Olen tässä luvussa koettanut osottaa, kuinka siinä mainitsemani seikat
-- kaikkien olentojen ryhmittyminen toistensa alaisiksi ryhmiksi;
niiden sukulaisuussuhteiden laatu, jotka yhdistävät kaikkia eläviä ja
sukupuuttoon kuolleita eliöitä monimutkaisin, säteittäisesti
haarautuvin ja kaartelevin viivoin muutamiksi harvoiksi suuriksi
luokiksi; säännöt, joita luonnontutkijat noudattavat, ja vaikeudet,
joita he kohtaavat jaotellessaan olioita; konstantisille ja
vallitseville tunnusmerkeille annettu arvo, olivatpa sitten
tärkeitä tai vähäpätöisiä, tai, kuten surkastuneet elimet, aivan
merkityksettömiä; analogisten ja adaptivisten sekä todellisesta
sukulaisuudesta johtuvien ominaisuuksien eriarvoisuus -- tarjoutuvat
kaikki luonnollisina seurauksina, jos oletamme sukulaismuotojen olevan
yhteistä alkuperää sekä toisintuneen muuntelun ja luonnollisen valinnan
vaikutuksesta, ottaen samalla lukuun sukupuuttoon-häviämisen ja
ominaisuuksien erilaistumisen. Arvosteltaessa tätä käsitystä eliöiden
luokituksesta muistettakoon, että polveutumisaatteen nojalla on
poikkeuksetta luettu yhdeksi lajiksi lajin eri sukupuolet, ikäasteet,
dimorfiset muodot ja tunnustetut muunnokset, huolimatta siitä, kuinka
paljon ne eroavat toisistaan rakenteeltaan. Jos sovellutamme
laajemmalle tätä polveutumisaatetta -- joka tarjoaa ainoan selityksen
organisten olentojen yhtäläisyyteen -- käsitämme, mitä luonnollisella
järjestelmällä tarkotetaan; se on geneologiseksi tarkotettu
järjestelmä, jossa nimitykset "muunnos", "laji", "suku", "heimo",
"lahko" ja "luokka" osottavat saavutettuja eroavaisuusasteita.
Tämä käsitys, että lajit polveutuvat toisistaan muuntumalla, selittää
useimmat morfologian pääilmiöt -- joko sitten kiinnitämme katseemme
saman luokan eri jäsenten homologisten elinten yhteiseen kaavailuun,
riippumatta elinten käytöstä, tai kussakin eläin- tai kasviyksilössä
havaittaviin homologisiin elinsarjoihin.
Koska toisiaan seuraavat lievät muuntelut eivät välttämättä eivätkä
yleensä ole kohdanneet olioita kovin varhaisella ikäasteella ja
periytyvät jälkeläisiin vastaavassa iässä, voimme ymmärtää seuraavat
embryologiset päätosiasiat: läheisen yhtäläisyyden embryo-yksilön
homologisissa osissa, jotka täydellisiksi kehittyessään muuttuvat
peräti eroaviksi rakenteeltaan |a tehtävältään sekä eri lajien
homologisissa osissa tai elimissä havaittavan yhtäläisyyden,
huolimatta siitä, että nämä täysikäisyyden asteella ovat mukautuneet
mahdollisimman erilaisiin elintapoihin. Toukat ovat toimivia alkioita,
jotka ovat suuremmassa tai pienemmässä määrässä erikoisesti mukautuneet
elintapoihinsa ja joiden muuntelut periytyvät vastaavalla varhaisella
ikäasteella. Tältä kannalta on surkastuneiden elinten esiintyminen jo
ennalta otaksuttava asia, etenkin kun muistamme, että käytön puutteesta
tai luonnollisen valinnan vaikutuksesta aiheutunut ko'on pieneneminen
yleensä tapahtuu siinä iässä, jolloin olion on itse huolehdittava
itsestään, ja kun otamme lukuun perinnöllisyyden voimakkuuden.
Embryologisten ominaisuuksien sekä surkastuneiden elinten tärkeä
merkitys lajien jaotuksessa käy ymmärrettäväksi, jos katsomme
luonnollisen ryhmityksen välttämättä täytyvän olla genealogisen.
Tässä luvussa käsittelemämme eri tosiasia-ryhmät näyttävät siis
mielestäni niin selvästi julistavan kaikkien noiden lukemattomien
maapalloa kansoittavien lajien, sukujen ja heimojen polveutuvan kunkin
omassa luokassaan tai ryhmässään yhteisistä vanhemmista, että empimättä
omaksuisin tämän käsityskannan, vaikkeivät mitkään muut tosiasiat ja
todisteet sitä tukisikaan.