Mitä siihen tulee, että kokonaisia eläinlahkoja puuttuu
valtamerensaarilta, huomautti Bory St. Vincent jo kauan sitten, ettei
yhdelläkään niistä monista saarista, jotka ovat siroteltuina suuriin
valtameriin, milloinkaan ole tavattu sammakkoeläimiä. Olen koettanut
ottaa selkoa asiasta ja olen havainnut väitteen pitävän paikkansa
lukuunottamatta Uutta Seelantia, Uutta Kaledoniaa, Andaman-saaria ja
mahdollisesti Salomon-, ja Seychell-saaria. Mutta olen jo huomauttanut,
että on epäiltävää, voidaanko Uutta Seelantia ja Uutta Kaledoniaa
lukea valtamerensaariksi, ja tämä on vielä epäiltävämpää Andaman-,
Salomon- ja Seychell-saariin nähden. Sammakoiden, konnien ja
vesiliskojen puuttumista niin monilta varsinaisilta valtamerensaarilta
ei voida selittää fysillisistä elinehdoista johtuvaksi. Päinvastoin
näyttää siltä, että saaret olisivat näille eläimille erikoisen sopivia
paikkoja; sillä Madeiralle, Azoreille ja Mauritius-saarille tuodut
sammakot ovat siellä niin lisääntyneet, että niistä on tullut oikea
maanvaiva. Mutta koska nämä eläimet, paitsi tietääkseni eräs
intialainen laji, ja niiden mäti heti kuolevat merivedessä, on
ymmärrettävissä, että niiden on hyvin vaikeata siirtyä meren yli ja
ettei niitä siis voi olla varsinaisilla valtamerensaarilla. Sitävastoin
olisi luomisteorian kannalta varsin vaikeata selättää, miksi niitä ei
ole luotu myöskin näille saarille.
Imettäväiset osottavat meille toisen samanlaisen tapauksen. Olen
huolellisesti tutkinut vanhimpia matkakuvauksia, mutta en ole tavannut
niissä ainoatakaan luotettavaa tiedonantoa, että jokin maaimettäväinen
(paitsi alkuasukasten pitämiä kotieläimiä) asustaisi jollakin saarella,
joka sijaitsee enemmän kuin 300 engl. penikulman päässä mantereesta tai
suuresta mannersaaresta; ja monet saaret, jotka sijaitsevat paljon
lähempänä mannerta, ovat myöskin niitä vailla. Falkland-saaria, joilla
asustaa eräs sudentapainen kettu, ei voi pitää varsinaisina
valtamerensaarina, koska tämä saariryhmä lepää mantereen yhteydessä
olevalla särkällä noin 280 engl. penikulman päässä mantereesta.
Sitäpaitsi jäävuoret ovat muinoin tuoneet kallionmöhkäleitä saarten
länsirannikoille, joten on mahdollista, että jäävuoret ovat voineet
kuljettaa saarille kettuja, kuten nykyäänkin usein tapahtuu
napaseuduissa. Ei voida väittää, etteivät pienet saaret voisi elättää
ainakin pieniä imettäväisiä, sillä näitä tavataan monissa osissa
maailmaa aivan pienillä saarilla, jos saaret sijaitsevat mantereen
läheisyydessä; ja on tuskin olemassa ainoatakaan saarta, jolle eivät
pienemmät nelijalkaisemme olisi kotiutuneet ja suuresti lisääntyneet.
Yleisen luomisopin kannattajat eivät voi väittää, ettei imettäväisten
luomiseen ole ollut riittävästi aikaa; monet tuliperäiset saaret ovat
kyllin vanhoja, kuten käy ilmi siitä hämmästyttävästä kulutuksesta,
jonka alaisina ne ovat olleet, ja niiden tertiärikerroksista. Onhan
ollut riittävästi aikaa muihin luokkiin kuuluvien endemisten lajien
syntymiseen, ja manterilla tiedetään uusien imettäväislajien ilmestyvän
ja häviävän nopeammin kuin alhaisempien eläinten. Vaikkei
valtamerensaarilla tavata maaimettäväisiä, asustaa miltei joka saarella
lentäviä imettäväisiä. Uudessa Seelannissa elää kaksi lepakkolajia,
joita ei tavata missään muualla maailmassa. Norfolk-saarella,
Fidshi-saarilla, Bonin-saarilla, Karolineilla, Marianeilla ja
Mauritius-saarella on kaikilla erikoiset lepakkolajinsa. Miksi --
voidaan kysyä -- olisi luova voima synnyttänyt näille kaukaisille
saarille ainoastaan lepakoita, eikä muita imettäväisiä? Minun
edustamaltani käsityskannalta on helppoa antaa vastaus tähän
kysymykseen. Mikään maaimettäväinen ei voi päästä aavan merenulapan
yli, mutta lepakot kyllä kykenevät siihen. Lepakkojen on nähty
päiväsaikaan lentävän kauas Atlantille ja kaksi amerikalaista lajia
vierailee joko satunnaisesti tai säännöllisesti Bermudas-saarilla,
jotka ovat 600 engl. penikulman päässä mantereesta. Mr. Tomes, joka on
erikoisesti tutkinut tätä heimoa, on minulle ilmottanut, että monet
lajit ovat levinneet äärettömän laajalle, jotenka niitä tavataan sekä
manterilla että kaukaisilla saarilla. Meidän on siis ainoastaan
oletettava, että tuollaiset vaeltavat lajit ovat uudessa kotiseudussaan
toisintuneet, mikäli niiden uusi asema on sitä vaatinut, niin käsitämme
hyvin, miksi valtamerensaarilla tavataan endemisiä lepakkoja, samalla
kuin saarilta puuttuu imettäväisiä.
Toinenkin mielenkiintoinen seikka herättää huomiotamme, nim. se suhde,
joka on olemassa saaria toisistaan ja lähimmästä manteresta erottavan
meren syvyyden ja saarilla asustavien imettäväisten läheisemmän tai
etäisemmän sukulaisuuden välillä. Windsor Earl'in tekemiä merkillisiä
havaintoja tästä seikasta on Wallace sittemmin suuresti laajentanut
etevässä tutkimuksessaan, joka käsittelee Itä-Intian saariston
asujamistoa. Saariston jakaa Celebes-saaren kohdalla kahtia syvä
valtameren ulappa, samalla erottaen toisistaan kaksi jyrkästi eroavaa
imettäväis-eläimistöä. Salmen kummallakin puolella olevat saaret
sijaitsevat verrattain matalalla merenalaisella särkällä ja eri
saarilla asustaa samoja tai lähisukuisia nelijalkaisia. En ole vielä
ehtinyt tarkastaa tätä seikkaa kaikkialla maapallon eri seuduissa,
mutta sikäli kuin olen sitä tutkinut pitää suhde paikkansa. Niinpä
Ison-Britannian erottaa Europan mannermaasta matala salmi ja
imettäväiset ovat kummallakin puolella samoja. Samoin on kaikkien
Australian rannikon läheisyydessä sijaitsevien saarten ja Australian
mantereen laita. Länsi-Intian saaret sitävastoin sijaitsevat syvään
vaipuneella särkällä, jonka syvyys on lähes 1000 syltä; näillä saarilla
tapaamme amerikalaisia muotoja, mutta lajit, vieläpä suvutkin, ovat
aivan eroavia. Koska eri eläinlajien suurempi tai pienempi muuntuminen
osaksi johtuu kuluneen ajan pituudesta ja koska on luultavampaa, että
saaret, joita matalat salmet erottavat mannermaasta ja toisistaan, ovat
myöhemmin olleet mantereen sekä toistensa yhteydessä kuin syvempien
salmien erottamat saaret, on ymmärrettävää, miksi on olemassa suhde
kahta imettäväiseläimistöä erottavan meren syvyyden ja eläimistöjen
keskinäisen sukulaisuuden välillä -- suhde, jota riippumattomien
luomistöiden teoria ei ensinkään kykene selittämään.
Edellämainitut valtamerensaarten asukkaita koskevat huomiot -- lajien
harvalukuisuus ja endemisten muotojen suhteellinen runsaus; saman
luokan eräiden ryhmien muuntuminen ja toisten ryhmien muuntumattomuus;
kokonaisten lahkojen, kuten sammakkoeläinten ja maaimettäväisten
puuttuminen, samalla kuin saarilla tavataan lentäviä imettäväisiä,
lepakkoja; eräiden kasvilahkojen jäsenten omituiset keskinäiset
lukuisuussuhteet, ruohokasvien kehittyminen puiksi j.n.e. -- nämä
seikat näyttävät mielestäni pikemmin tukevan sitä käsitystä, että lajit
ovat levinneet tilapäisin levenemiskeinoin pitkien aikakausien
kuluessa, kuin sitä otaksumaa, että kaikki valtamerensaaret ovat
aikaisemmin olleet lähimmän mantereen yhteydessä. Sillä jos jälkimäinen
otaksuma pitäisi paikkansa, olisi oletettava eri luokkien siirtyneen
saarille yhdenmukaisempina, ja koska asukkaat olisivat tulleet niille
useita eri lajeja käsittävinä ryhminä, eivät lajien keskinäiset suhteet
olisi suuresti hämmentyneet, joten lajit joko eivät olisi suuresti
muuntuneet tai olisivat muuntuneet tasaisemmalla tavalla.
Kieltämättä monesti on varsin vaikeata käsittää, kuinka eräät
kaukaisempien saarten asukkaat, joko nämä sitten ovat säilyttäneet
entisen lajiluonteensa tai myöhemmin muuntuneet, ovat voineet saapua
nykyisille asuinpaikoilleen. Mutta me emme saa jättää huomioon
ottamatta sitä mahdollisuutta, että joskus on ollut olemassa muita,
levähdyspaikoiksi soveltuvia saaria, joista nyt ei ole tähdettäkään
jäljellä. Mainitsen erikseen erään pulmallisen tapauksen. Miltei
kaikilla valtamerensaarilla, kaikkein eristetyimmillä ja
pienemmilläkin, asustaa maakotiloita, yleensä endemisiä, mutta
toisinaan muuallakin tavattavia lajeja; tästä on toht. A.A. Gould
antanut oivallisia esimerkkejä, mitä Tyynen meren saariin tulee. Nyt on
tunnettua, että maakotilot helposti tuhoutuvat merivedessä; niiden
munat, ainakin ne, joilla minä olen kokeillut, uppoavat siinä ja
kuolevat. Mutta kumminkin täytyy niillä olla jokin meille tuntematon,
mutta tehokas tilapäinen levenemiskeino. Olisiko kenties mahdollista,
että äsken munasta päässeet poikaset joskus takertuisivat maassa
istuvien lintujen jalkoihin ja siten kulkeutuisivat toisiin seutuihin?
Olen tullut ajatelleeksi, että talviunessa olevat maakotilot,
kalvomaisen keton peittäessä kotilon suuta, voivat kenties ajopuiden
mukana, niiden halkeamiin takertuneina, kulkeutua melko leveiden
merenlahtien poikitse. Olen havainnut useiden lajien tässä tilassa
säilyvän vahingoittumatta merivedessä seitsemän päivää; eräs kotilo,
Helix pomatia, jota oli siten pidetty vedessä seitsemän päivää ja joka
uudelleen upotettiin meriveteen kahdeksikymmeneksi päiväksi, toipui
täydellisesti. Tänä aikana olisi keskinkertaisen nopea merivirta voinut
kuljettaa kotilon 660 maantieteellisen penikulman päähän. Koska tällä
Helix-lajilla on paksukalkkinen kansi, poistin sen, ja kun se oli
muodostanut uuden kaivomaisen kannen, upotin kotilon jälleen
neljäksitoista päiväksi meriveteen, jonka jälkeen se uudelleen virkosi
ja ryömi pois. Parooni Aucapitaine on myöhemmin tehnyt samanlaisia
kokeita. Hän asetti 100 maakotiloa, jotka kuuluivat kymmeneen lajiin,
rei'illä varustettuun laatikkoon ja upotti sen kahdeksi viikoksi
mereen. Sadasta kotilosta virkosi kaksikymmentäseitsemän. Kannen
olemassa-ololla näyttää olleen merkitystä, koska kahdestatoista
kappaleesta Cyclostoma elegans lajia, joka on tällä varustettu,
yksitoista jäi eloon. Huomattava seikka, katsoen siihen, että Helix
pomatia, jolla kokeilin, niin hyvin kesti suolaveden vaikutusta, on
ettei ainoakaan niistä viidestäkymmenestäneljästä neljään muuhun
Helix-lajiin kuuluvasta kappaleesta, joilla Aucapitaine teki kokeita,
jäänyt henkiin. Ei ole kuitenkaan todennäköistä, että maakotilot
olisivat usein kulkeutuneet yllämainitulla tavalla; todennäköisempää
on, että linnut ovat kuljettaneet niitä jaloissaan.