Elimet tai osat, jotka ovat tässä omituisessa tilassa, kantaen selvää
hyödyttömyyden leimaa, ovat luonnossa varsin tavallisia, vieläpä aivan
yleisiäkin. Olisi mahdotonta mainita ainoatakaan korkeampaa eläintä,
jolla ei ole jotakin surkastunutta elintä. Niinpä esim. imettäväisten
luokassa uroksilla on surkastuneet nisät; käärmeillä on toinen keuhko
surkastunut; lintujen alasiipeä voidaan syystä pitää surkastuneena
sormena, ja muutamilla lajeilla on koko siipi niin surkastunut, ettei
sitä voida käyttää lentimenä. Mikäpä on omituisempaa kuin se, että
hetulavalaan sikiöllä on hampaat, kun taas täysin kehittyneellä
valaalla ei ole suussaan ainoatakaan hammasta, taikkapa syntymättömän
vasikan yläleuassa olevat etuhampaat, jotka eivät milloinkaan puhkea
ikenistä.
Surkastuneiden elinten alkuperä ja tarkotus ilmenee selvästi useilla
eri tavoilla. On olemassa läheisiin sukulaislajeihin, vieläpä samaan
lajiinkin kuuluvia kovakuoriaisia, joilla on joko täysikokoiset ja
kehittyneet siivet tai pelkät kalvorudimentit, jotka usein ovat
peitinsiipien alla tiukasti yhteen juottuneina; tällaisessa tapauksessa
on mahdotonta epäillä, että rudimentit vastaavat siipiä. Surkastuneet
elimet säilyttävät toisinaan toimintakykynsä; niinpä esim.
urosimettäväisten nisien tiedetään toisinaan kehittyvän maitoa
erittäviksi. Lehmänsukuisten eläinten utarissa on säännöllisesti neljä
kehittynyttä ja kaksi surkastunutta nänniä; mutta kesyllä lehmällä nämä
jälkimäiset ovat toisinaan hyvin kehittyneet ja antavat maitoa. Kasvien
terälehdet ovat joskus saman lajin toisilla yksilöillä surkastuneet ja
toisilla hyvin kehittyneet. Kölreuter havaitsi risteyttäessään erästä
yksineuvoista kasvia, jonka hedekukissa oli surkastunut emi, erään
kaksineuvoisen lajin kanssa, jolla tietysti oli hyvin kehittynyt emi,
kuinka sekarotuisten jälkeläisten kukissa emi-rudimentti oli suuresti
kasvanut kooltaan; tämä osottaa selvästi, että surkastuneet ja
täydelliset emit ovat luonteeltaan olennaisesti toistensa kaltaisia.
Jollakin eläimellä saattaa olla täydellisesti kehittyneitä
elimistönosia, jotka kumminkin eräässä mielessä ovat surkastuneita,
nim. siinä, että ne ovat hyödyttömiä. Niinpä, kuten G H. Lewes
huomauttaa, tavallisen Tritonin eli vesiliskon poikasella on kidukset
ja se viettää elämäänsä vedessä; mutta Salamandra atra, joka elää
vuoristoissa, synnyttää täysinkehittyneitä poikasia. Tämä eläin ei
koskaan elä vedessä. Mutta jos avaamme raskaan naaraseläimen, näemme
sen sisällä poikasia, joilla on kehittyneet sulkamaiset kidukset; ja
vedessä ne uiskentelevat aivan kuin vesiliskon poikaset. Ilmeistä on,
ettei tämä vesieläin-organisationi ole missään yhteydessä eläimen
vastaisen elämän, yhtä vähän kuin niiden elinehtojen kanssa, joiden
alaisena se on sikiötilassa, se viittaa ainoastaan varhaisemmissa
sukupolvissa tapahtuneihin mukautumisiin ja toistaa erään esi-isien
kehityksessä esiintyneen vaiheen.
Kahta eri tehtävää suorittava elin voi surkastua siten, että se tulee
kokonaan kykenemättömäksi toista, vaikkapa tärkeämpääkin tarkotusta
täyttämään, ja voi kumminkin toisessa suhteessa säilyttää täyden
tehokkaisuutensa. Niinpä on kasveissa emin tehtävänä saada siitosputket
yhtymään sikiäimen sisällä oleviin siemenaiheisiin. Emin muodostavat
luotti ja sitä kannattava vartalo; mutta eräiden yhdysponsisten kasvien
hedekukissa, jotka tietysti eivät voi hedelmöittyä, on surkastunut emi,
jonka päässä ei ole mitään luottia. Kumminkin emin vartalo on hyvin
kehittynyt ja sitä verhoavat, kuten tavallista, karvat, joiden
tehtävänä on pyyhkiä siitepöly ympäröivistä toisiinsa liittyneistä
ponsista. Toisaalta voi elin surkastua varsinaiseen tarkotukseensa
kykenemättömäksi, mutta mukautua johonkin toiseen tehtävään. Niinpä
eräiden kalojen uimarakko näyttää surkastuneen kykenemättömäksi
täyttämään varsinaista tarkotustaan kellumiselimenä, mutta alkaneen
kehittyä hengityselimeksi eli keuhkoiksi. Monia muitakin tapauksia
voisi mainita. Käyttökelpoisia elimiä, olkootpa kuinka vaillinaisesti
kehittyneet tahansa, ei ole pidettävä surkastuneina, ellei ole syytä
otaksua, että ne aikaisemmin ovat olleet täydellisemmin kehittyneet. Ne
saattavat olla alkeellisessa tilassa ja kehittymässä suurempaa
täydellisyyttä kohti. Surkastuneet elimet sitävastoin ovat joko aivan
hyödyttömiä, kuten esim. hampaat, jotka eivät koskaan puhkea ikenistä,
tai ainoastaan pieneksi hyödyksi, kuten strutsin siivet, joita lintu
käyttää yksinomaan purjeina. Koska tällaisten elinten tuottama hyöty on
aikaisemmin, niiden ollessa vielä vähemmän kehittyneitä, ollut vieläkin
pienempi kuin nykyään, eivät ne ole voineet kehittyä muuntelun ja
luonnollisen valinnan kautta, joka vaikuttaa ainoastaan säilyttämällä
hyödyllisiä toisintoja. Ne ovat osittain säilyneet perinnöllisyyden
voimasta ja viittaavat aikaisempaan olotilaan. Usein on kumminkin
vaikeata tehdä erotusta kehittyvien ja surkastuneiden elinten välillä,
sillä me voimme ainoastaan analogian nojalla päättää, onko jokin
elimistön osa edelleenkin kehityskykyinen. Tässä tilassa olevat elimet
ovat aina verrattain harvinaisia, sillä tällaisilla elimillä
varustettujen eliöiden on tavallisesti täytynyt väistyä seuraajiensa
tieltä, joilla elin on ollut täydellisemmin kehittynyt, joten eliöt
tavallisesti ovat aikoja sitten kuolleet sukupuuttoon. Pingvinin siipi
on erittäin hyödyllinen uimuksena, ja voisi siis edustaa kehityksensä
alulla olevaa siipeä. Kumminkaan en usko asian laidan olevan tällaisen;
paljon todennäköisempää on, että se on surkastunut elin, joka on
mukautunut uuteen tehtävään. Apteryx linnun siipi sitävastoin on aivan
hyödytön ja siis täysin surkastunut. Owen pitää Lepidosirenin
yksinkertaisia hapsimaisia raajoja "elinten alkeina, jotka korkeammissa
luurankoisissa saavuttavat täydellisen funktiollisen kehityksensä".
Mutta Güntherin äskettäin esittämän mielipiteen mukaan ne
todennäköisesti ovat surkastuneita jäännöksiä. Ornithorhynchus eläimen
maitorauhasia voi pitää kehityksensä alulla olevina eliminä, jos vertaa
niitä lehmän utareihin. Eräiden siimajalkaisten munaohjakset, jotka
eivät enää kiinnitä munia ja ovat heikosti kehittyneet, ovat kehittyviä
kiduksia.
Surkastuneet elimet ovat hyvin alttiita muuntelemaan saman lajin
yksilöissä kehitysasteeseensa nähden ja muissa suhteissa. Läheisissä
sukulaislajeissakin on usein jonkin elimen surkastuneisuusaste hyvin
erilainen. Jälkimäisestä asiasta ovat hyvänä esimerkkinä samaan heimoon
kuuluvien naaras-yöperhosten siivet. Surkastuneet elimet voivat
täydelleen hävitä. Tällä tarkotamme sitä, että eräiltä eläimiltä ja
kasveilta kokonaan puuttuu eräitä osia, joita analogian nojalla
odottaisimme niillä tapaavamme ja joita toisinaan tavataan
epämuotoisilla yksilöillä. Niinpä useimpien Scrophulariaceae heimon
jäsenten viides hede on kerrassaan hävinnyt; kumminkin voimme päättää
viidennen heteen joskus olleen olemassa, koska monilla heimon jäsenillä
on tämän heteen rudimentti, joka joskus kehittyy täydelliseksi, kuten
välistä havaitaan tavallisella leijonankidalla. Etsittäessä jonkin osan
homologielimiä luokan eri jäsenissä ei mikään ole tavallisempaa -- eikä
myöskään, täydellisesti ymmärtääkseen osien keskinäisiä suhteita,
hyödyllisempää -- kuin rudimenttien löytäminen. Tämän osottavat
selvästi Owen'in julkaisemat piirrokset hevosen, härän ja sarvikuonon
jalanluista. Huomattava on, että surkastuneita elimiä, sellaisia kuin
valaiden ja märehtijöiden yläleuassa olevia hampaita, voidaan usein
havaita alkioissa, mutta että nämä myöhemmin täydelleen häviävät.
Yleisenä sääntönä lienee myöskin, että surkastunut osa on alkiossa
läheisiin osiin verraten kookkaampi kuin täysi-ikäisessä eliössä, joten
elin on varhaisella iällä vähemmän surkastunut, jos sitä ensinkään voi
pitää surkastuneena. Sen vuoksi sanotaankin usein täysi-ikäisen eliön
surkastuneista elimistä, että ne ovat pysyneet alkio-asteellaan.
Olen nyt maininnut surkastuneita elimiä koskevat pääseikat.
Miettiessään niitä täytyy jokaisen tuntea hämmästystä. Sillä aivan
samoin kuin järkemme sanoo meille, että useimmat osat ja elimet ovat
erinomaisesti sovelletut eräisiin tarkotuksiin, samoin ja yhtä selvästi
se sanoo meille, että nuo surkastuneet tai kehityksessään pysähtyneet
elimet ovat epätäydellisiä ja hyödyttömiä. Luonnonhistoriallisissa
teoksissa sanotaan tavallisesti surkastuneista elimistä, että ne ovat
luodut "symmetrian vuoksi" tai "täydentääkseen luonnon kaavaelmaa".
Mutta tämä ei ole mikään selitys, vaan ainoastaan saman asian
ilmaisemista toisin sanoin. Sitäpaitsi ovat sanat itsessään
ristiriitaiset. Boa constrictor'illa on takaraajojen ja lantion
rudimentit; jos nyt sanotaan, että nämä luut on jätetty "täydentämään
luonnon kaavaelmaa", miksi -- kysyy professori Weismann -- ne eivät ole
säilyneet muilla käärmeillä, joilla ei ole jälkiäkään näistä luista?
Mitä arveltaisiin astronomista, joka väittäisi kuiden kiertävän
elliptisiä ratojaan kiertotähtien ympäri "symmetrian vuoksi", koska
kiertotähdet kiertävät täten auringon ympäri? Eräs etevä fysiologi
selittää surkastuneiden elinten tehtävänä olevan erittää jotakin
elimistössä liian runsaasti olevaa tai sille vahingollista ainetta.
Mutta voimmeko olettaa, että se pienen pieni nystyrä, joka hedekukissa
usein edustaa emiä ja on muodostunut pelkästä solukosta, voi näin
toimia? Voimmeko olettaa, että myöhemmin häviävät rudimentariset
hampaat ovat hyödyksi nopeasti kasvavalle sikiötilassa olevalle
vasikalle poistamalla niin arvokasta ainetta kuin fosforihappoista
kalkkia. Kun ihmisen sormet ovat leikatut poikki, kasvaa joskus, kuten
tiedetään, sormentynkiin epätäydelliset kynnet, ja olisin aivan yhtä
valmis uskomaan, että nämä kynnentapaiset ovat kehittyneet erittämään
sarveisainetta, kuin että manaatin evässä olevat surkastuneet kynnet
ovat kehittyneet tätä samaa tarkotusta varten.
Polveutumis- ja muuntumisteorian kannalta surkastuneiden elinten
alkuperä on verrattain helposti selitettävissä ja tältä kannalta voimme
myöskin suureksi osaksi käsittää ne lait, jotka määräävät näiden
elinten epätäydellisen kehityksen. Kotikasvateillamme tapaamme
runsaasti surkastuneita elimiä; sellaisia ovat esim. pyrstöttömien
lintujen pyrstöntynkä, korvan jäännös korvattomilla lampailla, pienen
pienten liikkuvien sarvien esiintyminen sarvettomilla karjaroduilla,
etenkin, mikäli Youatt mainitsee, nuorilla eläimillä, sekä koko kukka
kukkakaalissa. Usein havaitsemme rudimentteja epämuotoisten eliöiden
eri osissa. Mutta epäilen, tokko mikään näistä tapauksista valaisee
niiden surkastuneiden elinten alkuperää, joita tavataan luonnontilassa
elävillä eliöillä, paitsi osottamalla, että rudimenttejä voi syntyä;
sillä tarjona olevat todisteet, tasapuolisesti punnittuina, osottavat
ilmeisesti, ettei lajeissa luonnontilassa tapahdu suuria ja äkillisiä
muutoksia. Mutta kotikasvattejamme tutkiessamme opimme, että osien
vähentynyt käyttö johtaa niiden ko'on pienentymiseen, ja tämä tulos on
perinnöllinen.
Elinten vähentynyt käyttö on todennäköisesti ollut pääsyynä niiden
surkastumiseen. Se johti siihen, että elin aste asteelta kävi yhä
pienemmäksi, kunnes se lopulta tyyten surkastui, kuten pimeissä
luolissa asustavien eläinten silmät ja valtameren saarilla elävien
lintujen siivet, lintujen, joita petoeläimet eivät koskaan ole
säikäyttäneet lentoon ja jotka lopulta ovat kokonaan kadottaneet
lentokykynsä. Samoin voi elin, joka eräissä olosuhteissa on
hyödyllinen, toisissa olosuhteissa käydä vahingolliseksi, kuten
pienillä, suojattomilla saarilla elävien kuoriaisten siivet. Tässä
tapauksessa luonnollinen valinta on edistänyt elimen ko'on
pienentymistä, kunnes elin lopulta on tullut vaarattomaksi ja
surkastunut. Jokainen elimen rakenteen -- tai tehtävän -- muutos, joka
voi tapahtua vähittäisin askelin, on luonnollisen valinnan vaikutuksen
alainen. Elin, joka muuttuneiden elintapojen johdosta on käynyt
johonkin tarkotukseen hyödyttömäksi tai vahingolliseksi, voi mukautua
toiseen tarkotukseen. Elin voi myöskin säilyttää yhden ainoan entisistä
tehtävistään. Elimet, jotka alkuaan muodostuttuaan luonnollisen
valinnan avulla ovat käyneet tarpeettomiksi, ovat usein muuntelevaisia,
koska luonnollinen valinta ei enää voi ehkäistä niiden muuntelua. Tämä
on täysin sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä luonnontilassa
havaitsemme. Sitäpaitsi, millä ikäkaudella käytön puute tai
luonnollinen valinta saaneekin elimen ko'on pienenemään -- ja tämä
tapahtuu tavallisesti kun eliö on saavuttanut kypsyytensä tai täyden
toimintakykynsä -- pyrkii perinnöllisyyden laki uudistamaan elimen
pienentyneessä ko'ossaan jälkeläisissä samalla täysikäisyysasteella,
mutta vaikuttaa harvoin alkioon. Tämä selittää meille surkastuneiden
elinten läheisiin osiin verraten suhteellisesti suuremman ko'on
alkiolla ja suhteellisesti pienemmän ko'on täysinkehittyneellä eliöllä.
Jos esim. täysi-ikäisen eläimen sormea on polvi polvelta yhä vähemmän
käytetty, riippuen muuttuneista elintavoista, tai jos jonkun elimen tai
rauhasen toiminta on yhä vähennyt, voimme otaksua sen ko'on pienenevän
eläimen täysi-ikäisillä jälkeläisillä, mutta alkion säilyttävän sen
miltei alkuperäisellä kehitysasteellaan.
Yksi vaikeus kumminkin jää jälelle. Kuinka voi elin, sittenkuin sitä on
lakattu käyttämästä ja sen koko tämän johdosta on suuresti pienennyt,
yhä vielä pienetä kunnes siitä on ainoastaan vähäinen tähde jäljellä?
Ja kuinka se voi lopulta kerrassaan hävitä? Onhan tuskin mahdollista,
että käytön puutteesta voi vielä senkin jälkeen, kun elin on kerran
lakannut toimimasta, olla jatkuvia seurauksia. Tämä seikka vaatisi
lisäselityksen, jota en kykene antamaan. Jos voitaisiin näyttää toteen,
että jokainen elimistön osa on taipuvaisempi pienenemään kuin kasvamaan
ko'oltaan, silloin voisimme käsittää, kuinka hyödyttömäksi käynyt elin
on riippumatta käytön puutteen seurauksista surkastunut ja lopuksi
kokonaan hävinnyt. Sillä silloin ei luonnollinen valinta enää ehkäisisi
ko'on pienenemiseen tähtääviä muunteluita. Hyödyttömien elinten
surkastumiseen on kenties osaltaan vaikuttanut tuo eräässä
aikaisemmassa luvussa selittämämme kasvunsäästön laki, jonka mukaan
elimistö mahdollisimman paljon säästää aineksia, jotka muodostavat
jonkin omistajalle hyödyttömän osan. Mutta tämän lain täytyy miltei
välttämättä rajottua pienentymisprosessin varhaisempiin asteisiin,
sillä emmehän voi olettaa, että esim. se pienoinen nystyrä, joka
jossakin hedekukassa vastaa emikukan emiä ja on muodostunut pelkästään
solukosta, voisi yhä edelleen pienetä tai kokonaan hävitä ravinnon
säästämiseksi.
Koska siis rudimentariset elimet, millä tavoin ne lienevätkin
surkastuneet hyödyttömiksi, kertovat aikaisemmasta olotilasta ja ovat
säilyneet yksistään perinnöllisyyden voimasta, käsitämme hyvin
genealogisen jaotuksen kannalta katsoen, miksi systematikot ovat usein,
määrätessään eliöiden paikan luonnollisessa järjestelmässä, antaneet
surkastuneille elimille yhtä suuren tai vielä suuremmankin arvon kuin
fysiologisesti tärkeille elimille. Surkastuneita elimiä voi verrata
jonkin sanan kirjoituksessa säilyneihin kirjaimiin, joilla ei enää ole
mitään äännearvoa, mutta jotka vielä ilmaisevat sanan johdon.
Muunteluteorian kannalta ei siis surkastuneiden, epätäydellisten ja
hyödyttömien elinten olemassa-olo, eipä niiden täydellinen
häviäminenkään suinkaan esiinny meille minään outona pulmana, kuten
vanhan luomisopin kannalta, vaan seikkana, joka on sopusoinnussa
teoksessamme esitettyjen käsitysten kanssa.