Olemme tähän saakka vain ohimennen maininneet lajien ja lajiryhmien
häviämisestä. Luonnollisen valinnan teorian mukaan vanhojen muotojen
sammuminen ja uusien ja parantuneiden muotojen syntyminen ovat
läheisessä yhteydessä. Vanhan arvelun, että aika ajoin tapahtuneet
mullistukset ovat tuhonneet maan päältä kaikki asujamet, ovat hyvin
yleisesti hyljänneet sellaisetkin geologit kuin Elie de Beaumont,
Murchison, Barrande y.m., joiden yleinen katsantokanta muuten olisi
omansa saattamaan heidät tällaiseen johtopäätökseen. Meillä on
päinvastoin täysi syy uskoa, tutkittuamme tertiari-ajan muodostumia,
että lajit ja lajiryhmät katoavat vähitellen, yksi erästänsä, ensin
yhdeltä seudulta, sitten toiselta, ja lopuksi kaikkialta maan päältä.
Vain harvoissa tapauksissa, esim. jonkin kannaksen katkettua, jolloin
suuri joukko uusia asujamia äkkiä on tunkeutunut viereiseen mereen, tai
jonkin saaren vajottua aaltoihin, on sukupuuttoon sammuminen voinut
tapahtua nopeasti. Sekä yksityisten lajien että kokonaisten ryhmien
elinaika on hyvin eripituinen. Jotkin ryhmät ovat, kuten olemme
nähneet, eläneet aina niistä ajoista alkaen, jolloin tiedetään jotakin
elämää olleen olemassa, nykypäiviin saakka; toiset taas ovat hävinneet
ennen paleozoisen kauden loppua. Ei näytä olevan mitään varmaa lakia,
joka määräisi yksityisen lajin tai suvun elinajan. On syytä uskoa, että
kokonaisen ryhmän sukupuuttoon-sammuminen tapahtuu hitaammin kuin sen
syntyminen. Jos siis kuvaamme ryhmän syntymistä ja häviämistä, kuten
aikaisemmin, pystysuoralla viivalla, jonka paksuus vaihtelee,
niin viiva ohenee hitaammin ylöspäin, osottaen ryhmän hidasta
sukupuuttoon-sammumista, kuin alapäätänsä kohden, joka osottaa
lajien ensi ilmaantumista ja niiden lukumäärän varhaisinta
kasvamista. Muutamissa tapauksissa on kumminkin kokonaisten ryhmien
sukupuuttoon-häviäminen ollut ihmeellisen nopea, kuten esim.
ammoniittien häviäminen sekundarikauden lopulla.
Lajien sukupuuttoon-sammuminen on näihin saakka ollut mitä
salaperäisimmän hämärän verhossa. Muutamat tiedemiehet ovat
olettaneet sellaistakin, että lajien elämän pituus on määrätty
samoinkuin yksilöidenkin. Kukaan ei liene ihmetellyt lajien
sukupuuttoon-häviämistä enemmän kuin minä. Olin hyvin hämmästynyt
löytäessäni La Platassa maahan hautautuneen hevosenhampaan Mastodonin,
Megatheriumin, Toxodonin ja muiden sukupuuttoon kuolleiden hirviöiden
jäännösten joukosta, eläinten jotka kaikki elivät hyvin myöhäisellä
geologisella aikakaudella samaan aikaan kuin yhä vielä elävät kotilot.
Sillä koska hevonen on senjälkeen kuin espanjalaiset toivat sen
Etelä-Amerikaan siellä metsistynyt ja levinnyt yli koko maan tavattoman
runsaslukuisena, kummastelin, mikä oli saattanut hävittää aikaisemman
hevosen sukupuuttoon niin äskettäin ja nähtävästi niin suotuisissa
olosuhteissa. Mutta hämmästykseni oli aiheeton. Professori Owen huomasi
pian, että hammas kuului sukupuuttoon hävinneelle lajille, niin paljon
kuin se muistuttikin nykyisen hevosen hammasta. Jos tämä hevoslaji
olisi vielä elossa, mutta hieman harvinainen, ei kukaan luonnontutkija
kummastelisi sen harvinaisuutta, sillä harvinaisia lajeja on ääretön
joukko kaikissa luokissa ja kaikilla seuduilla. Kysyessämme itseltämme,
miksi tämä tai tuo laji on harvinainen, vastaamme, että sen elinehdot
ovat jollakin tavoin epäsuotuisat, mutta millä tavoin, sitä tuskin
voimme sanoa. Jos oletamme, että tuo kivettynyt hevonen vielä eläisi
harvinaisena lajina, voisimme kaikkien muiden imettäväisten, vieläpä
hitaasti lisääntyvän norsunkin tarjoaman analogian ja sen nojalla, mitä
tiedämme kesyn hevosen kotiutumisesta Etelä-Amerikaan, olla varmat
siitä, että tuo hevonen olisi suotuisampien elinehtojen vallitessa
muutamassa vuodessa kansottanut koko mantereen. Mutta me emme voisi
sanoa, mitkä ne epäsuotuisat elinehdot olivat, jotka estivät sen
lisääntymisen, oliko syynä yksi tai useampia asianhaaroja ja minä
hevosen ikäkautena ja missä määrin kukin niistä vaikutti. Jos elinehdot
olisivat vähitellen muuttuneet yhä epäsuotuisammiksi emme varmastikaan
olisi tätä huomanneet, mutta hevoslaji olisi varmasti tullut yhä
harvinaisemmaksi ja lopulta hävinnyt sukupuuttoon, samalla kuin jokin
onnellisempi kilpailija olisi vallannut sen paikan.
On hyvin vaikeata aina pitää mielessään, että jokaisen olennon
lisääntymistä alituisesti ehkäisevät näkymättömät, sille vihamieliset
voimat, ja että samat näkymättömät voimat varsin hyvin riittävät
tekemään sen harvinaiseksi ja lopuksi hävittämään sen sukupuuttoon.
Tämä seikka on meille niin käsittämätön, että alinomaa kuulee
ihmeteltävän, kuinka sellaiset suuret hirviöt kuin Mastodon ja vielä
vanhemmat Dinosaurit ovat voineet hävitä maailmasta -- ikäänkuin pelkkä
ruumiillinen voima tuottaisi voiton elämän taistelussa. Päinvastoin
suuri ruumiinkoko, kuten Owen on huomauttanut, eräissä tapauksissa
aikaansaa pikaisemman sukupuuttoon-häviämisen, koska se vaatii suuren
ravintomäärän. Jo ennenkuin ihminen asui Intiassa ja Afrikassa, täytyi
jonkin seikan ehkäistä siellä elävän norsun jatkuvaa lisääntymistä.
Eräs pätevä asiantuntija, tohtori Falconer, arvelee että norsun
lisääntymistä Intiassa etupäässä ehkäisevät hyönteiset, jotka sitä
alinomaa kiusaavat ja riuduttavat sen voimia, ja samaa arvelee Bruce
Abessiniassa elävästä afrikalaisesta norsusta. Varmaa on myöskin, että
hyönteiset ja verta-imevät lepakot vaikuttavat määräävästi eräissä
Etelä-Amerikan osissa suurempien maahan kotiutuneiden nelijalkaisten
olemassa-oloon.
Useissa tapauksissa havaitsemme nuoremmista tertiarimuodostumista, että
harvinaisuus on sukupuuttoon-sammumisen oire; ja me tiedämme, että
tapausten kulku on ollut sama niihin eläimiin nähden, jotka ihminen on
hävittänyt sukupuuttoon joko paikallisesti tai kokonaan. Sallittakoon
minun toistaa, mitä olen lausunut v. 1845: ken myöntää, että lajit
yleensä tulevat harvinaisiksi ennen sukupuuttoon-häviämistään eikä
kummastele lajien harvinaisuutta, mutta kumminkin on hyvin ihmeissään,
jos jokin laji lakkaa olemasta, on yhtä epäjohdonmukainen kuin se, joka
myöntää, että sairaus on yksilössä kuoleman edelläkävijä ja joka ei
kummastele sairautta, mutta joka sairaan kuoltua ihmettelee kovin ja
epäilee hänen saaneen väkivaltaisen lopun.
Luonnollisen valinnan teoria perustuu siihen uskoon, että jokainen uusi
muunnos ja lopulta jokainen uusi laji saa alkunsa ja pysyy elossa
jonkun edun vuoksi, joka sillä on muiden kilpailijainsa rinnalla ja
että tästä välttämättä on seurauksena vähemmän suosittujen muotojen
sukupuuttoon-häviäminen. Samoin on kotieläintemme ja viljelyskasviemme
laita; kun uusi ja hieman parempi muunnos on syntynyt, syrjäyttää se
aluksi vähemmän jalostuneet muunnokset lähiseudulla; kun se on
kehittynyt vielä paljon paremmaksi, leviää se kauemmaksikin ja valtaa,
kuten lyhytsarvinen nautakarjamme on tehnyt muiden rotujen paikan
muilla seuduilla. Näin uusien muotojen ilmestyminen ja vanhojen, sekä
luonnollisesti että keinotekoisesti syntyneiden, häviäminen, on
yhteydessä toistensa kanssa. Kukoistavissa ryhmissä on uusien, vissin
ajan kuluessa syntyneiden lajimuotojen lukumäärä todennäköisesti ollut
suurempi kuin sukupuuttoon hävinneiden vanhojen lajimuotojen. Mutta me
tiedämme, ettei lajien luku ole ainakaan myöhäisempinä geologisina
aikakausina lisääntynyt määrättömästi, joten voimme olettaa, mitä
myöhäisempiin aikoihin tulee, uusien muotojen syntymisen aikaansaaneen,
että jotenkin yhtä suuri määrä vanhoja on kuollut sukupuuttoon.
Aikaisemmin olemme selittäneet ja esimerkeillä osottaneet, että
kilpailun yleensä täytyy olla ankarin niiden muotojen välillä, jotka
ovat kaikissa suhteissa hyvin toistensa kaltaisia.
Lajin parantuneet ja toisintuneet jälkeläiset aikaansaavat siis yleensä
kantalajin häviämisen; ja jos jostakin lajista on kehittynyt useita
uusia muotoja, ovat tämän lajin läheisimmät sukulaiset, s.o. saman
suvun muut lajit, suurimmassa sukupuuttoon-häviämisen vaarassa. Näin
siis joukko uusia lajeja, jotka polveutuvat yhdestä lajista, s.o. uusi
suku, syrjäyttää vanhan, samaan heimoon kuuluvan suvun. Mutta usein on
myös täytynyt tapahtua niin, että uusi laji on vallannut paikan
joltakin toiseen ryhmään kuuluvalta lajilta ja aiheuttanut sen
sukupuuttoon-häviämisen. Jos onnellisesta valloittajasta on kehittynyt
useita sukulaismuotoja, täytyy useiden muotojen luovuttaa niille
paikkansa; ja nämä ovat yleensä sukulaismuotoja joita haittaa yhteinen
huonommuus. Mutta kuulukootpa ne lajit, jotka ovat luovuttaneet
paikkansa toisintuneille ja parantuneille lajeille, joko samaan tai eri
ryhmään, säilyy kuitenkin usein muutamia häviölle joutuneen suvun
jäseniä pitkät ajat, koska ne ovat soveltuneet johonkin erikoiseen
elämäntapaan tai koska ne elävät etäisellä ja eristetyllä
asuinpaikalla, jossa ne pelastuvat ankarasta taistelusta. Niinpä
Australian vesissä elää muutamia suuren, sekundari-ajan kerrostumissa
tavattavan kotilosuvun, Trigonian, lajeja; ja meidän suolattomissa
vesissämme elää vielä muutamia suuren ja miltei sukupuuttoon kuolleen
ganoidisen (kiillesuomuisten) kalaryhmän jäseniä. Jonkin ryhmän
täydellinen sukupuuttoon häviäminen tapahtuu siis yleensä hitaammin
kuin sen syntyminen.
Mitä kokonaisten heimojen ja lahkojen näennäisesti äkilliseen
häviämiseen tulee, kuten esim. Trilobiittien häviämiseen paleozoisen
kauden lopulla ja ammoniittien sekundarikauden lopulla, on muistettava,
että, kuten jo on mainittu, toisiaan seuraavia muodostumia
todennäköisesti erottaa pitkä väliaika. Sitäpaitsi, kun äkkiä maahan
siirtynyt tai nopean kehityksen kautta syntynyt monilukuinen ryhmä
uusia lajeja on vallannut jonkin alueen, ovat monet vanhemmat lajit
nähtävästi yhtä nopeasti hävinneet, ja ne muodot, jotka näin ovat
väistyneet toisten tieltä, lienevät yleensä olleet sukulaismuotoja,
joita on nähtävästi haitannut jokin yhteinen huonommuus.
Se tapa, millä yksityiset lajit ja kokonaiset lajiryhmät häviävät
sukupuuttoon, näyttää siis minusta hyvin soveltuvan yhteen
luonnollisen valinnan teorian kanssa. Meidän ei ole kummasteltava
sukupuuttoon-kuolemista. Pikemmin meidän tulisi kummastella sitä, että
itsekylläisyydessämme kuvittelemme käsittävämme niitä monimutkaisia
asianhaaroja, joista kunkin lajin olemassa-olo riippuu. Jos
hetkeksikään unohdamme, että jokainen laji pyrkii lisääntymään
määrättömästi ja että tätä lisääntymistä aina ehkäisee jokin seikka,
jonka kumminkin harvoin havaitsemme, jää koko luonnon talous meille
aivan hämäräksi. Vasta kun voimme varmasti sanoa, miksi tämä laji on
runsaslukuisempi kuin tuo tai miksi tämä laji, mutta ei tuo, voidaan
saada kotiutumaan johonkin tiettyyn maahan -- vasta silloin meillä on
oikeus kummastella sitä, ettemme voi selittää jonkin erikoisen lajin
tai lajiryhmän sukupuuttoon-kuolemisen syytä.