LEVENEMISTAYAT.

Sir C. Lyell ja eräät muut tiedemiehet ovat taidolla käsitelleet tätä

kysymystä. Voin tässä antaa ainoastaan aivan lyhyen yhteenvedon

tärkeimmistä tosiasioista, Ilmaston muuttumisella on täytynyt olla

valtava vaikutus lajien siirtymiseen. Seutu, joka nykyään ilmastonsa

vuoksi olisi mahdoton läpikulkualueeksi eräille eliöille, on

aikaisemmin, ilmaston ollessa toisenlainen, saattanut olla siirtymisen

valtatienä. Tahdon, poiketen pääkysymyksestä, käsitellä tätä asiaa

hieman seikkaperäisemmin. Myöskin maanpinnan muutoksilla on täytynyt

olla tehoisa vaikutus. Jokin kapea kannas erottaa nyt toisistaan kaksi

merieläimistöä. Jos tämä kannas vaipuu mereen tai on aikaisemmin ollut

meren peittämänä, niin kumpikin eläimistö joko sekaantuu tai on

aikaisemmin sekaantunut toiseen. Siellä, missä nykyään leviää meri, on

aikaisemmin maa saattanut liittää toisiinsa saaria, mahdollisesti

mantereitakin, siten sallien maa-eliöiden siirtyä alueelta toiselle. Ei

ainoakaan geologi kiellä, että suuria pinnanmuutoksia on tapahtunut

nykyisten elämänmuotojen eläessä. Edward Forbes väitti, että kaikkien

Atlantin valtameren saarten on täytynyt myöhään olla Europan ja Afrikan

yhteydessä ja samoin, että Europan on täytynyt myöhään olla Amerikan

yhteydessä. Muutkin tiedemiehet ovat rakennelleet tällaisia kuviteltuja

siltoja jokaisen valtameren yli ja yhdistäneet miltei jokaisen saaren

johonkin mannermaahan. Jos Forbes'in esittämät todisteet todella ovat

luotettavia, on myönnettävä, että on tuskin olemassa ainoatakaan

saarta, joka ei äskettäin ole ollut mannermaan yhteydessä. Tämä

käsityskanta leikkaa poikki tuon gordilaisen solmun, lajien levenemisen

mitä etäisimpiin paikkoihin, ja poistaa monta vaikeutta. Mutta mikäli

kykenen asiaa arvostelemaan, ei meillä ole oikeutta olettaa, että näin

suunnattomia maantieteellisiä muutoksia on tapahtunut nykyisten lajien

eläessä. Meillä on nähdäkseni tosin runsaasti todisteita suurista

maan- ja merenpinnan kohoamisista ja laskeutumisista, mutta ei

sellaisista suunnattomista muutoksista mannertemme asemaan ja

ulottuvaisuuteen nähden, että voisimme olettaa mannerten myöhäisellä

aikakaudella olleen toistensa ja välillä olevien valtameren-saarten

yhteydessä. Myönnän kernaasti, että muinoin on ollut olemassa useita

nyt mereen vajonneita saaria, jotka ovat olleet kasvien ja monien

eläinten levähdyspaikkoina näiden muuttoretkillä. Korallimerissä

osottavat sellaisia vajonneita saaria vielä nytkin niiden päällä

lepäävät koralliriutat eli atollit. Kun joskus vastaisuudessa

täydelleen myönnetään -- niinkuin kerran on tapahtuva -- että

jokaisella lajilla on ollut yksi ainoa syntymäseutu, ja kun aikaa

myöten opimme tietämään jotakin varmaa lajien levenemistavoista, voimme

jonkunmoisella varmuudella pohtia kiinteän maan aikaisempaa

ulottuvaisuutta. Mutta minä en usko, että koskaan voidaan todistaa

useimpien mannertemme, jotka nykyään ovat aivan erillään, myöhäisellä

ajalla olleen katkeamattomassa tai miltei katkeamattomassa yhteydessä

toistensa ja monien nykyisten valtamerensaarten kanssa. Eräät

levenemisseikat -- kuten miltei jokaisen mantereen vastakkaisilla

puolilla elävien merieläimistöjen suuri erilaisuus, tertiari-ajan

useiden maa- ja merialueidenkin asukasten läheinen sukulaisuus alueiden

nykyisten asukasten kanssa, saarilla ja lähimmillä mantereilla elävien

imettäväisten suurempi tai pienempi keskinäinen sukulaisuus, jonka

osaksi (kuten vast'edes saamme nähdä) määrää välillä olevan valtameren

syvyys -- nämä ja eräät muut seikat vastustavat olettamusta, että

myöhäisellä geologisella aikakaudella olisi tapahtunut sellaisia

suunnattomia mullistuksia, joita Forbesin esittämä ja hänen

kannattajiensa omaksuma käsityskanta välttämättä edellyttää. Myöskin

valtamerensaarten asukasten laatu ja keskinäiset lukuisuussuhteet

vastustavat sitä otaksumaa, että saaret aikaisemmin ovat olleet

mannermaan yhteydessä. Sitäpaitsi näiden saarten miltei yleensä

vulkaninen rakenne ei sekään suosi olettamusta, että saaret ovat

vajonneiden mannerten jäännöksiä; jos ne olisivat alkuansa

mannervuorijonoja, olisivat ainakin jotkut muodostuneet, kuten muutkin

vuorenhuiput, graniitista, metamorfisista liuskeista, vanhoista

kivettymäpitoisista y.m. vuorilajeista, eikä pelkistä vulkanisista

röykkiöistä.

Minun on tässä sanottava muutama sana n.k. satunnaisista

levenemistavoista, joita kumminkin oikeammin olisi kutsuttava

tilapäisiksi levenemistavoiksi. Rajotun tässä kasveihin.

Kasvitieteellisissä teoksissa sanotaan usein tämän tai tuon kasvin

huonosti soveltuvan laajaan levenemiseen; mutta on sanottava, että

meren yli siirtymisen suurempi tai pienempi helppous on miltei täysin

tuntematon seikka. Siihen saakka kuin Berkeleyn avulla tein muutamia

kokeita, ei edes tiedetty sitäkään, missä määrin siemenet kestävät

meriveden vahingollista vaikutusta. Hämmästyksekseni havaitsin, että

87:stä lajista 64 iti vielä 28 ja muutamat 187 päivää vedessä oltuaan.

Huomiota ansaitsee, että toisten lahkojen vastustuskyky oli paljon

heikompi kuin toisten. Palkokasveista kokeiltiin yhdeksällä lajilla ja

yhtä poikkeusta lukuunottamatta ne kestivät huonosti suolaisen veden

vaikutusta; seitsemän sukulaislahkoihin Hydrophyllaceae ja

Polemoniaceae kuuluvaa lajia menettivät itämiskykynsä kuukauden vedessä

oltuaan. Mukavuuden vuoksi kokeilin etupäässä pienillä kodattomilla

siemenillä ja koska kaikki upposivat muutaman päivän kuluttua, eivät ne

olisi voineet ajelehtia yli aavan merenulapan, vahingoittipa niitä

suolavesi tai ei. Sittemmin kokeilin muutamilla suuremmilla hedelmillä,

siemenkodilla y.m., ja jotkut näistä uivat kauan aikaa. On tunnettua,

mikä erotus on tuoreen ja kuivan puun uimakyvyllä; ja mieleeni johtui,

että vuoksi saattaa usein temmata mereen kuivaneita kasveja tai oksia

siemenkotineen ja hedelmineen. Tämän johdosta kuivasin 94:n eri kasvin

runkoja ja oksia kypsine hedelmineen ja panin ne meriveteen. Enimmät

upposivat nopeasti, mutta jotkut, jotka tuoreina uivat hyvin lyhyen

ajan, pysyivät kuivina paljon kauemmin pinnalla; esim. kypsät saksan

pähkinät upposivat tuoreina heti, mutta uivat kuivina 90 päivää ja

itivät, kun ne tämän jälkeen istutettiin; eräs parsakasvi ui kypsine

marjoineen tuoreena 23 päivää, mutta kuivattuna 85 päivää ja siemenet

itivät tämän jälkeen; Helosciadiumin kypsät siemenet upposivat kahdessa

päivässä, mutta uivat kuivattuina yli 90 päivää ja itivät sen jälkeen.

Kaikista 94:stä kuivatusta kasvista 18 ui yli 28 päivää ja jotkut

näistä paljon pitemmän ajan, niin että 64/87 siemenlajia iti 28 päivää

vedessä oltuaan. Ja koska l8/94 eri lajia kypsine hedelmineen (eivät

kuitenkaan kaikki samoja kuin äskenmainitut lajit) ui kuivattuina yli

28 päivää vedessä oltuaan, voimme päättää, mikäli näiden harvojen

kokeiden nojalla voi mitään varmaa sanoa, että jonkin alueen kasveista

44/100 kasvin siemenet voivat merivirtojen ajelemina uida 28 päivää

säilyttäen itämiskykynsä. Johnstonin Fysillisessä Kartastossa on

mainittu Atlantin eri merivirtojen keskimääränopeuden olevan 33 engl.

penikulmaa vuorokaudessa (joidenkin 60 engl. penikulmaa). Tämän mukaan

voisi jonkun maan kasveista 14/100 kasvin siemenet ajautua 924 engl.

penikulmaa meren yli toiseen maahan ja rannalle jouduttuaan itää, jos

maalle puhaltava tuuli kuljettaisi ne suotuisaan paikkaan.

Minun jälkeeni on M. Martens tehnyt samanlaisia kokeita, jotka

kumminkin olivat paremmin järjestettyjä, koska hän pani siemenet

laatikkoon avoimeen mereen, joten ne olivat vuoroin veden, vuoroin

ilman vaikutukselle alttiina, kuten ainakin meressä ajelehtivat kasvit.

Hän kokeili 98 siemenellä, jotka enimmäkseen olivat toisia kuin minun

käyttämäni. Hän valitsi useita suuria hedelmiä sekä myös sellaisten

kasvien siemeniä, jotka kasvavat lähellä merta; ja tämä lienee

vaikuttanut sen, että ne keskimäärin sekä pysyivät kauemmin uppoamatta,

että kestivät paremmin suolaveden turmelevan vaikutuksen. Sitävastoin

hän ei tätä ennen kuivannut kasveja ja oksia hedelmineen; jos hän tämän

olisi tehnyt, olisivat monet, kuten olemme nähneet, pysyneet paljon

kauemmin uppoamatta. Tulos oli se, että erilaisista siemenistä 18/98 ui

42 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Mutta minä en epäile, että meressä

ajelehtivat kasvit, ollen aaltojen heiteltävinä, uppoavat pikemmin kuin

kokeissamme käyttämämme kasvit. Lienee siis varovinta olettaa, että

jonkin kasviston kasveista ainoastaan 10/100 kasvin siemenet kykenevät

kuivaneina suorittamaan 900 engl. penikulman merimatkan, säilyttäen

itämiskykynsä. Mielenkiintoista on, että suuremmat hedelmät usein uivat

kauemmin kuin pienemmät, koska suurisiemeniset tai -hedelmäiset kasvit,

joilla, kuten Alph. de Candolle on osottanut, yleensä on ahdas

levenemisalue, tuskin voivat muulla tavalla levitä.

Siemenet voivat toisinaan levitä muillakin keinoin. Vedessä ajelehtivia

puita ajautuu useimpien saarten rannoille, vieläpä sellaistenkin, jotka

sijaitsevat aavan valtameren keskellä. Tyynen meren korallisaarten

asukkaat valmistavat työaseensa yksinomaan meren rannalle heittämien

puiden juurissa olevista kivistä ja nämä kivet ovat arvokkaana

kuninkaille maksettavana verona. Kun epäsäännöllisen muotoisia kiviä on

kasvettunut kiinni juurten väliin, on näiden lokeroissa usein pieniä

multakokkareita, jotka saattavat olla niin suojatut, ettei hitustakaan

irtaudu veteen pisimmälläkään merimatkalla. Niinpä erään noin

50-vuotiaan tammen juurien välissä olleesta pienestä multakokkareesta,

joka oli ollut täysin suojattuna, iti kolme kaksisirkkaista kasvia;

voin vakuuttaa, että tämä huomio on täysin oikea. Samoin voin osottaa,

että meressä ajelehtivat linnunraadot usein säilyvät jonkun aikaa

joutumatta muiden eläinten syötäviksi; ja monet siemenet säilyvät kauan

elinvoimaisina, vedessä ajelehtivien lintujen kuvuissa. Niinpä herneet

ja virnan siemenet muutaman päivän merivedessä ollessaan turmeltuvat,

mutta muutamat herneet, jotka olivat otetut 30 päivää meressä

ajelehtineen kyyhkysen kuvusta, itivät hämmästyksekseni miltei kaikki.

Myöskin elävät linnut levittävät epäilemättä paljon kasvien siemeniä.

Voisin mainita monia tosiasioita, jotka osottavat, kuinka usein myrsky

kuljettaa erilaisia lintuja yli aavojen valtamerten. Voimme varmuudella

olettaa, että niiden lentonopeus tällaisissa olosuhteissa usein on 35

engl. penikulmaa tunnissa, ovatpa jotkut kirjailijat arvioineet sen

suuremmaksikin. En ole koskaan havainnut sellaista tapausta,

että ravinnoksi kelpaava siemen olisi eheänä kulkenut linnun

ruoansulatuskanavan lävitse; mutta kovat hedelmänsiemenet kulkevat

vahingoittumattomina kalkkunankin ruoansulatuselinten lävitse. Kahden

kuukauden kuluessa poimin puutarhastani kahdentoista lajisia siemeniä

pikkulintujen ulostuksista; nämä näyttivät täysin vahingoittumattomilta

ja jotkut osottautuivat koeteltaessa itäviksi. Tärkeämpi on kumminkin

seuraava seikka: Lintujen kupu ei eritä vatsanestettä eikä -- kuten

kokeiden avulla olen todennut -- vähimmässäkään määrässä vahingoita

siementen itäväisyyttä. On varmuudella todettu, että kun lintu on

niellyt suuren määrän ravintoa, kestää kaksi- jopa kahdeksantoistakin

tuntia, ennenkuin kaikki siemenet joutuvat linnun vatsaan. Tuuli

saattaa tällävälin helposti kuljettaa linnun 500 engl. penikulman

pituisen matkan. Haukkojen tiedetään vaanivan uupuneita lintuja, ja jos

ne tällaisen linnun saavuttavat, saattaa helposti tapahtua, että linnun

revityn kuvun sisällys tulee kylvetyksi maahan. Jotkut haukat ja pöllöt

nielevät saaliinsa kokonaisena ja oksentavat kahdentoista tai

kahdenkymmenen tunnin kuluttua sulamattomat höyhentukut, jotka, kuten

tiedän Zoologisessa Puutarhassa tehdyistä kokeista, sisältävät itäviä

siemeniä. Jotkut kauran, vehnän, hirssin, kanarin, hampun ja apilan

siemenet itivät oltuaan 12-21 tuntia erilaisten petolintujen vatsassa;

ja kaksi punajuurikkaan siementä iti vielä kaksi päivää ja neljätoista

tuntia linnun vatsassa oltuaan. Olen havainnut suolattoman veden

kalojen syövän monien maa- ja vesikasvien siemeniä; linnut syövät usein

kaloja ja siten saattavat siemenet kulkeutua paikasta toiseen.

Koetteeksi sulloin useanlaatuisia siemeniä kuolleiden kalojen vatsaan

ja annoin sitten niiden ruumiit merikotkille, haikaroille ja

pelikaaneille. Useiden tuntien kuluttua nämä joko oksensivat ne

pallosina tai ulostivat ne; ja useat näistä siemenistä säilyttivät

itäväisyytensä. Jotkut siemenet kumminkin tällöin aina kuolivat.

Tuuli kuljettaa usein heinäsirkkoja kauas merelle. Itse tavotin erään

370 engl. penikulman päässä Afrikan rannikolta ja olen kuullut muiden

tavottaneen niitä vielä kauempana rannikolta. Rev. R.T. Love on

ilmottanut Sir C. Lyell'ille, että v. 1844 Madeiran saarelle ilmestyi

heinäsirkkoja. Niitä oli äärettömät parvet, joissa heinäsirkat olivat

yhtä taajassa kuin lumihiutaleet raivokkaimmassa lumimyrskyssä, ja

parvet ulottuivat niin kauas kuin kaukoputkella saattoi nähdä. Kolme,

neljä päivää ne hitaasti kiersivät suunnattoman ellipsin muotoista

rataa, jonka lävistäjä oli vähintäin viisi tai kuusi engl. penikulmaa,

ja yöksi ne asettuivat suurempiin puihin, jotka ne kokonaan peittivät.

Ne hävisivät sitten merelle yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin,

eivätkä ole sen koommin vierailleet saarella. Eräissä seuduissa

Natalissa arvelevat jotkut maanviljelijät, joskin ilman riittäviä

todisteita, että suuret heinäsirkkaparvet, jotka siellä usein

vierailevat, jättävät heinäaroille ulostustensa mukana vahingollisia

siemeniä. Tämän johdosta lähetti Mr. Weale minulle kirjeessä pienen

paketin, joka sisälsi kuivaneita heinäsirkan ulostuksia, ja näistä

erotin mikroskoopin avulla useita siemeniä ja kasvatin niistä seitsemän

ruohokasvia, jotka kuuluivat kahteen eriheimoiseen lajiin. Sellainen

heinäsirkkaparvi kuin tuo Madeiralla vieraillut voi siis helposti

välittää eri kasvilajien leviämistä kaukana manteresta oleville

saarille.

Vaikka lintujen nokat ja jalat tavallisesti ovatkin puhtaat, saattaa

niissä kumminkin toisinaan olla kuivanutta multaa ja savea. Kerran

irrotin 61 ja toisen kerran 21 graania kuivanutta savea erään peltopyyn

jalasta, ja savessa oli virnansiemenen kokoinen piikivi. Ja vielä

kuvaavampi esimerkki: Eräs ystäväni lähetti minulle lehtokurpan koiven,

johon oli takertunut pieni ainoastaan yhdeksän graanin painoinen kuiva

multakokkare, ja tässä oli erään kortekasvin (Juncus bufonius) siemen,

joka iti ja kehittyi kasviksi. Mr. Swaysland Brightonista, joka

viimeisten neljänkymmenen vuoden kuluessa on tarkasti seurannut

muuttolintujamme, on kertonut minulle usein ampuneensa västäräkkejä ja

taskuja (Saxicolae) heti niiden saavuttua rannoillemme, ennenkuin ne

vielä olivat laskeutuneet maahan, ja hän on usein havainnut niiden

jaloissa pieniä maakokkareita. Monet tapaukset osottavat, kuinka multa

usein sisältää siemeniä. Niinpä prof. Newton lähetti minulle

punajalkaisen peltopyyn (Caccabis rufa) jalan; lintu oli ollut

haavoittunut eikä voinut lentää ja sen jalkaan oli takertunut kova

multakokkare, joka painoi 6 1/2 unssia. Multakokkaretta oli säilytetty

kolme vuotta, mutta kun se muserrettiin hienoksi, kasteltiin ja pantiin

lasikellon alle, nousi siitä kokonaista 82 kasvia. Näiden joukossa oli

12 yksisirkkaista, m.m. tavallinen kaura, ja 70 kaksisirkkaista, jotka

nuorista lehdistä päättäen kuuluivat ainakin kolmeen eri lajiin. Kun

meillä on tällaisia tosiasioita silmäimme edessä, voimmeko epäillä,

että niiden monien lintujen, joita myrsky joka vuosi kuljettaa yli

aavojen valtamerten ja jotka joka vuosi muuttavat -- esim. miljoonat

viiriäiset Välimeren yli -- täytyy toisinaan kuljettaa muutamia

siemeniä, joita on mullan mukana takertunut niiden nokkaan tai

jalkoihin. Myöhemmin palaan vielä uudelleen tähän asiaan.

Jäävuoret kuljettavat, kuten tunnettua, usein mukanaan maata ja kiviä,

vieläpä toisinaan pensaita, puita ja linnun pesiä. On tuskin epäilystä

siitä, että ne, kuten Lyell on arvellut, toisinaan ovat kuljettaneet

siemeniä toisista arktisista tai antarktisista seuduista toisiin ja

jääkaudella toisista lauhkean vyöhykkeen seuduista toisiin. Koska

Azoreilla on suuri joukko Europassa tavattavia kasveja, verrattuna

muihin lähempänä mannerta oleviin Atlantin saariin, ja koska niillä on

leveysasteeseen verraten hieman pohjoinen luonne (kuten H.G. Watson on

huomauttanut), arvelin näiden saarten osaksi saaneen kasvistonsa jäiden

mukana tulleista siemenistä jääkaudella. Pyynnöstäni Sir C. Lyell

kirjoitti Hartung'ille, tiedustellen häneltä oliko hän näillä saarilla

nähnyt yksinäisiä kallionmöhkäleitä ja hän vastasi tavanneensa niillä

suuria irtonaisia graniittilohkareita ja muita vuorilajeja, joita ei

muuten tässä saaristossa tavata. Tästä voimme huoleti tehdä sen

johtopäätöksen, että jäävuoret muinoin toivat muassaan kallioita näille

keskellä valtamerta sijaitseville saarille ja on ainakin mahdollista,

että ne ovat niille kuljettaneet joitakuita pohjoismaisten kasvien

siemeniä.

Ottaen huomioon mainitut eri levenemiskeinot ja muut epäilemättä

vastedes keksittävät tavat, joilla kasvien siemenet ovat vuodesta

vuoteen kymmenien tuhansien vuosien kuluessa levinneet, olisi

mielestäni todella kummallista, jolleivät kasvit olisi siten levinneet

laajalle. Näitä kuljetustapoja kutsutaan toisinaan satunnaisiksi, mutta

tämä ei ole aivan oikea sana: merenvirrat eivät ole satunnaisia eikä

vallitsevien tuulien suunta ole satunnainen. On huomattava, että tuskin

mikään kuljetuskeino voi kuljettaa siemeniä kovin pitkiä matkoja, koska

siemenet menettävät itäväisyytensä, jos ne kovin kauan saavat liota

merivedessä; ne eivät myöskään voi kulkeutua kovin etäälle lintujen

kuvuissa ja suolistossa. Kumminkin voivat siemenet täten tilapäisesti

kulkeutua muutamien satojen engl. penikulmien levyisten merenulappain

ylitse, saarelta toiselle tai mantereelta läheiselle saarelle, mutta ei

mantereelta toiselle merentakaiselle mantereelle. Eri mantereiden

kasvistot eivät tällaisten levenemiskeinojen vaikutuksesta sekaannu

toisiinsa, vaan pysyvät erilaisina, kuten ne nykyäänkin ovat.

Merenvirrat eivät suuntansa vuoksi voi milloinkaan kuljettaa siemeniä

Pohjois-Amerikasta Britanniaan, vaikka ne voivat kuljettaa

ja kuljettavatkin siemeniä Länsi-Intian saaristosta meidän

länsirannikoillemme, missä ne, jolleivät olisikaan menettäneet

itäväisyyttään kauan suolaisessa vedessä liottuaan, eivät voi kestää

meidän ilmastoamme. Miltei joka vuosi ajaa tuuli jonkun maalinnun yli

Atlantin valtameren Pohjois-Amerikasta Irlannin ja Englannin

länsirannikolle. Mutta nämä harvinaiset matkailijat voivat kuljettaa

mukanaan siemeniä vain yhdessä tapauksessa, nimittäin jos niiden

nokkaan tai jalkoihin on tarttunut multaa, mikä on harvinainen sattuma.

Ja kuinka pieni on tässäkin tapauksessa mahdollisuus, että siemen

putoaa suotuisaan maahan ja itää! Mutta joskaan sellainen lajeista

runsas saari kuin Iso-Britannia ei, mikäli tiedetään, ole viimeisten

vuosisatojen kuluessa näiden tilapäisten levenemiskeinojen välityksellä

saanut uusia asukkaita Europasta tai joltakin muulta mantereelta, olisi

suuri erehdys otaksua, ettei joku lajeista köyhä, joskin kauempana

mantereesta sijaitseva saari, voi saada uusia asukkaita samojen

levenemiskeinojen avulla. Satojen siemen- tai eläinlajien joukossa,

jotka kulkeutuvat jollekin saarelle, vaikka tämä olisi lajeista paljon

köyhempi kuin Iso-Britannia, ei kenties ole kuin yksi ainoa, joka niin

soveltuu uuteen kotiseutuunsa, että se sinne kotiutuu. Mutta tällä ei

mitenkään ole todistettu, etteivät siemenet ole voineet levitä

tilapäisin kuljetuskeinoin pitkien geologisten aikakausien kuluessa

saaren vähitellen kohotessa merestä, ennenkuin se oli saanut täyden

asukasmääränsä. Maan ollessa miltei paljaana ja ainoastaan harvojen

hävittävien hyönteisten ja lintujen eläessä saarella tai sen ollessa

kokonaan ilman näitä, miltei jokainen siemen, joka on sattumalta

joutunut saarelle ja soveltuu ilmastoon, itää ja jää elämään.