Neljännessä luvussa olemme nähneet, että elollisten olentojen
elimistönosien erilaistumis- ja erikoistumismäärä, sittenkun olennot
ovat saavuttaneet täyden kehityksensä, on paras tähän saakka keksitty
mittapuu, jolla voimme arvostella niiden kehityksen täydellisyyttä eli
korkeutta. Olemme myöskin nähneet, että koska osien erilaistuminen
tuottaa etua jokaiselle olennolle, niin luonnollinen valinta pyrkii
kehittämään jokaisen olennon organisationin yhä erikoistuneemmaksi ja
täydellisemmäksi ja tässä merkityksessä yhä korkeammaksi; kumminkin se
voi jättää ennalleen monet olennot, joiden yksinkertainen ja
kehittymätön rakenne soveltuu niiden yksinkertaisiin elinehtoihin voipa
vielä joissakin tapauksissa taannuttaa eli yksinkertaistuttaa
elimistönrakenteen, kumminkin tehden olennot uusiin elintapoihin
paremmin soveltuviksi. Toisessa, yleisemmässä merkityksessä uudet lajit
ovat aina edeltäjiänsä korkeammalla, nimittäin siinä, että ne voittavat
olemassa-olon taistelussa kaikki ne vanhemmat muodot, joiden kanssa ne
joutuvat lähinnä kilpailemaan. Voimme tästä päättää, että jos maailman
eoceni-aikaiset asukkaat joutuisivat kilpailemaan nykyisten asukasten
kanssa jotenkin samanlaisessa ilmastossa, niin edelliset joutuisivat
tappiolle ja häviäisivät sukupuuttoon, ja että samoin kävisi
sekundari-ajan muodoille taistelussa eoceni-ajan muotoja vastaan sekä
paleozoisille muodoille taistelussa sekundari-ajan muotoja vastaan.
Luonnollisen valinnan teorian mukaan pitäisi siis nykyisten lajien olla
muinaisia korkeammalla kehitysasteella sekä elämän taistelussa
osottamansa voitokkaisuuden että elimiensä erikoistumisen vuoksi. Onko
näin laita? Paleontologien suuri enemmistö vastannee tähän myöntämällä,
ja näyttää siltä, että tämä vastaus on myönnettävä oikeaksi, joskin
sitä on vaikea todistaa.
Ei merkitse paljoa, jos tätä johtopäätöstä vastaan väitetään, että
muutamat lonkerojalkaiset (Brachiopoda) ovat vain lievästi muuntuneet
äärettömän kaukaisista geologisista ajoista ja että muutamat maalla
ja suolattomissa vesissä elävät nilviäiset ovat pysyneet miltei
samoina siitä ajasta alkaen, jolloin ne, mikäli tiedetään, ensinnä
ilmestyivät. Mitään voittamatonta vaikeutta ei tuota sekään, etteivät
Foraminifera-eläimet ole, kuten tohtori Carpenter väittää, edistyneet
elimistön-rakenteeltaan laurentinisen kauden jäljestä; sillä muutamat
yksinkertaiset eliöt voivat pysyä yksinkertaisiin elinehtoihinsa
soveltautuneina, ja mitkäpä olisivat paremmin niihin soveltautuneet
kuin nämä alhaiset alkueläimet? Siinä tapauksessa, että teoriaani
välttämättä sisältyisi elimistön-rakenteen edistyminen, olisivat
tuollaiset vastaväitteet sille tuhoisia. Samoin olisi laita, jos
voitaisiin todistaa mainittujen Foraminifera-eläinten syntyneen vasta
laurentinisella ajalla tai lonkerojalkaisten saaneen alkunsa
kambrisella ajalla; sillä tässä tapauksessa nuo eliöt eivät olisi
ehtineet kehittyä sille asteelle, millä ne silloin olivat. Mutta kun ne
ovat kehittyneet jollekin tietylle asteelle, ei jatkuva kehitys ole
luontaisen valinnan teorian mukaan mitenkään välttämätön, joskin niiden
on kunakin toistansa seuraavana aikakautena ollut lievästi
toisinnuttava, säilyttääkseen paikkansa elinehtojen lievästi
muuttuessa. Edellä mainittujen vastaväitteiden oikeutus riippuu
kysymyksestä, tiedämmekö todella, kuinka vanha maailma on ja koska eri
elämänmuodot ovat ensinnä ilmaantuneet; ja tästä kysymyksestä voitanee
kyllä kiistellä.
Onko luonnon organisationi kokonaisuudessaan edistynyt, on monessa
suhteessa vaikeasti ratkaistava ongelma. Geologian aikakirjat, jotka
ovat kaikilta ajoilta epätäydelliset, eivät ulotu kyllin kauas
taaksepäin osottaakseen erehtymättömän selvästi, että luonnon
organisationi on maapallon historian meille tunnettuna aikana suuresti
edistynyt. Luonnontutkijat eivät ole yksimielisiä siitäkään, mitä
nykyisten luokkien jäseniä on pidettävä luokkansa korkeimmalle
kehittyneinä muotoina; jotkut esim. pitävät rustokaloja eli haikaloja
korkeimpina kaloina, koska ne muutamilta tärkeiltä rakenteenosiltaan
lähenevät matelijoita, toiset taas pitävät teleostisia eli luukaloja
korkeimpina.
Ganoidit eli kiillesuomuiset ovat rustokalojen ja luukalojen välimuoto.
Jälkimäiset ovat nykyään lukumäärältään verrattomasti voitolla, mutta
muinoin oli olemassa vaan kiillesuomuisia rustokaloja. Riippuen siitä,
mitä mittapuuta käytetään, voidaan siis sanoa kalojen joko edistyneen
tai taantuneen elimistön-rakenteeltaan. Erilaisten perusmuotojen
toisiinsa vertaaminen tuntuu aivan toivottomalta, sillä kukapa voisi
sanoa, onko esim. mustekala korkeampi kuin mehiläinen -- tuo
hyönteinen, jolla suuren von Baer'in mielestä oli "tosiaankin
korkeammalle kehittynyt elimistö kuin kalalla, joskin toista
tyyppiä"? On varsin luultavaa, että äyriäiset, jotka eivät ole
luokkansa korkeimmalle kehittyneitä, voisivat monimutkaisessa
olemassaolo-taistelussa voittaa pääjalkaiset, korkeimmat nilviäiset; ja
tällaiset äyriäiset, vaikka eivät olekaan korkealle kehittyneet,
tulisivat olemaan hyvin korkealla sijalla luurangottomien eläinten
asteikossa, jos niitä arvosteltaisiin ratkaisevimman perusteen,
olemassaolo-taistelun lain mukaan. Paitsi asian luonnosta johtuvia
vaikeuksia, jotka tekevät vaikeaksi ratkaista, mitkä muodot ovat
organisationiltaan edistyneimmät, on edessämme vielä toinenkin pulma:
meidän ei tulisi verrata ainoastaan jonkin luokan korkeimpia jäseniä
kahdella aikakaudella -- joskin nämä epäilemättä ovat ensi sijassa
otettavat lukuun -- vaan meidän tulisi verrata kaikkia jäseniä, sekä
korkeita että alhaisia, kahdella aikakaudella. Eräällä etäisellä
aikakaudella eli suunnaton joukko korkeimpia ja alhaisimpia nilviäisiä,
pääjalkaisia ja lonkerojalkaisia; nykyään kummankin ryhmän lukumäärä on
suuresti supistunut, jotavastoin muiden nilviäisten, jotka ovat
elimistöltään näiden välimuotoja, on suuresti lisääntynyt. Tämän
johdosta muutamat luonnontutkijat väittävät nilviäisten olleen muinoin
korkeammalle kehittyneitä kuin nykyään. Mutta paljon pätevämmillä
syillä voi väittää päinvastaista, katsoen lonkerojalkaisten lukumäärän
suureen supistumiseen ja siihen, että nykyiset pääjalkaiset, vaikkakin
niiden lukumäärä on vähäinen, ovat elimistöltään korkeammalle
kehittyneet kuin niiden muinaiset edustajat. Meidän olisi myöskin
verrattava korkeiden ja alhaisten luokkien suhdelukuja kahtena eri
aikakautena: jos esim. nykyään olisi viisikymmentätuhatta
luurankoislajia ja jos tietäisimme, että jonakin aikaisempana
aikakautena on ollut ainoastaan kymmenentuhatta luurankoislajia,
täytyisi meidän pitää tätä korkeimman luokan jäsenmäärän kasvamista,
joka samalla tietäisi alhaisempien muotojen suurta vähenemistä,
ehdottomana elollisen maailman organisationissa tapahtuneena
edistyksenä. Näemme siis, kuinka toivottoman vaikeata on, kun
huomioonotettavat asianhaarat ovat näin monimutkaiset, tehdä tarkkoja
vertailuja eri aikakausien vaillinaisesti tunnettujen eläimistöjen
välillä, mitä organisationin kehitykseen tulee.
Käsitämme tämän vaikeuden selvemmin, jos tarkastamme määrättyjen
alueiden nykyistä eläimistöä ja kasvistoa. Siitä suunnattomasta
nopeudesta, jolla europalaiset lajit ovat viime aikoina levinneet
Uudessa Seelannissa, vallaten paikkoja, jotka aikaisemmin olivat
kotoisten lajien hallussa, meidän täytyy päättää, että jos kaikki
Ison-Britannian eläin- ja kasvilajit päästettäisiin vapaudessaan
elämään saarella, niin suuri joukko brittiläisiä muotoja kotiutuisi
sinne täydellisesti, hävittäen monet kotoiset muodot sukupuuttoon.
Koska sen sijaan tuskin ainoakaan eteläisellä pallonpuoliskolla elävä
laji on metsistynyt missään Europan osassa, voimme epäillä, tokko siinä
tapauksessa, että kaikki Uuden Seelannin eläin- ja kasvilajit
päästettäisiin vapaudessaan elämään Isossa-Britanniassa, monikaan
niistä kykenisi syrjäyttämään kotoisia eläimiämme ja kasvejamme. Tältä
kannalta katsoen Ison-Britannian muodot ovat paljon korkeammalla
kehitysasteella kuin Uuden Seelannin. Mutta etevinkään luonnontutkija
ei olisi tutkimalla molempien maiden lajeja voinut ennakolta arvata
tätä tulosta.
Agassiz ja jotkut muut erittäin pätevät asiantuntijat väittävät
muinaisten eläinten jonkun verran muistuttavan samoihin luokkiin
kuuluvien nykyisten eläinten sikiöitä ja sukupuuttoon-kuolleiden
muotojen geologisen vuorojärjestyksen miltei kulkevan rinnan nykyisten
muotojen embryologisen kehityksen kanssa. Tämä käy erinomaisesti yhteen
teoriamme kanssa. Edempänä koetan osottaa, että täysinkehittynyt eläin
eroaa sikiöstä sen vaoksi, että muuntelut eivät ole kohdanneet eläintä
varhaisimmassa iässä, vaan myöhemmin ja että ne periytyvät jälkeläisiin
vastaavassa iässä. Täten sikiö pysyy miltei muuttumattomana, samalla
kuin täysinkehittynyt olento polvi polvelta yhä enemmän erkanee
kantamuodosta. Sikiössä on siis luonto säilyttänyt jonkinmoisen kuvan
lajin aikaisemmista kehitysasteista. -- Niin oikea kuin tämä käsitys
lieneekin, on kumminkin mahdollista, ettei sitä voida milloinkaan
sitovasti todistaa. Koska esim. vanhimmilla tunnetuilla imettäväisillä,
matelijoilla ja kaloilla on selvät luokkansa tunnusmerkit, joskaan
muutamat näistä vanhoista muodoista eivät eroa toisistaan aivan yhtä
jyrkästi kuin samojen ryhmien tyypilliset jäsenet nykyään, olisi turhaa
etsiä eläimiä joilla olisi luurankoisten sikiöissä havaittavat yhteiset
ominaisuudet, jollei mahdollisesti syvältä alhaisimpien kambristen
muodostumien alapuolelta löydettäisi kivettymistä rikkaita kerroksia --
löytö, josta on hyvin vähän toiveita.
SAMOJEN TYYPPIEN VUOROJÄRJESTYKSESTÄ SAMALLA ALUEELLA MYÖHÄISEMPINÄ
TERTIARIKAUSINA.
Clift osotti useita vuosia sitten, että Australian luolista löydetyt
kivettyneet imettäväiset olivat läheistä sukua tämän manteren
nykyisille pussieläimille. Etelä-Amerikassa on havaittu samantapainen
sukulaisuussuhde, kun useista La Platan osista on löydetty suunnattomia
haarniskakappaleita, joiden oppimattoman silmäkin heti huomaa
muistuttavan vyötiäisen luukilpiä; professori Owen onkin varsin
vakuuttavasti osottanut, että useimmat tässä seudussa niin lukuisat
kivettyneet imettäväiset ovat sukua Etelä-Amerikan nykyisille
imettäväistyypeille. Tämän sukulaisuuden havaitsee vielä selvemmin
siinä oivallisessa kivettymäkokoelmassa, jonka Lund ja Clausen ovat
keränneet Brasilian luolista. Kaikki nämä seikat tekivät minuun niin
vakuuttavan vaikutuksen, että vv. 1839 ja 1845 pontevasti painostin
tätä "tyyppien vuorojärjestyslakia" ja "saman manteren kuolleiden ja
elävien muotojen sukulaisuutta." Professori Owen on sittemmin osottanut
saman lain koskevan vanhan maailman imettäväisiä. Me havaitsemme tämän
lain myöskin Uuden Seelannin jättiläismäisistä, sukupuuttoon kuolleista
linnuista, joiden jäännökset sama tiedemies on jälleen liittänyt
kokoon, ja Brasilian luolista löydetyistä linnuista. Woodward on
osottanut lain sitäpaitsi pitävän paikkansa merikotiloihin nähden,
mutta koska useimmat nilviäiset ovat hyvin laajalle levinneitä, ei sitä
ole helppo niistä huomata. Muitakin tapauksia saattaisi vielä mainita,
esim. Madeiran sukupuuttoon hävinneiden ja nykyisten maakotiloiden
suhteet toisiinsa sekä Aralo-Kaspian meren murtovesien sukupuuttoon
kuolleiden ja elävien vesikotiloiden välillä vallitsevat suhteet.
Mitä siis merkitsee tämä tärkeä laki, että samat tyypit seuraavat
toisiansa samoilla alueilla? Liian rohkeata olisi, jos verrattuamme
Australian nykyistä ilmastoa Etelä-Amerikan samalla leveysasteella
olevien seutujen ilmastoon tahtoisimme selittää näiden kahden
mannermaan asujanten erilaisuuden johtuvan erilaisista fysillisistä
elinehdoista ja toisaalta kunkin mantereen samojen perusmuotojen
yhdenmukaisuuden myöhäisempinä tertiarikausina johtuvan samanlaisista
elinehdoista. Ei myöskään voida väittää miksikään muuttumattomaksi
laiksi, että pussieläinten varsinainen tai yksinomainen kotiseutu on
Australia tai että Edentata-lahkoon kuuluvat eläimet ja muut
amerikalaiset muodot olisivat yksinomaan Etelä-Amerikan tuotteita.
Sillä me tiedämme, että Europassa muinoin eli lukuisasti pussieläimiä,
ja aikaisemmin mainituissa julkaisuissani olen osottanut, että
maa-imettäväisten levenemissuhteet olivat muinoin Amerikassa
toisenlaiset kuin nykyään. Pohjois-Amerikassa asusti muinoin suureksi
osaksi samanlainen eläimistö kuin nykyisessä Etelä-Amerikassa ja
eteläisen manterenpuoliskon eläimistö oli muinoin läheisempää sukua
pohjoisen manterenpuoliskon eläimistölle kuin nykyään. Samoin tiedämme
Falconer'in ja Cautleyn löytöjen nojalla, että pohjois-lntian
imettäväiset olivat muinoin lähempänä Afrikan imettäväisiä. Samanlaisia
tosiasioita voisimme mainita myöskin merieläinten levenemisestä.
Laki samojen tyyppien pitkäaikaisesta, mutta ei muuttumattomasta
jatkuvaisuudesta samoilla alueilla saa ilman muuta selityksensä
polveutumisteorian avulla. Sillä jokaisen maapallon seudun asukkaiden
pyrkimyksenä on ilmeisesti jättää tähän seutuun lähinnä seuraavaksi
ajanjaksoksi niille läheistä sukua olevia, joskin hiukan toisintuneita
jälkeläisiä. Jos toisen manteren asukkaat ovat muinoin suuresti
eronneet toisen manteren asukkaista, täytyy toisintuneiden jälkeläisten
yhä vielä erota toisistaan jotenkin samalla tavalla ja saman verran.
Mutta hyvin pitkien ajanjaksojen kuluttua ja suurten maantieteellisten
muutosten jälkeen, jotka aiheuttavat suuria maahan- ja maastamuuttoja,
väistyvät heikommat muodot vallitsevampien muotojen tieltä, eivätkä
elollisten olentojen levenemissuhteet näin ollen koskaan ole
pysyväisiä.
Joku saattaa kenties ivallisesti kysyä, oletanko Megatheriumin ja
muiden sille sukua olevien suunnattoman suurten hirviöiden, jotka
muinoin elivät Etelä-Amerikassa, jättäneen sellaisia huonontuneita
jälkeläisiä kuin laiskiaisen, vyötiäisen ja muurahaiskarhun. Tällaista
en ensinkään ole tahtonut väittää. Nuo suunnattomat eläimet ovat
tykkänään hävinneet sukupuuttoon, jättämättä mitään jälkeläisiä. Mutta
Brasilian luolissa on paljon sukupuuttoon kuolleita lajeja, jotka ovat
kooltaan ja kaikilta muilta ominaisuuksiltaan läheistä sukua
Etelä-Amerikassa vielä nykyisin eläville lajeille; ja jotkut näistä
kivettymistä voivat olla nykyisten lajien todellisia esi-isiä. Älköön
unohdettako, että teoriamme mukaan kaikki saman suvun lajit ovat saman
lajin jälkeläisiä. Jos siis jostakin geologisesta muodostumasta
löydettäisiin kuusi sukua, joissa kussakin olisi kahdeksan lajia ja jos
seuraavasta muodostumasta jälleen löydettäisiin kuusi edellisille
läheistä eli niitä "edustavaa" sukua, joissa kussakin olisi saman
verran lajeja, voisimme päättää yleensä vain yhden lajin kustakin
vanhemmasta suvusta jättäneen toisintuneita jälkeläisiä, jotka
muodostaisivat uudet, useita lajeja käsittävät suvut; kunkin suvun muut
seitsemän lajia olisivat kuolleet sukupuuttoon jättämättä mitään
jälkeläisiä. Vielä paljon yleisempi olisi sellainen tapaus, että
ainoastaan kaksi tai kolme lajia, jotka kuuluisivat kahteen tai kolmeen
kuudesta vanhemmasta suvusta, olisivat uusien sukujen vanhemmat; muut
lajit ja muut vanhat suvut olisivat siinä tapauksessa kokonaan kuolleet
sukupuuttoon. Häviävissä lahkoissa, sellaisissa kuin Etelä-Amerikan
Edentata, joissa sukujen ja lajien lukumäärä on vähenemässä, jättävät
vielä harvemmat suvut ja lajit jälkeensä toisintuneita veriheimolaisia.