Miksi nykyään puuttuu välimuotoja. -- Sukupuuttoon kuolleiden
välittävien muunnosten luonne ja lukumäärä. -- Kuluneen ajan pituus
päättäen kulutuksen (denudationin) ja kerrostumisen nopeudesta. --
Kuluneen ajan pituus vuosissa määrättynä. -- Paleontologisten
kokoelmiemme köyhyys. -- Geologisten muodostumien katkonaisuus. --
Graniittimaisten vuorilajien kulutus. -- Välittävien muunnosten
puuttuminen jokaisesta muodostumasta -- Lajiryhmien äkillinen
ilmaantuminen. -- Niiden äkillinen ilmaantuminen vanhimmissa
tunnetuissa kivettymiä-sisältävissä kerrostumissa. -- Asuttavaksi
soveltuneen maapallon ikä.
Kuudennessa luvussa olen lyhyesti maininnut ne pääasialliset
vastaväitteet, joita voidaan tehdä teoksessani esitettyjä mielipiteitä
vastaan. Useimpia niistä olemme jo käsitelleet. Sangen pulmallisen
vaikeuden tarjoaa lajinomaisten muotojen selväpiirteisyys ja se seikka,
etteivät nämä muodot liity toisiinsa lukemattomien välimuotojen
välityksellä. Osotin syyt. miksei tuollaisia välimuotoja nykyään
yleisesti esiinny sielläkään, missä olosuhteet näyttäisivät siihen
suotuisimmilta, nimittäin laajoilla, eheillä mantereilla, joilla
vallitsevat asteittaisesti vaihtelevat ulkonaiset olosuhteet. Koetin
osottaa, että kunkin lajin elämä on riippuvaisempi muiden jo
selväpiirteisiksi vakaantuneiden elollisten muotojen olemassa-olosta
kuin ilmastosuhteista ja että todella määräävät elinehdot eivät
vaihtele yhtä huomaamattomin vivahduksin kuin lämpö tai kosteus. Koetin
myöskin osottaa, että koska välittävät muunnokset ovat vähälukuisempia
kuin ne muodot, jotka ne liittävät toisiinsa, niin välittävät muodot
yleensä tuhoutuvat ja häviävät sukupuuttoon toisintumisen ja kehityksen
jatkuessa. Pääsyynä siihen, ettei lukemattomia välimuotoja nykyään
esiinny kaikkialla luonnossa, on kumminkin itse luonnollinen valinta,
joka aikaansaa, että uudet muodot lakkaamatta syrjäyttävät ja korvaavat
kantamuotonsa. Mutta samoinkuin tämä sukupuuttoon häviäminen on ollut
äärettömän runsasta, samoin on aikaisemmin eläneiden välittävien
muunnosten lukumäärän täytynyt olla todella äärettömän suuri. Miksi ei
sitten jokainen geologinen muodostuma ja jokainen geologinen sarja ole
täynnä tuollaisia välimuotoja? Geologia ei tosiaankaan osota meille
mitään tuollaista asteittaisesti toisiinsa liittyvien elollisten
muotojen ketjua: ja tämä on kenties lähinnä tarjoutuva ja painavin
vastaväite, joka voidaan tehdä teoriaamme vastaan. Selitys on
luullakseni etsittävä geologian kertomuksen tavattomasta
epätäydellisyydestä.
Ensinnäkin meidän on aina pidettävä mielessä, millaisia välimuotoja
teoriamme mukaan on muinoin täytynyt olla olemassa. Katsellessani kahta
sukulaislajia, mitä tahansa, on minun ollut vaikea olla kuvittelematta
mielessäni muotoja, jotka ovat niiden _suoranaisia_ välimuotoja. Tämä
on kumminkin aivan väärin; meidän olisi sen sijaan aina etsittävä
kunkin lajin ja yhteisen tuntemattoman kantalajin välimuotoja, ja
kantalaji on tavallisesti muutamissa suhteissa eronnut kaikista
toisintuneista jälkeläisistään. Mainittakoon yksi ainoa yksinkertainen
esimerkki: Riikinkukkokyyhkynen ja kupukyyhkynen polveutuvat kumpikin
kalliokyyhkysestä. Jos omistaisimme kaikki olemassa-olleet välimuodot,
olisi meillä sarja tavattoman läheisesti toisiinsa liittyviä kummankin
kyyhkysrodun ja kalliokyyhkysen välimuotoja. Mutta meillä ei olisi
mitään suoranaisia välittäviä muunnoksia, jotka yhdistäisivät toisiinsa
riikinkukkokyyhkysen ja kupukyyhkysen: ei esim. mitään sellaista
muotoa, jossa yhtyisi hieman viuhkamaisesti levennyt pyrstö ja hieman
laajennut kupu, nuo kummankin rodun luonteenomaiset tunnusmerkit.
Sitäpaitsi molemmat rodut ovat niin suuresti toisintuneet, että jollei
meillä olisi mitään historiallisia tai epäsuoria todistuksia niiden
alkuperästä, olisi mahdotonta vertaamalla niiden rakennetta
kalliokyyhkysen rakenteeseen päättää, polveutuvatko ne tästä vai
jostakin muusta sukulaislajista, esim. Columba oenas lajista.
Samoin, jos luonnonlajien joukossa katselemme hyvin selvästi eroavia
sukulaismuotoja, kuten esim. hevosta ja tapiiria, ei meillä ole mitään
syytä olettaa, että milloinkaan on ollut olemassa suoranaisia
välimuotoja, jotka yhdistivät kummankin lajin yhteiseen kantamuotoon.
Yhteisen kantamuodon elimistön rakenteella on ollut paljon yleistä
yhtäläisyyttä tapiirin ja hevosen kanssa. Mutta joissakin suhteissa
kantamuodon rakenne on saattanut huomattavasti erota kummankin
jälkeläisen rakenteesta, jopa kenties enemmän kuin nämä eroavat
toisistaan. Tämän vuoksi emme kykenisi missään tällaisessa tapauksessa
saamaan selville kahden tai useamman lajin kantamuotoa, vaikka tarkasti
vertaisimme kantamuodon rakennetta sen toisintuneiden jälkeläisten
rakenteeseen, jollei meillä ole katkeamatonta sarjaa välimuotoja.
Aivan mahdotonta ei teoriamme mukaan ole, että kahdesta elossa-olevasta
muodosta toinen polveutuu toisesta, esim. hevonen tapiirista; ja tässä
tapauksessa on kahden elossa-olevan muodon välillä ollut olemassa
_suoranaisia_ välimuotoja. Mutta tällainen tapaus edellyttää, että
toinen muoto on hyvin pitkän ajan pysynyt muuttumattomana sillävälin
kuin sen jälkeläiset ovat suuresti muuttuneet. Ja kilpailun laki, joka
vallitsee eliöiden kesken ja lapsen ja vanhemman välillä, tekee
tällaisen tapauksen hyvin harvinaiseksi, koska uudet, edistyneet muodot
aina pyrkivät syrjäyttämään vanhat, kehittymättömät muodot.
Luonnollisen valinnan teorian mukaan kaikkia elossa olevia lajeja ovat
liittäneet suvun kantalajiin välimuodot, joiden eroavaisuudet eivät ole
olleet suuremmat kuin ne eroavaisuudet, joita nykyään havaitsemme saman
lajin luonnossa ja kesytystilassa syntyneiden eri muunnosten välillä.
Ja nämä kantalajit, jotka nykyään tavallisesti ovat sukupuuttoon
hävinneet, ovat samalla tavoin vuorostaan liittyneet vanhempiin
muotoihin ja niin yhä edelleen siten, että kaikkien alkuperä
lopulta johtaa koko luokan yhteiseen esi-isään. Niiden väli- ja
siirtymämuotojen lukumäärän, jotka ovat liittäneet toisiinsa kaikki
elossa-olevat ja sukupuuttoon kuolleet lajit, on siis täytynyt olla
arvaamattoman suuri. Mutta jos teoriamme pitää paikkansa, on niitä
varmasti täytynyt elää maan päällä.
KULUNEEN AJAN PITUUS PÄÄTTÄEN KERROSTUMISEN JA KULUTUKSEN
(DENUDATIONIN) NOPEUDESTA.
Paitsi sitä, että meiltä puuttuu kivettyneitä jäännöksiä noista
äärettömän lukuisista välimuodoista, voidaan vielä väittää, ettei
kulunut aika olisi riittänyt synnyttämään niin suuria organisia
muutoksia, koska kaikki muutokset ovat tapahtuneet hitaasti. Minun on
tuskin mahdollista osottaa lukijalle, joka ei ole varsinainen geologi,
tosiasioita, jotka antaisivat heikonkaan käsityksen kuluneen ajan
pituudesta. Se, joka luettuaan Sir Charles Lyell'in suurenmoisen
teoksen "Principles of Geology" -- jonka tulevaisuuden historioitsijat
ovat tunnustavat aikaansaaneen vallankumouksen luonnontieteiden alalla
-- ei myönnä, että kuluneet aikakaudet ovat olleet äärettömän pitkät,
sen on parasta heti sulkea tämä teokseni. En suinkaan tahdo sanoa, että
riittää, jos tutkimme "Geologian perusteita" tai eri tiedemiesten
kirjottamia erikoistutkimuksia, jotka käsittelevät erikoisia
muodostumia ja joissa kukin kirjoittaja koettaa antaa jonkin, jos kohta
vaillinaisen käsityksen eri muodostumien, vieläpä kerrostumienkin
iästä. Parhaan käsityksen kuluneen ajan pituudesta saamme tarkatessamme
työskenteleviä voimia ja havaitessamme, kuinka syvältä kuluttavat
voimat ovat uurtaneet maanpintaa ja kuinka runsaasti sedimenttiä on
sille kerrostunut. Kuten Lyell aivan oikein on huomauttanut, on
kerrostuneiden muodostumiemme laajuus ja paksuus tuloksena vastaavasta
kulutuksesta, jonka alaisena maankuori muualla on ollut. Meidän on siis
tarkastettava toistensa päälle kasautuneiden kerrostumien muodostamia
röykkiöitä, tarkastettava jokia, jotka kuljettavat mukanaan lietettä,
ja aaltoja, jotka hivuttavat meren rantakallioita, saadaksemme
jonkinmoisen käsityksen kuluneen ajan pituudesta, jonka muistomerkkejä
näemme kaikkialla ympärillämme.
Kulkiessamme pitkin rannikkoa, jonka muodostavat kohtalaisen kovat
kalliot, voimme havaita kuinka kulutus tapahtuu. Useimmiten huuhtelee
nousuvesi kallioita kahdesti vuorokaudessa, silloinkin lyhyen ajan, ja
aallot kuluttavat niitä vain silloin kun ne kuljettavat mukanaan
hiekkaa tai pieniä kiviä, sillä on hyvin luultavaa, että puhdas vesi ei
ensinkään kuluta kalliota. Vihdoin on vesi uurtanut kallion perustan,
suunnattomia lohkareita sortuu mereen ja nämä lohkareet ovat atomi
atomilta hivutettavat, kunnes ne ovat niin pienentyneet, että aallot
voivat niitä vyörytellä, vähitellen jauhaen ne pieniksi kiviksi,
hiekaksi tai mudaksi. Mutta kuinka usein näemmekään peräytyvien
rantakallioiden juurella pyöreitä kallionlohkareita, joita paksulta
peittävät merikasvit ja -eläimet, osottaen kuinka harvoin aallot niitä
vierittävät. Sitäpaitsi, jos kuljemme muutaman engl. penikulman pitkin
jotakin kalliorantaa, joka on veden hävittävän kulutuksen alaisena,
havaitsemme kalliossa vain paikotellen pitkin rannikkoa tai jonkun
ulkonevan kallionkärjen ympärillä merkkejä nykyään tapahtuvasta
hävityksestä. Kallion pinta ja kasvusto osottavat, että vuosia on
kulunut siitä kuin aallot ovat muilla paikoin huuhdelleet
rantakallioiden juurta.
Äskettäin ovat kumminkin Ramsay ja monet muut etevät tiedemiehet,
Jukes, Geikie, Groll y.m., opettaneet meille, että ilman kulutus on
paljon tärkeämpi voima kuin rannikkokulutus eli aaltojen voima. Koko
maan pinta on alttiina ilman ja sadeveden sekä siihen liuenneen
hiilihapon kemialliselle vaikutukselle ja kylmemmissä maissa sitäpaitsi
pakkasen vaikutukselle.
Irtautuneet ainejoukot kuljettaa rankkasade alas loiviakin rinteitä ja
tuuli lakaisee niitä mukanaan, varsinkin kuivissa seuduissa, paljon
suurempia määriä kuin luulisikaan. Joet ja virrat kuljettavat niitä
sitten edelleen ja jos ne ovat vuolaita, syventävät ne uomaansa ja
jauhavat irtautuneet kappaleet hienoiksi. Sadepäivinä näemme
sellaisessakin seudussa, jossa maanpinta on loivasti aaltoileva,
sadeveden vaikutuksen niissä lietteisissä purosissa, joita virtaa alas
pitkin joka rinnettä. Ramsay ja Whitaker ovat tehneet sen merkillisen
huomion, etteivät Wealden'in piirissä tavattavat äyräsjonot ja
samanlaiset, koko Englannin poikki ulottuvat jonot, joita ennen
pidettiin vanhoina merenrannikkoina, voi olla tällaisia, koska kukin
äyräsjono on samaa muodostumaa, jotavastoin rantaäyräämme ovat
kaikkialla muodostuneet toisiaan leikkaavista eri muodostumista.
Koska näin on laita, täytyy meidän olettaa äyräiden syntyneen etupäässä
siten, että kalliot, jotka ne muodostavat, ovat kestäneet ilman
kulutuksen paremmin kuin niitä ympäröivä maanpinta, joka on vähitellen
laskeutunut, kovemman vuorilajin muodostamien kallioäyrästen jäädessä
paikoilleen. Mikään ei ole omansa paremmin vakuuttamaan meitä kuluneen
ajan äärettömästä pituudesta -- sen käsityksen mukaan mikä meillä on
ajan pituudesta -- kuin se havainto, että ilman ja sadeveden vaikutus,
jonka voima näyttää niin vähäiseltä ja joka näyttää vaikuttavan niin
hitaasti, on aikaansaanut niin suuria tuloksia.
Kun näin olemme saaneet käsityksen siitä hitaudesta, millä ilma,
sadevesi ja meren aallot kuluttavat maakerroksia, on meidän,
päästäksemme selville kuluneen ajan pituudesta, hyvä tarkastella
toisaalta niitä kalliojoukkioita, jotka ovat mainittujen voimien
vaikutuksesta murenneet ja levinneet laajoille alueille, toisaalta
sedimentaristen muodostumien paksuutta. Muistan kuinka hämmästynyt olin
tarkastellessani tuliperäisiä saaria, joiden rantakalliot meren aallot
olivat uurtaneet tuhannen tai parintuhannen jalan korkuisiksi
pystysuoriksi kivipylväiksi; sillä laavarinteet, jotka viettävät
loivasti mereen, syystä että laava muinoin oli sulassa tilassa,
osottivat jo ensi silmäyksellä, kuinka kauas avoimeen mereen kovat
kalliokerrokset olivat ennen ulottuneet.
Samaa kertovat vieläkin selvemmin ne suuret halkeamat, joita myöten
kerrostumat ovat toisella puolella kohonneet tahi toisella puolella
vajonneet tuhansia jalkoja; sillä senjälkeen kun maan kuori murtui --
eikä ole mitään erotusta tapahtuiko kohoaminen nopeasti tahi kuten
useimmat geologit nyt otaksuvat hyvin hitaasti ja nytkähdyksittäin --
on pinta niin kokonaan tasottunut, että ei näy mitään ulkonaista jälkeä
tästä laajalle ulottuvasta siirroksesta. Cravenhalkeama esimerkiksi
ulottuu kolmenkymmenen englannin peninkulman pituudelta ja pitkin tätä
viivaa ovat kerrokset toisella puolella halkeamaa kohonneet 600:sta
3000:teen jalkaan korkeammalle. Professori Ramsay on julkaissut
kertomuksen tällaisesta murtumasta Anglesean saarella, jossa siirros
oli 2300 jalkaa, ja hän on ilmottanut minulle että Merionethshiressä on
1200 jalan siirros, ja kuitenkaan ei näissä tapauksissa löydy mitään
maan pinnalla, joka osottaisi tällaisia äärettömiä siirroksia
tapahtuneen; kalliot murtuman molemmin puolin ovat silinneet
tasaisiksi.
Toiselta puolen ovat myöskin sedimentariset kerrokset kaikkialla
maapallolla tavattoman paksuja. Kordiljeeri-vuorilla arvioin erään
konglomeraattikerroksen noin kymmenentuhannen jalan vahvuiseksi; ja
vaikka konglomeraatit ovat todennäköisesti kerrostuneet paljon
nopeammin kuin hienommat sedimentit, ovat ne kumminkin, ollen
muodostuneet kuluneista ja pyöristyneistä vierinkivistä, joista
jokaisessa näkyy ajan hampaan jälki, omansa selvästi osottamaan, kuinka
hitaasti ainejoukkioiden on täytynyt kasautua. Professori Ramsay on
antanut minulle seuraavat, useimmiten todellisiin mittauksiin
perustuvat tiedot toisiaan seuraavien muodostumien suurimmasta
paksuudesta _eri_ osissa Britanniaa:
Palaiozoinen sarja (lukuunottamatta tuliperäisiä
kerroksia) ............ 57,154 jalkaa
Sekundarinen sarja .... 13,190 "
Tertiarinen sarja ..... 2,140 "
-- siis yhteensä 72,484 jalkaa, s.o. lähes 13 3/4 engl. penikulmaa.
Jotkut muodostumista, joita Englannissa edustavat ohuet kerrokset, ovat
Europan mannermaalla tuhansien jalkojen paksuisia. Sitäpaitsi useimmat
geologit ovat sitä mieltä, että kunkin toistaan seuraavan muodostuman
välillä on ollut äärettömän pitkiä "tyhjiä" ajanjaksoja. Britannian
sedimentaristen vuorilajien korkea röykkiö antaa siis ainoastaan
vaillinaisen käsityksen siitä ajasta, joka on kulunut niiden
kerrostumiseen. Kun otamme huomioon nämä eri asianhaarat, herää meissä
sama voimattomuuden tunne kuin turhaan yrittäessämme selvittää
itsellemme ikuisuuden käsitettä.
Tämä vaikutelma on kumminkin osaksi väärä. Croll huomauttaa eräässä
mielenkiintoisessa kirjotuksessa, että me emme erehdy siinä, että
muodostaisimme liian suuren käsityksen geologisten aikakausien
pituudesta, vaan arvioidessamme niitä vuosissa. Kun geologit
tarkastelevat laajoja ja monimutkaisia ilmiöitä ja sitten niitä lukuja,
jotka edustavat useita miljoonia vuosia, herättävät kummatkin mielessä
aivan eri vaikutelman ja ollaan heti valmiita väittämään lukuja liian
alhaisiksi. Mitä ilman ja sadeveden kulutukseen tulee, osottaa Croll
laskemalla sen tunnetun lietemäärän, jonka eräät joet vuosittain
kuljettavat mukanaan, suhteessaan jokialueiden suuruuteen, että 1000
jalan paksuinen kiinteä kallio vähitellen kuluisi pois tasaisesti koko
alueen laajuudelta kuudessa miljoonassa vuodessa. Tulos näyttää
hämmästyttävältä ja eräät seikat saavat meidät epäilemään sitä liian
suureksi, mutta vaikkapa ottaisimme vain puolet tai neljännen osan, on
se sittenkin hämmästyttävä. Harvat meistä kumminkaan tietävät, mitä
miljoona oikeastaan merkitsee. Croll antaa seuraavan esimerkin: Ota
kapea paperinliuskare, joka on 88 jalkaa 4 tuumaa pitkä, kiinnitä se
suuren salin seinälle ja erota sitten merkillä liuskareen toisesta
päästä kymmenesosa tuumaa. Tämä kymmenesosa tuumaa esittää sataa vuotta
ja koko liuskare miljoonaa vuotta. Mutta muistakaamme, mitä jo satakin
vuotta merkitsee, kun on kysymys elollisista olioista. Monet taitavat
kasvattajat ovat ihmisiän kuluessa niin suuresti muuntaneet eräitä
korkeammista eläimistämme, jotka lisääntyvät paljon hitaammin kuin
useimmat alhaiset eläimet, että heidän jalostamiaan eläimiä voidaan
syystä pitää uutena alarotuna. Harvat kasvattajat ovat tarpeellisella
huolella kehittäneet rotuansa enemmän kuin puolen vuosisadan ajan,
joten sata vuotta vastaa kahden kasvattajan perättäistä työtä. Ei ole
otaksuttavaa, että lajit luonnontilassa milloinkaan muuttuvat niin
nopeasti kuin kotieläimet määräperäisen valinnan alaisina. Joka
suhteessa paremman vertauskohdan tarjoisivat ne tulokset, jotka ovat
seurauksena itsetiedottomasta valinnasta, s.o. hyödyllisimpien tai
kauneimpien eläinten säilyttämisestä, joka ei tarkota rodun
muuntamista. Mutta tämän itsetiedottomankin valinnan vaikutuksesta ovat
monet rodut huomattavasti muuttuneet parissa kolmessa vuosisadassa.
Lajit muuttuvat otaksuttavasti paljon hitaammin ja samalla alueella
tapahtuu samanaikuisia muutoksia vain muutamissa lajeissa. Tämä hitaus
johtuu siitä, että kaikki saman alueen asukkaat ovat jo niin hyvin
mukautuneet toistensa mukaan, ettei luonnon taloudessa ilmaannu uusia
sijoja ennenkuin pitkien väliaikojen jäljestä joidenkin fysillisten
muutosten tai uusien muotojen maahanmuuton aiheuttamina. Sitäpaitsi ei
aina heti esiinny oikeanlaatuisia muunteluja tai yksilöllisiä
eroavaisuuksia, jotka voisivat paremmin sovelluttaa jotkut asukkaista
uusiin sijoihin muuttuneissa olosuhteissa. Ikävä kyllä meillä ei ole
mitään keinoa, millä voisimme vuosissa määrätä, kuinka pitkän ajan
jonkin lajin toisintuminen vaatii; mutta tähän aikakysymykseen on
meidän vielä uudelleen palattava.