Mutta palatkaamme varsinaiseen aiheeseemme. Olen vakuutettu siitä, että
Forbes'in esittämä käsitys on paljon laajemmallekin sovitettavissa.
Europassa tapaamme mitä selvimpiä todisteita jääkaudesta Britannian
länsirannikolta alkaen aina Uralin tienoille ja etelässä aina
Pyreneille asti. Jäätyneinä säilyneet imettäväiset ja vuoristokasvisto
antavat meille aihetta otaksua jääkauden vallinneen myöskin Siperiassa.
Hooker'in mukaan peitti Libanonilla ikuinen lumi muinoin vuoriston
keskiosia ja synnytti jäätiköitä, jotka vyöryivät 4000 jalan matkan
alas laaksoihin. Sama tutkija on äskettäin löytänyt Pohjois-Afrikan
Atlasvuorilta matalalla sijaitsevia suuria moreneja. Pitkin Himalajan
rinteitä on 900 engl. penikulman pituudelta jälkiä aikaisemmin
matalammalla sijainneista jäätiköistä; ja toht. Hooker kertoo nähneensä
Sikkimissä maissin kasvavan muinaisilla jättiläismoreeneilla. Etelään
Aasian mantereesta, päiväntasaajan vastakkaisella puolella, on muinoin,
kuten tiedämme toht. J. Haast'in ja toht. Hector'in etevistä
tutkimuksista, Uudessa Seelannissa ollut äärettömiä matalalla
sijaitsevia jäätiköitä; ja samat kasvilajit, joita toht. Hooker löysi
tältä saarelta toisistaan kaukana olevista vuoristoista, kertovat nekin
aikaisemmasta kylmästä aikakaudesta. Myöskin Rev. W.B. Clarkelta
saamistani tiedonannoista päättäen on Australian lounaiskolkassa
sijaitsevissa vuoristoissa havaittavissa aikaisemman jääkauden jälkiä.
Pohjois-Amerikassa on mantereen itäosissa tavattu jäiden kuljettamia
kallionlohkareita aina 36°-37° tienoille ja Tyynen meren rannikoilla,
jossa ilmasto nykyään on niin erilainen, aina 46° tienoille saakka.
Siirtolohkareita on myöskin tavattu Kalliovuorilla. Etelä-Amerikan
Kordiljereilla ulottuivat jäätiköt muinoin hieman päiväntasaajan
alapuolella paljon matalammalle kuin nykyään. Keskisessä Chilessä olen
tutkinut laajoja moreriimuodostuinia, jotka suurine siirtolohkareineen
kulkevat poikki Portillo-laakson. Ja D. Forbes on kertonut minulle
tavanneensa Kordiljerien eri seuduilla 13° ja 30° välillä 12,000 jalan
korkeudessa syväuurteisia kallioita, jotka muistuttivat hänen Norjassa
näkemiänsä, sekä suuria murtokivisoraröykkiöitä naarmuisine
piikivineen.
Koko tällä alueella ei Kordiljereilla tapaa todellisia jäätiköitä
paljon korkeammillakaan seuduilla. Etelämpänä mantereen kummallakin
puolella 41:ltä leveysasteelta alkaen aina mantereen eteläisimpään
kärkeen saakka ovat lukuisat suunnattoman suuret siirtolohkareet, jotka
jäiden mukana ovat kulkeutuneet kauaksi alkuperäisiltä asemiltaan, mitä
selvin todistus aikaisemmasta jääkaudesta.
Kaikki edellämainitut seikat -- ensinnäkin, että jääkausi on käsittänyt
koko pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon, että tämä kausi on
vallinnut geologisesti katsoen myöhäisellä ajalla kummallakin
pallonpuoliskolla, että se on kummallakin puoliskolla kestänyt pitkän
ajan, kuten sen vaikutukset osottavat, ja että jäätiköitä on vielä
hiljakkoin sijainnut alhaisilla korkeuksilla pitkin koko Kordiljerien
vuorijonoa -- nämä seikat näyttivät mielestäni aikaisemmin välttämättä
vievän siihen johtopäätökseen, että lämpötila oli jääkaudella
laskeutunut kaikkialla koko maapallolla. Nyt on kumminkin Croll eräässä
etevässä kirjotelmasarjassa koettanut todistaa, että ilmaston
jäähtyminen jääkaudella on ollut tuloksena erilaisista fysikalisista
syistä, jotka vuorostaan ovat aiheutuneet maan radan lisääntyneestä
epäkeskisyydestä. Kaikki nämä syyt johtavat samaan tulokseen; mutta
vaikuttavimpana syynä näyttää olleen maan radan lisääntyneen
epäkeskisyyden epäsuora vaikutus merivirtoihin. Croll'in mukaan
palaavat kylmät aikakaudet säännöllisesti kymmenen tai viidentoista
tuhannen vuoden väliaikojen jäljestä, ja nämä ovat aika ajoin, pitkien
väliaikojen jäljestä, tavattoman ankaria, riippuen eräistä
asianhaaroista, joista tärkein Sir C. Lyell'in mukaan on maan ja veden
suhteellinen asema. Croll arvelee viimeisen ankaran jääkauden
vallinneen noin 240,000 vuotta sitten ja kestäneen lievin
ilmastonmuutoksin noin 160,000 vuotta. Mitä vanhempiin jääkausiin
tulee, ovat eräät geologit suoranaisten todisteiden nojalla tulleet
siihen vakaumukseen, että tällaisia jääkausia on ollut mioceni- ja
eoceni-ajalla, mainitsematta vielä vanhempia muodostumia. Mutta meille
tärkein johtopäätös, johon Croll on tullut, on se, että kylmän kauden
vallitessa pohjoisella pallonpuoliskolla on samalla aina eteläisellä
pallonpuoliskolla lämpötila korkeampi ja talvet paljon lauhkeammat,
mikä etupäässä johtuu merivirtojen suunnanmuutoksista. Sama on laita
pohjoisella pallonpuoliskolla jääkauden vallitessa eteläisellä
puoliskolla. Tämä päätelmä on omansa luomaan siksi paljon valoa lajien
maantieteelliseen levenemiseen, että se minusta tuntuu sangen
uskottavalta. Ensin tahdon kumminkin mainita tosiasiat, jotka kaipaavat
selitystä.
Tohtori Hooker on osottanut, että Tulimaan niemellä Etelä-Amerikassa
tavattavista kasveista, paitsi useita lähisukuisia lajeja, noin 40-50
kukkivaa kasvilajia, jotka muodostavat huomattavan osan sen köyhässä
kasvistossa, esiintyy myöskin Pohjois-Amerikassa ja Europassa, niin
äärettömän etäällä kuin nämä eri pallonpuoliskoilla sijaitsevat alueet
ovatkin toisistaan. Päiväntasaajan seuduilla Amerikassa tavataan
korkeissa vuoristoissa joukko erikoisia lajeja, jotka kuuluvat
europalaisiin sukuihin. Brasilian Organ-vuorilta löysi Gardner muutamia
Europan lauhkean vyöhykkeen sukuja sekä joitakuita antarktisia ja
eräitä Andes-vuorilla kasvavia sukuja, joita ei ole olemassa välillä
sijaitsevan kuuman vyöhykkeen alankoseuduilla. Ja Caracas-vuorilta
löysi kuuluisa Humboldt jo kauan sitten lajeja, jotka kuuluvat
Kordiljerien luonteenomaisiin sukuihin.
Afrikassa tavataan useita Europalle luonteenomaisia muotoja ja
Abessinian vuoristossa muutamia Hyväntoivonniemen kasvistoa edustavia
muotoja. Hyväntoivonniemellä on vain hyvin harvoja europalaisia lajeja,
joita ei arvella ihmisen maahantuomiksi, ja vuoristoissa kasvaa eräitä
edustavia europalaisia lajeja, joita ei ole havaittu Afrikan
tropillisissa osissa. Tohtori Hooker on myöskin äskettäin osottanut,
että eräät korkean Fernando Po-saaren ylävämmillä seuduilla ja
läheisillä Kamerunvuorilla Guinean lahden rannalla kasvavat kasvit ovat
läheistä sukua Abessinian ja samalla Europan lauhkean vyöhykkeen
kasveille. Mikäli tohtori Hookerilta olen kuullut, näyttää Rev. R.T.
Lowe löytäneen joitakuita näitä samoja lauhkean vyöhykkeen kasveja
myöskin Kap Verde-saarten vuoristoista. Tämä samojen lauhkean
vyöhykkeen muotojen leveneminen miltei päiväntasaajalta saakka yli
koko Afrikan mantereen ja Kap Verden saariston vuoristoihin on
hämmästyttävimpiä seikkoja, mitä milloinkaan on havaittu kasvien
levenemisessä.
Himalajalla ja Intian eristetyillä vuoristoseuduilla, Ceylonin
kukkuloilla ja Javan tuliperäisillä vuorenhuipuilla tavataan monia joko
aivan samoja tai toisiaan vastaavia kasveja, jotka samalla edustavat
Europan kasvilajeja ja joita ei tavata välillä olevilla kuumilla
alankoseuduilla. Luettelo niistä suvuista, joita on kerätty Javan
korkeammilta vuorenhuipuilta, antaa samalla kuvan joltakin Europan
vuorenkukkulalta kerätyistä kasveista!
Vielä hämmästyttävämpää on, että eräitä erikoisia australialaisia
kasvilajeja vastaavat eräät Borneon vuorenhuipuilla kasvavat lajit.
Jotkut näistä australialaisista muodoista ovat, mikäli tohtori
Hooker'ilta olen kuullut, levinneet Malakkan niemen vuorenhuipuille, ja
niitä tavataan harvakseen siellä täällä Intiassa ja toisaalla niin
kaukana pohjoisessa kuin Japanissa.
Eteläisen Australian vuoristoista on tohtori F. Müller löytänyt useita
europalaisia lajeja; toisia europalaisia lajeja, jotka eivät ole
ihmisen maahantuottamia, tavataan alankoseuduilla; ja mikäli tohtori
Hooker'ilta olen kuullut, voidaan laatia pitkä luettelo Australiassa
tavattavista europalaisista lajeista, joita ei löydy välillä
sijaitsevasta kuumasta vyöhykkeestä. Tohtori Hooker'in oivallisessa
esityksessä "Introduction to the Flora of New Zealand" mainitaan
samanlaisia hämmästyttäviä tosiasioita tämän suuren saaren kasvistosta.
Tästä näemme, että eräät kasvit, jotka kasvavat tropillisten seutujen
korkeissa vuoristoissa kaikkialla maapallolla ja eräät pohjoisen ja
eteläisen lauhkean vyöhykkeen alankoseuduilla kasvavat kasvit ovat joko
samoja lajeja tai saman lajin muunnoksia. On kumminkin huomattava,
etteivät nämä kasvit ole aito-arktisia muotoja; sillä, kuten H.C.
Watson on huomauttanut, "sitä mukaa kuin siirrytään napaseudulta
päiväntasaajaa kohti, tulevat alppi- eli vuoristokasvistot yhä vähemmän
arktisiksi". Näiden samojen tai lähisukuisten muotojen ohella kuuluvat
monet näillä toisistaan erotetuilla ja etäällä olevilla alueilla
kasvavat lajit sukuihin, joita ei nykyään tavata alueiden välisillä
tropillisilla alankoseuduilla.
Nämä lyhyet huomautukset koskevat ainoastaan kasveja; mutta joitakuita
samantapaisia tosiasioita voisi mainita maaeläimistäkin. Myöskin
meri-eliöiden joukossa on olemassa samanlaisia tapauksia; niinpä eräs
etevä asiantuntija, prof. Dana, huomauttaa, että "on tosiaankin
ihmeellistä, että Uuden Seelannin äyriäiset muistuttavat lähemmin sen
antipodi-maan, Ison-Britannian, äyriäisiä kuin minkään muun maapallon
seudun". Myöskin Sir J. Richardson puhuu pohjoisten kalamuotojen
esiintymisestä Uuden Seelannin, Tasmanian y.m. rannikoilla. Tohtori
Hooker on minulle ilmottanut, että kaksikymmentäviisi levälajia on
yhteisiä Uudelle Seelannille ja Europalle, mutta että näitä ei ole
tavattu välillä sijaitsevissa tropillisissa merissä.
Edellämainittujen tosiasiain perusteella -- että lauhkean vyöhykkeen
muotoja tavataan ylängöillä kautta koko ekvatorialisen Afrikan ja
pitkin Intian niemimaata Ceyloniin ja Itä-Intian saaristoon saakka sekä
vähemmän huomattavassa määrässä kautta Etelä-Amerikan lavean
troopillisen vyöhykkeen -- näyttää miltei varmalta, että näiden suurten
mannerten alankoseudut ovat jollakin aikaisemmalla aikakaudella,
epäilemättä ankarimmalla jääkaudella, olleet kaikkialla päiväntasaajan
tienoilla monilukuisten lauhkean vyöhykkeen muotojen vallassa. Tällä
aikakaudella vallitsi nähtävästi päiväntasaajan seuduilla jotenkin
samanlainen ilmasto merenpinnan tasalla kuin nykyään viiden tai kuuden
tuhannen jalan korkeudessa, vastaavalla leveysasteella kenties
viileämpikin. Tällä kylmimmällä aikakaudella on päiväntasaajan
alapuolella olevien alankoseutujen täytynyt olla sekalaisen tropillisen
ja lauhkean vyöhykkeen kasviston peitossa, samanlaisen kuin se, joka
tohtori Hooker'in kuvauksen mukaan rehevänä peittää Himalajan rinteitä
neljän tuhannen jalan korkeudesta viiden tuhannen jalan korkeuteen,
mutta lauhkean vyöhykkeen muotojen ylivalta on ollut kenties vielä
suurempi. Samoin löysi Mann Guinean lahden rannalla sijaitsevalta
vuoriselta Fernando Pon saarelta europalaisia muotoja, noin viiden
tuhannen jalan korkeudesta ylöspäin. Ja Panaman vuorilla tapasi tohtori
Seemann jo kahden tuhannen jalan korkeudella Mexicon kasvistoa
muistuttavan kasviston, jossa "kuuman vyöhykkeen muodot olivat
sopusointuisesti yhtyneinä lauhkean vyöhykkeen muotoihin".
Katsokaamme nyt, luoko Croll'in johtopäätös, että pohjoisen
pallonpuoliskon ollessa jääkaudella äärimäisen kylmyyden vallassa
eteläinen puolisko oli nykyistä lämpöisempi, mitään valoa eri eliöiden
nykyisin näennäisesti selittämättömään leviämiseen kummankin
pallonpuoliskon lauhkeisiin osiin ja kuuman vyöhykkeen vuoristoihin.
Jääkauden on täytynyt olla vuosissa laskien hyvin pitkä; ja kun
muistamme, kuinka avaroille aloille eräät vieraisiin maihin kotiutuneet
kasvit ja eläimet ovat muutamissa vuosisadoissa levinneet, on tämä
aikakausi ollut aivan riittävä tehdäkseen mahdolliseksi kuinka runsaan
siirtymisen tahansa. Kylmyyden yhä lisääntyessä siirtyivät arktiset
muodot, kuten tiettyä, lukuisin joukoin lauhkeisiin seutuihin; ja äsken
mainittujen tosiasiain nojalla voinemme pitää jotenkin varmana, että
jotkut elinvoimaisimmat, vallitsevimmat ja laajimmalle levinneet
lauhkean vyöhykkeen muodot siirtyivät päiväntasaajan seutujen
tasangoille. Näiden kuumien tasankojen asukkaat siirtyivät samaan
aikaan eteläisen pallonpuoliskon tropillisiin tai subtropillisiin
seutuihin, koska eteläinen pallonpuolisko tuohon aikaan oli lämpimämpi.
Jääkauden lopulla, kun entinen lämpötila vähitellen palasi molemmille
pallonpuoliskoille, tulivat päiväntasaajan alankoseuduilla elävät
pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodot karkotetuiksi entisille
asuinpaikoilleen tai hävisivät sukupuuttoon, samalla kuin etelästä
takaisin siirtyvät päiväntasaajaseutujen muodot valtasivat niiden
sijan. Muutamien pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muotojen on kumminkin
miltei välttämättä täytynyt kiivetä jollekin läheiselle ylänköseudulle,
jossa, jos ylänkö on ollut kylliksi korkea, ne ovat kauan säilyneet
elossa samoinkuin arktiset muodot Europan vuoristoissa. Ne ovat
saattaneet säilyä, vaikka ei ilmasto olisikaan ollut niille täysin
sopiva, sillä ilmaston on täytynyt muuttua hyvin hitaasti ja kasveilla
on epäilemättä jonkinmoinen kyky mukautua ilmastoon, mikä käy ilmi
niiden jälkeläisilleen jättämästä erilaisesta kyvystä kestää kuumuutta
ja kylmyyttä.
Eteläinen pallonpuolisko joutui nyt vuorostaan, tapausten mennessä
säännöllistä menoaan, ankaran jääkauden valtaan, samalla kuin lämpö
kohosi pohjoisella pallonpuoliskolla. Tällöin eteläisen lauhkean
vyöhykkeen muodot siirtyivät joukottain päiväntasaajan alankoseuduille.
Pohjoiset muodot, jotka olivat jääneet vuoristoihin, siirtyivät nyt
alangoille ja sekaantuivat eteläisten muotojen joukkoon. Nämä
jälkimäiset palasivat lämmön uudelleen kohotessa entisille
asuinpaikoilleen, jättäen joitakuita harvoja lajeja vuoristoihin ja
vieden mukanaan etelään joitakuita aikaisemmista pohjoisen lauhkean
vyöhykkeen muodoista, jotka olivat vuoristo-tyyssijoiltaan laskeutuneet
alangoille. Tämän johdosta meidän pitäisi tavata joitakuita samoja
muotoja pohjoisessa ja eteläisessä lauhkeassa vyöhykkeessä ja niiden
välillä olevien tropillisten vyöhykkeiden vuoristoissa. Mutta lajien,
jotka ovat kauan aikaa eläneet näissä vuoristoissa ja vastakkaisilla
pallonpuoliskoilla, on ollut taisteltava monien uusien muotojen kanssa
ja ne ovat olleet jonkunverran erilaisten ulkonaisten olosuhteiden
alaisina; tämän vuoksi täytyy olettaa niiden olleen hyvin taipuvaisia
muuntelemaan, jotenka saattaa odottaa niiden nykyään esiintyvän
muunnoksina tai edustavina lajeina; ja näin onkin asian laita. Meidän
on muistettava, että muinaiset jääkaudet ovat vallinneet molemmilla
pallonpuoliskoilla; sillä nämä selittävät, miksi kaukana toisistaan
olevilla lauhkean vyöhykkeen alueilla asustaa monia aivan
selväpiirteisiä lajeja, kuuluen sukuihin, joita ei nykyään tavata
välissä olevissa kuumissa vyöhykkeissä.
Eräs merkillepantava seikka, josta Hooker on painokkaasti huomauttanut
Amerikaan nähden ja Alph. de Candolle Australiaan nähden, on se, että
paljon useampia identisiä tai lievästi muuntuneita lajeja on muuttanut
pohjoisesta etelään kuin päinvastaiseen suuntaan. Kumminkin tapaamme
Borneon ja Abessinian vuoristoissa muutamia etelämpää muuttaneita
muotoja. Syynä siihen, että siirtyminen pohjoisesta etelään on ollut
yleisempi, on luullakseni se, että pohjoisella pallonpuoliskolla on
enemmän maata kuin eteläisellä, joten pohjoiset muodot ovat
kotiseudussaan olleet lukuisampia ja ovat sen vuoksi luonnollisen
valinnan ja kilpailun vaikutuksesta kehittyneet korkeammalle asteelle
kuin eteläiset muodot. Kun pohjoiset ja eteläiset muodot jääkausien
vaihdellessa kohtasivat toisensa päiväntasaajan seuduilla, olivat
edelliset jälkimäisiä voimakkaammat ja kykenivät säilyttämään paikkansa
vuoristoissa, myöhemmin siirtyäkseen etelämmäksi eteläisten muotojen
mukana; eteläiset muodot sitävastoin eivät kyenneet samaan tapaan
siirtymään päinvastaiseen suuntaan. Nykyäänkin näemme monien
europalaisten muotojen peittävän maan La Platan tasangoilla, Uudessa
Seelannissa ja vähemmässä määrässä Australiassa, sekä saattaneen
tappiolle näiden seutujen kotoiset muodot; sitävastoin aniharvat
eteläiset muodot ovat kotiutuneet mihinkään pohjoisen pallonpuoliskon
seutuun, vaikka Europaan on viimeisten parin kolmensadan vuoden
kuluessa tuotu La Platasta ja viimeisten neljän tai viidenkymmenen
vuoden kuluessa Australiasta suuret määrät vuotia, villoja y.m.
tuotteita, joiden mukana otaksuttavasti on tullut kasvien siemeniä.
Neilgherrie-vuoret Intiassa tekevät kumminkin osittaisen poikkeuksen
säännöstä, sillä, kuten tohtori Hooker on minulle kertonut, leviävät
australialaiset muodot siellä nopeasti ja kotiutuvat seutuun. Ennen
viimeistä suurta jääkautta vallitsi tropillisten seutujen vuoristoissa
epäilemättä endeminen alppikasvisto; mutta tämä on miltei kaikkialla
väistynyt vallitsevampien muotojen tieltä, jotka ovat kehittyneet
pohjoisen pallonpuoliskon laajemmilla manneralueilla, missä olosuhteet
ovat olleet suotuisammat. Monilla saarilla ovat naturalistuneet muodot
miltei yhtä lukuisat kuin kotoiset, vieläpä toisinaan voitollakin; ja
tämä suhde on ensi askel kotoisten muotojen sukupuuttoon-sammumiseen.
Vuoristot ovat ikäänkuin saaria mantereella ja niiden asujamet ovat
väistyneet laajemmilla pohjoisilla maa-alueilla syntyneiden muotojen
tieltä, aivan samoinkuin varsinaisten saarten asujamet ovat kaikkialla
väistyneet ja nykyään ovat väistymässä mannermaan muotojen tieltä,
jotka ovat ihmisen toimesta kotiutuneet saarille.
Sama koskee maa- ja merieläinten levenemistä pohjoisessa ja eteläisessä
lauhkeassa vyöhykkeessä ja tropillisten vyöhykkeiden vuoristoissa.
Jääkauden ollessa ankarimmallaan ja merivirtojen kulkiessa aivan toisia
suuntia kuin nykyään saattoivat jotkut lauhkeiden merten asujamet
saavuttaa päiväntasaajan tienoot, ja näistä kenties muutamat,
pysytellen viileämmissä merivirroissa, kykenivät heti muuttamaan
etelämmäksi, toisten jäädessä päiväntasaajan tienoille kylmempiin
syvyyksiin ja eläessä siellä elämäänsä, kunnes eteläinen pallonpuolisko
vuorostaan joutui jääkauden valtaan ja niille kävi mahdolliseksi
siirtyä etelämmäksi. Aivan samoin asustaa nykyäänkin Forbes'in mukaan
arktisia muotoja eristetyillä alueilla pohjoisen lauhkean vyöhykkeen
merten syvemmissä seuduissa.
En suinkaan tahdo väittää, että edellä esitetty käsitys poistaisi
kaikki vaikeudet, jotka koskevat samojen tai lähisukuisten lajien
levenemistä, lajien, jotka nykyään elävät kaukana toisistaan
pohjoisessa ja etelässä sekä toisinaan kuumien vyöhykkeiden
vuoristoseuduissa. Mitään varmoja muuttoreittejä emme voi mainita. Emme
voi sanoa, miksi toiset lajit ovat muuttaneet ja toiset pysyneet
aloillaan, miksi toiset ovat muuntuneet ja synnyttäneet uusia muotoja,
kun taas toiset ovat jääneet muuntumatta. Emme voi toivoa kykenevämme
selittämään tällaisia tosiasioita, ennenkuin voimme selittää, miksi
juuri tämä laji, vaan ei tuo, kotiutuu ihmisen toimesta vieraaseen
maahan tai miksi toinen laji on levinnyt kaksi tai kolme kertaa
laajemmalle alueelle ja on kotiseudussaan kaksi tai kolme kertaa
yleisempi kuin jokin toinen.
Useat pulmalliset erikoiskysymykset jäävät myöskin ratkaisematta, esim.
se, että samoja kasveja, kuten toht. Hooker on osottanut, kasvaa
toisistaan niin äärettömän etäisillä seuduilla kuin Kerguelen-maassa,
Uudessa Seelannissa ja Tulimaassa; mutta mahdollista on, kuten Lyell on
arvellut, että jäävuoret ovat niitä levittäneet. Huomattavampi seikka
on, että näillä sekä muilla toisistaan etäisillä eteläisen
pallonpuoliskon seuduilla tavataan lajeja, jotka, joskin erikoisia,
kuuluvat eteläiselle pallonpuoliskolle rajottuviin sukuihin. Jotkut
näistä lajeista ovat niin selväpiirteisiä, ettemme voi otaksua niiden
vasta viime jääkauden alusta lähtien ehtineen siirtyä nykyisille
asuinpaikoilleen ja toisintua tarpeellisessa määrässä. Tosiasiat
näyttävät viittaavan siihen, että samoihin sukuihin kuuluvat erikoiset
lajit ovat siirtyneet yhteisestä keskuksesta säteittäisesti; ja olen
taipuvainen otaksumaan, että ennen viimeisen jääkauden alkua vallitsi
eteläisellä pallonpuoliskolla lämpimämpi aikakausi, jolloin etelänavan
seuduilla, jotka nyt ovat jäiden peitossa, kukoisti varsin omituinen ja
eristetty kasvisto. Otaksuttavasti oli, ennenkuin tämä kasvisto viime
jääkaudella hävisi, muutamia muotoja jo levinnyt laajalle eteläisen
pallonpuoliskon eri seutuihin tilapäisin levenemiskeinoin ja käyttäen
levähdyspaikkoinaan sittemmin mereen vaipuneita saaria. Näin on
selitettävissä, että Amerikan, Australian, ja Uuden Seelannin
etelärannikoilla tavataan muutamia yhteisiä elämänmuotoja, joita ei ole
olemassa muualla.
Sir C. Lyell on eräässä huomiota herättävässä kohdassa lausunut
ajatuksensa, miltei samoin sanoin kuin minäkin, suurten, kautta
maailman tapahtuneitten ilmastonmuutosten vaikutuksesta lajien
maantieteelliseen levenemiseen. Olemme jo nähneet, kuinka
Croll'in johtopäätös, että toisiaan seuraavat jääkaudet toisella
pallonpuoliskolla sattuvat yksiin vastakkaisella puoliskolla
vallitsevien lämpimämpien aikakausien kanssa, yhdessä sen olettamuksen
kanssa, että lajit hitaasti muuntuvat, selittää monia seikkoja samojen
ja sukulais-elämänmuotojen levenemisessä kaikkiin maapallon seutuihin.
Elämän virta on toisin aikakausin virrannut pohjoisesta etelään ja
toisin aikakausin etelästä pohjoiseen, saapuen kummassakin tapauksessa
päiväntasaajalle saakka; mutta virtaus on ollut voimakkaampi
pohjoisesta etelään kuin päinvastaiseen suuntaan ja on sen vuoksi
runsaammalla tulvalla peittänyt eteläiset maat. Samoinkuin vuoksi
jättää rannoille vaakasuoran rajaviivansa, joka kohoaa korkeammalle
siellä, missä vuoksi on ollut korkeampi, samoin on elämän virta
jättänyt rajaviivansa vuoristojen rinteille juovana, joka vähitellen
kohoaa napavyöhykkeen alankoseuduista ja saavuttaa suuren korkeuden
päiväntasaajan tienoilla. Niitä eri olentoja, jotka tulva näin on
heittänyt rannoille, voipi verrata villeihin ihmisrotuihin, jotka ovat
olleet pakotetut väistymään ylös vuoristoihin ja elävät siellä
edelleen, ollen meille mielenkiintoisena todistuksena ympäröivien
alankoseutujen aikaisemmista asukkaista.