Edellä esitetyn nojalla selviää meille, mikä tärkeä ero on olemassa
todellisen sukulaisuuden ja analogisten eli adaptivisten (mukautumisen
aiheuttamien) yhtäläisyyksien välillä. Lamarck oli ensimäinen, joka
kiinnitti huomiota tähän asiaan ja Macleay y.m. ovat menestyksellä
noudattaneet hänen esimerkkiään. Ruumiinmuodon ja evänmuotoisten
eturaajojen yhtäläisyys dugongeilla ja valailla sekä näillä kahdella
imettäväislahkolla ja kaloilla ovat analogisia yhtäläisyyksiä. Samoin
yhtäläisyys eri lahkoihin kuuluvien hiiren ja päästäisen sekä Mivartin
väitteen mukaan vielä läheisempi yhtäläisyys hiiren ja erään pienen
australialaisen pussieläimen välillä. Jälkimäiset yhtäläisyydet ovat
ymmärtääkseni selitettävissä siten, että eläimet ovat samalla tavoin
mukautuneet sukkelasti liikkumaan ruohikossa ja pensaikossa ja
piiloutumaan vihollisiltaan.
Hyönteisistä on olemassa lukemattomia samantapaisia esimerkkejä.
Ulkonaisen yhtäläisyyden harhaanjohtamalla Linné todella luki erään
kaskaan koiperhosiin. Jotakin samantapaista havaitsemme kotieläintemme
ja viljelyskasviemme muunnoksissa esim. eri lajeista polveutuvien
jalostettujen sikarotujen, kiinalaisen ja tavallisen sikamme,
hämmästyttävässä yhdenmuotoisuudessa sekä tavallisen turnipsin ja
ruotsalaisen nauriin -- jotka ovat eri lajeja -- samalla tavalla
turvonneessa varressa. Vinttikoiran ja englantilaisen juoksijahevosen
yhtäläisyys lienee tuskin enemmän mielikuvituksen keksintöä kuin ne
yhtäläisyydet, joita eräät kirjottajat ovat olleet huomaavinaan muissa
toisilleen hyvin etäistä sukua olevissa eläimissä.
Jos asetumme sille kannalle, että tunnusmerkit ovat todella tärkeitä
ainoastaan mikäli ne ilmaisevat lajin alkuperän, käsitämme helposti,
miksi analogiset tai adaptiviset ominaisuudet, vaikka niiden merkitys
lajien menestymiselle on mitä suurin, ovat systematikolle miltei
arvottomat. Onhan näet mahdollista, että aivan eri alkuperää olevat
eläimet ovat mukautuneet samanlaisiin elinehtoihin ja siten
muodostuneet ulkonaisesti hyvin yhdennäköisiksi, mutta tällainen
yhdennäköisyys ei paljasta, vaan on pikemmin omansa salaamaan
veriheimolaisuuden. Tämä selittää meille tuon näennäisen paradoksin,
että aivan samat ominaisuudet ovat analogisia, jos jotakin ryhmää
verrataan toiseen ryhmään, mutta ilmaisevat todellista sukulaisuutta,
jos saman ryhmän eri jäseniä verrataan keskenään. Niinpä verrattaessa
valaita kaloihin näiden ruumiinmuoto ja evämäiset raajat ovat
ainoastaan analogisia yhtäläisyyksiä, koska kummassakin luokassa
mukautuminen vedessä uiskenteluun on määrännyt niiden muodon; mutta
valaiden heimon eri jäsenissä ovat ruumiin muoto ja evämäiset raajat
todellista sukulaisuutta osottavia ominaisuuksia, sillä koska nämä
tunnusmerkit ovat niin peräti yhtäläisiä koko valaiden heimossa, emme
voi epäillä, että ne ovat periytyneet yhteisiltä esivanhemmilta. Sama
on kalojen laita.
Lukuisissa tapauksissa osottavat aivan erisukuisten olentojen
yksityiset osat ja elimet, jotka ovat mukautuneet samoihin
toimintoihin, hämmästyttävää yhtäläisyyttä. Hyvän esimerkin tästä
tarjoaa koiran ja tasmanialaisen "suden" (Thylacinus) -- jotka ovat
hyvin etäällä toisistaan luonnon järjestelmässä -- peräti yhtäläinen
leuanmuoto. Mutta tämä yhtäläisyys rajottuu yleiseen ulkomuotoon, kuten
kulmahampaiden esiinpistäväisyyteen ja poskihampaiden terävyyteen. Itse
teossa näiden eläinten hammasrakenne on hyvin erilainen. Koiralla on
näet yläleuassa kummallakin puolella neljä sahateräistä ja ainoastaan
kaksi nystermäpintaista poskihammasta, kun taas Thylacinus-eläimellä on
kolme sahateräistä ja neljä nystermäpintaista poskihammasta. Sitäpaitsi
kummankin eläimen poskihampaat eroavat suhteelliselta kooltaan ja
rakenteeltaan. Ennen pysyväisiä hampaita ilmestyvät maitohampaat ovat
suuresti eroavat. Jokaisen vallassa on tietysti olla uskomatta, että
luonnollinen valinta on kummassakin tapauksessa vaikuttanut polvi
polvelta esiintyviin muunteluihin soveltaen hampaat lihan puremiseen;
mutta jos kerran myönnetään, että näin on tapahtunut eräissä
tapauksissa, on minulle käsittämätöntä, että sitä voitaisiin kieltää
toisissakaan. Mielihyväkseni olen havainnut, että niin pätevä
asiantuntija kuin professori Flower on tullut samaan johtopäätökseen.
Eräässä aikaisemmassa luvussa mainitsemani omituiset tapaukset -- se,
että eräillä aivan eri ryhmiin kuuluvilla kaloilla on sähköelimiä, että
peräti erilaisilla hyönteisillä on loistoelimiä ja että Orchidaceae ja
Asclepiadaceae heimojen kasveilla on siitepölymyhkyn päässä tahmea
levy, ovat nekin kaikki tällaisia analogisia yhtäläisyyksiä. Mutta nämä
tapaukset ovatkin siksi omituisia, että olen ne maininnut vaikeuksina,
jotka puhuvat teoriaani vastaan. Kaikissa tällaisissa tapauksissa on
huomattavissa jokin perinpohjainen poikkeavaisuus kyseessä olevien
elimistönosien kasvussa tai kehityksessä ja tavallisesti täysin
kehittyneen elimen rakenteessa. Saavutettu tarkotus on sama, mutta
keinot, joskin päältä katsoen näyttävät olevan samat, ovat olennaisesti
eroavat. Se laki, jonka aikaisemmin olemme maininneet _analogisen
muuntelun_ nimellä, on nähtävästi ollut näissä tapauksissa
vaikuttamassa: saman luokan jäsenet, jotka ovat toisilleen ainoastaan
etäistä sukua, ovat perineet kumminkin siksi yhtäläisen
elimistönlaadun, että ne samanlaisten kiihotinten vaikutuksesta
muuntelevat samalla tavalla; ja tämä on ilmeisesti edistänyt
elimistönosien tahi elinten kehittymistä luonnollisen valinnan
vaikutuksesta silmäänpistävän yhtäläisiksi, huolimatta siitä, etteivät
ne ole suoranaisesti yhteisiltä esi-isiltä perityt.
Koska eri luokkiin kuuluvat lajit ovat usein polvi polvelta lievästi
muunnellen mukautuneet elämään miltei samanlaisissa olosuhteissa --
esim. asustamaan maan, ilman ja veden eri elementeissä, -- käsitämme
kenties senkin seikan, että toisinaan on havaittu eri luokkien
alaryhmissä luvullista vastaavaisuutta. Luonnontutkija, jota tämä
vastaavaisuus on hämmästyttänyt, voi helposti, mielivaltaisesti
kohottamalla tai alentamalla eri luokkien jaotusryhmien arvoa (ja
kokemus osottaa, että niiden arvostus yhä vieläkin on mielivaltainen)
ulottaa vastaavaisuuden laajoille aloille; ja näin ovat todennäköisesti
syntyneet jaotuksemme seitsemine, viisine, neljine ja kolmine
alaryhmineen.
On olemassa toinenkin omituinen ryhmä tapauksia, joissa suuri
ulkonainen yhtäläisyys ei riipu mukautumisesta samanlaisiin
elintapoihin, vaan on muodostunut suojeluskeinoksi. Viittaan siihen
ihmeelliseen tapaan, millä eräät perhoset jäljittelevät muita aivan eri
lajeja. Bates, joka ensimäisenä on esittänyt tämän ilmiön, on
osottanut, että muutamilla seuduilla Etelä-Amerikassa, missä erästä
Ithomia-lajia tavataan lukuisina parvina, usein nähdään eräs
Leptalis-laji sekaantuneena samaan parveen. Ja jälkimäinen laji
muistuttaa niin tarkoin Ithomia-lajia jokaiselta värivivahdukseltaan ja
juovaltaan, vieläpä siipiensä muodolta, että Bates alinomaa erehtyi
niistä, vaikka koettikin olla varuillaan ja vaikka hän yhdentoista
vuoden ajalla keräillessään perhosia oli terottanut silmänsä
havaitsemaan eri vivahduksia. Kun on saatu kiinni jäljittelijäperhonen
ja tämän esikuva ja näitä verrataan toisiinsa, havaitaan niiden eroavan
suuresti perusrakenteeltaan ja kuuluvan, ei ainoastaan eri sukuihin,
vaan usein eri heimoihinkin. Jos tällaista jäljittelyä (mimicry)
esiintyisi ainoastaan parissa tapauksessa, saattaisi sitä pitää
omituisena sattumana. Mutta jos jatkamme matkaamme seudulta, missä
Leptalis jäljittelee Ithomiaa, tapaamme toisen jäljittelijäperhosen
esikuvineen, jotka kuuluvat edellämainittuihin sukuihin ja yhtä tarkoin
muistuttavat toisiaan. Kaikkiansa mainitaan kokonaista kymmenen sukua,
joihin kuuluu muita perhosia jäljitteleviä lajeja. Jäljittelijät ja
jäljitellyt asuvat aina samalla seudulla; emme koskaan tapaa
jäljittelijää, joka asustaisi etäällä jäljittelemästänsä muodosta.
Jäljittelijät ovat miltei poikkeuksetta harvinaisia hyönteisiä, kun
taas näiden esikuvat miltei joka tapauksessa esiintyvät lukuisina
parvina. Samalla seudulla, missä eräs Leptalis-laji tarkoin jäljittelee
erästä Ithomiaa, on usein muita perhosia, jotka mukailevat samaa
Ithomiaa, niin että samalla alueella havaitaan kolmen perhossuvun
vieläpä erään koinkin tarkoin muistuttavan neljänteen sukuun kuuluvaa
perhosta. Erikoista huomiota ansaitsee, että useat jäljittelevät
Leptalis-muodot samoinkuin myöskin näiden esikuvat voidaan osottaa
samojen lajien asteittaisesti toisiinsa liittyviksi muunnoksiksi;
toiset kyllä ovat epäilemättä eri lajeja. Mutta minkä nojalla,
kysyttäneen, pidämme toista muotoa jäljittelijänä ja toista esikuvana?
Bates on antanut kysymykseen tyydyttävän vastauksen osottaessaan, että
jäljitelty muoto säilyttää sen ryhmän yleisen ulkomuodon, johon se
kuuluu, jotavastoin jäljittelijä on vaihtanut asua eikä muistuta
lähimpiä sukulaisiaan.
Johdumme tästä kysymään, mistä johtuu, että eräät perhoset ja koit
niin usein omaksuvat muiden aivan eri muotojen asun. Miksi on luonto
alentunut ilveilytemppuihin, saattaen luonnontutkijat ymmälle? Bates on
epäilemättä osannut oikeaan selityksessään. Jäljiteltyjen muotojen,
jotka aina esiintyvät runsaslukuisina, täytyy tavallisesti suureksi
osaksi säästyä tuhoutumasta, sillä muutenhan ne eivät esiintyisi
sellaisina parvina; nyttemmin onkin kerätty suuri määrä todisteita,
jotka osottavat niiden olevan vastenmielisiä linnuille ja muille
hyönteisiä syöville eläimille. Samalla seudulla asustavat
jäljittelijämuodot ovat sitävastoin verrattain harvinaisia ja kuuluvat
harvinaisiin ryhmiin. Niitä siis yleensä epäilemättä vaanii jokin
vaara, koska ne muuten, katsoen suureen munamäärään, minkä kaikki
perhoset laskevat, kolmessa tai neljässä polvessa tiheinä parvina
leviäisivät yli koko maan. Jos nyt joku tällaisen vainotun ja
harvinaisen ryhmän jäsen omaksuu toisen, suojatun lajin asua niin
tarkoin muistuttavan muodon, että se kykenee tavan takaa pettämään
hyönteistutkijan tarkan silmän, täytyy sen usein pettää saalista
vaaniva lintu tai hyönteinen ja siten säästyä hävitykseltä. Bates'in
voi sanoa miltei omin silmin nähneen sen kehityskulun, jonka kautta
jäljittelijät ovat tulleet niin tarkoin esikuviensa muotoisiksi. Hän
näet havaitsi eräiden Leptalis-lajien, jotka jäljittelevät niin monia
muita perhosia, muuntelevan tavattomassa määrässä. Eräällä seudulla
esiintyi useita muunnoksia, ja ainoastaan yksi näistä muistutti
johonkin määrin samalla seudulla tavallista Ithomia-lajia. Toisella
seudulla eli kaksi tai kolme muunnosta, joista yksi oli toisia paljon
yleisempi, ja tämä jäljitteli tarkoin erästä toista Ithomia-muotoa.
Tästä Bates tekee sen johtopäätöksen, että Leptalis on alun pitäin
muuntelevainen, ja kun jokin muunnos sattuu johonkin määrin
muistuttamaan jotakin samalla seudulla asustavaa tavallista perhosta,
on tällä muunnoksella, koska se muistuttaa kukoistavaa ja siis vainolta
säästynyttä lajia, paremmat toiveet säilyä saalista vaanivilta
linnuilta ja hyönteisiltä, ja se jää elämään: "vähemmän täydelliset
yhdennäköisyysasteet tulevat polvi polvelta eliminoiduiksi ja
jäljellejääneet jäävät jatkamaan sukuaan". Tässä meillä siis on
oivallinen esimerkki luonnollisesta valinnasta.
Myöskin Wallace ja Trimen ovat kuvailleet eräitä yhtä hämmästyttäviä
jäljittelytapauksia Itä-Intian saariston perhosten ja eräiden muiden
hyönteisten joukosta. Wallace on myöskin havainnut yhden sellaisen
tapauksen lintujen joukossa, mutta suuremmat imettäväiset eivät tarjoa
nähtäväksemme ainoatakaan tapausta. Se, että jäljittely on paljon
tavallisempaa hyönteisten kuin muiden eläinten keskuudessa, johtunee
hyönteisten pienestä koosta; hyönteiset eivät voi puolustautua,
lukuunottamatta pistimellä varustettuja lajeja, enkä milloinkaan ole
kuullut esimerkkiä siitä, että tällaiset lajit mukailisivat muita
hyönteisiä, joskin muut mukailevat niitä. Hyönteisten ei ole helppo
lentämällä pelastua pakoon suuremmilta eläimiltä, jotka niitä
pyydystävät; tämän tähden niiden, puhuakseni kuvaannollisesti, on pakko
turvautua viekkauteen ja petokseen, kuten useimpien heikkojen
olentojen.
Huomattava on, ettei jäljittelyä luultavasti milloinkaan ole syntynyt
alkuansa aivan eriväristen muotojen välillä. Mutta lähtien muodoista,
jotka jo alkuansa ovat hieman toistensa näköisiä, on yllämainitulla
tavalla helposti voitu saavuttaa mitä suurin yhdennäköisyys, jos tämä
yhdennäköisyys on ollut edullinen; ja jos jäljitelty muoto myöhemmin
syystä tai toisesta vähitellen muunteli, saattoi jäljittelevä muoto
seurata sen esimerkkiä ja siten muuntua miltei kuinka paljon tahansa,
joten se lopulta voi saada heimon muista jäsenistä aivan eroavan
ulkomuodon ja värin. Tässä meitä kumminkin kohtaa eräänlainen vaikeus;
sillä meidän on tällöin välttämätöntä olettaa, että eräissä tapauksissa
moniaiden eri ryhmien muinaiset jäsenet satunnaisesti muistuttivat --
ennenkuin ne olivat erilaistuneet nykyiseen määräänsä -- jonkun toisen,
suojatun ryhmän jotakin jäsentä siinä määrin, että tämä yhdennäköisyys
soi niille jonkunmoisen turvan, tarjoten sen perustan, jolla myöhempi
mitä täydellisin yhdennäköisyys oli saavutettavissa.