Fysillisten elinehtojen muutokset eivät voi selittää nykyistä
levenemistä. -- Maantieteellisten esteiden merkitys. -- Saman manteren
eliöiden keskinäinen sukulaisuus. -- Luomiskeskukset. -- Ilmaston ja
pinnanmuutosten sekä satunnaisten syiden aiheuttama leveneminen. --
Jääkaudella tapahtunut leveneminen. -- Jääkausi pohjoisessa ja
etelässä.
Tarkastaessamme elollisten olentojen levenemistä maapallolla teemme
kaikkein ensinnä sen tärkeän huomion, etteivät ilmastolliset eivätkä
muut fysilliset elinehdot voi täysin selittää eri seutujen asukasten
yhtäläisyyttä tai erilaisuutta. Viime aikoina ovat miltei kaikki
tiedemiehet, jotka ovat kysymystä tutkineet, tulleet tähän
johtopäätökseen. Yksistään Amerikan manner riittää todistamaan tämän,
sillä jos erotamme pois mantereen arktiset ja pohjoiset lauhkeat
osat, on kaikkien tiedemiesten yksimielisen mielipiteen mukaan
maantieteellisen levenemisen kaikkein tärkeimpiä perusjaotuksia jako
Uuden ja Vanhan Maailman välillä. Mutta kulkiessamme yli Amerikan
laajan mannermaan Yhdysvaltojen keskiosista mannermaan äärimäiseen
eteläkärkeen, tapaamme mitä erilaisimpia elinehtoja: kosteita alueita,
kuivia erämaita, korkeita vuoristoja, ruohoaroja, metsiä, soita, järviä
ja suuria jokia miltei kaikenlaisissa ilmastoissa. Vanhassa Maailmassa
tuskin tapaamme ilmastosuhteita tai elinehtoja, joilla ei Uudessa
Maailmassa olisi vastinetta -- ainakin niin läheistä, kuin saman lajin
yksilöt yleensä vaativat. Epäilemättä voidaan Vanhassa Maailmassa
osottaa pieniä alueita, jotka ovat kuumempia kuin mitkään alueet
Uudessa Maailmassa, mutta näiden eläimistö ei eroa ympäröivien alueiden
eläimistöistä; sillä harvoin tapaamme eliöryhmän rajottuneena pienelle
alueelle, jonka elinehdot ainoastaan lievästi eroavat ympäristön
elinehdoista. Mutta kuinka erilaisia ovatkaan Uuden ja Vanhan Maailman
eliöt huolimatta vallitsevien elinehtojen yleisestä vastaavaisuudesta!
Eteläisellä pallonpuoliskolla tapaamme, verratessamme toisiinsa laajoja
alueita Australiassa, Etelä-Afrikassa ja läntisessä Etelä-Amerikassa
25:en ja 35:en leveysasteen välillä seutuja, joissa vallitsevat aivan
samanlaiset elinehdot, mutta kumminkin on mahdotonta osottaa kolmea
eläimistöä ja kasvistoa, jotka enemmän eroisivat toisistaan. Voimme
myöskin verrata toisiinsa Etelä-Amerikassa 35:stä leveysasteesta
etelään ja 25:stä leveysasteesta pohjoiseen eläviä eliöitä, joita siis
erottaa kymmenen leveysasteen levyinen vyöhyke, mutta jotka kumminkin
ovat verrattomasti läheisempää sukua toisilleen kuin Australian tai
Afrikan miltei samanlaisessa ilmastossa eläville eliöille. Samanlaisia
tapauksia voisimme mainita myöskin meren asukkaiden joukosta.
Toinen tärkeä seikka, joka kiinnittää huomiotamme luodessamme
yleiskatsauksen eliöiden maantieteelliseen levenemiseen on se, että
kaikenlaiset rajat ja vapaata siirtymistä ehkäisevät esteet ovat
läheisessä ja tärkeässä suhteessa eri seutujen asukasten
erilaisuuksiin. Tätä osottaa Uuden ja Vanhan Maailman miltei kaikkien
maa-eliöiden suuri erilaisuus, paitsi mannerten pohjois-osissa, missä
manteret miltei yhtyvät ja missä ilmaston ollessa hieman nykyisestä
eroava, pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodot ovat voineet vapaasti
siirtyä mantereelta toiselle, kuten nykyään varsinaiset arktiset
muodot. Samaa osottaa Australian, Afrikan ja Etelä-Amerikan
asukasten suuri eroavaisuus samoilla leveysasteilla, sillä nämä
manteret ovat niin eristetyt toisistaan kuin mahdollista. Kullakin
mantereella havaitsemme saman seikan. Korkeiden ja yhdenjaksoisten
vuoristoalueiden, suurten erämaiden, jopa leveiden jokienkin
vastakkaisilla puolilla tapaamme erilaisia asujamia. Mutta koska
vuoriharjanteet, erämaat y.m. eivät ole yhtä ylipääsemättömiä eivätkä
nähtävästi yhtä vanhaa alkuperää kuin mannermaita erottavat valtameret,
ovat eroavaisuudet paljon vähäpätöisemmät kuin ne, jotka ovat ominaisia
eri mannerten asukkaille.
Kääntäessämme katseemme meri-eliöihin, havaitsemme saman lain.
Etelä-Amerikan itä- ja länsirannikon merenasujamet ovat hyvin eroavia
ja äärettömän harvat kotilot, äyriäiset ja piikkinahkaiset ovat
kummallekin rannikolle yhteisiä. Sitävastoin on toht. Günther äskettäin
osottanut, että noin 30 % kaloista on samoja kummallakin puolen Panaman
kannasta, ja tämä seikka on saanut luonnontutkijat arvelemaan, että
kannas on aikaisemmin ollut salmena. Amerikan rannikosta länteen
leviää laaja valtameren ulappa, jossa ei ole ainoatakaan saarta
pysähdyspaikaksi siirtolaisille. Tässä havaitsemme toisenlaatuisen
esteen, ja heti sen toisella puolen tapaamme Tyynen Meren itäisillä
saarilla uuden ja kokonaan erilaisen eläimistön. Kolme merieläimistöä
on siis levinneinä pohjoisesta kauas etelään samansuuntaisina
vyöhykkeinä, eikä varsin etäällä toisistaan, vastaavissa ilmastoissa;
mutta koska niitä erottavat toisistaan ylipääsemättömät, joko
maan tai avoimen meren muodostamat esteet, ovat ne miltei täysin
erilaisia. Jos sitävastoin Tyynen Meren tropillisten seutujen itäisiltä
saarilta kuljemme yhä kauemmaksi länteenpäin, emme kohtaa mitään
ylipääsemättömiä esteitä ja pysähdyspaikkoina on lukemattomia saaria
tai yhdenjaksoisia rannikkoja, kunnes kuljettuamme pallonpuoliskon
ympäri joudumme Afrikan rannikoille. Tällä suunnattomalla alueella emme
tapaa mitään selväpiirteisiä, muista eroavia merieläimistöjä. Mutta
vaikka niin harvat merieläimet ovat yhteisiä edellämainituille
länsi- ja itä-Amerikan sekä Tyynen Meren itäisten saarten
merieläimistöille, joiden levenemisalueet ovat toisiaan lähellä, ovat
monet kalat levinneinä Tyynestä Merestä Intian mereen saakka ja monia
yhteisiä kotilolajeja tavataan Tyynen Meren itäisillä saarilla ja
Afrikan itärannikolla miltei aivan vastakkaisilla pituusasteilla.
Kolmas tärkeä seikka, joka osaksi sisältyy edelliseen, on saman
manteren tai meren asujanten keskinäinen sukulaisuus, joskin itse lajit
ovat eroavia eri seuduilla ja erilaisilla asuinpaikoilla. Tämä sääntö
pitää aivan yleisesti paikkansa ja jokainen manner tarjoo siitä
lukemattomia esimerkkejä. Kumminkaan ei luonnontutkija, matkustaessaan
esim. pohjoisesta etelään, voi olla hämmästymättä sitä tapaa, millä
olentoryhmät, jotka ovat lajinomaisesti eroavia, joskin lähisukuisia,
toinen toisensa jälkeen astuvat toistensa tilalle. Hän kuulee
lähisukuisten, mutta erilajisten lintujen suusta miltei samanlaisia
säveliä ja näkee niiden pesien olevan samaan tapaan rakennettuja, mutta
ei kumminkaan aivan yhtäläisiä, ja pesissä miltei samanvärisiä munia.
Lähellä Magelhaensin salmea olevilla tasangoilla asustaa eräs Rhea-laji
(amerikalainen strutsi) ja pohjoisempana La Platan tasangoilla toinen
samansukuinen laji, mutta kumpikaan ei ole mikään oikea strutsi eikä
emulintu, niinkuin Afrikan tai Australian vastaavalla leveysasteella.
Samoilla La Platan tasangoilla näemme agouti- ja bizcacha-eläimet,
joilla on miltei samat elintavat kuin jäniksellämme ja kaniinillamme ja
jotka nekin kuuluvat jyrsijöiden lahkoon, mutta jotka selvästi ovat
erikoista amerikalaista tyyppiä. Nousemme Kordiljerien korkeille
huipuille ja tapaamme siellä bizcachan-sukuisen alppilajin; luomme
katseemme vesistöihin, mutta emme tapaa siellä majavaa tai myskirottaa,
vaan etelä-amerikalaistyyppiset jyrsijät coypun ja capybaran.
Lukemattomia muita esimerkkejä voisi mainita. Kuinka paljon Amerikan
rannikon saaret eronnevatkin geologiselta rakenteeltaan, ovat niiden
asukkaat oleellisesti amerikalaisia, joskin ne saattavat olla erikoisia
lajeja. Luodessamme katseemme kuluneisiin aikakausiin, havaitsemme
amerikalaisten tyyppien silloinkin vallinneen Amerikan mantereella ja
ympäröivissä merissä. Nämä tosiasiat osottavat meille, että saman
mantereen ja vesistön asukkaita liittää toisiinsa jokin syvempi, kautta
ajan ja paikan vallitseva organinen yhdysside, joka on riippumaton
fysillisistä elinehdoista. Jokainen innokas luonnontutkija johtuu tästä
kysymään, mikä tuo yhdysside on.
Tuo yhdysside on yksinkertaisesti perinnöllisyys, ainoa seikka, minkä
varmuudella tiedämme aiheuttavan sen, että eliöt synnyttävät aivan
vanhempien kaltaisia tai, kuten muunnoksista havaitsemme, miltei
samanlaisia eliöitä. Eri seutujen asukasten erilaisuuden voidaan
katsoa johtuvan muuntelun ja luonnollisen valinnan aiheuttamasta
toisintumisesta ja kenties myöskin vähäisemmässä määrässä erilaisten
fysillisten elinehtojen suoranaisesta vaikutuksesta. Eroavaisuuksien
suuruus riippuu siitä, kuinka tarkoin vallitsevampien muotojen
siirtyminen seudusta toiseen on aikaisempina tai myöhempinä aikakausina
ehkäistynyt, aikaisempien asukasten laadusta ja lukumäärästä ja siitä,
missä määrin asukasten keskinäinen vaikutus on johtanut eri toisintojen
säilymiseen; sillä eliöiden keskinäiset suhteet ovat elämän taistelussa
kaikkein tärkeimpinä tekijöinä. Maantieteellisillä esteillä, jotka ovat
ehkäisseet siirtymistä alueelta toiselle, on siis ollut yhtä tärkeä
merkitys kuin kuluneen ajan pituudella, joka on antanut luonnolliselle
valinnalle tilaisuutta muunnella lajeja. Laajalle levinneillä ja
yksilöistä rikkailla lajeilla, jotka jo ovat voittaneet monta
kilpailijaa omassa avarassa kotiseudussaan, on parhaat takeet siitä,
että ne uusille alueille levitessään tulevat valtaamaan uusia sijoja.
Uudessa kotiseudussaan ne joutuvat uusiin olosuhteisiin ja näissä ne
usein muuntuvat ja kehittyvät yhä edelleen, tullen yhä vallitsevammiksi
ja tuottaen muuntuneita jälkeläisryhmiä. Tämä perinnöllisyyden ja
muuntumisen laki selittää meille, miksi alasuvut ja suvut, vieläpä
heimotkin yleensä, kuten tiettyä, rajottuvat samalle alueelle.
Edellisessä luvussa huomautimme, ettei mikään todista välttämättömän
kehityksen lain puolesta. Samoinkuin kunkin lajin muuntelevaisuus on
riippumaton ominaisuus, jota luonnollinen valinta käyttää hyväkseen
vain mikäli siitä on hyötyä kullekin yksilölle sen monimutkaisessa
elämäntaistelussa, ei muuntelukaan ole kaikissa lajeissa yhtä suuri.
Jos joukko lajeja, jotka kauan ovat kamppailleet keskenään
kotiseudussaan, siirtyisi kokonaisuudessaan uudelle alueelle, joka
myöhemmin tulisi eristetyksi, ei olisi luultavaa, että lajit siellä
tulisivat paljoakaan muuntelemaan, koska uudelle alueelle siirtyminen
ja alueen eristyminen eivät sinänsä merkitse mitään. Kummallakin
seikalla on merkitystä ainoastaan sikäli kuin ne saattavat elävät
olennot uusiin keskinäisiin suhteisiin sekä myöskin, vaikka vähemmässä
määrässä, uusiin fysillisiin olosuhteisiin. Samoinkuin edellisessä
luvussa näimme, kuinka jotkut muodot ovat säilyneet luonteeltaan miltei
samanlaisina äärettömän kaukaiselta geologiselta aikakaudelta saakka,
samoin ovat eräät lajit siirtyneet laajojen alueiden yli muuttumatta
paljoa tai ensinkään.
Näin ollen on selvää, että saman heimon eri lajeilla täytyy olla
yhteinen alkukoti, vaikka ne asustaisivatkin aivan eri seuduilla
maapallolla, samoinkuin ne polveutuvat yhteisestä esi-isästä. Mitä
sellaisiin lajeihin tulee, jotka kokonaisten geologisten aikakausien
kuluessa ovat vain hiukkasen muuntuneet, on helppo uskoa niiden olevan
peräisin samasta seudusta, sillä niiden äärettömien maantieteellisten
ja ilmastollisten muutosten aikana, joita on tapahtunut vanhimmista
ajoista alkaen, ovat miltei mitkä siirtymiset tahansa olleet
mahdollisia. Mutta toisissa tapauksissa, joissa meillä on syytä uskoa
suvun lajien syntyneen verrattain myöhäisenä aikana, tuottaa tämä
seikka suurta vaikeutta. Selvää on myöskin, että saman lajin
yksilöiden täytyy olla lähtöisin samalta paikalta, vaikka ne nykyään
asustaisivatkin toisistaan etäällä olevilla ja eristetyillä alueilla,
sillä onhan uskomatonta, että aivan samanlaisia yksilöitä olisi voinut
syntyä erilajisista vanhemmista.