Johdumme tästä erääseen kysymykseen, jota luonnontutkijat ovat paljon
pohtineet, nimittäin siihen, onko kukin laji syntynyt yhdellä ainoalla,
vaiko useammilla seuduilla maapallolla. Epäilemättä on monesti varsin
vaikeata käsittää, kuinka lajit ovat joltakin seudulta voineet siirtyä
niille etäisille ja eristetyille asuinpaikoille, joilla niitä nyt
tavataan. Mutta tästä huolimatta ajatus, että kukin laji on syntynyt
yhdellä ainoalla seudulla, valtaa mielemme yksinkertaisella
selvyydellään. Ken tämän ajatuksen hylkää, hän hylkää myöskin
luonnollisen syntymisen ja myöhäisemmän siirtymisen tosisyyn ja vetoo
ihmeisiin. Yleisesti myönnetään, että lajin asuma-alue useimmissa
tapauksissa on yhdenjaksoinen, ja jos kasvi- tai eläinlaji asustaa
kahdella toisistaan niin etäällä olevalla tai senlaatuisen
välivyöhykkeen erottamalla alueella, ettei muutto toiselta alueelta
toiselle ole helposti voinut käydä päinsä, mainitaan tällainen tapaus
tavallisesti jonakin merkillisenä ja poikkeuksellisena. On ilmeistä,
että maa-imettäväisten on mahdottomampi kuin kenties minkään muiden
elollisten olioiden siirtyä avaran valtameren yli, eikä olekaan
osotettavissa mitään selittämättömiä tapauksia, joissa nämä
imettäväiset asustavat toisistaan etäällä olevissa maapallon osissa.
Yksikään geologi ei näe mitään vaikeutta siinä, että Ison-Britannian
nelijalkaiset ovat samoja kuin muun Europan, koska nämä alueet
epäilemättä muinoin olivat toistensa yhteydessä. Mutta jos sama laji
olisi voinut syntyä kahdella eri seudulla, miksi emme tapaa ainoatakaan
Europalle ja Australialle tai Etelä-Amerikalle yhteistä imettäväistä?
Elinehdot ovat jotenkin samat, joten suuri joukko Europan eläimiä ja
kasveja on kotiutunut Amerikaan ja Australiaan; ja jotkut kotoperäiset
kasvit ovat aivan samoja näissä pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon
toisilleen etäisissä seuduissa. Selitys on luullakseni se, että
imettäväiset eivät ole kyenneet muuttamaan, jotavastoin kasvit, joilla
on useita erilaisia levenemiskeinoja, ovat siirtyneet yli laajojen ja
katkonaisten välivyöhykkeiden. Maantieteellisten esteiden suuri ja
silmäänpistävä vaikutus on käsitettävissä vain siltä näkökannalta, että
lajien suuri enemmistö on syntynyt esteen toisella puolella, eikä ole
kyennyt siirtymään sen vastakkaiselle puolelle. Jotkut harvat heimot,
useat alaheimot, hyvin monet suvut ja vielä useammat alasuvut
rajottuvat yhdelle ainoalle alueelle. Ja monet luonnontutkijat ovat
tehneet sen huomion, että luonnollisimmat suvut eli ne suvut, joiden
lajit ovat toisilleen läheisintä sukua, yleensä rajottuvat samaan
seutuun tai että, jos niillä onkin hyvin laaja levenemisalue, tämä alue
on yhdenjaksoinen. Kuinka merkillistä olisikaan, jos astuessamme
askelta alemmaksi saman lajin yksilöihin, havaitsisimme aivan
vastakkaisen lain vallitsevan, niin että nämä eivät olisikaan, ainakaan
aluksi, rajottuneet samaan seutuun.
Tämän vuoksi tuntuu minusta, kuten useista muistakin luonnontutkijoista
on tuntunut todennäköisimmältä, että jokainen laji on saanut alkunsa
yhdellä ainoalla alueella ja on sittemmin sieltä siirtynyt niin
laajalle kuin sen vaelluskyky ja sen entiset ja nykyiset elinehdot ovat
sallineet. Epäilemättä on useita tapauksia, joissa emme voi selittää,
kuinka laji on voinut siirtyä toiselta seudulta toiselle. Mutta ne
maantieteelliset ja ilmastolliset muutokset, joita varmasti on täytynyt
tapahtua uudempina geologisina aikakausina, ovat epäilemättä tehneet
monien lajien aikaisemmat yhtenäiset asuma-alueet katkonaisiksi. Meidän
on siis tyydyttävä tarkastamaan, ovatko ne poikkeustapaukset, joissa
levenemisalue on katkonainen, tarpeeksi lukuisia ja tarpeeksi vakavaa
laatua, pakottaakseen meidät hylkäämään muiden yleisten asianhaarojen
tukeman ajatuksen että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla alueella
ja sieltä levinnyt niin laajalle kuin se on kyennyt. Kävisi toivottoman
pitkäveteiseksi, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti käsittelemään
kaikkia niitä poikkeuksellisia tapauksia, joissa sama laji nykyään elää
kaukana toisistaan olevilla eristetyillä asuinpaikoilla, enkä tahdo
ensinkään väittää, että läheskään aina voisimme antaa jonkin selityksen
tähän. Tahdon kumminkin, tehtyäni muutamia edelläkäyviä huomautuksia,
käsitellä muutamia silmäänpistävimpiä tapauksia: ensinnäkin sitä, että
samoja lajeja elää eristetyillä vuoristoalueilla ja eristetyissä
arktisissa ja antarktisissa seuduissa; toiseksi tahdon (seuraavassa
luvussa) käsitellä suolattoman veden eliöiden laajaa levenemistä; ja
kolmanneksi sitä seikkaa, että samoja maaeläin-lajeja tavataan saarilla
ja lähimmällä manterella, vaikka näitä erottaa monien satojen
penikulmien levyinen aava merenselkä. Jos se seikka, että samaa lajia
tavataan kaukana toisistaan olevilla eristetyillä seuduilla
maapallolla, on useissa tapauksissa selitettävissä siten, että jokainen
laji on siirtynyt samalta ja ainoalta synnyinseudulta, silloin on
mielestäni ehdottomasti varminta, katsoen tietämättömyyteemme
muinaisista maantieteellisistä muutoksista ja erilaisista tilapäisistä
levenemiskeinoista, olettaa että yksi ainoa synnyinpaikka on lakina.
Tätä kysymystä käsitellessämme saamme tilaisuuden samalla tarkastaa
erästä toistakin meille yhtä tärkeätä seikkaa, nimittäin sitä, ovatko
suvun eri lajit, joiden teoriamme mukaan täytyy kaikkien polveutua
yhteisistä kantavanhemmista, voineet siirtyä alueelta toiselle ja
samalla tämän siirtymisen kestäessä muuntua. Jos sellaisessa
tapauksessa, että kahden seudun useimmat lajit ovat erilaisia,
vaikkakin läheistä sukua toisilleen, voidaan osottaa että joskus
aikaisemmin todennäköisesti on tapahtunut lajien siirtymistä toiselta
seudulta toiselle, saa esittämämme yleinen laki tästä voimakasta tukea
sillä polveutumis- ja muuntumisperiaate tarjoaa meille tähän selvän
selityksen. Niinpä saattaa tuliperäiselle saarelle, joka on kohonnut ja
muodostunut muutamien satojen penikulmien päähän jostakin mantereesta,
aikojen kuluessa siirtyä mantereelta joitakuita siirtolaisia, ja näiden
jälkeläiset ovat muunnuttuaankin vielä perinnöllisyyden vuoksi sukua
mantereen asukkaille. Tällaiset tapaukset ovat yleisiä, eikä
riippumattoman luomisen teoria voi niitä mitenkään selittää.
Käsitykseni eri seutujen asukasten keskinäisestä sukulaisuudesta ei
paljoa eroa Wallacen esittämästä mielipiteestä, että "jokaisen lajin
syntymä liittyy sekä ajallisesti että paikallisesti johonkin ennen
olemassa-olleeseen lähisukuiseen lajiin."
Kysymys siitä, onko lajeilla ollut yksi vaiko useampia luomiskeskuksia,
on pidettävä erillään toisesta, joskin samankaltaisesta kysymyksestä,
nimittäin siitä, polveutuvatko kaikki saman lajin yksilöt yhdestä
ainoasta parista tai yhdestä ainoasta hermafrodiitista, vai onko, kuten
jotkut kirjottajat väittämät, samalla haavaa luotu useita yksilöitä.
Jos on olemassa sellaisia elollisia olentoja, jotka eivät koskaan
pariudu, on jokaisen tällaisen lajin täytynyt polveutua toisiaan
seuraavien toisintuneiden muunnosten sarjasta, jotka ovat syrjäyttäneet
toisensa, vaan eivät milloinkaan ole sekaantuneet saman lajin muiden
yksilöiden tai muunnosten kanssa, joten kullakin seuraavalla
toisintumisasteella kaikkien saman muodon yksilöiden on täytynyt
polveutua yhdestä ainoasta vanhemmasta. Mutta kaikkein useimmissa
tapauksissa, s.o. aina kun on kysymys eliöistä, jotka tavanmukaisesti
pariutuvat siittääkseen, tai, jotka tilapäisesti risteytyvät, säilyvät
samalla alueella asuvat saman lajin yksilöt risteytymisen vaikutuksesta
jotenkin yhdenmukaisina, joten useat yksilöt muuttuvat yhtä haavaa,
eikä kullakin asteella havaittavan toisintumismäärän tarvitse johtua
siitä, että yksilöt polveutuvat yhdestä ainoasta esivanhemmasta.
Esimerkkinä siitä, mitä tällä tarkotan, saatan mainita englantilaisen
juoksijahevosemme. Se eroaa kaikista muista hevosroduista, mutta
eroavaisuus ja etevämmyys ei johdu polveutumisesta yhdestä ainoasta
parista, vaan yksilöiden polvi polvelta pitkitetystä huolellisesta
valinnasta ja harjottamisesta.
Ennenkuin ryhdyn käsittelemään niitä kolmea tosiasiaryhmää, jotka
tarjoavat suurimpia vaikeuksia "yksityisten luomiskeskusten" teorialle,
on minun sanottava muutama sana levenemistavoista.