Joskin meidän on oltava erittäin varovaisia päättäessämme, ettei jokin
elin ole voinut syntyä vähäisten toisiaan seuraavien muutosten kautta,
on kuitenkin kieltämättä olemassa tapauksia, joita on sangen vaikea
selittää.
Erään kaikkein pulmallisimmista tapauksista muodostavat suvuttomat
hyönteiset, joilla usein on erilainen rakenne kuin koiraksilla ja
hedelmällisillä naarailla; tätä tapausta aion kumminkin käsitellä vasta
seuraavassa luvussa. Toisen vaikean erikoistapauksen tarjoavat
sähköelimillä varustetut kalat, koska on mahdotonta käsittää, millä
tavoin nämä omituiset elimet ovat syntyneet. Tätä meidän ei kumminkaan
tule kummastella, sillä emmehän edes tiedä sitäkään, mikä niiden
tarkotuksena on. Gymnotus- ja Torpedo-kaloilla ne epäilemättä ovat
tehokkaina puolustus- ja kenties myöskin saaliintavottamisneuvoina.
Rauskukalan vastaavassa, pyrstössä sijaitsevassa elimessä sitävastoin,
kuten Matteucci on huomauttanut, on vain vähän sähköä, silloinkin kun
kalaa on kovasti ärsytetty, niin vähän, että siitä tuskin on mitään
hyötyä yllämainittuihin tarkotuksiin. Sitäpaitsi rauskukalalla on,
kuten tohtori R. M'Donnell on osottanut, äskenmainitun elimen ohella
vielä toinenkin, lähellä päätä sijaitseva elin, joka tiettävästi ei ole
sähköinen, mutta joka näyttää olevan torpedokalan sähköpatterin
todellinen vastine-elin. Yleensä myönnetään, että nämä elimet ja
tavallinen lihas tarkalleen vastaavat toisiaan, mitä tulee sisäiseen
rakenteeseen, hermojen jakautumiseen ja siihen tapaan, jolla eri
reagentit niihin vaikuttavat. On myöskin erityisesti huomattava, että
lihasten supistumista seuraa sähkön purkautuminen. Tohtori Radcliffe
sanookin nimenomaan: "Torpedokalan sähköelimessä näyttää levon aikana
olevan aivan samanlainen sähkölataus kuin se, joka on olemassa
lihaksessa ja hermossa näiden ollessa levossa, ja torpedokalassa
havaittava sähkönpurkautuminen lieneekin, sen sijaan että olisi sille
jotakin yksinomaista, ainoastaan sen purkautumisen erikoinen muoto,
joka on seurauksena lihaksen ja liikuntohermon toiminnasta." Tämän
pitemmälle emme nykyään selitysyrityksessämme pääse, mutta kun tiedämme
niin vähän näiden elinten tarkotuksista ja kun emme ensinkään tunne
nykyisten sähkökalojen kantavanhempien elintapoja ja rakennetta, olisi
kovin rohkeata väittää, etteivät nämä elimet ole voineet asteittaisesti
kehittyä minkäänlaisten välimuotojen kautta.
Mainitut elimet näyttävät ensi katsannolla tarjoovan toisenkin, vielä
suuremman vaikeuden, koska ne esiintyvät noin tusinalla eri
kalalajilla, joista muutamat ovat toisilleen hyvin etäistä sukua. Kun
sama elin tavataan useilla saman luokan jäsenillä, varsinkin
sellaisilla, joilla on hyvin erilaiset elintavat, voimme yleensä pitää
sitä luokan yhteisen esi-isän jättämänä perintönä; jos elin puuttuu
joiltakin luokan jäseniltä, voimme syynä tähän pitää käytännön puutetta
tai luonnollista valintaa. Jos siis sähköelimet olisivat jonkin
muinaisen esi-isän perintöä, odottaisimme kaikkien sähkökalojen olevan
läheistä sukua toisilleen. Mutta näin ei suinkaan ole asian laita, eikä
geologiakaan mitenkään johda meitä uskomaan, että useimmilla kaloilla
muinoin olisi ollut sähköelimet, jotka niiden toisintuneet jälkeläiset
myöhemmin olisivat kadottaneet. Asiaa lähemmin tarkastaessamme
havaitsemme kuitenkin, että nämä sähköelimet sijaitsevat eri kaloilla
eri ruumiinosissa, että ne eroavat sekä rakenteeltaan että levyjen
asettelulta ja Pacinin mukaan myöskin siihen tapaan nähden, millä
sähkönkiihotus syntyy sekä vihdoin siinä, että ne ovat varustetut
hermoilla, joilla on eri lähtökohta -- joka viimemainittu seikka
kenties onkin kaikkein tärkein eroavaisuus. Eri kalojen sähköelimiä ei
siis voida pitää homologisina, vaan ainoastaan funktioltaan
samankaltaisina eliminä. Tästä seuraa, ettei ole mitään syytä olettaa
niiden olevan yhteisten esivanhempien perintöä; sillä jos niin olisi
laita, niin ne joka suhteessa muistuttaisivat toisiaan tarkalleen.
Täten poistuu meiltä vaikeus, jonka olisi tarjonnut näköään saman
elimen syntyminen useissa toisilleen etäistä sukua olevissa lajeissa;
jäljelle jää ainoastaan toinen vähäisempi vaikeus, joskin suuri sekin:
minkä asteittaisen kehityskulun kautta nuo elimet ovat kussakin eri
kalaryhmässä syntyneet?
Loistoelimet, joita tapaamme muutamilla sangen erilaisiin heimoihin
kuuluvilla hyönteisillä ja jotka sijaitsevat eri ruumiinosissa,
tarjoovat meille nykyisellä tietämättömyyden kannalla ollessamme miltei
aivan samanlaisen vaikeuden kuin sähköelimet. Muitakin samankaltaisia
tapauksia saattaisi mainita; niinpä Orchis ja Asclepias kasveilla,
jotka ovat toisilleen niin etäistä sukua kuin siemenkasvit suinkin
saattavat olla, on näköään samanlainen, sangen omituinen laite:
siitepölymyhky sijaitsee jalustan päässä, joka on varustettu
tahmeata nestettä erittävällä rauhasella; mutta tässäkään
eivät osat ole homologisia. Kaikissa niissä tapauksissa, joissa
organisationi-asteikossa toisistaan etäällä olevat olennot ovat
varustetut samanlaisilla erikoiselimillä, havaitsemme, että vaikka
elinten yleinen ulkomuoto ja funktio olisikin sama, niissä kumminkin
aina on löydettävissä joitakin peruseroavaisuuksia. Niinpä
cephalopodien eli mustekalojen silmät ihmeellisesti muistuttavat
luurankoisten eläinten silmiä, eikä kumminkaan mikään osa voi
toisilleen näin etäisissä ryhmissä olla yhteisen esi-isän perua. Mivart
on maininnut tämän seikan erikoisen vaikeana tapauksena, mutta minä en
voi käsittää sillä olevan mitään todistusvoimaa, sillä täytyyhän
näköelimen muodostua läpikuultavasta kudoksesta ja olla varustettuna
jonkinlaisella mykiöllä, joka synnyttää kuvan pimeän kammion
takaseinälle. Paitsi tätä pintapuolista yhdenkaltaisuutta on
mustekalojen ja luurankoisten silmässä tuskin mitään yhteistä, kuten
voimme havaita Hensenin oivallisesta mustekalojen näköelimiä
käsittelevästä tutkielmasta. Minun on tässä mahdotonta mennä
yksityisseikkoihin, mutta tahdon kumminkin mainita muutamia
eroavaisuuskohtia. Korkeampien mustekalojen kristallimykiö on
kokoonpantu kahdesta osasta, jotka sijaitsevat toinen toisensa takana
aivankuin kaksi eri mykiötä; molemmat eroavat perinpohjin rakenteeltaan
ja kokoonpanoltaan luurankoisten mykiöstä. Verkkokalvo on täydellisesti
toisenlainen, perusosaset ovat kokonaan toisin järjestyneet ja
silmäkalvojen välissä on suuri hermosolmu. Lihasten keskinäiset suhteet
ovat niin erilaiset kuin ajatella voi ja samoin on laita muissakin
kohdin. Tämän vuoksi ei ole aivan helppoa ratkaista, voiko käyttää edes
samoja nimityksiä puhuessaan mustekalojen ja luurankoisten silmistä.
Jokaisen vallassa on tietysti olla uskomatta, että silmä on
kummassakaan tapauksessa kehittynyt luonnollisen valinnan kautta
toisiaan seuraavista vähäisistä muunteluista; mutta jos tämä olettamus
hyväksytään toisessa tapauksessa, on se ilmeisesti mahdollinen
toisessakin; ja molempien ryhmien näköelimissä voimmekin edellyttää
tapaavamme perinpohjaisia rakenteeneroavaisuuksia, jos kerran omaksumme
edellämainitun mielipiteen niiden muodostumisesta. Samoinkuin kaksi
henkilöä on joskus toisistaan riippumatta tehnyt saman keksinnön,
samoin näyttää luonnollinen valintakin mainituissa eri tapauksissa,
työskennellessään kunkin olennon eduksi ja käyttäessään hyväkseen
kaikkia suotuisia muunteluja, muodostaneen eri elollisten olentojen
elimet funktioltaan samanlaisiksi, rakenteen-yhtäläisyyksien olematta
millään tavoin yhteisten esivanhempien perintöä.
Tarkastaakseen tässä teoksessa esittämiäni johtopäätöksiä on Fritz
Müller suurella huolellisuudella käyttänyt jotenkin samanlaista
todistelujohtoa kuin minäkin. Eräisiin äyriäisheimoihin kuuluu muutamia
lajeja, joilla on ilmanhengitysneuvot ja jotka ovat soveltautuneet
maa-elämään. Kahdessa näistä heimoista, joita Fritz Müller tutki
tarkemmin ja jotka ovat läheistä sukua toisilleen, ovat lajit peräti
yhtäläisiä, mitä tulee kaikkiin tärkeihin ominaisuuksiin, kuten
aistimiin, verenkiertoelimiin, monimutkaisesti rakennetussa vatsassa
sijaitsevien karvatukkojen asemaan ja vettähengittävien kidusten koko
rakenteeseen, jopa niihin mikroskoopillisen pieniin väkäsiinkiin, jotka
puhdistavat kiduksia. Olisi siis saattanut odottaa, että myöskin yhtä
tärkeät ilmanhengitysneuvot olisivat olleet samat edellämainittuihin
kahteen heimoon kuuluvilla maalla-elävillä lajeilla. Sillä miksi tämä
ainoa elin, jonka tehtävä molemmissa heimoissa on sama, olisi
muodostunut eriäväksi, kun kaikki muutkin tärkeät elimet ovat hyvin
samanlaiset tai miltei identiset?
Fritz Müller arvelee, yhtyen minun esittämääni mielipiteeseen, tämän
niin monissa rakenteenkohdissa esiintyvän suuren yhtäläisyyden saavan
selityksensä siitä, että se on yhteisiltä esivanhemmilta peritty.
Mutta koska yllämainittuihin kahteen heimoon kuuluvien lajien
suuri enemmistö, kuten äyriäiset yleensä, elää vedessä, on hyvin
epätodennäköistä, että niiden yhteiset esivanhemmat olisivat
soveltautuneet hengittämään ilmaa. Müller johtui tästä huolellisesti
tutkimaan ilmaa-hengittävien lajien hengityselimiä ja hän huomasi
niiden eroavan toisistaan useissa tärkeissä kohdissa, kuten
ilma-aukkojen asemassa ja niiden avautumis- ja sulkeutumistavassa sekä
muutamissa vähäisemmissä yksityisseikoissa. Tällaiset eroavaisuudet
ovat ymmärrettävissä, jopa odotettavissakin, jos oletamme eri heimoihin
kuuluvien lajien vähitellen yhä enemmän mukautuneen maaelämään ja ilman
hengittämiseen. Sillä kuuluen eri heimoihin näiden lajien on täytynyt
olla jonkun verran erilaisia, ja koska kunkin muuntelun luonteen määrää
kaksi tekijää, elimistön ja ympäröivien olosuhteiden laatu, eivät lajit
varmaankaan ole voineet muunnella aivan samalla tavalla. Luonnollisen
valinnan on siis, päästäkseen samaan funktiolliseen tulokseen, ollut
muovailtava erilaisia aineksia eli muunteluja; ja näin muodostuneiden
rakenteiden täytyy miltei välttämättömyyden pakosta olla toisistaan
eroavia. Jos oletetaan, että kaikki olennot ovat erikseen luotuja, jää
tapaus kokonaan käsittämättömäksi. Tällä todistelulla näyttää olleen
niin ratkaiseva merkitys Müllerille, että se on saanut hänet omaksumaan
minun tässä teoksessa esittämäni mielipiteet.
Toinenkin etevä eläintutkija, professori Claparede-vainaja, on samaa
todistelua käyttäen tullut samaan tulokseen. Hän osottaa, että on
olemassa eri alaheimoihin ja heimoihin kuuluvia punkkeja (Acaridae),
jotka ovat varustetut jonkinlaisilla karvapihdeillä. Näiden elinten on
täytynyt kehittyä erikseen eri heimossa, koska ne eivät voi olla
yhteisiltä esivanhemmilta perittyjä; eri ryhmissä ne ovatkin
toisintumalla muodostuneet eri elimistä -- etujaloista, takajaloista,
leukanivelistä tai huulista tai takaruumiin alapuolella olevista
lisäkkeistä.
Edellämainituissa tapauksissa havaitsemme näöltään, joskaan ei
kehitykseltään, aivan samanlaisten elinten, jotka kuuluvat toisilleen
hyvin kaukaista tai ei ensinkään sukua oleville olennoille, täyttävän
saman tarkotuksen ja suorittavan saman tehtävän. Toisaalta on luonnossa
yleisenä sääntönä, että sama tarkotus saavutetaan mitä moninaisimmilla
keinoilla, usein silloinkin, kun on kysymys toisilleen läheistä sukua
olevista olennoista. Kuinka erilainen onkaan linnun sulkasiiven ja
lepakon kalvonpeittämän siiven rakenne! Ja vielä paljon erilaisemmat
ovat perhosen neljä siipeä, kärpäsen kaksi siipeä ja kovakuoriaisen
kaksi peitinsiipien suojaamaa siipeä. Kaksikuoristen raakkujen
kuoripuoliskojen ainoana tehtävänä on avautua ja sulkeutua, mutta
kuinka erilainen onkaan niiden lukkolaitos rakenteeltaan, alkaen
Nuculan tarkasti toisiinsa liittyvistä pitkistä hammasriveistä ja
päättyen sorsasimpukan yksinkertaiseen lukkojänteeseen. Siemenet
leviävät eri tavoin: tavattoman pienuutensa avulla; siten, että
siemenkuori on muuttunut kevyeksi ilmapallon tapaiseksi verhoksi; että
siemenet ovat peittyneinä mitä erilaatuisimmista kasvinosista
muodostuneeseen lihaan, joka ollen sekä ravinnoksi kelpaavaa että
silmäänpistävän väristä houkuttelee lintuja; monenlaisten koukkujen,
väkästen ja karkeiden vihneiden avulla, jotka takertuvat nelijalkaisten
karvoihin; siten että ovat varustetut yhtä monenmuotoisilla kuin
hienorakenteisilla siivillä ja haivenilla, joten pieninkin tuulenlöyhkä
niitä lennättää. Tahdon antaa vielä yhden esimerkin, sillä tämä saman
tarkotuksen saavuttaminen mitä erilaisimmilla keinoilla ansaitsee näet
mielestäni sitäkin suuremmalla syyllä huomiota, kun jotkut kirjailijat
väittävät, että elolliset olennot muka ovat luodut erilaisiksi pelkän
vaihtelevaisuuden vuoksi, ikäänkuin leikkikalut jossakin lelukaupassa.
Yksineuvoiset sekä sellaiset kaksineuvoiset kasvit, joiden siitepöly ei
itsestään putoa luotille, tarvitsevat apua hedelmöittyäkseen. Muutamat
lajit hedelmöittyvät siten, että siitepölyhiukkaset, jotka ovat keveitä
ja löyhästi toisissaan kiinni, tuulen kuljettamina aivan sattumalta
joutuvat luotille. Tämä on kaikkein yksinkertaisin ajateltavissa oleva
tapa. Miltei yhtä yksinkertaisesti, mutta aivan eri tavalla tapahtuu
hedelmöittyminen useissa kasveissa, joissa tasamukainen kukka erittää
muutamia harvoja mesipisaroita, siten houkutellen luoksensa hyönteisiä,
jotka kuljettavat siitepölyä ponsista luotille.
Lähtien tästä yksinkertaisesta muodosta voimme aste asteelta siirtyä
lukemattomiin yhä taidokkaampiin rakennelmiin, joilla kaikilla on sama
tarkotus ja jotka toimivat pää-asiassa samalla tavalla, mutta
aikaansaavat muutoksia kukan jokaisessa osassa. Mesi voi olla koottuna
erimuotoisiin säiliöihin, samalla kuin heteet ja emit ovat monin tavoin
muuttuneet, muodostaen toisinaan ansantapaisia kojeita, toisinaan taas
ärtyisyytensä tai joustavuutensa vuoksi kyeten suorittamaan tarkasti
määrättyjä liikkeitä. Tällaisista rakennelmista johdumme vihdoin
sellaiseen harvinaiseen soveltautumistapaukseen kuin tohtori Crugerin
äskettäin kuvaileman Coryanthes-kasvin kukkaan. Tämän Orchidae heimoon
kuuluvan kasvin teriön alahuuli on kovertunut suureksi kehloksi, johon
alituisesti tipahtelee miltei puhtaita vesipisaroita kahdesta sen
yläpuolella olevasta vettä erittävästä torvesta; kun kehlo on
puolillaan vettä, vuotaa vesi ulos toisessa syrjässä olevasta kourusta.
Teriön alahuulen tyvipuoli on kehlon yläpuolella ja on sekin kovertunut
jonkinmoiseksi kammioksi, johon johtaa kaksi sivukäytävää, ja tämän
kammion sisäseinämässä on omituisia lihakkaita harjanteita.
Älykkäinkään ihminen ei voisi aavistaa, mikä tarkotus näillä
kukanosilla on, jollei hän ole sattunut näkemään mitä kaikkea kukassa
tapahtuu. Tohtori Cruger näki suurten kimalaisparvien käyvän tämän
orchis-kasvin jättiläismäisissä kukissa, ei kumminkaan mettä imemässä,
vaan jyrsimässä kehlon yläpuolella olevan kammion seinämässä olevia
lihaharjanteita; tällöin ne usein työnsivät toisensa kehloon, ja kun
kehloon pudonneiden kimalaisten siivet kastuivat, eivät ne päässeet
lentämään sieltä pois, vaan niiden täytyi ryömiä ulos kehlon laidassa
olevan kourun kautta. Tohtori Cruger näki "katkeamattoman jonon"
kimalaisia siten ryömivän ulos kylvystä, johon olivat tahtomattaan
joutuneet. Käytävä on ahdas ja sen kattona ovat siitososat, niin että
kimalainen tunkeutuessaan ulos ensiksi hieroo selkänsä tahmeaan
luottiin ja sitten siitepölymyhkyjen tahmeisiin rauhasiin.
Siitepölymyhkyt takertuvat näin sen kimalaisen selkään, joka
ensimäisenä sattuu ryömimään äskenpuhjenneen kukan käytävästä. Tohtori
Cruger lähetti minulle väkiviinaan pannun kukan ja kimalaisen, jonka
hän oli tappanut ennenkuin se oli kokonaan ryöminyt ulos kukasta, ja
jonka selässä vieläkin oli siihen tahmautunut siitepölymyhky. Kun
kimalainen täten tahrautuneena lentää toiseen kukkaan tai uudelleen
samaan kukkaan, tulee siitepölymyhky välttämättä ensin koskettamaan
tahmeata luottia ja tarttuu siihen kiinni, jolloin kukka on
hedelmöitetty. Vasta nyt oivallamme siis kunkin kukan osan, vettä
erittävien torvien ja puolillaan vettä olevan kehlon tarkotuksen, joka
estää mehiläisiä lentämästä pois ja pakottaa ne ryömimään ulos kourun
kautta sekä hieromaan selkänsä sopivasti asetettuihin
siitepölymyhkyihin ja tahmeaan luottiin.
Eräällä toisella Orchidae heimon kasvilla, Catasetum'illa on aivan
erilainen, mutta saman tarkotuksen täyttävä kukanrakenne. Se on yhtä
omituinen. Mehiläiset käyvät näissä, samoinkuin Coryanthes-kasvin
kukissa, jyrsimässä teriön alahuulta. Tätä tehdessään ne eivät voi olla
koskettamatta pitkää, suippenevaa, herkkätuntoista ulkonemaa eli
"tuntosarvea", kuten sitä nimitän. Kun tätä tuntosarvea kosketetaan,
siirtyy siitä värähtely erääseen kalvoon, joka heti puhkeaa; tällöin
laukeaa eräs jänne, joka lennättää siitepölymyhkyn nuolen tavoin
eteenpäin ja myhkyn tahmea pää tarttuu mehiläisen selkään. Hedekasvin
siitepölymyhky -- tämä Orchis-laji on nimittäin yksineuvoinen -- joutuu
siten mehiläisen mukana emikasvin kukkaan, jossa se joutuu kosketukseen
luotin kanssa, ja tämä on siksi tahmea, että siitepölymyhkyä
kiinnittävät venyvät rihmat katkeavat ja myhky jää kiinni luottiin,
jolloin kukka on hedelmöittynyt.
Nyt voidaan kysyä: Kuinka meidän on edellisissä ja lukemattomissa
muissa tapauksissa käsitettävä tuo aste asteelta kohoava rakenteen
taidokkaisuus ja nuo moninaiset eri keinot saman tarkotuksen
saavuttamiseksi? Vastaus on epäilemättä, kuten jo on huomautettu, se,
että kun kaksi jo ennestänsä jossakin suhteessa lievästi eriävää muotoa
muuntelee, ei muuntelevaisuus ole laadultansa aivan samanlaista,
eivätkä siis ne tuloksetkaan, jotka luonnollinen valinta saavuttaa
tähdätessään samaan yleiseen tarkotusperään, voi olla aivan samat.
Meidän on myöskin pidettävä mielessämme, että jokainen korkealle
kehittynyt elimistö on läpikäynyt monet muutokset ja että jokaisen
muuntuneen rakenteen taipumuksena on mennä perinnöksi, jotenka ei
mikään muuntelu helposti kokonaan häviä, vaan yhä uudelleen muuttuu.
Jokaisen lajin jokaisen osan rakenne on senvuoksi, olkoonpa sen
tarkotus mikä tahansa, niiden monien perittyjen muutosten summa, jotka
laji on läpikäynyt alinomaa mukautuessaan muuttuneisiin elintapoihin ja
elinehtoihin.
Vaikkakin siis monissa tapauksissa on sangen vaikeata lausua edes
arveluakaan siitä, minkä siirtymäasteiden kautta elimet ovat
kehittyneet nykyiselle kannalleen, olen kumminkin, katsoen elossa
olevien ja tunnettujen muotojen hävinneihin ja tuntemattomiin verraten
pieneen lukumäärään, hämmästyksellä huomannut, kuinka harvoin voidaan
mainita elin, johon ei tiedetä minkään siirtymä-asteen johtavan. Varmaa
on, että harvoin, jos milloinkaan, tapaamme ainoallakaan olennolla
uusia elimiä, jotka näyttävät vartavasten jotakin erikoista tarkotusta
varten luoduilta -- kuten jo tuo vanha, joskin hieman liiotteleva
luonnontieteellinen sääntö "Natura non facit saltum" (luonto ei tee
harppausta) osottaakin. Tämän myönnytyksen tapaamme miltei jokaisen
kokeneen luonnontutkijan kirjotuksissa. Milne Edwards on oivallisesti
ilmaissut sen sanoessaan, että luonto on tuhlailevainen luodessaan
muunteluja, mutta saita luodessaan uutta. Kuinka on selitettävä
luomisopin kannalta, että luonnossa on niin paljon vaihtelevaisuutta ja
niin vähän todella uutta? Miksi monien toisistaan riippumattomien
olentojen, joista muka jokainen on erikseen luotu omaan paikkaansa
luonnossa, kaikki osat ja elimet yleensä liittyvät toisiinsa
asteittaisesti? Miksi ei luonto tee äkillisiä harppauksia rakenteesta
toiseen? Luonnollisen valinnan teorian avulla ymmärrämme, miksi ei niin
ole asian laita. Luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan siten, että
se käyttää hyväkseen pieniä toisiaan seuraavia muunteluja, eikä se siis
milloinkaan voi tehdä suuria ja äkillisiä harppauksia, vaan sen täytyy
edetä lyhyin ja varmoin, joskin hitain askelin.
VÄHÄPÄTÖISILTÄ NÄYTTÄVÄT ELIMET LUONNOLLISEN VALINNAN VAIKUTUKSEN
ALAISINA.
Koska luonnollisen valinnan vaikutus perustuu elämään ja kuolemaan --
kelvollisinten yksilöiden eloonjäämiseen ja vähemmän kelvollisten
yksilöiden tuhoutumiseen -- on minusta joskus tuntunut hyvin vaikealta
käsittää, millä tavoin vähemmän tärkeät elimistön osat ovat saaneet
alkunsa ja muodostuneet; tämä vaikeus on miltei yhtä suuri, joskin
erilaatuinen, kuin se, jonka täydelliset ja monimutkaiset elimet
tarjoovat.
Meidän on kumminkin otettava huomioon, että olemme aivan liian
tietämättömiä, mitä jonkin elollisen olennon koko elintoimintaan tulee,
voidaksemme sanoa, mitkä lievät muuntelut ovat tärkeitä ja mitkä eivät.
Olen aikaisemmin antanut esimerkkejä siitä, kuinka luonnollinen valinta
varmasti voi vaikuttaa hyvinkin vähäpätöisiin ominaisuuksiin,
sellaisiin kuin hedelmän karvapeitteeseen ja sen lihan väriin tai
nelijalkaisten eläinten nahan ja karvan väriin, koska nuo ominaisuudet
ovat vuorosuhteessa elimistön rakenteen eroavaisuuksiin tai koska
niistä riippuu hyönteisten hyökkäysten alaiseksi joutuminen. Giraffin
häntä näyttää taidokkaasti laaditulta kärpäshuiskimelta, ja ensi
katsannolla tuntuu uskomattomalta, että se olisi voinut soveltautua
nykyiseen tehtäväänsä vähitellen aste asteelta toisintumalla siten,
että kukin aste yhä paremmin olisi täyttänyt tarkotuksensa niin
mitättömässä tehtävässä kuin kärpästen karkottaminen. Mutta tässäkään
tapauksessa meidän ei ole tehtävä liian äkkipikaisia päätelmiä, sillä
tiedämmehän, että Etelä-Amerikassa nautakarjan ja muiden eläinten
leveneminen ja olemassa-olo riippuu yksinomaan siitä, kykenevätkö ne
vastustamaan ahdistavia hyönteisiä; yksilöt, joilla on joku
puolustuskeino näitä pieniä vihollisia vastaan, voivat levitä uusille
laidunmaille ja siten saavuttaa suuria etuja. Suurempia nelijalkaisia
eivät hyönteiset tosin suorastaan tuhoa (paitsi joissakin harvoissa
tapauksissa), mutta ne ovat niille lakkaamattomana rasituksena, joka
niin riuduttaa eläinten voimat, että ne tulevat alttiimmiksi taudeille
ja vähemmän kykeneviksi etsimään ravintoansa kadon sattuessa tai
pelastautumaan petoeläinten kynsistä.
Eräillä elimillä, jotka nykyään ovat vähäpätöisiä, on todennäköisesti
muutamissa tapauksissa ollut hyvin tärkeä merkitys aikaisemmille
esivanhemmille; varhaisemmalla kehityskaudellaan hitaasti
täydellistyttyään ne ovat siirtyneet nykyisille lajeille miltei
muuttumattomina, vaikka niiden tuottama hyöty nykyään onkin perin
vähäinen; mutta jokaisen todella vahingollisen poikkeuksen niiden
rakenteesta on luonnollinen valinta tietenkin ehkäissyt. Kun tiedämme,
kuinka tärkeä liikuntoelin pyrstö on useimmilla vesieläimillä,
voimme kenties selittää, miksi niin monilla maaeläimillä, joiden
vesieläin-alkuperä ilmenee keuhkoissa eli muuntuneessa uimarakossa, on
tämä elin ja miksi mainitut eläimet käyttävät sitä moniin eri
tarkotuksiin. Kun vesieläimelle on muodostunut hyvin kehittynyt pyrstö,
on se myöhemmin voinut mukautua kaikenmoisiin eri tehtäviin, kuten
kärpäshuiskimiseksi, tarttumaelimeksi tai apukeinoksi käännöksen
tekemisessä, kuten koiralla, joskin sen tuottama apu tässä suhteessa
lienee hyvin pieni, koska jänis, jolla on tuskin ollenkaan häntää, voi
paljon sukkelammin pyörähtää ympäri.
Huomattava on myöskin, että helposti voimme erehtyä, pitäessämme
tärkeinä joitakin ominaisuuksia ja uskoessamme niiden kehittyneen
luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Me emme mitenkään saa jättää
huomioon ottamatta muuttuneiden elinehtojen pysyväistä vaikutusta, n.k.
spontanisia eli itsestään tapahtuvia muunteluita, jotka näyttävät hyvin
vähän riippuvan elinehtojen laadusta, kauan sitten kadonneiden
ominaisuuksien palautumistaipumusta, monimutkaisia kasvunlakeja, kuten
vuorosuhteellisuutta, kasvuntasausta, toisen osan puristumista toisen
pakotuksesta j.n.e. sekä lopuksi sukupuolivalintaa, joka usein antaa
toiselle sukupuolelle hyödyllisiä ominaisuuksia, jotka sitten joko
täydellisemmin tai vaillinaisemmin kehittyneinä siirtyvät myöskin
toiselle sukupuolelle, vaikka eivät olekaan sille miksikään hyödyksi.
Tällä epäsuoralla tavalla saavutetut rakennelmat voivat kumminkin,
vaikka eivät aluksi tuotakaan mitään hyötyä, myöhemmin muodostua
hyödyllisiksi muuntuneille jälkeläisille, jotka ovat joutuneet uusiin
olosuhteisiin ja noudattavat uusia elintapoja.
Jos olisi olemassa ainoastaan vihreitä tikkoja emmekä tietäisi mitään
mustista ja kirjavista lajeista, pitäisimme varmaankin vihreätä väriä
kauniina mukautumisena, jonka tarkotuksena olisi suojella tuota puissa
oleskelevaa lintua sen vihollisilta. Se olisi siis meistä tärkeä,
luonnollisen valinnan kautta saavutettu ominaisuus. Itse teossa lienee
tämä väri kumminkin etupäässä sukupuolivalinnan aikaansaama. Eräs
Itä-Intian saaristossa kasvava köynnöspalmu kiipee korkeimpienkin
puiden latvoihin oivallisesti laadittujen väkästen avulla, jotka
lähtevät kimpuntapaisesti oksien päistä. Nämä väkäset ovat epäilemättä
kasville suureksi hyödyksi, mutta koska näemme useissa muissa puissa,
jotka eivät kiipeile, miltei samanlaisia väkäsiä, joiden tarkotuksena
on, kuten okakasvien leveneminen Afrikassa ja Etelä-Amerikassa tekee
uskottavaksi, suojella niitä kasveja syöviltä nelijalkaisilta, lienevät
tuon palmun väkäset alkuaan kehittyneet viimemainittua tarkotusta
varten ja vasta myöhemmin, kasvin edelleen toisintuessa ja muuttuessa
köynnöskasviksi, se lienee käyttänyt niitä hyväkseen kiipeämisessä.
Korppikotkan paljasta päälakea pidetään yleensä suoranaisena
mukautumisena sen elintapoihin, haaskoissa kaivelemiseen, ja niin voi
ollakin, jollei päälaen paljaus kenties johdu mädännäis-aineiden
suoranaisesta vaikutuksesta; mutta meidän on oltava hyvin varovaisia
tällaista väittäessämme, sillä onhan puhtaalla ravinnolla elävän
uroskalkkunan päälaki myöskin paljas. Nuorten imettäväisten
pääkallonsaumoja on mainittu erinomaisena, synnytyksen helpottamista
tarkottavana mukautumisena, ja epäilemättä ne sitä helpottavatkin,
ovatpa kenties synnytykselle välttämättömätkin; mutta koska myöskin
nuorten lintujen ja matelijoiden kalloissa on saumat, vaikka näiden
eläinten on ainoastaan päästävä ulos särjetystä munasta, voimme päättää
tämän kallonrakenteen johtuvan kasvunlaeista, joskin se sittemmin
korkeammilla eläimillä on tullut avuksi synnytyksessä.
Me tunnemme peräti vähän niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet kunkin
vähäisen muuntelun tai yksilöllisen eroavaisuuden; tämän havaitsemme
heti, kun ajattelemme niitä eroavaisuuksia, jotka erottavat toisistansa
eri maissa elävät kotieläinrotumme -- etenkin vähemmän sivistyneissä
maissa, missä määräperäistä valintaa on vain nimeksi harjotettu.
Eläinten, joita villikansat pitävät kotieläiminä eri seuduissa, on
usein taisteltava elannostansa, ja siten ne ovat johonkin määrin
luonnollisen valinnan alaisia. Nautaeläinten alttius hyönteisten
ahdistelulle on riippuvainen niiden väristä, samoin myöskin niiden
alttius eräiden myrkyllisten kasvien vahingolliselle vaikutukselle;
näin ollen värikin on luonnollisen valinnan vaikutuksen alainen.
Muutamat havaintojentekijät ovat vakuutetut siitä, että kostea ilmasto
edistää karvankasvua ja että karvan ja sarvien välillä on olemassa
vuorosuhde. Vuoristorodut eroavat aina alankoroduista; on luultavaa,
että vuoristoseudussa maanpinnan epätasaisuudella on vaikutusta
eläinten takaraajoihin, koska ne saavat kestää suurempia ponnistuksia,
ja mahdollisesti myöskin lantion muotoon; silloin myöskin eturaajat ja
pää joutunevat vaikutuksesta osallisiksi homologisten ruumiinosien
muuntelua koskevan lain mukaan. Lantion muoto saattanee myöskin
puristuksellaan vaikuttaa joihinkin kohdussa olevan sikiön
ruumiinosiin. Hengityksen tuottama ponnistus korkeassa vuoristoseudussa
on omansa laajentamassa rintakehää, ja tässäkin tapauksessa voinee
vuorosuhteellisuudella olla vaikutuksensa muihin ruumiinosiin. Vielä
tärkeämpi vaikutus koko elimistöön on vähentyneellä ruumiinliikunnolla
runsaan ravinnon ohella; tämä on varmasti ollut yhtenä pääsyynä siihen,
että sikarodut ovat olleet niin suuren muuntelun alaisia, kuten H. von
Nathusius on äskettäin oivallisessa tutkimuksessaan osottanut.
Tietämättömyytemme on kumminkin aivan liian suuri voidaksemme arvioida
erinäisten tunnettujen tai tuntemattomien syiden suhteellista
tärkeyttä. Edellä esittämilläni huomautuksilla olen ainoastaan tahtonut
osottaa, että koska emme edes kykene selittämään eri kotieläinrotujemme
luonteellisia eroavaisuuksia, rotujen, joiden kumminkin yleensä
myönnetään syntyneen luonnollisesti sikiämällä yhdestä tai useammasta
kantarodusta, ei meidän tule liiaksi korostaa sitä seikkaa, etteivät
syyt todellisissa lajeissa havaittaviin vähäisiin eroavaisuuksiin ole
meille tarkasti tunnetut.
HYÖTY-OPPI JA MISSÄ MÄÄRIN SE PITÄÄ PAIKKANSA; LUONNOSSA ESIINTYVÄ
KAUNEUS.
Se, mitä edellä olen esittänyt, antaa minulle aihetta lausua muutaman
sanan eräiden luonnontutkijain viime aikoina vastustamasta hyötyopista,
opista, että jokainen rakenteen-osa on muodostunut omistajansa
hyödyksi. Nämä luonnontutkijat arvelevat että moni rakennelma on luotu
kauneuden vuoksi, ihmisen ja Luojan iloksi (viimemainittu seikka on
tosin tieteellisen keskustelun rajojen ulkopuolella), tai pelkän
vaihtelevaisuuden vuoksi -- mielipide, josta jo on ollut puhe. Jos
tällaiset opit pitäisivät paikkansa, olisi teoriani laita varsin
huonosti. Myönnän tosin täydelleen, etteivät monet rakennelmat nykyään
ole omistajalleen miksikään suoranaiseksi hyödyksi eivätkä kenties
milloinkaan ole olleet hyödyksi esivanhemmillekaan; mutta tämä ei
todista sitä, että ne ovat muodostuneet yksistään kauneuden ja
vaihtelevaisuuden vuoksi. Epäilemättä muuttuneiden olosuhteiden
suoranaisella vaikutuksella ja niillä erilaisilla muutoksia
aiheuttavilla syillä, joita äsken luettelimme, on ollut tehonsa,
kenties suurikin, riippumatta mistään siten saavutetusta edusta. Mutta
vielä paljon tärkeämpää on, että jokaisen elollisen olennon elimistö on
pääosiltaan perinnöllisyyden luoma; vaikka jokainen olento epäilemättä
on hyvin sovellettu paikkaansa luonnossa, eivät siis monet rakennelmat
ole missään varsin läheisessä ja suoranaisessa suhteessa olennon
nykyisiin elintapoihin. Niinpä emme juuri saata uskoa, että
ylämaanhanhen tai fregattilinnun räpyläjalat ovat miksikään erikoiseksi
hyödyksi näille linnuille; emme myöskään voi uskoa, että apinan
käsivarressa, hevosen etujalassa, lepakon siivessä ja hylkeen
uimuksessa olevat samanlaiset luut olisivat erikoiseksi hyödyksi
näille eläimille. Me voimme varmuudella pitää näitä rakennelmia
perinnöllisyyden aiheuttamina. Mutta räpyläjalat olivat epäilemättä
ylämaanhanhen ja fregattilinnun esivanhemmille yhtä hyödylliset kuin ne
ovat nykyajan täydellisimmille vesilinnuille. Uskottavaa on myös, ettei
hylkeen esi-isällä ollut uimusta, vaan viidellä varpaalla varustettu
astuma- tai tarttumajalka. Voimmepa tehdä niinkin rohkean olettamuksen,
että oletamme apinan, hevosen ja lepakon raajojen luiden alkuansa
kehittyneen hyötyperiaatteen mukaisesti jonkun koko luokalle yhteisen
kalantapaisen esivanhemman eväluista, todennäköisesti siten, että
luiden lukumäärä on supistunut. On tuskin mahdollista ratkaista,
kuinka suuri merkitys on annettava sellaisille muutosten syille
kuin ulkonaisten olosuhteiden suoranaiselle vaikutukselle, n.k.
spontanisille eli itsestään syntyneille muunteluille ja monimutkaisille
kasvunlaeille; mutta näitä tärkeitä poikkeuksia lukuunottamatta voimme
sanoa jokaisen elollisen olennon rakenteen joko nykyään olevan tai
aikaisemmin olleen suoranaiseksi hyödyksi omistajalleen.
Mitä siihen otaksumaan tulee, että elolliset olennot ovat luodut
kauniiksi, jotta tuottaisivat ihmiselle iloa tahdon ensinnä huomauttaa,
että kauneudentajumme perustuu ainoastaan ihmissielun luonteeseen eikä
sitä vastaa mikään ihailulle esineelle kuuluva todellinen ominaisuus,
sekä ettei kauneudentaju ole myötäsyntyinen eikä muuttumaton. Me näemme
tämän esim. siitä, että eri ihmisrotujen miehillä on aivan eri
käsitykset naiskauneudesta. Jos kauniit esineet olisivat luodut
ainoastaan ihmisen huviksi, olisi näytettävä toteen, että maapallolla
oli vähemmän kauneutta, ennenkuin ihminen oli astunut näyttämölle.
Olivatko eoceni-ajan kauniit kartio- ja kierukkakotilot ja
sekundäri-ajan kauniisti muovaillut ammoniitit luodut sitä varten, että
ihminen saisi pitkien ajanjaksojen jälestä ihailla niiden kauneutta
kokoelmissaan? Harvat esineet ovat kauniimpia kuin piikuorilevien
pienen pienet piikotelot: luotiinko nämä sitä varten, että niitä
tutkittaisiin ja ihailtaisiin vahvasti suurentavan mikroskoopin avulla?
Kauneus perustuu tässä ja monissa muissa tapauksissa ilmeisesti
kokonaan rakenteen sopusuhtaisuuteen. Kukat kuuluvat luonnon
kauneimpiin luomiin, mutta nepä ovatkin saaneet vihreistä lehdistä
silmiinpistävästi erottuvan ulkomuotonsa ja siis myöskin kauneutensa
sen vuoksi, että hyönteiset ne helposti huomaisivat. Olen tullut tähän
johtopäätökseen siitä, etten milloinkaan poikkeustapauksessakaan ole
havainnut tuulen avulla hedelmöittyvillä kasveilla kirkkaanväristä
teriötä. Eräät kasvit tuottavat kahdenlaisia kukkia: toiset ovat
avonaisia ja värikkäitä, joten ne houkuttelevat hyönteisiä, toiset ovat
suljettuja, värittömiä ja medettömiä, eikä niissä milloinkaan käy
hyönteisiä. Tästä voimme päättää, että jollei maanpinnalle olisi
kehittynyt hyönteisiä, eivät kasvimmekaan olisi kauniskukkaisia, vaan
tuottaisivat ainoastaan sellaisia mitättömän näköisiä kukkia kuin
männyn, tammen, saarnen, pähkinäpuun, heinien, spenaatin, suolaheinän
ja nokkosen kukat, jotka kaikki hedelmöittyvät tuulen avulla. Sama
pitää paikkansa hedelmiin nähden. Jokainen myöntänee, että kypsä
mansikka tai kirsikka on yhtä viehättävä silmälle kuin sulava suussa ja
että kuusaman ja rautatammen tulipunaiset marjat ovat erinomaisen
kauniita. Mutta tämän kauneuden ainoana tarkotuksena on opastaa lintuja
ja muita eläimiä syömään näitä hedelmiä ja siten levittämään siemeniä.
Teen tämän johtopäätöksen siitä, että olen poikkeuksetta havainnut
siementen aina leviävän täten, ollessaan peitossa jonkinlaisen
hedelmän, s.o. lihakkaan tai sosemaisen aineen sisällä, jos hedelmä on
loistavanvärinen tai silmäänpistävä valkoisen tai mustan värinsä
vuoksi.
Toisaalta myönnän kernaasti, että suuri joukko uroseläimiämme, kuten
kaikki komeimmat lintumme, jotkut kalat, matelijat ja imettäväiset sekä
lukuisat upeaväriset perhoset ovat saaneet kauneutensa itse kauneuden
vuoksi. Mutta tämän on saanut aikaan sukupuolivalinta, s.o. naaraat
ovat aina antaneet etusijan kauneimmille uroksille, eikä tämä kauneus
suinkaan ole ihmisen iloksi luotu. Samoin on lintujen laulun laita.
Kaikesta tästä voimme päättää, että suuressa osassa eläinkuntaa
vallitsee miltei samanlainen mieltymys kauniisiin väreihin ja
sointuviin säveliin. Kun naaras on yhtä kauniinvärinen kuin koiras,
mikä ei ole niinkään harvinaista lintujen ja perhosten joukossa, on
syynä nähtävästi se, että sukupuolivalinnan kautta saavutetut värit
ovat siirtyneet molemmille sukupuolille, eikä yksin uroksille. Kuinka
kauneudentaju yksinkertaisimmassa muodossaan -- s.o. eräiden värien,
muotojen ja sävelten tuottama erikoislaatuinen mielihyvän tunne --
ensinnä kehittyi ihmisen ja alhaisempien eläinten sielussa, on hyvin
hämärä seikka. Yhtä vaikeata on vastata kysymykseen, miksi eräät maut
ja tuoksut ovat miellyttäviä ja toiset epämiellyttäviä. Kaikessa tässä
näyttää tottumuksella olevan osansa, mutta jokin perussyy täytyy olla
olemassa kunkin lajin hermoston laadussa.
Luonnollinen valinta ei voi muuntaa lajia siten, että muuntelu tulisi
pelkästään hyödyttämään jotakin toista lajia, vaikka kaikkialla
luonnossa lajit lakkaamatta käyttävät hyväkseen ja hyötyvät muiden
lajien rakenteesta. Mutta luonnollinen valinta voi luoda ja usein
luokin rakennelmia, jotka ovat suoranaiseksi vahingoksi muille
eläimille, kuten kyykäärmeen myrkkyhammas tai ichneumon-hyönteisen
munanlaskin, jolla se laskee munansa muiden hyönteisten eläviin
ruumiisiin. Jos voitaisiin näyttää toteen, että jonkin lajin jokin
rakenteenosa on muodostunut toisen lajin yksinomaista hyötyä
tarkottavaksi, kumoisi tämä teoriani, sillä sellaista ei luonnollinen
valinta voisi aikaansaada.
Vaikka luonnonhistoriallisista teoksista voidaan löytääkin useita
tämäntapaisia väitteitä, ei niitten joukossa mielestäni ole
ainoatakaan, johon voitaisiin panna jotakin painoa. Kaikki myöntävät,
että kalkkarokäärmeellä on myrkkyhammas puolustaakseen itseään ja
surmatakseen muita eläimiä saaliikseen; jotkut väittävät kumminkin,
että se samalla on omaksi vahingokseen varustettu kalistimella, jotta
tämä varottaisi sen pyydystämiä eläimiä. Minä puolestani olisin miltei
yhtä valmis uskomaan, että kissa valmistuessaan hyökkäämään hiiren
kimppuun kivertää hännänpäänsä varottaakseen kuolemaan tuomittua
hiirtä. Kun kalkkarokäärme käyttää kalistintaan, kun lasisilmäkäärme
pöyhistää kaularöyhelöänsä ja eräs toinen käärmelaji äänekkäästi ja
käheästi sihisten paisuttaa ruumistaan, on paljon todennäköisempää,
että ne tekevät tämän pelottaakseen niitä monia lintuja ja muita
eläimiä, joiden tiedetään ahdistavan kaikkein myrkyllisimpiäkin
käärmelajeja. Käärmeet noudattavat samaa vaistoa kuin kana, joka
pöyhistää höyheniänsä ja levittää siipensä, kun koira lähestyy sen
poikasia. Tila ei kumminkaan salli minun laveammalti puhua niistä
monista keinoista, joilla eläimet koettavat säikyttää luotaan
vihollisiansa.
Luonnollinen valinta ei milloinkaan tuota rakennelmaa, joka on
olennolle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, sillä luonnollisen valinnan
vaikutus perustuu juuri sen kullekin yksilölle tuottamaan hyötyyn.
Kuten Paley on huomauttanut, ei mikään elin ole voinut muodostua sen
vuoksi, että se tuottaisi tuskaa tai vahinkoa omistajalleen. Jos
tarkasti punnitaan kunkin elimistönosan tuottama hyvä ja paha,
huomataan että jokainen osa on kokonaisuudessaan hyödyllinen. Jos jokin
osa aikojen kuluessa ja elinehtojen vaihtuessa tulee vahingolliseksi,
niin se toisintuu, tai jollei niin tapahdu, häviää olento sukupuuttoon,
kuten jo myriadit olennot ovat aikojen kuluessa hävinneet.
Luonnollisen valinnan ainoana pyrkimyksenä on tehdä jokainen elollinen
olento yhtä täydelliseksi tai hiukan täydellisemmäksi kuin muut saman
alueen asukkaat, joiden kanssa se joutuu kilpailemaan. Tämän
havaitsemme olevan sen täydellisyyden asteen, joka on luonnontilassa
saavutettavissa. Esim. Uuden Seelannin kotoperäiset lajit ovat
toisiinsa verrattuina täydellisiä, mutta nykyään ne ovat nopeasti
väistymässä Europasta tulleiden kasvi- ja eläinlegioiden tieltä.
Luonnollinen valinta ei siis pyri saavuttamaan ehdotonta
täydellisyyttä; ja mikäli kykenemme arvostelemaan, emme luonnossa aina
tapaakaan näin korkeata täydellisyyden astetta. Kuten Müller
huomauttaa, ei täydellisinkään elin, ihmissilmä, täysin oikaise
valonsäteiden taittumisen synnyttämää kuvanhämmennystä. Ylisteltyään
ihmissilmän ihmeellisiä kykyjä, Helmholz, jonka arvostelun pätevyyttä
ei kukaan tahtone kieltää, lisää seuraavat huomattavat sanat:
"Se epätarkkuus ja epätäydellisyys, jota olemme havainneet silmän
optillisessa koneessa ja hermokalvon kuvassa, ei ole mitään
verrattuna niihin epätarkkuuksiin, joita äsken havaitsimme aistimusten
alalla. Tekisi mieli sanoa, että luonto on huviksensa kasaillut
ristiriitoja, riistääkseen kaiken perustuksen siltä teorialta, jonka
mukaan näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä on olemassa
ennaltavallitseva sopusointu." Samalla kuin ihastuneina tarkastelemme
luonnossa tapaamiamme monen monituisia jäljittelemättömiä rakennelmia,
sanoo järkemme meille -- joskin helposti voimme erehtyä niin toisessa
kuin toisessakin suhteessa -- että jotkut rakennelmat ovat vähemmän
täydellisiä. Sillä voimmeko pitää täydellisenä esim. mehiläisen
pistintä, jota tämä hyönteinen ei voi vetää ulos vastakkaisten väkästen
vuoksi käyttäessään sitä aseena eräänlaatuisia vihollisia vastaan, ja
joka siten välttämättä aikaansaa hyönteisen kuoleman raastamalla siltä
sisälmykset ulos?
Jos oletamme, että mehiläisten kaukaiset esivanhemmat käyttivät
pistintään jonkinlaisena kaivaus- tai sahauskoneena, kuten niin monet
saman suuren lahkon jäsenet, ja että se sittemmin toisintui, joskaan ei
täydellisesti nykyistä tarkotustaan vastaavaksi, samalla kuin myrkky,
jolla alkuansa oli jokin muu tarkotus, esim. äkämien synnyttäminen,
sittemmin väkevöityi -- silloin kenties käsitämme, miksi pistimen
käyttäminen usein aikaansaa hyönteisen kuoleman. Sillä jos pistämiskyky
on hyödyllinen mehiläisyhteiskunnalle kokonaisuudessaan, niin se
täyttää kaikki luonnollisen valinnan vaatimukset, vaikka se tuottaakin
muutamille jäsenille kuoleman. Ihaillessamme sitä todella ihmeellistä
vainua, jonka avulla monien hyönteislajien urokset löytävät naaraansa,
voimme tuskin ihailla sitä, että pelkästään tätä siitostarkotusta
varten syntyy tuhansittain kuhnureita, jotka ovat aivan hyödyttömiä
yhteiskunnalle kaikissa muissa suhteissa ja jotka lopulta joutuvat
uutterien hedelmättömien sisartensa teurastettaviksi. Niin vaikeata
kuin se lieneekin, pitäisi meidän ihailla mehiläiskuningattaren julmaa
vaistomaista vihaa, joka pakottaa sen tuhoamaan nuoret kuningattaret,
omat tyttärensä, heti näiden synnyttyä tai itse saamaan surmansa
taistelussa; sillä epäilemättä tämä tapahtuu yhteiskunnan hyödyksi,
eikä luonnollisen valinnan järkkymätön laki tee mitään eroa
äidinrakkauden ja äidinvihan välillä, joskin jälkimäinen onneksi on
luonnossa peräti harvinainen. Jos taas ihailemme niitä nerokkaita
kojeita, jotka auttavat Orchis-lajien ja monien muiden kasvien
hedelmöittymistä hyönteisten välityksellä, niin voimmeko pitää yhtä
tarkotuksenmukaisena sitä, että havupuittemme on pakko tuottaa sakeita
siitepölypilviä, jotta jotkut harvat hiukkaset sattumalta osuisivat
lentämään siemenaiheelle?
JÄLKIKATSAUS: TYYPIN YHDENMUKAISUUDEN JA ELINEHTOJEN LAIT LUONNOLLISEEN
VALINTAAN SISÄLTYVINÄ.
Olemme tässä luvussa käsitelleet muutamia niistä vaikeuksista, joiden
perusteella teoriaamme voidaan vastustaa. Monet niistä ovat vakavaa
laatua, mutta luullakseni esityksemme on luonut valoa eräisiin
tosiasioihin, jotka luomisopin kannalta, jonka mukaan olennot ovat
erikseen luotuja, jäisivät perin hämäriksi. Olemme nähneet, etteivät
lajit ole minään aikakautena rajattoman muuntelevaisia ja etteivät
niitä liitä toisiinsa kovin lukuisat välimuodot; tähän on osaksi syynä
se, että luonnollisen valinnan prosessi aina on hyvin hidas ja
vaikuttaa kunakin aikana ainoastaan harvoihin muotoihin, osaksi se,
että tuohon samaan prosessiin juuri sisältyy aikaisempien ja
välittäväin muotojen yhäti jatkuva syrjäytyminen ja sukupuuttoon
häviäminen. Läheiset sukulaislajit, jotka nykyään elävät yhtenäisellä
alueella, ovat useinkin muodostuneet aikana, jolloin alue ei vielä
ollut yhtenäinen ja jolloin alueen eri osissa vallitsevat elinehdot
eivät vielä huomattavitta erotuksitta häipyneet toisiinsa. Kun
yhtenäisen alueen kahdessa osassa muodostuu kaksi muunnosta, muodostuu
usein alueiden rajaseudulle kolmas välittävä muunnos, joka on
soveltautunut elämään tuolla seudulla; mutta syistä, jotka ennen olemme
maininneet, on välittävä muunnos usein vähälukuisempi kuin nuo kaksi
muuta muotoa, joiden yhdyssiteenä se on, ja sen vuoksi nuo kaksi
lukuisampaa muotoa ovat muuntelun edelleen jatkuessa paljon
edullisemmassa asemassa kuin vähälukuisempi välittävä muunnos, joten
niiden tavallisesti onnistuu syrjäyttää ja sukupuuttoon hävittää
kilpailijansa.
Olemme nähneet tässä luvussa, kuinka meidän on varottava päättämästä,
etteivät mitkään siirtymäasteet ole olleet mahdollisia, olkoonpa että
kysymyksessä ovat mitä erilaisimmat elintavat, ettei esim. lepakko ole
voinut luonnollisen valinnan perusteella muodostua eläimestä, joka
aluksi ainoastaan liiti ilman halki.
Olemme myöskin nähneet, kuinka laji voi uusiin elinehtoihin jouduttuaan
muuttaa elintapansa tai kuinka sen elintavat saattavat moninaistua
siten, että jotkut niistä suuresti erkanevat sen lähimpien sukulaisten
elintavoista. Näin ollen voimme käsittää -- kun samalla pidämme
mielessämme, että jokainen elollinen olento pyrkii elämään kaikkialla
missä se suinkin voi -- minkä vuoksi on olemassa räpyläjaloilla
varustettuja ylämaanhanhia, maassa eläviä tikkoja, sukeltavia rastaita
ja myrskylintuja, joilla on ruokin elintavat.
Vaikkakin olettamus, että niin monimutkainen elin kuin silmä on
muodostunut luonnollisen valinnan kautta, on omansa panemaan kenen
tahansa epäröimään, ei meistä kuitenkaan ole mikään logillinen
mahdottomuus, että mikä elin tahansa, josta tunnemme pitkän sarjan
toistaan monimutkaisemmin kehittyneitä asteita, voi luonnollisen
valinnan vaikutuksesta saavuttaa kuinka korkean täydellisyyden asteen
tahansa. Sellaisissa tapauksissa taas, joissa emme tunne mitään
välittäviä eli siirtymäasteita, meidän on oltava hyvin varovaisia
päättäessämme, ettei mitään välimuotoja ole voinut olla olemassa, sillä
useiden elinten metamorfosit osottavat, että ihmeelliset
funktionmuutokset ainakin ovat mahdollisia. Niinpä uimarakko on
ilmeisesti muuttunut ilmaa-hengittäviksi keuhkoiksi. Usein on
siirtymistä suuresti helpottanut se, että sama elin on samalla haavaa
suorittanut useampia hyvin erilaisia tehtäviä ja että sittemmin jokin
elimen osa tai elin kokonaisuudessaan on erikoistanut toista tehtävää
varten, tai myöskin se seikka, että kaksi eri elintä on samalla haavaa
suorittanut saman tehtävän, jolloin toinen on toisen avustamana voinut
mukautua uuteen tehtäväänsä.
Olemme nähneet, että kahdelle olennolle, jotka ovat hyvin etäällä
toisistaan luonnon asteikossa, saattaa kummallekin erikseen muodostua
samaa tarkotusta täyttäviä ja ulkonäöltäänkin hyvin samanlaisia elimiä;
mutta kun huolellisesti tutkii tällaisia elimiä, havaitsee miltei aina
oleellisia eroavaisuuksia niiden rakenteessa, mikä seikka aivan
luonnollisesti johtuu luonnollisen valinnan aatteesta. Toisaalta on
yleisenä sääntönä kaikkialla luonnossa, että saman tarkotuksen
saavuttamiseksi on olemassa äärettömän monenkaltaisia rakennelmia, ja
tämäkin seuraa luonnollisesti samasta yleisestä laista.
Useissa tapauksissa olemme aivan liian tietämättömiä voidaksemme
väittää jollakin osalla tai elimellä olevan niin vähän merkitystä lajin
menestykselle, ettei sen rakenne ole voinut vähitellen muuttua
luonnollisen valinnan kartuttavan vaikutuksen johdosta. Joskus taas
toisinnot ovat todennäköisesti muuntelun tai kasvunlakien suoranaisia
tuloksia, riippumatta siitä, onko niillä saavutettu mitään etua. Mutta
voimme olla varmat siitä, että luonnollinen valinta on käyttänyt
hyväkseen ja edelleen muuntanut tällaisiakin rakennelmia, muodostaen ne
lajille edullisiksi uusissa olosuhteissa. Luultavaa on myöskin, että
moni elin, joka aikaisemmin on ollut suurimerkityksellinen, usein on
säilynyt, vaikkakin sen merkitys on supistunut niin vähäiseksi, ettei
elin nykyisessä muodossaan mitenkään olisi voinut kehittyä luonnollisen
valinnan vaikutuksesta -- kuten esim. vesieläinten pyrstö, jonka useat
maalla elävät jälkeläiset ovat perineet. Luonnollinen valinta ei voi
muuntaa lajia siten, että muuntelu koituisi toisen lajin yksinomaiseksi
hyödyksi tai vahingoksi, vaikkakin se voi luoda osia, elimiä
ja eritteitä, jotka saattavat olla sangen hyödyllisiä jopa
välttämättömiäkin tai myös sangen vahingollisia toiselle lajille, mutta
jotka joka tapauksessa samalla ovat hyödyllisiä omistajalleen.
Jokaisella taajaan-asutulla seudulla luonnollinen valinta vaikuttaa
asukasten kilpailun kautta ja johtaa menestykseen olemassa-olon
taistelussa ainoastaan mikäli tällä alueella vallitsevat erikoiset
olosuhteet tulevat kysymykseen. Tämän vuoksi täytyy usein toisen,
tavallisesti pienemmän, alueen asukasten väistyä toisen, tavallisesti
suuremman, alueen asukasten tieltä. Sillä suuremmalla alueella on
yksilöiden lukumäärän ja muotojen moninaisuuden täytynyt olla suurempi
sekä kilpailun ankarampi, joten asukkaat siellä ovat kehittyneet
korkeammalle asteelle. Luonnollinen valinta ei siis välttämättä johda
ehdottomaan täydellisyyteen; ja mikäli rajotettu kykymme sallii meidän
asiaa arvostella, emme voi väittää kaikkialla luonnossa tapaavammekaan
ehdotonta täydellisyyttä.
Luonnollisen valinnan teorian avulla voimme hyvin käsittää vanhan
luonnonhistoriallisen säännön: "Natura non facit saltum" (luonto ei tee
harppauksia). Tämä sääntö ei ole täysin paikkansapitävä, jos
tarkastamme ainoastaan nykyisen maailman asukkaita; mutta jos otamme
lukuun myöskin kaikki entisinä aikoina eläneet olennot, sekä tunnetut
että tuntemattomat, täytyy säännön teoriamme mukaan täysin pitää
paikkansa.
Yleensä myönnetään että kaikkien elollisten olentojen muodon on
määrännyt kaksi suurta lakia, tyypin yhdenmukaisuuden ja olemassa-olon
ehtojen lait. Tyypin yhdenmukaisuudella ymmärretään sitä pääasiallista
rakenteen yhtäpitäväisyyttä, jonka havaitsemme samaan luokkaan
kuuluvissa elollisissa olennoissa ja joka on aivan riippumaton
elinehdoista. Teoriani mukaan selittää alkuperän yhteisyys tyypin
yhdenmukaisuuden. Kuuluisan Cuvier'n usein käyttämä lausetapa
"olemassaolon ehdot", sisältyy täydelleen luonnollisen valinnan
teoriaan. Sillä luonnollinen valinta joko sovelluttaa nykyään kunkin
elollisen olennon sen organisiin ja epäorganisiin elinehtoihin tai on
jo entisinä aikoina sovelluttanut sen niihin. Soveltautumista edistää
usein elinten lisääntynyt käyttö tai niiden käytön puute; usein siihen
vaikuttavat elinehdot suoranaisella tavalla, ja se on jokaisessa
tapauksessa erinäisten muuntelun ja kasvunlakien alainen. Siksipä
olemassa-olon ehtojen laki itse asiassa on korkeampi laki, koska siihen
sisältyy aikaisempien muuntelujen ja soveltautumisten aiheuttama tyypin
yhdenmukaisuus.