Tuskin mikään paleontologinen havainto on silmäänpistävämpi kuin se,
että elämänmuodot muuttuvat miltei samaan aikaan kaikkialla maailmassa.
Europalaisia liitumuodostumiamme tavataan monilla kaukaisilla
seuduilla, missä ei voida havaita sirpalettakaan mineralista liitua,
nim. Pohjois-Amerikassa, ekvatorin seuduilla Etelä-Amerikassa,
Tulimaassa, Hyväntoivonniemellä ja Intian niemimaalla. Näillä etäisillä
seudulla eräiden kerrostumien organiset jäännökset muistuttavat
ilmeisesti liitumuodostumiamme. Ei tosin niin, että tapaisimme niissä
samoja lajeja; sillä eräissä tapauksissa ei ainoakaan laji ole sama
kuin europalaisten liituvuorten, mutta ne kuuluvat samoihin heimoihin,
sukuihin ja alasukuihin ja toisinaan ovat sellaisetkin vähäpätöisyydet
kuin pelkkä ulkonainen muovailu samanlaiset. Sitäpaitsi esiintyy noissa
kaukaisissa maailman seuduissa samassa järjestyksessä toisia muotoja,
joita ei tavata Europan liituvuorissa, vaan niiden ylä- tai alapuolella
olevissa muodostumissa. Muutamissa perättäisissä paleozoisissa
muodostumissa Venäjällä, Länsi-Europassa ja Pohjois-Amerikassa
ovat eräät tiedemiehet havainneet samanlaista elämänmuotojen
rinnakkaisuutta; ja samoin on Lyell'in mukaan Europan ja
Pohjois-Amerikan tertiarimaatumien laita. Vaikka ei otettaisikaan
ollenkaan huomioon niitä harvoja kivettymälajeja, jotka ovat yhteiset
Vanhalle ja Uudelle Maailmalle, on kumminkin paleozoisissa ja
tertiarikerroksissa tavattavien toisiaan seuraavien elämänmuotojen
yleinen rinnakkaisuus ilmeinen ja eri kerrostumien vastaavaisuus on
helposti havaittavissa.
Edellä sanottu koskee kumminkin vain meren asujamistoa. Meillä ei ole
riittäviä todisteita päättääksemme, muuttuvatko maan ja suolattoman
veden asukkaat eri seuduilla samalla rinnakkaisella tavalla. Voimmepa
sitä epäilläkin; sillä jos Megatherium, Mylodon, Macrauchenia ja
Toxodon olisivat tuodut Europaan La Platasta ilmoittamatta ensinkään,
mistä geologisesta muodostumasta ne olivat löydetyt, ei kukaan olisi
voinut aavistaa niiden olleen vielä nykyään eläväin merisimpukkain
aikalaisia; mutta koska nämä eläinhirviöt olivat myöskin Mastodonin ja
hevosen aikalaisia, voidaan ainakin otaksua niiden eläneen jollakin
myöhäisemmällä tertiarikaudella.
Kun sanomme meri-eliöiden muuttuneen samoihin aikoihin kaikkialla
maailmassa, ei suinkaan tule ajatella, että tarkottaisimme samaa
vuotta, samaa vuosisataa taikkapa edes geologisessakaan merkityksessä
aivan samaa aikaa. Sillä jos Europan nykyistä meri-eläimistöä ja
maanosamme pleistoceni-kauden eläimistöä (vuosissa mitaten hyvin
etäinen aika, johon sisältyy koko jääkausi) verrattaisiin
Etelä-Amerikan tai Australian nykyisiin merieläimistöihin, kykenisi
tuskin etevinkään luonnontutkija sanomaan, ovatko Europan nykyiset
vaiko pleistoceni-kauden merenasujamet enemmän eteläisen
pallonpuoliskon merenasujanten kaltaisia. Samoin useat etevät
tiedemiehet väittävät Yhdysvaltojen nykyisten asujanten olevan
läheisempää sukua Europan myöhäisemmän tertiari-kauden asukkaille kuin
sen nykyisille asujamille; jos asian laita on tällainen, on selvää,
että ne kivettymiä sisältävät kerrostumat, joita nykyään muodostuu
Pohjois-Amerikan rannikoilla, voidaan helposti vastaisuudessa rinnastaa
jonkun verran vanhempien europalaisten kerrostumien kanssa. Tästä
huolimatta voi kaukaiseen tulevaisuuteen nähden tuskin olla epäilystä
siitä, että kaikkia nuorempia merimuodostumia, nimittäin Europan,
Pohjois- ja Etelä-Amerikan sekä Australian ylempiä pliocenikerrostumia
sekä pleistoceni- ynnä aivan nykyaikaisia kerrostumia tullaan
vastaisuudessa oikein pitämään geologisessa merkityksessä
samanaikaisina, koska ne sisältävät toisilleen johonkin määrin sukua
olevia kivettymäjäännöksiä ja koska ne eivät käsitä niitä muotoja,
joita tavataan ainoastaan alempana olevissa vanhemmissa kerrostumissa.
Se seikka, että elämänmuodot muuttuvat samoihin aikoihin
(ennenmainitussa laajassa merkityksessä) maailman eri osissa,
on suuresti hämmästyttänyt eteviä tutkijoita de Verneuil'iä
ja d'Archiac'ia. Huomautettuaan paleozoisten elämänmuotojen
vastaavaisuudesta Europan eri osissa, he lisäävät: "Kun
hämmästyneinä tästä omituisesta järjestyksestä kiinnitämme huomiomme
Pohjois-Amerikaan ja tapaamme siellä joukon analogisia ilmiöitä,
näyttää selvältä, etteivät kaikki nämä lajien toisinnot, niiden
sukupuuttoon-häviäminen ja uusien ilmestyminen voi johtua pelkästään
merivirtojen vaihteluista tai muista enemmän tai vähemmän paikallisista
ja aikakautisista syistä, vaan että ne riippuvat yleisistä, koko
eläinkuntaa hallitsevista laeista." Myöskin Barrande on erityisesti
huomauttanut juuri samasta seikasta. Aivan aiheetonta onkin etsiä
sellaisia syitä kuin merivirtojen, ilmaston tai muiden fysillisten
elinehtojen vaihteluita selitykseksi näihin kaikkialla maailmassa ja
mitä erilaisimmissa ilmastoissa tapahtuneihin suuriin elämänmuotojen
muutoksiin. Meidän täytyy, kuten Barrande huomauttaa, etsiä jotakin
erikoista lakia. Tämän tulemme selvemmin havaitsemaan käsitellessämme
elollisten olentojen nykyistä levenemistä, ja näemme silloin, kuinka
vähäisessä määrässä asujanten laatu on riippuvainen alueella
vallitsevista fysillisistä elinehdoista.
Tämä tärkeä tosiasia, että elämänmuodot esiintyvät kaikkialla
maailmassa vastaavassa vuorojärjestyksessä, on selitettävissä
luonnollisen valinnan teorian avulla. Uusia lajeja syntyy muodoista,
joilla on jokin etevämmyys vanhempien muotojen rinnalla; ja ne
muodot, jotka jo ennestään ovat vallitsevia tai jotka ovat jossakin
suhteessa muita alueensa muotoja etevämmät, synnyttävät suuremman
määrän uusia muunnoksia eli lajinalkuja. Tämän osottaa meille selvästi
se, että "valtakasvit" s.o. kasvit, jotka ovat yleisimmät ja
laajimmalle levinneet, tuottavat lukuisimmin uusia muunnoksia.
Luonnollista onkin että vallitsevat, muuntelevat ja laajalti levinneet
lajit, jotka ovat jo johonkin määrin tunkeutuneet muiden lajien
alueille, juuri ovat ne, joilla on parhaat toiveet levitä yhä
laajemmalle ja synnyttää uusilla seuduilla uusia muunnoksia ja lajeja.
Leveneminen lienee usein hyvin hidasta, riippuen ilmastollisista ja
maantieteellisistä muutoksista, omituisista sattumista ja siitä, että
uusien lajien on asteittaisesti mukauduttava niihin eri ilmastoihin,
joiden kautta niiden on kuljettava, mutta aikojen kuluessa valtamuodot
levenevät yhä laajemmalle ja pääsevät vihdoin voitolle muista.
Eristetyillä manterilla asuvien maa-asukasten leveneminen on
todennäköisesti hitaampaa kuin yhtenäisen meren asukasten. Maa-eliöiden
vuorojärjestyksessä voimme sen vuoksi odottaa tapaavamme -- niinkuin
todella onkin laita -- vähemmän tarkkaa vastaavaisuutta kuin
meri-eliöiden.
Elämänmuotojen kaikkialla maailmassa vastaava ja sanan laajassa
merkityksessä samanaikainen vuorojärjestys näyttää siis mielestäni
hyvin soveltuvan yhteen sen ajatuksen kanssa, että uudet lajit ovat
muodostuneet laajalle levinneistä ja muuntelevista valtalajeista; nämä
uudet lajit tulevat nekin vallitseviksi, koska ne ovat jossakin
suhteessa etevämpiä kuin niiden jo vallitsevat vanhemmat ja muut lajit,
ja ne levenevät ja muuntelevat yhä, synnyttäen yhä uusia muotoja.
Häviölle joutuneet vanhat muodot, jotka ovat väistyneet uusien
voitokkaiden muotojen tieltä, kuuluvat yleensä samaan sukulaisryhmään,
jonka jäsenet ovat perineet jonkun yhteisen huonommuuden. Kun uudet,
parantuneet ryhmät leviävät kautta koko maailman, katoavat vanhat
ryhmät maailmasta. Ja kaikkialla pyrkivät muodot sekä ilmaantumisessaan
että katoamisessaan noudattamaan vastaavaa vuorojärjestystä.
Tämän yhteydessä on syytä huomauttaa vielä eräästä seikasta. Olen jo
lausunut, miksi arvelen useimpien suurten, kivettymistä rikkaiden
kerrostumiemme muodostuneen merenpohjan laskeumisen ajanjaksoina, ja
että äärettömän pitkien aikojen kuluessa muodostuneet, kivettymistä
tyhjät välikerrostumat ovat syntyneet sellaisina aikoina, jolloin
merenpohja on joko pysynyt entisessä tasossaan tai kohonnut tai jolloin
sedimenttiä on laskeutunut pohjaan niin hitaasti, ettei se ole voinut
haudata ja säilyttää elollisia jäännöksiä. Otaksun jokaisen seudun
asujamiston näinä pitkinä, tyhjinä väliaikoina melkoisesti toisintuneen
ja melkoisen osan siitä hävinneen sukupuuttoon sekä useiden uusien
muotojen muuttaneen seudulle muista maailman osista. Koska meillä on
syytä otaksua samojen maanpinnanliikuntojen käsittäneen laajoja aloja,
on todennäköistä, että aivan samanaikaisia muodostumia on usein
kasaantunut hyvin laajoille aloille samoilla maapallon seuduilla; mutta
meillä ei suinkaan ole mitään oikeutta tehdä sellaista johtopäätöstä,
että näin olisi poikkeuksetta tapahtunut ja että laajat alueet ovat
poikkeuksetta saaneet kokea samoja liikuntoja. Kun kahdessa seudussa on
syntynyt kaksi muodostumaa lähipitäen, mutta ei aivan saman aikakauden
kuluessa, täytyy meidän esitetyistä syistä tavata niissä sama yleinen
elämänmuotojen vuorojärjestys; mutta lajit eivät tarkalleen vastaa
toisiaan, sillä toisessa seudussa on ollut hieman enemmän aikaa lajien
toisintumiseen, sukupuuttoon-sammumiseen ja maahanmuuttoon kuin
toisessa.
Tämänluontoisia tapauksia esiintynee Europassa. Mr. Prestwich osoittaa
oivallisessa, Englannin ja Ranskan eoceni-maatumia käsittelevässä
esityksessään, että molempien maiden toisiaan seuraavissa kerrostumissa
on havaittavissa suuri yleinen vastaavaisuus. Mutta vaikka hän
verratessaan eräitä Englannin eocenikerrostumia vastaaviin Ranskan
kerrostumiin havaitseekin omituisen yhtäpitäväisyyden samoihin sukuihin
kuuluvien lajien lukumäärässä, eroavat kumminkin itse lajit tavalla,
jota molempien alueiden läheisyyteen nähden on hyvin vaikea selittää --
jollemme oleta, että jokin kannas on erottanut toisistaan kaksi
merta, joissa on asunut erilainen, mutta samanaikainen eläimistö.
Lyell on tehnyt samanlaisia havaintoja eräistä nuoremmista
tertiarimuodostumista. Barrande osottaa, että myöskin Böhmin ja
Skandinavian toisiaan seuraavissa siluri-maatumissa on olemassa
silmäänpistävä yleinen vastaavaisuus; kumminkin hän havaitsee lajien
olevan hämmästyttävän eroavia. Jos eri muodostumat eivät ole näissä
seuduissa syntyneet tarkalleen samojen aikakausien kuluessa -- vaan
siten, että jokin toisen seudun muodostuma vastaa tyhjää väliaikaa
toisessa -- ja jos lajit ovat kummassakin seudussa edelleen hitaasti
muuntuneet eri muodostumien kerrostuessa ja niiden välisinä pitkinä
ajanjaksoina, -- siinä tapauksessa kummankin maan eri muodostumat
voitaisiin järjestää elämänmuotojen yleisen vastaavaisuuden mukaan
samaan järjestykseen, ja tämä järjestys näyttäisi silloin väärin
tarkalleen vastaavalta. Mutta siitä huolimatta eivät lajit olisi
tarkalleen samat kummankin seudun näennäisesti vastaavissa kerroksissa.
SUKUPUUTTOON KUOLLEIDEN LAJIEN KESKINÄISESTÄ SUKULAISUUDESTA JA NIIDEN
SUKULAISSUHTEISTA ELÄVIIN MUOTOIHIN.
Tarkastakaamme nyt sukupuuttoon kuolleiden ja elävien lajien
keskinäisiä sukulaisuussuhteita. Kaikki lajit ryhmittyvät muutamiksi
harvoiksi suuriksi luokiksi, mikä on helposti selitettävissä
polveutumislain avulla. Kuta vanhempi jokin muoto on, sitä enemmän se
yleensä erkanee elävistä muodoista. Mutta kaikki sukupuuttoon kuolleet
lajit voidaan, kuten Buckland aikoja sitten huomautti, sijottaa joko
vielä nykyään eläviin ryhmiin tai niiden väliin. On varmaa, että
sukupuuttoon kuolleet elämänmuodot auttavat täyttämään elossa olevien
sukujen, heimojen ja lahkojen välillä olevia aukkoja. Mutta koska tämä
seikka on usein jätetty huomioon ottamatta, vieläpä kiellettykin,
lienee paikallaan lausua siitä muutama sana ja mainita muutamia
esimerkkejä. Jos tarkastamme ainoastaan jonkun luokan elossa olevia tai
ainoastaan sen sukupuuttoon kuolleita lajeja, niin kummatkin
muodostavat paljon epätäydellisemmän sarjan kuin jos yhdistämme ne
yhteiseksi järjestelmäksi. Professori Owen'in kirjotelmissa tapaamme
alinomaa lauselman "yleistyneet muodot", käytettynä sukupuuttoon
kuolleista eläimistä, ja Agassiz'in kirjotelmissa lauselman "profetiset
ja syntetiset tyypit"; nämä nimitykset tarkottavat sitä, että
tuollaiset muodot ovat todella välittäviä eli yhteenliittäviä renkaita.
Eräs toinen etevä paleontologi, Gaudry, on erinomaisen sattuvasti
osottanut, että monet hänen Attikasta löytämänsä kivettyneet
imettäväiset täyttävät nykyisten sukujen välillä olevia aukkoja.
Cuvier piti märehtijöitä ja paksunahkaisia jyrkästi eroavina
imettäväislahkoina; mutta sittemmin on kaivettu maasta niin paljon
kivettyneitä yhdysrenkaita, että Owen'in on ollut muutettava koko
luokitus ja asetettava paksunahkaiset ja märehtijät samaan alalahkoon;
niinpä hän esim. on voinut osottaa ne välimuodot, jotka liittävät
toisiinsa kaksi näennäisesti niin etäällä toisistaan olevaa lajia kuin
sian ja kameelin. Kavioeläimet jaetaan nykyään kahteen alaryhmään,
parivarpaallisiin ja paritonvarpaallisiin; mutta Etelä-Amerikan
Macrauchenia liittää johonkin määrin yhteen nämä kaksi suurta ryhmää.
Ei kukaan kieltäne, että Hipparion on nykyisen hevosen ja eräiden
vanhempien kavioeläinten välimuoto. Mikä ihmeellinen yhdysrengas
imettäväisten kehityssarjassa onkaan Etelä-Amerikan Typotherium, kuten
professori Gervais'in sille antama nimikin osottaa -- eläin, jota ei
voida sijottaa mihinkään nykyiseen imettäväislahkoon. Sireni-eläimet
muodostavat hyvin selvästi eroavan imettäväisryhmän, ja nykyään elävien
dugongi ja lamentin-eläinten huomattavimpia erikoisuuksia on
takaraajojen täydellinen puuttuminen; niistä ei ole jäänyt jäljelle
minkäänlaista surkastunutta tynkääkään. Mutta sukupuuttoon kuolleella
Halitherium nimisellä lajilla oli professori Flower'in mukaan luutunut
reisiluu, "joka liittyi selväpiirteiseen lantiossa olevaan
nivelkuoppaan", ja siten se jonkun verran lähentää sirenieläimiä
tavallisiin kavioeläimiin, joille edelliset ovat muissa suhteissa
sukua. Valaat eroavat suuresti kaikista muista imettäväisistä, mutta
professori Huxley pitää tertiari-ajan Zeuglodon'ia ja Squalodon'ia,
jotka muutamat luonnontutkijat ovat lukeneet erikoiseksi lahkoksi,
epäilyksettöminä valaina ja katsoo niiden "muodostavan yhdysrenkaan,
joka liittää valaat vedessä eläviin petoeläimiin".
Onpa äskenmainittu luonnontutkija osottanut vielä senkin, että
toisistaan etäällä olevia lintujen ja matelijoiden luokkia osaksi
lähentävät mitä odottamattomimmalla tavalla toisaalta strutsi ja
sukupuuttoon kuollut Archeopteryx ja toisaalta Dinosaureihin kuuluva
Compsognathus -- ryhmä, joka käsittää kaikkein jättiläismäisimmät
maamatelijat. Mitä luurangottomiin eläimiin tulee, lausuu Barrande --
jota pätevämpää asiantuntijaa emme voisi mainita -- joka päivä saavansa
sen opetuksen, että vaikka paleozoiset eläimet epäilemättä voidaankin
luokittaa nykyään olemassa-oleviin ryhmiin, eivät ryhmät noina etäisinä
aikoina kumminkaan olleet toisistaan niin selvästi eroavia kuin
nykyään.
Muutamat kirjottajat ovat vastustaneet sitä mielipidettä, että
sukupuuttoon hävinneet lajit tai lajiryhmät ovat kahden nykyisen lajin
tai lajiryhmän välimuotoja. Jos tällä sanalla tarkotetaan sitä, että
sukupuuttoon kuollut muoto on kaikilta ominaisuuksiltaan tarkalleen
kahden elävän muodon tai ryhmän keskivälillä oleva muoto, niin
vastaväite pitänee paikkansa. Mutta luonnollisessa järjestelmässä on
elävien lajien välillä varmaankin useita kivettyneitä lajeja ja elävien
sukujen, vieläpä eri heimoihinkin kuuluvien välillä on ainakin muutamia
sukupuuttoon kuolleita lajeja. Varsinkin mitä hyvin jyrkästi eroaviin
ryhmiin, esim. matelijoihin ja kaloihin tulee, näyttää asian laita
yleensä olevan se, että kun ne nykyään eroavat toisistaan, sanokaamme
vaikkapa pariltakymmeneltä rakenteen-ominaisuudeltaan, oli muinaisissa
ryhmissä eroavien ominaisuuksien lukumäärä jonkun verran pienempi,
joten nuo kaksi ryhmää siis olivat jonkunverran lähempänä toisiaan kuin
nykyään.
Yleensä arvellaan, että kuta vanhempi jokin muoto on, sitä selvemmin se
joidenkuiden ominaisuuksiensa nojalla liittää toisiinsa nykyään
jyrkästi eroavia ryhmiä. Tämä pitänee kumminkin paikkansa ainoastaan
niihin ryhmiin nähden, joissa on geologisten aikakausien kuluessa
tapahtunut paljon muutoksia; ja lienee vaikeata osottaa tämän väitteen
yleisesti pitävän paikkaansa, koska tavan takaa havaitaan jonkun
nykyajan eläimen, kuten esim. Lepidosiren-eläimen, olevan
sukulaisuussuhteissa hyvin jyrkästi eroaviin ryhmiin. Mutta jos
vertaamme vanhempia matelijoita ja sammakkoeläimiä, vanhempia kaloja,
vanhempia pääjalkaisia (Cephalopoda), ja eoceni-ajan imettäväisiä
samojen luokkien nuorempiin jäseniin, täytyy meidän myöntää väitteessä
olevan jonkun verran perää.
Katsokaamme, missä määrin nämä tosiseikat ja päätelmät pitävät yhtä
teoriamme kanssa, että olennot polveutuvat toisistaan muuntumalla.
Koska asia on hieman monimutkainen, täytyy minun pyytää lukijaa
uudelleen silmäilemään neljännessä luvussa olevaa kuviota. Olettakaamme
että numeroiduilla vinokirjaimilla merkityt pisteet esittävät sukuja ja
niistä lähtevät pisteviivat kunkin suvun lajeja. Kuvio on aivan liian
yksinkertainen, koska siihen on merkitty liian vähän sukuja ja lajeja
mutta tämä ei vaikuta asiaan. Vaakasuorat viivat esittäkööt toisiaan
seuraavia geologisia muodostumia ja olettakaamme, että kaikki ylimmän
viivan alapuolelle jäävät muodot ovat sukupuuttoon kuolleita. Kolme
elossa olevaa muotoa a14, q14 ja p14 muodostavat pienen heimon; b14 ja
f14 edelliselle läheistä sukua olevan heimon eli alaheimon; ja o14,
e14 ja m14 kolmannen heimon. Nämä kolme heimoa muodostavat yhdessä
niiden monien sukupuuttoon hävinneiden sukujen kanssa, jotka eri
polveutumisviivoja myöten lähtevät yhteisestä kantamuodosta A,
lahkon, sillä kaikki ovat perineet jotakin yhteistä muinaisilta
esivanhemmiltaan. Tässä kuviossa aikaisemmin esitetyn lain mukaan, että
olennoilla on jatkuva pyrkimys erilaistumaan rakenteeltaan, eroaa
jokainen muoto yleensä sitä enemmän muinaisista esivanhemmistaan, kuta
nuorempi se on. Tämä selittää meille, miksi vanhimmat kivettymät
eroavat enimmin nykyisistä muodoista. Älkäämme kumminkaan olettako
rakenteen erilaistumista miksikään itsessään välttämättömäksi seikaksi;
se johtuu pelkästään siitä, että lajin jälkeläiset erilaistuessaan
kykenevät valtaamaan monia ja erilaisia sijoja luonnon taloudessa. On
sen vuoksi varsin mahdollista, kuten olemme nähneet muutamista
siluri-ajan muodoista, että laji voi jatkuvasti lievästi toisintua,
sitä mukaa kuin sen elinehdot lievästi muuttuvat, ja kumminkin
säilyttää kautta aikojen samat perusominaisuudet. Tätä esittää
kuviossamme kirjain F14.
Kaikki nuo monet muodot, sukupuuttoon kuolleet ja nykyiset, jotka
polveutuvat A:sta, muodostavat, kuten mainittu, yhteisen lahkon; ja
tämä lahko on sukupuuttoon häviämisen ja rakenteen erilaistumisen
jatkuvasta vaikutuksesta jakautunut useihin heimoihin ja alaheimoihin,
joista oletamme muutamien kuolleen eri ajanjaksoina ja muutamien
säilyneen nykyaikaan saakka.
Kuviota tarkastaessamme voimme havaita, että jos niistä sukupuuttoon
kuolleista muodoista, joiden oletamme olevan hautautuneina toisiaan
seuraaviin kerrostumiin, löydettäisiin useita syvällä polveutumissarjan
alapäässä eri kohdissa olevia muotoja, eroisivat ylimmällä viivalla
olevat nykyiset heimot vähemmän jyrkästi toisistaan. Jos esim.
kaivettaisiin maasta suvut a1, a5, a10, f8, m3, m8, m9, olisivat
nuo kolme heimoa niin läheisesti liitetyt toisiinsa, että
ne todennäköisesti olisivat yhdistettävät yhdeksi suureksi
heimoksi, jotenkin samoin kuin on käynyt märehtijöiden ja eräiden
paksunahkaisten. Kumminkin olisi se, joka tahtoisi väittää, etteivät
nuo sukupuuttoon kuolleet suvut välimuotoina liitä toisiinsa nykyisen
kolmen heimon elossa olevia sukuja, osaksi oikeassa, sillä ne eivät
yhdistä niitä toisiinsa suoraan, vaan pitkää ja mutkikasta tietä monien
hyvin erilaisten muotojen kautta. Jos niiden geologisten kerrosten
yläpuolelta, joita keskimäiset vaakasuorat viivat esittävät, esim.
viivan VI yläpuolelta, löydettäisiin useita sukupuuttoon kuolleita
muotoja, mutta ei ainoatakaan tämän viivan alapuolelta, olisi
ainoastaan kaksi heimoista yhdistettävä yhdeksi (a14 y.m. ja b14 y.m.);
edelleen jäisi olemaan kaksi heimoa, jotka eroisivat toisistaan
vähemmän jyrkästi kuin ennen kivettymien löytämistä. Jos taas oletamme
että ylimmällä viivalla olevat, kahdeksan suvun (a14 -- m14)
muodostamat kolme heimoa eroavat toisistaan esim. puolelta tusinalta
tärkeältä rakenteenominaisuudeltaan, oli varmaankin niissä heimoissa,
jotka elivät viivalla VI merkittynä aikakautena, eroavien
rakenteenominaisuuksien lukumäärä pienempi; sillä tuolla varhaisella
polveutumisasteella ne ovat varmaankin paljon vähemmän eronneet
yhteisistä esivanhemmistaan. Näin muinaiset ja sukupuuttoon kuolleet
muodot ovat usein rakenteeltansa toisintuneiden jälkeläistensä tai
rinnakkaissukulaistensa välimuotoja suuremmassa tai pienemmässä
määrässä.
Luonnossa täytyy kehityksen olla paljon monimutkaisempi kuin
kuviossamme esitetty, sillä ryhmät ovat olleet paljon lukuisampia,
niiden elinajan pituus on ollut äärettömän epätasainen ja ne ovat
toisintuneet eri määrässä. Koska meillä on hallussamme ainoastaan
viimeinen nide geologian aikakirjoja, ja sekin hyvin katkonaisena, ei
meillä ole mitään oikeutta, paitsi harvinaisissa tapauksissa, toivoa
voivamme täyttää luonnon järjestelmässä olevia ammottavia aukkoja ja
yhdistää toisiinsa eri heimoja ja lahkoja. Meillä on ainoastaan oikeus
olettaa, että ne ryhmät, jotka ovat tunnettujen geologisten aikakausien
kuluessa olleet suurten muutosten alaisina, lähenevät jonkun verran
toisiaan vanhemmissa muodostumissa, joten siis vanhemmat jäsenet
eroavat toisistaan muutamilta ominaisuuksiltaan vähemmän kuin samojen
ryhmien nykyiset jäsenet. Ja näin onkin etevinten paleontologiemme
yhtäpitävien todistusten mukaan usein asianlaita.
Polveutumisteorian avulla voimme siis tyydyttävästi pääkohdissaan
selittää sukupuuttoon kuolleiden ja nykyisten muotojen keskinäiset
sukulaisuussuhteet. Miltä tahansa muulta näkökannalta lähtien niitä ei
voi mitenkään selittää.
Saman teorian mukaan on selvää, että eläimistö on kullakin maapallon
historian suurella aikakaudella yleiseltä luonteeltaan edellisen ja
jälkeentulevan aikakauden eläimistöjen välimuoto. Siten ne lajit, jotka
elivät kuviossa esitetyllä kuudennella polveutumisasteella, ovat
viidennellä asteella eläneiden toisintuneita jälkeläisiä ja
seitsemännellä asteella eläneiden, vielä enemmän toisintuneiden lajien
vanhempia; ne voivat siis tuskin olla muuta kuin lähipitäen ylempänä ja
alempana olevien lajien keskivälillä olevia muotoja. Kumminkin meidän
täytyy ottaa lukuun joidenkuiden aikaisempien muotojen täydellinen
sukupuuttoon-sammuminen ja kussakin seudussa muista seuduista tulleiden
uusien muotojen maahanmuutto sekä toisiaan seuraavien kerrostumien
välisinä pitkinä ja tyhjinä väliaikoina tapahtunut suuri muuntelu.
Ottaen lukuun kaiken tämän voimme epäilemättä pitää kunkin geologisen
aikakauden eläimistöä edellisen ja myöhemmän eläimistön välimuotona.
Minun tarvitsee vain mainita yksi ainoa esimerkki, nimittäin se, että
paleontologit löydettyään devonisen kerrostuman heti havaitsivat tämän
kerrostuman kivettymien olevan rakenteeltaan sen yläpuolella olevan
kivihiilikerroksen ja alla olevan silurikerroksen kivettymien
välimuotoja. Kumminkaan ei jokaisen eläimistön välttämättä tarvitse
olla sitä aikaisemman ja myöhemmän eläimistön tarkka välimuoto, koska
toisiaan seuraavien muodostumien väliset ajanjaksot ovat olleet
eripituisia.
Se seikka, että jotkut suvut tekevät poikkeuksen säännöstä, ei ole
missään todellisessa ristiriidassa väitteemme kanssa, että jokaisen
aikakauden eläimistö on kokonaisuudessaan lähipitäen edellisen ja
myöhemmän eläimistön välimuoto. Niinpä tohtori Falconer on järjestänyt
mastodon- ja norsulajit kahdeksi sarjaksi, ensiksi niiden keskinäisen
sukulaisuuden ja toiseksi niiden suhteellisen iän mukaan, eivätkä nämä
sarjat pidä yhtä. Ne lajit, jotka jyrkimmin eroavat tuntomerkeiltään
eivät ole vanhempia eivätkä kaikkein nuorimpia; ja ne, jotka ovat
rakenteeltaan äärimäisten välimuotoja, eivät ole niitä ikänsä puolesta.
Mutta vaikka hetkeksi olettaisimmekin, että tässä ja muissa
samanlaisissa tapauksissa lajien ensi ilmaantumisesta ja häviämisestä
kertovat aikakirjat olisivat täydelliset -- mikä ei suinkaan ole asian
laita --, ei meillä ole mitään syytä olettaa, että toinen toisensa
jälkeen syntyneiden muotojen elinaika olisi yhtä pitkä. Hyvin vanha
muoto on toisinaan voinut elää paljon kauemmin kuin jokin muualla
myöhemmin syntynyt muoto, etenkin kun on kysymys eristetyillä
alueilla eläneistä maa-eliöistä. Niinpä -- siirtyäksemme suurista
olennoista pieniin -- jos elävät ja sukupuuttoon kuolleet
kotikyyhkysrodut järjestettäisiin sarjaksi rakenteenominaisuuksiensa
sukulaisuuden mukaan, ei tämä sarja täydelleen pitäisi yhtä lajien
syntymisajan ja vielä vähemmän niiden katoamisajan kanssa; sillä
kantalaji, kalliokyyhkynen, elää yhä vielä, mutta monet kalliokyyhkysen
ja kirjekyyhkysen välillä olleet muunnokset ovat hävinneet, ja
kirjekyyhkynen, joka tärkeän ominaisuuden, nokan pituuden puolesta on
äärimäinen muoto, on syntynyt aikaisemmin kuin lyhytnokkainen
kuperkeikkakyyhkynen, jonka paikka tässä suhteessa on sarjan
vastakkaisessa päässä.
Läheisessä yhteydessä sen väitteen kanssa, että keskivälillä olevien
kerrosten orgaaniset jäännökset ovat luonteeltaan johonkin määrin
välittäviä, on kaikkien paleontologien myöntämä tosiasia, että kahden
toistansa seuraavan muodostuman kivettymät ovat paljon läheisempää
sukua toisilleen kuin kahden toisistaan etäällä olevan muodostuman.
Pictet mainitsee tästä hyvin tunnettuna esimerkkinä sen, että eri
liitukerroksista löydettyjen organisten jäännösten yleinen
yhdenkaltaisuus on silmäänpistävä huolimatta siitä, että eri kerrokset
sisältävät eri lajeja. Tämä seikka yksinään näyttää yleisyytensä vuoksi
horjuttaneen Pictet'in uskoa lajien muuttumattomuuteen. Ken on
perehtynyt lajien nykyiseen levenemiseen maapallolla, ei yritä selittää
toisiaan seuraavissa muodostumissa olevien eri lajien suurta
yhdenkaltaisuutta sillä, että muinaisten alueiden fysilliset elinehdot
ovat pysyneet jotakuinkin samoina. Muistettakoon että elämänmuodot,
varsinkin meressä elävät, ovat muuttuneet miltei samoihin aikoihin
kaikkialla maailmassa, siis mitä erilaisimmissa ilmastoissa ja
elinehdoissa. Ottakaamme huomioon pleistoceniajan ilmaston suunnattomat
vaihtelut, ajan, joka käsittää koko jääkauden, ja kuinka vähän ne ovat
vaikuttaneet meren asujamiston lajinomaisiin muotoihin.
Polveutumisteorian mukaan on täysin ymmärrettävissä, miksi lähekkäin
olevien muodostumien kivettymät ovat toisilleen läheistä sukua, vaikka
ne luetaankin eri lajeiksi. Koska jokaisen muodostuman kerrostuminen on
usein keskeytynyt ja koska toisiaan seuraavien muodostumien välillä on
ollut pitkiä tyhjiä väliaikoja, emme saa, kuten edellisessä luvussa
olen koettanut osottaa, odottaa missään muodostumassa tapaavamme
kaikkia niitä välimuunnoksia, jotka liittävät toisiinsa aikakauden
alussa ja lopussa ilmestyneet lajit. Mutta me voimme odottaa tapaavamme
väliaikojen jäljestä, jotka vuosissa mitattuina ovat äärettömän pitkiä,
mutta geologisessa merkityksessä ainoastaan kohtalaisen pitkiä,
läheisiä sukulaismuotoja eli, kuten niitä muutamat kirjailijat ovat
nimittäneet, vastaavia lajeja; ja näitä me varmasti löydämmekin.
Lyhyesti sanoen, me löydämme juuri sellaisia todistuksia lajinomaisten
muotojen hitaasta ja tuskin huomattavasta muuttumisesta, kuin meillä on
oikeus odottaa löytävämme.