Omituisimpia esimerkkejä siitä, että samoja lajeja elää toisistaan
etäällä olevilla seuduilla, vaikka näyttää mahdottomalta, että ne
olisivat voineet siirtyä seudulta toiselle, ovat eläin- ja kasvilajit,
jotka elävät vuorten huipuilla, joita erottavat toisistaan satojen
penikulmien laajuiset tasangot. On todellakin merkillistä, kuinka monia
samoja kasvilajeja kasvaa Alppien ja Pyreneiden lumiseuduissa ja
Europan pohjoisimmissa seuduissa. Mutta vielä paljon merkillisempää on,
että White Mountains vuorilla Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kasvavat
lajit ovat aivan samoja kuin Labradarin ja Asa Grayn kertoman mukaan
miltei samoja kuin Europan korkeimmilla vuorilla tavattavat lajit. Jo
vuonna 1747 johtui Gmelin tästä arvelemaan, että monille eri seuduille
on toisistaan riippumatta luotu samoja lajeja. Ja me olisimme kenties
jääneet samaan uskoon, elleivät Agassiz y.m. olisi kääntäneet
huomiotamme jääkauteen, joka, kuten kohta saamme nähdä,
yksinkertaisesti selittää nämä ilmiöt. Meillä on mahdollisimman paljon
sekä organista että epäorganista laatua olevia todisteita siitä, että
Keski-Europassa ja Pohjois-Amerikassa on varsin myöhäisellä
geologisella aikakaudella vallinnut arktinen ilmasto. Palaneen
rakennuksen rauniot eivät puhu selvempää kieltä tulen hävitystyöstä,
kuin Skotlannin ja Walesin vuoristot naarmuisine kylkineen,
sileiksihankautuneine pintoineen ja pystyine kalliomöhkäleineen
kertovat liikkeessä olleista jäätiköistä, jotka täyttivät niiden
laaksot. Niin suuresti on Europan ilmasto muuttunut, että vanhojen
jäätikköjen muodostamia jättiläismäisiä moreneja Pohjois-Italiassa nyt
peittää viiniköynnös ja maissi. Suuressa osassa Pohjois-Amerikan
Yhdysvaltoja kertovat kaikkialla irtonaiset kivimöhkäleet ja raamuiset
kalliot selvästi aikaisemmasta kylmemmästä ilmastosta.
Jääkauden ilmaston vaikutus Europan asujanten levenemiseen on forbes'in
mukaan pääasiallisesti seuraava. Voidaksemme helpommin seurata
muutoksia, olettakaamme uuden jääkauden lähestyvän ja sitten jälleen
poistuvan, kuten muinoin tapahtui. Kun kylmyys lähestyy ja eteläisemmät
leveysasteet tulevat Pohjolan asukkaille soveltuvammiksi, valtaavat
nämä lauhkean vyöhykkeen seutujen entisten asukasten asuinpaikat.
Jälkimmäiset siirtyvät samalla yhä etelämmäksi, jolleivät niiden
siirtymistä ehkäise luonnonesteet, missä tapauksessa ne tuhoutuvat. Jää
ja lumi verhoavat vuoristot ja entiset alppiasukkaat laskeutuvat
tasangoille. Kun kylmyys on ankarimmillaan, vallitsee Keski-Europassa
Alppeja ja Pyreneiden vuoristoja myöten, vieläpä ulottuen Espanjaan
saakka, arktinen eläimistö ja kasvisto. Myöskin Yhdysvaltojen
nykyisissä lauhkeissa seuduissa elää arktisia eläimiä ja kasveja, jotka
ovat miltei samoja kuin europalaiset lajit, sillä nykyiset napapiirin
asukkaat, joiden olemme otaksuneet siirtyneen etelämmäksi, ovat
huomattavan yhdenmukaisia kaikkialla maailmassa.
Kun lämpö palaa, siirtyvät arktiset muodot uudelleen pohjoista kohti ja
niitä seuraavat kintereillä lauhkeampien seutujen kasvatit. Ja kun lumi
sulaa vuoristojen liepeiltä, valtaavat arktiset muodot paljastuneen ja
kostuneen maaperän, kohoten yhä korkeammalle, sikäli kuin lämpö
lisääntyy ja lumi sulaa, samalla kuin niiden tasangolla asustavat
heimolaiset siirtyvät yhä pohjoista kohti. Kun lämpö on täydelleen
palannut, ovat siis samat lajit, jotka ovat vähän aikaisemmin eläneet
yhdessä kohti Europan ja Pohjois-Amerikan tasangoilla, tavattavissa
Vanhan ja Uuden Maailman arktisissa seuduissa ja moniailla
eristetyillä, toisistaan kaukana olevilla vuorenhuipuilla.
Tämä selittää, miksi samoja kasveja tavataan niin äärettömän kaukana
toisistaan olevilla seuduilla kuin Yhdysvaltojen ja Europan
vuoristoissa. Se selittää meille myöskin, miksi kunkin vuoristo-alueen
alppikasvit ovat lähimmin sukua arktisille muodoille, joita tavataan
niiden kasvinpaikoilta suoraan -- tai miltei suoraan -- pohjoisessa;
sillä kylmyyden lähestyessä tapahtui siirtyminen yleensä suoraan
etelään ja lämmön palatessa suoraan pohjoista kohti. Niinpä ovat, kuten
H.C. Watson on huomauttanut, Skotlannin alppikasvit ja kuten Ramond on
huomauttanut, Pyreneiden alppikasvit läheisintä sukua pohjoisen
Skandinavian kasveille, Yhdysvaltojen alppikasvit ovat läheisintä sukua
Labradorin kasveille ja Siperian vuoristojen kasvit ovat läheisintä
sukua Siperian napavyöhykkeen kasveille. Tämä käsitys, joka perustuu
varmuudella todistettuun aikaisempaan jääkauteen, näyttää minusta niin
tyydyttävällä tavalla selittävän Europan ja Amerikan arktisten ja
alppilajien levenemisen, että kun muilla seuduilla tapaamme samoja
lajeja toisistaan kaukana olevilla vuorenhuipuilla, voimme miltei
enemmittä todisteitta tehdä sen johtopäätöksen, että kylmempi ilmasto
on aikaisemmin tehnyt mahdolliseksi niiden siirtymisen erottavien
tasankojen ylitse, missä ilmasto nykyään on käynyt niille liian
lämpimäksi.
Arktisten muotojen siirtyessä ensin etelään ja sitten takaisin
pohjoista kohti, sitä mukaa kuin ilmasto muuttui, ne eivät pitkillä
vaelluksillaan ole tulleet kokemaan kovinkaan suuria lämmönvaihteluita.
Ja koska ne ovat siirtyneet lukuisina joukkoina, eivät niiden
keskinäiset suhteet ole paljoakaan hämmentyneet. Nämä muodot eivät siis
ole olleet taipuvaisia suuresti muuntelemaan. Hieman toinen on ollut
vuoristo-asukasten laita, jotka lämmön palattua joutuivat eristettyyn
asemaan, aluksi vuoristojen laiteille ja lopuksi niiden huipuille.
Sillä eihän ole luultavaa, että toisistaan etäällä oleviin
vuoristoseutuihin on jäänyt elämään juuri samoja napapiirin lajeja, ja
sitäpaitsi on sangen todennäköistä, että ne ovat joutuneet entisten
vuoristolajien sekaan, joita oli täytynyt elää vuoristoissa jo ennen
jääkauden alkua ja jotka jääkausi oli kylmimmillään ollessaan joksikin
ajaksi karkottanut tasangoille. Lisäksi eri vuoristojen asukkaat ovat
myöhemmin olleet hieman erilaisten ilmastollisten vaikutusten alaisina.
Niiden keskinäiset suhteet ovat tämän johdosta hämmentyneet ja tämä on
ollut omansa aiheuttamaan niissä muuntelevaisuutta. Ja nämä vuoristojen
asukkaat ovat todella muuntuneetkin. Sillä jos vertaamme toisiinsa
Europan suurten vuoristojen kasveja ja eläimiä, havaitsemme, että
joskin monet lajit ovat säilyneet aivan samoina, ovat jotkut toistensa
muunnoksia, jotkut ovat epävarmoja muotoja tai alalajeja ja jotkut ovat
erikoisia, joskin lähisukuisia lajeja, jotka vastaavat toisiaan eri
vuoristoseuduissa.
Edellisessä olen olettanut, että arktiset muodot olivat kuvitellun
jääkautemme alussa kaikkialla napaseuduissa yhtä yhdenmukaisia kuin ne
ovat nykyään. Mutta yhtä otaksuttavaa on, että monet subarktiset ja
jotkut lauhkean vyöhykkeen muodot olivat samoja kaikkialla maapallolla,
sillä jotkut niistä lajeista, joita nykyään elää Pohjois-Amerikan ja
Europan vuoristojen alemmilla rinteillä ja tasangoilla, ovat samoja.
Voitanee kysyä, kuinka selitän tämän subarktisten ja lauhkean
vyöhykkeen muotojen yhdenmukaisuuden jääkauden alussa kaikkialla
maapallolla. Nykyään Vanhan ja Uuden Maailman subarktisia ja pohjoisen
lauhkean vyöhykkeen eliöitä erottavat toisistaan Atlantin valtameri ja
pohjoinen Tyyni Meri. Kun Vanhan ja Uuden Maailman asukkaat jääkaudella
elivät etelämpänä kuin nykyään, olivat ne vielä täydellisemmin erotetut
toisistaan, koska niitä silloin erottivat vielä leveämmät valtameret.
Voidaan siis kysyä kuinka samat lajit ovat silloin tai aikaisemmin
voineet joutua näille kahdelle mantereelle. Selityksen antaa
luullakseni ennen jääkauden alkua vallinnut ilmasto. Tällöin,
uudemmalla pliocenikaudella, maailman asukasten enemmistön muodostivat
samat lajit kuin nykyään, ja meillä on syytä otaksua ilmaston tuohon
aikaan olleen lämpimämmän kuin nykyisin. Voimme siis otaksua, että
eliöt, jotka nyt elävät 60:n leveysasteen eteläpuolella, elivät
pliocenikaudella napapiiriä lähempänä, 66:lla ja 67:llä leveysasteella,
ja että nykyiset arktiset asujamet silloin elivät vielä lähempänä napaa
sijaitsevilla, saariksi pirstoutuneilla maa-alueilla. Jos tarkastamme
pallokarttaa, havaitsemme että napapiirissä ulottuu maa miltei
yhdenjaksoisena Länsi-Europasta läpi Siperian Itä-Amerikaan saakka. Ja
tämän napapiiriä kiertävän maan yhdenjaksoisuus, joka suotuisamman
ilmaston vallitessa salli vapaan siirtymisen alueelta toiselle,
selittää sen yhdenmukaisuuden, jonka oletamme ennen jääkautta
vallinneen Uuden ja Vanhan maailman subarktisen ja lauhkean vyöhykkeen
asujanten kesken.
Uskon edellämainituista syistä, että mantereemme ovat kauan
sijainneet nykyisillä asemillaan, joskin ne ovat olleet suurten
pinnanhuojahteluiden alaisina, ja olen taipuvainen olettamaan, että
jollakin vielä varhaisemmalla ja lämpimämmällä aikakaudella, kuten
aikaisemmalla pliocenikaudella, tuolla miltei katkeamattomalla napaa
ympäröivällä mantereella eli suuri joukko samoja eläimiä ja kasveja,
jotka ilmaston jäähtyessä vähitellen siirtyivät etelämmäksi jo kauan
ennen jääkauden alkua. Näiden lajien jälkeläisiä tapaamme luullakseni
nykyään, useimmiten muuntuneina, Europan ja Yhdysvaltojen keskiosissa.
Tämä otaksuma selittää, miksi Pohjois-Amerikan ja Europan eliöt ovat
toisilleen sukua, samalla kuin molemmille manterille yhteisiä lajeja on
perin vähän, mikä on sangen merkillistä katsoen mannerten suureen
etäisyyteen toisistaan ja siihen, että niitä erottaa leveä Atlantin
valtameri. Se selittää meille myöskin tuon useiden tiedemiesten tekemän
havainnon, että Europan ja Amerikan eliöt olivat myöhäisemmällä
tertiärikaudella läheisempää sukua toisilleen kuin nykyään. Noilla
lämpimämmillä aikakausilla olivat näet Vanhan ja Uuden Maailman
pohjoisosat miltei katkeamattomassa yhteydessä, koska niitä sillan
tavoin yhdisti maa, jota myöten niiden asukkaat voivat vaeltaa
mantereelta toiselle, kunnes ilmaston kylmyys ehkäisi tämän
siirtymisen.
Kun lämmön vähitellen jäähtyessä plioceniajalla Vanhassa ja Uudessa
Maailmassa asustavat, molemmille manterille yhteiset lajit siirtyivät
napapiiristä etelämmäksi, katkesi pian niiden keskinäinen yhteys
täydelleen. Lauhkeampien seutujen eliöihin nähden on eron täytynyt
tapahtua jo paljon aikaisemmin. Kasvien ja eläinten siirtyessä etelää
kohti ne toisaalla joutuivat laajan Amerikan mantereen alkuperäisten
eliöiden ja toisaalla toisen laajan alueen, Vanhan Maailman, eliöiden
pariin ja joutuivat kilpailuun näiden lajien kanssa. Näin ollen on
kaikki ollut omansa suosimaan suurta muuntelevaisuutta -- paljon
suurempaa, kuin mitä havaitsemme alppilajeissa, jotka paljon myöhemmin
ovat jääneet elämään eristettyä elämäänsä eri vuoristoseuduissa ja
Europan ja Pohjois-Amerikan napaseuduissa. Tämän johdosta tapaamme,
verratessamme toisiinsa Uuden ja Vanhan Maailman lauhkeiden seutujen
nykyisiä asukkaita, hyvin harvoja yhteisiä lajeja (joskin Asa Gray on
äskettäin osottanut yhteisiä kasvilajeja olevan enemmän kuin
aikaisemmin oletettiin), mutta jokaisessa luokassa tapaamme monia
muotoja, joita toiset luonnontutkijat pitävät maantieteellisinä rotuina
ja toiset eri lajeina, sekä suuren joukon lähisukuisia eli vastaavia
muotoja, joita kaikki luonnontutkijat pitävät eri lajeina.
Samoinkuin maalla, siirtyi meressäkin merieläimistö, joka
pliocenikaudella tai vieläkin varhaisemmalla ajalla eli miltei
yhtenäisenä napapiirin katkeamattomilla rannikoilla, hitaasti etelään
päin; ja tämä selittää, jos katselemme asiaa muuntumisteorian kannalta,
miksi toisistaan täydelleen eristetyillä merialueilla nykyään elää
monia lähisukuisia muotoja, ja miksi Pohjois-Amerikan itä- ja
länsirannikon lauhkeassa vyöhykkeessä tavataan toisilleen läheistä
sukua olevia, vielä eläviä tai sukupuuttoon kuolleita muotoja. Samoin
myös sen vielä omituisemman seikan, että Välimeressä ja Japanin
vesistöissä asustaa monia lähisukuisia äyriäislajeja (jotka ovat
esitetyt Danan oivallisessa teoksessa) sekä joitakuita kaloja ja muita
merieläimiä -- vaikka näitä alueita nykyään täydellisesti erottavat
kokonaisen mantereen leveys ja laajat valtameret.
Tapaukset sellaiset kuin Pohjois-Amerikan itä- ja länsirannikon,
Välimeren ja Japanin vesistöjen sekä Pohjois-Amerikan ja Europan
lauhkean vyöhykkeen entisten ja nykyisten asujanten läheinen
sukulaisuus ovat selittämättömiä luomisteorian kannalta. Emme voi
väittää asian johtuvan siitä, että samanlaiset lajit ovat luodut
elämään alueilla, joilla vallitsevat jotenkin samanlaiset fysilliset
elinehdot. Sillä jos vertaamme esim. eräitä Etelä-Amerikan seutuja
eräisiin Etelä-Afrikan tai Australian seutuihin, havaitsemme alueiden
olevan kaikilta fysillisiltä elinehdoiltaan hyvin samankaltaisia, mutta
niiden asujanten siitä huolimatta peräti erilaisia.