Luokaamme nyt silmäys rikkaimpiin geologisiin kokoelmiimme. Kuinka
mitättömän vähän nähtävyyksiä ne meille tarjoovatkaan! Että kokoelmamme
ovat vaillinaiset, sen myöntää jokainen. Meidän ei koskaan tulisi
unohtaa sitä, mitä etevä paleontologi Edward Forbes on lausunut: että
hyvin monet kivettyneet lajit ovat meille tunnettuja ainoastaan
yksityisten särkyneiden kappaleiden tai muutamien harvojen samalta
paikalta kerättyjen kappaleiden perustalla. Ainoastaan pieni osa maan
pintaa on geologisesti tutkittu eikä ainoatakaan osaa siitä
tarpeellisella huolellisuudella, kuten jokavuotiset Europassa tehdyt
tärkeät löydöt todistavat. Ei mikään kokonaan pehmeä elimistö voi
säilyä. Kotilot ja luut mätänevät maatessaan merenpohjalla, jolle ei
laskeudu mitään lietettä. Olemme arvattavasti aivan väärässä, jos
oletamme että lietettä laskeutuu koko merenpohjalle kylliksi nopeasti,
jotta se voisi haudata ja säilyttää fossiliset jäännökset. Suunnattoman
laajoilla aloilla valtamerta osottaa veden sininen väri sen puhtauden.
Monet tunnetut tapaukset, joissa jotakin muodostumaa tasaisesti peittää
myöhempi, äärettömän pitkän väliajan kuluttua muodostunut kerros,
alemman muodostuman osottamatta mitään kulutuksen merkkejä, näyttävät
olevan selitettävissä ainoastaan siten, että merenpohja usein pitkät
aikakaudet pysyy aivan muuttumattomana. Ne jäännökset, jotka
hautautuvat hiekkaan tai soraan, liukenevat kerrosten kohottua pinnalle
läpivaluvan hiilihappopitoisen sadeveden vaikutuksesta. Jotkut niistä
monenlaatuisista eläimistä, jotka elävät rannikoilla nousu- ja
pakoveden välimailla, näyttävät harvoin säilyvän. Niinpä eri
Chthamalinoe-lajit (eräs kiinni-istuvien siimajalkaisten alaheimo)
peittävät kallioita kaikkialla maailmassa lukemattomin joukoin; ne ovat
kaikki rannikko-eliöitä, lukuunottamatta erästä Välimeren-lajia,
joka asustaa syvässä vedessä, ja tämä on löydetty kivettyneenä
Sisiliasta, jotavastoin ei mitään muuta lajia ole löydetty mistään
tertiarimuodostumasta, vaikka tiedetään Chthamalus-suvun eläneen
liitukaudella. Vihdoin ovat monet suuret kerrostumat, jotka ovat
vaatineet äärettömän pitkän ajan kasautuakseen, aivan tyhjät
kivettymistä meidän voimatta havaita syytä tähän. Omituisimpia
esimerkkejä tästä on Flysch-muodostuma, joka saviliuskeesta ja
hiekkakivestä kokoonpantuna ulottuu usein kuudenkin tuhannen jalan
syvyisenä ja ainakin 300 engl. penikulman pituisena Wienistä Sveitsiin.
Vaikka tämä laaja muodostuma on erittäin tarkoin tutkittu, ei siitä ole
löydetty mitään kivettymiä, lukuunottamatta harvoja kasvijäännöksiä.
Mitä sekundari- ja palaiozoisen ajan maa-eliöihin tulee, on tarpeetonta
huomauttaa todisteiden olevan äärettömän katkonaisia. Viime aikoihin
saakka ei esim. ole tunnettu ainoatakaan kumpaankaan näistä äärettömän
pitkistä aikakausista kuuluvaa maakotiloa, lukuunottamatta erästä
lajia, jonka Sir Lyell ja toht. Dawson löysivät Pohjois-Amerikan
kivihiilikerroksista; nyttemmin on kuitenkin maakotiloita löydetty
lias-muodostumasta. Mitä imettäväisten jäännöksiin tulee, osottaa
silmäys Lyellin käsikirjassa julkaistuun tauluun paljon paremmin kuin
sivumäärät yksityiskohtaisia tietoja, kuinka satunnaista ja harvinaista
niiden säilyminen on. Niiden harvinaisuus ei olekaan hämmästyttävää
katsoen siihen, kuinka suuri suhteellinen määrä tertiari-ajan
imettäväisten luita on löydetty joko luolista tai suolattoman veden
kerrostumista ja ettei tunneta ainoatakaan sekundari- tai palaiozoisten
muodostumien aikaista luolaa tai suolattoman veden kerrostumaa.
Mutta geologian kertomuksen epätäydellisyyteen on sitäpaitsi olemassa
eräs paljon tärkeämpi syy kuin mikään edellisistä, nimittäin se, että
eri kerrostumia erottavat toisistaan äärettömän pitkät väliajat. Tätä
mielipidettä ovat pontevasti kannattaneet monet geologit ja
paleontologit, jotka kuten E. Forbes eivät ensinkään usko lajien
muuttumista. Kun näemme muodostumat kuvattuina tauluissa tai kun
tarkastamme niitä luonnossa, on meidän vaikeata olla uskomatta, että ne
välittömästi seuraavat toisiaan. Mutta me tiedämme esim. Sir R.
Murchison'in suuresta Venäjää koskevasta teoksesta, mitä ammottavia
aukkoja tuossa maassa on toistensa päälle kasautuneiden kerrosten
välillä; sama on laita Pohjois-Amerikassa ja monissa muissa osissa
maailmaa. Etevinkään geologi, jonka huomio olisi rajottunut yksinomaan
jompaankumpaan näistä laajoista alueista, ei voisi ensinkään aavistaa,
että aikakausina, jolloin hänen omassa maassaan ei ole muodostunut
mitään kerrostumia, on muualla maailmassa kasautunut suuret määrät
sedimenttiä, joka kätkee poveensa uusia ja erikoisia elämänmuotoja. Ja
jos kullakin eri alueella tuskin voidaan muodostaa mitään käsitystä sen
ajan pituudesta, joka on kulunut toisiaan seuraavien muodostumien
kasautumisen välillä, voimme otaksua ettei aikaa missään voida
varmuudella määrätä. Lukuisat ja suuret muutokset toisiaan
seuraavien muodostumien mineralogisessa kokoonpanossa, jotka
tavallisesti edellyttävät suuria muutoksia niitä ympäröivien seutujen
maantieteellisessä muodossa, joista sedimentti on peräisin, pitävät
yhtä sen otaksuman kanssa, että eri muodostumien välit edustavat
suunnattoman pitkiä ajanjaksoja.
On luullakseni selitettävissä, miksi geologiset muodostumat ovat
jokaisessa seudussa miltei aina katkonaisia, s.o. eivät seuraa toisiaan
tarkassa järjestyksessä. Tutkiessani useiden satojen engl. penikulmien
pituudelta Etelä-Amerikan rannikkoja, jotka verraten myöhäisinä aikoina
ovat kohonneet satoja jalkoja, pisti ennen muuta silmääni se seikka,
etten tavannut mitään myöhäisiä maatumia, jotka olisivat olleet
kylliksi laajalle ulottuvia säilyäkseen edes lyhyen geologisen
aikakauden. Pitkin länsirannikkoa, jolla asustaa omituinen
merieläimistö, ovat tertiarimaatumat niin heikosti kehittyneitä,
etteivät ne luultavasti tule kaukaiseen tulevaisuuteen säilyttämään
mitään kertomusta toisiaan seuraavista erikoisista merieläimistöistä.
Jos hiukan mietimme asiaa, selvenee meille, miksei Etelä-Amerikan
kohoavalla länsirannikolla missään tapaa laajalle ulottuvia
muodostumia, jotka kätkisivät poveensa myöhäisen tertiari-ajan
jäännöksiä, vaikka sinne aikojen kuluessa on täytynyt laskeutua
runsaasti lietettä, päättäen siitä, että rantakalliot ovat tavattomasti
kuluneet ja mereen laskee mutaisia virtoja. Selitys on epäilemättä se,
että littoraliset ja sublittoraliset kerrostumat myötäänsä kuluvat
pois, niin pian kuin ne maan hitaan, vähitellen tapahtuvan nousun
johdosta ovat joutuneet aallokon vaikutuksen alaisiksi.
On luultavaa, että pohjalle laskeutuvan lietteen täytyy muodostaa hyvin
paksuja, kiinteitä ja laajalle ulottuvia maatumia, jotta nämä voisivat
kestää aaltojen lakkaamatonta hivutusta heti maan kohottua ja
myöhempinä maanpinnan laskeutumis- ja kohoamiskausina, samoinkuin myös
myöhempää ilmastollista kulutusta. Sellaisia paksuja ja laajoja
sedimenttikerrostumia voi syntyä kahdella tavalla. Niitä voi
muodostua joko meren syvimmissä syvyyksissä, missä elämänmuodot eivät
ole niin lukuisia kuin matalammassa vedessä, joten ne kohottuaan
antavat ainoastaan vaillinaisen kuvan ympäristön elimistöistä
kerrostumiskaudella, tai voi sedimenttiä laskeutua matalalle pohjalle
kuinka paksuja ja laajoja kerrostumia tahansa, jos pohja alinomaa
hitaasti laskeutuu. Jälkimäisessä tapauksessa, niinkauan kuin pohja
laskeutuu jotenkin samassa suhteessa kuin sedimenttiä kasautuu, pysyy
meri matalana ja siis suotuisana olinpaikkana monille ja vaihteleville
muodoille, joten voi syntyä kivettymistä rikas muodostuma, joka
pinnalle kohottuaan on kylliksi paksu kestääkseen suurta kulutusta.
Olen vakuutettu siitä, että miltei kaikki vanhat ja suurimmalta
osaltaan kivettymistä rikkaat muodostumat ovat muodostuneet
laskeutumiskausina. Sen jälkeen kuin vuonna 1845 esitin mielipiteeni
tästä asiasta, olen seurannut geologian alalla tapahtunutta edistystä
ja hämmästyksellä havainnut, kuinka tiedemiehet tutkiessaan jotakin
erikoista muodostumaa, ovat toinen toisensa jälkeen, tulleet siihen
johtopäätökseen, että kyseessä-oleva muodostuma on syntynyt
laskeutumiskaudella. Lisäksi tahdon mainita, että yksi ainoa vanha
tertiarimuodostuma Etelä-Amerikan länsirannikolla, joka on ollut
kylliksi vahva kestääkseen tähänastisen kulutuksen, mutta joka tuskin
on säilyvä kaukaiseen geologiseen tulevaisuuteen saakka, on kerrostunut
merenpohjan aletessa, siten saavuttaen huomattavan paksuuden. Kaikki
geologiset tosiasiat kertovat meille selvästi, että jokaisella alueella
on tapahtunut lukuisia maankohoamisia ja laskeutumisia ja nämä
pinnanhuojumiset ovat nähtävästi kohdanneet laajoja alueita.
Kivettymistä rikkaita muodostumia, jotka ovat olleet kyllin vahvoja ja
laajoja kestääkseen vastaisen kulutuksen, on siis kerrostunut laajoille
aloille laskeutumiskausina, mutta ainoastaan siellä, missä sedimenttiä
laskeutui siksi runsaasti, että meri pysyi matalana ja että jäännökset
hautautuivat, ennenkuin ne olivat ehtineet mädätä. Jos sitävastoin
meren pohja pysyi kohdallaan, ei matalille paikoille, jotka ovat
eliöille suotuisimpia, voinut laskeutua _paksuja_, kerrostumia. Vielä
vähemmin saattoi näin tapahtua maan vuorottaisen laskeutumisen ja
kohoomisen aikoina; eli tarkemmin sanoen, ne kerrostumat, jotka
laskeutumisen aikana kasautuivat, hävisivät tavallisesti kohottuaan
pinnalle ja jouduttuaan alttiiksi rannikkoa huuhtelevien aaltojen
kulutukselle.
Nämä huomautukset koskevat etupäässä littoralisia ja sublittoralisia
kerrostumia. Kun on kysymyksessä avara ja matala merialue, kuten suuri
osa Itä-Intian saaristoa, jossa veden syvyys vaihtelee 30:stä 40:een
tai 60:een syleen, on pohjankohoamisen aikana saattanut kerrostua laaja
muodostuma, joka hitaasti kohotessaan ei kumminkaan ole kärsinyt suurta
kulutusta. Mutta muodostuman paksuus ei voi olla suuri, sillä pohjan
kohoamisen vuoksi sen täytyy olla pienempi kuin se syvyys, missä se
syntyi. Kerrostuma ei myöskään voi olla taajaan pakkautunut eikä päällä
olevien kerrosten peittämä, joten ilmastollinen kulutus ja meren
aaltojen hivutus vastaisten pinnanhuojumisten aikana voi sen helposti
hävittää. Hopkins on kumminkin arvellut, että jos joku alueen osa
kohoamisen jälkeen uudelleen laskeutuisi, ennenkuin kulutus on sen
hävittänyt, voisi kohoamisen aikana muodostunut ohutkin kerrostuma
peityttyään uusien suojelevien kerrostumien alle säilyä pitkät ajat.
Hopkins lausuu myös sen arvelun, että sedimenttikerrokset, joiden
ulottuvaisuus vaakasuoraan suuntaan on ollut melkoinen, ovat harvoin
kokonaan hävinneet. Mutta kaikki geologit, lukuunottamatta niitä
harvoja, jotka uskovat että nykyiset liuskeemme ja plutoniset kalliomme
muinoin muodostivat maapallon alkuperäisen ytimen, myöntävät että
jälkimäisiä kallioita peittävät kerrokset ovat äärettömän laajoilta
aloilta kuluneet pois. Sillä on tuskin mahdollista, että sellaiset
kalliot olisivat tiivistyneet ja kiteytyneet, jos ne olisivat olleet
peittämättömiä. Mutta jos metamorfinen vaikutus tapahtui valtamerien
syvyyksissä, ei se kerros, joka muinoin suojeli kalliota, saattanut
olla paksu. Jos myönnämme, että gneissin, graniitin, dioriitin y.m.
muinoin täytyi olla niitä peittävän kerroksen alla, kuinka voimme
selittää, että monilla kohdin maapalloa näemme laajoilla alueilla näitä
vuorilajeja paljaina, jollemme oleta, että ne ovat sittemmin täydelleen
paljastuneet kaikista päällä olevista kerroksista? Että on olemassa
laajoja tällaisia alueita, on epäilemätöntä. Humboldtin kuvauksen
mukaan on Parimen graniittialue vähintäin yhdeksäntoista kertaa
Sveitsin kokoinen. Boue värittää kartassaan erään tällaisten
vuorilajien muodostaman alueen Amazonvirran eteläpuolella yhtä suureksi
kuin Espanjan, Ranskan, Italian, osan Saksaa ja Brittein saarten
muodostama alue on yhteensä. Tätä aluetta ei ole tarkoin tutkittu,
mutta matkailijain yhtäpitävistä kertomuksista päättäen graniittialue
on hyvin laaja. Niinpä von Eschwege esittää näistä kallioista
yksityiskohtaisen läpileikkauksen, joka ulottuu Rio Janeirosta 260
maantieteellistä penikulmaa sisämaahan suorana viivana. Minä matkustin
150 penikulmaa toiseen suuntaan enkä nähnyt mitään muuta kuin
graniittimaisia vuorilajeja. Olen tarkastellut lukuisia kivinäytteitä,
joita oli kerätty pitkin koko rannikkoa Rio Janeiron läheisyydestä La
Platan suuhun saakka -- 1,100 maantieteellisen penikulman matkalta --
ja ne kuuluivat kaikki tähän ryhmään. Sisämaassa pitkin Plata-virran
koko pohjoisrantaa näin myöhäisten tertiarikerrosten ohella ainoastaan
pienen kappaleen lievästi metamorfista kalliota, joka olisi
saattanut muodostaa osan graniittimaisia vuorilajeja peittävistä
kerroksista. Kääntäkäämme katseemme meille hyvin tunnettuun seutuun,
Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, sellaisena kuin tuo seutu on esitetty
professori H.D. Roger'in oivallisessa kartassa. Olen arvioinut eri
vuorilajialueiden suuruuden leikkaamalla ne irti kartasta ja
punnitsemalla paperin ja olen havainnut, että metamorfiset
(lukuunottamatta "puoli-metamorfisia") ja graniittimaiset vuorilajit
ovat suhteessa 19:12,5 kaikkiin uudempiin palaiozoisiin muodostumiin
yhteensä. Monilla seuduilla huomattaisiin metamorfisten ja
graniittimaisten vuorilajien ulottuvan paljon laajemmalle kuin miltä
näyttää, jos poistettaisiin kaikki sedimentariset kerrokset, jotka
epätasaisesti lepäävät niiden päällä ja jotka eivät ole voineet
muodostaa osaa siitä alkuperäisestä verhosta, jonka alla ne
kiteytyivät. On siis todennäköistä että muutamissa maapallon osissa
kokonaiset muodostumat ovat täydelleen kuluneet pois, niin ettei niistä
ole jäänyt tähteitäkään jälelle.
Eräästä seikasta on ohimennen huomautettava. Kohoamiskausina laajenee
usein maan ja sen lähellä olevien vedenalaisten matalikkojen pinta-ala
ja siten muodostuu usein uusia olinpaikkoja, jotka kuten aikaisemmin on
selitetty, ovat suotuisia uusien muunnosten ja lajien syntymiselle;
mutta sellaisina aikakausina tavallisesti syntyy aukkoja geologian
kertomukseen. Laskeutumiskausina asutun alueen pinta-ala ja asukasten
luku sen sijaan vähenee (paitsi mannermaan rannoilla, kun se äskettäin
on pirstoutunut saaristoksi) ja sen johdosta syntyy vain harvoja uusia
muunnoksia tai lajeja, vaikka sukupuuttoon kuoleminen onkin suuri. Ja
juuri tällaisina laskeutumiskausina ovat kivettymistä rikkaimmat
muodostumat kerrostuneet.
MIKSI EI MISSÄÄN YKSITYISESSÄ MUODOSTUMASSA TAVATA LUKUISIA
SIIRTYMÄMUOTOJA.
Ottaen huomioon edellisessä esitetyt eri asianhaarat ei voi epäillä,
että geologian kertomus on kokonaisuudessaan äärettömän epätäydellinen.
Mutta jos rajotamme huomiomme yhteen ainoaan erikoiseen muodostumaan,
käy paljon vaikeammaksi käsittää, miksi emme siitä löydä läheisesti
toisiinsa liittyviä muunnoksia, jotka liittäisivät toisiinsa aikakauden
alussa ja lopussa eläneet lajit. Tunnemme eräitä sellaisia tapauksia,
joissa samasta lajista esiintyy muunnoksia muodostuman ala- ja
yläosassa. Niinpä Trautschold mainitsee joukon esimerkkejä
ammoniiteistä ja Hilgendorf on esittänyt erään sangen merkillisen
tapauksen, kymmenen toisiinsa asteittaisesti liittyvän Planorbis
multiformis lajin muunnoksen löydön Sveitsissä erään suolattoman veden
muodostuman toisiaan seuraavista kerroksista. Vaikka jokaisen
muodostuman kerrostuminen kieltämättä on vaatinut äärettömän monia
vuosia, voimme mainita eräitä syitä siihen, miksi ei kukin muodostuma
tavallisesti sisällä asteittaista sarjaa välimuotoja, jotka
liittäisivät toisiinsa aikakauden alussa ja lopussa eläneet lajit.
Kuitenkaan en voi panna kovin suurta painoa seuraavassa esitettäviin
asianhaaroihin.
Vaikka jokainen muodostuma voi käsittää hyvin pitkän jonon vuosia, on
jokaisen muodostuman kerrostumisaika todennäköisesti lyhyt siihen
aikaan verraten, jonka lajin muuttuminen toiseksi vaatii. Tiedän, että
kaksi paleontologia, joiden mielipiteille on annettava suuri arvo,
Bronn ja Woodward, arvelevat kunkin muodostuman keski-iän olevan kaksi
tai kolme kertaa niin pitkä kuin lajinomaisten muotojen keski-ikä.
Mutta minusta tuntuu siltä, että on olemassa voittamattomia vaikeuksia,
jotka tekevät mahdottomaksi päättää mitään varmaa tästä asiasta. Kun
näemme jonkun lajin ensi kerran esiintyvän jonkin muodostuman keskellä,
emme suinkaan saa vielä tästä päättää, ettei sitä ole ennen muualla
ollut olemassa. Samoin, jos havaitsemme lajin katoavan ennenkuin
viimeiset kerrokset ovat kasautuneet, emme saa olettaa sen silloin
kuolleen sukupuuttoon. Me unohdamme, kuinka pieni Europan pinta-ala on
verrattuna muuhun maailmaan, eivätkä saman muodostuman eri kerrokset
kaikkialla Europassakaan aivan tarkalleen vastaa toisiaan.
Voimme varmuudella päättää, että kaikenlaisten merieläinten joukossa on
tapahtunut paljon ilmastollisten ja muiden muutosten aiheuttamia
siirtymisiä uusille alueille, ja kun näemme jonkin lajin ensi kerran
ilmaantuvan jossakin muodostumassa, on todennäköistä, että se on
siirtynyt alueelle muualta. Niinpä on tunnettua, että eräät lajit
esiintyvät jonkunverran aikaisemmin Pohjois-Amerikan kuin Europan
palaiozoisissa kerroksissa, koska niiden siirtyminen Amerikan meristä
Europan meriin nähtävästi on vaatinut aikaa. Tutkittaessa myöhäisempiä
kerrostumia maapallon eri osissa on kaikkialla havaittu sellaista, että
jotkut vielä elävät lajit ovat yleisiä jossakin kerrostumassa, mutta
ovat kuolleet sukupuuttoon ympäröivästä merestä, tai päinvastoin, että
jotkut lajit ovat runsaslukuisia läheisessä meressä, mutta harvinaisia
tai kokonaan puuttuvat kyseessä olevasta kerrostumasta. On erittäin
opettavaista tarkata Europan asukasten joukossa todettujen jääkaudella
tapahtuneiden siirtymisten määrää, kaudella, joka muodostaa ainoastaan
osan kokonaisesta geologisesta aikakaudesta, ottaen samalla lukuun
maanpinnan muutokset, ilmaston perinpohjaisen muuttumisen ja pitkän
ajan, jotka jääkausi käsittää. On kumminkin epäiltävää, tokko missään
maapallon osassa _kivettyneitä jäännöksiä sisältävien_ sedimentaristen
kerrostumien kasvaminen jatkui samalla alueella koko tämän aikakauden
kuluessa. Ei esim. ole luultavaa, että sedimenttiä laskeutui koko tämän
aikakauden kuluessa Mississippin suistomaan seuduille sellaisiin
syvyyksiin, joissa meri-eliöt parhaiten viihtyvät, sillä me
tiedämme, että muissa Amerikan osissa tällä aikakaudella tapahtui
suuria maantieteellisiä muutoksia. Ja geologi, joka kaukaisessa
tulevaisuudessa tutkii näitä kerroksia, voi helposti johtua tekemään
sen johtopäätöksen, että hautautuneiden kivettymien keskimääräinen
elinaika on ollut jääkautta lyhempi, vaikka se todellisuudessa on ollut
paljoa pitempi, koska se ulottuu jääkautta aikaisemmasta ajasta
nykypäiviin saakka.
Jotta olisi syntynyt täydellinen astesarja saman muodostuman ylä- ja
alakerroksiin hautautuneiden muotojen välille, olisi kerrostuman
täytynyt yhtämittaisesti kasvaa pitkän aikakauden kuluessa, riittävän
pitkän, vastatakseen hidasta muuntumista. Kerrostuman täytyisi
siis olla hyvin paksu ja muuttuvien lajien olisi täytynyt elää
samassa seudussa koko ajan. Mutta olemme jo nähneet, että paksu,
kauttaaltaan kivettymiä-sisältävä muodostuma voi kerrostua ainoastaan
laskeutumiskautena; ja jotta syvyys pysyisi jokseenkin samana, mikä on
välttämätöntä, jotta samat merilajit voisivat elää samalla alueella,
täytyisi laskeutuneen sedimenttimäärän jotenkin vastata pohjan
laskeutumista. Mutta maan laskeutuessa saattaa se alue, josta
sedimentti on peräisin, helposti vaipua ja siten voi sedimentin määrä
vähentyä, pohjan laskeutumisen edelleen jatkuessa. Itse asiassa lienee
hyvin harvinainen sattuma, että sedimenttimäärä jotenkin vastaa
pohjanlaskeutumista, sillä useampi kuin yksi paleontologi on tehnyt sen
havainnon, että hyvin paksut kerrostumat ovat tavallisesti köyhät
organisista jäännöksistä, paitsi ylä- tai alarajoillaan.
Näyttää siltä, ettei mikään yksityinen muodostuma, yhtä vähän kuin
jossakin maassa tavattava koko muodostumasarjakaan, ole yhtäjaksoisesti
kerrostunut. Kun näemme, kuten usein on laita, jonkun muodostuman,
jonka kerrokset ovat hyvin erilaista mineralogista kokoonpanoa, voimme
täydellä syyllä otaksua, että kerrostuminen on ollut enemmän tai
vähemmän katkonaista. Eikä jonkun muodostuman tarkinkaan tutkiminen
anna meille mitään käsitystä siitä, kuinka pitkä aika sen
kerrostumiseen on kulunut. Voisimme mainita useita esimerkkejä vain
muutaman jalan paksuisista kerroksista, joita muualla vastaavat
tuhansien aikojen paksuiset muodostumat, joiden kasautumiseen on
täytynyt mennä äärettömän pitkä aika. Eikä kukaan, jolle tämä seikka
olisi tuntematon, voisi aavistaa kuinka pitkää aikakautta tuo ohuempi
muodostuma edustaa. Voisimme myös mainita monia tapauksia, joissa
jonkin muodostuman alakerrokset ovat kohonneet, kuluneet ja vajonneet
ja sitten uudelleen joutuneet saman muodostuman ylempien kerrosten
peittoon -- tapauksia, jotka osottavat kuinka pitkiä, mutta kumminkin
helposti huomaamatta jääviä väliaikoja sen kerrostumisessa on ollut.
Toisissa tapauksissa todistavat suuret kivettyneet puut, jotka vielä
seisovat pystyssä kasvuasennossaan, meille selvää selvemmin monista
pitkistä väliajoista ja kerrostumisen kestäessä tapahtuneista
pinnanmuutoksista, joita ei olisi voinut aavistaa, jolleivät puut olisi
säilyneet. Niinpä Sir C. Lyell ja toht. Dawson löysivät Uudessa
Skotlannissa 1400 jalan syvyisiä kivihiilikerroksia, joissa vanhat
puiden juuria sisältävät kerrokset olivat kuudellakymmenelläkahdeksalla
eri korkeudella. Kun samaa lajia tavataan muodostuman ala-, keski- ja
yläosissa, on siis todennäköistä, ettei se ole elänyt samalla paikalla
koko kerrostumiskautta, vaan kadonnut ja uudelleen ilmaantunut, kenties
useita kertoja, saman geologisen aikakauden kuluessa. Jos siis laji
suuresti muuttuisi jonkin geologisen muodostuman kerrostuessa, ei kukin
kerros sisältäisi kaikkia niitä hienovivahteisia välimuotoja, joiden
teoriamme mukaan on täytynyt olla olemassa, vaan äkillisiä, joskin
lieviä muodonmuutoksia.
On tärkeätä muistaa, ettei luonnontutkijalla ole mitään kultaista
sääntöä, jonka avulla hän voisi erottaa lajit muunnoksista.
Luonnontutkijat myöntävät että jokainen laji on hieman muuntelevainen,
mutta kun he huomaavat kahden muodon välillä suurempaa eroavaisuutta,
pitävät he molempia lajeina, jolleivät he voi liittää niitä toisiinsa
mitä hienoimpien asteittaisten välimuotojen välityksellä. Ja tällaisia
välimuotoja voimme harvoin toivoa tapaavamme jossakin geologisessa
kerroksessa. Olettakaamme kaksi lajia B ja C ja kolmas muoto A, joka
tavataan vanhemmassa alla olevassa kerroksessa. Vaikka A olisikin B:n
ja C:n täydellinen välimuoto, pidettäisiin sitä yksinkertaisesti
kolmantena erikoisena lajina, jollei sitä voitaisi liittää
jompaankumpaan tai kumpaankin lajiin läheisesti toisiinsa liittyvien
välimuotojen välityksellä. Älkäämme myöskään unohtako että A, kuten on
aikaisemmin selitetty, saattaa olla B:n ja C:n todellinen kantamuoto,
mutta ettei sen siltä välttämättä tarvitse joka suhteessa olla niiden
tarkka välimuoto. Me saattaisimme siis löytää kantalajin ja sen
toisintuneita jälkeläisiä saman muodostuman ala- ja yläkerroksista,
mutta jollemme löytäisi lukuisia siirtymä-asteita, emme voisi huomata
niiden veriheimolaisuutta ja pitäisimme niitä sen vuoksi eri lajeina.
On yleisesti tiettyä, kuinka tavattoman pieniin eroavaisuuksiin monet
paleontologit ovat perustaneet lajijaotuksensa. Ja he ovat tähän sitä
kärkkäämpiä, jos yksilöt ovat peräisin saman muodostuman eri
kerroksesta. Jotkut kokeneet kotiloiden tutkijat alentavat nyt
muunnosten arvoon monet muodot, joita D'Orbigny y.m. ovat pitäneet aito
lajeina. Ja tämäkin antaa meille jonkimmoisen todistuksen muutoksista,
joita meidän teoriamme mukaan pitäisi löytää. Myöhäisemmät
tertiarikerrostumat kätkevät monia kotiloita, joita luonnontutkijain
enemmistö pitää samoina kuin nykyiset lajit; mutta jotkut etevät
luonnontutkijat, kuten Agassiz ja Pictet, väittävät kaikkien näiden
tertiarilajien olevan nykyisistä eroavia lajeja, joskin he myöntävät
erotuksen hyvin vähäiseksi. Jollemme siis usko, että mielikuvitus on
johtanut nämä etevät luonnontutkijat harhaan ja että nämä myöhäiset
tertiarilajit eivät todella osota minkäänlaisia eroavaisuuksia
vastaavista elävistä lajeista, tai jollemme vastoin useimpien
luonnontutkijain arvelua oleta, että kaikki nämä tertiarilajit todella
selvästi eroavat nykyisistä, on meillä tässä todistus edellyttämiemme
lievien muunteluiden yleisyydestä. Jos luomme katseemme pitempiin
ajanjaksoihin, saman suuren muodostuman toisiaan seuraaviin eri
kerroksiin, havaitsemme että niihin hautautuneet kivettymät, vaikka
niitä yleensä pidetään eri lajeina, kumminkin ovat paljon läheisempää
sukua toisilleen kuin ne lajit, jotka ovat löydetyt toisistaan
etäämpänä olevista muodostumista. Tässäkin meillä siis on varma
todistus muutoksista teoriamme edellyttämään suuntaan. Viimemainittuun
seikkaan palaan kumminkin uudelleen seuraavassa luvussa.
Mitä sellaisiin eläimiin ja kasveihin tulee, jotka lisääntyvät nopeasti
eivätkä paljoa vaeltele, on syytä otaksua, kuten aikaisemmin olemme
nähneet, että niiden muunnokset aluksi ovat paikallisia ja etteivät
sellaiset paikalliset muunnokset leviä laajalle eivätkä syrjäytä
kantamuotojaan, ennenkuin ne ovat jossakin suhteessa melkoisesti
muuntuneet ja täydellistyneet. Tämän johdosta on vähän toiveita siitä,
että jossakin seudussa olevasta muodostumasta löytyisivät joidenkin
kahden muodon kaikki aikaisimmat siirtymä-asteet, sillä oletammehan
toisiaan seuraavien muunteluiden olleen paikallisia ja rajottuneen
tietylle alalle. Useimmat merieläimet ovat levinneet laajalle; ja
kasveista olemme nähneet, että ne lajit, joiden levenemisalue on
laajin, osottavat useimmin muunnoksia. On siis todennäköistä, että
kotiloiden ja muiden merieliöiden joukossa ne, joiden levenemisalue on
ollut laajin, ulottuen paljon laajemmalle kuin Europan tunnetut
geologiset muodostumat, ovat useimmin synnyttäneet aluksi paikallisia
muunnoksia ja vihdoin uusia lajeja. Ja tämäkin seikka on omansa
vähentämään sitä mahdollisuutta, että voisimme seurata siirtymä-asteita
jossakin geologisessa muodostumassa.
Tämä on tärkeämpi havainto, joka johtaa samaan tulokseen kuin toht.
Falconer'in äskettäin esittämä väite, että aikakausi, jonka kuluessa
kukin laji oli muuntelun alaisena, on, vaikka se vuosissa laskien onkin
pitkä, luultavasti kuitenkin lyhyt verrattuna siihen, jonka kuluessa
laji pysyi aivan muuttumattomana.
Ei tule unohtaa, että vielä tänä päivänäkin voidaan harvoin, vaikka
tutkijalla olisikin käytettävänään täydellisiä yksilöitä, yhdistää
toisiinsa kaksi muotoa välimuotojen avulla ja siten osottaa ne samaksi
lajiksi, jollei ole kerätty useita yksilöitä useilta paikoilta. Ja
kivettyneihin lajeihin nähden tämä on harvoin mahdollista. Voimme
kenties parhaiten käsittää, kuinka vähän luultavaa on, että voisimme
liittää toisiinsa lajeja lukuisien, hienovivahteisten kivettyneiden
välimuotojen välityksellä, jos kysymme, voivatko geologit joskus
kaukaisessa tulevaisuudessa todistaa, että meidän eri karja-, lammas-,
hevos- ja koirarotumme polveutuvat yhdestä ainoasta vaiko useista eri
kantaroduista; tai voivatko he osottaa, ovatko eräät Pohjois-Amerikan
rannikoilla elävät merikotilot, joita toiset kotiloiden tutkijat
pitävät eri lajeina kuin niiden europalaisia edustajia, toiset taas
ainoastaan muunnoksina, todella muunnoksia vai ovatko ne, kuten
sanotaan, lajinomaisesti eroavia. Tämän voisi tulevaisuuden geologi
ratkaista ainoastaan siinä tapauksessa, että hän löytäisi lukuisia
asteittaisia kivettyneitä välimuotoja. Ja tällainen onnellinen sattuma
olisi sangen epätodennäköinen.
Tiedemiehet, jotka uskovat lajien olevan muuttumattomia, ovat tavan
takaa väittäneet, ettei geologia tarjoa meille mitään yhdistäviä
renkaita. Tämä väite on aivan varmaan väärä, kuten seuraavassa luvussa
saamme nähdä. Sir J. Lubbock on huomauttanut, että "jokainen laji on
yhdistävä rengas muiden sukulaislajien välillä." Jos otamme suvun,
jossa on parikymmentä lajia, nykyisiä ja sukupuuttoon kuolleita, ja
hävitämme neljä viidennestä niistä, ei kukaan epäile, että jäljellä
olevat lajit ovat paljon etäämpänä toisistaan. Jos suvun äärimäiset
lajit sattuvat näin häviämään, joutuu sukukin etäämmäksi muista
läheisistä suvuista. Geologinen tutkimus ei ole paljastanut äärettömän
lukuisien asteiden olemassa-oloa, asteiden, jotka olisivat yhtä
hienovivahteisia kuin olemassa-olevat muunnokset ja liittäisivät
toisiinsa miltei kaikki nykyään elävät ja sukupuuttoon kuolleet lajit.
Mutta tätä me emme voi odottaakaan. Ja kumminkin on tämä seikka
alinomaa tuotu esiin painavimpana vastaväitteenä mielipiteitäni
vastaan.
Maksanee vaivan vielä lyhyesti valaista edellä tehtyjä, geologian
kertomuksen epätäydellisyyttä koskevia huomautuksia eräällä
esimerkillä. Itä-Intian saaristo on jotenkin samankokoinen kuin Europa
Nordkapista Välimereen ja Isosta-Britanniasta Venäjään ja vetää siis
laajuudeltaan vertoja kaikille niille geologisille muodostumille,
joita on tutkittu jonkinmoisella tarkkuudella, lukuunottamatta
Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa tavattavia. Olen täysin yhtä mieltä
Godwin-Austen'in kanssa siitä, että Itä-Intian saaristo, sellaisena
kuin se nykyään on lukuisine suurine saarineen, joita erottavat laajat
ja matalat merenselät, luultavasti vastaa Europan muinaista tilaa,
jolloin useimmat muodostumamme kerrostuivat. Itä-Intian saaristo on
elollisista olennoista rikkaimpia seutuja, mutta jos koottaisiin kaikki
lajit, jotka siellä ovat eläneet, niin kuinka vaillinaisesti ne
sittenkin edustaisivat maapallon luonnonhistoriaa!
Mutta meillä on täysi syy uskoa, että saariston maa-eliöt säilyvät
hyvin epätäydellisesti niissä muodostumissa, joita siellä kerrostuu.
Kerroksiin ei hautaudu monia varsinaisia rannikkoeläimiä tai
alastomilla vedenalaisilla kallioilla eläviä eläimiä, ja soraan tai
hiekkaan hautautuneet eivät säily kaukaisiin aikoihin. Siellä, missä
sedimenttiä ei laskeutunut meren pohjalle tai missä sitä ei laskeutunut
kyllin nopeasti estääkseen elimistöjä mätänemästä, ei ole voinut säilyä
mitään jäännöksiä.
Monenlaisista kivettymistä rikkaita muodostumia, jotka ovat kyllin
paksuja kestääkseen yhtä kauas tulevaisuuteen, kuin sekundari-ajan
muodostumat ovat meistä menneisyydessä, muodostuu saaristossa yleensä
ainoastaan laskeutumiskausina. Näitä laskeutumiskausia erottavat
toisistaan äärettömän pitkät väliajat, joiden kuluessa alue on joko
pysynyt kohdallaan tai kohonnut. Sen kohotessa ovat rannikkoa
huuhtelevat aallot hävittäneet jyrkemmiltä rannoilta kivettymiä
sisältävät muodostumat miltei heti niiden kerrostuttua, kuten nykyään
näemme tapahtuvan Etelä-Amerikan rannikoilla. Ja myöskin saariston
sisällä olevien laajojen ja matalien vesien pohjalle lienee tuskin
voinut kohoamiskausina kerrostua kovinkaan paksuja sedimenttikerroksia
ja nämä voineet peittyä myöhemmillä suojaavilla kerroksilla, niin että
olisi ollut riittäviä takeita niiden säilymisestä hyvin kaukaiseen
tulevaisuuteen. Laskeutumiskausina on elämänmuotojen sukupuuttoon
häviäminen todennäköisesti ollut suuri; kohoamiskausina on ollut paljon
muuntelua, mutta geologiset muistomerkit näiltä kausilta ovat vähemmän
täydelliset.
On epäiltävää, tokko mikään pitkä laskeutumiskausi, joka käsittää koko
saariston tai jonkun osan siitä, ja samanaikainen sedimentin
kerrostuminen kestää _pitemmän_ ajan kuin samat lajimuodot
keskimäärin; ja nämä ehdot ovat välttämättä täytettävät, jotta kaikki
siirtymä-asteet kahden tai useampien lajien välillä säilyisivät.
Jolleivät kaikki sellaiset siirtymä-asteet täydelleen säily, esiintyvät
siirtymämuunnokset ainoastaan yhtä monina uusina, joskin lähisukuisina
lajeina. On myös todennäköistä, että jokaista suurta laskeutumiskautta
ovat keskeyttäneet pinnanhuojumiset ja että lieviä ilmastonmuutoksia on
sattunut noina pitkinä aikakausina; tällaisissa tapauksissa saariston
asukkaat ovat siirtyneet asuinpaikoiltaan eikä missään muodostumassa
ole voinut säilyä aivan yhdenjaksoista kertomusta niiden
toisintumisesta.
Hyvin monet saariston meriasukkaista ovat nyt levinneinä tuhansia
penikulmia ulommaksi sen rajoja; ja analogian nojalla meidän täytyy
uskoa, että etupäässä juuri nämä laajalle levinneet lajit, joskin
ainoastaan muutamat niistä, ovat useimmin tuottaneet uusia muunnoksia.
Muunnokset ovat aluksi paikallisia, mutta jos niillä on jokin
ratkaiseva etevämmyys tai jos ne edelleen toisintuvat ja kehittyvät,
leviävät ne vähitellen ja syrjäyttävät kantamuotonsa. Jos sellaiset
muunnokset ovat palanneet vanhaan kotiseutuunsa, niin koska ne eroavat
entisestä muodostaan miltei yhdenmukaisella, joskin kenties aivan
lievällä tavalla ja koska ne ovat löydetyt saman muodostuman eri
kerroksista, ovat ne monien paleontologien mielestä luettavat uusiksi,
erikoisiksi lajeiksi.
Jos nämä huomautukset sisältävät jonkunverran totta, ei meillä ole
mitään oikeutta odottaa löytävämme geologisista muodostumistamme
ääretöntä määrää noita hienovivahteisia siirtymämuotoja, jotka
teoriamme mukaan ovat yhdistäneet kaikki saman ryhmän entiset ja
nykyiset lajit pitkäksi ja haarautuvaksi elämänketjuksi. Meidän on
ainoastaan etsittävä muutamia renkaita, ja sellaisia me varmaan
löydämmekin -- jotkut niistä toisilleen läheisempää, jotkut etäisempää
sukua. Ja näitä renkaita, olkootpa vaikka kuinka tarkasti toisiinsa
liittyviä, pitävät monet paleontologit eri lajeina, jos ne ovat
löydetyt saman muodostuman eri kerroksista. Mutta minä en olisi
milloinkaan voinut edes aavistaakaan, kuinka köyhä paraiten
säilyneidenkin geologisten kerrosten antama kertomus on, jollei
lukemattomien siirtymämuotojen puuttuminen lajien väliltä, jotka elivät
kunkin muodostuman alku- ja loppukaudella, olisi pannut teoriaani niin
kovalle koetukselle.