Tulemme nyt viimeiseen niistä kolmesta tosiasiaryhmästä, jotka olen
valinnut käsitelläkseni, koska ne tarjoovat suurimmat vaikeudet
selittäessämme lajien levenemistä siltä näkökannalta, etteivät
ainoastaan kaikki saman lajin yksilöt ole lähtöisin samalta alueelta,
vaan että sukulaislajitkin, olkoonpa että niiden nykyiset asuma-alueet
ovat mahdollisimman etäällä toisistaan, ovat siirtyneet nykyisille
asuinpaikoilleen samalta alueelta -- niiden aikaisinten esivanhempien
synnyinseudulta. Olen jo ennen esittänyt ne syyt, joiden vuoksi en usko
mannerten nykyisten lajien eläessä ulottuneen niin äärettömän laajoille
aloille, että kaikki eri valtamerissä sijaitsevat monilukuiset saaret
ovat siten saaneet nykyiset maa-asujamensa. Tämä käsitys poistaisi
monta vaikeutta, mutta se ei mitenkään selittäisi kaikkia saarten
asujamistoa koskevia seikkoja. Seuraavassa en aio rajottua pelkkään
levenemiskysymykseen, vaan aion käsitellä muutamia muitakin tapauksia,
jotka osottavat, kumpiko noista kahdesta teoriasta, toisistaan
riippumattomien luomistöiden vaiko polveutuinis- ja muuntumisteoria, on
paikkansa pitävä.
Kaikenlaatuisten valtamerensaarilla asustavien lajien lukumäärä
on pieni verrattuna niiden lajien lukumäärään, jotka elävät
samankokoisilla manner-alueilla; Alph. de Candolle on myöntänyt tämän
kasveihin ja Wollaston hyönteisiin nähden. Uudessa Seelannissa, jonka
ulottuvaisuus pohjoisesta etelään on 780 maant. penikulmaa ja jossa on
korkeita vuoristoja ja vaihtelevia kasvupaikkoja, sekä läheisillä
Auckland-, Campbell- ja Chatham-saarilla on yhteensä ainoastaan 960
kukkivaa kasvilajia. Verratessamme tätä vaatimatonta lukumäärää niiden
lajien lukumäärään, jotka rehottavat samankokoisilla alueilla
lounais-Australiassa tai Hyväntoivonniemellä, emme voi olla tulematta
siihen johtopäätökseen, että jokin erilaisista fysillisistä
elinehdoista riippumaton seikka on aiheuttanut tämän suuren erotuksen
lajien lukumäärässä. Luontonsa puolesta yksitoikkoisessa Cambridgen
kreivikunnassakin on 847 ja pienellä Anglesean saarella 764 kasvilajia;
näihin lukuihin tosin sisältyy muutamia saniaisia ja eräitä
maahantuotuja kasveja, eikä vertaus muutamissa muissakaan suhteissa
ole aivan tasapuolinen. On olemassa todistuksia siitä, ettei
hedelmättömällä Ascensionsaarella alkuaan ollut puolta tusinaa
kukkivaa kasvilajia, mutta nykyään ovat monet lajit kotiutuneet
saarelle samoinkuin Uuteen Seelantiin ja jokaiselle muullekin
valtamerensaarelle. St. Helenalla ovat naturalistuneet kasvit ja
eläimet otaksuttavasti suureksi osaksi tai kokonaan hävittäneet
sukupuuttoon monta kotoista lajia. Ken arvelee jokaisen lajin olevan
erikseen luodun, hänen täytyy otaksua, ettei valtamerten saarille ole
luotu riittävää määrää niille parhaiten soveltuvia kasvi- ja
eläinlajeja, koska ihminen on tahtomattaan kansottanut ne paljon
runsaammalla ja täydellisemmällä asujamistolla kuin luonto.
Vaikka lajien lukumäärä on valtamerensaarilla vähäinen, on endemisten
lajien (s.o. lajien, joita ei tavata missään muualla maailmassa)
suhteellinen lukumäärä usein tavattoman suuri. Tämän havaitsemme
verratessamme esim. Madeiran endemisten maakotiloiden tai
Galapagos-saariston endemisten lintujen lukumäärää millä tahansa
samankokoisella manneralueella tavattavien endemisten lajien
lukumäärään. Tämä olikin teoretisesti odotettavissa. Sillä kuten jo
aikaisemmin on selitetty, ovat lajit, jotka silloin tällöin sattumalta
ovat joutuneet uudelle eristetylle alueelle ja joiden on siellä
taisteltava uusien kilpailijoiden kanssa, erittäin taipuvaisia
muuntelemaan ja synnyttävät usein ryhmän toisintuneita jälkeläisiä.
Mutta me emme mitenkään saa tehdä sitä johtopäätöstä, että koska
jollakin saarella jonkin luokan kaikki jäsenet ovat saarelle erikoisia,
jonkin toisen luokan tai saman luokan toisen lahkon jäsenet myöskin
olisivat endemisiä. Muuntumatta jääneet kasvit ovat nähtävästi olleet
sellaisia, jotka ovat siirtyneet saarelle joukottain, joten niiden
keskinäiset suhteet eivät ole paljoa häiriintyneet, ja toiseksi on
lajien emämaasta nähtävästi usein myöhemmän saapunut muuntumattomia
siirtolaisia, joiden kanssa saarelle kotiutuneet muodot ovat
risteytyneet. Huomattava on, että sellaisesta risteytymisestä
syntyneiden jälkeläisten täytyy olla hyvin voimakkaita, niin että
tilapäisenkin risteytymisen vaikutus tulee tehokkaammaksi kuin mitä
voisi ennakolta arvata. Tahdon valaista asiaa muutamilla esimerkeillä.
Galapagos-saarilla on 26 maalintua, näistä on 21 (tai kenties 23)
näille saarille erikoisia, jotavastoin 11:n merilinnun joukossa on
ainoastaan 2 endemistä lajia. Selvää on, että merilintuja voi saapua
näille saarille paljon helpommin ja useammin kuin maalintuja.
Bermudas-saarilla sitävastoin, jotka ovat jotenkin saman matkan päässä
Pohjois-Amerikasta kuin Galapagos-saaret Etelä-Amerikasta ja jossa
maaperä on sangen erikoinen, ei ole ainoatakaan endemistä maalintua; ja
me tiedämme J.M. Jones'in oivallisesta Bermudas-saarten kuvauksesta,
että hyvin monet pohjois-amerikalaiset linnut toisinaan, jotkut
useinkin, tulevat noille saarille. Miltei joka vuosi -- kertoo E.V.
Harcourt -- kuljettaa tuuli monia europalaisia ja afrikalaisia lintuja
Madeiralle; tällä saarella asustaa 99 lintulajia, joista yksi ainoa on
sille erikoinen, joskin hyvin läheistä sukua eräälle europalaiselle
muodolle; kolme tai neljä muuta lajia tavataan ainoastaan tällä ja
Kanarian saarilla. Bermudas-saarten ja Madeiran linnusto on siis
peräisin läheisiltä manterilta, jossa nämä linnut ovat pitkien
aikakausien kuluessa taistelleet keskenään olemassa-olosta ja
soveltautuneet toistensa mukaan. Kun siis jokin laji on täällä
asettunut uusille asuinsijoilleen, ovat muut lajit määränneet sille
oman varman paikkansa ja omat elintapansa, minkä vuoksi laji ei
myöhemmin ole ollut kovinkaan altis muuntelemaan. Sitäpaitsi on
risteytyminen muuntumattomien, emämaasta usein saapuvien siirtolaisten
kanssa ollut omansa tukahuttamaan jokaisen muuntelutaipumuksen.
Madeiralla on myöskin tavattoman suuri joukko sille erikoisia
maakotiloita, jotavastoin sen rannoilla ei tavata ainoatakaan saarelle
erikoista merikotilolajia. Vaikka emme tiedäkään, miten merikotilot
leviävät, voimme kumminkin käsittää, että niiden munat tai toukat
voivat kenties merilevien tai ajelehtivien puiden mukana kulkeutua
kolmen tai neljänsadan penikulman levyisen ulapan yli paljon helpommin
kuin maakotilot. Madeiran eri hyönteislahkot osottavat miltei
samansuuntaisia tapauksia.
Valtamerensaarilla ovat usein kokonaiset eläinluokat vailla
edustajia ja näiden paikat ovat muiden luokkien hallussa; niinpä
Galapagos-saarilla matelijat ja Uudessa Seelannissa jättiläismäiset
siivettömät linnut täyttävät tai vielä hiljattain täyttivät
imettäväisten paikan. Vaikka puhummekin tässä Uudesta Seelannista
valtamerensaarena, on hieman epäiltävää, voidaanko se lukea näiden
joukkoon, koska se on alaltaan suuri, eikä salmi, joka erottaa sen
Australiasta, ole erittäin syvä. Saaren geologisen luonteen ja sen
vuorenselänteiden suunnan johdosta Rev. W.B. Clarke on hiljattain
väittänyt, että sitä, samoinkuin Uutta Kaledoniaa, on pidettävä
Australian jatkona. Mitä kasveihin tulee, on toht. Hooker osottanut,
että eri lahkoihin kuuluvien kasvien keskinäiset lukuisuussuhteet ovat
Galapagos-saarilla aivan toiset kuin muualla. Kaikki tällaiset
lukusuhteiden eroavaisuudet ja eräiden kokonaisten eläin- ja
kasviryhmien puuttuminen selitetään tavallisesti johtuviksi saarten
fysillisten elinehtojen oletetusta erilaisuudesta; mutta tämä selitys
tuntuu jotenkin epäilyttävältä. Siirtymisen suurempi tai pienempi
helppous näyttää olleen ainakin yhtä tärkeä seikka kuin elinehtojen
laatu. Voisimme kertoa monia merkillisiä pieniä tosiasioita
valtameren-saarten asukkaista. Niinpä eräillä saarilla, joilla ei
asusta ainoatakaan imettäväistä, muutamien endemisten kasvien siemenet
ovat varustetut siroilla väkäsillä; ja kumminkin ovat harvat
mukautumissuhteet selvemmin havaittavia kuin se, että väkästen
tarkotuksena on siementen kulkeutuminen nelijalkaisten villoissa tai
turkissa. Mutta väkäsellä varustettu siemen on voinut joutua saarelle
jollakin muulla tavalla; ja kasvi on, myöhemmin muuntuessaan
endemiseksi lajiksi, säilyttänyt väkäsensä, joista on tullut
samanlaiset hyödyttömät elimet kuin useiden saarilla elävien
kovakuoriaisten peitinsiipien alla olevista kokoonkurtistuneista
siivistä.
Saarilla tavataan usein sellaisiin lahkoihin kuuluvia puita tai
pensaita, jotka muualla käsittävät ainoastaan ruohokasveja. Puilla on
usein, kuten Alph. de Candolle on osottanut, rajotettu levenemisalue,
mikä sitten syy lieneekin, joten niillä on pienet mahdollisuudet levitä
kaukaisille valtamerensaarille; ja ruohokasvi, jolla ei ollut mitään
mahdollisuutta menestykselliseen kilpailuun monien mannermaalla
kasvavien täysinkehittyneiden puiden kanssa, on saarelle jouduttuaan
voinut päästä voitolle muista ruohokasveista kasvaessaan yhä
korkeammaksi ja kohottaessaan latvansa niiden yläpuolelle. Tässä
tapauksessa on luonnollinen valinta kenties pyrkinyt kartuttamaan
kasvin kokoa, mihin lahkoon se kuuluneekin, muuttaen sen ensin
pensaaksi ja sitten puuksi.