II.

Kuivempaa ja kuumempaa kesää eivät vanhemmatkaan ihmiset muistaneet.

Toukoja tehdessä satoi hereästi pari virkistävää sadetta, mutta

sitte ei herahtanut taivaasta veden pisaraakaan kahteen kuukauteen.

Sammalperäiset niityt kasvoivat niukalti heinää, ja ohra ja kaura

näytti pakosta jäävän surkean lyhyeksi ja harvaksi.

Mutta ruispelloilla viihtyi kylväjän silmä. Olki oli pitkää,

tähkäpäät lihavia, sormenpaksuisia. Kevät oli ollut harvinaisen

aikainen. Juhannuksena oli jo tähkissä pehmeitä jyvänalkuja,

heinäkuun loppupuolella oli paras leikkuu-aika.

Päivä oli illanpuolella, ilma oli tyyni, ja taivas huikaisevan

sininen. Tiedottomana näännyttävästä helteestä, joka koko kesän oli

rasittanut luomakuntaa, rehoitti tiheä kanervikko yksinvaltiaana

Toramäellä. Kanervain juurilla oli elämä täydessä vilkkaudessa,

siellä kun lukemattomat muurahaiset risteilivät kaikille ilman

suunnille, laahaten törkyä ja rikkoja uudelle, vasta-alotetulle

pesälleen.

Klaus työskenteli pihalla paitahihaisin, edessään joukko työ-aseita

ja myllyn kone-osia, ja petäjän luota kuului Jukan harras ääni

tavailevan sanoja, joita "Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta" oli

painettu raamatunhistoriaan. Opettajan kallista virkaa toimitti

Kaisa. Kutoen sukkaa istui hän Jukan vieressä, tyytymättömyyden ja

nyreyden ilmauksia näkyi kasvoillaan. Opettajan toimi oli tuiki

työlästä ja raskasta, sillä Jukka oli kankea oppimaan ja lisäksi

vielä haluton. Hyvällä puheella ei ottanut juuri milloinkaan käteensä

kirjaa, aikavälin ei pelännyt pientä pahaakaan, tuumailipa vaan:

-- Minkä minulle voitte?

Siten oli käynyt juuri äskenkin. Kun piti lähteä lukemaan, intti

Jukka sitkeästi vastaan ja lausui viimeiseksi puheekseen nuo

sanat. Mutta olipa Annillakin jo kerran vastaus valmiina; hän

välinpitämättömästi virkkoi:

-- Minkä me voimme? Mutta eiköhän Karu voi? Pyydämme hänen opettamaan

sinua.

Kovinkaan korvapuusti ei olisi vaikuttanut niin tehoisasti kuin

mummon sanat. Jukka heti haki kirjan ja lähti Kaisan kanssa petäjän

juurelle. Mutta lukeminen sujui peräti huonosti. Tällä erällä ei

Jukka osannut sitäkään vähää kuin muulloin; arvoittelemalla hän

tokasi kirjaimista tavuja, tavut lausueli moneen suuntaan sanoiksi,

toivoen että joku niistä sitte olisi kohtuullinen ja oikea. Kaisa

koetteli vuoroin ystävällisiä sanoja, vuoroin nuhtelevia lauseita,

mutta apua ei lähtenyt mistään.

-- Käskyt olivat helppoja, mutta tätä kirjaa en minä opi. Jukka sulki

kirjan ja tähtäsi isolla varpaallaan suurta muurahaiskekoa, joka

seisoi keskellä mäkeä.

Kaisa ei heti vastannut, vaan alkoi purkaa sukan kantapäätä, johon

harmissaan oli tullut kutoneeksi vääriä silmiä.

-- En opi millään. Tämä kirja on semmoinen.

-- Et opi, kun mielessäsi aina on hevoset ja varsat.

-- Enkä minä tahdokaan oppia. Saat nähdä, että minä tulen laatuun,

vaikka en osaakaan lukea enkä laulaa.

-- Etpähän tule laatuun. Et pääse rippikouluun, et pääse koskaan

mieheksi, ei kukaan pidä sinua metsänpetoa parempana, joll'et

opettele lukemaan. Sinua nauraa ja pilkkaa kylän variksetkin.

Jukka tavallisesti lasketteli Kaisalle sanan sanasta, kaksi paraasta,

mutta nyt jäi hän vastauksen velkaa.

-- Äidillesi aina lupasit tulla hyväksi pojaksi, mutta nyt et tottele

enää ketään.

-- Älä puhu sillä tavalla. Jukka huokasi syvään ja avasi kirjan.

-- Koetetaan nyt taas, ehkä menee paremmin.

-- Voi toki näitä päiviä! Jukka alkoi piirtämään tikun terävällä

kärjellä hevosen kuvaa lehden laitaan, jossa niitä jo oli entiseltä

iso joukko, monta eri kokoa ja luontoa. Minä tavaan, jos tulet

huomenna kanssani Kotosuolle, muuten en.

-- Lakkiasiko hakemaan?

-- Sitä niin. Eilinen päivä vasta oli onneton.

-- Miksi karkasit?

-- Älä sitä kysy, kysy ennemmin, miksi en löytänyt mätästä, jonka

viereen panin lakkini. Lakissa oli hilloja, joita aioin tuoda sinulle

ja mummolle. Syötyäni juovukoita niin paljon kuin jaksoin, aioin

lähteä kotiin, mutta en löytänytkään mätästä, vaikka henki olisi

mennyt.

-- Ja vasta auringon laskettua tulit suolta kotiin, lakitta,

uuvuksissa ja...

-- Sano, tuletko kanssani, vai etkö?

-- Tulen, jos tavaat sen luvun vielä kolmeen kertaan. Kyllä lakkisi

löytyy. Isäsi aina sanoo, ett'ei Kotosuo mikään suo ole, vaikka sitä

siksi sanotaan. Eihän siellä ole suota ja mättäitä leveältä.

-- Ei olekaan.

-- Tottahan löydämme, kun yhdessä haemme. -- Siinä lähellä, josta

Herttalaan multaa ajetaan, se on.

-- Eli valtaojan tienoilla.

-- Ihan niin. Muualla ei siellä mättäitä olekaan.

-- Alota jo.

-- Voi toki näitä päiviä! Jukka huokasi syvään ja rupesi sitte

hartaalla äänellä tavaamaan.

Luvun loputtua seurasi lyhyt lomahetki. Se oli iloinen molemmille.

Kaisan kasvoilla ei enää näkynyt tyytymättömyyden ja nyreyden

ilmauksia, kun virkkoi:

-- Nyt näit että opit, kun vaan tahdot. Kaksi sanaa kaikkiaan

tavasit, väärin.

-- Olisivat nekin menneet oikein, mutta hevosenkenkä, jonka eilen

illalla löysin, tuli juuri silloin mieleeni. Arvaatko, se on Hiirakon

kenkä.

-- Voi olla.

-- On varmaan. Herttalan hevosia tuotiin eilen aamulla niityltä

kotiin, ja Oskari ajoi edellä Hiirakon selässä. Ai, voi, kuinka kovaa

se ajoi tässä Toramäen kohdalla; se laski niin häpeämättömästi.

Perässä juoksi pieni varsa, semmoinen kaunis sukkajalka. Siitä vasta

hevonen tulee.

-- Vai niin. Luetaan taas, että ehdimme määrän täysi onnen iltaa.

Jukka avasi herkästi kirjan ja tavasi levähtämättä luvun loppuun Ei

tullut ainoatakaan virhettä.

-- Nyt minä luen tavuttain yhteen.

-- No lue nyt.

Kaisa kuunteli tarkasti. Hän salaa pelkäsi, että Jukka kompastuu

nurinniskoin jo ensimmäisissä riveissä ja suuttuu sitte lukemiseen

moneksi ajaksi. Mutta niin ei käynytkään. Jukka luki tavuttain

sanoja, tosin hitaasti ja hartaasti, mutta ihka oikein; parsia ei

tarvinnut kertaakaan.

-- Nyt se loppui. Hoi, voi! Iloissaan sulki Jukka kirjan ja lähti

nilkuttamaan yhdellä jalalla ympäri petäjän.

-- Eikä tullut yhtään virhettä.

-- Ei alkuakaan. Nyt on sinun vuorosi. Pieni piika, päästäppä nyt

luku.

Kaisan jokapäiväinen tinka oli oppia luettava luku ulkoa. Asettaen

korviinsa peukalot ja etusormet silmäluomille, kuten muistia

ponnistaissa oli tottunut tekemään, luki hän luvun juoksevasti ulkoa.

-- Oh, sinä laskit kuin aisakellolla.

Päivän helle oli tällä välin muuttunut vilpoisaksi ja ihanaksi

illaksi. Lasten mieli virkeni, ilo ja hupi puhkesivat esille; he

jäivät petäjän juurelle kisailemaan ja leikkiä lyömään.

-- Tuon kävyn tahtoisin minä alas sinulle. Jukka heitti kivellä

männynlatvaan, mutta ei osannutkaan käpyyn; se jäi kellertämään ylös.

Voi paimenen piimät! Niin suuri ja lihava käpy!

-- Ei se ole käpy, se on lammas, virkkoi Kaisa. -- Annetaan sen olla

siellä ja leikitään sen sijaan torpparia. Ole sinä emäntänä, minä

olen isäntänä; olkoon talvi, ja minä tulen surullisena metsästä

kotiin, sillä kirveeni lohkesi kuivaa oksaa lyödessä. Täällä päin on

ovi, josta minä astun sisään, mene sinä lähemmäksi mäntyä, siellä on

liesi, valkea ja...

-- Jukka, tule joutuin tänne, kuului samassa Karun huuto.

Lapset kavahtivat kuullessaan yrmeän äänen.

-- Mitähän tuo tahtoo?

-- Mene luokse, kun kerran käskee. Jukka meni Karua kohden, mutta hän

käveli hitain ja epäilevin askelin.

-- Mikä sinua takaisin kiskoo? Niinhän sinä liikut kuin myllyn

alimmainen kivi.

Nähtyään Karun kädessä hopearahan tuli Jukka rohkeammaksi.

-- Tässä minä olen, sanoi ja hyppäsi kutsujan eteen. Mihin minua

tarvitsette.

-- Juokse puotiin ostamaan nisusia tämän rahan edestä. Kara pudotti

hopearahan Jukan kouraan. Tuo pehmeitä ja juokse joutuun, Herttalan

isäntä tuli meille.

-- Kyllä minä juoksen ja joudun. Matkien vallatonta ja juoksuintoista

varsaa, tepasteli Jukka silmänräpäyksen ajan paikallaan ja lähti

sitte kipasemaan aika juoksua kylään.

Kauppias oli kahdenkesken Franssin kanssa puodissa. Muuan köyhä

emäntä oli juuri käynyt ottamassa tavaraa velaksi, ja Franssi

kirjoitti paraikaa emännän nimeä kapeaan kirjaan. Kauppias itse

ei kyennyt omaa nimeänsäkään kirjoittamaan, mutta hän pitikin

taitamattomuuttaan siinä suhteessa enemmän kunniana kuin häpeänä,

hän olikin kauppamies eikä kynämies. Köyhästä pojasta oli alkanut

ja rikkaaksi oli päässyt. Ensin teki kellokauppoja, joissa voitti

ja oppi pitämään omaa puoltansa, sitte osteli raavaita ja vaihteli

hevosia; niissä kaupoissa voitti enemmän ja oppi yhä taitavammaksi.

Kaikkia toimiaan seurasi loistava onni ja menestys. Tosin pahat ja

kateet kielet kertoivat, että hänen kukkaronsa, silloin kun hän tänne

kylään tuli ja kaupan alotti, oli vielä jokseenkin ohut ja laiha,

mutta ei sekään seikka ollut kuin kunniaksi. Se onkin mies, joka

köyhästä pojasta kynsii itsensä rikkaaksi mieheksi. Niitä miehiä on

harvassa.

-- Se on saanut paljo meiltä velaksi, sanoi kauppias Franssille.

Kirjoita kalliimman jälkeen eli kymmenen penniä korkohintaa

jokaiselle markalle.

-- Tietysti.

-- Joka velaksi ottaa, hänen täytyy aina maksaa enemmän.

-- Tietysti.

-- Ja tuskin siltä rahaa saakaan. Kirjoita vaan kymmenen penniä lisää

joka markalle. Ei kukaan korotta lainaile.

Kauppias tuli ovelle, avasi sen ja katseli ulos kylän pelloille;

eräällä oli jo leikattu ruista, ja kuhilaita oli saroilla taajasti.

Omituinen tyytyväisyys levisi hänen viekkaille kasvoilleen, kun

katseli suuria kuhilaita, joihin ilta-aurinko loi kultaista

hohdettaan. Niistä juuri heruu hyötyä hänellekin. Velkahiset myövät

viljaa ja tuovat rahat hänelle. Kelpaakin nyt myödä, sillä rukiita

ainakin tulee runsaasti. Kauroista ehkä tulee kato. Tulkoon.

Hänellä on vanhoja sata tynnyriä, ja niissä ovat rahat maanneet

hyödyttöminä kiinni jo lähes vuoden ajan. Mutta jos nyt sää pysyy

vielä kaksikin viikkoa yhtä kuumana ja kuivana kuin tähän asti, niin

kyllä keväällä käyvät kaurat kaupaksi. Melkein kylän jokainen isäntä

tarvitsee siementä peltoonsa. Silloin niistä sopii kaapata korot

ja korkojen korot. Ei se ole väärin. Saahan tarvitsevaa auttaa ja

avusta ottaa korvausta asianhaarain mukaan. Vihatuksi siitä tulee,

mutta mitä lukua siitä? Aina köyhät rikkaita vihaavat. Häntäkin

sanovat tuhmaksi, aasiksi ja moneksi muuksi. Totta puhuen ei hän

mikään kirjamies olekaan, mutta kaupan vaan osaa tehdä siinä kuin

joku toinenkin. Viisauskin on maailmassa monenlaista. Jos asiat

oikein ajatellaan juurta myöten, lienee hänellä parahinta laatua.

Jo pienenä poikana, silloin kun muiden tavallisten ihmisten järki

vielä makaa kapalossa, huomasi hän että ne ihmiset, jotka tekevät

raskainta työtä myöskin syövät kaunaisinta leipää; mutta ne, jotka

osaavat ostaa helpolla ja myödä kalliista, elävät herrakkaisesti ja

kuolevat rikkaina. Eläminen rikastumatta on jokseenkin samaa kuin

uiminen koskaan rantaa saavuttamatta, olkoon mies sitte kuinka viisas

tahansa; mieheksi hän on aina huono...

Köyhän emännän tili oli valmis korkohintoineen, kun Jukka tuli

puotiin. Franssi rupesi heti ilvehtimään, kysyen:

-- Mitä sinä ähmästät ja kenenkä kanoja olet ollut varkaissa?

-- Minä juoksin sen tavalla, vastasi Jukka, joka sanoista nolostui

pahanpäiväisesti. Enkä minä ole ollut kanoja varkaissa. Kotoa minä

tulin nisusia ostamaan; anna pehmeitä nisusia tämän rahan edestä.

-- Kenelle niitä viet? -- Karulle.

-- Onko siellä vieraita?

-- On Herttalan isäntä, ja minulla on kiire.

-- Pane sitte tuoreita, käski kauppias.

Ollen aina huvitettu Franssin sukkeluuksista, läheni hän Jukkaa ja

jatkoi ilvettä. Viekkaasti nauraen sanoi hän:

-- Kovin sinä olet äitisi näköinen, mutta kananvaras sinä sittekin

olet. Ei siinä auta mikään.

-- En ole. Jukalta oli vähällä päästä itku. Sen todistaa Klauskin.

-- Olet vainenkin, näkyyhän se silmistäsikin.

-- Ei näy, eihän Karukaan sitä sano. Anna pian nisut, minulla on

kiire.

-- Tuossa on. Franssi antoi paperiin käärityt nisut Jukalle. Tiedätkö

mikä muu sinä vielä olet, paitsi kananvaras.

-- En minä tiedä. Mikä muu minä vielä olen?

-- Sinä olet tuhkapöperö.

-- Älähän mitä...

-- Olet, tuhkapöperö niin sinä olet. Kauppias nauroi silmänsä

vesille. Moista sanaa ei usein kuulla vanhoilta markkinamiehiltäkään,

eikä sitä liioin ole kirjoissa eikä kansissa; ei sitä ole muualla

kuin Franssin viisaassa päässä. Ja yhden vuoden on veitikka vasta

käynyt kansakoulua. Isännät aina sanovat ett'ei Mikko mitään ymmärrä,

mutta nyt on Mikolla poika, viisas kuin pappi ja liukas kuin orava.

Kun Franssi tulee mieheksi, niin sitte näkevät, mikä on mitään.

Ihastuksissaan meni kauppias rouvallekin kertomaan, miten viisas ja

liukas heidän Franssinsa on.

Sillä aikaa kuin kahvi kiehui, puheli Herttalan isäntä Karun kanssa

ilmasta ja vuodentulosta.

-- Sitä kuumuutta, sitä kuumuutta, valitti Herttalan isäntä.

-- Niin, Jumala nähköön, huokasi Karu.

-- Kynnetyille pelloille on pouta kylläkin hyvää, se polttaa

laihatkin maat väkeviksi, mutta paratkoon ohraa, kauraa ja perunaa.

Jos tämmöistä ilmaa vielä riittää jonkun viikon, syö ruoste nekin

vähät, kun pelloissa nyt on.

-- Ja vielähän teidän toukonne joltakin näyttävät, mutta noiden

muiden raukkojen. Ei ole kuin peippa siellä, toinen täällä; nekin

muutamat kaatuelevat maanperiin.

-- Tulisi sade, niin versoisivat ja kasvaisivat.

-- Sataisi vähäkin, kyllä nousisi vilja teidän väkevistä pelloistanne.

Jukka samassa palasi puodista. Pantuaan nisuset pöydälle, meni hän

ovenpuoleen, istui Kaisan viereen ja virkkoi hiljaa:

-- Olethan sinäkin tullut tänne.

-- Karu kävi käskemässä ja sanoi, että Herttalan isännällä on asiaa.

Istu hiljaa nyt.

Klaun tultua pihalta tupaan, kääntyi keskustelu toiselle tolalle. Hän

tervehti Herttalan isäntää ja sanoi:

-- Tulitte kai leikkuuväkeä hakemaan.

-- Niin tulin.

-- Täältä niitä saattekin. Pyydämme Annin pitämään lasta, niin pääsee

Marikin.

-- Hyvä olisi.

Herttalan isäntä oli mies parhaassa miehuudessa. Vartalonsa oli

lyhyt ja lihava, käytöksensä arvokas, melkeinpä kopea. Kasvoissa

oli jotakin kylmää, joka vaati kunnioitusta ja vivahti tylyyteen.

Mutta Klaun kanssa puhellessa tuo kylmyys ja tylyys melkein kokonaan

katosi. Huoleton katse, ylhäisyyden ja mahtavuuden tunnusmerkki,

muuttui ystävälliseksi ja ääni ilmaisi, että kylmän kuoren alla oli

lämpöäkin, vaikka lujatahtoiset kasvojenpiirteet ja sukuylpeys sitä

jäähdyttivät melkoisessa määrässä.

Uudesta, vaaleanharmaasta lakista, joka hänellä oli päässä, ei Jukan

katse voinut kääntyä minnekään. Pienet pumpulat kelluivat leveän

lipun yläpuolella niin sievästi ja somasti, että katselijaa ihastutti

ja nauratti. Jukka aikoi juuri huomauttaa Kaisallekin sievistä

pumpuloista, mutta Herttalan isäntä samassa katsoi häntä silmiin ja

sanoi:

-- Sitelijöistä siellä sitte taitaa tulla puute. Eiköhän nuo

lapset...?

-- Joutavat tulla, keskeytti Karu; syövät laiskoinakin ateriasta

ateriaan.

-- Näinköhän tulisitte?

-- Kyllä minä tulen, sanoi Kaisa.

-- Ja minä myös, lisäsi Jukka.

-- En minä ilmaiseksi pyydä. Kun sidotte kumpainenkin kahden

leikkaajan perään, saatte viisikolmatta penniä päivältä. Teillä on

näppärät sormet ja notkea selkä.

-- Kyllä minä tulen, vakuutti Kaisa; ihan mielelläni.

-- Niin minäkin, vastasi Jukka: ihan halusta me tulemme.

-- Tottahan oman talon pellolle menemme, sanoi Karu ja kaatoi kahvia,

sen kerran kun sinne pääsemme. Juokaa, hyvä isäntä. Kerran taas

jouduitte meillekin; ette usein käykään.

Juotuaan kahvia lähti Herttalan isäntä pois.

Karu sitte kantoi kahvia Kaisalle ja Jukallekin, virkkoen samassa:

-- Tulkaa juomaan nyt. Kun hyviä vieraita tulee, saavat

saamattomatkin.

Kun olivat juoneet kahvia, tulivat lapset ulos ja istuivat

pitkähkölle kivelle myllyn viereen. Aurinko oli jo lähellä laskua,

puiden latvat vaan enää punertivat sen valossa. Jotenkin haikeasti

virkkoi Jukka:

-- Franssi sanoi minua kananvarkaaksi. Tiedätkö, mitä varten hän niin

teki?

-- Hän ilvehti taasen sinun maksollasi. Kun on lakitta, sanotaan

pilalla kananvarkaaksi.

-- Vai se siinä olikin. Eipä sitte Klaus suotta sanonutkaan minun

tehneen penteleitä, kun lakkini hukkasin.

-- Jos tuo mukama nyt hukkui tahi ei.

-- Älä puhu, se oli trikoota. -- Ja niin rumaa ja vanhaa.

-- Mutta mikä se tuhkapöperö sitte on?

-- Sanoiko hän sinua siksikin?

-- Sanoi.

-- Se on semmoinen hyvä ja rehellinen poika, joka ei tee kenellekään

vääryyttä, vaan jota toiset pojat pitävät pilkkanaan. Lopuksi käy

tuhkapöperön aina hyvin ja pilkkaajitten huonosti. Minulla on kirja,

jossa on monta juttua hänestä.

-- Mene oitis tuomaan kirja tänne. Minä tahdon lukea sitä nyt heti.

-- Ei nyt enään lueta, nyt mennään syömään ja maata, että jaksetaan

huomenaamulla nousta aikaisin ylös, Klaus tulee herättämään minua

ja sitte tulemme alas teille; ole vaan valmis. Iloista hypynsäveltä

laulaen lähti Kaisa juoksemaan kotiinsa.

Jukka istui vielä hetkisen yksin kivellä, mietti siinä yhtä ja toista

Oskarista ja Hurtastakin ja lähti sitte käymään polkua alas. Isä ei

ollut vielä tullut Herttalasta kotiin, ja tupa oli tyhjä, ikävä.

-- Aina se viipyy niin kauan iltaan. Voi että äidin piti kuoleman.

Syötyään leipää ja piimää meni Jukka maata ja nukkui heti, Aamulla

hän heräsi Klaun iloiseen ääneen.

-- Ylös, sanoi tämä ja nosti Jukan istumaan. Herttalan emäntä käski

sanomaan sinulle, että heillä on jo aamukahvit valmiina.

Miekkonenkin nauroi omaan tapaansa hiljaa ja pehmeästi.

-- Entä Kaisa ja Mari?

-- Menevät edellä. Joudu, joudu.

Jukka tuli pian valmiiksi lähtemään.

Herttalan isäntä oli saanut haalituksi leikkuuväkeä pellolleen

kolmattakymmentä henkeä, joten niitä riitti neljään sarkaan.

Palvelijain ehdotus, ett'ei mitään kilpailua pantaisi toimeen ennen

kuin vihoviimeisissä saroissa, hyväksyttiin aamulla yksimielisesti.

Kun olki yli koko pellon oli yhtä vahvaa, sarat yhtä leveitä, ja

kun ei kilpailua ollut kysymyksessä, pysyivät leikkaajat suorassa

viivassa. Toramäkeläiset olivat sijoittuneet niittämään yhdessä.

Jukka sitoi Klaun ja Marin perään, ja Kaisan edellä niitti Karu ja

Herttalan nuorempi piika; kuhilaita teki Miekkonen.

Alussa tahtoi Jukalle jäädä luokoa, mutta pian hän oppi vetämään

sitomat sukkelasti kiinni ja pysymään Kaisan rinnalla. Sitte työkin

tuli hauskaksi. Tosin aurinko poltti kaulaa ja käsivarsia, ja

sänkikin pisteli sääriin, mutta kaks' kuus' mokomista kiusoista.

Olihan viisikolmatta penniä kaunis ja kirkas hopearaha.

Aikaa myöten sormet kuitenkin tulivat ihmeellisen kipeiksi ja

aroiksi. Illalla leikkaajani hioessa sirppiä, sanoi Jukka Kaisalle.

-- En minä ymmärrä, mutta sormeni tulevat kovin kipeiksi.

-- Eikö sinua myöskin väsytä ja eikö myöskin tee mielesi lähteä

kotiin? ivasi Kaisa.

-- Ei minua liiaksi väsytä eikä minun tee mieleni kotiin, mutta

sormeni ovat kovin kipeät.

-- No näytä nyt niitä.

Jukka näytti oikean kätensä sormia; niissä kynsilihat olivat

halkeilleet, ja halkeamista tirskui veri.

-- Kiesus poika sinua! Mitenkä sinä sidot?

-- Samalla lailla kuin sinäkin, mutta en minä ymmärrä miksi sormeni

menevät ihan rikki.

Kaisa otti käteensä Jukan sitoman; side oli kiristetty lujaan

niinkuin vanne astian ympäri.

-- Eihän tämä enää ole sitomista, tämähän on kuristamista. Ihme että

on sormissasi enää kynsiäkään jäljellä. Koetapa minun sitomiani.

Jukka koetti Kaisan sitomaa; sen side oli höllällä, joten sai

tuskatta sormet väliin.

-- Sido sinäkin niin.

-- Mutta kun isä aamulla opetti meitä, käski hän vetämään siteen

lujasti kiinni, ja sen kuulit sinäkin.

-- Vaikka käski, ei hän tämmöisiksi tarkoittanut. Eihän kenenkään

kädet rautaa ole.

-- Mutta jos tulevat liian hölliä.

-- Eivätkä tule. Ja kyllä isäsi sitte muistuttaa, käsitteleehän hän

jokaista sitomaa. Tottele nyt vaan, muuten hukka sinut perii. Kotona

panemme talia sormiisi, niin paranevat jo huomiseksi.

Luottaen Kaisaan alkoi Jukka enemmän noudattaa kohtuutta työssään;

hän ei enää vetänyt sidettä kovin kireälle, mutta ei jättänyt liian

höllällekään; siten sitomat tulivat parahiksi hyviä ja työ kävi

kahta helpommin. Iltaviileässä ei hiki enää kirvellyt niskassa, eikä

aurinkokaan polttanut käsivarsia; sänkikin lauheni pehmeäksi, joten

ei pistellyt kipeästi sääriin.

Isäntä itse tuli illalla käskemään väkeä työstä pois. Sitomat

lyötiin miehissä kokoon, ja ensimmäinen leikkuupäivä oli illassa.

Klaun rinnalla käveli Jukka tupaan. Oskari ja Hurtta olivat kokonaan

unhottaneet vanhat vihat, koska luistivat luunsa kiireimmiten

kamariin; Jukan punaisenkirjaviin sääriin toki loivat ohi mennessään

altakulmaisen silmäyksen.

Ensimmäisinä leikkuupäivinä ei tapahtunut ilmassa mitään muutosta.

Taivas oli aina yhtä huikaisevan sininen, helle aina yhtä kuuma ja

rasittava, mutta viidennen päivän ehtoolla laski aurinko pilveen.

Leikkuuväki siitä päätteli, että Eliaan poudat vihdoinkin olivat

lopussa, ja sade tulossa. Samat sanat lausui Herttalan isäntäkin,

silmäillen ruispellolle, jossa leikkaamatonta alaa oli vaan enää

kapea kaistale.

Seuraava päivä oli viimeinen. Kapeasta kaistaleesta ei jäänyt

iltapuolen työksi muuta kuin neljä pitkää sarkaa; niissä siis tuli

kilpailun tapahtua. Päivällistä ei huoattu lainkaan, vaan mentiin

heti syötyä pellolle, hiottiin sirpit ja alettiin leikkuu niinkuin

yhdellä sanalla.

Jo kilpailun alussa joutui Jukka haltioihinsa; hyöri ja pyöri Klaun

kantapäillä, hokien yhtenään:

-- Vetäkää, vetäkää, että voitamme.

Kotvasen aikaa näytti epävarmalta, minkä saran väki voittajana ehtisi

päähän, mutta ennen pitkää se jo näkyi. Herttalan isäntärenki,

niittäen vierisarkaa niinkuin Toramäkeläisetkin, ennätti jo

puolivälissä edelle muita; Klaus oli jäänyt hiukan jäljelle hänestä,

ja keskimmäisten sarkain etumiehet noin pari syltä jäljelle Klausta.

Kilpailu oli enemmän totta kuin leikkiä; jokainen leikkasi voimainsa

takaa ja sirpintäydeltä. Saran juostessa loppua kohden kuin hiljainen

virta, kiihtyi into; leikkisanaa ei lausuttu, pilviä ei kurkisteltu.

Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin olki, joka rouskui ja paukkui

leikkaajain käsissä, ja Jukka, joka hyöri ja pyöri Klaun ja Marin

kantapäillä, hokien yhtenään:

-- Vetäkää, vetäkää, että voitamme.

Klaus niitti kuin vihollinen, ja Karu, kylän kuulu leikkaaja hänkin,

rouhasi olkea kumoon tunnetulla taidollaan, mutta sitteki näkyi

isäntärengin väki pääsevän voittajiksi. Viiva hänestä Klauhun pysyi

vinossa ehkä noin sylen verran; keskimmäisten sarkain etumiehet

pysyivät toistensa rinnalla, mutta matka heidän ja Klaun välillä oli

venynyt toista vertaa pitemmäksi. Siis varsinainen kilpailu oli vaan

enää Toramäkeläisten ja isäntärengin joukon välillä. Viimeksimainittu

oli jo voitosta varma, kun sokea onnetar äkkiä tuli väliin ja

muutti pelin. Leikkaajan eteen tuli lyhyt kappale tuulen hasamaa

olkea, jossa oli pyörylöitä ja pesiä toinen toisensa vieressä.

Viivyke ei ollut suuri, mutta ennenkuin siitä selkesivät ja pääsivät

tasalakoiseen olkeen, oli viiva Klaun ja isäntärengin välillä

muuttunut vinoksi päinvastaiseen suuntaan.

Voitonpuolella olleet huomasivat onnettaren oikullisuuden, mutta

eivät siltä antauneet epätoivoon; he rynnistivät kahta uljaammin

eteenpäin.

Olki taas rouskui ja paukkui leikkaajan käsissä. Ja Jukka hyöri ja

pyöri Klaun ja Marin kantapäillä, hokien yhtenään:

-- Vetäkää, vetäkää, että voitamme.

Voitto oli neulankärjessä; olkien takaa näkyi jo neularuoho sarkain

päissä. Klaun sirppi ensiksi koski pientareen kasteheinää, sitte

Karun ja Herttalan piian; Mari vielä kumartui kerran, ja sarka oli

lopussa. Klaus ojensi selkäänsä ja katsoi isäntärengin saralle.

Siellä leikattiin vielä Marin jälkeen ... kolme sormausta!

Toramäkeläiset olivat voittaneet.

-- Hyviä olimme. Isäntärenki tuli voittajain saralle ja tarjosi

Klaulle tupakkia piippuun. Tuo poika perhana teille voiton toi. Viime

vuonna ei sitä ollut ja...

-- Silloin te voititte. Jukka niin voiton toi.

-- Kolmatta tuntia kesti tämä tanssi.

-- Ja pyöritys. Mutta minne aurinko on meiltä mennyt?

Nyt vasta oli aikaa tarkata säänmuutosta. Taivas oli vetäytynyt

siniseen pilveen ja pilvet kulkivat matalalla.

-- Tulee sade.

-- Tulee kuin tuleekin.

Vanha ja kaunis tapa vaati, että rukiinleikkuu piti lopetettaman

hoi-huudolla. Isäntärengin ja Klaun ympärille keräytyi siis

leikkuuväki, ja pian kuului voimakas hoi-huuto kuusi kertaa

Herttalan pellolta yli koko kylän. Huudon ajalla ilmaantui isännän

lyhyt vartalo kartanolle, ja uusi, vaaleanharmaa lakki kohousi

ylös ilmaan jokaiselle huudolle. Kepein askelin lähti leikkuuväki

käymään isäntää kohden. Jokainen tiesi, että Herttalassa pidettiin

leikkuunlopettajaiset varsinaisen juhlan arvoisina; makeata ja

karvasta ei silloin tavallisesti puuttunut pöydältä. Se oli isännän

tahto ja kunniaksi emännälle.

-- Huusitko sinä kaikki kuusi kertaa yhtä kovasti? kysyi Jukka

Kaisalta, kun astelivat ylös taloa kohden.

-- Huusin kai. Miksi sitä kysyt?

-- En minä huutanut lujasti kuin viisi kertaa, hopearahoille vaan,

näetsä. Tästä päivästä ei saada muuta kuin kuparia, enkä minä...

-- Nyt sinua taas hassuttaa.

Entistä enemmän oli tällä kertaa varustettu ruokaa ja juomaa

Herttalan pöydälle. Leikkuuväki kävi niihin rohkeasti käsiksi, ja

vilkas puhelu syntyi ruokapöydässä. Isäntä itse piti varalla, että

jokainen nautti.

-- No Miekkonen, kaada itsellesi, sanoi hän samanlaisella äänellä,

jolla oli puhutellut Klautakin Karun luona. Ja kaada sinäkin Klaus;

ottakaa jokainen. Kylän pelloilla on leikkuu vasta parhaassa alussa.

Kahvia juotiin ruo'an edellä ja jälkeen; Helma ja emäntä sitä

tarjoilivat -- Oskari oli mennyt Franssin ja Hurtan kanssa oravia

ampumaan kaaripyssyllä -- ja Helma hoputti Jukkaa ottamaan rinkilän

lisäksi korppuakin. Hän oli kaunis tyttö ja ijältään Jukan

vanhuinen. Kasvojenpiirteet tosin pyrkivät olemaan kylmät kuin

isänkin, mutta silmissä oli jotaki lapsellista ja lempeätä, joka

lauhdutti piirteiden kylmyyttä. Kun äidin silmä vaan vältti, oli hän

vielä lapsi, jota huvitti palvelijain nauru ja lasten määkiminen.

Mutta saaden ani harvoin elää ominaista sielunelämää, tukehtui

luonnollisuus, lapsellisuus. Äidin suurellinen esimerkki vaikutti

vahingollisesti nuoreen sydämeen, ulkonainen kiilto ja loisto

turmelivat aikaisin puhtaan mielen. Kauniita kenkiä opetettiin

ihailemaan ja arvossa pitämään, rikkaita toisin kohtelemaan kuin

köyhiä. Äidin opetuksen mukaan osasi Helma jo erottaa paremmat

ja huonommat ihmiset toisistaan; rikkaat olivat parempia, köyhät

huonompia. Se oli peruskivi elämänviisaudessa. Mutta vaikka Helmalle

oli sataan kertaan sanottu, että hymyillessäkin piti muistaa erotus,

tuli joskus silmänräpäyksiä, jolloin hän unhotti äidin kaikki opit ja

neuvot ja oli lapsi niinkuin ikänsä vaatikin. Semmoinen silmänräpäys

tuli äskenkin, kahvia tarjotessa Jukalle.

-- Ota enemmän, käski Helma luontaisella lapsellisuudellaan. Ota tuo

pala, jossa on kolme rusinaa.

-- Helma! torui heti emäntä. Ethän anna rauhassa...

-- No kun ei se ota korppuakaan, vastasi Helma punastuen ja hämille

joutuen.

Iloisin silmänräpäys, ainakin Jukalle, oli se, jolloin isäntä avasi

rahakukkaronsa ja rupesi maksamaan päiväpalkkoja. Hän alottikin

Jukasta, laskien tälle kouraan puolitoista markkaa hopeata.

-- Siinä on kuusi rahaa, sanoi hän samassa, ett'et sekaannu laskuissa.

-- Kiitoksia, hyvä isäntä, vastasi Jukka, pahoitellen heti

mielessään, ett'ei huutanut kuudettakin kertaa lujasti.

Tuli sitte Karunkin vuoro, mutta jalomielisesti hylkäsi hän rahat.

Jos ottaisi makson, ei kehtaisi enää katsoa isäntäväkeä silmiin.

Lähimmäisen rakkauden vuoksi olikin tullut leikkaamaan, eikä palkan

vuoksi. Ystävyys vaan pysyisi heidän välillään muuttumatonna, ei

muusta lukua...

Klaus veti suutaan nauruun, mutta emäntä käski Karun kamariin. Sinne

meni Helmakin, huulet hienossa hymyssä, astunta kaiken kauniina.

Äidin opetukset kantoivat väliin hedelmiäkin!

Peläten tulevansa puolihutikkaan, kuten muut miehet jo olivat,

joll'ei ajoissa katsoisi eteensä, lähti Klaus joukkoineen pois. Sen

verran oli hänkin jo nauttinut, että mielikuvituksensa oli herkempi.

Se lensi kuhilaista, joita Herttalan pelto oli täynnä, syksyyn ja

talveen, jolloin mylly pyörii yöt päivät huiman tuulen käsissä, ja

viljakuorma tulee myllyn eteen ennenkuin toinen vielä ehti poiskaan.

-- Kuule, Mari, sanoi hän lämpöisellä äänellä. Minä kuolen myllärinä,

myllyn isäntänä, tarkoitan minä. Siinä ei auta...

-- Myllärin renkinä sinä pikemmin kuolet.

-- Ei, perhana vieköön. Myllyn isäntä minusta tulee. Rintani alla soi

semmoinen sävel niin selvästi.

-- Kuka sinulle antaa myllyn? Karu peri omansa ostokaupalla. Kyllä

hän pitää huolen, ett'et sinä eikä kukaan muu sukulainen peri

penniäkään. Jotkut puhuvat että testamentti on jo tehty.

-- Kai se onkin. Enkä minä odotakaan perinnön kautta myllyä, mutta

minä ostan rahalla. Kerran tulee joku onnenpotkaus, joka minusta

tekee myllyn isännän, tulee, perhana vieköön, niinkin. Se sävel soi

rintani alla niin selvästi.

-- Älä turhia puhu. Mylly maksaa paljo. Kodin kohdalla erosi Jukka

joukosta ja meni maantietä kylään päin. Kaisa silloin huusi:

-- Minne sinä menet?

-- Puotiin; ei ole vielä läheskään ilta.

-- Odota, minäkin tulen.

Rouva oli Ainun kanssa puodissa, ja heillä oli tärkeä asia

ratkaistavana. Herttalan emännän nimipäivä oli nimittäin seuraavana

huomisena, ja lahja, jonka hänelle tällä kerralla antaisivat, oli

vielä kiistan alaisena. Kankaita ja lasitavaroita oli nostettu alas

tiskin täydeltä; rouva itse mieli antaa lahjaksi lasitavaraa, mutta

Ainu tahtoi, että lahjan piti välttämättä olla kangasta. Rouva siihen

vihdoin suostui.

-- Jos kangasta annamme, ei muu sovi kuin tuo musta tylli, virkahti

hän ja alkoi nostelemaan tavaroita jälleen paikoilleen.

Hänessä huokui koko olento hienoutta ja herramaisuutta, kauniista

puvusta alkaen punajauhoitettuihin poskiin saakka. Kerran oli

hänelläkin ollut kurjat päivänsä elettävänä, mutta ne pysyivät

hyvästi salassa. Täällä ei kukaan tietänyt, että hieno rouva olikin

mökistä kotoisin, ja että hän nuorena tyttönä lankesi pois siveyden

tieltä ja läksi häpeäänsä pakoon kotiseudulta kauas kaupunkiin;

siellä sitte elätti itsensä pesijättären raskaalla ammatilla. Mutta

pian onnettomuus vaihtui onneksi, kurjuus rikkaudeksi. Lapsi kuoli

puolen vuoden vanhana, ja heti sen jäljestä viskasi sattuma hänet

Mikon läheisyyteen. Heti ensimmäisenä silmänräpäyksenä tunsivat

molemmat sydämessään taivaallisen äänen sanovan, että he ovat luodut

toisiansa varten. Mikko oli kyllääntynyt kulkijan elämään ja kiirehti

vihille. Sitte he hommasivat paperinsa hyvään järjestykseen ja

lähtivät matkustamaan yli yhdeksän meren, kahdeksan kaupungin. Onnen

suosimina löysivät he täällä rauhallisen kylän, jonka yksinkertainen

väestö ja omituiset olot olivat omiaan alkavalle kauppiaalle. Paitsi

Mikkoa, eivät täällä muut kuin kirkonkirjat -- ja nehän eivät osaa

puhua -- tienneet rouvan kirjavasta elämästä. Monikin, ja niiden

joukossa Herttalan emäntä ensimmäisenä, uskotteli itselleen, ett'ei

rouva saattanut olla syntyisin talonpoikaisista vanhemmista, koska

hän käytti ylenmäärin hajuvesiä, vallitsi miehensä ja piti piikansa

kovassa kurissa.

-- Tylliä niin annetaankin. Ainu otti kyynärän ja rupesi mittaamaan

kangasta Herttalan emännälle nimipäivälahjaksi.

Kun Jukka ja Kaisa tulivat puotiin, muuttui rouvan muoto ynseäksi,

kiukkuiseksi. Hän kadehti ja vihasi sydämensä pohjasta Kaisaa.

Köyhä kerjäläistyttö pyrki olemaan sievempi kuin hänen oma Ainunsa.

Kaisatta olisi Ainu Helman jäljestä kylän kaunein tyttölapsi. Mutta

raiska on tiellä. Sillä on suu pienempi, otsa ja kaula valkoisempi,

kulmakarvat kauniimmat, säännöllisemmät. Ja niinkuin hyvälläkin, on

sillä aina puhdas ja sievä puku, vaikka rohtiminenkin kelpaisi raukan

ruumiin verhoksi. Sille sopii värikin mikä tahansa. Likaisenkeltainen

kretonki, jota hän tahallaan sille keväällä kaupitti, näyttää nyt

vaatteena peräti sievältä. Ja Ainulle kuin ei tahdo mikään väri

sopia. Entä käytös sitte? Se vasta vihaksi pisti, sillä siinäkin

oli hän Ainun täydellinen vastakohta; ei koskaan pyrähdellyt eikä

töllistellyt suu auki. Ujosti, mutta vapaasti puhui ja nauroi, tuli

ja meni. Jos se poloinen olisi varakkaasta kodosta, ei olisi kellään

sanan sanomista, mutta...

-- Mitä sinä tahdot? rouva melkein tiuskaten kysyi Kaisalta.

-- Virkkaneulan ja yhden kyynärän tuota kangasta esiliinaksi.

Jukka oli monissa ajatuksissaan ja hän ihan sävähti kun rouva repäisi

kankaan poikki.

-- Entä sinä? Rouvan ääni oli jo ystävällisempi, ja hän katsoi

nauraen Jukan rohtuneita käsivarsia. Onko sinullakin rahaa ostaa

jotakin?

-- On minulla yhtä paljo kuin Kaisallakin. Paljoko nuo vaaleanharmaat

lakit maksavat, nuo, joissa on lipun päällä pumpulat.

-- Neljä markkaa?

-- Voi sinun pojat! Entä nuo mustat samettilakit?

-- Ne ovat helppoja. Rouva valitsi joukosta sopivan samettilakin ja

pani sen Jukan päähän. Markka niiden oikea hinta on, mutta sinulle

myön halvempaan; saat yhdeksästäkymmenestä pennistä.

-- Taitaa näyttää sievältäkin.

-- Näyttää maarkin. Sitä sopii pitää suven talven kanssa, eikä se

tunne likaansa niin pahasti kuin nuo vaaleanharmaat.

-- Mutta ei ole pumpuloita. Neljäkö rahaa siihen sitte menee? Jukka

avasi vasemman nyrkkinsä, jossa piti hopearahoja.

-- Neljä siihen menee, ja takaisin saat vielä kymmenen penniä.

-- Antakaa sen edestä vaikka rintasokuria. Rouva antoi Jukalle

nyrkinkokoisen sokurinkappaleen. Lähteissä muisti Kaisa jättää

hyvästi, mutta rouva vaikeni, käänsi selkänsä lapsiin, ja rupesi

puhelemaan Ainun kanssa.

Kotiin mennessä murenteli Jukka sokuristaan kappaleita Kaisalle;

yhdessä tuumivat mitä jäljellä olevilla rahoilla ostaisivat.

Kaisallakin oli vielä joku penni taskussa, ja hän ehdotteli,

että ostaisivat jäännöksillä jonkinlaisen kuvakirjan yhteiseksi

omaisuudeksi. Tottuneena suostumaan Kaisan tahtoon kaikissa vaikeissa

seikoissa, sanoi Jukka:

-- Se sopiikin. Klaus menee tällä viikolla kaupunkiin Karun

juottovasikkaa ja kanoja myömään, annetaan sille rahat.

-- Kyllä se osaa ostaa.

Toramäen lähellä yllätti heidät sade; suuria pisaroita alkoi

putoilemaan taivaasta.

-- Juoskaamme, ett'ei kastu sokuri ja uusi lakkini.

He juoksivat kaikin voimin kotoa kohden.

-- Tule meille sateensuojaan, sanoi Jukka, kun ehti kodin ovelle;

katsellaan tarkemmin sun kangastasi.

-- Kyllä.

Kaisa meni Jukan kotiin. Lattialle oli ripustettu tuoreita lepän ja

koivun oksia; hyvä haju lemusi huoneesen.

-- Mummo on taas käynyt täällä.

-- On se käynyt.

-- Istumme nyt lattialle ja katselemme sun kangastasi.

He asettuivat istumaan lattialle; Jukka katseli ja kiitteli

kangasta, Kaisa samoin lakkia. Sokurilohkare oli heidän välillään, ja

siitä molemmat haukkoilivat tuon tuostakin.

Mutta ulkona rupesi satamaan yhä rankemmasti; moniaan minuutin

perästä juoksi vesi virtana maantiellä.

Minä olen täällä niinkauan kun sade menee ohitse. Kaisa laskihe

kyljelleen ja asetti kätensä päänalaiseksi.

-- Ole vaan... ja syö sokuria niin paljo kuin mielesi tekee. Jukan

silmät olivat jo ummessa, ja hän hetkahti Kaisan viereen.

Vielä muutama silmänräpäys, niin nukkuivat molemmat sikeintä unta.

* * * * *

Loppupuolen kesää ja koko syksyn sateli melkein lakkaamatta. Ken

kiirehti, hän ehti saamaan rukiin kunnolliseen kylvöön, mutta ken

hidasteli, odottaen poutaa ja kylvöpeltojen valahtamista, hänen

täytyi lopulta pöpertää siemenen läpimärkään maahan. Taivas oli

kummallisen hereä satamaan. Ohuesta ja pienestäkin pilvestä,

josta poutaisilla ajoilla olisi ollut turhaa toivoa pisaraakaan

vettä, riitti runsas sade kastelemaan maita ja viljoja. Kylän

pelloilla orastuivat ruiskuhilaat, ja kaura ja ohra, jotka aroissa

ja laihemmissakin maissa olivat versoneet jotakuinkin kauneiksi,

homehtuivat ja mätänivät syksyllä keoissa.

Mutta Herttalan viljat saatiin hyvissä ajoin korjuun. Talossa oli

kaksi suurta riihtä, vankka työväki ja järkevä isäntä. Kun pahimmat

syksysateet alkoivat, olivat pellot tyhjät ja hinkalot hyvää viljaa

täynnä. Ruis oli myös ennätetty kylvää kuivaan maahan. Heti leikkuun

loputtua käytiin kylvöön käsiksi, vaikka vähä satelikin joka päivä.

-- Rikkaalla on rikkaan onni, sanoivat ne, jotka turhaan odotettuaan

poutaa, lopulta kylvivät sateessa ja kurassa.

Perunain kanssa oltiin tekemisissä Herttalassakin. Niitä oli kylvössä

paljo, ja päiväväkeä oli milt'ei mahdoton saada, sillä ketään ei

haluttanut mennä rypemään kuraisille saroille; jokainen kiitti

Luojaansa, että sai omat vähänsä pois maasta mätänemästä.

Mutta kun Jukka kuuli Oskarin lähteneeksi kansakoulua käymään

kirkonkylään, meni hän Herttalan pellolle perunoita kaivamaan.

Paljasjaloin ja vanhat vaaterievut yllä hän siellä ryömi mullan

ja saven sisässä, huolimatta tuulesta tai sateesta, kylmästä tai

kurasta. Muista oli työ surkeata, mutta Jukasta se oli vallan

hauskaa. Milloin löysi tavallista suuremman perunan, heti sitä

näytteli muillekin, hokien samassa:

-- Katsokaapa tämmöistä, tässä vasta on poikaa.

Väki nauroi hänelle, ja isäntärenki vakuutti useat kerrat, että

Jukatta kuolisivat he pellolla ikävään ja lokaan.

Kyllä olikin työ kurjaa. Jos tunnin oli poutaa, niin jo toisen satoi

roiskui. Suojaan meneminen ei auttanut, sillä sitte olisi suurin

osa päivää mennyt hukkaan, ja perunat olisivat kentiesi jääneet

lumen alle. Ikäänkuin kiusantekeiksi oli sää mitä epävarmin. Joskus

oli aamulla kirkas ja kaunis pouta, mutta jo ennen puolta päivää

oli taivas yltänään pilvessä, ja ehtoopuolen sitte satoi tihrutti

levähtämättä.

Osalta vietiin perunoita kuoppaan, osalta kannettiin niitä nurmelle

suuriin läjiin, jossa sade ne huuhtoi toisaalta puhtaiksi.

Kun sitte olivat pari viikkoa kömpineet pellolla, ehtivät vihdoinkin

viimeiseen sarkaan. Siitä riitti vako kullekin. Jukka kilpaili yksin

ja voitti kaikki muut; kysyi sitte:

-- Hoilataanko myös?

-- Emme viitsi, vastasi isäntärenki. Olemme niin perhanasti

yskässäkin joka mies.

-- Työnsä oli Jukka tehnyt hyvin, mutta kylläpä sai palkankin

työn mukaan. Isäntä antoi hänelle käteen ihka uudet, mitan mukaan

tehdyt saappaat, ja emäntä toi koko kertamuksen Oskarin vanhoja

puolipitoisia vaatteita. Jukka kiitti kerran jokaisen kappaleen

osaksi ja virkkoi sitte:

-- Missä Helma on? Hän lupasi minulle koiranpennun.

Helma haettiin tupaan ja isäntä kysyi:

-- Oletko sinä luvannut Jukalle koiranpennun?

-- Olen, vastasi Helma arastelevasti ja hieman häpeissään.

-- No tuo tänne se nyt. Ei sanastaan saa minnekään mennä.

Emäntä aikoi ruveta nuhtelemaan Helmaa, mutta onneksi kauppiaan rouva

samassa astui portista pihaan. Emäntä meni vierasta vastaanottamaan,

ja nuhteet jäivät toiseen erään; Helma sai rauhassa etsiä

koiranpennun Jukalle.

-- Hoida sitä hyvin, varotti hän. Muista se.

-- Hoi, voi! Minä pidän sen niin hyvänä, ett'et uskokaan.

-- Minä sitte tulen teille katsomaan.

Tullen juuri kamarista tupaan kuuli emäntä Helman lupauksen. Ylpeästi

ja tuiskahuttaen kysyi hän:

-- Minne sinä menet?

Helma punastui ja pyörähti vasemman kengän korolla ympäri.

-- Piloja minä puhuin, sanoi hän nauraa virnistäen. En minä teille

tule.

Jukalta heti katosi rohkea iloisuutensa. Typerän näköisenä katseli

hän kiiltonahkaisella ruusulla koristettua, pientä kenkää ja sen

korkeaa, kaartavaa korkoa.

-- Mene kamariin tervehtimään rouvaa, emäntä taas tuiskahuttaen sanoi.

Helma heitti päänsä kauniisti kenoon ja meni. Samassa Jukkakin

muisti, että hän oli ollut päivämiehenä rikkaassa Herttalan talossa

ja saanut monenkertaisen palkankin käteensä.

-- Kiitoksia nyt kaikesta, sanoi hän vielä emännälle ja lähti tuota

pikaa ovesta ulos.

Pihalle näkyi Toramäki, petäjä ja Annin tupa. Heti meni Jukan

mielestä pois emännän ylpeä ääni ja Helman pienet kengät, korkeine

korkoineen ja kiiltonahkaisine ruusuineen.

-- Joka joutuisi pian Kaisan ja mummon luo.

Juosten koko matkan ehti Jukka pian kotiin. Siellä pesi hän silmänsä,

kätensä ja jalkansa, muutti ylleen vaatteet ja veti jalkaansa uudet

saappaat. Otti sitte käsivarrelleen koiranpennun ja lähti käymään

polkua ylös mäelle. Klaus oli menossa myllyyn, mutta nähtyään Jukan,

jäi hän seisomaan paikalleen.

-- Siinä poika, joka ei pelkää sadetta eikä poutaa. Klaus paiskasi

kättä Jukalle. Terve nyt.

-- Terve, terve.

-- Perin ovat uudet nuo saappaat, ja varret ulottuvat lähes polviin

asti. Klaus koetteli käsin saappaita. Kyllä sinä olet kova mies.

-- Aina vähäsen.

-- Tuletko näyttämään Kaisulle ja Marillekin.

-- Tulen, jahka ensin käyn mummon luona. Ilo syntyi Annin tuvassa,

kun Jukka sievissä tamineissaan astui sisään.

-- Ei nyt ihmeempää, miten sievät ja sopivat ovat, huudahti Anni tuon

tuostakin.

-- Taitaa ne olla sievät.

-- Ja omaa ansaitsemaasi on kaikki. -- Kaikki mitä näkyy.

-- Ja nyt sinulla on koirakin, sanoi Kaisa. Annatko minunkin pitää

sitä omanani?

-- Annan kai. Ei se täällä saa haukkua muita kuin...

-- Karua! Kuinka kauniilta nuo mustat täplät näyttävät sen

valkoisessa rinnassa.

-- Kaunis se on koko elävä.

-- Sillä on jo silmätkin.

-- Se on jo monen viikon vanha. Klaus sanoi, että se elää jo

vellilläkin vallan hyvin.

-- Keneltä sen siellä sait?

-- Helmalta. Se on toisinaan hyvin hyvä tyttö.

-- Oletko jo pannut sille nimeä?

-- Enkä ole. Jos sanoisimme sitä vaikka Jukaksi. Kun täällä

Toramäellä kerran on kaksi Kaisaa, olkoon kaksi Jukkaakin.

-- Eihän ihmisen nimi koiralle sovi. Mutta eiköhän Hukka sopisi sille

nimeksi?

-- Miks'ei sopisi? Ei nimi miestä pahenna, sanoo isä usein.

-- No sanotaan sitä sitte Hukaksi, tästä päivästä alkaen, että

tottuu. Hukka, Hukka!

-- Minä lasken sen lattialle, niin ruvetaan leikkimään sen kanssa.

-- Laske.

Sydämellinen leikki ja nauru alkoi. Anni herkesi työstään, laski

silmälasinsa pöydälle ja katseli lasten iloa. Jukka ja Kaisa eivät

kuulleet, kun hän hiljaa virkkoi:

-- _Oi onnellista lapsuuden aikaa!_