Saamme kenties parhaan käsityksen siitä, kuinka vaistot ovat
luonnontilassa muuntuneet luonnollisen valinnan vaikutuksesta, jos
lähemmin tarkastamme muutamia erikoisia tapauksia. Otan puheeksi
ainoastaan kolme tapausta: käen vaiston, joka saa sen munimaan munansa
muiden lintujen pesiin, eräiden muurahaisten orjanotto-vaiston ja
mehiläisen solunrakennuskyvyn. Kahta viimemainittua vaistoa ovat
luonnontutkijat syystä pitäneet ihmeellisimpinä kaikista tuntemistamme
vaistoista.
_Käen vaistot_. -- Muutamat luonnontutkijat arvelevat käen vaiston
välittömäksi syyksi sitä, ettei se muni muniaan päivittäin, vaan kunkin
seuraavan munan parin kolmen päivän väliajan perästä. Jos se siis
tekisi oman pesän ja hautoisi itse munansa, täytyisi sen joko jättää
ensin munitut munat joksikin aikaa hautomatta tai olisi samassa pesässä
yhtaikaa munia ja eri-ikäisiä poikasia. Jos asian laita olisi
tällainen, tulisi munimis- ja munien kuorimisaika haitallisen
pitkälliseksi, etenkin kun käki muuttaa hyvin varhain, ja ensin
kuoritut poikaset joutuisivat todennäköisesti koiraksen yksin
elätettäviksi. Juuri näin onkin amerikalaisen käen laita; se rakentaa
oman pesän ja sillä on samalla aikaa munia ja poikasia, joita se kuorii
munasta, sitä myöten kuin ne kehittyvät. On väitetty amerikalaisen käen
joskus munivan munansa muiden lintujen pesiin, mutta on myöskin
vastustettu tätä väitettä. Äskettäin kertoi minulle kumminkin tohtori
Merrell, Iowasta, kerran löytäneensä Illinois'issa hohkanärhen
(Garrulus cristatus) pesästä käenpoikasen yhdessä närhenpoikasen
kanssa; ja koska molemmilla oli miltei täydellinen höyhenpeite, ei
niiden lajista saattanut erehtyä. Voisin myöskin mainita useita
esimerkkejä eri linnuista, joiden tiedetään toisinaan munivan muiden
lintujen pesiin. Olettakaamme nyt, että europalaisen käen muinaisilla
esivanhemmilla oli samanlaiset elintavat kuin amerikalaiselle käellä ja
että se toisinaan muni muiden lintujen pesiin. Jos tämä tilapäinen tapa
tuotti hyötyä vanhalle linnulle, joko sallimalla sen muuttaa
aikaisemmin tai jostakin muusta syystä, tai jos toisen lajin
harhaanmenneen vaiston hyväkseen-käyttäminen teki käenpoikaset
voimakkaammiksi kuin miksi ne olisivat kehittyneet oman emänsä
huomassa, jota tuskin saattoi olla rasittamatta se, että sillä oli
samaan aikaan munia ja eri-ikäisiä poikasia -- silloin joko vanhat
linnut tai poikaset saavuttivat sen kautta etua. Ja analogia tekee
uskottavaksi, että siten kasvatetut poikaset jälleen perinnöllisyyden
vaikutuksesta saattoivat noudattaa emänsä satunnaista, hairahtunutta
tapaa munia munansa muiden lintujen pesiin ja siten suuremmalla
menestyksellä kasvattaa poikasensa. Tällaisesta jatkuvasta tavasta on
luullakseni käkemme omituinen vaisto syntynyt. Äskettäin on sitäpaitsi
Adolf Müller epäämättömän varmasti todistanut käen toisinaan munivan
munansa paljaalle maalle, hautovan niitä ja ruokkivan poikasensa. Tämä
harvinainen tapaus on todennäköisesti ilmaus alkuperäisen, aikoja
sitten menetetyn pesänrakennusvaiston palautumisesta.
On väitetty, etten ole ottanut huomioon käen muita vaistoja ja
rakenteen-mukautumisia, joiden oletetaan välttämättä olevan
kysymyksessä olevan vaiston kanssa rinnakkaisia. Mutta onhan hyödytöntä
lausua arveluita jostakin vaistosta, jonka tunnemme ainoastaan yhdellä
ainoalla lajilla, sillä tähän saakka emme ole voineet nojautua
mihinkään tosiasioihin. Aivan viime aikoihin saakka on tunnettu
ainoastaan europalaisen ja amerikalaisen käen vaistot, joista
jälkimäisellä ei ole europalaisen käen loistapoja; saamme kiittää
Ramsayn tekemiä havaintoja siitä, että nykyään tiedämme jotakin
kolmesta australialaisesta lajista, jotka myöskin munivat munansa
muiden lintujen pesiin. Käen vaistoihin nähden on meidän kiinnitettävä
huomiota etupäässä seuraavaan kolmeen seikkaan: Ensinnä siihen, että
tavallinen käki harvoja poikkeuksia lukuunottamatta munii ainoastaan
yhden munan samaan pesään, joten suuri ja ahmatti käenpoika saa
runsaasti ruokaa. Toiseksi, että munat ovat peräti pieniä, leivosen
munan kokoisia, vaikka käki on noin neljä kertaa leivosen kokoinen.
Että munan pienuus on todellinen soveltaumistapaus, voimme päättää
siitä, että oman pesänsä laativa amerikalainen käki munii kokoansa
vastaavia munia. Kolmanneksi on huomattava, että käenpoikasella jo pian
syntymänsä jälkeen on tarpeeksi voimaa ja tarkotukseen soveltuva nokka,
voidakseen noudattaa vaistoansa ja heittää ulos kasvinveljensä, jotka
sitten kuolevat viluun ja nälkään. Tätä on -- rohkeasti kylläkin --
kutsuttu armeliaaksi järjestykseksi, jonka tarkotus on, että nuori käki
saisi riittävästi ruokaa ja että sen kasvinveljet tuhoutuisivat,
ennenkuin tunto vielä on niillä suuresti kehittynyt!
Siirtykäämme nyt australialaisiin lajeihin. Vaikka nämä yleensä munivat
ainoastaan yhden munan kuhunkin pesään, ei ole harvinaista, että
samasta pesästä löytää kaksi, jopa kolmekin munaa. Vaskikäen munien
koko vaihtelee suuresti, pituudeltaan ne ovat kahdeksasta kymmeneen
linjaan. Jos nyt tällä lajilla olisi ollut jotakin etua vielä
pienempien munien munimisesta, joko siten, että munien pienuus olisi
voinut pettää eräitä kasvatusvanhempia tai, mikä on todennäköisempää,
että hautomisaika olisi lyhennyt (väitetään näet munien suuruuden
olevan suhteessa hautomisajan pituuteen), silloin ei ole ensinkään
vaikeata uskoa, että olisi voinut muodostua rotu tai laji, joka olisi
muninut yhä pienempiä munia, koska nämä suuremmalla varmuudella
olisivat tulleet haudotuiksi ja niistä syntyneet poikaset
kasvatetuiksi. Ramsay huomauttaa, että kaksi Australian käkilajeista
avonaiseen pesään muniessaan ilmeisesti osottaa suosivansa sellaisten
lintujen pesiä, joiden munat ovat samanvärisiä kuin niiden omat munat.
Europalaisella käelläkin on jonkun verran samaa vaistoa, mutta usein se
myöskin toimii vastoin tuota vaistoa, esim. muniessaan himmeän ja
epäselvänvärisen munansa rautiaisen pesään, jolla on kirkkaanväriset
sinivihreät munat. Jos käkemme poikkeuksetta noudattaisi mainittua
vaistoa, olisi sekin varmaan luettu niihin käen vaistoihin, joiden
oletetaan kaikkien täytyneen kehittyä yhtä rinnan. Australialaisen
vaskikäen munat vaihtelevat Ramsayn mukaan tavattomasti väriltään,
joten tässäkin suhteessa, samoinkuin kokoonkin nähden, luonnollinen
valinta olisi voinut turvata ja vakaannuttaa jonkin suotuisan
muuntelun.
Europalaisen käen poikanen heittää tavallisesti kolme päivää sen
jälkeen kun se on päässyt munasta pesästä kasvatusvanhempiensa
poikaset. Koska käki on tässä iässä vielä peräti avuton, oletti Gould
aikaisemmin, että tämän pesästä-heittämisen suorittivat käen
kasvatusvanhemmat. Äskettäin hän kumminkin on saanut kuulla luotettavan
kertomuksen, että on todella nähty erään käenpoikasen, joka vielä oli
sokea eikä kyennyt pitämään päätään pystyssä, heittävän pesästä
kasvinveljensä. Tapauksen näkijä pani erään näistä takaisin pesään, ja
käki heitti uudelleen sen pesästä. Jos käenpoikaselle on tärkeätä heti
munasta päästyään saada niin runsaasti ravintoa kuin mahdollista, kuten
asian laita todennäköisesti on, niin ei mielestäni ole ensinkään
vaikeata otaksua mainitun omituisen ja ilkeän vaiston kehittyneen
siten, että käki vähitellen, polvi polvelta, on saavuttanut tuohon
tekoon tarvittavan sokean kiihkon, voiman ja rakenteen; sillä ne
käenpoikaset, joilla tällaiset tavat ja tällainen rakenne olivat
parhaiten kehittyneinä, tulivat suuremmalla varmuudella kasvatetuiksi.
Ensimäisenä askeleena varsinaisen vaiston kehittymiseen on saattanut
olla pelkkä tarkotukseton levottomuus, joka ilmeni käenpoikasessa, kun
se oli jonkun verran varttunut iältään ja voimiltaan; myöhemmin tästä
sitten kehittyi tapa, joka siirtyi varhaisempaan ikään. Mielestäni ei
tässä ole sen suurempaa vaikeutta kuin siinäkään, että muiden lintujen
kuorimattomat pojat ovat saaneet munansärkemisvaiston tai että
käärmeenpoikasille on -- kuten Owen on huomauttanut -- kehittynyt
yläleukaan väliaikainen, terävä hammas sitkeän munankuoren
rikkipuremista varten. Sillä jos kerran jokainen elimistönosa on
kaikkina ikäkausina altis yksilöllisille muunteluille ja jos
muunteluiden taipumuksena on periytyä vastaavassa tai varhaisemmassa
iässä -- joita olettamuksia ei voida väittää vääriksi -- täytyy
poikasten vaistojen ja rakenteen yhtä varmasti kuin täysi-ikäisten
eläintenkin voida vähitellen muuntua; molemmat tapaukset joko seisovat
tai sortuvat yhdessä luonnollisen valinnan koko opin kanssa.
Eräillä Molothrus-lajeilla (selvästi muista eroava amerikalainen
lintusuku, joka on sukua meidän kottaraisillemme) on samanlaisia
loistapoja kuin käellä, ja eri lajit muodostavat mielenkiintoisen
astesarjan, mitä näiden vaistojen kehitykseen tulee. Etevä
huomioidentekijä Hudson kertoo että Molothrus badius lajin urokset ja
naarakset milloin elävät sekaisin parvissa, milloin taas parittain. Ne
joko rakentavat oman pesän tai anastavat sen joltakin muulta linnulta
ja heittävät joskus poikaset pesästä. Ne hautovat tavallisesti itse
munansa ja kasvattavat poikasensa; mutta Hudson arvelee, että niillä
todennäköisesti toisinaan on loistapoja, sillä hän on nähnyt poikasten
seuraavan vieraaseen lajiin kuuluvia vanhoja lintuja kirkuen ruokaa.
Erään toisen Molothrus-lajin, M. bonariensis, loistavat ovat paljon
pitemmälle kehittyneet kuin äskenmainitun, mutta eivät suinkaan nekään
täydelliset. Mikäli tiedetään, munii tämä lintu poikkeuksetta munansa
muiden lintujen pesiin; mutta, merkillistä kyllä, muutamat linnut
toisinaan alkavat yhdessä rakentaa epäsäännöllistä, resuista pesää
johonkin omituisen huonosti valittuun paikkaan, esim. suuren ohdakkeen
lehdille. Kumminkaan ne eivät koskaan, mikäli Hudson on havainnut,
rakenna pesää valmiiksi. Ne munivat usein vieraaseen pesään niin paljon
munia -- noin viisitoista, jopa kaksikymmentä -- että ainoastaan
muutamat niistä voivat tulla kuorituiksi. Sitäpaitsi niillä on
omituinen tapa nokkia reikiä joko oman lajinsa tai toisten lintujen
muniin, joita he tapaavat anastamassaan pesässä. Usein ne myöskin
munivat paljaalle maalle, jossa munat joutuvat hukkaan. Kolmannella
lajilla, M. pecoris, ovat vaistot kehittyneet yhtä täydellisiksi kuin
käen, sillä se ei koskaan muni kasvatuspesään muuta kuin yhden munan,
joten poikanen varmasti tulee kasvatetuksi. Hudson on kehitysopin
jyrkkä vastustaja, mutta Molothrus bonariensis lajin vaillinaisesti
kehittyneet vaistot näyttävät häntä niin suuresti hämmästyttäneen, että
hän, lainaten minun sanani, kysyy: "Eikö meidän kenties olekaan
pidettävä näitä tapoja varta vasten annettuina eli luotuina vaistoina,
vaan saman yleisen lain, nimittäin muuttumisen lain, vähäisinä
seurauksina?"
Kuten sanottu, munivat monet linnut toisinaan munansa muiden lintujen
pesiin. Tämä tapa ei ole aivan outo kanalinnuillekaan, ja se myöskin
johonkin määrin valaisee strutsin omituista vaistoa. Tässä suvussa
useat naaraslinnut liittoutuvat yhteen, munien ensin muutaman munan
yhteen, sitten toiseen pesään j.n.e., ja koirakset sitten hautovat
munat. Tämä vaisto saa luullakseni selityksensä siitä, että naarakset
munivat suuren määrän munia, mutta parin kolmen päivän väliajoilla
niinkuin käki. Mutta samoinkuin Molothrus bonariensis lajin, ei
amerikalaisen strutsinkaan vaisto ole vielä kehittynyt täydelliseksi;
hämmästyttävän suuren määrän munia tapaa sirotettuina hajalleen
tasangoille, niin että päivän kestävällä haeskeluretkellä poimin
kokonaista kaksikymmentä hukkaanmennyttä munaa.
Monet mehiläiset ovat loisia ja laskevat säännöllisesti munansa muiden
mehiläislajien pesiin. Tämä tapaus on vielä merkillisempi kuin käkeä
koskeva, sillä eivät ainoastaan näiden mehiläisten vaistot, vaan niiden
rakennekin on muuntunut niiden loistapojen mukaiseksi; niillä ei näet
ole siitepölyn keräämisneuvoja, jotka olisivat niille välttämättömät,
jos ne itse keräisivät ravinnon poikasilleen. Eräät Sphegidae-lajit
(ampiaisen tapaisia hyönteisiä) ovat niinikään loisia; M. Fabre on
äskettäin esittänyt päteviä syitä arvelulleen, että vaikkakin Tachytes
nigra tavallisesti kaivaa oman kolonsa ja kerää siihen rammoiksi
purtuja eläimiä toukkiensa ravinnoksi, niin se kumminkin, löydettyään
johonkin Sphex-lajiin kuuluvan hyönteisen valmiiksi laaditun ja
muonavaroilla täytetyn kolon, anastaa sen ja muuttuu tällöin loiseksi.
Tässäkään tapauksessa, yhtä vähän kuin Molothrus-lintuun ja käkeen
nähden, ei mielestäni ole ensinkään vaikeata olettaa luonnollisen
valinnan tekevän tilapäisen tavan pysyväiseksi, jos siitä on lajille
etua ja jolleivät ne hyönteiset, joilta pesä ja ruokavarat
häikäilemättä riistetään, sen kautta häviä sukupuuttoon.
_Orjainotto-vaisto_. -- Tämän merkillisen vaiston havaitsi ensinnä
Pierre Huber, joka on vielä teräväsilmäisempi havaintojen tekijä kuin
kuuluisa isänsä, Formica (Polyerges) rufescens'issa. Tämä muurahaislaji
on kokonaan riippuvainen orjistaan; ilman niiden apua laji varmaankin
häviäisi sukupuuttoon yhdessä vuodessa. Koirakset ja hedelmälliset
naaraat eivät tee minkäänlaista työtä, eivätkä työmuurahaiset eli
hedelmättömät naaraatkaan tee mitään muuta työtä kuin vangitsevat
orjia, vaikka ne tässä ovatkin erittäin tarmokkaita ja rohkeita. Ne
eivät kykene rakentamaan omaa pesäänsä eivätkä ruokkimaan toukkiaan.
Kun vanha pesä huomataan epämukavaksi ja muurahaisten on muutettava,
määräävät orjat muuton ja kuljettavat isäntänsä leukapieltensä välissä.
Isännät ovat niin peräti avuttomia, että kun Huber sulki kolmekymmentä
niistä erikseen, päästämättä niiden joukkoon yhtäkään orjaa, mutta
panemalla niille paljon sellaista ruokaa, josta ne enin pitävät, sekä
joukkoon niiden omia toukkia ja koteloita, kiihottaakseen niitä työhön,
ne eivät tehneet mitään; ne eivät edes kyenneet syömään ja monet
kuolivat nälkään. Huber päästi sitten niiden joukkoon yhden ainoan
orjan (F. fusca) ja tämä ryhtyi heti työhön; se syötti ja pelasti vielä
elossa olevat, rakensi muutamia kammioita, vaali toukkia ja järjesti
kaikki kuntoon. Voiko olla mitään sen ihmeellisempää kuin nämä
varmoihin todistuksiin perustuvat huomiot? Jollemme tuntisi mitään
muuta orjia-pitävää muurahaislajia, olisi toivotonta mietiskellä, miten
niin ihmeellinen vaisto on voinut kehittyä täydelliseksi.
P. Huber oli myöskin ensimäinen, joka havaitsi Formica sanguinean
orjia-pitäväksi muurahaiseksi. Tätä lajia tavataan Englannin
eteläosissa ja sen tapoja on tarkannut "British Museum'in"
palveluksessa oleva F. Smith, jolle olen suuressa kiitollisuuden
velassa sekä tätä että muita seikkoja koskevista tiedonannoista. Vaikka
täysin luotinkin Huber'in ja Smith'in tiedonantoihin, koetin asettua
epäilijän kannalle, koska kelle tahansa on anteeksiannettavaa,
jollei hän ilman muuta usko niin eriskummallisen vaiston kuin
orjainotto-vaiston olemassa-oloa. Tahdon siis mainita ne havainnot,
joita tein muutamista vähäisistä yksityisseikoista. Avasin neljätoista
F. sanguinean pesää ja löysin kaikista muutamia orjia. Orjalajin (F.
fusca) koiraksia ja hedelmällisiä naaraita tavataan ainoastaan niiden
omissa yhteiskunnissa, eikä niitä ole milloinkaan F. sanguinean
pesissä. Orjat ovat mustia eivätkä puoleksikaan niin kookkaita kuin
niiden punaiset isännät, joten ulkomuodon eroavaisuus on suuri. Kun
pesää hiukkasen sohrii, tulevat orjat toisinaan esiin, ovat kuten
niiden isännätkin hyvin kiihkoissaan ja puolustavat pesää. Kun kekoa
kovasti pöyhitään, niin että toukat ja kotelot paljastuvat,
työskentelevät orjat tarmokkaasti isäntiensä kanssa, kuljettaen toukkia
ja koteloita pois turvalliseen paikkaan. On siis selvää, että orjat
tuntevat olevansa aivan kotonaan. Kolmena vuotena peräkkäin, kesä- ja
heinäkuussa, pidin Surrey'ssa ja Sussex'issa tuntikausia silmällä
eräitä kekoja, enkä kertaakaan nähnyt orjan tulevan pesään tai lähtevän
siitä. Koska orjien lukumäärä näinä kuukausina on hyvin pieni, arvelin
niiden mahdollisesti käyttäytyvän toisin silloin kun niiden lukumäärä
on suurempi; mutta Smith on ilmottanut minulle tarkanneensa eri
vuorokauden aikoina touko-, kesä- ja elokuussa kekoja sekä Surrey'ssa
että Hampshiressä, näkemättä milloinkaan orjien lähtevän pesästä tai
tulevan pesään, vaikka niiden lukumäärä on elokuussa suuri. Hän pitää
niitä senvuoksi yksinomaan kotiorjina. Sitävastoin nähdään isäntien
alinomaa kantavan kekoon rakennusaineita ja kaikenlaista ruokaa.
Vuonna 1860 löysin kumminkin heinäkuussa erään yhteiskunnan,
jossa oli tavattoman suuri määrä orjia ja huomasin muutamien orjien
lähtevän pesästä isäntiensä joukossa ja kulkevan samaa polkua
kahdenkymmenenviiden yardin päässä olevan suuren männyn juurelle, jonka
runkoa myöten ne yhdessä kiipesivät ylös luultavasti kirvoja tai
kilpitäitä etsimään. Huber, jolla on ollut runsaasti tilaisuutta
huomioiden tekemiseen, kertoo orjamuurahaisten Sveitsissä tavallisesti
työskentelevän isäntiensä kanssa pesän rakentamisessa; ne yksin avaavat
ja sulkevat ovet aamuin illoin, ja Huber mainitsee erityisesti niiden
päätehtävänä olevan kirvojen etsimisen. Tämä kummassakin maassa
huomattava isäntien ja orjien tapojen erilaisuus riippunee kenties
yksinomaan siitä, että Sveitsissä muurahaiset pitävät enemmän orjia
kuin Englannissa.
Eräänä päivänä onnistui minun tarkastella F. sanguinean muuttoa
toisesta pesästä toiseen, ja oli hyvin mielenkiintoista nähdä, kuinka
isännät varovaisesti kuljettivat orjia suussaan, sensijaan että nämä
olisivat kuljettaneet isäntiään, kuten F. rufescens lajin orjat. Eräänä
toisena päivänä kiinnitti huomiotani noin parikymmentä orjanryöstäjää,
jotka liikuskelivat samalla paikalla eivätkä silminnähtävästi olleet
ruo'an haussa. Ne lähestyivät erästä riippumatonta orjamuurahaisten (F.
fusca) yhteiskuntaa, josta ne tuimasti torjuttiin takaisin; usein
kolmekin jälkimäiseen lajiin kuuluvaa muurahaista riippui F. sanguinean
jaloista. Jälkimäiset surmasivat säälimättä pienet vihollisensa
ja kuljettivat niiden ruumiit ruo'aksi pesäänsä, joka oli
kahdenkymmenenyhdeksän yardin päässä; orjanottajain ei kumminkaan
onnistunut saada mitään koteloita, joista olisivat voineet kasvattaa
orjia. Kaivoin sitten toisesta pesästä muutamia F. fuscan koteloita ja
panin ne maahan eräälle paljaalle paikalle lähelle taistelutannerta;
tyrannit tarttuivat niihin innokkaasti ja raahasivat ne pois,
kuvitellen kenties lopuksi kumminkin voittaneensa äskeisessä
taistelussaan.
Samalla kertaa panin samalle paikalle muutamia erään toisen lajin, F.
flavan koteloita sekä muutaman näitä pieniä keltaisia muurahaisia,
jotka vielä riippuivat kiinni pesänsä kappaleissa. Tätäkin lajia
pidetään joskus, vaikka harvoin, orjana, mikäli Smith kertoo. Vaikka se
on pieni laji, on se hyvin rohkea ja minä olen nähnyt sen raivokkaasti
käyvän muiden muurahaisten kimppuun. Kerran löysin hämmästyksekseni
riippumattoman F. flava muurahaisten yhteiskunnan orjia pitävien F.
sanguinea muurahaisten keon alla olevan kiven alta; ja kun sattumalta
tulin pöyhineeksi kumpaakin pesää, kävivät pikkumuurahaiset
hämmästyttävällä rohkeudella suurten naapuriensa kimppuun. Nyt olin
utelias näkemään, osaisiko F. sanguinea erottaa F. fuscan kotelot,
joista se tavallisesti kasvattaa orjia, pienen ja raivoisan F. flavan
koteloista, joita se harvoin ryöstää. Selvästi saattoi nähdä, että
muurahaiset osasivat tehdä eron niiden välillä, sillä näin niiden heti
innokkaasti tarttuvan F. fuscan koteloihin, kun ne sitävastoin olivat
kovin säikähdyksissään kohdatessaan F. flavan koteloita taikkapa vaan
maatakin niiden pesästä ja juoksivat kiireesti tiehensä; mutta
neljännestunnin kuluttua, pian senjälkeen kuin kaikki keltaiset
muurahaiset olivat menneet tiehensä, ne rohkaisivat mielensä ja
kuljettivat pois kotelot.
Eräänä iltana kävin eräällä toisella F. sanguinean pesällä ja näin
joukon muurahaisia palaavan kotiin ja menevän kekoonsa kuljettaen
mukanaan F. fuscan kuolleita ruumiita (mikä osotti, ettei kysymyksessä
ollut mikään muutto) ja lukuisia koteloita. Seurasin saalista
kuljettavien muurahaisten pitkää jonoa taaksepäin noin neljäkymmentä
yardia ja tulin hyvin tiheään kanervikkoon, josta näin viimeisen F.
sanguinean tulevan ulos kuljettaen koteloa, mutta en voinut löytää
hävitettyä pesää tiheästä kanervikosta. Pesän täytyi kuitenkin olla
aivan lähellä, sillä pari kolme F. fusca lajiin kuuluvaa muurahaista
juoksenteli sinne tänne kovin kiihdyksissään ja yksi seisoi
liikkumattomana, oma kotelonsa suussaan, erään kanervanvarvun latvassa,
nähtävästi aivan epätoivoissaan pesänsä hävityksestä.
Tällaisia ovat ihmeellistä orjainotto-vaistoa koskevat tosiasiat, jotka
olen tahtonut tässä mainita, vaikkeivät ne kaipaakaan minun
vahvistustani. Huomattakoon, mikä vastakohtaisuus ilmenee F. sanguinean
ja Europan manterella tavattavan F. rufescens lajin vaistomaisissa
tavoissa. Jälkimäinen ei rakenna omaa pesää, ei määrää itse
pesänmuuttoa, ei kerää ruokaa itselleen eikä toukilleen, eipä edes voi
itse elättää itseään: se on täydellisesti riippuvainen lukuisista
orjistaan. Formica sanguinea lajilla sitävastoin on paljon vähemmän
orjia, ja alkukesällä niitä on tuiki vähän. Isännät päättävät, koska ja
mihin uusi pesä on rakennettava ja koska muutto on tapahtuva, ja
isännät kuljettavat muutossa orjiaan. Sekä Sveitsissä että Englannissa
näyttää toukkien hoitaminen olevan yksinomaan orjien tehtävänä ja
isännät yksin käyvät orjainryöstöretkillä. Sveitsissä orjat ja isännät
tekevät työtä yhdessä, rakentavat ja kantavat rakennustarpeita pesään;
molemmat, mutta etupäässä orjat, paimentavat ja lypsävät kirvoja, ja
siten molemmat keräävät ravintoa yhteiskunnalle. Englannissa
tavallisesti ainoastaan isännät poistuvat pesästä keräämään
rakennustarpeita ja ruokaa itselleen, orjilleen ja toukilleen.
Isännillä on siis tässä maassa paljon vähemmän apua orjistaan kuin
Sveitsissä.
En tahdo lähteä arvailemaan, millä tavoin F. sanguinean vaisto on
syntynyt. Mutta koska sellaisetkin muurahaiset, jotka eivät pidä orjia,
kuljettavat pois toisen lajin koteloita, jos näitä on sirotettuina keon
läheisyyteen, on mahdollista, että jotkut tällaiset kotelot, joita
alkuaan on kerätty ravinnoksi, ovat päässeet kehittymään; ja täten
tahtomatta kasvatetut vieraat muurahaiset seuraavat vaistojaan ja
tekevät sitä työtä mitä osaavat. Jos ne ovat osottautuneet
hyödyllisiksi sille lajille, joka on ne ryöstänyt -- s.o.
jos lajilla on ollut suurempaa etua työntekijäin ryöstämisestä
kuin niiden siittämisestä -- on luonnollinen valinta voinut
kehittää kotelonkokoamistapaa, joka alkuaan tarkotti koteloiden
ravinnoksi-käyttämistä, ja vakiinnuttaa tämän tavan, antaen sille aivan
toisen tarkotuksen, orjien kasvattamisen. Kun tapa kerran oli syntynyt
-- vaikkakaan se ei olisi ollut edes siihen määrään kehittynyt kuin
brittiläisen F. sanguinean, jolla, kuten olemme nähneet, on vähemmän
apua orjistaan kuin samalla lajilla Sveitsissä -- on luonnollinen
valinta voinut vahvistaa ja muuntaa vaistoa -- edellyttäen että
jokainen muuntelu on ollut lajille hyödyllinen -- kunnes vihdoin on
kehittynyt muurahainen, joka on orjistaan niin surkean riippuvainen
kuin Formica rufescens.
_Mehiläisen solunrakennusvaisto_. -- En aio tässä puuttua vähäpätöisiin
yksityiskohtiin, vaan ainoastaan yleispiirtein esittää ne
johtopäätökset, joihin olen tullut. Tympeä on se ihminen, joka ei
tarkastaessaan mehiläiskennon ihmeellistä rakennetta, joka niin
oivallisesti soveltuu tarkotukseensa, tunne innokasta ihailua.
Matematikot kertovat meille, että mehiläiset ovat käytännössä
ratkaisseet vaikean probleman, rakentaessaan solunsa sen muotoisiksi,
että niihin mahtuu mahdollisimman suuri määrä hunajaa, samalla kuin
mehiläiset niiden rakentamiseen käyttävät mahdollisimman vähän kallista
vahaa. On huomautettu, kuinka taitavallekin työmiehelle kävisi hyvin
vaikeaksi, sopivia työaseita ja mittoja käyttäenkin, muodostaa vahasta
säännöllisiä kammioita, mutta mehiläisparvi suorittaa tämän työn
pimeässä pesässä. Vaikka olettaisimme niillä olevan minkälaisia
vaistoja tahansa, tuntuu ensimältä aivan käsittämättömältä, kuinka ne
osaavat tehdä kaikki tarpeelliset kulmat ja tasot tai kuinka ne edes
voivat huomata, ovatko nämä oikein tehdyt. Mutta vaikeus ei ole
läheskään niin suuri, kuin miltä se ensinnä näyttää: koko tämä
ihmeellinen työ on luullakseni selitettävissä muutamien yksinkertaisten
vaistojen avulla.
Johduin tutkimaan tätä asiaa sen johdosta, että Waterhouse on osottanut
solun muodon olevan läheisessä suhteessa jo olemassa-oleviin viereisiin
soluihin. Seuraavassa esittämääni mielipidettä voidaan kenties pitää
ainoastaan Waterhousen teorian toisintona. Tarkastakaamme yleistä
asteittaisuuslakia ja katsokaamme, eikö luonto meille siinä paljasta
työskentelytapaansa. Lyhyen astesarjan toisessa päässä tapaamme
kimalaiset, jotka käyttävät vanhoja koteloitaan hunajasäiliöinä,
toisinaan jatkaen niitä lyhyillä vahaputkilla, ja jotka toisinaan
myöskin rakentavat erityisiä, hyvin epäsäännöllisiä pyöreitä kammioita
vahasta. Sarjan toisessa päässä taas tapaamme mehiläisen kammiot, jotka
ovat kahdessa kerrassa päällekkäin. Kukin solu on, kuten tunnettua,
kuusisivuinen särmiö, jonka sivut taittuvat alhaalla siten, että ne
liittyvät ylösalaisin käännetyksi, kolmen vinoneliön muodostamaksi
pyramidiksi. Näissä vinoneliöissä on eräitä kulmia, ja nuo kolme
vinoneliötä, jotka kennon toisella puolella muodostavat yksityisen
solun pyramidipohjan, ottavat kennon toisella puolella osaa kolmen
toisiinsa rajottuvan solun pohjan muodostamiseen. Mehiläisen äärimäisen
täydellisten ja kimalaisen yksinkertaisten solujen välimuotona ovat
mexikolaisen Melipona domestican solut, jotka Pierre Huber on tarkasti
selittänyt ja kuvannut. Melipona on itsekin rakenteeltaan mehiläisen ja
kimalaisen välimuoto, mutta lähempää sukua jälkimäiselle. Se rakentaa
miltei säännöllisen kennon sylinterinmuotoisista soluista,
joissa toukat kehittyvät, ja sen lisäksi vielä muutamia suuria
hunajasäiliösoluja. Jälkimäiset ovat miltei pallonmuotoisia, jotenkin
samankokoisia ja liittyvät toisiinsa epäsäännölliseksi joukkioksi.
Mutta ennen kaikkea on huomattava, että nämä solut ovat aina rakennetut
niin lähelle toisiaan, että niiden täytyisi leikata toisiaan, jos pallo
olisi laadittu täydelliseksi. Näin ei kumminkaan milloinkaan tapahdu,
sillä mehiläiset rakentavat niille kohdin, missä pallojen täytyisi
leikata toisiaan, pallojen väliin aivan tasaisen vahaseinän. Jokaisen
solun seininä ovat siis ulkopuolinen, pyöreä osa ja kaksi, kolme tai
useampia tasoja, aina sen mukaan kuinka moneen viereiseen soluun se
rajottuu. Solun levätessä kolmen muun solun päällä, mikä on hyvin
tavallista ja välttämätöntäkin, koska pallonmuotoiset solut ovat miltei
yhtä suuria, yhtyvät nuo kolme tasapintaa pyramidiksi; ja tämä pyramidi
on, kuten Huber on huomauttanut, ilmeisesti kotimehiläisen solun
kolmisivuisen pyramidipohjan karkea luonnos. Samoinkuin kotimehiläisen
soluissa, samoin Meliponan soluissakin kolme tasapintaa aina on samalla
kolmen naapurisolun seininä. On selvää että Melipona-mehiläinen tällä
rakennustavallaan säästää vahaa ja, mikä tärkeämpää, työtä, sillä
naapurisolujen väliset tasaiset seinät eivät ole kaksinkertaiset, vaan
samanvahvuiset kuin pallonpinnan muotoiset ulkoseinät, ja kummankin
jokainen tasainen seinä on samalla kahden eri solun seinänä.
Miettiessäni tätä johtui mieleeni, että jos Melipona rakentaisi
pallonmuotoiset solunsa tietyn matkan päähän toisistaan,
samansuuruisiksi ja järjestäisi ne kahteen säännölliseen kerrokseen,
niin täten syntynyt rakennelma olisi yhtä täydellinen kuin
kotimehiläisen kenno. Kirjotin tämän johdosta professori Miller'ille
Cambridge'een, ja tämä geometrikko on hyväntahtoisesti lukenut läpi
seuraavan, hänen tiedonantojensa mukaan laaditun esityksen, ja
ilmottanut minulle, että se on täysin oikea:
Jos ajatellaan joukko yhtäsuuria palloja asetetuiksi kahteen
yhdensuuntaiseen kerrokseen siten, että kunkin pallon keskipiste on
säde X V2 eli säde X 1,41421 pituisen (tai hieman lyhemmän) välimatkan
päässä saman kerroksen kuuden ympäröivän pallon keskipisteistä ja saman
välimatkan päässä toisessa yhdensuuntaisessa kerroksessa olevien
viereisten pallojen keskipisteistä, ja jos kummassakin kerroksessa
olevien pallojen väliin piirretään leikkaustasoja, syntyy kaksi
kerrosta kuusisivuisia särmiöitä, joita yhdistävät kolmen vinoneliön
muodostamat pyramidinjalustat; ja vinoneliöiden ja kuusisärmiöiden
sivujen kaikki kulmat ovat aivan samat kuin tarkimmissa mittauksissa,
joita on tehty mehiläisen soluista. Olen kumminkin kuullut prof.
Wyman'ilta, joka on tehnyt lukuisia huolellisia mittauksia, että
mehiläisen rakennustaidon tarkkuutta on paljon liioteltu, niin että,
mikä solun tyypillinen muoto lieneekin, sen harvoin jos koskaan tapaa
käytännössä toteutettuna.
Tästä voimme varmuudella päättää, että Meliponan vaistojen, jotka eivät
itsessään ole kovin merkillisiä, tarvitsisi vain vähän muuttua, niin
tämä mehiläinen rakentaisi yhtä ihmeellisen taidokkaita soluja kuin
kotimehiläinen. Olettakaamme, että Meliponalla olisi kyky rakentaa
solunsa todella pallonmuotoiseksi ja samankokoisiksi; tämä ei olisi
ensinkään merkillistä, siihen nähden, että se jo osaksi tekee tämän ja
että monet hyönteiset kaivavat aivan sylinterinmuotoisia reikiä puuhun,
nähtävästi kiertäen määrättyä pistettä. Olettakaamme edelleen, että
Melipona laatisi solunsa tasaisiin kerroksiin, kuten se todella
rakentaakin sylinterinmuotoiset solunsa. Ja olettakaamme lopuksi --
mikä on kaikkein vaikeinta -- että se jollakin tavoin voisi tarkasti
arvostella, kuinka pitkän matkan päässä sen olisi seisottava
työtovereistaan, kun useita mehiläisiä on pallosoluja laatimassa;
nytkin se kumminkin jo sikäli kykenee arvostelemaan etäisyyttä, että se
aina laatii pallosolunsa niin, että ne määrätyillä kohdilla leikkaavat
toisiaan, yhdistäen sitten leikkauskohdat aivan tasaisilla pinnoilla.
Nämä oletetut vaistonmuuntelut eivät itsessään ole niinkään ihmeellisiä
-- tuskin sen ihmeellisempiä kuin ne vaistot, jotka ohjaavat lintua
pesän laadinnassa -- ja niiden kautta uskon kotimehiläisen luonnollisen
valinnan avulla saavuttaneen verrattoman rakennustaitonsa.
Tämän teorian voimme sitäpaitsi todistaa kokeella. Seuraten
Tegetmeier'in esimerkkiä erotin kaksi kennoa ja panin niiden väliin
pitkän, paksun, suunnikkaanmuotoisen vahalevyn. Mehiläiset alkoivat
heti kovertaa siihen pienen pieniä pyöreitä kuoppia. Ja samalla kun ne
syvensivät näitä pieniä kuoppia, laajensivat ne niitä yhä, kunnes
niistä oli tullut matalia kulhoja, jotka näyttivät silmälle todellisen
pallon tai pallonosan muotoisilta ja joiden lävistäjä oli jotenkin
samanpituinen kuin tavallisen mehiläissolun. Oli erittäin
mielenkiintoista panna merkille kuinka kaikkialla, missä useita
mehiläisiä oli alkanut kovertaa näitä kulhoja lähellä toisiaan, ne
olivat alkaneet työnsä sellaisten välimatkojen päässä toisistaan, että
silloin kun kulhot olivat saavuttaneet mainitun laajuuden (s.o.
jotenkin saman laajuuden kuin mikä on tavallisella solulla) ja kun
niiden syvyys oli noin kuudesosa sen pallon lävistäjästä, josta ne
muodostivat osan, pallojen reunat leikkasivat toisiaan. Heti kun tämä
oli tapahtunut, olivat mehiläiset lakanneet kaivertamasta ja alkaneet
rakentaa tasaisia vahaseiniä kulhojen välisille leikkaustasoille, niin
että jokainen kuusisärmiö oli rakennettu pyöristetyn kulhon
suoraviivaisille reunoille, sen sijaan kuin ne tavallisissa soluissa
ovat rakennetut ylösalaisin käännetyn kolmisivuisen pyramidin
suoraviivaisille asemasivuille.
Panin sitten pesään paksun, suunnikkaanmuotoisen levyn asemasta ohuen
ja kapean, ainoastaan veitsenterän vahvuisen ja sinooperipunaisella
värjätyn vahasuikaleen. Mehiläiset alkoivat heti kummaltakin puolelta
kaivaa pieniä kulhoja lähelle toisiaan, samoinkuin ennenkin. Mutta
vahasuikale oli niin ohut, että mehiläiset olisivat puhkaisseet sen,
jos ne olisivat kaivaneet kulhonsa yhtä syviksi kuin edellisessä
kokeessa. Mehiläiset eivät kumminkaan tehneet tätä, vaan lopettivat
kaivertamisensa oikealla ajalla, joten kulhot jäivät tasapohjaisiksi ja
mataliksi; ja nämä tasaiset, kovertamatta jätetyn, ohuen vahalevyn
muodostamat pohjat sijaitsivat, mikäli silmällä saattoi erottaa,
tarkalleen vahasuikaleen vastakkaisilla puolilla olevien kulhojen
välisellä oletetulla leikkaustasolla. Muutamin paikoin oli
vastakkaisten kulhojen väliin jäänyt ainoastaan pieniä, toisin paikoin
taas suuria vinoneliönmuotoisen levyn osia; mutta työ, ollen suoritettu
luonnottomissa olosuhteissa, ei ollutkaan tarkasti tehty. Mehiläisten
oli täytynyt työskennellä jotenkin samalla tavalla kummallakin puolella
vahasuikaletta, kaivaessaan siihen pyöreitä reikiä ja syventäessään
näitä, koska ne lopettaessaan työnsä voivat jättää tasaiset levyt
kulhojen väliin näiden leikkauspintojen kohdalle.
Katsoen siihen että ohut vaha on hyvin taipuisaa, ei mielestäni ole
kovinkaan ihmeellistä, että mehiläiset työskennellessään kummallakin
puolella vahasuikaletta huomasivat, koska ne olivat jyrsineet vahan
sopivan ohueksi ja silloin lakkasivat työstänsä. Tavallisista kennoista
olen luullut huomanneeni, ettei mehiläisten aina onnistu työskennellä
yhtä nopeasti vastakkaisilla puolilla; olen nimittäin huomannut
äskenalotetun solun pohjana puolivalmiita vinoneliöitä, jotka toiselta
puolelta, jolla mehiläiset nähtävästi olivat työskennelleet liian
nopeasti, olivat hiukan koveria sekä vastakkaiselta puolelta, jolla
mehiläiset olivat työskennelleet hitaammin, kuperia. Kerran, kun tämä
oli hyvin selvään huomattavissa, panin kennon takaisin pesään ja annoin
mehiläisten jatkaa työtänsä kotvan aikaa; tarkastaessani sitten
uudelleen solua havaitsin, että vinoneliölevy oli laadittu valmiiksi ja
oli nyt _aivan tasainen_. Koska tuo pieni levy oli äärettömän ohut, oli
aivan mahdotonta, että mehiläiset olisivat aikaansaaneet tämän
jyrsimällä kuperaa puolta. Arvelen että mehiläiset sellaisessa
tapauksessa työntävät ja taivuttavat notkeata ja lämmintä vahaa
kummaltakin puolelta (olen koettanut itse tehdä tätä ja havainnut sen
helposti käyvän päinsä), kunnes se on oikeassa asemassa solujen
välissä.
Koe, jonka tein punaiseksi värjätyllä vahalla, osottaa että jos
mehiläiset rakentaisivat itselleen ohuen vahaseinän, niin ne
kykenisivät laatimaan solunsa oikean muotoisiksi työskentelemällä
oikean matkan päässä toisistaan, kovertamalla vahaa samalla
nopeudella ja yrittämällä kaivaa yhtäsuuria pallonmuotoisia
syvennyksiä, sallimatta milloinkaan pallonkehien leikata toisiaan. Ja
tarkastaessamme rakenteilla olevan kennon reunaa voimmekin selvästi
havaita, kuinka mehiläiset laativat kennon ympärille karkean
vahaseinän, jota ne kovertavat kummaltakin puolelta, aina liikkuen
ympyrässä syventäessään kutakin solua. Ne eivät laadi milloinkaan
solun kolmisivuista pyramiidinmuotoista pohjaa kerrassaan
valmiiksi, vaan ainoastaan sen yhden tai kuten voi sattua, ne kaksi
suunnikkaanmuotoista levyä, jotka ovat rakenteilla olevan kennon
äärimäisellä reunalla. Ne eivät myöskään milloinkaan laadi valmiiksi
suunnikkaanmuotoisten levyjen yläsyrjiä, ennenkuin kuusisärmiön sivut
ovat alotetut. Nämä havaintoni eroavat osaksi niistä, joita syystä
arvossapidetty luonnontutkija Huber vanhempi on tehnyt, mutta olen
vakuutettu niiden oikeudesta. Jos tila sallisi, voisin osottaa niiden
myöskin pitävän yhtä teoriani kanssa.
Huberin väite, että kaikkein ensimäinen solu koverretaan pienestä
tasasivuisesta vahalevystä, ei, mikäli olen havainnut, ole täysin
oikea. Tahtomatta puuttua yksityisseikkoihin mainitsen vaan, että
ensimäinen solu aina alotetaan pienestä vahakupposesta. Me havaitsemme,
kuinka tärkeä osa kovertamisella on solujen laadinnassa; mutta olisi
suuri erehdys luulla, etteivät mehiläiset osaa rakentaa karkeata
vahaseinää, joka on oikeassa asemassa, s.o. pitkin leikkaustasoa,
toisiinsa liittyvien pallojen välissä. Minulla on useita
kennokappaleita, jotka selvästi osottavat niiden siihen kykenevän.
Voipa kennoa ympäröivässä karkeassa vahaseinässä havaita taitteita,
jotka asemaltaan vastaavat tulevien solujen vinoneliönmuotoisia
pohjalevyjä. Mutta karkea vahaseinä on kumminkin lopuksi kovertamalla
ohennettava kummaltakin puolelta. Mehiläisten rakennustapa on
omituinen. Ne laativat ensin karkean vahaseinän, joka on kymmenen tai
kaksikymmentä kertaa paksumpi kuin se äärettömän ohut seinä, joka
lopulta jää jäljelle. Voimme käsittää niiden työskentelytavan, jos
oletamme että muurarit ensin laativat leveän sementtivallin ja sitten
alkavat kummaltakin puolelta lohkoa sitä läheltä maata, kunnes jäljelle
on jäänyt hyvin ohut seinä, muurarien alinomaa kasatessa poislohottua
sementtiä ja lisäksi uutta sementtiä vallin harjalle. Täten syntyisi
ohut, yhä ylöspäin kohoava seinä, jonka harjalla aina olisi
suunnattoman leveä muurilista. Koska kaikkien solujen, sekä
äskenalotettujen että valmiiksirakennettujen, yläpuolella aina on vahva
muurilista, voivat mehiläiset kiipeillä ja tungeskella kennon harjalla
vahingoittamatta kuusisärmiöiden ohuita seinämiä. Professori Miller on
vakuuttanut minulle näiden seinien vaihtelevan suuresti paksuudeltaan.
Kaksitoista mittausta, jotka tehtiin läheltä kennon reunaa,
osotti niiden olevan keskimäärin 1/352 engl. tuuman paksuisia;
vinoneliönmuotoiset pohjalevyt olivat sitävastoin noin kolmasosaa
paksumpia, kuten osotti kahdenkymmenenyhden mittauksen keskimäärä,
1/229 engl. tuumaa. Yllämainitulla omituisella rakennustavalla
mehiläiset voivat laatia kennonsa lujaksi, samalla noudattaen
äärimäistä säästäväisyyttä vahan käyttämisessä.
Se tapa, millä mehiläiset rakentavat solunsa, näyttää ensi katsannolla
sitäkin vaikeammalta käsittää, kun tiedämme suuren joukon mehiläisiä
olevan laatimassa kutakin solua. Mehiläinen rakentaa ensin lyhyen ajan
yhtä solua, siirtyen sitten toiseen, jopa niinkin -- kuten Hubert
mainitsee -- että parikymmentä mehiläistä on rakentamassa ensimäisen
solun alkuakin. Olin tilaisuudessa havaitsemaan tämän siten, että
sivelin yhden kuusisärmiön syrjiin tai rakenteilla olevan kennon
reunoihin äärettömän ohuelti sulatettua sinooperilla värjättyä vahaa.
Huomasin näet tällöin aina, että mehiläiset olivat irrottaneet punaisen
vahan ja kiinnittäneet värihiukkaset ympärillä olevien solujen
reunoihin, ohentaen värin yhtä kevyesti kuin maalari olisi tehnyt sen
siveltimellään. Kennon rakentaminen näyttää olevan jonkinmoista
tasapainotyötä monien mehiläisten välillä, jotka kaikki vaistomaisesti
työskentelevät saman suhteellisen välimatkan päässä toisistaan, kaikki
koettavat muovailla yhtäläisiä palloja, sitten rakentaen tai jättäen
kovertamatta pallojen välille väliseinät. Oli todella omituista
havaita, kuinka mehiläiset vaikeissa tapauksissa, esim. kahden
kennonkappaleen kulmittaisesti yhtyessä, hajottivat ja rakensivat
uudelleen eri tavalla saman solun, usein palaten muotoon, jonka ne
ensin olivat hyljänneet.
Kun nyt luonnollinen valinta vaikuttaa yksinomaan siten, että se
vahvistaa lieviä rakenteen- ja vaistonmuunteluita, joista jokainen on
yksilölle hyödyllinen vallitsevissa elinehdoissa, voidaan täydellä
syyllä kysyä, millä tavoin nuo rakennusvaistojen muuntelut, jotka
muodostavat pitkän, aste asteelta kehittyvän sarjan ja jotka kaikki
tähtäävät nykyistä rakennustavan täydellisyyttä kohti, ovat voineet
tuottaa etua mehiläisen esivanhemmille. Luullakseni ei vastaus ole
vaikea antaa: solut, jotka ovat rakennetut siten kuin mehiläisen ja
ampiaisen, tulevat lujempia ja säästävät paljon työtä ja tilaa sekä
rakennusaineita. Vahanvalmistukseen nähden on huomattava, että
mehiläisillä usein on kova puute medestä. Tegetmeier on ilmottanut
minulle kokeilla todistetun, että mehiläispesäkunta kuluttaa noin
kaksi- tai viisitoista naulaa kuivaa sokeria erittääkseen naulan vahaa.
Suunnattomat määrät nestemäistä mettä on siis mehiläispesäkunnan
kerättävä ja kulutettava, voidakseen erittää riittävän määrän kennojen
valmistamiseen tarvittavaa vahaa. Sitäpaitsi on monien mehiläisten
oltava toimettomina päiväkausia vahaa erittäessään. Suuri hunajamäärä
on ehdottoman tarpeellinen, jotta suuri pesäkunta voisi elää talven
yli, ja suuri mehiläismäärä on, kuten tunnettu, pesän säilymisen
parhaana takeena. Sen vuoksi täytyy vahansäästöllä, joka puolestaan
edellyttää hunajan ja sen keräämiseen menevän ajan säästöä, olla tärkeä
merkitys jokaisen mehiläisperheen menestymiselle. Tietysti lajin
menestys voi riippua myöskin vihollisten tai loisten lukumäärästä tai
aivan erityisistä syistä ja siten olla aivan riippumaton siitä
hunajamäärästä, minkä mehiläiset voivat kerätä. Mutta olettakaamme,
että jälkimäinen asianhaara ratkaisisi, niinkuin usein lienee
tapahtunutkin, saattaako jokin kimalaisillemme sukua oleva laji
runsaslukuisena elää jollakin seudulla; ja olettakaamme edelleen että
pesäkunta eläisi talven yli ja tarvitsi siis hunajavaraston. Silloin ei
voi olla vähintäkään epäilystä siitä, että kuvitellulle kimalaisellemme
olisi suureksi eduksi, jos sen vaistot lievästi muuttuisivat, ohjaten
sitä rakentamaan solunsa niin lähekkäin, että ne hieman leikkaisivat
toisiaan, sillä jo yksikin seinä, joka olisi yhteinen kahdelle solulle,
säästäisi hiukan työtä ja vahaa. Kimalaisillemme olisi siis
edullisempaa laatia kennonsa yhä säännöllisemmiksi, yhä lähemmäksi
toisiaan ja yhdistää ne tiheäksi ryhmäksi kuten Meliponan kennot; sillä
tässä tapauksessa suuri osa kutakin solua rajottavasta pinnasta
rajottaisi samalla viereisiä soluja ja näin säästyisi paljon työtä ja
vahaa. Meliponan olisi taas samasta syystä edullista rakentaa solunsa
lähemmäksi toisiaan ja kaikin tavoin säännöllisemmiksi kuin nykyään,
sillä silloin pallonmuotoiset pinnat kokonaan katoisivat ja jättäisivät
tilaa tasaisille pinnoille; Meliponan laatima kenno olisi siinä
tapauksessa yhtä täydellinen kuin kotimehiläisen. Tätä edemmäksi
rakennustavan täydellisyydessä luonnollinen valinta ei voisi johtaa,
sillä, mikäli ymmärrämme, kotimehiläisen kenno on ehdottoman
täydellinen, mitä työn ja vahan säästöön tulee.
Uskon siis, että ihmeellisin kaikista vaistoista, kotimehiläisen
solunrakennusvaisto, on selitettävissä siten, että luonnollinen valinta
on käyttänyt hyväkseen yksinkertaisempien vaistojen lukuisia, toisiaan
seuraavia lieviä toisintoja. Luonnollinen valinta on vähä vähältä
johtanut mehiläisiä laatimaan samanlaisia pallonmuotoisia soluja
määrätyn matkan päähän toisistaan kahteen kerrokseen ja rakentamaan ja
kovertamaan leikkauspinnan kohdalle vahaseinän; mehiläiset eivät
tietysti ole ensinkään tienneet laativansa solunsa määrätyn matkan
päähän toisistaan, yhtä vähän kuin niillä on käsitystä kuusikulmaisten
särmiöiden ja näiden jalustana olevien vinoneliölevyjen eri kulmista.
Luonnollisen valinnan pyrkimyksenä on ollut sellaisten solujen
rakentaminen, jotka olisivat kylliksi lujia ja toukille sopivan
kokoisia ja muotoisia, säästäen samalla niin paljon kuin mahdollista
työtä ja vahaa. Se parvi, joka rakensi parhaat solut vähimmällä
työllä ja kulutti vähimmän hunajaa vahan valmistukseen, onnistui
parhaiten ja jätti saavuttamansa säästämisvaiston perinnöksi uusille
parville, joilla vuorostaan oli parhaat menestyksen takeet
olemassaolo-taistelussa.
LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIAA VASTAAN TEHTYJÄ VASTAVÄITTEITÄ, MIKÄLI SE
KOSKEE VAISTOJA; SUVUTTOMAT JA HEDELMÄTTÖMÄT HYÖNTEISET.
Edellämainittua, vaistojen alkuperää koskevaa mielipidettä vastaan on
väitetty, että rakenteen ja vaiston muunteluiden on täytynyt tapahtua
samalla haavaa ja tarkasti toisiinsa soveltautuen, koska toisen
muuttuminen ilman toisessa heti tapahtuvaa vastaavaa muutosta olisi
ollut turmioksi. Tämä väite perustuu kokonaan siihen olettamukseen,
että vaistojen ja rakenteen muuntelut ovat äkillisiä. Ottakaamme
esimerkiksi jo aikaisemmin mainittu pakastiainen (Parus major). Tämä
lintu pitää usein varpaittensa välissä oksalla marjakuusen siemeniä ja
hakkaa niitä nokallaan, kunnes saa niistä sydämen esille. Mikäpä
erikoisen suuri vaikeus olisi nyt siinä, että luonnollinen valinta
säilyttäisi kaikki nokan muodon lievät yksilölliset muuntelut,
jotka olisivat yhä paremmin soveltautuneet siementen särkemiseen,
kunnes olisi muodostunut nokka, joka olisi tähän tarkotukseen yhtä
soveltuva kuin pähkinähakkisen, samallakuin tapa, pakko tai
spontaninen maunmuutos olisi saanut linnun muuttumaan yhä enemmän
siementensyöjäksi? Tässä tapauksessa oletamme luonnollisen valinnan
hitaasti muuntavan nokkaa vähitellen muuttuvien elintapojen tai maun
mukaiseksi; mutta jos oletamme pakastiaisen jalkojen muuntelevan
ja kasvavan suuremmiksi, joko nokan muuttumisen aiheuttaman
vuorosuhteellisuuden tai jonkun muun tuntemattoman syyn vaikutuksesta,
niin ei ole mahdotonta, että suuremmiksi kasvaneet jalat tekisivät
linnusta yhä enemmän kiipeilijän, kunnes se olisi saavuttanut
pähkinähakkelin huomattavan kiipeämisvaiston ja -kyvyn. Tässä
tapauksessa taas asteittainen rakenteenmuuttuminen johtaisi
vaistomaisten tapojen muuttumiseen. Vielä eräs tapaus. Harvat vaistot
ovat merkillisempiä kuin se, joka saa Itä-Intian saarten tervapääskysen
kokonaan laatimaan pesänsä kovettuneesta syljestä. Jotkut linnut
rakentavat pesänsä mudasta, jota niiden arvellaan liottavan syljellään,
ja eräs pohjoisamerikalainen tervapääskyslaji tekee pesänsä, kuten itse
olen nähnyt, tikuista, liimaten ne yhteen syljellä, jota paikottain on
oikein läämältä. Onko siis niin kovin epätodennäköistä, että
luonnollinen valinta on pääskysyksilöistä, jotka erittivät yhä enemmän
sylkeä, lopuksi luonut lajin, jonka vaistot saavat sen karttamaan
kaikkea muuta rakennusainesta ja rakentamaan pesänsä yksinomaan
kovettuneesta syljestä? Ja sama on useiden muiden tapausten laita.
Kumminkin on myönnettävä, että monesti emme kykene sanomaan, kumpi
ensin on muuntunut, vaisto vaiko rakenne.
Epäilemättä luonnollisen valinnan teoriaa voisi vastustaa mainitsemalla
useita vaistoja, joita on hyvin vaikea selittää -- tapauksia, joissa
emme voi käsittää, millä tavoin vaisto on saanut alkunsa; tapauksia,
joissa ei tunneta minkään välittävien asteiden olemassa-oloa;
tapauksia, joissa vaistojen merkitys on niin vähäpätöinen, että
luonnollinen valinta on tuskin voinut niihin vaikuttaa; ja vihdoin
tapauksia, joissa havaitsemme miltei samoja vaistoja eläimissä, jotka
ovat niin etäällä toisistaan luonnonasteikossa, ettemme voi selittää
vaistojen yhtäläisyyttä yhteisten esivanhempien perinnöksi, ja meidän
siis täytyy otaksua niiden syntyneen toisistaan riippumatta
luonnollisen valinnan vaikutuksesta. En aio tässä puuttua kaikkiin
näihin tapauksiin, vaan tyydyn mainitsemaan ainoastaan erään vaikeuden,
joka minusta ensin näytti voittamattomalta ja todella teorialleni
tuhoisalta. Tarkotan hyönteisyhteiskuntien suvuttomia eli hedelmättömiä
hyönteisiä. Nämä suvuttomat hyönteiset eroavat nimittäin suuresti
rakenteeltaan ja vaistoiltaan sekä uroksista että hedelmällisistä
naaraista ja kumminkaan ne, ollen hedelmättömiä, eivät voi lisätä
sukuaan.
Asia ansaitsisi laajemmankin käsittelyn, mutta tahdon tässä ottaa
puheeksi yhden ainoan tapauksen, hedelmättömät eli työmuurahaiset.
Kuinka työmuurahaiset ovat tulleet hedelmättömiksi, on vaikea käsittää,
mutta ei kumminkaan sen vaikeampi kuin mikään muukaan hämmästyttävä
rakenteenmuutos. On näet todistettu, että jotkut hyönteiset ja muut
niveljalkaiset (Articulata) joskus ovat hedelmättömiä; ja jos tällaiset
hyönteiset olisivat sattuneet olemaan yhteiskunnissa eläviä ja jos
yhteiskunnalle olisi ollut edullista, että joka vuosi olisi syntynyt
joukko työkykyisiä, mutta siitokseen kykenemättömiä yksilöitä, ei
käsittääkseni se otaksuma, että luonnollinen valinta voisi aikaansaada
tämän, tuota mitään erikoista vaikeutta. Mutta siirtykäämme tästä
varsinaiseen ja suurempaan vaikeuteen, joka on siinä, että
työmuurahaiset eroavat suuresti sekä uroksista että hedelmällisistä
naaraista rakenteeltaan, rintakuoren muodolta, siinä että niiltä
puuttuvat siivet ja toisinaan silmät, sekä vaistoiltaan. Mitä
vaistoihin yksinään tulee, antaisi kotimehiläinen paremman esimerkin
työläisten ja täydellisten naaraiden ihmeellisestä erilaisuudesta tässä
suhteessa. Jos työmuurahainen tai jokin muu suvuton hyönteinen olisi
tavallinen eläin, olettaisin empimättä kaikkien sen ominaisuuksien
hitaasti kehittyneen luonnollisen valinnan perusteella, nimittäin
siten, että syntyi suotuisaan suuntaan lievästi muuntelevia yksilöitä,
jotka jättivät muutokset perinnöksi jälkeläisilleen; nämä taas
muuntelivat ja joutuivat valituiksi j.n.e. Mutta työmuurahainen on
hyönteinen, joka suuresti eroaa vanhemmistaan, ja kumminkin
se on aivan hedelmätön, joten se ei milloinkaan voinut jättää
perinnöksi jälkeläisilleen vähitellen kehittyneitä rakenteen- tai
vaistonmuunteluita. Voidaan syystä kysyä, kuinka tämä tapaus ja
luonnollisen valinnan teoria ovat toisiinsa sovitettavissa.
Muistakaamme ensinnäkin, että sekä kotikasvattimme että luonnontilassa
elävät olennot tarjoavat meille lukemattomia esimerkkejä kaikenlaisista
perinnöllisistä rakenteeneroavaisuuksista, jotka ovat suhteessa
määrättyihin ikäkausiin ja jompaankumpaan sukupuoleen. On
eroavaisuuksia, jotka kuuluvat toiselle sukupuolelle ainoastaan sen
lyhyen ajan, jona siitoselimistö on toimivana, kuten monien lintujen
hääpuku ja uroslohen koukkuinen alaleuka. Eri karjarotujen sarvissa
huomaamme lieviä eroavaisuuksia, jotka ovat suhteessa urospuolen
keinotekoiseen sukupuoliseen epätäydellisyyteen; sillä eräiden rotujen
härillä on suhteellisesti suuremmat sarvet kuin toisten rotujen härillä
rotujen sonneihin ja lehmiin verraten. Ei siis mielestäni ole vaikeata
olettaa, että jokin ominaisuus on vuorosuhteessa hyönteisyhteiskuntien
eräiden jäsenten hedelmättömyyteen. Vaikeampaa on käsittää, kuinka
sellaiset vuorosuhteelliset rakenteentoisinnot ovat vähitellen
kehittyneet luonnollisen valinnan perusteella.
Mutta tämä vaikeus, joka ensimältä näyttää voittamattomalta, vähenee,
jopa luullakseni kokonaan häviää, kun muistamme että luonnollinen
valinta voi yhtä hyvin kohdistua koko perheeseen kuin yksilöönkin ja
siten saavuttaa päämääränsä. Karjankasvattajat haluavat, että
teuraseläinten liha olisi hyvin rasvajuovaista; tuollainen eläin
teurastetaan, mutta kasvattaja luottaa rotuun ja onnistuu. Valinnan
tehokkaisuus on niin luotettava, että todennäköisesti voitaisiin
muodostaa karjarotu, jonka härillä aina olisi tavattoman pitkät sarvet,
jos tarkasti pidettäisiin silmällä, mitkä sonnit ja lehmät paritettuina
tuottaisivat pitkäsarvisimpia härkiä, huolimatta siitä, ettei yksikään
härkä voisi jatkaa sukuaan. Vielä parempi on seuraava esimerkki: Verlot
kertoo, että muutamat yksivuotiset leukoijamuunnokset, joita on kauan
ja huolellisesti valikoitu, tuottavat aina suuren määrän kerrotuilla ja
aivan hedelmättömillä kukilla varustettuja taimia, mutta samalla
myöskin muutamia yksinkertaisilla ja hedelmällisillä kukilla
varustettuja. Jälkimäisiä, joiden yksinomaisella avulla muunnos pysyy
elossa, voidaan verrata muurahaisten hedelmällisiin koiraksiin ja
naaraihin, ja kerrotuilla hedelmättömillä kukilla varustettuja
kasveja taas muurahaisyhteiskunnan suvuttomiin jäseniin. Samoinkuin
leukoija-muunnoksissa, on yhteiskunta-hyönteisissäkin valinta
kohdistunut koko perheeseen, eikä yksilöön, sitä tietä pyrkien
tarkotuksensa perille. Tästä voimme päättää, että lievät rakenteen- tai
vaistonmuuntelut, jotka ovat vuorosuhteessa yhteiskunnan eräiden
jäsenten hedelmättömyyteen, ovat osottautuneet edullisiksi. Sen vuoksi
hedelmälliset koirakset ja naaraat ovat hyvin menestyneet ja jättäneet
hedelmällisille jälkeläisilleen perinnöksi taipumuksen tuottamaan
samoin muuntuneita hedelmättömiä jäseniä. Tätä on täytynyt jatkua kauan
aikaa, kunnes on syntynyt tuo suunnaton eroavaisuus, jonka havaitsemme
monien yhteiskunnittain elävien hyönteisten hedelmällisten ja
hedelmättömien naarasten välillä.
Emme kumminkaan ole vielä koskettaneet itse vaikeuden ydintä, nimittäin
sitä, että eräiden muurahaislajien suvuttomat jäsenet eivät eroa
ainoastaan hedelmällisistä naaraista ja koiraksista, vaan eroavat vielä
keskenäänkin usein aivan uskomattomassa määrässä, jakautuen kahteen
jopa kolmeen eri kastiin. Lisäksi kastit eivät yleensä liity toisiinsa
asteittaisena sarjana, vaan ovat täysin selvärajaisia, eroten
toisistaan yhtä paljon kuin mitkä kaksi saman suvun lajia tai pikemmin
kaksi saman heimon sukua tahansa. Niinpä Eciton suvulla on työtätekeviä
ja sotaa käyviä suvuttomia jäseniä, joiden leuat ja vaistot ovat
tavattomasti eroavia. Cryptocerus suvun eräällä työläiskastilla on
päässään ihmeellinen kilpi, jonka tarkotus on aivan tuntematon. Eräs
mexikolaisen Myrmecocystus suvun työläiskasti ei milloinkaan lähde
pesästä, näitä työläisiä syöttävät toiseen kastiin kuuluvat
työmuurahaiset ja niillä on suunnattomasti kehittynyt takaruumis, joka
erittää jonkinlaista hunajaa; tämä vastaa lehtitäiden erittämää
nestettä, lehtitäiden, joita europalaiset muurahaisemme vartioivat ja
vangitsevat ja joita voimme kutsua niiden kotikarjaksi.
Moni kenties arvelee, että liiaksi luotan luonnollisen valinnan lakiin,
kun en myönnä tällaisten ihmeellisten ja varmojen tosiseikkojen
kerrassaan kumoavan teoriaani. Kun on kyseessä yksinkertaisempi tapaus,
suvuttomat hyönteiset, jotka kuuluvat kaikki samaan kastiin, ja joiden
uskon luonnollisen valinnan vaikutuksesta tulleen hedelmällisistä
koiraksista ja naaraista eroaviksi, voimme tavallisten muuntelujen
tarjoaman analogian nojalla päättää, etteivät nuo toisiaan seuraavat
lievät ja edulliset muuntelut aluksi esiintyneet kaikissa saman pesän
suvuttomissa jäsenissä, vaan ainoastaan muutamissa; ja samoin voimme
päättää, että niiden yhteiskuntien eloonjäämisen johdosta, joiden
naaraat synnyttivät lukuisimpia mainitulla edullisella tavalla
muuntuneita suvuttomia hyönteisiä, kaikki suvuttomat hyönteiset lopuksi
tulivat tällaisiksi. Tästä päättäen meidän pitäisi toisinaan samasta
pesästä löytää suvuttomia hyönteisiä, joiden rakenne osottaisi
asteittaista vaihtelua; ja tällaisia todella tapaammekin, vieläpä
varsin usein, katsoen siihen, että hyvin harvoja Europan ulkopuolella
eläviä suvuttomia hyönteisiä on huolellisesti tutkittu. F. Smith on
osottanut useiden Ison-Britannian muurahaisten suvuttomien jäsenten
eroavan toisistaan hämmästyttävässä määrässä kooltaan ja joskus
väriltään ja äärimäisten muotojen olevan yhdistettävissä toisiinsa
samasta pesästä otetuilla yksilöillä. Olen itsekin vertaillut toisiinsa
tämänlaatuisia täydellisiä astesarjoja. Toisinaan sattuu niin, että
suuremmat tai pienemmät työhyönteiset ovat lukuisimmat, toisinaan taas
sekä suuret että pienet ovat lukuisia, keskikokoisten ollessa
harvinaisia. Formica flavalla on suuria ja pieniä työmuurahaisia ja
joitakuita harvoja keskikokoisia. Tämän lajin suurilla työmuurahaisilla
on F. Smith havainnut olevan pikkusilmät (ocelli), jotka, vaikkakin
ovat pienet, ovat selvästi erotettavissa, jotavastoin pienten
työmuurahaisten pikkusilmät ovat surkastuneet. Tarkasti leikeltyäni
useita yksilöitä voin vahvistaa, että näiden pienten työmuurahaisten
pikkusilmät ovat paljon surkastuneemmat, kuin mitä pelkästään
niiden pienen koon nojalla voisi päättää; ja uskon täydelleen,
joskaan en rohkene sitä nimenomaan väittää, että keskikokoisten
työmuurahaisten silmät ovat keskilaatua. Samassa pesässä on siis kaksi
työmuurahaiskuntaa, joiden hedelmättömät jäsenet eivät eroa ainoastaan
kooltaan, vaan näköelimiltäänkin, ja joita liittävät toisiinsa muutamat
välimuotoa olevat jäsenet. Tahtoisin vielä lisätä, että jos nuo pienet
työmuurahaiset olisivat olleet yhteiskunnalle hyödyllisimmät ja jos ne
koirakset ja naaraat aina olisivat tulleet valituiksi, jotka
synnyttivät yhä enemmän pieniä työmuurahaisia, kunnes kaikki
työmuurahaiset olivat muuttuneet tällaisiksi, olisi meillä silloin
muurahaislaji, jonka suvuttomat jäsenet olisivat miltei samanlaisia
kuin Myrmican suvuttomat jäsenet. Sillä Myrmican suvuttomilla jäsenillä
ei ole pikkusilmä-aiheitakaan, vaikka tämän suvun koiraksilla ja
naarailla on hyvinkehittyneet pikkusilmät.
Mainitsen vielä erään tapauksen: Koska olin varma siitä, että saman
lajin suvuttomien kastien välillä toisinaan olisi tavattavissa
asteittaisia välimuotoja, olin erittäin iloinen kun F. Smith tarjoutui
lähettämään minulle suuren joukon samasta pesästä otettuja
länsiafrikalaisen Anomma muurahaisen kappaleita. Lukija oivaltaa
kenties parhaiten näiden työmuurahaisten suuren eroavaisuuden, jollen
mainitse mitään mittoja, vaan esitän asian tarkasti paikkansapitävällä
vertauksella: Eroavaisuus on sama, kuin jos näkisimme joukon työmiehiä
taloa rakentamassa, joista monet olisivat viiden jalan ja neljän tuuman
mittaisia, monet taas kuusitoista jalkaa pitkiä; kuvitelkaamme lisäksi,
että suurilla työmiehillä olisi, ei kolme, vaan neljä kertaa niin suuri
pää kuin pikku miehillä ja lähes viisi kertaa niin suuret leuat.
Sitäpaitsi erikokoisten työmuurahaisten leuat olivat muodoltaan sekä
hammasten muodolta ja luvulta tavattoman eroavia. Tärkeintä on
kumminkin, että vaikka työmuurahaiset voidaan ryhmittää erikokoisiin
kasteihin, ne kumminkin välimuotojen välityksellä liittyvät
huomaamattomasti toisiinsa, vieläpä mitä niiden suuresti eroavaan
leuanrakenteeseen tulee. Jälkimäisestä seikasta voin puhua täydellä
varmuudella, koska Sir J. Lubbock on camera lucidan avulla kuvannut
erikokoisilta työmuurahaisilta irrottamani leukapielet. Bates on
mielenkiintoisessa kirjassaan "Naturalist on the Amazons" kuvannut
samanlaisia tapauksia.
Nämä tosiasiat silmäini edessä uskon että luonnollinen valinta voi
vaikuttamalla siitoskykyisiin muurahaisiin eli vanhempiin muodostaa
lajin, joka säännöllisesti synnyttää suvuttomia jäseniä, jotka kaikki
ovat suurikokoisia ja joilla on samanmuotoiset leukapielet tai jotka
kaikki ovat pienikokoisia ja joiden leukapielet ovat hyvin erilaiset;
tai vihdoin -- ja tämä on suurin vaikeus -- työmuurahaisjoukon, jonka
jäsenet ovat samankokoisia ja -rakenteisia ja samalla toisen joukon,
jonka jäsenet eroavat kooltaan ja rakenteeltaan. Ensin on muodostunut
asteittainen sarja, kuten näemme Anomma muurahaisesta, ja sitten on
äärimäisiä muotoja syntynyt yhä runsaammin niiden vanhempien
eloonjäämisen johdosta, jotka ovat niitä synnyttäneet, kunnes
välimuotoja ei enää ole syntynyt ollenkaan.
Wallace on selittänyt samoin erään toisen yhtä vaikean tapauksen,
nimittäin sen, että eräät Tyynenmeren saariston perhoset säännöllisesti
esiintyvät kahtena, jopa kolmenakin naarasmuotona. Ja Fritz Müller
selittää samoin eräiden brasilialaisten äyriäisten esiintymisen kahtena
hyvin erilaisena koirasmuotona. Näihin seikkoihin meidän ei kumminkaan
tässä tarvitse puuttua.
Olen nyt selittänyt, mistä arvelen johtuvan sen ihmeellisen seikan,
että samassa pesässä elää kaksi selväpiirteistä hedelmättömien
työläisten muodostamaa kastia, jotka kumpikin suuresti eroavat
toisistaan ja vanhemmistaan. Me käsitämme, että niiden syntymisen on
täytynyt olla muurahaisyhteiskunnalle hyödyksi, samoinkuin työnjaon
periaate on hyödyllinen kultuuri-ihmiselle. Muurahaiset työskentelevät
tosin perinnäisten vaistojensa kehotuksesta ja niiden työaseina ovat
perityt elimet, jotavastoin ihminen työskentelee hankkimiensa tietojen
ja tehtaissa valmistettujen työaseiden avulla. Mutta minun täytyy
tunnustaa, että huolimatta luottamuksestani luonnolliseen valintaan en
olisi milloinkaan aavistanut tämän lain olevan niin peräti voimakkaan,
elleivät mainitut suvuttomat hyönteiset olisi tehneet sitä minulle
selväksi. Olen sen vuoksi käsitellyt tätä seikkaa hieman laajahkosti,
joskaan en sittenkään kyllin laajasti, osottaakseni luonnollisen
valinnan tehon, ja vielä siitäkin syystä, että tämä on kaikkein pahin
erikoinen vaikeus, joka teoriaani on kohdannut. Tapaus on sitäpaitsi
toisessakin suhteessa hyvin mielenkiintoinen: se osottaa että lukuisien
pienten spontanisten ja jollakin tavoin edullisten muuntelujen
kokoutuminen voi yhtä hyvin eläimissä kuin kasveissakin aikaansaada
kuinka suuria muunteluita tahansa, käytännön ja elintapojen ensinkään
asiaan vaikuttamatta. Sillä mitkään erikoiset, ainoastaan työläisille
eli hedelmättömille naaraille kuuluvat elintavat eivät olisi voineet,
vaikka niitä olisi noudatettu kuinka kauan tahansa, vaikuttaa
koiraksiin ja hedelmällisiin naaraihin, jotka yksin jättävät
jälkeläisiä. Kumma kyllä ei kukaan ole tähän saakka käyttänyt tätä
suvuttomien hyönteisten tarjoamaa oivallista tapausta todistaakseen
vääräksi Lamarckin tunnetun opin perityistä elintavoista.