Tässä ja edellisessä luvussa olen koettanut osottaa, että
jos täysin otamme huomioon tietämättömyytemme niiden ilmaston- ja
maanpinnanmuutosten vaikutuksista, joita välttämättä on täytynyt
tapahtua myöhäisellä aikakaudella, sekä muiden todennäköisesti
tapahtuneiden muutosten vaikutuksista; jos muistamme kuinka
tietämättömiä olemme monista omituisista tilapäisistä
levenemistavoista; jos pidämme mielessämme -- mikä on erikoisen tärkeää
-- kuinka usein laji on voinut olla levinneenä yli laajan
yhdenjaksoisen alueen ja sittemmin paikotellen sammua sukupuuttoon --
ei mikään voittamaton vaikeus estä meitä otaksumasta, että kaikki saman
lajin yksilöt, missä tahansa niitä tavattaneekin, polveutuvat
yhteisistä esivanhemmista. Ja me tulemme tähän johtopäätökseen -- johon
monet luonnontutkijat, jotka kannattavat mielipidettä harvoista
"luomiskeskuksista", ovat päätyneet -- useiden yleisten asianhaarojen
nojalla, joista etenkin on huomattava kaikenlaisten esteiden suuri
merkitys sekä alasukujen, sukujen ja heimojen analoginen leveneminen.
Mitä samaan sukuun kuuluviin eri lajeihin tulee, joiden on teoriamme
mukaan täytynyt levitä yhteisestä alkukodista, eivät vaikeudet
ensinkään ole voittamattomia, jos otamme huomioon tietämättömyytemme
tässäkin suhteessa ja muistamme, että jotkut elämänmuodot ovat
muuttuneet hyvin hitaasti, jotenka niiden siirtyminen on voinut
tapahtua äärettömän pitkien aikakausien kuluessa. Kuitenkin ovat
vaikeudet tässäkin tapauksessa, samoinkuin saman lajin yksilöihin
nähden, usein hyvin suuret.
Valaistakseni esimerkillä ilmastonmuutosten vaikutusta lajien
levenemiseen olen koettanut osottaa, kuinka suuri merkitys on ollut
viimeisellä jääkaudella, joka on vaikuttanut päiväntasaajan seuduille
saakka ja joka kylmyyden vaihdellessa pohjoisessa ja etelässä salli
vastakkaisten pallonpuoliskojen asujanten sekaantua toistensa joukkoon,
jättäen muutamia niistä vuorten huipuille kaikkiin maailman osiin.
Osottaessani, kuinka erilaisia tilapäiset levenemistavat voivat olla,
olen hieman laajemmalti puhunut suolattoman veden eliöiden
levenemistavoista.
Elleivät voittamattomat vaikeudet estä meitä olettamasta, että kaikki
saman lajin yksilöt sekä samaan sukuun kuuluvien lajien yksilöt ovat
pitkien aikojen kuluessa kehittyneet yhteisestä alkulähteestä, silloin
kaikki maantieteellistä levenemistä koskevat suuret pääasiat ovat
selitettävissä siirtymisen ynnä sittemmin tapahtuneen muuntumisen ja
uusien muotojen monistumisen avulla. Näin voimme käsittää sekä
maa- että vesiesteiden suuren merkityksen, esteiden, jotka eivät
ainoastaan erota, vaan ilmeisesti muodostavatkin eri eläin- ja
kasvitieteelliset alueet. Voimme käsittää sukulaislajien keskittymisen
samoille alueille ja miksi eri leveysasteilla, esim. Etelä-Amerikassa,
tasankojen ja vuoristojen, metsien, soiden ja erämaiden asukkaat niin
salaperäisellä tavalla liittyvät toisiinsa sekä niihin sukupuuttoon
hävinneisiin olentoihin, jotka muinoin elivät samalla mantereella.
Muistaen, että eliöiden keskinäisillä suhteilla on mitä suurin
merkitys, voimme käsittää miksi kahdella seudulla, joilla vallitsevat
miltei samat fysilliset elinehdot, usein asustaa hyvin erilaisia
elämänmuotoja. Sillä riippuen sen ajan pituudesta, joka on kulunut
siirtolaisten saapumisesta toiselle näistä seuduista tai molemmille;
riippuen niiden kulkuneuvojen laadusta, jotka sallivat eräiden muotojen
joko suuremmin tai pienemmin joukoin siirtyä alueelta toiselle, vaan
eivät myöntäneet tätä toisille muodoille; riippuen siitä, joutuivatko
toiselle alueelle siirtyneet muodot enemmän tai vähemmän suoranaiseen
taisteluun toistensa ja alueen alkuasukasten kanssa; ja vihdoin
riippuen siitä, kykenivätkö siirtolaiset muuntumaan enemmän tai
vähemmän nopeasti, täytyi noilla kahdella tai useammilla seuduilla,
katsomatta fysillisiin elinehtoihin, syntyä äärettömän erilaiset
elinehdot. Organisen vaikutuksen ja vastavaikutuksen määrän täytyi olla
miltei rajaton. Meidän täytyy havaita eräiden olentoryhmien muuntuneen
suuresti ja toisten ainoastaan lievästi, eräiden kehittyneen erittäin
voimakkaasti, toisten lukumäärän jäädessä vähäiseksi. Ja tällaista
todella havaitsemmekin maailman suurilla maantieteellisillä alueilla.
Samojen lakien perusteella voimme käsittää, kuten olen koettanut
osottaa, miksi valtamerensaaret ovat köyhiä asukkaista, mutta miksi
näistä suhteellisesti suuri määrä on endemisiä eli saarille erikoisia;
ja miksi, riippuen levenemistavoista, toisen olentoryhmän kaikki lajit
ovat erikoisia, kun taas toisen, vaikkapa samaan luokkaan kuuluvan
ryhmän kaikki lajit ovat samoja kuin naapuriseudun. Käsitämme, miksi
valtamerensaarilta puuttuu kokonaisia eliöryhmiä, kuten sammakkoeläimiä
ja maaimettäväisiä, vaikka kaikkein eristetyimmilläkin saarilla on omat
erikoiset lentävät imettäväislajinsa, lepakkonsa. Käsitämme, miksi on
olemassa jokin suhde saaria mantereesta erottavan meren syvyyden ja sen
seikan välillä, onko saarilla enemmän tai vähemmän muuntuneita
imettäväisiä. Oivallamme selvästi, miksi jonkun saariston kaikki
asukkaat ovat läheistä sukua toisilleen, vaikka esiintyisivätkin eri
lajeina eri saarilla, ja miksi ne samalla ovat sukua, joskin
etäisempää, lähimmän mantereen tai jonkin muun seudun asukkaille, josta
siirtolaiset voivat olla lähtöisin. Ja vihdoin käsitämme senkin, miksi
kahdella alueella, joilla elää hyvin lähisukuisia tai toisiaan
vastaavia lajeja, miltei aina tapaa joitakin yhteisiä lajeja, vaikka
alueet olisivat toisistaan kuinka etäällä tahansa.
Kuten Edward Forbes-vainaja usein huomautti, on olemassa silmäänpistävä
rinnakkaisuus ajallisesti ja paikallisesti vallitsevissa elämän
laeissa; ne lait, jotka ovat määränneet muotojen toisiansa-seuraamisen
menneinä aikoina, ovat miltei samat kuin ne, jotka nykyään määräävät
muotojen erilaisuudet eri alueilla. Havaitsemme tämän useista
seikoista. Kunkin lajin ja lajiryhmän elinaika on ajallisesti
yhdenjaksoinen; näennäiset poikkeukset tästä säännöstä ovat niin
harvat, että täydellä syyllä voimme selittää ne siten, ettemme ole
vielä löytäneet välillä olevasta kerrostumasta joitakin siitä puuttuvia
muotoja, jotka tavataan sekä sen ylä- että alapuolella olevissa
kerrostumissa. Samoin paikallisestikin on varmaankin yleisenä sääntönä,
että yksityisen lajin tai lajiryhmän asuma-alue on yhdenjaksoinen, ja
poikkeukset, jotka eivät ole harvinaisia, voidaan kuten olen koettanut
osottaa, selittää johtuvan aikaisemmin erilaisissa olosuhteissa
tapahtuneista siirtymisistä, tilapäisistä levenemistavoista tai siitä,
että lajit ovat välivyöhykkeiltä sammuneet sukupuuttoon. Sekä
ajallisesti että paikallisesti saavuttivat lajit ja lajiryhmät
jolloinkin ja jossakin korkeimman kehityksensä huipun. Lajiryhmille,
jotka elävät samalla aikakaudella tai samalla alueella, ovat usein
kuvaavia vähäpätöiset yhteiset piirteet, esim. niiden muodossa ja
värissä esiintyvät. Tarkastaessamme menneiden aikakausien pitkää
jaksoa, samoinkuin toisistaan etäällä olevia alueita kautta maailman,
havaitsemme että lajit muutamissa luokissa eroavat toisistaan vain
vähän, kun ne taas toisissa luokissa tai saman lahkon eri
alalahkoissakin eroavat suuresti. Sekä ajallisesti että paikallisesti
katsoen muuttuvat kunkin luokan alhaiselimistöiset jäsenet vähemmän
kuin korkeaelimistöiset; mutta kummassakin tapauksessa on olemassa
huomattavia poikkeuksia. Nämä ajalliset ja paikalliset suhteet ovat
teoriamme kannalta käsitettäviä. Sillä joko sitten tarkastamme
toisilleen sukua olevia elämänmuotoja, jotka ovat muuttuneet toisiaan
seuraavina ajanjaksoina, tai niitä elämänmuotoja, jotka ovat muuttuneet
siirryttyään etäisiin seutuihin, kummassakin tapauksessa niitä liittää
toisiinsa sama polveutumisketju. Ja kummassakin tapauksessa ovat
muuntelun lait olleet samat ja sama luonnollinen valinta on kartuttanut
muunteluita.