Aikaisemmin tuntui minusta kuten muistakin todennäköiseltä, että ensi
risteytysten ja sekasikiöiden hedelmättömyys on vähitellen syntynyt
siten, että luonnollinen valinta on säilyttänyt lievästi vähentyneet
hedelmällisyysasteet, jotka samoinkuin kaikki muutkin vaihtelut
itsestään esiintyivät jonkin muunnoksen muutamissa yksilöissä, kun
niitä oli risteytetty jonkin toisen muunnoksen yksilöiden kanssa. Sillä
olisihan ilmeisesti eduksi kahdelle muunnokselle tai kahdelle lajiksi
kehittymäisillään olevalle muodolle, jos ne voisivat säilyä
sekottumasta, aivan samoinkuin ihmisenkin harjottaessa samalla haavaa
kahden eri muunnoksen valintaa hänen on välttämättä pidettävä ne
toisistaan erillään. Mutta ensinnäkin voidaan huomauttaa, että lajit,
jotka elävät eri asuinpaikoilla, usein ovat risteytettyinä
hedelmättömiä; tällaisilla eri paikoilla elävillä lajeille ei tietysti
voisi olla mitään etua hedelmättömyydestä, eikä niiden hedelmättömyys
siis voi olla luonnollisen valinnan aikaansaama. Tätä vastaan voitanee
tosin väittää, että kun kaksi samoilla asuinpaikoilla elävää lajia
kerran on tullut keskenään hedelmättömiksi, on tästä välttämättömänä
seurauksena niiden hedelmättömyys muidenkin lajien kanssa. Toiseksi on
se seikka, että vastavuoroisissa risteytyksissä toisen muodon
urospuolen siemen usein on aivan tehotonta hedelmöittämään toista
muotoa, samalla kuin jälkimäisen urospuolen siemen esteettömästi voi
hedelmöittää edellisen muodon, miltei yhtä sovittamaton luonnollisen
valinnan kuin erikoisen luomisen opin kanssa, sillä tuskinpa
siitoselimistön kehittymisestä tällaiseksi olisi mitään etua
kummallekaan lajille.
Jos otaksumme luonnollisen valinnan aikaansaaneen lajien keskinäisen
hedelmättömyyden, on suurimpana vaikeutena se, että on olemassa monia
eri asteita alkaen lievästi vähentyneestä hedelmällisyydestä ja
päättyen täydelliseen hedelmättömyyteen. Myönnettäköön, että lajiksi
kehittyvällä muodolla olisi etua siitä, että se olisi tullut johonkin
määrin hedelmättömäksi risteytyessään kantamuotonsa tai jonkin muun
muunnoksen kanssa, koska siten syntyisi vähemmän sekarotuisia ja
huonontuneita jälkeläisiä, joiden veri voisi sekaantua uuteen
muodostumassa olevaan lajiin. Mutta ken ottaa miettiäkseen, millä
tavoin tämä hedelmättömyyden ensi alku olisi luonnollisen valinnan
vaikutuksesta voinut kehittyä sille korkealle asteelle, joka on
tavallinen niin monissa lajeissa ja joka eri sukuihin ja heimoihin
luetuissa lajeissa on yleisesti vallitsevana, huomaa kuinka
monimutkainen asia on. Tarkoin asiaa harkittuani tuntuu minusta siltä,
ettei luonnollinen valinta ole voinut tätä hedelmättömyyttä
aikaansaada. Olettakaamme että kaksi lajia, mitkä tahansa,
risteytyessään tuottaisi harvoja ja hedelmättömiä jälkeläisiä. Mikä nyt
voisi suosia niiden yksilöiden eloonjäämistä, joiden hedelmättömyys,
niiden risteytyessä toisen lajin yksilöiden kanssa, olisi hiukan
suurempi kuin muiden, ja jotka siten olisivat yhtä pientä askelta
lähempänä täydellistä hedelmättömyyttä? Jos nojaudumme luonnollisen
valinnan teoriaan, täytyy meidän olettaa, että useissa lajeissa olisi
alinomaa esiintynyt tällaista lähenemistä, sillä onhan suuri joukko
lajeja keskenään hedelmättömiä. On kyllä uskottavaa, että luonnollinen
valinta on kartuttanut hedelmättömissä suvuttomissa hyönteisissä
esiintyneitä rakenteen ja hedelmällisyysasteen muunteluita, koska nämä
muuntelut ovat välillisesti hyödyttäneet koko sitä yhteiskuntaa, johon
mainitut hyönteiset kuuluvat ja asettaneet sen muita saman
hyönteislajin yhteiskuntia edullisempaan asemaan. Mutta eläinyksilön,
joka ei kuulu mihinkään yhteiskuntaan, muuttuminen lievästi
hedelmättömäksi jonkin toisen muunnoksen kanssa ei tuota yksilölle
itselleen mitään etua, se ei hyödytä muita saman muunnoksen yksilöitä
eikä edistä niiden säilymistä.
Tarpeetonta lienee kumminkin käsitellä tätä asiaa yksityiskohtaisesti,
koska kasvit tarjoavat meille sitovia todistuksia siitä, että lajien
hedelmättömyyden täytyy johtua laista, jolla ei ole luonnollisen
valinnan kanssa mitään tekemistä. Sekä Gärtner että Kölreuter ovat
osottaneet, että lukuisia lajeja käsittävät suvut ovat järjestettävissä
asteittaisiksi sarjoiksi, joissa lajit risteytettyinä tuottavat yhä
vähemmän siemeniä, päättyen vihdoin lajeihin, jotka eivät tuota
ainoatakaan siementä ja joihin vieraan lajin siitepöly vaikuttaa
ainoastaan sen verran, että alkio turpoaa. On selvää, ettei valinta
enää voisi kohdistua niihin yksilöihin, jotka ovat niin hedelmättömiä,
etteivät ensinkään tuota siemeniä. Tämä hedelmättömyyden korkein aste
ei siis voi olla luonnollisen valinnan avulla saavutettu, ja koska eri
hedelmättömyysasteita sääntelevät lait ovat niin yhdenmukaisia kautta
koko kasvi- ja eläinkunnan, voimme päättää, että hedelmättömyyden syy,
olkoonpa mikä tahansa, on sama tai lähipitäin sama jokaisessa
tapauksessa.
Tarkastakaamme nyt hieman lähemmin niiden lajienvälisten
eroavaisuuksien laatua, jotka todennäköisesti aiheuttavat ensi
risteytysten ja sekasikiöiden hedelmättömyyden. Mitä ensi risteytyksiin
tulee, riippuu yhtymisen aikaansaamisen suurempi tai pienempi vaikeus
ja yhtymisen suhteellinen hedelmällisyys nähtävästi eri syistä.
Toisinaan on varmaankin olemassa fysillinen este, joka tekee
urospuoliselle ainekselle mahdottomaksi tunkeutua munasoluun saakka.
Näin lienee esim. sellaisten kasvien laita, joiden vartalo on liian
pitkä, jotta siitepölyhiukkaset voisivat työntää putkensa sikiäimeen
asti. On myöskin havaittu, että kun toisen lajin siitepölyä pannaan
toisen, sille etäistä sukua olevan kasvin luotille, niin, vaikka
siitepölyhiukkaset työntävätkin putkia, nämä eivät tunkeudu
luotinpinnan lävitse. Toisissa tapauksissa urospuolinen aines taas voi
saavuttaa munasolun, mutta on kykenemätön aikaansaamaan alkion
kehittymistä, kuten näyttää olleen laita eräissä kokeissa, joita Thuret
teki ruskolevillä. Näihin tosiseikkoihin ei voi antaa mitään selitystä,
yhtä vähän kuin siihenkään, miksi ei eräitä puulajeja voi oksastaa
toisiinsa. Vihdoin on olemassa sellaisia tapauksia, että alkio
kehittyy, mutta kuolee aikaisin. Tähän seikkaan ei ole kiinnitetty
tarpeeksi huomiota; mutta niiden havaintojen nojalla, joista kokenut
fasaanien ja kanarialintujen risteyttäjä Hewitt on minulle kertonut,
uskon sikiön aikaisen kuoleman hyvin usein olevan syynä ensi
risteytysten hedelmättömyyteen. Salter on äskettäin julkaissut tulokset
tutkimuksesta, joka käsitti 500 kolmen Gallus-lajin ja niiden
sekasikiöiden eri risteytyksistä syntynyttä munaa. Suurin osa näistä
munista oli hedelmöittynyt ja useimmissa hedelmöittyneissä munissa oli
sikiö osaksi kehittynyt ja sitten kuollut, tai oli täysin kehittynyt,
vaan ei ollut kyennyt särkemään munankuorta. Niistä poikasista, jotka
syntyivät munista, kuoli enemmän kuin neljä viidesosaa jo ensi päivinä
tai ainakin ensi viikkoina "ilman mitään huomattavaa syytä ja
nähtävästi ainoastaan puuttuvan elinvoiman vuoksi"; noista 500 munasta
kehittyi täysikasvuisiksi ainoastaan kaksitoista poikasta. Kasvien
risteytyksestä syntyvät sikiöt kuolevat nähtävästi usein samalla
tavalla; ainakin tiedetään, että hyvin selvästi eroavien lajien
sekasikiöt ovat toisinaan heikkoja ja kääpiömäisiä ja kuolevat varhain.
Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Max Wichurun äskettäin esittämät
tapaukset, jotka koskevat pajulajien sekasikiöitä. Mainittakoon vielä,
että muutamissa parthenogenesis-tapauksissa, esim. silkkiperhosen
hedelmöittämättömissä munissa olevat sikiöt läpikäyvät aikaisimmat
kehitysasteensa ja kuolevat sittemmin, aivan samoin kuin eri lajien
risteytyksestä syntyneet sikiöt. Kun en vielä tiennyt näistä
tosiseikoista, en ollut halukas uskomaan sekasikiö-embryoiden usein
aikaista kuolemaa; sillä sekasikiöt, kun ne kerran ovat syntyneet, ovat
tavallisesti terveitä ja pitkäikäisiä, kuten havaitsemme esim.
tavallisesta muulista. Kumminkin sekasikiöt elävät ennen ja jälkeen
syntymänsä aivan eri olosuhteissa. Jos ne ovat syntyneet ja elävät
seudussa, jossa niiden molemmat vanhemmat elävät, ovat niiden elinehdot
yleensä niille suotuisat. Mutta sekasikiö perii ainoastaan puolet
emonsa luonteesta ja laadusta, se voi tämän vuoksi ennen syntymäänsä,
niin kauan kun se saa ravintonsa emon kohdussa tai emon tuottamassa
munassa tai siemenessä, elää sille johonkin määrin epäsuotuisissa
elinehdoissa ja saa senvuoksi helposti varhaisen lopun, varsinkin koska
kaikki hyvin nuoret olennot ovat tavattoman herkkiä vahingollisten ja
luonnottomien elinehtojen vaikutuksille. Mutta perältäkin lienee
pikemmin syynä jokin epätäydellisyys munasolun hedelmöittymisessä,
josta on ollut seurauksena sikiön epätäydellinen kehittyminen, kuin ne
elinehdot, joiden alaisena se sittemmin on ollut.
Mitä sekasikiöiden hedelmättömyyteen tulee, on asianlaita hieman
toinen, koska näiden sukupuolielimet ovat vaillinaisesti kehittyneet.
Olen useammin kuin kerran huomauttanut, kuinka monet tosiasiat
osottavat, että eläinten ja kasvien joutuessa pois luonnollisista
elinehdoistaan niiden siitoselimistö hyvin helposti tästä kärsii
vakavia vaurioita. Juuri tämä seikka on suurena esteenä eläinten
kesyttämiselle. Tästä aiheutuneella ja sekasikiöiden hedelmättömyydellä
on useita vertauskohtia. Kummassakin tapauksessa hedelmättömyys on
riippumaton yleisestä terveydentilasta ja sen lisäilmiönä on usein
tavaton koko ja reheväkasvuisuus. Kummassakin tapauksessa
hedelmättömyyden aste vaihtelee ja urospuolinen aines on yleensä
alttiimpi hedelmättömyyteen kuin naaraspuolinen; toisinaan on taas
naaraspuolinen siihen alttiimpi. Kummassakin tapauksessa tämä taipumus
on johonkin määrin riippuvainen systematisesta sukulaisuudesta, sillä
kokonaiset kasvi- ja eläinryhmät menettävät hedelmällisyytensä
jouduttuaan samoihin luonnottomiin elinehtoihin ja kokonaiset
lajiryhmät ovat taipuvaisia synnyttämään hedelmättömiä jälkeläisiä.
Toisaalta saattaa jossakin ryhmässä jokin yksityinen laji kestää suuria
elinehtojen muutoksia sen hedelmällisyyden tästä kärsimättä mitään
haittaa; ja jossakin ryhmässä saattavat eräät lajit synnyttää
harvinaisen hedelmällisiä sekasikiöitä. Ei kukaan voi kokeilematta
ennakolta sanoa, sikiääkö jokin eläin vankeudessa tai tuottaako jokin
ulkomainen kasvi viljeltynä runsaasti siemeniä; eikä kukaan voi
kokeilematta sanoa, synnyttääkö jonkin suvun kaksi lajia enemmän tai
vähemmän hedelmättömiä sekasikiöitä. Ja lopuksi, kun elolliset olennot
useiden sukupolvien kestäessä elävät olosuhteissa, jotka eivät ole
niiden luonnon mukaisia, ovat ne äärettömän alttiita muuntelemaan, mikä
näyttää osaksi johtuvan siitä, että niiden siitoselimistö on tästä
erikoisesti kärsinyt, joskaan ei niin paljon, että siitä olisi ollut
seurauksena hedelmättömyys. Samoin on sekasikiöiden laita, sillä
niidenkin jälkeläiset ovat tavattoman alttiita muuntelemaan polvi
polvelta, kuten jokainen tällä alalla kokeillut on havainnut.
Näemme siis, että kun elolliset olennot joutuvat uusien ja
luonnottomien elinehtojen alaisiksi ja kun sekasikiöitä syntyy kahden
lajin luonnottomasta risteytymisestä, kärsii siitoselimistö riippumatta
yleisestä terveydentilasta kummassakin tapauksessa hyvin samanlaisia
vaurioita. Edellisessä tapauksessa elinehdot ovat tulleet
järkytetyiksi, joskin usein niin lievästi, ettemme sitä huomaa;
jälkimäisessä ulkonaiset ehdot ovat pysyneet samoina, mutta elimistö on
tullut järkytetyksi sen johdosta, että kaksi erilaista rakennetta ja
elimistöä, käsittäen tietysti myöskin siitoselimistön, on yhtynyt
yhdeksi. Sillä onhan tuskin mahdollista, että kaksi elimistöä voisi
yhtyä yhdeksi siten, ettei tästä koituisi mitään häiriöitä eri
elimistönosien ja elinten kehitykselle ja aikakautiselle toiminnalle
tai niihin suhteisiin, joissa osat ja elimet ovat toisiinsa ja
ulkonaisiin elinehtoihin. Kun sekasikiöt ovat keskenänsä hedelmällisiä,
perivät jälkeläiset polvesta polveen saman sekaantuneen elimistön, eikä
meidän senvuoksi tule ihmetellä sitä, ettei niiden hedelmättömyys
vähene, joskin se on johonkin määrin muuntelevainen; vieläpä se saattaa
lisääntyäkin, mikä tavallisesti, kuten aikaisemmin olemme selittäneet,
on seurauksena liian ahtaasta sukusiitoksesta. Edellämainittua
ajatusta, että sekasikiöiden hedelmättömyyteen on syynä kahden
elimistön-laadun sekaantuminen yhdeksi, on Max Wichura pontevasti
kannattanut.
Tunnustettava on kumminkin, ettei tämäkään käsitys sekasikiöiden
hedelmättömyyden syistä, yhtä vähän kuin mikään muukaan, voi selvittää
meille eräitä sen yhteydessä olevia seikkoja, esim. vastavuoroisista
risteytyksistä syntyneiden sekasikiöiden erilaista hedelmällisyyttä,
jotka satunnaisesti ja poikkeuksellisesti suuresti muistuttavat
jompaakumpaa vanhempaansa. En tahdokaan uskotella itselleni, että
edellä tehdyt huomautukset paljastaisivat asian ytimen. Ei ole olemassa
mitään selitystä siihen, miksi elimistö luonnottomien elinehtojen
alaisena muuttuu hedelmättömäksi. Olen ainoastaan yrittänyt osottaa,
että hedelmättömyys on kahdessa toisilleen eräissä suhteissa sukua
olevassa tapauksessa yhteisenä tuloksena -- toisessa tapauksessa
seurauksena siitä elinehdot ovat tulleet järkytetyiksi, toisessa siitä,
elimistö on tullut järkytetyksi kahden elimistön sekaantuessa yhdeksi.
Samallainen rinnakkaisuus vallitsee eräässä edelliselle sukua olevassa,
mutta kumminkin hyvin erilaisessa ilmiöryhmässä. Vanha, jotenkin
yleisesti tunnustettu ja sangen moniin -- muualla esittämiini --
todisteihin perustuva usko on, että lievät elinehtojen muutokset
ovat edullisia kaikille elollisille olennoille. Tämä usko on
maanviljelijöillä ja puutarhureilla, jotka tavan takaa muuttavat
siemen-, mukula- y.m. kasveja toisesta maaperästä tai ilmastosta
toiseen ja jälleen takaisin. Eläinten toipuessa sairaudesta on miltei
mikä tahansa niiden elintavoissa tapahtunut muutos erittäin
terveellinen niille. Mitä selvimpiä todisteita on olemassa myöskin
siitä, että sekä eläin- että kasvikunnassa johonkin määrin erilaisten
saman lajin yksilöiden risteytymisestä syntyy elinvoimaisia ja
hedelmällisiä jälkeläisiä ja että läheisimpien sukulaisten kesken
polvesta polveen jatketusta sukusiitoksesta, näiden eläessä samojen
elinehtojen alaisina, miltei aina on seurauksena ko'on pieneneminen,
heikkous ja hedelmättömyys.
Näyttää siis siltä, että toisaalta lievät elinehtojen muutokset ovat
eduksi kaikille elollisille olennoille ja että toisaalta "lievä"
risteytyminen, s.o. risteytyminen saman lajin koirasten ja naarasten
välillä, jotka ovat eläneet hieman erilaisissa olosuhteissa tai
ovat lievästi muuntuneet, antaa jälkeläisille elinvoimaa ja
hedelmällisyyttä. Kun sitävastoin eläimet, jotka kauan ovat tottuneet
elämään muuttumattomien elinehtojen alaisina luonnontilassa, joutuvat
esim. vankeuteen ja tämän johdosta melkoisesti muuttuneihin
olosuhteisiin, niin ne hyvin usein tulevat enemmän tai vähemmän
hedelmättömiksi; ja me tiedämme, että kun kaksi muotoa, jotka ovat
kehittyneet hyvin erilaisiksi, erikoisiksi lajeiksi, risteytyy, ovat
jälkeläiset aina enemmän tai vähemmän hedelmättömiä. Olen aivan varma
siitä, ettei tämä kaksinkertainen parallelismi suinkaan ole mitään
satunnaista tai kuviteltua. Ken kykenee selittämään, miksi norsu ja
monet muut eläimet menettävät siitoskykynsä silloinkin kun niitä
pidetään vain osittaisessa vankeudessa niiden kotiseudulla, kykenee
myös selittämään perimmäisen syyn siihen, miksi sekasikiöt ovat niin
yleisesti hedelmättömiä. Hän kykenee myös selittämään, miksi muutamien
kotieläintemme eri rodut, jotka ovat usein joutuneet uusien ja
muuttuneiden elinehtojen alaisiksi, ovat keskenään täysin
hedelmällisiä, vaikka ne polveutuvat eri lajeista, jotka luultavasti
olisivat olleet hedelmättömiä, jos ne muinoin olisivat keskenänsä
risteytyneet. Edellämainittuja kahta rinnakkaisilmiöiden ryhmää näyttää
liittävän toisiinsa jokin yleinen, mutta tuntematon yhdysside, joka on
olennaisesti sukua elämän prinsiipille. Tämä prinsiippi on Herbert
Spencerin mukaan se, että elämä on eri voimien taukoamatonta vaikutusta
ja vastavaikutusta tai on näistä riippuvainen, voimien, jotka, kuten
kaikki luonnossa, alinomaa pyrkivät tasapainoon; ja kun jokin muutos on
tätä pyrkimystä lievästi järkyttänyt, niin elinvoima tästä vahvistuu.