Olen koettanut osottaa, että geologian aikakirjat ovat äärettömän
vaillinaiset; että ainoastaan vähäinen osa maapalloa on tarkoin
geologisesti tutkittu; että ainoastaan määrätyt luokat elollisia
olentoja ovat säilyneet kivettyminä; että museoissamme säilytettyjen
yksilöjen ja lajien lukumäärä ei ole kerrassaan mitään verrattuna
niiden sukupolvien lukumäärään, joiden on täytynyt seurata toinen
toistaan yhden ainoan kerrostuman muodostuessa; että, koska tuskin
muulloin kuin merenpohjan laskeutumiskausina on voinut muodostua
kivettyneistä lajeista rikkaita maatumia, jotka ovat olleet kyllin
paksuja kestääkseen vastaisuudessa vaikuttavia kuluttavia voimia, on
useimpien toisiaan seuraavien kerrostumien välillä täytynyt kulua
pitkiä väliaikoja; että sukupuuttoon-häviäminen on todennäköisesti
ollut suurempi laskeutumiskausina ja että muuntelu on ollut vilkkaampaa
kohoamiskausina, joista geologia antaa meille vaillinaisempia tietoja;
ettei kunkin yksityisen kerroksen muodostuminen ole tapahtunut
keskeytymättä; että se aika, jonka kuluessa kukin kerrostuma on
syntynyt, on kenties lyhyt verrattuna lajinomaisten muotojen
elinaikaan; että maahanmuutoilla on ollut tärkeä osansa uusien lajien
ensi ilmaantumisessa joissakin seuduissa ja muodostumissa; että
laajalle levinneet lajit ovat muunnelleet enin ja ovat useimmin
synnyttäneet uusia lajeja; että muunnokset ovat alussa olleet
paikallisia; ja vihdoin, että, vaikka jokaisen lajin on täytynyt kulkea
monien siirtymäasteiden lävitse, ne aikakaudet, joina se on ollut
muuntelun alaisena, ovat todennäköisesti -- joskin vuosissa mitattuina
pitkät -- olleet lyhyet verrattuina niihin aikakausiin, joina laji on
pysynyt muuttumattomana. Kaikki nämä syyt yhdessä lienevät omansa
suureksi osaksi selittämään, miksi emme, -- joskin tapaamme useita
välirenkaita -- tapaa äärettömän paljon muunnoksia, jotka liittäisivät
toisiinsa kaikki sukupuuttoon kuolleet ja elävät muodot äärettömän
hienoin astevivahduksin. Sitäpaitsi meidän tulee aina pitää
mielessämme, että jokaista kahden muodon liiterengasta, joka
mahdollisesti löydetään, pidetään uutena erikoisena lajina, jollei
kenties koko ketjua voida täydellisesti uudelleen liittää kokoon; sillä
eihän ole olemassa mitään varmaa tunnusta, jonka avulla voisimme
erottaa toisistaan lajit ja muunnokset.
Ken ei myönnä oikeaksi mielipidettämme geologian kertomuksen
vaillinaisuudesta, voi täydellä syyllä hyljätä koko teoriamme. Sillä
hänen täytyy turhaan kysyä itseltään, missä ne lukemattomat
siirtymämuodot ovat, jotka muinoin liittivät toisiinsa saman suuren
muodostuman toisiaan seuraavista kerroksista löydetyt läheiset
sukulaismuodot eli vastaavat lajit. Hän ei usko, että toisiaan
seuraavia muodostumia erottavat äärettömän pitkät ajanjaksot; hän
saattaa jättää huomioonottamatta, kuinka tärkeä osa maahanmuutolla on
ollut, kun on kysymyksessä jonkin suuren alueen, kuten esim. Europan
muodostumat. Hän voi vedota kokonaisten lajiryhmien äkilliseen -- mutta
usein ainoastaan näennäisesti äkilliseen -- esiintymiseen. Hän voi
kysyä, missä niiden äärettömän lukuisien eliöiden jäännökset ovat,
joiden on täytynyt olla olemassa kauan ennen kambrisen muodostuman
syntymistä. Me tiedämme nykyään, että tuohon aikaan oli olemassa
ainakin yksi eläin. Mutta viimeiseen kysymykseen voin vastata
ainoastaan lausumalla olettamuksen, että valtameremme ovat tosin
äärettömän pitkät ajat aaltoilleet siellä, missä ne nykyäänkin
aaltoilevat ja että kohoavat ja laskeutuvat manteremme ovat jo
kambrisen ajan alusta sijainneet siellä, missä ne nykyään sijaitsevat,
mutta että maailma kauan ennen tuota aikakautta näytti aivan
toisenlaiselta, ja että vanhemmat manteret, jotka olivat muodostuneet
vanhemmista kerroksista kuin mitkään meille tunnetut, ovat enää
olemassa ainoastaan toisenmuotoisiksi muuttuneina jäännöksinä tai ovat
hautautuneet valtamerien alle.
Jos jätämme sikseen nämä vaikeudet, pitää paleontologia muuten
pääpiirteissään oivallisesti yhtä teoriamme kanssa, jonka mukaan lajit
polveutuvat toisista lajeista muuntelun ja luontaisen valinnan
vaikutuksesta toisintuen. Tämä teoria selittää meille, miksi uudet
lajit ilmaantuvat vähitellen ja yksi erältään, miksi ei eri luokkiin
kuuluvien lajien välttämättä tarvitse muuttua samanaikaisesti eikä yhtä
nopeasti ja yhtä suuressa määrässä, vaikkakin ne kaikki ajan pitkään
jonkunverran toisintuvat. Vanhojen muotojen sukupuuttoon häviäminen on
miltei välttämätön seuraus uusien syntymisestä. Me voimme käsittää,
miksi jokin laji kerran kadottuaan ei milloinkaan ilmaannu uudelleen.
Lajiryhmien lukumäärä lisääntyy hitaasti ja niiden elinaika on
eripituinen, sillä toisintuminen tapahtuu välttämättömyyden pakosta
hitaasti ja riippuu useista monimutkaisista asianhaaroista. Laajoihin
ja vallitseviin luokkiin kuuluvien valtalajien pyrkimyksenä on jättää
paljon toisintuneita jälkeläisiä, jotka muodostavat uusia alaryhmiä ja
ryhmiä. Näiden muodostuessa lajit, jotka kuuluvat vähemmän
elinvoimaisiin ryhmiin, ovat yhteisiltä esivanhemmilta perityn
huonommuutensa vuoksi taipuvaisia kuolemaan sukupuuttoon, jättämättä
mitään toisintuneita jälkeläisiä. Mutta kokonaisen lajiryhmän
täydellinen sukupuuttoon häviäminen on usein tapahtunut hyvin hitaasti,
koska muutamat jälkeläiset ovat kauan pysyneet elossa suojatuilla ja
eristetyillä asuinpaikoilla. Kun jokin ryhmä on kerran tykkänään
hävinnyt, ei se milloinkaan ilmaannu uudelleen, koska polveutumisketju
silloin on katkennut.
Me voimme käsittää, miksi vallitsevat muodot, jotka ovat laajalle
levinneitä ja tuottavat runsaimman määrän muunnoksia, pyrkivät
kansottamaan maailman samansukuisilla, mutta toisintuneilla
jälkeläisillään; ja näiden onnistuu yleensä työntää tieltänsä ryhmät,
jotka ovat niitä heikommat olemassaolo-taistelussa. Tämän vuoksi
näyttää pitkien ajanjaksojen kuluttua siltä, kuin maapallon asujamet
olisivat muuttuneet samanaikuisesti.
Me voimme käsittää, miksi kaikki elämänmuodot, sekä entiset että
nykyiset, muodostavat vain muutamia harvoja suuria luokkia. Voimme
käsittää ominaisuuksien jatkuvasta erilaistumispyrkimyksestä johtuvan,
että kuta vanhempi jokin muoto on, sitä enemmän se yleensä eroaa
nykyään elävistä muodoista. Samoin myös sen, miksi muinaiset
sukupuuttoon hävinneet muodot usein täyttävät nykyisten lajien välillä
olevia aukkoja, joskus sulattaen yhdeksi kaksi ryhmää, jotka ennen on
erotettu toisistaan, mutta useimmiten niitä vain hieman toisiinsa
lähentäen. Kuta vanhempi jokin muoto on, sitä useammin se johonkin
määrin on nykyään eroavien ryhmien välittäjänä, sillä kuta vanhempi se
on, sitä lähempänä se on ja sitä enemmän se siis muistuttaa noiden
sittemmin niin jyrkästi erilleen, kehittyneiden ryhmien yhteistä
kanta-isää. Sukupuuttoon hävinneet muodot ovat harvoin nykyisten
muotojen suoranaisia välimuotoja; ne ovat niiden välittäjinä ainoastaan
pitkää ja mutkallista tietä muiden sukupuuttoon hävinneiden ja eroavien
muotojen kautta. Me käsitämme selvästi, miksi lähekkäin olevien
muodostumien organiset jäännökset ovat toisilleen läheistä sukua, sillä
onhan niillä yhteinen sukujohto. Ja samoin voimme käsittää, miksi väli
muodostuman jäännöksillä on välimuotoluonne.
Maan asukkaat ovat sen historian jokaisena aikakautena voittaneet
elämän taistelussa edeltäjänsä ja ovat siis sikäli näitä korkeammalla
kehitysasteella, jotapaitsi niiden rakenne on yleensä enemmän
erikoistunut; tämä selittänee, miksi paleontologit yleensä arvelevat
luonnon organisation kokonaisuudessaan edistyneen. Sukupuuttoon
hävinneet muinaiset eläimet muistuttavat jonkun verran samaan luokkaan
kuuluvien myöhäisempien eläinlajien sikiöitä, ja tähän ihmeelliseen
tosiasiaan antaa teoriamme yksinkertaisen selityksen. Samojen
rakenteen-perusmuotojen toisiansa-seuraaminen samoilla alueilla
myöhäisempinä geologisina aikakausina menettää salaperäisyytensä ja
tulee ymmärrettäväksi perinnöllisyyslain avulla.
Jos geologian aikakirjat todellakin ovat niin epätäydelliset, kuin
monet arvelevat -- ja varmaa on, ettei ainakaan voida osottaa niiden
olevan paljoa täydellisempää -- menettävät luonnollisen valinnan
teoriaa vastaan tehdyt tärkeimmät vastaväitteet merkityksensä suureksi
osaksi tai kokonaan. Sitävastoin kaikki paleontologian peruslait
osottavat mielestäni selvästi lajien saaneen alkunsa tavallisen
polveutumisen kautta: vanhat muodot ovat syrjäytyneet uusien,
parantuneiden elämänmuotojen tieltä, jotka muuntelu ja kelvollisinten
eloon-jäämisen laki on luonut.