ruudilla. Ehkä
Jukka, tultuaan mieheksi, tekee lehtimetsästä pellon, ehkä korjaa
vielä suonkulmastakin viljaa. Häneltä itseltä jää se kaiketikin
tekemättä. Jos hyvää terveyttä riittää, voi tuparakennus valmistua
asuttavaan kuntoon neljän tai viiden vuoden kuluessa, perunamaasta
voi tulla sato vuotta kahta aikaisemmin. Mutta niissäpä onkin sitte
vanhan päivän vara. Kun ei enää kykene työhön, veistelee kotona
lapioita, tadikkoja ja muita senlaatuisia kaluja; niitä joka talossa
tarvitaan. Isänisän rakentama hökkeli siellä Toramäellä ei pidä
enää korjaamallakaan tuulta eikä sadetta. Ja mitään ei saa kylvöön
ikkunan alle. Kun asuu semmoisessa kanervamäessä, tuntuu siltä, kuin
ei olisikaan vakituinen mies eikä olisi mitään huolta huomisesta;
tuntuu niinkuin olisi aina matkalla ja eläisi vaan päivästä päivään.
Jukankin tähden ovat tuumat välttämättä toteutettavat. Hän voi
sairastua ja kuolla minä päivänä hyvänsä, samoin kuin vanhan hökkelin
voi mikä tuulenpuuska hyvänsä vierittää maantien ojaan. Sitte on
pojan elo ja elämä arvanpeliä. Yksi kova, sydämetön isäntä ja yksi
kevytmielinen tytönhepsakka voi tehdä nuoresta rengistä, jolla
ei ole mitään vakavaa maan päällä, heittiömen, maailmankulkijan.
Mutta antaapas että on itsellä huoneet ja perunamaata. Jopa katsoo
kaikkia maailman asioita syvemmältä; ei keikailekaan tanssituvassa
viimeiseen asti eikä liioin lähde ensimmäisenä yökenkään. Perunamaan
laventaminen ja muut senlaatuiset vakavammat kysymykset painavat
aina mieltä. Sitte kun kukin kohta on paikallaan, sitte vasta tulee
naiminen mieleen; aikanansa kukin asia...
Moista tervejärkistä esitelmää ei Herttalan isäntä ollut ijässään
kuullut. Hämmästyksissään kysyi hän, josko Miekkonen vaatii häntä
heti kontrahtia tekemään ja lähtisikö sitte kylään pyytämään isäntiä
hirsitalkoosen.
Miekkonen naurahti omaan tapaansa, hiljaa ja pehmeästi. Hän ei
ole hätämiehiä, ja talkoota ei aio ensinkään pitää, se kun olisi
puolinaista kerjuuta. Omalla työllä piti kaikki ansaita. Hän ostaa
hirret isännältä ja ajaa ne Kotosuon rantaan isännän hevosella;
kohtuullisen makson eteen kaikki. Kun Jukkakin jo kokee ansaita
minkä syömisellään kuluttaa, ja kun hän itse kaksikin vuotta kihnaa
joka päivä työssä, lie saamista karttunut sen verran, että riittää
sadan kuussylisen hirren hinnaksi. Suusanallinen kauppa riittää
panemaan asian alulle. Mitä hänellä on vanhoja saatavia, merkitköön
Oskari kirjaan, paperille; alle sopii sitte aina jatkaa ja lisätä
mitä päiväpalkoista juoksee ja jää yli tarpeiden. Kerta viikossa
tai pari kertaa kuussa tehtäköön tili, ett'ei mikään unhotu. Sitte
kun saatavat kohoovat hirsien hinnan tasalle, ilmoittakoon isäntä
hänelle. Sen pitempiä puheita ei tarvita. Jo ensi kesänä, kun vaan
tulee sadepäiviä ja muuta joutoaikaa, kilkuttelee hän kiviä irti
lehtimetsästä ja sommittelee niistä vähä vähältä kivijalkaa. Siten on
kauppa vahva kahdenpuolen...
Herttalan isäntä ei voinut puhua sanaakaan ehdotusta vastaan, väärää
ja itsekästä ajatusta kun ei huomannut koko jutussa; talon ainaiseksi
eduksi oli alku ja loppu. Miekkosen kanssa menisi sitäpaitsi
kauppoihin kuka isäntä tahansa, sillä hän on työmiesten paraita, sen
tunnustaa jokainen, jonka työssä on vaan päivänkin ollut. Ihan sama,
jos tekee yksin tai muiden kanssa, tarhassa tai metsässä; silmiä ei
palvele koskaan. Hyvä työmies kuului isäkin olleen, siihen asti kuin
kylkensä ja kätensä ruhjoi. Vahingot ovat Miekkosia tahtoneet aina
seurata. Mikä niistä kuolee veteen, mikä ruhjoo luitaan, mikä muuten
usein sairastaa. Heistä on kylään tullut ihan sananlasku: Huono
onni kuin Miekkosella. Ehkä poikaa rupee onni seuraamaan paremmin.
Ei se Oskarin kanssa ainoastaan itseään alakynteen jätä. Mutta
mitäpä lasten riidoista! Yhden kerran on syy yhdessä, toisen kerran
toisessa. Kun kääntävät selkänsä, ovat jälleen hyviä. Miekkosen
suuret tuumat voivat toteutua, voivat jäädä vähempäänkin, mutta talon
hyödyksi ovat aina. Kyllä Kotosuon rannasta leipää lähtee, kun on
vaan mies, joka ottaa; tulisi sinne pieni torppakin, mutta niitty
tekee kiusaa. Ei siellä riitä maata nurmeksi jättää...
-- Kyllä minä suostun kauppaan. Et kai pelkää sinäkään veropäiviä.
-- Hm! Mitäpä minä, vanha mies, noita pelkäisin?
-- Mutta eihän yhteen huoneesen sataa hirttä tarvita.
-- Minäpä aionkin tehdä kaksi, Jukalle toisen. Jos elän vanhaksi,
ett'ei sitte tule ahdasta. Samalla vaivalla tulee suurempikin
rakennus harjaan. Ja olkoon Jukan huone aikansa keskentekoisena.
-- Niinhän tuokin on. Enkä minä ota sinulta hirsistä kalliimman
jälkeen, kun olet ikäsi tehnyt meidän työtä. Mitä löydät kuivia, ne
saat ilmaiseksi.
-- Hyvä on, hyvä on. Eikä tämän kaupan tarvitse kylään ääneksi tulla.
Miekkonen löi polveensa rukkasella ja nousi lähtemään. Näette, se
riippuu vielä monesta seikasta. Vilu voi viedä viljan ja leipä
voi kallistua, niin ett'ei palkaksi jää mitään; voi tulla tauteja
ja muita koettelemuksia. Sanotaan, ett'ei linnullakaan ole kaikki
kuvussa, mitä on nokassa. Pysyköön kauppamme salassa niinkauan kuin
pysyä voi, ett'ei kelvottomat sekaannu asiaan.
-- Olkoon niin. Meidänhän kauppa onkin. Huomenna ruvetaan tarhan
kimppuun, ja Jukka saisi tulla ajamaan Sukkajalkaa. Vanha musta
kulkisi välissä ohjaamattakin, joten saisitte kahdessa miehessä lyödä
tukevia kuormia.
-- Sitähän se on odottanutkin enemmän kuin joulua. Se on niin
hassunahkera hevosille.
-- Tulkoon sitte aamulla kanssasi.
Jukka oli onnen kukkulalla, kun pääsi Herttalaan työhön, lantaa
ajamaan isäntärengin kanssa. Sukkajalka oli vielä nuori hevonen,
mutta varsin hyväntapainen ja helläsuinen; sen kanssa tuli Jukka
hyvin toimeen.
Ilma oli puolipakkasta, joten lumi ei kastanut ja vaatteet
eivät rähjääntyneet. Isäntärenki, mies parhaallaan, kajahutteli
laulunpätkiä ja pani tupakiksi mennen tullen. Jukkakin oppi
polttamaan. Ensin väkevät savut häntä pyörryttivät, mutta pian
luontonsa tottui; toisena päivänä hän jo savutteli kuin aikamiehet.
Iltasin oli hauska tavata Kaisaa ja Hukkaa. Viimeksi mainittu itki
ja vaikeroi ilosta, niin että polvelle piti ottaa, siinä silitellä
ja hyväillä hyvän aikaa, ennenkuin tyyntyi ja malttui. Kaisalle piti
kertoa Herttalan oloista. Niistä oli tärkein Hurtan haikea suru
Helman perään, kun tämä maanantaisin lähti kouluun Oskarin kanssa.
Kerran raukka karkasi kotoa kirkonkylään ja odotti koulun portailla
Helmaa. Kun lapsilaumasta sitte kaivatun löysi, niin jalkoihin
heittihe, kenkiä nuoli, itki ja viukui.
Lannan vedon loputtua ajettiin tarhaan havuja, ja Jukka pääsi niitä
pienentämään. Palkkaa maksettiin viisi penniä kuormalta ynnä talon
ruoka. Sitte vedettiin tarhaan Kotosuolta multaa monta sataa kuormaa,
ja Jukka sai taas ajaa mielihevostaan, Sukkajalkaa. Mullan päälle
tuotiin taas havuja, ja kun ne olivat pienennetyt, oli sydäntalvikin
mennyt. Mutta ajotyötä riitti vielä kevätpuolellakin, jolloin navetat
tyhjennettiin; kaikissa helpommissa ajotöissä oli Jukka mukana.
Kesällä teki hän Herttalassa yhtä ja toista pientä askaretta.
Karjan käydessä Takahaassa ajoi hän ne aamusilla perille; iltasella
saattoi hän karjan kotiin, tuoden mukanaan piioille luudaksia ja
vispilänvarpuja. Paniko isäntärenki aitaa, heti siihen tuli Jukkakin,
aidaksia kantamaan ja vitsakeppejä hakemaan. Yleensä oli hänellä
erinomainen onni olla tarvittaissa saapuvilla. Jos hevosia vietiin
niitylle tai lähdettiin niitä tuomaan, puikahti Jukka nurkista esille
juuri paraasen aikaan.
-- Taas tulit niinkuin käsketty, olikin isäntärengin tapana sanoa.
Oskarin kanssa sattui riitoja usein, mutta harvoin ne enää tulivat
Jukalle yksin syyksi, sillä Helmalla oli tarkka oikeudentunto, ja
hän oikasi monta asiaa toisenkin riitakumppanin osalle. Eikä Oskari
niin paha ollutkaan, kuin päältä näytti. Jos Jukka pani kovan
kovaa vastaa, sammui riita pian. Mutta jos kauppiaan Franssi oli
kolmantena joukossa, silloin ei auttanut muu kuin karku tai armojen
alle antautuminen. Hänen seurassaan yltyi Oskari puolta häijymmäksi.
Kerrankin pistelivät takkiaisia Jukan hiukset täyteen, pieksivätpä
vielä nokkosilla sääriin, ennenkuin päästivät käsistään.
Valittamatta kärsi Jukka vääryydet. Herttalan ja kauppiaan väki
olivat niin paljon ylempänä muita ihmisiä, kuin taivas oli ylempänä
maata. He tekivät mitä tahtoivat, eikä heihin kenenkään tullut mitään.
Rukiin kylvölle ruvettaissa käski isäntä Jukkaa tulemaan ojia luomaan.
-- Tule ja tuo Kaisa kanssasi, sanoi hän. Saatte saman viisikolmatta
penniä päivältänne.
-- Kyllä tulemme.
Kun siis uusia rahatuloja oli tiedossa, osti Jukka vanhoilla
säästöillään itselleen puodista siniraitaisen paitakankaan, vei sen
Marille neulottavaksi ja meni sitte ilmoittamaan Kaisalle Herttalan
isännän käskyä; Hukka jäi ulos mäelle loikomaan auringonpaisteesen.
-- Onko teillä, mummo, siankarvoja? kysyi Jukka, vetäen samassa
taskustaan mustan nahkatilkan, jonka oli puodista paitakankaan kera
ostanut.
-- On minulla vähäsen?
-- Ei paljoa tarvitakaan. Tästä nahasta pitäisi tehdä pallo, jolla
saisi heittää lyyryä. Oskari ja Franssi heittävät niin mainiosti.
-- Helma ja Ainukin heittävät hyvin, lisäsi Kaisa. Tehdään mekin
pallo itsellemme; mummo leikatkoon, kyllä minä neulon.
Kova meteli ja Hukan haukunta kuului samassa huoneesen. Jukka syöksyi
joutuin ovesta ulos mäelle, siellä oli hirveä elämä. Hukka peijoona
ahdisti Karun kanoja, kukko kirosi ja kanat kirkuivat surkeasti. Karu
hyöri joukossa, tavoitellen lyödä rautaisella hiilikoukulla koiraa,
mutta tämä hyppeli liukkaasti syrjään ja vältti siten joka lyönnin.
Siunauksia ja kirouksia tuli tulvanaan Karun suusta.
-- Herran Kiesusta! Nyt tuo pirulainen tappaa paraan munakanan. Huut,
huut. Karu huimi hiilikoukulla Hukkaa, mutta ei saanut sattumaan;
mäki sen sijaan tömähti joka lyönnille.
-- Hukka, ole hiljaa nyt. Jukka ehti Karun ja koiran väliin.
Kanatkin samassa pääsivät pakoon huoneiden alle, mutta hirveästi ne
piilopaikoissaankin vielä parkuivat ja kirosivat.
-- Etkö sinäkin ole pirulainen? Niinkuin ei jo siinä olisi kylläksi,
että itsekin saat syödä, niin otat vielä koiran piinattavaksesi ja
rääkättäväksesi. Pitäisit kiittämän Jumalaa, ett'et kuole nälkään
ja...
-- Hau, hau, keskeytti koira, joka vihasi Karua kuin kuolemaa.
-- Sinä hylky ja pirulainen. En minä enää pääse ovestani ulos, ilman
ett'ei sinun leukasi heti ole käynnissä. Sinä senkin...
-- Hau, hau, ärähti koira taaskin.
-- Etkö pidä kitaasi kiinni? Karu iski voimainsa takaa hiilikoukulla
vihattua eläintä, mutta Jukka ehti pistää jalkansa eteen.
Kova lyönti sattui polveen.
-- Kuinka te nyt noin suutuitte? Eihän tuommoinen pieni raukka mitään
kanaa tapa, leikillään vaan haukkuu ja kirmaa.
-- Kyllä minä sille kerran näytän leikit; vartoo aikaa vaan, kyllä
minä tasaan sen leukaluut. Karu lähti nilkuttamaan tupaa kohden.
Vartokaas te pirulaiset. Kerran tulee vuoro vääräsuullekin.
Yhä sadatellen ja kostoa uhaten meni Karu tupaansa.
-- Hukka, ole hiljaa nyt. Minä sain kipeän sinun tähtesi. Jukka
kiersi housunlahetta ylös ja katseli suurta mustelmaa polvessaan. Se
löi niinkuin sutta. Hukka, mennään pois Karun maalta, mutta ei onnuta
kiusallakaan, vaikka kuinka kolottaisi.
Seuraavana päivänä meni Jukka Kaisan kanssa Herttalaan kylvöpellon
ojia luomaan. Työtä kesti neljä päivää. Lauantai-ehtoolla saatiin
suuri pelto kauniisen kuntoon; siemen oli kylvetty ja kynnetty
sekaisin, ojat ja pientareet luotu puhtaiksi.
Auringon laskeissa lähtivät lapset iloisina käymään kotiin;
kumpaisellakin oli hopeamarkka kädessä. He menivät Miekkosen mökkiin,
mutta Hukka ei ollutkaan kotona. Jauholiemikin, jonka sille olivat
aamulla tehneet kotkeloon maitoon, seisoi nurkassa koskemattomana.
-- Kas sitä junkkaria, sanoi Kaisa, kun on raastanut itsensä etehisen
oven alta ulos ja mennyt...
-- Mummon luo, keskeytti Jukka. Minä tulen kanssasi teille.
Suuri oli lasten hämmästys, kun ei koiraa ollutkaan Annin luona.
Heti alkoi tarkka etsiminen. Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle,
väänsi kiviä ja kaluja ylösalaisin; Kaisa käsin koetteli kanervain
juuretkin. Yhtenään kuului mäellä huuto:
-- Hukka, Hukka.
Mutta koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Jukka kynsi itsensä nurkkia
myöden huoneiden katolle ja huuteli siellä, että kitalakensa väsyi.
Turhaa työtä kaikki! Koira ei hiiskahtanutkaan isäntänsä huutoihin.
-- Ei se kätkössä ole, sanoi vihdoin Kaisa. Tule pois katolta ja
mennään maata; minä olen väsyksissä enkä jaksa enää etsiä. Ehkä se on
mennyt kylään ja ehkä tulee kotiin yöllä tai aamulla.
-- Ei se kylään yksin ole mennyt. Jukka pudottihe navetan katolta
alas. Täällä se on jossain kätkössä; haetaan vielä joka loukko
uudestaan.
He taas rupesivat hakemaan. Kaisa etsi koko kanervamäen ristiin
rastiin, Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle, väänsi kiviä ja kaluja
ylösalaisin. Lopulta oli hän kuin mielipuoli, tunkiotkin kuopi pohjia
myöten.
Turhaa työtä oli kaikki etsiminen.
Väsymys lopulta tuli, ja molemmat lähtivät kotiinsa maata. Sinä
iltana itki Jukka ennen nukkumistaan polttavan kuumia kyyneleitä.
Aamulla meni hän kylään, kävi jokaisessa talossa ja töllissä
kuulustamassa, oliko kukaan nähnyt Hukkaa. Viittä viisaammaksi eivät
kyselyt ja tiedustelut häntä tehneet. Semmoista täplärintaista koiraa
ei kukaan ollut kylässä nähnyt, ja vasten silmiä väitti vielä joku
irvihammas, ett'ei hakijallakaan ole semmoista ollut; aikansa huviksi
muka vaan käy narrailemassa ihmisiä ja hälyä pitämässä itsestään.
Suuttuneena palasi Jukka kotiin, otti pallon ja meni mäelle
heittämään lyyryä. Kyläläisiä ajoi Toramäen ohitse kirkkoon, mutta he
saivat mennä hevosineen, sillä Jukka ei viitsinyt edes vilkaistakaan
maantielle. Hän vaan heitti palloa ylös ilmaan ja heitti vallan
hurjasti. Taivaasen ja pilviin asti olisi heittänyt, jos vaan olisi
voimia riittänyt. Olisipa hän mielellään tarttunut myllyynkin kiinni
ja heittänyt sen ojaan, joka juoksi kaukana Herttalan takana ja
aina keväisin paisui leveäksi virraksi. Myllyn perästä olisi tullut
punaisen aitan vuoro, ja sitte...
-- Kuinka korkealle sinä jaksat heittää! Kaisa tuli Jukan viereen;
huulissaan oli hymy, silmissään ihastus. Oletko jo käynyt kylässä?
-- Jo minä kävin.
-- Eikä ollut sielläkään.
-- Ei ollut.
-- No mihin ihmeille...?
Jukka samassa heitti pallon korkealle ilmaan; mutta käsi pettikin,
ja heitto meni vähän vinoon. Kun pallo tuli alas, putosi se Karun
kaalimaahan.
-- Mihin ihmeille se sitte on joutunut? Juokse ottamaan pallo, niin
menemme petäjän juurelle; minäkin heitän.
Jukka juoksi Karun kaalimaahan. Se oli aidattu ihan ikkunan alle,
ja oli siinä kolme pientä sarkaa, jotka huolellisesti hoidettuina
aina kasvoivat hyvin kaaliksia. Jukka juuri kumartui ottamaan palloa
nauriin lehtien alta, kun kuuli yrmeän äänen huutavan:
-- Sinä ilkeänaikuinen! Sydänpäivällä kehtaat mennä varkaisiin minun
kaalimaahani. Ja Herra nyt auttakoon! Paraan istukkaan niskaan vielä
sittekin. Laitatko luusi sieltä, sinä ilkeänaikuinen, taikka...
Karulla oli kädessä härkin, ja sillä hän löi aitaan, niin että mäki
kaikui.
Jukka ei vastannut sanaakaan, vaan otti pallon nauriin lehtien alta
ja näytti sitä Karulle. Mutta samassa hän irvisti.
-- Ähä, sinä pirulaisen kyynysilmä.
Jukka hyppäsi aidalle vastapäätä Karua, heittihe aidakselle
retkalleen ja huiskutteli itseään kuni tasapainossa oleva vaaka.
Siinä sitte irvisti toisen kerran.
-- Sinä pahuksen kyynysilmä ja irvisuu. Silmäsi ovat aina kyynyssä
ja...
Jukka ei kuullut haukkumisesta muuta kuin jonkun katkonaisen sanan.
Mielessään kuvaili hän kuinka Karu eilen aamulla vietteli Hukkaa
lihalla ja leivällä. Koira ensin pelkäsi ja vältti, mutta vihdoin
suostui ja laski liki. Sitte lie käynyt sillä tavalla, että Karu otti
sukkasiteensä, teki siihen mutkan, jonka pani Hukan kaulaan. Tämä
potki ja sätki vähän aikaa, sitte oli henki mennyt. Metsäsian pesä,
Toramäen takimmaisella kupeella, oli sopiva kätkö, sillä sinne pääsi
kiertämään maantien kautta, ett'ei nähnyt Klaus eikä kukaan...
-- Kyllä on pallot ja seipäät kädessäsi, mutta etpähän ota kirjaa
käteesi, et pyhäpäivänäkään. Jos olisit...
-- Älä kaakota, kun et munikaan. Jukka pudottihe aidalta alas ja
juoksi Kaisan luo.
Tämä nauroi ja puserteli käsiään.
-- Rohkea varas sinä olit. Voi, voi!
-- Älä viitsi nauraa. Minulla on jo pieniä tietoja niinkuin
nokkahiirellä. Tule kanssani metsäsian pesälle, niin näet mitä...
-- Voi, voi! Luuletko että Karu olisi tappanut Hukan?
-- Ihan varmaan. Saat nähdä että se on unhottanut sukkasiteensä uhrin
kaulaan.
Toramäen takimmaisella kupeella seisoi suuri kivi, ja kiven alla oli
pieni luola. Vanhat ihmiset tiesivät kertoa, että siinä ammoisina
aikoina piti metsäsika pesää. Miekkosen isänisä, Toramäen ensimmäinen
asukas, oli sen ampunut piilukkoisella kiväärillä, jota vielä muuan
isäntä säilytti tupansa seinässä.
Pian ehtivät lapset kiven luo. Kaisa heti huomasi, että sammaleita
oli kynsitty kiven ympäriltä ja tiputettu luolan suuhun. Jukka ne
potki pois ja katsoi kiven alle, mutta Hukkaa ei nähnytkään; oksia ja
muuta rojua oli luola täynnä.
-- Ei täällä mitään olekaan, vaikka minä niin varmaan luulin.
-- Etkö näe tuota? Kaisa sormellaan osotti punaisen sukkasiteen
päätä, jonka keksi sammaleissa, Hyviä tietoja sinulla olikin. Vedä jo
kala maalle.
Jukka otti siteen päästä kiinni ja kiskasi; koiran raato tuli ulos.
-- Oi, oi, sitä Karua! huudahti Kaisa. Jukka ensin parahti itkemään,
mutta sitte hän suuttui, että huulensa vapisivat. Kostokin heti
samassa tuli mieleen.
-- Nyt minä vien sen salaa Karun kaivoon, uhkasi hän ja heitti
selkäänsä raadon.
-- Et saa viedä, kielsi Kaisa. Mummo ja Klaun väki eivät saa muualta
vettä.
-- No sitte minä heitän sen ikkunasta tupaan, että mätkähtää.
-- Niin täytyy isäsi maksaa ruudun. Ei saa tehdä mitään pahaa, muista
se.
Lasten palatessa istui Klaus Marin ja Kaisun kanssa rappusilla, ja
tuvassa luki Karu ääneen jotakin hartauskirjaa; ikkuna oli auki,
sillä kesäpäivä oli lämmin.
-- Istu sinä tuohon kivelle, sanoi Jukka, kun ehtivät myllyn lähelle.
Minä menen tuonne.
Kaisaa jo nauratti, ja hän istui kivelle, mutta Jukka meni avattua
ikkunaa kohden. Jääden niin etäälle, että hyvästi näki tupaan, rupesi
hän kävelemään ikkunan ohi edes ja takaisin, roikattaen selässään
koiranraatoa.
Kun Karu yhä luki hartauskirjaa yrmeällä äänellään eikä tullut
ikkunan luo katsomaan, rupesi Jukka kävellessään laulamaan kovalla
äänellä:
"Kukapa sen myllärin tyttären nais
Ja sen kippurasarvisen lehmän sais?"