Omituinen ja meille tärkeä tosiasia on, että saarilla asustavat lajit
ovat sukua lähimmän mantereen lajeille, olematta silti aivan samoja.
Tästä voisimme mainita lukuisia esimerkkejä. Galapagos saaret, jotka
sijaitsevat päiväntasaajan seudulla, ovat 500-600 engl. penikulman
päässä Etelä-Amerikan rannikolta. Näiden saarten miltei kaikki maa- ja
vesieliöt osottavat ilmeistä sukulaisuutta Amerikan mannermaan
asujanten kanssa. Saarilla asustaa kaksikymmentäkuusi maalintua; näistä
kahtakymmentäyhtä tai mahdollisesti kahtakymmentäkolmea pidetään
erikoisena lajina ja yleensä arveltanee, että ne ovat erikoisesti
luodut näitä saaria varten. Mutta useimpien lintujen läheinen
sukulaisuus amerikalaisten lajien kanssa ilmenee miltei jokaisessa
ruumiillisessa tunnusmerkissä, elintavoissa, liikkeissä ja äänessä.
Sama on muidenkin eläinten sekä suureksi osaksi myöskin kasvien laita,
kuten toht. Hooker on osottanut oivallisessa tämän saariston kasvistoa
käsittelevässä kasviossaan. Tarkastellessaan asujamistoa näillä
tuliperäisillä Tyynen meren saarilla, jotka sijaitsevat useiden satojen
engl. penikulman päässä mantereesta, tuntee luonnontutkija seisovansa
amerikalaisella maaperällä. Miksi on asian laita tällainen? Miksi
ilmenee näissä lajeissa, jotka oletetaan erikoisesti Galapagos-saarille
ja yksin niitä varten luoduiksi, niin selvänä sukulaisuus Amerikan
mantereelle luotujen lajien kanssa? Elinehdot, saarten geologinen
luonne, korkeus- ja ilmastosuhteet, eri luokkien keskinäiset
lukuisuussuhteet eivät mitenkään läheisesti muistuta Etelä-Amerikan
rannikolla vallitsevia elinehtoja, päinvastoin on kaikissa näissä
kohdin olemassa melkoisia eroavaisuuksia. Toisaalta taas ovat
Galapagos- ja Kap Verde-saaret huomattavan yhdenkaltaisia saarten
tuliperäisen luonteen, ilmaston, korkeussuhteiden ja saarten ko'on
puolesta; mutta kuinka täydellinen ja perinpohjainen onkaan siitä
huolimatta eroavaisuus niiden asukasten välillä! Kap Verde-saarten
asukkaat ovat sukua Afrikan asukkaille, kuten Galapagos-saarten ovat
Amerikan asukkaille. Tällaisia tosiasioita ei mitenkään voida selittää
siltä käsityskannalta lähtien, että lajit ovat luodut riippumatta
toisistaan. Sitävastoin meidän esittämämme käsityksen mukaan on selvää,
että Galapagos-saaret ovat saaneet asukkaansa Amerikasta ja Kap
Verde-saaret Afrikasta, joko sitten tilapäisin levenemiskeinoin tai
(joskaan omasta puolestani en usko tätä selitystä) siten, että saaret
ovat olleet aikaisemmin katkeamattomassa maayhteydessä mantereen
kanssa. Sellaiset siirtolaiset ovat taipuvaisia toisintumaan, mutta
perinnöllisyys ilmaisee vieläkin niiden alkuperäisen synnyinseudun.
Voisimme mainita useita muita samansuuntaisia tapauksia: aivan yleisenä
sääntönä onkin, että saarten endemiset lajit ovat sukua lähimmän
mantereen tai lähimmän suuren saaren lajeille. Poikkeukset ovat
harvinaisia -- ja useammat niistä ovat selitettävissä. Niinpä vaikka
Kerguelen-maa on lähempänä Afrikaa kuin Amerikaa, ovat sen kasvit
sukua, vieläpä sangen läheistäkin, Amerikan kasveille, kuten tohtori
Hookerin kuvauksesta tiedämme; mutta tämä poikkeus saa selityksensä,
jos otaksumme tämän saaren pääasiassa saaneen kasvistonsa niistä
siemenistä, joita vallitsevien merivirtojen kuljettamat jäävuoret ovat
tuoneet mullan ja kivien mukana. Uuden Seelannin endemiset kasvit ovat
paljon läheisempää sukua lähimmän mantereen, Australian, kasveille,
kuin minkään muun seudun; mutta sen kasvit ovat myöskin selvästi sukua
Etelä-Amerikan kasveille, joka, vaikka onkin toiseksi lähin mannermaa,
on niin tavattoman etäällä, että tapaus tulee poikkeukselliseksi. Mutta
vaikeus häviää osaksi, jos omaksumme sen käsityksen, että Uusi
Seelanti, Etelä-Amerika ja muut eteläiset maat ovat osaksi saaneet
asukkaansa miltei niiden keskivälillä, joskin etäällä, sijaitsevasta
seudusta, nim. etelänavan saarilta, siihen aikaan kun nämä vielä olivat
kasvullisuuden peittämät, s.o. ennen viimeisen jääkauden alkua.
Sukulaisuus, joka, joskin heikko, todella vallitsee Australian
lounaiskolkan ja Hyväntoivonniemen kasvistojen välillä (mikäli toht.
Hooker on minulle vakuuttanut) on vielä paljon omituisempi seikka;
mutta tämä sukulaisuus rajottuu kasveihin ja tulee epäilemättä vielä
jonakin päivänä saamaan selityksensä.
Sama laki, joka määrää saarten ja lähimmän mantereen asukasten
sukulaisuuden, näyttää toisinaan pienemmässä mittakaavassa, mutta mitä
mielenkiintoisimmalla tavalla, vallitsevan saman saaristoalueen
sisäpuolella. Niinpä jokaisella Galapagos-saariston saarella,
ihmeellistä kyllä, asustaa useita saarelle erikoisia lajeja; mutta nämä
lajit ovat paljon läheisempää sukua toisilleen kuin Amerikan mannermaan
tai minkään muun maapallon seudun asukkaille. Tämä onkin aivan
luonnollista, sillä niin lähellä toisiaan sijaitsevien saarten on
miltei välttämättä täytynyt saada siirtolaisia samasta alkukodista sekä
saariston muilta saarilta. Mutta kuinka on selitettävä, että monet
saarille muuttaneet siirtolaiset ovat eri tavoin, joskin vain lievästi,
toisintuneet, vaikka saaret ovat toisistaan silmänkantaman päässä,
vaikka niillä on sama geologinen luonne, sama korkeus, ilmasto j.n.e.?
Tämä seikka tuntui minusta kauan tarjoovan suuren vaikeuden. Mutta
vaikeus johtuu etupäässä siitä meihin syvään piintyneestä
harhaluulosta, että pidämme seudun fysillisiä elinehtoja tärkeimpinä,
vaikka lajien menestys kieltämättä ainakin yhtä paljon, ellei
enemmänkin, riippuu siitä, minkä laatuisia muut lajit ovat,
joiden kanssa sen on kilpailtava. Jos nyt tarkastamme niitä
Galapagos-saariston lajeja, joita myöskin tavataan muissa maapallon
seuduissa, havaitsemme niiden huomattavasti eroavan eri saarilla. Tämä
eroavaisuus olikin odotettavissa, jos otaksumme saarten saaneen
asukkaansa tilapäisin levenemiskeinoin, esim. siten, että jokin
kasvinsiemen on kulkeutunut tälle, toinen kasvinsiemen taas tuolle
saarelle, vaikka kaikki siemenet ovatkin peräisin samasta yhteisestä
alkukodista. Kun siis muinaisina aikoina jokin siirtolainen aluksi
asettui jollekin saarelle ja sittemmin levisi saarelta toiselle, se
epäilemättä joutui eri saarilla erilaisiin olosuhteisiin, koska sen oli
kilpailtava erilaisten asujamistojen kanssa; jokin kasvi esim. tapasi
maaperällä, joka oli sille parhaiten soveltuva, eri saarilla hieman
eroavia lajeja, ja joutui hyökkäysten alaiseksi hieman erilaisten
vihollisten taholta. Jos kasvi muunteli, suosi luonnollinen valinta
epäilemättä eri saarilla eri muunnoksia. Jotkut lajit saattoivat
sensijaan levitä ja siitä huolimatta säilyttää muuttumattoman
luonteensa kaikkialla koko saariryhmällä, aivan samoin kuin näemme
jonkin lajin leviävän laajalti yli koko mantereen ja kumminkin pysyvän
samana.
Hämmästyttävintä on tässä suhteessa Galapagos-saariin ja muutamiin
muihin samanlaisiin tapauksiin nähden se, ettei jokainen uusi laji,
joka on muodostunut jollakin saarella, ole nopeasti levinnyt muille
saarille. Mutta vaikka saaret sijaitsevatkin toistensa näköpiirissä,
erottavat niitä syvät salmet, jotka enimmäkseen ovat leveämmät kuin
Englannin kanaali, eikä ole ensinkään syytä otaksua saarten muinoin
olleen katkeamattomassa yhteydessä. Vuolaat merivirrat virtaavat
saarten välillä ja voimakkaat tuulet ovat erittäin harvinaisia, joten
saaret ovat paljon tehokkaammin eristetyt, kuin miltä ne kartalla
näyttävät. Kumminkin jotkut lajeista, sekä niistä, joita tavataan
muissa osissa maapalloa, että niistä, jotka rajottuvat tähän
saaristoon, ovat yhteisiä saariston eri saarille; ja lajien nykyisistä
levenemistavoista voimme päättää niiden levinneen saarelta saarelle.
Mutta luullakseni usein erehdymme olettaessamme, että lähisukuiset
lajit siirtyvät toistensa alueille, jos niille vaan on suotu vapaa
pääsy. Epäilemättä siinä tapauksessa, että toisella lajilla on jokin
etevämmyys toisen rinnalla, se hyvin lyhyessä ajassa kokonaan tai
osaksi tunkee tuon lajin tieltään; mutta jos kumpikin on yhtä hyvin
soveltautunut omaan asuinpaikkaansa, säilyttää kumpikin todennäköisesti
oman erikoisen asuinpaikkansa miltei kuinka kauan tahansa. Tottuneina
siihen, että monet ihmisen toimesta kotiutuneet lajit ovat
hämmästyttävällä nopeudella levinneet laajoille alueille, olemme
valmiit ilman muuta olettamaan useimmilla lajeilla olevan tällaisen
levenemiskyvyn. Mutta meidän tulee ottaa huomioon, että lajit, jotka
näin kotiutuvat uusiin maihin, eivät ole läheistä sukua maiden
alkuperäisille asukkaille, vaan hyvin selväpiirteisesti eroavia
muotoja, jotka suhteellisesti lukuisissa tapauksissa, kuten Alph. de
Candolle on osottanut, kuuluvat eri sukuihin. Galapagos-saaristossa
eroavat monet linnutkin, jotka kumminkin ovat niin hyvin soveltautuneet
lentämään saarelta toiselle, eri saarilla; niinpä siellä elää kolme
lähisukuista rastaslajia, kukin omalla saarellaan. Olettakaamme nyt,
että tuuli kuljettaisi mukanaan Chatham-saaren rastaan Charles'in
saarelle, jolla on oma rastaansa. Miksi se ei onnistu valtaamaan
itselleen siellä jalansijaa? Voimme varmuudella päättää, että
Charles'in saari on yhtä runsaasti kansotettu omalla lajillaan, koska
linnut vuosittain munivat enemmän poikasia kuin saari voi elättää; ja
voimme pitää Charles'in saaren omaa rastasta ainakin yhtä hyvin
kotiseutunsa olosuhteisiin soveltautuneena kuin Chatham-saaren
erikoista rastasta. Sir Charles Lyell ja Mr. Wollaston ovat kertoneet
minulle erään huomattavan tapauksen, joka koskee samaa asiaa.
Madeiralla ja läheisellä Porto Santo saarella on useita selvästi
eroavia, mutta toisiaan vastaavia maakotilolajeja, joista muutamat
elävät kivenraoissa; ja vaikka Porto Santolta vuosittain kuljetetaan
suuret määrät kiviä Madeiralle, ei Porto Santon lajeja kumminkaan ole
siirtolaisina asettunut jälkimäiselle saarelle. Tästä huolimatta on
kummallekin saarelle siirtynyt europalaisia maakotiloita, joilla
epäilemättä on ollut jokin etevämmyys kotoisten lajien rinnalla. Näin
ollen ei mielestäni tule suuresti ihmetellä sitä, etteivät kaikki
Galapagos-saariston eri saarilla elävät endemiset lajit ole levinneet
saarelta saarelle. Samalla mantereellakin lienee sillä seikalla, että
jokin alue on ennestään kansotettu, ollut tärkeä merkitys estäessään
eri seuduilla miltei samanlaisten fysillisten elinehtojen alaisina
elävien lajien tunkeutumista toistensa alueille. Niinpä Australian
kaakkois- ja lounaiskolkassa vallitsevat miltei samat fysilliset
elinehdot, mutta kummassakin seudussa elää suunnaton määrä toisen
seudun asukkaista eroavia imettäväisiä, lintuja ja kasveja; niin on
myöskin Bates'in mukaan suuressa, avonaisessa ja yhdenjaksoisessa
Amazon-virran laaksossa elävien perhosten ja muiden eläinten laita.
Sama sääntö, joka määrää valtamerensaarten asukasten yleisen luonteen,
nim. suhde siihen alkukotiin, josta siirtolaiset helpoimmin ovat
voineet saapua, ynnä niiden sittemmin tapahtunut muuntuminen, on mitä
laajimmin sovellettavissa koko luontoon. Havaitsemme tämän jokaisella
vuorenhuipulla, jokaisessa järvessä ja suossa. Alppilajit,
lukuunottamatta niitä lajeja, jotka ovat saavuttaneet laajan
levenemisen jääkaudella, ovat sukua ympäröivien tasankojen lajeille;
niinpä tapaamme Etelä-Amerikassa alppikolibreja, alppijyrsijöitä,
alppikasveja y.m., jotka kaikki ovat selvästi amerikalaisia muotoja;
ilmeistähän onkin, että vuori hitaasti kohotessaan on saanut asukkaansa
ympäröiviltä tasangoilta. Sama on järvien ja soiden asujanten laita,
paitsi mikäli siirtymisen suuri helppous on sallinut samojen muotojen
päästä vallalle suurissa osissa maailmaa. Saman lain havaitsemme
pitävän paikkansa myöskin useimpien Amerikan ja Europan sokeiden
luolaeläinten tunnusmerkkeihin nähden. Ja vielä muitakin analogisia
tapauksia voisimme mainita. Luullakseni tullaan huomaamaan yleispätevän
säännön olevan sen, että missä tahansa kahdella alueella elää useita
lähisukuisia tai toisiaan vastaavia lajeja, siellä myös tavataan
muutamia yhteisiä lajeja; ja missä tahansa esiintyy useita lähisukuisia
lajeja, siellä tavataan monia muotoja, joita toiset luonnontutkijat
pitävät eri lajeina, toiset pelkkinä muunnoksina; nämä epävarmat muodot
osottavat meille muuntumisen eri asteita.
Suhde, jossa eräiden lajien joko nykyisenä tai jonakin varhaisempana
aikana tapahtuneen siirtymisen voimakkuus ja laajuus ovat
läheissukuisten lajien olemassaoloon etäisissä maapallon seuduissa,
osottautuu toisella ja merkillisemmälläkin tavalla. Gould huomautti
minulle jo kauan sitten, että niissä lintusuvuissa, jotka ovat
levinneet yli maapallon, useilla lajeilla on laaja levenemisalue. En
epäile että tämä sääntö on yleispätevä, vaikka sitä onkin vaikea
todistaa. Imettäväisten joukossa näemme säännön hämmästyttävästi
pitävän paikkansa lepakkoihin ja vähemmässä määrässä kissan- ja
koiransukuisiin eläimiin nähden. Saman säännön havaitsemme myöskin
perhosten ja kovakuoriaisten levenemisessä. Niinikään pitää sääntö
paikkansa useimpiin suolattoman veden asujamiin nähden, sillä monet
aivan eri luokkiin kuuluvat suvut ovat levinneet kautta maailman ja
useilla lajeilla on äärettömän laaja levenemisalue. Tällä emme tarkota
sitä, että kaikilla hyvin laajalti levinneiden sukujen lajeilla olisi
laaja levenemisalue; väitämme sitä ainoastaan muutamista lajeista. Emme
myöskään väitä, että tällaisten sukujen lajeilla on keskimäärin hyvin
laajat levenemisalueet, sillä tämä riippuu suuressa määrin siitä,
kuinka pitkälle muuntuminen on edistynyt; niinpä saattaa esim. sekä
Amerikassa että Europassa elää jokin saman lajin eri muunnos, missä
tapauksessa lajilla on äärettömän laaja levenemisalue; mutta jos
muuntuminen edistyisi vielä hiukan pitemmälle, tulisi näistä
muunnoksista eri lajeja ja niiden levenemisalue supistuisi suuresti.
Vielä vähemmän tarkotamme sitä, että lajien, joilla on suuri kyky
siirtyä rajottavien esteiden yli ja levitä laajalle, kuten jotkut
voimakkailla siivillä varustetut linnut, välttämättä täytyy olla
laajalle levinneitä; emme näet saa milloinkaan unohtaa, että laaja
leveneminen ei edellytä ainoastaan kykyä siirtyä esteiden yli, vaan
paljon tärkeämpää kykyä, voitokkaisuutta elämän taistelussa, joka takaa
lajille elämisen mahdollisuuden etäisillä seuduilla ja vierasten
kilpailijoiden keskuudessa. Mutta lähtien siitä käsityksestä, että
kaikki suvun lajit, olivatpa levinneet vaikkapa maailman kaikkein
etäisimpiin seutuihin, polveutuvat samasta kantamuodosta, meidän
pitäisi havaita -- ja luullakseni yleensä havaitsemmekin -- ainakin
muutamien lajien olevan levinneinä hyvin laajalti.
Meidän on pidettävä mielessämme, että kaikissa luokissa monet suvut
ovat hyvin vanhaa alkuperää, ja että lajeilla siis tässä tapauksessa on
ollut runsaasti aikaa levenemiseen ja myöhempään toisintumiseen.
Geologiset todisteet tekevät sitäpaitsi uskottavaksi, että jokaisessa
suuressa luokassa alhaisemmat eliöt muuttuvat hitaammin kuin
korkeammat, minkä vuoksi edellisillä on ollut suurempi mahdollisuus
levitä laajalle ja kumminkin säilyttää lajiluonteensa. Tämä seikka sekä
useimpien alhaisella kannalla olevien muotojen siementen ja munien
pieni koko, jonka vuoksi ne ovat paremmin omansa laajaan levenemiseen,
selittänee erään kauan sitten havaitun lain, jota Alph. de Candolle on
äskettäin käsitellyt kasveihin nähden, nim. että kuta alhaisemmalla
asteella eliöryhmä on, sitä laajemmalle se on levinnyt.
Edellisessä käsittelemämme seikat -- se, että alhaisemmat eliöt ovat
laajemmalle levinneet kuin korkeammat; että eräät laajalle levinneiden
sukujen lajit ovat nekin levinneet laajalle;, että alppi-, järvi- ja
suolajit ovat yleensä sukua ympäröivän tasangon tai kuivan maan
lajeille; saarten ja lähimmän mantereen asukasten silmäänpistävä
sukulaisuus ja saman saariston eri saarten asujanten vielä läheisempi
sukulaisuus -- nämä seikat jäävät selvittämättä, jos, kuten tavallista,
oletetaan kunkin lajin olevan erikseen luodun; mutta ne selviävät, jos
oletamme asutuksen levinneen lähinnä olleesta seudusta, josta
siirtyminen on helpoimmin voinut tapahtua, sekä siirtolaisten myöhemmin
soveltautuneen uusien kotiseutujensa elinehtoihin.