JAOTUS.

Maapallon historian varhaisimmista ajoista saakka ovat elolliset

olennot muistuttaneet toisiaan asteittaisesti alenevassa määrässä,

joten ne voidaan jakaa ryhmiin ja alaryhmiin. Tämä jaotus ei ole

ensinkään mielivaltainen, kuten esim. tähtien ryhmitys eri

tähdistöihin. Ryhmien merkitys olisi vähäinen, jos jokin ryhmä olisi

esim. yksinomaan mukautunut maaelämään, toinen yksinomaan vesielämään,

jos toinen eläisi liharavinnolla, toinen kasviravinnolla j.n.e. Asian

laita on kumminkin todellisuudessa aivan toinen, sillä tiedämmehän,

kuinka yleistä on, että saman alaryhmänkin jäsenillä on erilaiset

elintavat. Toisessa ja neljännessä luvussa, käsitellessäni muuntelua ja

luonnollista valintaa, olen koettanut osottaa, kuinka jokaisella

alueella laajat, runsaasti levinneet ja yksilörikkaat, s.o. vallitsevat

lajit, jotka kuuluvat luokkansa laajempiin sukuihin, muuntelevat

eniten. Muunnokset eli lajinalut kehittyvät lopulta uusiksi erikoisiksi

lajeiksi ja nämä pyrkivät perinnöllisyyslain mukaisesti synnyttämään

uusia vallitsevia lajeja. Näin ollen ne ryhmät, jotka nykyään ovat

lukuisia ja jotka yleensä käsittävät useita vallitsevia lajeja,

pyrkivät yhä kasvamaan. Olen edelleen koettanut osottaa, että kunkin

lajin muuntelevat jälkeläiset, jotka pyrkivät valtaamaan niin monia ja

niin erilaatuisia sijoja kuin suinkin luonnon taloudessa, ovat

taipuvaiset alinomaa erilaistumaan luonteeltaan. Viimemainittua

johtopäätöstä tukee havaintomme niiden muotojen suuresta

erilaisuudesta, jotka jokaisella pienelläkin alueella ankarimmin

joutuvat kilpailemaan keskenään, ynnä eräät lajien naturalisoitumisessa

havaittavat seikat.

Olen koettanut osottaa, että niissä muodoissa, joiden lukumäärä on

kasvamassa ja joissa on havaittavissa jatkuvaa erilaistumista, on

olemassa alituinen pyrkimys syrjäyttämään ja sukupuuttoon hävittämään

entisiä, vähemmän erilaistuneita ja kehittyneitä muotoja. Pyydän

lukijaa vielä kerran silmäilemään aikaisemmin selittämäämme kuviota,

jonka tarkotus oli valaista näiden eri lakien vaikutusta. Hän on

silloin huomaava, että yhdestä ainoasta kantamuodosta lähteneiden

muuntuneiden jälkeläisten välttämättä täytyy jakautumistaan jakautua

ryhmiin; ja alaryhmiin. Kuviossa jokainen ylimmällä viivalla oleva

kirjain esittää sukua, johon kuuluu useita lajeja, ja kaikki tällä

viivalla olevat suvut muodostavat yhdessä luokan, sillä polveutuvathan

kaikki samasta muinaisesta kantamuodosta ja ovat siis perineet tältä

jotakin yhteistä. Mutta niillä kolmella suvulla, jotka näemme

vasemmalla kädellä, on tämän saman lain nojalla paljon yhteistä, ja ne

muodostavat alaheimon, joka eroaa lähinnä oikealla olevien kahden suvun

muodostamasta alaheimosta, sukujen, jotka ovat haarautuneet yhteisestä

kantamuodosta viidennellä polveutumisasteella. Näillä viidellä suvulla

on myöskin paljon yhteistä, vaikka vähemmän kuin alaheimojen jäsenillä

keskenään, ja ne muodostavat heimon, joka eroaa kolmen vielä enemmän

oikealla olevan suvun muodostamasta, varhaisemmalla aikakaudella

erkautuneesta heimosta. Kaikki nämä A:sta polveutuvat suvut muodostavat

lahkon, joka eroaa I:sta polveutuvien sukujen muodostamasta lahkosta.

Meillä on siis useita samasta kantamuodosta polveutuvia lajeja, jotka

ryhmittyvät suvuiksi ja suvut taas ryhmittyvät alaheimoiksi, heimoiksi

ja lahkoiksi, jotka kaikki muodostavat saman suuren luokan. Tuo

merkillinen tosiasia, elollisten olentojen luonnollinen ryhmittyminen

toistensa alaisiksi ryhmiksi, -- seikka, johon olemme niin tottuneet,

ettei se aina kylliksi herätä huomiotamme -- saa ymmärtääkseni täten

selityksensä. Epäilemättä elollisia olentoja, kuten kaikkia muitakin

esineitä, voidaan luokitella monin tavoin, joko teennäisesti

yksityisten ominaisuuksien perusteella tai luonnollisemmin useampien

ominaisuuksien nojalla. Tiedämmehän, että esim. kivennäisiä ja

alkuaineita saattaa luokitella tällaisten eri jaotusperusteiden

nojalla, mutta tässä tapauksessa ei tietysti ole kysymys mistään

synty-sukulaisuudesta, emmekä ainakaan nykyään voi esittää mitään syytä

siihen, miksi ne jakautuvat ryhmiksi. Aivan toinen on elollisten

olentojen laita, ja ylempänä esitetty käsitys on täysin sopusoinnussa

niiden luonnollisen ryhmittymisen kanssa toistensa alaisiksi ryhmiksi.

Mitään muuta selitystä ei milloinkaan ole edes yritettykään antaa.

Luonnontutkijat koettavat, kuten olemme nähneet, järjestää jokaisen

luokan lajit, suvut ja heimot n.k. luonnolliseksi järjestelmäksi. Mutta

mitä tarkottaa tämä järjestelmä? Useiden mielestä se on ainoastaan

kaava enin toistensa kaltaisten eliöiden yhdistämiseksi ja vähimmän

yhtäläisten toisistaan erottamiseksi. Se on heistä ainoastaan keksitty

tapa mahdollisimman lyhyesti esittää yleisiä arvosteluja. Näin voidaan

yhdellä ainoalla lauseella mainita esim. kaikille imettäväisille

yhteiset ominaisuudet, toisella kaikille petoeläimille, kolmannella

kaikki koiran suvulle yhteiset ominaisuudet ja sitten lisäämällä yksi

ainoa lause, on jokaisesta koiralajista annettu täydellinen kuvaus.

Tämän järjestelmän nerokkaisuus ja hyöty on eittämätön. Mutta useat

luonnontutkijat arvelevat luonnollisen järjestelmän tarkottavan jotakin

enempääkin. He arvelevat sen paljastavan Luojan luomissuunnitelman.

Mutta ellei lähemmin selitetä, mitä tämä Luojan suunnitelma tarkottaa,

tarkottaako se ajallista vai paikallista järjestystä vaiko kumpaakin

tai mahdollisesti jotakin muuta, ei tämä lause mielestäni anna meille

mitään uutta. Sellaiset lauseet kuin tuo Linnén kuuluisa lause, jonka

usein tapaamme enemmän tai vähemmän selvästi julkilausuttuna, etteivät

ominaisuudet muodosta sukua, vaan että suku määrää ominaisuudet,

näyttävät osottavan että luokitteluihimme sisällytetään jokin syvempi

yhdysside kuin pelkkä yhdennäköisyys. Uskon, että tämä käsitys on oikea

ja että alkuperän yhteisyys -- ainoa tietty seikka, joka selittää

elollisten olentojen yhtäläisyyden -- on tuo yhdysside, jonka

jaotuksemme osaksi paljastavat, joskin suurempi tai vähempi

toisintuminen on omansa sen salaamaan.

Tarkastakaamme nyt jaotuksessa noudatettuja sääntöjä ja niitä

vaikeuksia, jotka meitä kohtaavat asettuessamme sille kannalle, että

jaotus joko ilmaisee ainoastaan jonkin tuntemattoman luomissuunnitelman

tai on pelkästään kaava yleisten arvostelujen lausumiseksi ja enimmin

toistensa kaltaisten muotojen yhteen-ryhmittämiseksi. Saattaisi arvella

(ja ennen niin arveltiinkin) että ne rakenteenosat, jotka määräävät

olion elintavat ja sen sijan luonnon taloudessa, olisivat jaotuksessa

hyvin tärkeät. Mutta tämä arvelu olisi peräti väärä. Ei kukaan anna

mitään merkitystä luokituksessa hiiren ja päästäisen, dugongin ja

valaan, tai valaan ja kalan ulkonaiselle yhtäläisyydelle. Vaikka nämä

yhtäläisyydet ovatkin niin läheisessä yhteydessä olennon koko elämän

kanssa, pidetään niitä pelkästään "adaptivisina tai analogisina

ominaisuuksina" -- seikka, johon myöhemmin palaamme. Voimmepa katsoa

yleisen säännön olevan sen, että kuta vähemmän jollakin rakenteenosalla

on tekemistä erikoisten elintapojen kanssa, sitä tärkeämpi se on

jaotuksessa. Niinpä Owen lausuu puhuessaan dugongista: "Siitoselinten

olen aina katsonut hyvin selvästi osottavan eläimen todellisia

sukulaisuussuhteita, koska ne ovat kaikkein etäisimmässä suhteessa sen

elintapoihin ja ravintoon. Näihin elimiin nähden on vähimmin tarjona

vaara, että erehdyksessä pidämme pelkästään adaptivisia tunnusmerkkejä

olennaisina." Kuinka selvästi havaitsemmekaan kasveista, että

kasvuelimet, joista kasvien ravinnonsaanti ja elämä riippuu,

merkitsevät vähän jaotuksessa, jotavastoin siitoselimillä sekä niiden

tuotteilla, siemenellä ja alkiolla, on verrattomasti suurin merkitys!

Samoin olemme jo aikaisemmin nähneet käsitellessämme erinäisiä

morfologisia ominaisuuksia, jotka eivät ole funktiollisesti tärkeitä,

kuinka niiden merkitys jaotuksessa on mitä suurin. Tämä riippuu niiden

konstantisuudesta monissa sukulaisryhmissä, mikä taas johtuu siitä,

ettei luonnollinen valinta, joka vaikuttaa ainoastaan hyödyllisiin

ominaisuuksiin, ole säilyttänyt ja kartuttanut esiintyneitä vähäisiä

poikkeavaisuuksia.

Ettei elimen pelkkä fysiologinen tärkeys määrää sen merkitystä

jaotukseen nähden, osottautuu selvästi siinä, että sukulaisryhmissä,

joissa -- kuten meillä on täysi syy uskoa -- samalla elimellä on miltei

sama fysiologinen merkitys, yleinen merkitys jaotukseen nähden on hyvin

erilainen. Jokaisen luonnontutkijan, joka on jonkun aikaa tutkinut

erikoista ryhmää, on täytynyt panna merkille tämä seikka, ja miltei

jokainen kirjailija, joka on tätä asiaa käsitellyt, on sen täydelleen

myöntänyt. Riittänee, jos mainitsen, mitä Robert Brown, eräs etevimpiä

asiantuntijoita, lausuu asian johdosta. Puhuessaan eräistä

Proteaceae-heimon elimistä hän sanoo, että niiden sukumerkitys "on

hyvin eriarvoinen ja näyttää joskus hävinneen olemattomiin samoinkuin

muidenkin elimistönosien, ei yksin tässä, vaan mikäli olen havainnut,

jokaisessa muussakin heimossa". Eräässä toisessa teoksessaan hän sanoo

Connaraceae-heimon sukujen eroavan siinä, että "niillä on yksi tai

useampia sikiäimiä, että munanvalkuaisainetta on olemassa tai puuttuu

ja kukkalehtien erilaatuisessa silmikkoasennossa. Kullakin näistä

tunnusmerkeistä erikseen on usein yleisempikin, eikä vain suvunomainen

merkitys, vaikka ne tässä heimossa näyttävät kaikki yhdessäkin olevan

riittämättömät erottamaan Gnestis-suvun Connarus-suvusta." Antaakseni

vielä esimerkin hyönteisistä tahdon mainita, että eräässä laajassa

Ampiaisten alalahkossa tuntosarvet ovat, kuten Westwood on

huomauttanut, rakenteeltaan miltei konstantiset; eräässä toisessa

ala-lahkossa ne eroavat suuresti, vaikka eroavaisuuksien merkitys

jaotukseen nähden onkin aivan vähäpätöinen; kumminkaan ei kukaan

tahtone väittää, että tuntosarvien fysiologinen merkitys olisi noissa

kahdessa alalahkossa eriarvoinen. Voisin mainita kuinka paljon

esimerkkejä tahansa siitä, kuinka saman tärkeän elimen merkitys

jaotuksessa saattaa samassa olioryhmässä olla vaihteleva.

Kukaan ei tahtone väittää surkastuneilla elimillä olevan suurta

fysiologista tai olion elämälle tärkeätä merkitystä, mutta kumminkin

tällaisille elimille annetaan usein jaotuksessa suuri arvo. Kukapa

tahtoisi kieltää, että nuorten märehtijöiden yläleuassa olevat

surkastuneet hampaat sekä eräät surkastuneet sääriluut ovat erittäin

tärkeitä todisteita märehtijöiden ja paksunahkaisten läheisestä

sukulaisuudesta. Ja Robert Brown on painokkaasti huomauttanut, kuinka

heinäkasvien jaotuksessa surkastuneiden kukanaiheiden asettelulla on

mitä tärkein merkitys.

Voisimme osottaa lukuisilla esimerkeillä, kuinka on saatu

jaotustunnusmerkkejä sellaisista elimistönosista, joiden fysiologista

arvoa täytyy pitää hyvin vähäisenä, mutta jotka yleisesti ovat

tunnustetut erittäin tärkeiksi kokonaisia ryhmiä määriteltäessä. Niinpä

ainoa tunnusmerkki, joka täydelleen erottaa kalat matelijoista, on

Owen'in mukaan se seikka, onko sierainten ja suun välissä olemassa

avoin väylä; samantapaisia tunnusmerkkejä ovat pussieläinten ryhmässä

alaleuan kulman taivutus, hyönteisten luokassa se tapa, millä siivet

ovat poimutetut, eräissä leväkasveissa pelkkä väri, heinäkasvien

ryhmässä kukanosien karvaisuus tai kaljuus, sekä luurankoisten luokassa

ihopeitteen laatu -- karvat tai höyhenet. Jos Ornithorhyncus-eläimellä

olisi ollut höyhenpeite karvapeitteen asemasta, olisi tämä ulkonainen

ja vähäpätöinen tunnusmerkki luonnontutkijain mielestä ollut suureksi

avuksi määriteltäessä tämän kummallisen olennon sukulaisuutta lintujen

kanssa.

Vähäpätöisten ominaisuuksien tärkeys jaotuksessa riippuu etupäässä

siitä, että ne ovat vuorosuhteessa muihin, enemmän tai vähemmän

tärkeisiin ominaisuuksiin. On todellakin aivan ilmeistä, että

ominaisuuksien yhteissummalle on luonnontieteessä myönnettävä suuri

arvo. On usein huomautettu, kuinka laji saattaa erota sukulaisistaan

useilta ominaisuuksiltaan, sekä fysiologisesti tärkeiltä että

sellaisilta, jotka ovat ryhmässä miltei yleisesti vallitsevia, sen

silti tarvitsematta jättää mitään sijaa epäilykselle, mihin ryhmään

se on luettava. Samasta syystä on havaittu jokainen jaotus, joka

perustuu yhteen ainoaan tunnusmerkkiin, vaikkapa kuinka tärkeään,

epäonnistuneeksi; sillä mikään elimistön osa ei ole ehdottoman

konstantinen. Ainoastaan tunnusmerkkien yhteissumman tärkeys, vaikkei

yksikään tunnusmerkeistä sinänsä olisi tärkeä, tekee ymmärrettäväksi

Linnén lausuman aforismin, että tunnusmerkit eivät määrää sukua, vaan

että suku määrää tunnusmerkit, sillä "suku" näyttää perustuvan useihin

havaittuihin vähäpätöisin yhtäläisyyksiin, jotka ovat liiaksi vähän

silmäänpistäviä, jotta niitä voisi määritellä. Eräillä Malpighiaceae

heimon kasveilla on sekä täydellisiä että vaillinaisesti kehittyneitä

kukkia; jälkimäisiltä on, kuten A. de Jussieu on huomauttanut, "suurin

osa lajille, suvulle, heimolle ja luokalle ominaisista tunnusmerkeistä

kadonnut, siten ivaillen meidän jaotustamme". Huolimatta siitä, että

Aspicarpa tuotti Ranskassa kasvatettuna useina vuosina perättäin

ainoastaan näitä vaillinaisia kukkia, jotka niin ihmeellisesti

poikkesivat monilta kaikkein tärkeimmiltä rakenteenkohdiltaan lahkolle

ominaisesta tyypistä, oli Richard Brown -- huomauttaa Jussieu --

kumminkin kylliksi tarkkanäköinen havaitakseen, että tämä suku oli

edelleenkin luettava Malpighiaceae heimoon kuuluvaksi. Tämä tapaus on

kuvaava esimerkki meidän jaotustemme arvosta.

Käytännössä eivät luonnontutkijat paljoakaan välitä näiden

ominaisuuksien fysiologisesta arvosta, joiden mukaan ne määrittelevät

jonkin ryhmän tai sijottavat jonkin erikoisen lajin. Jos he

havaitsevat, että jokin tunnusmerkki miltei yhdenmukaisena on yhteinen

suurelle joukolle muotoja, vaan ei toisille, antavat he sille suuren

arvon; jos se on yhteinen harvemmille muodoille, antavat he sille

toisarvoisen merkityksen. Monet luonnontutkijat ovat avomielisesti

tunnustaneet pitävänsä tätä periaatetta ainoana oikeana, eikä kukaan

ole lausunut sitä selvemmin kuin kuuluisa kasvientutkija Aug. St.

Hilaire. Jos havaitaan useiden vähäpätöisten tunnusmerkkien aina

esiintyvän toistensa seurassa, vaikkei niiden välillä voitaisikaan

havaita mitään näkyvää yhdyssidettä, annetaan niille erikoinen arvo.

Koska useimmissa eläinryhmissä tärkeät elimet, kuten verenkiertoelimet,

hengityselimet, sukupuolielimet, ovat miltei yhdenmukaiset, pidetään

niitä jaotukseen nähden erittäin arvokkaina; toisissa ryhmissä nämä

elintoiminnalle kaikkein tärkeimmät elimet sen sijaan tarjoovat

ainoastaan aivan toisarvoisia tunnusmerkkejä. Niinpä on Fritz Müller

äskettäin huomauttanut, kuinka samassa äyriäisryhmässä Cypridina on

varustettu sydämellä, kun sitävastoin kahdelta läheiseltä sukulaiselta,

Cypris ja Cytherea suvuilta, tämä elin puuttuu; eräällä Cypridina

lajilla on hyvin kehittyneet kidukset, mutta eräs toinen laji on niitä

vailla.

On ymmärrettävää, että alkiosta saadut tunnusmerkit ovat yhtä tärkeät

kuin täysinkehittyneestä eliöstä saadut, sillä luonnollinen jaotus

käsittää tietysti kaikki ikäkaudet. Vallitsevalta käsityskannalta ei

sitävastoin suinkaan ole selvää, että alkion rakenne on tässä suhteessa

vielä tärkeämpikin kuin täysinkehittyneen eliön, koska ainoastaan

täysinkehittynyt eliö ottaa osaa luonnon talouteen. Kumminkin ovat

suuret luonnontutkijat Milne Edwards ja Agassiz väittäneet

embryologisia tunnusmerkkejä ehdottomasti kaikkein tärkeimmiksi, ja

tämä mielipide on yleisesti tunnustettu oikeaksi. Näiden tunnusmerkkien

tärkeyttä on tosin joskus liioteltu, kun ei niistä ole erotettu

toukkien adaptivisia (sopeutumis-) ominaisuuksia; osottaakseen tämän

jakoi Fritz Müller äyriäisluokan ainoastaan näiden tunnusmerkkien

perusteella ja järjestely osottautui luonnottomaksi. Mutta ei saata

olla mitään epäilystä siitä, että embryoniset ominaisuudet,

lukuunottamatta toukka-asteen tarjoamia tunnusmerkkejä, ovat sekä

eläinten että kasvien jaotuksessa kaikkein tärkeimmät. Niinpä kukkivien

kasvien pääjaotus perustuu alkiossa havaittaviin eroavaisuuksiin --

sirkkalehtien lukumäärään ja asemaan sekä alkiosilmun ja juurukan

kehitystapaan. Tulemme kohta näkemään, kuinka näiden tunnusmerkkien

suuri arvo perustuu siihen, että luonnollinen järjestelmä on pohjaltaan

genealoginen.

Meidän jaotuksiimme ovat usein selvästi vaikuttaneet

sukulaisuussuhteet. Ei mikään ole helpompaa kuin luetella joukko

kaikille linnuille yhteisiä tuntomerkkejä, mutta jokainen yritys

määritellä äyriäisiä yhteisten tuntomerkkien nojalla on tähän saakka

havaittu mahdottomaksi. Äyriäisluokan jäsenten muodostaman sarjan

äärimäisiin päihin kuuluvilla äyriäisillä on tuskin ainoatakaan

yhteistä tuntomerkkiä; mutta kumminkin voidaan havaita äärimäisissä

päissä olevien lajien, koska ovat selvästi sukua toisille, nämä jälleen

toisille j.n.e., epäilyksettömästi kuuluvan tähän eikä mihinkään muuhun

Articulata-luokkaan.

Maantieteellistä levenemistä on usein, joskaan ei aivan

johdonmukaisesti, käytetty jaotusperusteena, etenkin kysymyksen ollessa

hyvin laajoista ryhmistä, jotka käsittävät lähisukuisia muotoja.

Temminck väittää menetelmän olevan hyödyllisen, vieläpä

välttämättömänkin eräisiin linturyhmiin nähden, ja sitä ovat

noudattaneet useat hyönteisten ja kasvien tutkijat.

Mitä vihdoin eri lajiryhmien, kuten lahkojen, alalahkojen, heimojen,

alaheimojen ja sukujen suhteelliseen arvoon tulee, näyttää se,

ainakin nykyään, olevan miltei mielivaltainen. Useat etevimmistä

kasvientutkijoista, kuten Bentham y.m., ovat ehdottomasti väittäneet

niiden arvoa mielivaltaiseksi. Kasvien ja hyönteisten jaotus tarjoaa

esimerkkejä siitä, kuinka kokeneet luonnontutkijat ensin ovat pitäneet

jotakin ryhmää ainoastaan sukuna ja sittemmin kohottaneet sen

alaheimon, vieläpä heimonkin arvoon. Eikä tätä ole tehty siitä

syystä, että edistynyt tutkimus olisi paljastanut tärkeitä

rakenteen-eroavaisuuksia, jotka sitä ennen olivat jääneet huomaamatta,

vaan syystä että myöhemmin on löydetty lukuisia, ainoastaan lievästi

eroavia sukulaislajeja.

Kaikki edellämainitut jaotussaännöt sekä sitä edistävät ja vaikeuttavat

seikat ovat, ellen pahasti erehdy, selitettävissä siten, että

luonnollinen järjestelmä perustuu polveutumiseen ja muunteluun, että ne

tuntomerkit, joiden luonnontutkijat katsovat osottavan todellista

sukulaisuutta kahden tai useamman lajin välillä, ovat perityt

yhteisiltä esivanhemmilta, jotenka jokainen oikea jaotus on

luonteeltaan genealoginen, että alkuperän yhteisyys on se kätketty

yhdysside, jota luonnontutkijat ovat itsetiedottomasti etsineet ja

ettei heidän tarkotuksenaan suinkaan ole ollut vain yleisten mietelmien

julkilausuminen eikä pelkkä enemmän tai vähemmän toisiaan muistuttavien

olioiden yhdisteleminen ja erotteleminen.

Mutta minun on selitettävä käsitykseni täydellisemmin. Uskon ryhmien

_järjestelyn_ kussakin luokassa, ollakseen luonnollinen, täytyvän olla

tarkalleen genealogisen, jotta ryhmät olisivat oikein alistetut

toistensa alle ja oikeassa suhteessa toisiinsa. Mutta eroavaisuuksien

_suuruus_ saattaa suuresti vaihdella eri ryhmissä, vaikka nämä olisivat

yhtä läheisessä veriheimolaissuhteessa yhteisiin esivanhempiin,

riippuen siitä, kuinka suuren muuntelun alaisina ryhmät ovat olleet; ja

tämä on jaotuksessa ilmaistuna siten, että muodot jaotellaan eri

sukuihin, heimoihin, alalahkoihin tai lahkoihin. Lukija käsittänee

parhaiten tarkotukseni, jos hän ottaa vaivakseen uudelleen silmäillä

neljännessä luvussa julkaistua kuviota. Olettakaamme kirjainten A--L

esittävän silurikaudella eläneitä sukuja, jotka polveutuvat jostakin

vieläkin aikaisemmasta muodosta. Kolmesta suvusta (A, F ja I) polveutuu

kustakin yhdestä lajista toisintuneita jälkeläisiä nykyaikaan saakka,

joita esittävät nuo viisitoista ylimmällä vaakasuoralla viivalla olevaa

sukua a14 -- z14. Kaikki nämä yhdestä lajista polveutuvat muuntuneet

jälkeläiset ovat tietysti vereltään eli syntyperältään toisilleen yhtä

läheistä sukua, niitä saattaa kuvaannollisesti kutsua serkuksiksi niin

ja niin monennessa miljoonantiessa polvessa. Mutta kumminkin ne eroavat

suuresti ja eri määrässä toisistaan. A:sta polveutuvat muodot, jotka

nyt jakautuvat kahdeksi tai kolmeksi heimoksi, muodostavat I:stä

polveutuvista muodoista eroavan lahkon ja viimemainitut muodot ovat

nekin jakautuneet kahdeksi heimoksi. Nykyään eläviä A:sta polveutuvia

lajeja ei myöskään voida lukea samaan sukuun kuuluviksi kuin kantalaji

A, eikä I:stä polveutuvia samaan sukuun kuin kantalaji F. Mutta nykyään

elävän suvun F14 voidaan katsoa ainoastaan lievästi toisintuneen, ja se

kuuluu siis samaan heimoon kuin kantasuku F, aivan kuten muutamat vielä

elävät eliöt kuuluvat silurikauden sukuihin. Näin on eroavaisuuksien

suhteellinen suuruus näiden elollisten olentojen välillä, jotka kaikki

ovat toisilleen yhtä läheisiä veriheimolaisia, muodostunut hyvin

vaihtelevaksi. Kumminkin niiden genealoginen _järjestely_ pysyy

tarkalleen oikeana, eikä ainoastaan nykyaikaan vaan kuhunkin toistansa

seuraavaan polveutumiskauteen nähden. Kaikki A:n toisintuneet

jälkeläiset ovat välttämättä perineet jotakin yhteistä yhteiseltä

esi-isältään, samoin myös kaikki I:n jälkeläiset. Näin täytyy olla

jokaisen polveutumishaaran ja jokaisen toistansa seuraavan

polveutumisasteen laita. Jos kumminkin oletamme jonkun A:n tai I:n

jälkeläisen niin paljon muuntuneen, että se on kadottanut kaikki

vanhempiensa tunnusmerkit, on sen sija luonnollisessa järjestelmässä

tässä tapauksessa häipynyt näkymättömiin, kuten nähtävästi on käynyt

muutamille nykyisille eliöille. Oletamme kaikkien suvun F jälkeläisten

kautta koko polveutumissarjan vain lievästi muuntuneen, joten ne

muodostavat yhden ainoan suvun. Mutta vaikka tämä suku onkin kovin

eristetty, on sillä kuitenkin edelleenkin sille kuuluva välittävä

asema. Sellaisena kuin kuviomme tasapinnassa esittää ryhmien

polveutumisen, esittää se sen aivan liian yksinkertaisena. Haarautumien

tulisi lähteä kaikkiin suuntiin. Jos ryhmien nimet olisivat

yksinkertaisesti kirjotetut viivoille yhteen riviin, olisi esitys vielä

vähemmän luonnollinen; ja selväähän on, ettei ole mahdollista esittää

sarjassa tasapinnalla sukulaisuussuhteita, joita luonnossa havaitsemme

saman ryhmän jäsenten välillä. Luonnollinen järjestelmä on siis

luonteeltaan genealoginen, sukupuun tapainen; mutta sen muuntelun

suuruus, jonka alaisina eri ryhmät ovat olleet, on ilmaistava

ryhmittämällä ne eri sukuihin, alaheimoihin, heimoihin, alalahkoihin,

lahkoihin ja luokkiin.

Valaistaksemme käsitystämme eliöiden jaotuksesta voimme ottaa

vertauskohdaksi kielet. Jos meillä olisi hallussamme ihmissuvun

täydellinen sukupuu, muodostaisi ihmisrotujen genealoginen järjestely

samalla niiden kielten parhaan jaotuksen, joita nykyään puhutaan kautta

maailman; ja jos otettaisiin lukuun myöskin kaikki kuolleet kielet ja

kaikki välittävät ja asteittaisesti toisiinsa sulautuvat murteet, olisi

tuo järjestely ainoa mahdollinen. Jotkut muinaiset kielet olivat

kenties muuttuneet hyvin vähän, synnyttäen vain harvoja uusia kieliä,

kun taas toiset olivat muuttuneet paljon, riippuen eri rotujen

levenemisestä, eristyksestä ja sivistyskannasta, siten synnyttäen monia

uusia murteita ja kieliä. Samasta emäkielestä alkunsa saaneiden kielien

suhteellista eroavaisuutta toisistaan olisi ilmaistava siten, että

kielet jaettaisiin ryhmiksi ja alaryhmiksi; mutta asianmukainen,

vieläpä ainoa mahdollinen järjestely olisi kumminkin genealoginen. Ja

tämä jaotus olisi tarkalleen luonnollinen, koska se liittäisi toisiinsa

kaikki kielet, sekä kuolleet että nykyiset, mitä läheisimmillä

sukulaisuussiteillä ja ilmaisisi kunkin kielen emäkielen ja alkuperän.

Tullaksemme vakuutetuiksi tämän käsityskannan oikeudesta, tarvitsee

meidän ainoastaan luoda silmäys muunnosten jaotukseen, joiden tiedetään

tai arvellaan polveutuvan yhdestä ainoasta lajista. Nämä muunnokset

ryhmitetään lajin alle ja alamuunnokset muunnosten alle; muutamissa

tapauksissa, esim. kotikyyhkyseen nähden, on olemassa vielä useita

muitakin eroavaisuusasteita. Miltei samoin menetellään lajeja

luokitellessa. Useat kirjottajat ovat terottaneet, kuinka tärkeätä on

järjestää muunnokset luonnolliseen eikä keinotekoiseen järjestelmään;

niinpä meitä varotetaan esim. ryhmittämästä kahta ananasmuunnosta

samaan ryhmään ainoastaan sen nojalla, että hedelmä, joskin se on

tärkein osa, sattuu olemaan miltei samanlainen; eikä kukaan yhdistä

ruotsalaista naurista ja tavallista turnipsia samaan ryhmään, vaikka

niiden syötävät, turvonneet maanalaiset varret ovat niin yhtäläiset.

Muunnosten jaotus tehdään sen osan perusteella, joka on havaittu

pysyväisimmäksi, olipa tämä mikä tahansa. Niinpä etevä maatalousmies

Marshall sanoo sarvien olevan nautakarjarotujen parhaana tuntomerkkinä,

koska ne muuntelevat vähemmän kuin ruumiin muoto ja väri j.n.e.,

jotavastoin sarvilla on vähäarvoisempi merkitys lammasrotujen

tuntomerkkeinä, koska näiden sarvet ovat muuntelevaisemmat. Olen sitä

mieltä, että jos muunnoksia luokitellessa olisi tarjolla todellinen

sukupuu, annettaisiin genealogiselle jaotukselle yleisesti etusija; ja

muutamissa tapauksissa on tätä yritettykin. Sillä voimme olla varmat

siitä, että olkoonpa muuntelu ollut voimakkaampi tai heikompi,

perinnöllisyyden lain nojalla ne muodot säilyvät yhtenä ryhmänä, joilla

on useimpia yhteisiä ominaisuuksia. Vaikka useat kuperkeikkakyyhkysen

alamuunnokset eroavat toisistaan eräältä tärkeältä tunnusmerkiltään,

nim. nokan pituuden puolesta, muodostavat kaikki yhteisen ryhmän, koska

niillä on yhteinen tapa heittää kuperkeikkoja; lyhytnokkainen

kuperkeikkakyyhkysrotu on tosin miltei tai kokonaan kadottanut tämän

tavan, mutta ensinkään katsomatta tähän seikkaan tämä rotu kumminkin

luetaan kuperkeikkakyyhkysten ryhmään, koska se on vereltään näiden

sukua ja eräissä muissa suhteissa niiden kaltainen.

Luonnontilassa eläviä lajeja luokitellessaan ottaa jokainen

luonnontutkija lukuun polveutumisen sulkiessaan alimpaan

jaotusasteeseen, lajiin, molemmat sukupuolet. Ja kumminkin on

jokaiselle luonnontutkijalle tunnettua, kuinka suunnattomasti nämä

toisinaan eroavat kaikkein tärkeimmiltä ominaisuuksiltaan: eräiden

siimajalkaisten täysikasvuisilla koirailla ja hermafroditeillä on

tuskin ainoatakaan yhteistä tuntomerkkiä, eikä kumminkaan

kenenkään päähän pälkähdä erottaa niitä toisistaan. Niinpian kuin

orchidea-muotojen Monachautus, Myonthus ja Catacetum, joita

ennen oli pidetty eri sukuina, havaittiin joskus syntyvän samasta

kasvista, pidettiin niitä heti muunnoksina; ja sittemmin olen

onnistunut todistamaan, että ne ovat saman lajin uros-, naaras- ja

hermafrodiittimuoto. Luonnontutkija pitää saman yksilön eri

toukka-asteita, kuinka paljon ne eronnevatkin toisistaan ja

täysikasvuisesta eliöstä, samana lajina, samoinkuin Steenstrupin

"vuorottelevia sukupolvia", joita ainoastaan teknillisessä

merkityksessä voidaan pitää samana yksilönä. Hän lukee mukaan

epämuotoisuudet ja muunnokset, ei siksi, että ne osittain muistuttavat

kantamuotoa, vaan siksi, että ne polveutuvat tästä.

Koska polveutuminen on otettu lukuun ryhmiteltäessä saman lajin

yksilöitä, vaikka urokset, naarakset ja toukat ovat usein tavattoman

eroavia, ja myöskin ryhmiteltäessä muunnoksia, jotka ovat jonkun

verran, vieläpä joskus huomattavastikin toisintuneet, eikö siis ole

mahdollista, että polveutuminen on itsetiedottomasti otettu lukuun

silloinkin, kun on ryhmitelty lajeja sukuihin, sukuja korkeampiin

ryhmiin ja kaikki nämä n.k. luonnolliseksi järjestelmäksi? Uskon että

näin todella on tapahtunut, ja ainoastaan täten voin käsittää

etevimpien systematikkojemme noudattamat säännöt. Koska meillä ei ole

mitään kirjotettuja sukujohtoja, on meidän etsittävä alkuperän yhteys

kaikenlaisten yhtäläisyyksien nojalla. Valitsemme siis ne ominaisuudet,

joiden oletamme vähimmin toisintuneen, katsoen niihin elinehtoihin,

joissa laji viime aikoina on elänyt. Surkastuneet rakennelmat ovat

tässä suhteessa yhtä hyviä, vieläpä toisinaan parempiakin tuntomerkkejä

kuin mitkä muut elimistönosat tahansa. Me emme pidä lukua siitä, kuinka

vähäpätöinen jokin tuntomerkki on -- olkoonpa vaikka niinkin

vähäpätöinen kuin alaleuan kulman taivutus, tapa millä hyönteisen siipi

on poimuutunut, karva- tai höyhenpeite -- jos se on vallitsevana

monilla erimuotoisilla lajeilla, etenkin sellaisilla, joiden elintavat

ovat hyvin eroavat, saa se suuren arvon. Sillä se seikka, että useilla

elintavoiltaan niin eroavilla muodoilla on jokin yhteinen tuntomerkki,

on selitettävissä ainoastaan siten, että tuo tuntomerkki on yhteisiltä

esivanhemmilta peritty. Me voimme tässä suhteessa erehtyä, jos katsomme

ainoastaan yhtä rakenteenkohtaa; mutta jos useat tuntomerkit, olkootpa

kuinka vähäpätöisiä tahansa, ovat yhteisiä laajalle olioryhmälle, jonka

jäsenet noudattavat erilaisia elintapoja, voimme polveutumisteorian

mukaan jotenkin varmasti pitää näitä tuntomerkkejä yhteiseltä

esimuodolta perittyinä. Ja tunnettuahan onkin, että tällaisille

toistensa seurassa esiintyville tuntomerkeille annetaan jaotuksessa

erikoisen suuri arvo. Me käsitämme, että laji tai lajiryhmä saattaa

erota sukulaisistaan monilta tärkeimmiltä tunnusmerkeiltään ja voidaan

kumminkin varmuudella lukea samaan ryhmään. Tämän voi huoleti tehdä ja

usein tehdäänkin, kunhan vaan riittävä määrä tuntomerkkejä, olkootpa

kuinka vähäpätöisiä tahansa, ilmaisee yhteisen, kätketyn alkuperän.

Vaikkapa kahdella muodolla ei olisi ainoatakaan yhteistä tuntomerkkiä,

voimme kuitenkin, jos sarja välittäviä ryhmiä liittää toisiinsa nämä

äärimäiset muodot, heti päättää niiden olevan samaa alkuperää, ja me

ryhmitämme ne samaan luokkaan. Koska havaitsemme niiden elinten, joilla

on tärkeä fysiologinen merkitys -- s.o. joiden tehtävänä on yksilön

elämän säilyttäminen mitä erilaisimmissa olosuhteissa -- yleensä olevan

konstantisimpia, annamme niille erikoisen arvon. Mutta jos näiden

elinten havaitaan jossakin toisessa ryhmässä tai alaryhmässä suuresti

eroavan, arvostamme ne jaotuksessamme heti vähäpätöisemmiksi. Saamme

kohta nähdä, miksi embryologisilla tunnusmerkeillä on jaotuksessa niin

tärkeä merkitys. Myöskin maantieteellinen leveneminen tarjoo meille

usein hyödyllisen osviitan luokitellessamme suuria sukuja, koska saman

suvun eri lajit, jotka asustavat rajotetuilla ja eristetyillä alueilla,

kaiken todennäköisyyden mukaan polveutuvat samoista vanhemmista.