Koska vallitsevien, laajempiin sukuihin kuuluvien lajien toisintuneilla
jälkeläisillä on taipumuksena periä ne edulliset ominaisuudet,
jotka ovat tehneet kyseessä olevat ryhmät sekä lajien vanhemmat
vallitseviksi, on miltei varmaa, että jälkeläiset tulevat leviämään
laajalti ja valtaamaan yhä uusia sijoja luonnon taloudessa. Laajemmat
ja vallitsevammat ryhmät pyrkivät näin ollen jokaisessa luokassa
karttumaan yhä suuremmiksi, jolloin ne tietysti syrjäyttävät useita
pienempiä ja heikompia ryhmiä. Tämä selittää, miksi kaikki eliöt, sekä
nykyiset että sukupuuttoon sammuneet, ryhmittyvät muutamiksi harvoiksi
suuriksi lahkoiksi ja vielä harvemmiksi luokiksi. Osotuksena
korkeampien ryhmien harvalukuisuudesta ja siitä kuinka laajalti ne ovat
levinneet yli maapallon, on se omituinen tosiasia, ettei Australian
löytö ole kartuttanut hyönteisten luokkaa ainoallakaan uuteen ryhmään
kuuluvalla hyönteisellä ja että se, mikäli toht. Hooker on minulle
ilmottanut, on lisännyt kasvikuntaa ainoastaan parilla kolmella
pienellä heimolla.
Geologista vuorojärjestystä käsittelevässä luvussa koetin osottaa,
miten on selitettävissä,-- jos oletamme jokaisen ryhmän yleensä
suuresti erilaistuneen pitkän toisintumisprosessin kestäessä -- että
vanhemmat elämänmuodot usein osottautuvat tunnusmerkeiltään johonkin
määrin nykyisten ryhmien välimuodoiksi. Muutamien tuollaisten vanhojen
välittävien muotojen jälkeläiset ovat säilyneet nykypäiviin saakka
miltei muuttumattomina; nämä ovat noita n.k. yhteenliittäviä
tahi poikkeavia lajeja. Kuta poikkeavampi jokin muoto on, sitä
suurempi on täytynyt olla yhdistävien sukupuuttoon sammuneiden
välimuotojen lukumäärä. Jonkinmoisena todistuksena siitä, että ankara
sukupuuttoon-häviäminen on kohdannut "poikkeavia" ryhmiä, on se, että
niitä miltei aina edustavat peräti harvalukuiset lajit; sitäpaitsi ne
lajit, jotka ovat säilyneet, ovat toisistaan hyvin eroavia, mikä
myöskin edellyttää sukupuuttoon-häviämistä. Esim. Ornithorhynchus ja
Lepidosiren suvut eivät olisi vähemmän poikkeavia, jos kumpaakin
edustaisi tusina lajeja, sen sijaan että niitä nyt edustaa ainoastaan
yksi laji tai pari kolme. Luullakseni voimme selittää asian siten, että
pidämme poikkeavia ryhmiä muotoina, jotka ovat sortuneet taistelussa
voitokkaampia kilpailijoita vastaan ja joista ainoastaan muutamat
jäsenet ovat säilyneet erikoisen suotuisissa olosuhteissa.
Waterhouse on huomauttanut, että jos jonkin eläinryhmän jäsen
osottautuu olevan sukua jollekin aivan eroavalle ryhmälle, on
sukulaisuus useimmiten yleisempää laatua, eikä lajinomainen. Niinpä
Waterhousen mukaan bizcacha-eläin on kaikista jyrsijöistä läheisintä
sukua pussieläimille; mutta niissä kohdin, missä se lähenee tätä
lahkoa, on sukulaisuus yleisempää laatua, s.o. eläin ei ole lähempää
sukua yhdelle pussieläinlajille kuin toisellekaan. Koska otaksumme
tällaisten sukulaispiirteiden olevan todellisia eikä adaptivisia,
täytyy niiden käsityksemme mukaan olla yhteisiltä esivanhemmilta
perittyjä. Meidän on siis joko oletettava, että kaikki jyrsijät,
bizcacha-eläin niihin luettuna, ovat haarautuneet jostakin muinaisesta
pussieläimestä, joka tietysti on ollut luonteeltaan enemmän tai
vähemmän välimuoto kaikille nykyisille pussieläimille -- tai että sekä
jyrsijät että pussieläimet ovat haarautuneet yhteisestä esi-isästä ja
että kumpikin ryhmä on sitten suuresti muuntunut eri suuntiin.
Kummassakin tapauksessa meidän on oletettava, että bizcacha on
säilyttänyt useampia muinaisen esi-isänsä perinnöksi jättämiä
ominaisuuksia kuin muut jyrsijät, joten se ei ole erikoisesti sukua
millekään nykyiselle pussieläimelle vaan välillisesti kaikille tai
miltei kaikille pussieläimille, koska se on osittain säilyttänyt
pussieläinten ja jyrsijöiden yhteisen esi-isän tai jonkin pussieläinten
ryhmän muinaisen jäsenen luonteen. Toisaalta -- huomauttaa Waterhouse
-- muistuttaa Phascolomys eniten kaikista pussieläimistä koko
jyrsijöiden lahkoa yleensä, mutta ei erikseen mitään sen jäsentä. On
kumminkin hyvin luultavaa, että yhdennäköisyys on tässä tapauksessa
ainoastaan analoginen, johtuva siitä, että Phascolomys on mukautunut
samanlaisiin elintapoihin kuin jyrsijät. Vanhempi de Candolle on tehnyt
miltei samoja huomioita eri kasviheimojen sukulaisuussuhteiden
yleisestä luonteesta.
Samasta esi-isästä polveutuvien lajien moninaistuminen ja
ominaisuuksien vähitellen tapahtuva erilaistuminen, lajien samalla
säilyttäessä perintönä joitakuita yhteisiä ominaisuuksia, tekee meille
ymmärrettäväksi ne äärettömän monimutkaiset ja eri suuntiin säteilevät
sukulaisuussuhteet, jotka liittävät toisiinsa saman heimon tai jonkin
ylemmän ryhmän kaikki jäsenet. Sillä kokonaisen heimon yhteinen
esi-isä, heimon, joka nyt on pirstoutunut eri ryhmiksi ja alaryhmiksi,
on jättänyt perinnöksi kaikille lajeille joitakin ominaisuuksiaan, eri
tavoin ja eri määrässä muuntuneina. Lajeja yhdistävät näin ollen
toisiinsa mutkikkaat, eripituiset polveutumisviivat, jotka kulkevat
monien esi-isien kautta. On vaikeata sukupuunkaan avulla osottaa jonkin
vanhan jalosukuisen perheen kaikkia sukulaisia ja ilman sukupuuta se on
miltei mahdotonta. Käsitämme siis hyvin sen äärettömän vaikeuden, mikä
luonnontutkijoilla on ollut voitettavanaan heidän selittäessään ilman
kuvion apua niitä eri sukulaisuussuhteita, joiden he havaitsevat
yhdistävän saman suuren luokan monia eläviä ja sukupuuttoon hävinneitä
jäseniä.
Kuten neljännessä luvussa olemme nähneet, on sukupuuttoon kuolemisella
ollut tärkeä merkitys siinä suhteessa, että se on kussakin luokassa
selventänyt eri ryhmien välisiä rajoja. Voimme selittää kokonaisten eri
luokkien väliset eroavaisuudet -- esim. lintujen ja muiden
luurankoisten eroavaisuuden -- otaksumalla, että monet vanhat
elämänmuodot, jotka muinoin liittivät lintujen varhaisimmat esi-isät
muihin, tuohon aikaan vähemmän erilaistuneihin luurankoisluokkiin, ovat
tyyten hävinneet. Niiden muotojen joukossa, jotka muinoin yhdistivät
toisiinsa kalat ja sammakkoeläimet, on sitävastoin sukupuuttoon
häviäminen ollut paljon vähäisempi. Vielä vähäisempi on se ollut
muutamissa kokonaisissa luokissa, esim. äyriäisten luokassa,
sillä siinä liittää pitkä ja ainoastaan paikotellen katkennut
sukulaisuusketju toisiinsa mitä ihmeellisimmin toisistaan eriävät
muodot. Sukupuuttoon sammuminen on ainoastaan tehnyt ryhmät
varmapiirteisemmiksi, vaan ei suinkaan niitä muodostanut, sillä jos
kaikki muodot, mitkä milloinkaan ovat maapallomme pinnalla eläneet,
äkkiä uudelleen ilmaantuisivat eloon, niin vaikkakin olisi aivan
mahdotonta määritellä kutakin luokkaa muista erottavia tunnusmerkkejä,
olisi kuitenkin luonnollinen jaotus tai ainakin luonnollinen järjestely
mahdollinen. Näemme tämän luodessamme silmäyksen kuvioomme.
Otaksukaamme, että kirjaimet A--L esittävät yhtätoista siluriaikaista
sukua, joista muutamat ovat synnyttäneet laajoja muuntuneita
jälkeläisryhmiä, ja että jokaista haarautumaa ja alahaarautumaa
yhdistävät välimuodot ovat vielä elossa, eivätkä nämä eroa
yhdistämistään muodoista enempää kuin nykyisiä muunnoksia yhdistävät
välimuodot. Tässä tapauksessa olisi aivan mahdotonta määritellä
erotusta ryhmien eri jäsenten ja niiden läheisempien esivanhempien ja
jälkeläisten välillä. Siitä huolimatta pitäisi kuitenkin kuvion
järjestely paikkansa ja olisi luonnollinen, sillä perinnöllisyyslain
nojalla olisi esim. kaikilla A:sta polveutuneilla muodoilla jotakin
yhteistä. Puussa voimme nähdä jokaisen oksan erikseen, vaikka
varsinaisessa haarautumiskohdassa ne sulautuvat yhteen. Kuten sanottu,
emme voisi määritellä eri ryhmiä, mutta me voisimme valita joukosta
tyyppejä, s.o. muotoja, joihin sisältyvät kunkin ryhmän, joko suuren
tai pienen, useimmat tunnusmerkit, ja siten antaa yleisen käsityksen
niiden välisten eroavaisuuksien arvosta. Näin olisi meidän meneteltävä,
jos jolloinkin onnistuisimme keräämään jonkin luokan kaikkialla ja
kaikkina aikoina eläneet muodot. Varmaa on, ettemme milloinkaan onnistu
suorittamaan niin täydellistä keräilyä, mutta muutamissa luokissa
pyrimme kumminkin saavuttamaan tätä päämäärää. Milne Edwards onkin
äskettäin eräässä etevässä kirjotuksessaan terottanut mieleemme, kuinka
tärkeätä on kiinnittää huomiota tyyppeihin, katsomatta siihen, voimmeko
erottaa ja määritellä ne ryhmät, joihin tuollaiset tyypit kuuluvat.
Olemme siis nähneet, kuinka luonnollinen valinta, joka on seurauksena
olemisen taistelusta ja joka miltei välttämättä johtaa sukupuuttoon
häviämiseen ja ominaisuuksien erilaistumiseen jokaisen vallitsevan
kantalajin jälkeläisissä, selittää tuon kaikkien elollisten olentojen
sukulaisuussuhteissa huomattavan suuren yleispiirteen, olioiden
jakautumisen ryhmiin ja alaryhmiin. Me annamme sukuperän ratkaista
ryhmittäessämme molemmat sukupuolet ja kaikki ikäasteet samaksi
lajiksi, vaikka näillä olisikin vain harvoja yhteisiä tunnusmerkkejä;
me annamme sen ratkaista ryhmitellessämme tunnustettuja muunnoksia,
erotkoot vaikka kuinka paljon vanhemmistansa. Ja minä uskon, että
polveutuminen on se kätketty yhdysside, jota luonnontutkijat ovat
etsineet "luonnollisen järjestelmän" nimellä. Käsittäessämme
luonnollisen järjestelmän genealogiseksi järjestelmäksi, jossa
eroavaisuusasteita osottavat nimitykset "suku", "heimo", "lahko" y.m.,
tulevat jaotuksessa noudattamamme säännöt ymmärrettäviksi. Käsitämme,
miksi meidän on toisille yhtäläisyyksille annettava suurempi arvo kuin
toisille; miksi otamme lukuun surkastuneita ja hyödyttömiä tai muuten
fysiologisesti vähäpätöisiä elimiä; miksi keksiessämme kahden ryhmän
keskinäisen sukulaisuuden muitta mutkitta hylkäämme analogiset tai
adaptiviset tunnusmerkit, mutta käytämme hyväksemme näitä
tunnusmerkkejä saman ryhmän rajoissa. Käsitämme helposti, miksi kaikki
elossa olevat ja sukupuuttoon kuolleet muodot voidaan ryhmittää
muutamiksi harvoiksi luokiksi ja miksi jokaisen luokan eri jäsenet
liittyvät toisiinsa mitä monimutkaisimmilla, säteittäisesti
haarautuvilla sukulaisuussiteillä. Me emme kenties milloinkaan kykene
selvittämään sitä sotkuista verkkoa, mikä liittää luokan eri jäsenet
toisiinsa. Mutta jos päämaali, johon pyrimme, on selvänä edessämme,
emmekä koeta etsiä mitään tuntematonta luomissuunnitelmaa, on meillä
toiveita siitä, että varmasti, joskin hitaasti lähestymme päämaalia.
Professori Haeckel on kirjassaan "Generelle Morphologie" y.m.
teoksissaan äskettäin suurella tietorikkaudellaan ja kyvykkäisyydellään
käsitellyt kaikkien elollisten olentojen sukujohtoa eli fylogeniaa,
kuten hän sitä nimittää. Eri polveutumissarjoja johtaessaan hän
turvautuu etupäässä embryologisiin tunnusmerkkeihin, mutta käyttää
myöskin apunaan homologisia ja surkastuneita elimiä sekä kiinnittää
huomiota niihin toisiansa seuraaviin aikakausiin, joiden kuluessa eri
elämänmuotojen arvellaan ensinnä esiintyneen geologisissa
muodostumissamme. Hän on näin ollen rohkeasti tehnyt tärkeän alotteen
ja osottanut meille, kuinka jaotus vastaisuudessa tullaan laatimaan.