Se äkillisyys, millä kokonaiset lajiryhmät esiintyvät eräissä
muodostumissa, on useiden paleontologien -- esim. Agassiz'in, Pictet'in
ja Sedgwick'in -- mielestä vaarallinen vastaväite lajien muuttumisoppia
vastaan. Jos lukuisat lajit, jotka kuuluvat samoihin sukuihin ja
heimoihin, todellakin olisivat yhtäkkiä ilmestyneet maailmaan, olisi
tämä seikka hyvin onneton teorialle luonnollisen valinnan kautta
tapahtuvasta kehityksestä. Sillä muotoryhmän, jonka kaikki muodot,
polveutuen samasta esi-isästä, ovat täten kehittyneet, on täytynyt
kehittyä äärettömän hitaasti; ja esi-isien on täytynyt elää kauan ennen
muuntuneita jälkeläistään. Mutta me arvioimme aina geologian
kertomuksen täydellisyyden liian suureksi ja teemme sen väärän
johtopäätöksen, että koska eräitä sukuja ja heimoja ei ole löydetty
erään kerroksen alapuolelta, ne eivät ole olleet olemassa ennen tuota
kerrosta. Kaikissa tapauksissa voidaan ehdottomasti luottaa
positivisiin geologisiin todistuksiin; mutta negativiset todistukset
ovat arvottomia, kuten kokemus usein on näyttänyt. Me unohdamme
alinomaa, kuinka avara maailma on verrattuna siihen pinta-alaan, jonka
geologiset muodostumat ovat huolellisesti tutkitut; me unohdamme, että
lajiryhmät ovat kauan voineet olla olemassa muualla ja ovat hitaasti
kasvaneet, ennenkuin ne siirtyivät Europan ja Yhdysvaltojen muinaisiin
saaristoihin. Me emme ota kylliksi lukuun niitä väliaikoja, jotka ovat
kuluneet toisiaan seuraavien muodostumiemme kerrostumisen välillä --
aikoja, jotka kenties ovat monessa tapauksessa olleet pitemmät kuin
kunkin muodostuman kerrostumiseen vaadittu aika. Näinä väliaikoina ovat
eri lajit ehtineet kehittyä eri suuntiin yhteisestä kantamuodosta; ja
seuraavassa muodostumassa sellaiset lajiryhmät näyttävät ikäänkuin
äkkiä luoduilta.
Tahdon tässä toistaa erään ennen tekemäni huomautuksen: että elimistön
mukautuminen johonkin uuteen ja erikoiseen elämäntapaan, esim. ilmassa
lentämiseen, vaatinee pitkän aikakausijakson ja että siirtymämuodot sen
vuoksi usein kauan pysyvät rajotettuina määrätylle alueelle; mutta kun
tämä mukautuminen kerran on tapahtunut ja jotkut lajit siten
saavuttaneet suuren etevämmyyden muiden eliöiden rinnalla, verrattain
lyhyt aika on riittävä luomaan useita erilaistuneita muotoja, jotka
leviävät nopeasti ja laajalle kautta maailman. Professori Pictet lausuu
erinomaisessa tätä teostani koskevassa katsauksessaan, tehdessään
huomautuksia aikaisimpia siirtymämuotoja koskevaan esitykseeni ja
ottaen esimerkiksi linnut, ettei hän voi käsittää, kuinka oletetun
alkumuodon eturaajojen toisiaan seuraavat muuntelut ovat voineet
tuottaa mitään etua. Mutta katsokaamme Etelämeren pingvinejä. Eivätkö
näiden lintujen eturaajat juuri ole siinä välitilassa, etteivät ne ole
"oikeita käsivarsia, eivätkä oikeita siipiä"? Kumminkin nämä linnut
puolustavat voitokkaasti paikkaansa elämän taistelussa, sillä niiden
lukumäärä on ääretön ja niitä on monenlaisia. En oleta, että
pingvineissä näkisimme ne todelliset kehitysasteet, jotka lintujen
siivet ovat läpikäyneet. Mutta miksikä olisi niin erikoisen vaikeata
uskoa, että pingvinein toisintuneille jälkeläisille olisi hyödyllistä,
jos ne ensin oppisivat räpistelemään pitkin meren pintaa kuten paksupää
sorsa ja vihdoin kohoamaan sen pinnalta ja liitämään halki ilman?
Tahdon nyt antaa muutamia esimerkkejä valaistakseni edellä olevia
huomautuksia ja osottaakseni kuinka helposti voimme erehtyä
olettaessamme, että kokonaiset lajiryhmät ovat äkkiä syntyneet. Niinkin
lyhyen ajan kuluttua kuin sen, mikä on vierähtänyt Pictet'in
suurenmoisen Paleontologian ensimäisen ja toisen painoksen
julkaisemisen välillä -- julkaistut vuosina 1844-46 ja 1853-57 -- ovat
mielipiteet eri eläinryhmien ensi ilmaantumisesta ja häviämisestä
melkoisesti muuttuneet; ja kolmas painos vaatisi vielä suurempia
muutoksia. Tahdon palauttaa mieleen sen tunnetun tosiseikan, että vielä
joku vuosi sitten ilmestyneissä geologisissa tutkimuksissa oletettiin
imettäväisten ilmaantuneen äkkiä tertiariajan alussa. Nyt tiedämme,
että yksi rikkaimmista kivettyneitä imettäväisiä sisältävistä
kerrostumista kuuluu sekundariajan keskivaiheille; ja todellisia
imettäväisiä on löydetty "uudesta punaisesta hietakivestä" melkein
sekundariajan alkukaudelta. Cuvier väitti, ettei tertiarimuodostumassa
tavata mitään apinoita; mutta nyt on Intiassa, Etelä-Amerikassa ja
Europassa löydetty sukupuuttoon hävinneitä lajeja jo mioceniajalta.
Jollei Yhdysvalloissa olisi "uudessa punaisessa hietakivessä"
harvinaisen sattuman kautta säilynyt jalanjälkiä, niin kukapa olisi
uskaltanut olettaa, että ainakin kolmekymmentä erilaista linnuntapaista
eläintä, joista jotkut olivat äärettömän kookkaita, eli tällä
aikakaudella? Ei luunsiruakaan ole löydetty näistä kerrostumista. Ei
ole kauan siitä, kun luonnontutkijat väittivät, että koko lintujen
luokka ilmestyi äkkiä eoceni-ajalla; mutta nyt on professori Owen
varmasti toteennäyttänyt, että eräs lintu varmasti eli ylemmän vihreän
hiekan kerrostumiskaudella. Ja vielä myöhemmin on Solenhofenin
ooliitti-liuskeista löydetty tuo omituinen Archeopteryx-lintu, jolla on
pitkä sisiliskontapainen pyrstö, jonka kukin nikama on varustettu
parillisilla sulilla, ja kahdella vapaalla kynnellä varustetut siivet.
Tuskin mikään myöhäinen löytö osottaa sitovammin kuin tämä, kuinka
vähän me vielä nykyään tiedämme maapallon muinaisista asukkaista.
Tahdon vielä mainita toisenkin esimerkin, joka on minua suuresti
hämmästyttänyt. Eräässä kirjotelmassani, joka koski kivettyneitä
kiinni-istuvia siimajalkaisia, lausuin että jos kiinni-istuvia
siimajalkaisia olisi ollut sekundariajalla, olisi niitä varmasti
säilynyt ja löydetty. Tämän päätin nykyisten ja tertiariajan
sukupuuttoon hävinneiden lajien suuresta lukumäärästä; useiden lajien
tavattoman suuresta yksilöluvusta kaikkialla maapallolla arktisista
seuduista päiväntasaajalle saakka, lajien, jotka elävät eri
syvyyksissä, nousuveden ylärajoilla aina 50 sylen syvyyteen saakka;
siitä, että lajit ovat niin täydellisesti säilyneet vanhemmissa
tertiarikerroksissa sekä siitä, että siimajalkaisten kuorten
kappaleetkin ovat niin helposti tunnettavia. Ja koska sekundariajan
kerroksista ei oltu löydetty ainoatakaan lajia, päätin tämän suuren
ryhmän äkkiä kehittyneen tertiariajan alussa.
Tämä oli minusta paha pulma, koska arvelin sen olevan yhtenä
lisäesimerkkinä suurten lajiryhmien äkillisestä ilmestymisestä. Mutta
teokseni oli tuskin päässyt julkisuuteen, kun etevä paleontologi
Bosquet lähetti minulle piirustuksen, esittävän täydellisenä säilynyttä
epäilyksettömän kiinni-istuvan siimajalkaisen kappaletta, jonka hän
itse oli kaivanut esiin Belgian liitukerroksista. Ja asia kävi vielä
merkillisemmäksi sen johdosta, että tämä laji kuului Chthamalus sukuun,
joka on hyvin laaja ja kaikkialle levinnyt suku, jonka ainoatakaan
lajia ei vielä oltu löydetty edes tertiarikerroksistakaan. Vielä
myöhemmin on Woodward löytänyt ylemmistä liitukerroksista erään Pyrgoma
suvun lajin, suvun, joka on erään selväpiirteisen kiinni-istuvien
siimajalkaisten alaheimon jäsen. Meillä on siis aivan kylliksi
todisteita tämän ryhmän olemassaolosta sekundariajalla.
Eräs seikka, jonka paleontologit hyvin usein ovat vetäneet esiin
todistuksena kokonaisten lajiryhmien äkillisestä esiintymisestä, on
luukalojen ilmestyminen -- Agassizin mukaan -- liitukauden alussa. Tämä
ryhmä käsittää nykyisten kalalajien suuren enemmistön. Mutta nyt
myönnetään yleisesti, että eräät jura- ja triaskauden muodot ovat
luukaloihin luettavat, jopa on eräs pätevä asiantuntija lukenut tähän
ryhmään joitakuita palaiozoisen ajankin muotoja. Jos luukalat
todellakin olisivat äkkiä ilmestyneet pohjoiselle pallonpuoliskolle
liitukauden alussa, olisi asia hyvin huomiota-ansaitseva, mutta se ei
tuottaisi meille mitään voittamatonta vaikeutta, jollei samalla olisi
voitu osottaa, että lajit kehittyivät samalla aikakaudella äkkiä ja
yhtaikaa myöskin muissa maapallon osissa. Lienee tarpeetonta
huomauttaa, että eteläpuolella päiväntasaajaa tunnetaan tuskin
ainoatakaan kivettynyttä kalaa ja Pictet'in Paleontologiaa silmäillessä
havaitsee, että tunnetaan hyvin harvoja lajeja Europan monista eri
muodostumista. Muutamilla nykyisillä kalaheimoilla on rajotettu
levenemisalue. Luukaloilla on aikaisemmin saattanut niilläkin olla
rajotettu levenemisalue ja ne ovat, kehityttyään suuresti jossakin
meressä, sittemmin saattaneet levitä laajalle. Eikä meillä ole mitään
oikeutta olettaa, että valtameret ovat muinoin aina olleet avoimina
pohjoisesta etelään, niinkuin ne nykyään ovat. Jos Itä-Intian saaristo
olisi manterena, muodostaisivat Intian valtameren troopilliset seudut
vielä tänä päivänäkin suuren täydellisesti suljetun sisämeren, jossa
mikä suuri merieläinryhmä tahansa voisi kasvaa luvultaan, rajottuneena
tähän mereen, kunnes jotkut lajit olisivat mukautuneet kylmempään
ilmastoon ja voisivat kulkien Afrikan ja Australian eteläkärkien ympäri
siirtyä muihin etäisiin meriin.
Katsoen edellä esitettyihin seikkoihin ja tietämättömyyteemme Europan
ja Yhdysvaltojen ulkopuolella olevien maiden geologiasta sekä siihen
paleontologia-tieteen alalla tapahtuneeseen vallankumoukseen, jonka
viimeisten kahdentoista vuoden löydöt ovat aiheuttaneet, on mielestäni
ennenaikaista dogmatisella varmuudella lausua mielipiteitä maailman
elollisten olentojen vuorojärjestyksestä. Se on samaa kuin jos
luonnontutkija, joka on laskenut maihin jollekin hedelmättömälle
paikalle Australian rannalla viideksi minuutiksi, käsittelisi tämän
maanosan eliöiden lukumäärää ja levenemistä.
SUKULAISLAJIRYHMIEN ÄKILLISESTÄ ILMESTYMISESTÄ ALIMMISSA TUNNETUISSA
KIVETTYMÄPITOISISSA KERROKSISSA.
On olemassa toinenkin samantapainen vaikeus, joka on paljon
vakavampaa laatua. Tarkotan sitä tapaa, millä erinäisiin eläinkunnan
pääjaksoihin kuuluvat lajit äkkiä esiintyvät alimmissa tunnetuissa
kivettymäpitoisissa vuorilajeissa. Useimmat todisteet, jotka ovat
vakuuttaneet minut siitä, että kaikki saman ryhmän nykyään elävät lajit
polveutuvat yhdestä ainoasta kantamuodosta, koskevat yhtä hyvin
vanhimpia tunnettuja lajeja. Ei esim. saata epäillä, että kaikki
kambrisen ja silurisen aikakauden trilobiitit polveutuvat jostakin
äyriäisestä, jonka on täytynyt elää kauan ennen kambrista aikakautta ja
joka luultavasti erosi suuresti kaikista tunnetuista eläimistä. Jotkut
kaikkein vanhimmista eläimistä kuten Nautilus, Lingula y.m. eivät
paljoa eroa nykyään elävistä lajeista; eikä teoriamme mukaan voida
olettaa, että nämä vanhat lajit olivat kaikkien samoihin ryhmiin
kuuluvien, myöhemmin ilmestyneiden lajien kantamuotoja, sillä ne eivät
vähimmässäkään määrässä ole rakenteeltaan mainittujen lajien
välimuotoja.
Jos teoriamme pitää paikkansa, on siis välttämättä ennen kambrisen
muodostuman kerrostumista täytynyt kulua pitkiä ajanjaksoja, yhtä
pitkiä tai todennäköisesti paljon pitempiä kuin kambrisesta
aikakaudesta nykypäiviin, joina ajanjaksoina maailma on kuhissut eläviä
olentoja. Tässä meitä kohtaa vaikea pulma, sillä näyttää epäiltävältä,
tokko maapallo on ollut näin kauan sellaisessa tilassa, että se on
soveltunut elollisten olentojen asuinpaikaksi. Sir W. Thompson arvelee,
että maankuoren jähmettyminen on tuskin saattanut tapahtua myöhemmin
kuin 20 tai varemmin kuin 400 miljoonaa vuotta sitten, mutta hän
arvelee sen todennäköisesti tapahtuneen vähintäin 98 tai enintäin 200
miljoonaa vuotta sitten. Nämä sangen häilyvät rajat osottavat, kuinka
epävarmoja ajanmäärät ovat, ja tämän lisäksi tulee muita seikkoja,
jotka vaikeuttavat asian ratkaisemista. Croll laskee, että noin 60
miljoonaa vuotta on kulunut kambrisesta aikakaudesta, mutta päättäen
siitä, että elolliset olennot ovat niin vähän muuttuneet jääkauden
alusta, näyttää tämä aika hyvin lyhyeltä niihin moniin ja suuriin
elämänmuotojen muutoksiin katsoen, joita varmasti on tapahtunut
kambrisen aikakauden jäljestä; ja ne 140 miljoonaa vuotta, jotka
olisivat kuluneet ennen tätä aikakautta, olisivat tuskin riittäneet
niiden vaihtelevien elämänmuotojen kehittymiseen, jotka jo
olivat olemassa kambrisella aikakaudella. Kumminkin on maapallo
todennäköisesti, kuten Sir William Thompson väittää, varhaisimpina
aikakausina ollut nopeampien ja rajumpien luonnonmullistusten alaisena
kuin nykyään. Ja sellaiset muutokset ovat olleet omansa aikaansaamaan
yhtä nopeita muutoksia senaikuisissa eliöissä.
Kysymykseen, miksi emme löydä rikkaita kivettymäpitoisia kerrostumia,
jotka kuuluisivat noihin varhaisimpiin, kambrista aikakautta vanhempiin
aikakausiin, en voi antaa mitään tyydyttävää vastausta. Jotkut etevät
geologit, Sir R. Murchison etupäässä, ovat viime aikoihin saakka olleet
vakuutettuja siitä, että alimmissa siluri-kerroksissa tapaamme
varhaisimmat elämänmuodot. Toiset pätevät tiedemiehet, kuten Lyell ja
E. Forbes, ovat tätä johtopäätöstä vastustaneet. Älkäämme unohtako,
että ainoastaan pieni osa maapalloa on tarkoin tunnettu. Ei ole kauan
siitä, kun Barrande löysi uuden, uusista ja omituisista lajeista
rikkaan kerroksen silloin tunnetun silurisen muodostuman alta. Ja nyt
on Hicks Etelä-Walesissa löytänyt vielä alempaa, alemmasta kambrisesta
muodostumasta kerroksia, jotka ovat rikkaita trilobiiteistä ja
sisältävät erilaisia nilviäisiä ja annelidejä. Muutamissa alimmissakin
azoisissa (kivettymiä sisältämättömissä) vuorilajeissa tavattavat
fosfatiset kimpaleet ja maapihka todistavat kenties tähän aikaan
vallinneesta elämästä; ja yleisesti myönnetään Eozoonin olemassaolo
Kanadan Lorens-muodostumassa. Kanadassa on silurisen muodostuman alla
kolme suurta kerrostumaa, joiden alhaisimmista kerroksista Eozoon on
löydetty. Sir W. Logan lausuu näistä kerrostumista, että niiden
"yhteenlaskettu paksuus on kenties paljon suurempi kuin kaikkien
myöhempien vuorilajien palaiozoisen sarjan alusta alkaen". Joudumme
siis taaksepäin niin etäiseen aikaan, että Barranden "alkueläimistön
ilmestyminen voinee joistakin tuntua verrattain myöhäiseltä
tapahtumalta". Eozoon kuuluu yhteen kaikkein alhaiselimistöisimmistä
eläinluokista, mutta edustaa omassa luokassaan korkealle kehittynyttä
elimistöä. Sen lukumäärä oli ääretön ja kuten toht. Dawson on
huomauttanut, se varmaankin pyydysteli muita pienoisia elollisia
olentoja, joita täytyi olla lukuisasti olemassa. Siis se, mitä
kirjoitin vuonna 1859 elollisten olentojen olemassaolosta ennen
kambrista aikakautta, ja minkä Sir W. Logan sittemmin on lausunut
miltei samoilla sanoilla, on osottautunut todeksi. Kumminkin on varsin
vaikeata esittää mitään hyväksyttävää syytä siihen, miksi emme
kambrisen muodostuman alla tapaa paksuja kivettymistä rikkaita
kerrostumia. Ei näytä luultavalta, että vanhimmat kerrokset ovat
kulutuksen vaikutuksesta kokonaan hävinneet tai että metamorfinen
vaikutus on tykkänään tuhonnut niissä olleet kivettymät, sillä siinä
tapauksessa löytäisimme ainoastaan vähäisiä jätteitä lähinnä
seuraavista muodostumista ja nämä olisivat aina osaksi metamorfisessa
tilassa. Mutta kuvaukset Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa äärettömän
laajoilla aloilla tavattavista silurisista muodostumista eivät suinkaan
tue sitä mielipidettä, että kuta vanhempi jokin muodostuma on, sitä
varmemmin se on ollut tavattoman kulutuksen ja muutosten alaisena.
Asiaan emme nykyään voi keksiä mitään selitystä ja tätä seikkaa voidaan
todellakin käyttää painavana todisteena tässä esittämiäni mielipiteitä
vastaan. Osottaakseni, että se kenties vast'edes on jotenkin
selitettävissä, tahdon esittää seuraavan hypotesin. Päättäen Europan ja
Pobjois-Amerikan Yhdysvaltojen eri muodostumissa tavattavien elollisten
jäännösten laadusta, jotka eivät näytä asustaneen syvissä meren
syvyyksissä, ja päättäen siitä sedimenttimäärästä, josta nuo useiden
engl. penikulmien paksuiset muodostumat ovat rakentuneet, voimme
otaksua, että nykyisten Europan ja Pohjois-Amerikan mannerten tienoilla
koko tuona aikana oli suuria saaria tai maa-alueita, joista sedimentti
oli peräisin. Saman mielipiteen ovat sittemmin esittäneet Agassiz y.m.
Mutta me emme tiedä, millainen tila vallitsi toisiaan seuraavien eri
muodostumien väliaikoina, olivatko Europa ja Yhdysvaltojen alue näinä
väliaikoina kuivana maana tai lähellä maata olevana merenpohjana, jolle
sedimenttiä ei kerrostunut, vaiko avoimen ja pohjattoman meren uomana.
Katsellessamme nykyisiä valtameriä, jotka käsittävät kolme kertaa niin
suuren alan kuin maa, näemme niihin sirotettuina paljon saaria. Mutta
tähän saakka tunnemme tuskin ainoatakaan todellista valtamerensaarta
(lukuunottamatta Uutta Seelantia, jos tätä voidaan sellaiseksi kutsua),
joka tarjoisi nähtäväksemme tähteitäkään jostakin palaiozoisesta ja
sekundarisestä muodostumasta. Tästä voimme kenties päättää, että
palaiozoisella ja sekundari-ajalla ei ollut olemassa mitään mannermaita
eikä mannermaa-saaria niillä tienoin, missä valtameret nykyään
leviävät; sillä jos niitä olisi ollut, olisi kaiken todennäköisyyden
mukaan palaiozoisia ja sekundari-muodostumia kerrostunut niistä
liuenneestä sedimentistä; ja nämä sedimenttikerrokset olisivat ainakin
osaksi nousseet päivän valoon pinnankohoamisten johdosta, joita noina
äärettömän pitkinä ajanjaksoina on täytynyt sattua. Jos siis yleensä
voimme tehdä joitakin johtopäätöksiä näistä tosiasioista, voimme
päättää että niillä tienoin, missä valtameremme nykyään leviävät, ovat
valtameret aaltoilleet kaukaisimmasta ajoista saakka, joista meillä on
jotakin tietoa; ja että toisaalta niillä tienoin, missä nykyään on
mantereita, on ollut laajoja maa-alueita, jotka kambrisesta
aikakaudesta saakka ovat epäilemättä olleet suurten kohoamisten ja
vaipumisten alaisina. Värillinen kartta, joka liittyi koralliriuttoja
käsittelevään teokseeni, johti minut olettamaan, että suuret valtameret
ovat yhä vieläkin etupäässä vaipumisalueita, suuret saaristot yhä vielä
huojumisalueita ja mantereet kohoamisalueita. Mutta meillä ei ole
mitään syytä olettaa, että sama tila on vallinnut maailman alusta
saakka. Manteremme näyttävät muodostuneen monien huojumisten kestäessä
vallitsevana olevan kohoamisvoiman vaikutuksesta. Mutta eivätkö
vallitsevan liikunnon alaiset alueet ole saattaneet aikojen kuluessa
muuttua? Kauan ennen kambrista aikakautta on niillä tienoin, missä
nykyään valtameret aaltoilevat, saattanut olla mantereita, ja avoimia
valtameriä on saattanut olla nykyisten mannerten paikoilla. Meillä ei
myöskään ole oikeutta olettaa, että jos esim. Tyynen Valtameren pohja
muuttuisi mantereksi, sieltä löytäisimme sedimentarisia muodostuksia,
jotka olisivat sellaisessa tilassa, että voisimme havaita ne kambrisia
kerroksia vanhemmiksi, olettaen että sellaisia olisi kerrostunut. Sillä
olisihan hyvin mahdollista että kerrostumat, jotka olivat vaipuneet
muutamia engl. penikulmia lähemmäksi maan keskipistettä ja joita
yläpuolella olevan veden ääretön paino oli puristanut, olivat paljon
suuremman metamorfisen vaikutuksen alaisena kuin kerrostumat, jotka
aina ovat olleet lähempänä veden pintaa. Muutamissa maapallon osissa,
esim. Etelä-Amerikassa tavattavat suunnattomat alueet alastomia
metamorfisia vuorilajeja, joiden on täytynyt kuumentua suuren paineen
vaikutuksesta, ovat mielestäni aina näyttäneet vaativan erikoisen
selityksen; ja me näemme kenties näissä laajoissa alueissa kambrisen
aikakauden edellisiä muodostumia täydelleen muuttuneessa ja kuluneessa
tilassa.
Tässä luvussa käsitellyt erinäiset vaikeudet: se, että vaikka
löydämmekin geologisista muodostumistamme useita välimuotoja, jotka
liittävät toisiinsa nykyisiä ja entisiä lajeja, emme löydä niistä
äärettömän lukuisia hienovivahteisia siirtymämuotoja, jotka
liittäisivät ne kaikki toisiinsa; se äkillinen tapa, millä erinäiset
lajiryhmät esiintyvät europalaisissa muodostumissamme; kivettymistä
rikkaiden muodostumien miltei täydellinen puuttuminen kambristen
kerrostumien alapuolelta -- kaikki nämä vaikeudet ovat varsin vakavaa
laatua. Havaitsemme tämän siitäkin, että etevimmät paleontologit, kuten
Cuvier, Agassiz, Barrande, Pictet, Falconer, E. Forbes y.m. ja kaikki
suurimmat geologimme, kuten Lyell, Murchison, Sedgwick y.m. ovat
yksimielisesti, useinpa kiivaastikin, pitäneet kiinni lajien
muuttumattomuudesta. Mutta Sir Charles Lyell on nyt suurella
auktoriteetillään siirtynyt puoltamaan vastakkaista kantaa ja useimpien
geologien ja paleontologien tähänastinen kanta on alkanut ankarasti
horjua. Ne, jotka uskovat, että geologian kertomus on johonkin
määrinkään täydellinen, hylännevät heti teoriani. Omasta puolestani
pidän geologian kertomusta -- seuratakseni Lyell'in vertausta --
epätäydellisenä historiana, joka on kirjotettu muuttuvalla murteella;
ja tästä historiasta meillä on ainoastaan viimeinen nide, joka
käsittelee ainoastaan paria kolmea maata. Tästäkin niteestä on
ainoastaan siellä täällä säilynyt jokin lyhyt luku ja kustakin sivusta
ainoastaan siellä täällä muutamia rivejä. Teoksessa käytetty kieli
muuttuu vähitellen enemmän tai vähemmän luku luvulta, ja sen jokaista
sanaa voimme verrata elämänmuotoihin, jotka ovat hautautuneina toisiaan
seuraaviin muodostumiin ja jotka meistä väärin näyttävät äkkiä
ilmestyneen. Jos asetumme tällaiselle kannalle, vähenevät vaikeudet
suuressa määrin tai häviävät kokonaan.