VII LUKU.

ERILAATUISIA LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIAA VASTAAN TEHTYJÄ

VASTAVÄITTEITÄ.

Pitkäikäisyys. -- Toisinnot eivät välttämättä ole samanaikaisia. --

Toisinnot, joista näköjään ei ole mitään suoranaista hyötyä. --

Edistystä osottavaa kehitystä. -- Ominaisuuksia, joiden funktiollinen

merkitys on vähäinen. -- Luonnollisen valinnan oletettu kykenemättömyys

selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita. -- Syyt, jotka

häiritsevät hyödyllisten rakennelmien muodostumista luonnollisen

valinnan kautta. -- Saman luokan jäsenillä tavattavat perin erilaiset

elimet, jotka ovat kehittyneet samasta alusta. -- Mistä syistä suuret

ja äkilliset muutokset eivät ole uskottavia.

Tahdon tässä luvussa käsitellä moniaita erilaatuisia vastaväitteitä,

joita on tehty mielipiteitäni vastaan, koska eräät edellisessä esitetyt

seikat siten käyvät selvemmiksi. Olisi kumminkin hyödytöntä ottaa niitä

kaikkia puheeksi, koska monet niistä ovat sellaisten kirjottajain

tekemiä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää kysymyksessä olevista

asioista. Niinpä eräskin etevä saksalainen luonnontutkija on väittänyt

teoriani heikoimman puolen olevan sen, että pidän kaikkia elollisia

olentoja epätäydellisinä. Itse asiassa olen ainoastaan lausunut,

etteivät kaikki oiennet ole niin täydellisiä kuin voisivat olla

suhteessaan elinehtoihinsa; tämän osottaa se, että monet kotoperäiset

muodot ovat useissa maailman osissa syrjäytyneet maahan tunkeutuneiden

muukalaisten tieltä. Ja vaikkapa elolliset olennot olisivatkin

jolloinkin olleet täysin elinehtoihinsa soveltuneita, eivät ne ole

voineet pysyä sellaisina, kun elinehdot ovat muuttuneet, jolleivät ne

itsekin ole samalla muuttuneet; eikä kukaan kieltäne, että jokaisen

alueen luonnonsuhteissa, samoinkuin sen asukasten lukumäärässä ja

laadussa, on tapahtunut paljon muutoksia.

Eräs arvostelija on äskettäin esittänyt jonkinmoisella

näennäisellä matematisella tarkkuudella perustellun väitteen, että

pitkäikäisyydestä on kaikille lajeille suurta hyötyä, joten sen, joka

uskoo luonnollisen valinnan, "on laadittava sukupuunsa" sillä tavoin,

että kaikki jälkeläiset elävät kauemmin kuin niiden esivanhemmat. Eikö

arvostelijamme käsitä, että kaksivuotinen kasvi tai jokin alhainen

eläinlaji voi levitä kylmään ilmanalaan, kuolla siellä joka talvi ja

kumminkin luonnollisen valinnan vaikutuksesta saavutettujen etujensa

vuoksi säilyä siellä vuodesta vuoteen muniensa tai siementensä avulla?

E. Ray Lankester on äskettäin käsitellyt tätä asiaa ja hän tekee sen

johtopäätöksen että -- mikäli asian ääretön monimutkaisuus sallii hänen

siitä muodostaa mitään mielipidettä -- iän pituus yleensä riippuu siitä

asemasta, mikä kullakin lajilla on organisationi-asteikossa, sekä

siitokseen ja yleiseen elintoimintaan käytetyn voimankulutuksen

määrästä. Ja todennäköistä on, että luonnollinen valinta on suureksi

osaksi määrännyt nämä ehdot.

On väitetty, että koska eivät mitkään Egyptin eläimet ja kasvit, joista

jotakin tiedämme, ole muuttuneet viimeisten kolmen- tai neljäntuhannen

vuoden kuluessa, eivät todennäköisesti mitkään muutkaan eläimet ja

kasvit ole missään muussa maailman osassa muuttuneet. Mutta kuten E.A.

Lewes on huomauttanut, tällainen johtopäätösten teko todistaa liian

paljon; vanhoihin egyptiläisiin muistomerkkeihin kuvatut tai

balsamoituina löydetyt kotirodut ovat tosin hyvin samanlaisia tai aivan

samoja kuin nykyään elävät, mutta kumminkin kaikki luonnontutkijat

myöntävät, että tällaiset rodut ovat syntyneet alkutyypin toisintumisen

kautta. Paljon paremmalla syyllä olisi voitu vedota niihin moniin

eläimiin, jotka ovat pysyneet muuttumattomina jääkauden alusta alkaen,

sillä nämä ovat olleet suurten ilmastonmuutosten alaisina ja vaeltaneet

pitkiä matkoja, kun sitävastoin Egyptin elinehdot ovat, mikäli

tiedämme, viimeisten vuosituhansien kuluessa pysyneet aivan

samanlaisina. Se seikka, että nämä eläimet ovat jääkauden jälkeen

muuttuneet hyvin vähän tai eivät ensinkään, olisi voinut jotakin

merkitä vastaväitteenä niitä vastaan, jotka uskovat, että on olemassa

synnynnäinen ja välttämätön kehityslaki, mutta se on tehoton

luonnollisen valinnan eli kelvollisinten eloonjäämisen oppia vastaan,

jonka mukaan sattumalta syntyneet edulliset muuntelut tai yksilölliset

eroavaisuudet säilyvät, kumminkin ainoastaan eräissä suotuisissa

olosuhteissa.

Kuuluisa paleontologi Bronn, joka on kääntänyt teokseni saksaksi, kysyy

käännökseen liittämässään loppusanasessa, kuinka jokin muunnos voi

luonnollisen valinnan aatteen mukaan elää rinnan kantalajinsa kanssa.

Jos molemmat ovat soveltautuneet hieman erilaisiin elintapoihin tai

elinehtoihin, niin ne voivat elää toistensa rinnalla, ja jollemme ota

lukuun polymorfisia lajeja, joiden muuntelevaisuus näyttää olevan

erikoista laatua, emmekä pelkästään satunnaisia muunteluja, kuten ko'on

muuntelua, albinismia y.m., tapaamme yleensä -- mikäli minä olen

huomannut -- pysyväisemmät muunnokset erikoisilla, määrätyillä

asuinpaikoilla, kuten ylängöillä tai alangoilla, kosteassa tai kuivassa

seudussa j.n.e. Vieläpä sellaistenkin eläinten muunnokset, jotka

viettävät kuljeskelevaa elämää ja risteytyvät vapaasti, näyttävät

tavallisesti rajottuvan määrätyille alueille.

Bronn väittää vielä, etteivät selvät lajit milloinkaan eroa toisistaan

ainoastaan yhdeltä ainoalta ominaisuudeltaan, vain useilta

elimistönosiltaan, ja hän kysyy, mistä johtuu, että aina monet

elimistönosat ovat samalla kertaa muuntelun ja luonnollisen valinnan

vaikutuksesta muuttuneet? Mutta eihän ole mitenkään välttämätöntä

olettaa, että jonkin olennon kaikki osat ovat muuttuneet samalla

kertaa. Mitä hämmästyttävimpiä toisintoja, jotka oivallisesti

soveltuvat johonkin erityiseen tarkotukseen, voi syntyä toinen toistaan

seuraavien muuntelujen kautta, jos nämä ovat lieviä, ensin yhdessä ja

sitten toisessa osassa; ja kun nuo kaikki muuntelut siirtyvät

jälkeläisiin, näyttää meistä siltä, kuin ne olisivat samalla haavaa

syntyneet. Parhaan vastauksen yllämainittuun vastaväitteeseen tarjoavat

kumminkin ne kotirotumme, jotka etupäässä ihmisen harjottaman valinnan

johdosta ovat toisintuneet jotakin määrättyä tarkotusta täyttämään.

Katsokaamme englantilaista juoksijahevosta ja kuormahevosta,

vinttikoiraa ja englantilaista pihakoiraa! Niiden koko ruumis, jopa

henkisetkin ominaisuudet ovat muuntuneet. Mutta jos voisimme askel

askeleelta seurata niiden muuntumishistoriaa -- jonka viimeiset vaiheet

ovat meille tunnetut -- emme näkisi mitään suuria ja samanaikaisia

muutoksia, vaan havaitsisimme ensin yhden, sitten toisen osan lievästi

muuttuvan ja jalostuvan. Silloinkin kun ihminen on kohdistanut

valintansa yhteen ainoaan ominaisuuteen -- josta viljelyskasvimme

tarjoavat parhaan esimerkin -- havaitsemme aina, että samalla kuin

kysymyksessä oleva kasvinosa, kukka, hedelmä tai lehdet, on suuresti

muuttunut, myöskin muut osat ovat lievästi toisintuneet. Tätä voidaan

osaksi pitää kasvun vuorosuhteellisuuden, osaksi n.k. spontanisen

(itsestään tapahtuvan) muuntelun aiheuttamana.

Paljon painavampi on se Bronnin ja sittemmin myöskin Brocan esittämä

vastaväite, että monet ominaisuudet eivät näytä olevan minkäänlaiseksi

hyödyksi omistajalleen, joten luonnollinen valinta ei ole voinut niihin

vaikuttaa. Bronn mainitsee esimerkkeinä eri jänis- ja hiirilajien

vaihtelevan hännän ja korvien pituuden, useiden eläinten hampaissa

huomattavat monimutkaisesti rakennetut hammaskiillepoimut ja monta

muuta samanlaista tapausta. Samaa asiaa on Nägeli käsitellyt eräässä

kasveja koskevassa etevässä tutkielmassa. Hän myöntää luonnollisen

valinnan aikaansaaneen paljon, mutta väittää kasviheimojen eroavan

etupäässä morfologisilta ominaisuuksiltaan, jotka näyttävät olevan

aivan merkityksettömiä lajien menestymiselle. Hän uskoo senvuoksi, että

on olemassa synnynnäinen pyrkimys edistymiseen ja täydellisemmäksi

kehittymiseen. Nägeli mainitsee solujen järjestymisen solukossa ja

lehtiasennon tapauksina, joihin luonnollinen valinta ei ole voinut

vaikuttaa. Samanlaisina tapauksina olisi voinut mainita kukanosien

vaihtelevan lukumäärän, siemenaiheiden aseman, siemenen muodon, mikäli

se ei edistä leviämistä y.m.

Ylläolevassa väitteessä on paljon huomiota ansaitsevaa. Mutta

ensinnäkin meidän on oltava sangen varovaisia, tahtoessamme ratkaista,

mitkä rakennelmat ovat nykyään ja mitkä ovat aikaisemmin olleet

kullekin lajille hyödyllisiä. Toiseksi meidän on aina pidettävä

mielessämme, että kun jokin elimistön osa on muuntunut, niin ovat

muutkin osat joistakin hämärästi havaittavista syistä muuntuneet;

sellaisia syitä ovat lisääntynyt tai vähentynyt ravinnon virtaaminen

johonkin elimistönosaan, keskinäinen puristus, aikaisemmin kehittyneen

osan vaikutus myöhemmin kehittyneeseen j.n.e.; toiset muutosten syyt

taas johtavat meidät salaperäisiin vuorosuhteellisuustapauksiin, jotka

ovat meille tuiki käsittämättömiä. Kaikkia näitä vaikutuksia voimme

lyhyyden vuoksi nimittää yhteisellä nimellä kasvunlaeiksi. Kolmanneksi

meidän on otettava lukuun myöskin muuttuneiden elinehtojen suoranainen

ja pysyväinen vaikutus sekä n.k. spontaniset muuntelut, jotka varsin

vähän näyttävät riippuvan elinehtojen laadusta. Silmumuuntelut, kuten

sammalruusun ilmaantuminen tavalliseen ruusupensaaseen tai

nektaripersikan ilmaantuminen tavalliseen persikkapuuhun, ovat hyviä

esimerkkejä spontanisesta muuntelusta. Mutta näissäkään tapauksissa

emme voi olla varmat siitä, eikö jokin elinehtojen muutoksen

kasvinesteessä aiheuttama paikallinen muutos ole aikaansaanut

yllämainittuja muunteluita; muistakaamme että esim. pienen pieni

myrkkypisara voi synnyttää monimutkaisia äkämämuodostumia. Jokaisella

pienellä yksilöllisellä eroavaisuudella täytyy olla vaikuttava syynsä

yhtä hyvin kuin sattumalta syntyneillä selväpiirteisemmillä

muunteluillakin. Ja jos tuo tuntematon syy vaikuttaisi jatkuvasti, on

miltei varmaa, että kaikki lajin yksilöt toisintuisivat samanlaisiksi.

Olen nyttemmin tullut siihen käsitykseen, että olen teokseni

aikaisemmissa painoksissa arvioinut spontanisen muuntelevaisuuden

aiheuttamien toisintojen lukumäärän ja merkityksen liian vähäiseksi.

Mutta mahdotonta on pitää spontanisen muuntelevaisuuden aiheuttamina

kaikkia niitä lukemattomia rakennelmia, jotka ovat niin oivallisesti

soveltautuneet kunkin lajin elintapoihin. Voin yhtä vähän uskoa tätä,

kuin että englantilaisen kilpahevosen tai vinttikoiran erinomaisesti

tehtäväänsä soveltautunut muoto, joka niin ihmetytti vanhempia

luonnontutkijoita ennenkuin luonnollisen valinnan periaate oli

tunnettu, olisi täten selitettävissä.

Maksanee vaivan valaista edellä tehtyjä huomautuksia esimerkeillä.

Mitä erinäisten osien oletettuun hyödyttömyyteen tulee, tarvinnee

tuskin huomauttaa, että korkeammilla ja paraiten tunnetuillakin

eläimillä on monia rakennelmia, jotka ovat niin korkealle kehittyneet,

ettei kukaan epäile niiden tärkeyttä, mutta siitä huolimatta ei tunneta

näiden rakennelmien tarkotusta tai se on vasta äskettäin tullut

tunnetuksi. Koska Bronn mainitsee eri hiirilajien korvien ja

hännän pituuden esimerkkeinä, joskin vähäpätöisinä, sellaisista

rakenteeneroavaisuuksista, joista ei voi olla mitään erityistä hyötyä,

tahdon huomauttaa, että tavallisen hiiremme ulkokorvat ovat toht.

Schobl'in mukaan tavattoman runsaasti hermoilla varustetut, joten ne

epäilemättä toimivat myöskin kosketuseliminä; tämän vuoksi korvien

pituus tuskin lienee aivan merkityksetön seikka. Pian saamme myöskin

nähdä, että häntä on hyvin hyödyllinen muutamille lajeille

tarttumaelimenä, ja tässä suhteessa sen pituudella on suuri merkitys

sen käyttökelpoisuuteen nähden.

Nägelin tutkielman johdosta tahdon lausua muutaman sanan kasveista.

Orchis-lajien kukissa esiintyy suuri joukko omituisia rakennelmia,

joita vielä muutama vuosi sitten pidettiin pelkkinä morfologisina

eroavaisuuksina eikä arveltu niillä olevan mitään erikoista tehtävää.

Mutta nykyään niillä tiedetään olevan mitä tärkein merkitys hyönteisten

avulla tapahtuvassa hedelmöittymisessä, ja ne ovat todennäköisesti

syntyneet luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Kukaan ei olisi joku

aika sitten voinut kuvitellakaan, että dimorfisten ja trimorfisten

kasvien heteiden ja emien erilaisella pituudella ja niiden asettelulla

olisi jotakin merkitystä, mutta nyt tiedämme, että niin on asian laita.

Eräissä kokonaisissa kasviryhmissä siemenaiheet ovat pystysuorassa,

toisissa ne taas ovat riippuvassa asennossa; muutamissa kasveissa

sitävastoin toiset saman sikiäimen siemenaiheista ovat pystysuorassa,

toiset riippuvassa asennossa. Nämä asennot näyttävät ensi katsannolta

pelkästään morfologisilta eikä niillä näytä olevan mitään fysiologista

merkitystä; kumminkin olen tohtori Hooker'ilta saanut tietää, että

muutamissa tapauksissa ainoastaan saman sikiäimen ylemmät siemenaiheet,

toisissa tapauksissa ainoastaan alemmat siemenaiheet hedelmöittyvät, ja

hän arvelee tämän mahdollisesti riippuvan siitä, miltä taholta

siitosputket tulevat sikiäimeen. Jos näin on laita, johtunee

siemenaiheiden asento silloinkin kun saman sikiäimen siemenaiheista

toiset ovat pystysuorassa, toiset riippuvassa asennossa, luonnollisesta

valinnasta, joka on säilyttänyt kaikki hedelmöittymistä ja siementen

muodostumista suosivat vähäiset asennonmuuntelut.

Useat eri lahkoihin kuuluvat kasvit tuottavat kahdenlaisia kukkia:

toiset ovat avonaisia ja tavallista rakennetta, toiset suljettuja ja

epätäydellisiä. Nämä kaksi kukkamuotoa eroavat usein ihmeellisesti,

mutta saattaapa nähdä niiden samassakin kasvissa asteittain liittyvän

toisiinsa välimuotojen välityksellä. Tavalliset avonaiset kukat voivat

risteytyä; risteytymisestä johtuvat edut tulevat näin ollen

turvatuiksi. Mutta suljetuilla, epätäydellisillä kukillakin on

silminnähtävästi tärkeä merkityksensä, ne kun suurella varmuudella

tuottavat runsaan siemensadon, käyttäen siihen ihmeen vähän siitepölyä.

Kuten juuri sanoimme, ovat molemmat kukkalaadut rakenteeltaan hyvin

eroavia. Epätäydellisten kukkien terälehdet ovat usein aivan

surkastuneet ja siitepölyhiukkasten läpimitta on pienentynyt. Ononis

columnae kasvin heteistä on joka toinen, siis viisi surkastuneita; ja

muutamilla Viola-lajeilla on kolme surkastunutta hedettä, kun taas

kaksi hedettä on säilyttänyt niille kuuluvan tehtävän, joskin ovat

kooltaan hyvin pieniä. Erään intialaisen orvokkilajin (nimeä en tunne,

koska kasvi ei tähän saakka ole tuottanut minulle mitään täydellisiä

kukkia) kolmenkymmenen suljetun kukan joukossa on kuusi kukkaa, joissa

verholehtien luku on vähentynyt viidestä, mikä on säännöllinen määrä,

kolmeen. Eräässä Malpighiaceae-heimon ryhmässä suljetut kukat ovat A.

de Jussieu'n mukaan vielä enemmän muuntuneet, sillä ne viisi hedettä,

jotka ovat verholehtiä vastassa, ovat pysähtyneet kehityksessään ja

ainoastaan kuudes, erästä terälehteä vastassa oleva hede on kehittynyt;

tätä hedettä ei ole ensinkään näiden lajien tavallisissa kukissa; emin

vartalo on kehityksessään pysähtynyt ja sikiäinten lukumäärä on

vähentynyt kolmesta kahteen. Vaikkakin nyt luonnollinen valinta

hyvinkin lienee kyennyt vähentämään muutamien kukkien kokoa ja

siitepölyn runsautta, kun nämä ovat tulleet tarpeettomiksi kukkien

sulkeutumisen vuoksi, on se tuskin kumminkaan aikaansaanut mitään

edellämainituista erikoisista toisinnoista, vaan niiden on täytynyt

johtua kasvunlaeista sekä siitä, että mainitut kukanosat ovat lakanneet

toimimasta siitepölyn vähenemistään vähetessä ja kukkien yhä enemmän

sulkeutuessa.

Koska on välttämätöntä, että annetaan täysi arvo kasvunlakien tärkeille

vaikutuksille, tahdon edellisten lisäksi vielä antaa muutamia

esimerkkejä toisenlaatuisista muunteluista, nim. samassa kasvissa

esiintyvistä samojen osien ja elinten eroavaisuuksista, jotka johtuvat

näiden osien ja elinten asemasta. Espanjalaisen kastanjan lehtien ja

eräiden mäntylajien neulasten muodostaman erokulman suuruus on

Schachtin lausunnon mukaan miltei vaakasuorissa oksissa erilainen kuin

pystysuorissa. Tavallisen ruutukasvin ja muutamien muiden kasvien

kukinnossa puhkeaa ensin yksi kukka, tavallisesti joko keskimäinen tai

latvimmainen, ja tällä on viisi terä- ja verholehteä sekä

viisilokeroinen sikiäin, kun sitävastoin kaikkien muiden kukkien

vastaavat osat ovat nelilehtisiä. Brittiläisen Adoxan ylimäisessä

kukassa on tavallisesti kaksi verholiuskaa muiden elinten ollessa

nelijakoisia, kun sitävastoin ympäröisissä kukissa tavallisesti on

kolme verholiuskaa ja muut elimet ovat viisijakoisia. Monien

Compositae- ja Umbelliferae-lajien (sekä muutamien muiden kasvien)

laitakukkien teriöt ovat paljon kehittyneemmät kuin kehräkukkien ja

tämä seikka näyttää usein olevan yhteydessä siitoselinten surkastumisen

kanssa. Vielä omituisempaa on, että kehrä- ja laitakukkien siemenet,

kuten aikaisemmin on huomautettu, toisinaan eroavat suuresti

muodoltaan, väriltään ja muilta ominaisuuksiltaan. Carthamus-kasvilla

ja muutamilla muilla Compositae-lajeilla ovat ainoastaan kehräkukkien

siemenet haivenelliset, ja Hyoseris-kasvin mykerö tuottaa kolmenlaisia

siemeniä. Tausch'in mukaan muutamien Umbelliferae-lajien laitakukat

ovat orthospermisia ja kehräkukat coelospermisia -- ominaisuus, jolle

De Candolle antoi erittäin suuren systematisen merkityksen muihin

lajeihin nähden. Professori Braun mainitsee erään Fumariaceae-heimoon

kuuluvan suvun, jonka kukinnon alemmilla kukilla on pitkänpyöreät

juomuiset ja yksisiemeniset pähkylät, ylemmillä kukilla taas suikeat,

kaksilehtiset ja kaksisiemeniset kodat. Tällaisissa tapauksissa --

jollei ole kysymys erittäin täydellisesti kehittyneistä laitakukista,

jotka tuottavat kasville hyötyä, koska ne helposti pistävät hyönteisten

silmään -- ei luonnollinen valinta ole voinut olla vaikuttamassa, tai

jos onkin, niin sen vaikutus on ollut aivan toisarvoista laatua. Kaikki

nämä muuntelut johtuvat mainittujen osien asemasta ja niiden

keskenäisestä vaikutuksesta toisiinsa, ja voi tuskin olla epäilystä

siitä, että jos kaikki saman kasvin kukat ja lehdet olisivat olleet

samoista ulkonaisista ja sisäisistä ehdoista riippuvaisia, kuten

eräissä asemissa olevat kukat ja lehdet, ne olisivat toisintuneet

aivan samanlaisiksi. Tapaamme usein muulloinkin sellaisia

rakenteenmuunteluja, joita kasvitieteilijät tavallisesti pitävät hyvin

tärkeinä, ainoastaan muutamissa saman kasvin yksilön kukissa tai

muutamissa kasviyksilöissä useiden yksilöiden joukossa, jotka kasvavat

aivan toistensa vieressä samojen elinehtojen alaisina. Koska näistä

muunteluista ei näytä olevan kasveille mitään erikoista hyötyä, eivät

ne voi olla luonnollisen valinnan aiheuttamia. Niiden syyt ovat meille

aivan tuntemattomat; emme voi edes selittää näitä muunteluita

turvautumalla johonkin lähinnä tarjoutuvaan syyhyn, kuten selitimme

viimeksimainittujen tapausten johtuvan kysymyksessäolevien kasvinosien

asemasta. Mainitsen vaan muutamia esimerkkejä. On niin tuiki

tavallista, että samassa kasvissa tapaamme neljä-, viisi- ja

useampijakoisia kukkia, ettei minun siitä tarvinne antaa mitään

erityisiä esimerkkejä; mutta koska lukumäärän muuntelut silloin, kun

osia on vähän, ovat verrattain harvinaisia, voinen mainita että De

Candollen mukaan Papaver tracteatum'in kukilla on joko kaksilehtinen

verhiö ja nelilehtinen teriö (mikä on unikoissa tavallista) tai

kolmilehtinen verhiö ja kuusilehtinen teriö. Se tapa, millä terälehdet

ovat laskoksilla silmussa, on useimmissa ryhmissä hyvin vakaa

morfologinen ominaisuus, mutta professori Asa Gray huomauttaa, että

muutamilla Mimulus-lajeilla on melkein yhtä yleisesti silmikkoasento

sekä samanlainen kuin Rhinanthideae ala-heimossa että kuin

Antirrhinideae ala-heimossa, johon jälkimäiseen alaheimoon suku kuuluu.

Aug. Hilaire mainitsee seuraavat tapaukset: Zanthoxylon suku kuuluu

erääseen Rutaceae heimon ryhmään, johon kuuluvilla kasveilla on yksi

ainoa sikiäin, mutta muutamilla tämän ryhmän lajeilla voi samassa

kasvissa, vieläpä samassa röyhyssä tavata sekä yhdellä että kahdella

sikiäimellä varustettuja kukkia. Helianthemum kasvien kota on yksi- tai

kolmilokeroinen ja Helianthemun mutabile kasvilla "on hedelmässään

kapeampi tai leveämpi levy istukan ja hedelmäseinän välissä". Saponaria

officinalis kasvin kukissa toht. Masters on huomannut sekä laita- että

irtonaisia keski-istukoita. Vihdoin löysi St. Hilaire Comphia

oleaeformis kasvin levenemisalueen etelärajalla kaksi muotoa, joiden

hän ensin arveli olevan erikoisia lajeja, mutta huomasi sittemmin

niiden kasvavan samassa pensaassa. Ja hän lisää: "Tässä ovat siis

samassa yksilössä heteet ja emi kiinnittyneet joko samaan pystysuoraan

lapakkoon tai samaan kukkapohjukseen".

Näemme siis, että monet kasveissa huomattavat morfologiset

muutokset ovat johdettavissa kasvunlaeista ja osien keskinäisestä

vuorovaikutuksesta. Mutta mitä Nägelin esittämään oppiin synnynnäisestä

edistymis- ja täydellistymispyrkimyksestä tulee, niin tokkohan voimme

yllämainittujen silmäänpistävien muuntelujen johdosta väittää kasvien

osottavan kehitystä korkeampaa astetta kohti? Päinvastoin tahtoisin

yksistään siitä syystä, että kysymyksessä olevat osat eroavat suuresti

samassa kasvissa, pitää tuollaisia muunteluja hyvin merkityksettöminä

kasville itselleen, mikä merkitys niillä sitten lieneekin meidän

jaotuksillemme. Hyödyttömän osan liittymisen elimistöön voitanee tuskin

katsoa kohottavan elimistöä korkeammalle asteelle. Ja mitä

ennenmainittuihin epätäydellisiin ja suljettuihin kukkiin tulee,

osottavat ne pikemmin taantumusta kuin edistystä, kuten myöskin on

useiden loisina elävien ja surkastuneiden eläinten laita. Me emme tunne

syytä, joka aiheuttaa edellämainitut muuntelut, mutta me voimme

päättää, että jos tuo tuntematon syy vaikuttaisi jotakuinkin

yhdenmukaisesti jonkun ajan kuluessa, olisivat tuloksetkin jotakuinkin

yhdenmukaiset, ja siinä tapauksessa kaikki lajin yksilöt toisintuisivat

samaan suuntaan.

Koska mainituilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä lajien

menestymiselle, ei luonnollinen valinta ole voinut kartuttaa ja lisätä

mitään niissä esiintyneitä lieviä muunteluita. Kun rakennelma, joka on

kehittynyt kauan jatkuneen luonnollisen valinnan vaikutuksesta, lakkaa

olemasta hyödyllinen lajille, niin se yleensä tulee muuntelevaiseksi --

kuten havaitsemme esim. surkastuneista elimistä --, koska se samalla

lakkaa olemasta luonnollisen valinnan sääntelevän vaikutuksen alaisena.

Mutta kun elimistön tai elinehtojen laatu on synnyttänyt muunteluita,

joilla ei ole merkitystä lajien menestykselle voivat nämä periytyä --

ja ovatkin ilmeisesti periytyneet -- miltei samanlaisina lukuisiin

muilla tavoin muuntuneisiin jälkeläisiin. Useimmille imettäväisille,

linnuille ja matelijoille ei sillä seikalla ole voinut olla suurtakaan

merkitystä, onko niiden ruumis ollut karvojen, höyhenten vaiko suomujen

peittämä, mutta kumminkin on karvapeite siirtynyt perinnöksi miltei

kaikille imettäväisille, höyhenpeite kaikille linnuille ja suomupeite

kaikille varsinaisille matelijoille. Me annamme suuren systematisen

merkityksen jokaiselle rakennelmalle, olkoonpa tämä mikä tahansa, joka

on yhteinen useille sukulaismuodoille, ja senvuoksi sillä usein

arvellaan olevan hyvin tärkeän merkityksen lajin elämälle. Olen

taipuvainen uskomaan, että morfologiset eroavaisuudet, joille me

annamme niin suuren arvon, kuten lehtien asento, kukan ja sikiäimen

jakautuminen, siemenaiheiden asema y.m., useinkin aluksi esiintyivät

epävakaisina muunteluina, jotka ennemmin tai myöhemmin vakaantuivat

elimistön ja ympäröivien olosuhteiden laadun ja eri yksilöiden

risteytymisen, mutta ei luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Sillä

koska lajien menestys ei riipu näistä morfologisista ominaisuuksista,

eivät mitkään niissä esiintyneet vähäiset poikkeavaisuudet ole voineet

olla luonnollisen valinnan sääntelevän ja kartuttavan vaikutuksen

alaisina. Me johdumme tästä hyvin omituiseen tulokseen, nim. siihen,

että ominaisuudet, joiden elinmerkitys lajille on vähäinen, ovat

systematikolle kaikkein tärkeimmät. Mutta kuten myöhemmin saamme nähdä,

käsitellessämme luokittelun kehitysperiaatetta, ei tämä väite ensinkään

ole niin paradoksillinen, kuin miltä se ensimmältä kenties kuulostaa.

Vaikkakaan meillä ei ole mitään varmoja todistuksia siitä, että

elollisissa olennoissa on olemassa synnynnäinen taipumus

progressiviseen kehitykseen, on tämä kumminkin välttämätön seuraus

luonnollisen valinnan jatkuvasta vaikutuksesta, kuten teokseni

neljännessä luvussa olen koettanut osottaa. Sillä paras määritelmä,

mikä milloinkaan on annettu elimistön kehityksen korkeudesta, on se,

että elimistö on sitä korkeammalle kehittynyt, kuta enemmän sen osat

ovat erikoistuneet. Ja luonnollinen valinta pyrkii juuri tähän, mikäli

osat siten tulevat kykeneviksi tehokkaammin suorittamaan tehtävänsä.

Eräs etevä eläintieteilijä, St. George Mivart, on äskettäin kerännyt

yhteen kaikki sekä minun että muiden esiintuomat vastasyyt, jotka

puhuvat luonnollisen valinnan oppia vastaan, sellaisena kuin Wallace ja

minä sen olemme esittäneet, ja hän on valaissut niitä erinomaisella

taidolla. Täten esitettyinä nuo vastaväitteet muodostavat pelottavan

rintaman ja koska Mivart ei ole katsonut tehtäväänsä kuuluvan kaikkien

niiden seikkojen ja syiden esittämistä, jotka vastustavat hänen

johtopäätöksiään, vaaditaan lukijalta, joka tahtoo tasapuolisesti

punnita sekä teorian puolesta että sitä vastaan puhuvia todisteita,

suurta ajatuksen ja muistin ponnistusta. Käsitellessään erikoisia

tapauksia Mivart sivuuttaa elinten lisääntyneen käytön ja käytön

puutteen vaikutukset, joille minä aina olen antanut suuren merkityksen

ja joita uskon käsitelleeni laajemmin kuin kukaan muu kirjailija

teoksessani "Variation under Domestication". Usein hän myöskin olettaa,

etten anna mitään merkitystä luonnollisesta valinnasta riippumattomalle

muuntelulle, vaikka olen juuri mainittuun teokseeni koonnut suuremman

joukon varmoja tosiasioita tältä alalta, kuin mitä on löydettävissä

mistään minulle tunnetusta teoksesta. Kenties arvostelukykyni ei ole

luotettava, mutta luettuani tarkkaavasti Mivartin kirjan ja

vertailtuani jokaista sen osaa siihen, mitä itse olen sanonut samasta

asiasta, tunsin olevani varmempi kuin milloinkaan ennen niiden

johtopäätösten yleisestä pätevyydestä, joihin tässä teoksessani olen

tullut, joskin ne yksityiskohdissaan saattavat sisältää erehdyksiä,

kuten on luonnollista näin monimutkaisessa asioissa.

Kaikki Mivartin vastaväitteet tulevat puheeksi tässä teokseni

painoksessa, mikäli niitä ei jo ennen ole käsitelty. Moneen lukijaan

näyttää Mivartin esittämä uusi väite, että "luonnollinen valinta on

kykenemätön selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita",

vaikuttaneen yllättävästi. Kysymys on mitä läheisimmässä yhteydessä

ominaisuuksien asteittaisen kehittymisen kanssa, jota usein seuraavat

tehtävänmuutokset, kuten esim. uimarakon muuttuminen keuhkoiksi. Nämä

ovat seikkoja, jotka jo ovat olleet puheena edellisessä luvussa. Siitä

huolimatta tahdon tässä lähemmin tarkastaa Mivartin mainitsemia

tapauksia, valitsemalla niistä ainoastaan tärkeimmät, koska tilan puute

ei salli minun käsitellä kaikkia.

Giraffi on korkean ruumiinsa, pitkän kaulansa ja pitkien

etujalkojensa, päänsä ja kielensä vuoksi koko rakenteeltaan

erinomaisesti soveltautunut syömään lehtiä korkealta puista. Siten se

voi hankkia ruokansa korkeammalta kuin muut samalla seudulla elävät

kavioeläimet ja tästä on sillä nälänhädän aikoina suuri hyöty.

Etelä-Amerikan niata-eläin osottaa meille, kuinka pienilläkin

rakenteeneroavaisuuksilla on tällaisina aikoina ratkaiseva merkitys

eläinten elossa-pysymiseen nähden. Tämä nautaeläin voi nimittäin syödä

ruohoa maasta yhtä hyvin kuin muutkin sen sukulaiset, mutta

esiinpistävän alaleukansa vuoksi se ei usein sattuvina kuivuuden

aikoina voi syödä puiden lehviä, kaisloja y.m., joita tavallinen

nautakarja ja hevoset hädän pakottamina käyttävät ravinnoksensa;

tällaisina aikoina niata-eläimet siis joutuisivat perikatoon, jolleivät

niiden omistajat niitä elättäisi. Ennenkuin tulemme Mivartin

vastaväitteisiin, lienee paikallaan vielä kerran selittää, kuinka

luonnollinen valinta tavallisissa tapauksissa vaikuttaa. Ihminen on

muuttanut eräiden kotieläintensä muotoa, -- kenties kiinnittämättä

huomiota erikoisiin rakenteenkohtiin -- ainoastaan säilyttämällä ja

siitokseen käyttämällä nopeimpia yksilöitä, kun on ollut kysymys

juoksijahevosista ja vinttikoirista; voitokkaimpia lintuja, kun on

kysymys ollut taistelukukoista j.n.e. Samoin lienevät luonnontilassakin

usein säilyneet ne syntymässä olevan giraffilajin yksilöt, jotka

nälänhädän vallitessa ylettyivät syömään vaikkapa vain tuuman tai pari

korkeammalta kuin muut, sillä ruokaa etsiessään niiden on täytynyt

samoilla koko alue ristiin rastiin. Että saman lajin yksilöt usein

lievästi eroavat toisistaan, mitä ruumiinosien suhteelliseen pituuteen

tulee, sen voimme nähdä useista luonnontieteellisistä teoksista, joissa

on julkaistu tarkkoja mittauksia. Nämä pienet suhde-eroavaisuudet,

jotka riippuvat kasvun- ja muuntelun laeista, eivät useimmille lajeille

tuota vähintäkään hyötyä eivätkä merkitse näille mitään. Mutta giraffin

laita lienee ollut toisin, katsoen niihin elinehtoihin, joiden alaisena

se muodostuessaan on todennäköisesti ollut; sillä yleensä lienevät ne

yksilöt jääneet elämään, joiden joku tai jotkut ruumiinosat olivat

tavallista pitemmät. Nämä yksilöt ovat pariutuneet ja jättäneet

jälkeläisiä, jotka joko ovat perineet samat ruumiilliset omituisuudet

tai taipumuksen muuntelemaan samalla tavalla, kun sitävastoin ne

yksilöt, jotka ovat olleet vähemmän suotuisasti kehittyneitä

mainituissa suhteissa, ovat ensi sijassa tuhoutuneet.

Tästä näemme, ettei yksityisten eläinparien eristys ole tarpeellista,

kuten ihmisen määräperäisesti jalostaessa rotua. Luonnollinen valinta

säilyttää ja siten eristää muista kaikki paremmat yksilöt, antaa niiden

vapaasti pariutua keskenänsä, sekä hävittää kaikki huonommat yksilöt.

Jos tätä kehitystä, joka tarkalleen vastaa ihmisen itsetiedotonta

valintaa ja jota ruumiinosien lisääntyneen harjotuksen perinnölliset

vaikutukset epäilemättä osaltaan mitä huomattavimmalla tavalla

edistävät, jatkuu pitkän ajan, näyttää minusta miltei varmalta, että

tavallinen kavioeläin voi täten muuttua giraffiksi.

Tätä johtopäätöstä vastaan Mivart tekee kaksi vastaväitettä. Toinen

niistä on se, että lisääntynyt ruumiinkoko ilmeisesti vaatii suuremman

ravintomäärän, ja hänestä näyttää "hyvin epätietoiselta, riittäisivätkö

lisääntyneestä ruumiinkoosta johtuvat edut korvaamaan sen tuottamia

haittoja sellaisina aikoina, jolloin ravintoa on niukalti". Mutta koska

giraffi todella on hyvin yleinen Etelä-Afrikassa ja koska muutamat

maailman suurimmista antilopi-lajeista, jotka ovat kookkaampia kuin

härkä, ovat siellä hyvin runsaslukuisia, niin mikä estää meitä

olettamasta, että siellä, mitä ruumiinkokoon tulee, aikaisemmin on

ollut olemassa välimuotoja, jotka niinkuin nykyään elävät lajitkin ovat

saaneet kestää ankaroita nälänhädän aikoja. Aivan varmasti on

kehittyvällä giraffilla ollut jotakin etua siitä, että sillä jokaisella

ruumiinkokonsa lisääntymisasteella on ollut käytettävänään

ruokavarasto, jonka muut kavioeläimet ovat jättäneet koskemattomaksi.

Sitäpaitsi meidän on huomattava, että lisääntynyt koko suojelee tätä

eläintä miltei kaikilta muilta petoeläimiltä paitsi leijonalta; ja

tätäkin petoa vastaan on giraffilla suojeluskeino, nimittäin sen pitkä

kaula, joka, kuten Chauncey Wright on huomauttanut, toimittaa

vartiotornin virkaa -- sitä paremmin, kuta pitempi se on. Juuri tästä

syystä, huomauttaa Sir S. Baker, on metsästäjän vaikeampi hiipimällä

lähestyä giraffia kuin mitään muuta otusta. Pitkää kaulaansa giraffi

käyttää myöskin hyökkäys- ja puolustusaseena kiivaasti heiluttamalla

tylsillä sarventyngillä varustettua päätänsä. Harvoin määränneekään

yksi ainoa edullinen ominaisuus jonkin lajin säilymistä, vaan riippunee

se kaikista, sekä suurista että pienistä edullisista ominaisuuksista

yhteensä.

Mivartin toinen vastaväite on se, että jos kerran luonnollisella

valinnalla on niin tehokas vaikutus ja jos siitä, että eläin ylettyy

syömään korkealta puista, on niin suurta etua, niin miksi ei mikään muu

kavioeläin ole saanut pitkää kaulaa ja korkeata ruumista kuten giraffi

ja vähemmässä määrässä kameeli, guanaco ja macrauchenia. Tai miksi ei

mikään tämän ryhmän jäsen ole saanut pitkää kärsää? Mitä Etelä-Afrikaan

tulee, jossa muinoin on elänyt lukuisia giraffilaumoja, ei vastaus ole

vaikea antaa. Asia selviää paraiten esimerkin avulla. Englannissa

näemme jokaisella niityllä, missä puita kasvaa, kuinka hevoset tai

lehmät ovat aivan tasakorkeudelta syöneet puista alemmat oksat

paljaiksi. Mitäpä etua olisi nyt esim. lampailla, jotka käyvät

mainituilla niityillä, siitä että niiden kaula hiukan pitenisi?

Jokaisella alueella on miltei varmasti aina joku eläinlaji, joka

kykenee syömään puista korkeammalta kuin muut; ja miltei yhtä varmaa

on, että ainoastaan tämän eläinlajin kaula on luonnollisen valinnan ja

lisääntyneen käyttämisen vaikutuksesta voinut pitentyä mainitun

tarkotuksen mukaiseksi. Etelä-Afrikassa on kilpailun siitä, mitkä

eläimet kykenevät syömään korkeammalta akasioiden ja muiden siellä

kasvavien puiden lehtiä, täytynyt tapahtua eri giraffiyksilöiden eikä

giraffin ja muiden kaviollisten välillä.

Miksi eivät useammat tähän lahkoon kuuluvat, maailman eri osissa elävät

eläimet ole saaneet joko pitkää kaulaa tai kärsää, siihen ei voi antaa

varmaa vastausta; mutta vastauksen vaatiminen tällaiseen kysymykseen

onkin yhtä järjetöntä kuin sen vaatiminen esim. kysymykseen, miksi ei

jokin historiallinen tapaus ole tapahtunut tässä vaan tuossa maassa. Me

emme tunne niitä ehtoja, jotka määräävät kunkin lajin levenemisen ja

lukumäärän, emmekä me voi edes lausua arveluitakaan siitä, mitkä

rakenteenmuutokset olisivat omansa edistämään sen levenemistä jollakin

uudella alueella. Kumminkin voimme osapuilleen käsittää, mitkä eri syyt

ovat saattaneet ehkäistä pitkän kaulan tai kärsän kehittymistä.

Ylettyäkseen syömään lehtiä huomattavan korkealta (kiipeämättä, johon

kavioeläinten rakenne varsin huonosti soveltuu) tarvitsee eläimellä

olla hyvin suurikokoinen ruumis. Mutta me tiedämme, että eräillä

alueilla, esim. Etelä-Amerikassa, luonnon rehevyydestä huolimatta on

tavattoman vähän suuria nelijalkaisia, kun sitävastoin Etelä-Afrikassa

on niitä verrattoman paljon runsaammin. Me emme tiedä, mikä on syynä

tähän emmekä myöskään sitä, miksi myöhempi tertiäri-aika oli niille

paljon edullisempi kuin nykyaika. Olkootpa syyt mitkä tahansa, sen

ainakin voimme havaita, että eräät alueet ja aikakaudet ovat olleet

paljon suotuisampia kuin toiset giraffin tapaisten suurten

nelijalkaisten kehittymiselle.

Jotta eläimelle kehittyisi jokin erikoisesti muodostunut ja suurentunut

rakenteenosa, on miltei välttämätöntä, että eräät muutkin osat

muuntuvat ja soveltautuvat sen mukaisiksi. Vaikka jokainen ruumiinosa

lievästi muuntelee, ei silti ole sanottu, että nuo tärkeät ruumiinosat

aina muuntelevat oikeaan suuntaan ja riittävässä määrässä. Me tiedämme

eri kotieläinlajiemme ruumiinosien muuntelevan eri tavalla ja eri

määrässä, ja toisten lajien olevan paljon muuntelevaisempia kuin

toisten. Ja jos suotuisia muunteluita syntyisikin, ei silti ole varmaa,

että luonnollinen valinta voi niihin vaikuttaa, luoden rakennelman,

joka ilmeisesti on lajille hyödyllinen. Jos esim. jollakin alueella

elävien yksilöiden lukumäärä on etupäässä riippuvainen petoeläinten

aikaansaamasta hävityksestä, ulkonaisista ja sisällisistä loiseläimistä

y.m., kuten usein näyttää olevan laita, silloin luonnollinen valinta ei

kykene aikaansaamaan suuria tai toimii hyvin hitaasti, muuntaessaan

jotakin erikoista rakennelmaa, jonka tarkotuksena on ravinnon

hankkiminen. Luonnollisen valinnan prosessi on kuin onkin hyvin hidas,

ja samojen suotuisien olosuhteiden täytyy vallita kauan, jotta joitakin

huomattavia vaikutuksia syntyisi. Ainoastaan tällaisia yleisiä ja

epämääräisiä syitä esittämällä voimme selittää, miksi eivät

kavioeläimet useammissa maapallon osissa ole saaneet pitkää kaulaa tai

muuta keinoa voidakseen syödä puiden ylemmistä oksista.

Samanlaatuisia vastaväitteitä kuin edellämainitut ovat monet muutkin

kirjailijat esittäneet. Kaikissa heidän mainitsemissaan tapauksissa

ovat todennäköisesti, paitsi jo mainittuja syitä, erinäiset muutkin

syyt ehkäisseet sellaisten rakennelmien muodostumista luonnollisen

valinnan vaikutuksesta, joita olisimme valmiit pitämään lajille

hyödyllisinä. Eräs kirjailija kysyy, miksi ei strutsi ole saanut

lentokykyä? Mutta jos hetkisen mietimme asiaa, havaitsemme kuinka

suunnattoman ravintomäärän tämä erämaanlintu tarvitsisi, jotta sillä

olisi voimaa kannattaa jättiläisruumistaan ilmassa. Valtameren saarilla

asustaa lepakoita ja hylkeitä, mutta ei mitään maalla eläviä

imettäväisiä; koska kumminkin muutamat näistä lepakoista muodostavat

erityisiä lajeja on niiden kauan täytynyt elää nykyisessä

kotiseudussaan. Sir C. Lyell kysyy senvuoksi ja mainitseekin

vastaukseksi muutamia syitä, miksi ei hylkeistä ja lepakoista ole

noilla saarilla syntynyt maaelämään soveltautuneita muotoja.

Hylkeidenhän olisi siinä tapauksessa ensin täytynyt muuttua

raateleviksi, melkoisen kookkaiksi maaeläimiksi ja lepakkojen taas

maalla eläviksi hyönteissyöjiksi. Edellisiltä puuttuisi siellä

saalista. Lepakot käyttäisivät ravinnokseen maassa eläviä hyönteisiä,

mutta näitä pyydystävät uutterasti myöskin matelijat ja linnut, joita

jo ennestään runsaasti asustaa valtameren saarilla. Ainoastaan

määrätyt, erikoiset ehdot ovat edullisia muuttuvalle lajille.

Täydellinen maaeläin voi, aluksi satunnaisesti pyydystelemällä saalista

matalassa vedessä ja sitten joissa tai järvissä, vihdoin muuttua

täydelliseksi vesieläimeksi, joka ei karta avointa valtamertakaan.

Mutta valtameren saarilla ei ole olemassa sellaisia suotuisia

elinehtoja, jotka olisivat omansa muuttamaan hylkeet vähitellen

takaisin maaeläimiksi. Lepakot ovat, kuten aikaisemmin on osotettu,

todenmukaisesti saaneet siipensä siten, että ne aluksi ovat

siipioravien tavalla liitäneet ilmassa puusta puuhun, joko

pelastuakseen vihollistensa kynsistä tai välttyäkseen putoamasta. Mutta

kun ne kerran ovat saavuttaneet oikean lentokyvyn, ei tämä kyky ole

voinut, ainakaan edellämainittujen tarkotusten vuoksi, taantua takaisin

epätäydellisemmälle asteelleen, ilmassa liitämiseksi. Lepakkojen

siivet olisivat tosin, kuten useiden lintujen, voineet käytännön

puutteessa suuresti pienentyä tai kokonaan hävitä. Mutta tässä

tapauksessa lepakkojen olisi ensin täytynyt kehittyä nopeiksi,

ainoastaan takaraajojaan käyttäviksi maassajuoksijoiksi, voidakseen

kilpailla lintujen ja muiden maassa elävien eläinten kanssa; ja

tällaiseen muutokseen näyttää lepakoilla olevan hyvin pienet

edellytykset. Nämä pelkkiin olettamuksiin perustuvat huomautukset olen

tehnyt ainoastaan osottaakseni, että rakenteen muutos, jonka jokaisen

asteen tulee olla lajille edullinen, on hyvin monimutkainen asia ja

ettei ole ensinkään ihmeteltävää, jollei jossakin erikoisessa

tapauksessa ole tällaista muutosta tapahtunut.

On myöskin usein kysytty, miksi eivät toisten eläinten henkiset kyvyt

ole kehittyneet yhtä korkealle kuin toisten, vaikka niiden kehittyminen

olisi ollut kaikille eduksi. Miksi eivät apinat ole saavuttaneet

ihmisen henkisiä kykyjä? Vastaukseksi voisi mainita useita syitä, mutta

koska ne ovat ainoastaan olettamuksia ja koska niiden suhteellista

todennäköisyyttä ei voi arvostella, olisi turhaa niitä esittää.

Viimemainittuun kysymykseen ei toki pitäisi vaatia mitään varmaa

vastausta, sillä eihän kukaan voi selittää esim. sitä, miksi toinen

kahdesta metsäläisrodusta on kohonnut korkeammalle sivistysasteelle

kuin toinen, mikä ilmeisesti edellyttää korkeampaa aivojen kehitystä.

Palatkaamme Mivartin muihin vastaväitteisiin. Hyönteiset muistuttavat

usein eräitä esineitä, kuten vihreitä tai lakastuneita lehtiä, kuivia

oksia, jäkälänkappaleita, kukkia, kasvien okaita, lintujen ulostuksia

tai muita eläviä hyönteisiä (viimemainittuun kohtaan aion myöhemmin

uudelleen palata). Tämä suojeleva yhdennäköisyys on usein ihmeteltävä

eikä rajotu pelkästään väriin, vaan ulottuu myöskin muotoon, jopa

hyönteisten asentoihinkin. Toukat, jotka kuivien oksien tavoin

liikkumattomina törröttävät pensaissa, joissa ne elävät, tarjoavat

oivallisen esimerkin tällaisesta yhdennäköisyydestä. Ne tapaukset,

joissa hyönteiset muistuttavat sellaisia esineitä kuin lintujen

ulostuksia, ovat harvinaisia ja poikkeuksellisia. Mivart huomauttaa

näiden yhdennäköisyyksien johdosta: "Koska Darwinin teorian mukaan on

olemassa alituinen taipumus epämääräiseen muunteluun ja koska noiden

äärettömän pienten alkumuunteluiden täytyy tapahtua _kaikkiin

suuntiin_, täytyy niiden pyrkiä tasottamaan toisensa ja aluksi

muodostamaan niin epävakaisia toisintoja, että on vaikeata jollei

mahdotonta käsittää, kuinka sellaisista äärettömän pienten

alkumuunteluiden epämääräisistä vivahduksista koskaan voisi kehittyä

niin selvä yhdennäköisyys jonkun lehden, bamburuo'on tai muun esineen

kanssa, että luonnollinen valinta voisi tarttua toimeen ja tehdä

muuntelun pysyväiseksi."

Mutta kaikissa edellämainituissa tapauksissa oli epäilemättä

hyönteisten ollessa alkuasteellaan jokin ylimalkainen ja satunnainen

yhdennäköisyys olemassa niiden ja jonkun hyönteisten oleskelupaikalla

yleisesti tavattavan esineen välillä. Tämä ei ole ensinkään

epätodennäköistä, katsoen ympäröivien esineiden miltei äärettömään

lukumäärään ja olemassa-olevien hyönteisten suureen erilaisuuteen, mitä

väriin ja muotoon tulee. Koska jonkunmoinen ylimalkainen yhdennäköisyys

on tarpeen lähtökohdaksi, voimme käsittää, miksi eivät suuremmat ja

korkeammalla kannalla olevat eläimet (minun tietääkseni yhtä ainoata

kalalajia lukuunottamatta) ole suojeltuja siten, että muistuttaisivat

joitakin erityisiä esineitä, vaan siten, että ne muistuttavat,

etupäässä väriltään, sitä ympäristöä kokonaisuudessaan, jossa ne

elävät. Jos oletetaan, että hyönteinen sattui alussa jonkun verran

muistuttamaan kuivaa oksaa tai kuihtunutta lehteä ja että se lievästi

muunteli eri suuntiin, silloin olivat kaikki ne muuntelut omansa

säilymään, jotka tekivät hyönteisen hiukankin enemmän sellaisten

esineiden näköiseksi ja siten suojelivat sitä vihollisilta, jotavastoin

muut muuntelut saivat jäädä oman onnensa nojaan ja lopulta hävisivät.

Mivartin vastaväitteellä olisi epäilemättä merkitystä, jos tahtoisimme

selittää yllämainitut yhdennäköisyydet aiheutuneiksi pelkästä

epävakaisesta muuntelevaisuudesta, riippumatta luonnollisesta

valinnasta. Mutta koska asian laita ei ole tällainen, ovat ne

merkityksettömiä. En myöskään käsitä, mitä merkitystä olisi sillä

Mivartin mainitsemalla vaikeudella, joka koskee "niitä viimeisteleviä

siveltimenvetoja, jotka tekevät yhdennäköisyyden täydelliseksi". Hän

tarkottaa tällä sellaisia tapauksia kuin esim. Wallacen mainitsemaa

keppihyönteistä (Ceroxylus laceratus), "joka muistuttaa maassa matavan

sammalen eli jungermannian peittämää keppiä". Yhdennäköisyys oli niin

suuri, että eräs dyaki-alkuasukas väitti lehtimäisiä kasvannaisia

oikeaksi sammaleksi. Hyönteisiä pyydystelevät linnut ja muut

viholliset, joiden näkö on luultavasti tarkempi kuin meidän, ja

jokainen askel suurempaa yhdennäköisyyttä kohti, joka auttoi hyönteistä

välttämään vihollistensa huomiota, oli omansa edistämään sen

säilymistä; ja kuta täydellisempi yhdennäköisyys oli, sitä parempi

hyönteiselle. Katsoen lajien välillä havaittavien eroavaisuuksien

laatuun siinä ryhmässä, johon mainittu Ceroxylus kuuluu, ei ole

ensinkään epätodennäköistä, että tämän hyönteisen ihossa olevat

epäsäännöllisyydet ovat muunnelleet ja että nämä ovat siten saaneet

enemmän tai vähemmän vihreän värin. Sillä jokaisessa ryhmässä ovat ne

ominaisuudet, jotka eroavat ryhmän eri lajeilla, kaikkein alttiimmat

muuntelemaan, kun sitävastoin sukuominaisuudet eli kaikille lajeille

yhteiset ominaisuudet ovat pysyväisimmät.

Grönlannin valas on maailman ihmeellisimpiä eläimiä ja sen

sarveishetulat ovat sen merkillisimpiä omituisuuksia. Hetuloita on

rivissä yläleuan kummallakin puolella noin 800 ja ne sijaitsevat toinen

toistensa takana kohtisuorassa suun pituusviivaa vastaan. Päärivien

sisäpuolella on muutamia sivurivejä.

Hetuloiden alapäät ja sisäsyrjät ovat pirstautuneet jäykiksi

harjaksiksi, jotka täyttävät koko jättiläismäisen kidan ja joiden

tehtävänä on siivilöidä vettä ja siten pidättää ne pienet eläimet,

joista tämä suuri eläin saa ravintonsa. Grönlannin valaan pisimmät,

keskimäiset hetulat ovat 10, 12, jopa 15 jalkaa pitkiä, mutta eri

valaslajeilla vaihtelee hetuloiden pituus asteittaisesti. Erään lajin

keskimäiset hetulat ovat Scoresbyn mukaan 4 jalkaa, erään toisen 3

jalkaa, erään kolmannen 18 tuumaa ja Baloenoptera rostratan ainoastaan

noin 9 tuumaa pitkiä. Sitäpaitsi hetuloiden sarveisaine on laadultaan

erilaista eri lajeilla.

Mivart huomauttaa näistä hetuloista, että "jos ne kerran olisivat

saavuttaneet sellaisen ko'on ja kehityksen, että niistä olisi jotakin

hyötyä, silloin luonnollinen valinta yksinänsä olisi omansa edistämään

niiden säilymistä ja kohtuullista suurenemista. Mutta mikä olisi pannut

alulle tämän hyödyllisen kehityksen?" Tähän voisi vastata: eikö olisi

ajateltavissa, että hetulavalaan aikaisempien esivanhempien suu on

ollut jotenkin samanrakenteinen kuin sorsan sarveissälöillä varustettu

nokka? Sorsat hankkivat ruokansa, samoinkuin valaatkin, siivilöimällä

vettä ja mutaa, ja senvuoksi on tätä heimoa joskus kutsuttukin nimellä

_Criblatores_, siivilöitsijät. Toivoakseni ei sanojani selitetä siten,

että muka olen sanonut valaiden esivanhemmilla todella olleen suussansa

sarveissälöt niinkuin sorsalla. Tahdon vaan osottaa, ettei tämä ole

mahdotonta ja että Grönlannin valaan suunnattomat hetulat ovat voineet

kehittyä tuollaisista sälöistä vähitellen, aste asteelta, jokaisen

asteen ollessa omistajalleen hyödyllinen.

Lapasorsan (Spatula clypeata) nokka on rakenteeltaan vielä

ihmeellisempi ja monimutkaisempi kuin valaan suu. Kummassakin

yläleukapielessä on (minun tutkimassani eksemplarissa) 188 ohuen,

joustavan sälön muodostama kammantapainen rivi, jossa sälöt ovat

vinosti poikkileikatut niin että päättyvät terävästi ja ovat

poikittaisessa asennossa nokan pituusviivaa vastaan. Ne lähtevät

kitalaesta ja niitä kiinnittää taipuisa kalvo yläleuan reunaan.

Keskimäiset sälöt ovat pisimmät; ne ovat noin 1/3 tuumaa pitkät ja

pistävät esiin noin 0,14 tuumaa yläleuan reunasta. Niiden juurella on

lyhyt sivurivi viistoon poikittaisia sälöjä. Mainituissa suhteissa

sälöt muistuttavat valaan suussa olevia hetuloita. Sitävastoin nokan

kärkipuolessa olevat sälöt eroavat paljon valaan hetuloista, koska ne

suuntautuvat sisäänpäin eivätkä suoraan alaspäin. Lapasorsan pään

pituus on noin 1/18 osaa kohtalaisen Baloenoptera rostratan pään

pituudesta, joskin jälkimäisen pää on suhteellisesti verrattoman paljon

jykevämpi. Mainitun valaslajin hetulat ovat ainoastaan yhdeksän tuumaa

pitkiä. Jos olettaisimme että lapasorsan pää olisi yhtä pitkä kuin

Baloenopteran, olisivat sarveissälöt kuuden tuuman pituisia -- siis

kaksi kolmannesta mainitun valaslajin hetuloiden pituudesta. Lapasorsan

alaleuka on varustettu yhtä pitkillä, mutta hienommilla sarveissälöillä

kuin yläleuka; siinä suhteessa se eroaa huomattavasti valaan

alaleuasta, jossa ei ole mitään hetuloita. Mutta toisaalta näiden

alaleuan sälöjen päät haarautuvat harjasmaisiksi kärjiksi, joten ne

omituisesti muistuttavat valaan hetuloita. Eräällä myrskylintujen

heimoon kuuluvalla Prion nimisellä suvulla on ainoastaan yläleuka

varustettu sälöillä, jotka ovat hyvin kehittyneet ja pistävät esiin

yläleuan reunan alapuolelle, joten tämän linnun nokka siinä suhteessa

muistuttaa valaan suuta.

Lapasorsan korkealle kehittyneestä nokanrakenteesta johdumme

(kuten Salvin'ilta saamistani tiedonannoista ja eksemplareista olen

havainnut) Merganetta armatan ja eräissä suhteissa Aix sponsan nokan

välityksellä suuremmitta harppauksitta, mikäli pidämme silmällä nokan

soveltuvaisuutta siivilöimiseen, tavallisen heinäsorsan nokkaan.

Viimemainitun lajin sarveissälöt ovat lujasti kiinnitetyt yläleuan

syrjiin; niitä on ainoastaan noin 50 kummallakin puolella eivätkä ne

pistä ensinkään esiin nokanreunan alapuolelle. Niiden päät ovat

nelikulmaisia ja niitä peittää läpikuultava kovanpuoleinen kudos,

nähtävästi ruoan hienontumista varten. Alaleuan reunoissa on suuri

joukko hienoja poikittaisia kohokkeita, jotka pistävät siitä vain

hiukkasen esiin. Vaikka heinäsorsan nokka siis paljo huonommin soveltuu

siivilöimiseen kuin lapasorsan, käyttää tämä lintu alinomaa nokkaansa

tähän tarkotukseen, kuten on yleisesti tunnettua. Mikäli olen

Salvin'ilta kuullut, on olemassa muita lajeja, joiden nokka on paljon

vähemmän kehittynyt kuin heinäsorsan. En kumminkaan tiedä, käyttävätkö

ne nokkaansa veden siivilöimiseen.

Käykäämme nyt tarkastamaan erästä toista saman heimon ryhmää.

Egyptiläisen hanhen (Chenalopex) nokka muistuttaa hyvin paljon

tavallisen heinäsorsan nokkaa, mutta sen sarveissälöt eivät ole yhtä

lukuisat, ne eivät erotu yhtä selvästi toisistaan eivätkä pistä yhtä

kauas sisäänpäin. Ja kumminkin tämä hanhi käyttää -- kuten E.

Bartlett'ilta olen saanut kuulla -- nokkaansa niinkuin sorsa,

pursuttaen veden ulos suupielistään. Sen pääravintona on kumminkin

ruoho, jota se katkoo nokallaan niinkuin tavallinen hanhi. Jälkimäisen

linnun yläleuan sälöt ovat paljon karkeammat kuin tavallisen sorsan,

melkein yhteensulautuneet, niitä on noin 27 kummallakin puolella ja

sälörivi päättyy nokan tyvipuolessa hammasmaisiin nystermiin. Myöskin

kitalaki on kovien hammasmaisten nystermien peittämä. Alaleuan syrjät

ovat varustetut paljon ulkonevammilla, karkeammilla ja terävämmillä

hampailla kuin sorsan. Tavallinen hanhi ei siivilöi vettä, vaan käyttää

nokkaansa yksinomaan ruohon nyhtämiseen ja katkaisemiseen, johon se

soveltuu niin hyvin, että tuskin mikään muu eläin voi purra ruohon

lyhyemmäksi kuin hanhi. Bartlett'ilta saamani tiedonannon mukaan on

olemassa toisia hanhilajeja, joiden hammassälöt ovat vähemmän

kehittyneet kuin tavallisen hanhen.

Näemme siis, että sorsan heimon jäsen, jonka nokan rakenne on

samanlainen kuin tavallisen hanhen ja soveltautunut yksinomaan ruohon

puremiseen tai vieläpä sellainenkin jäsen, jonka nokan sarveissälöt

ovat vielä vähemmän kehittyneet kuin hanhen, voi vähäisten muutosten

kautta muuttua egyptiläisen hanhen tapaiseksi, sitten tavallisen

heinäsorsan tapaiseksi ja vihdoin lapasorsan tapaiseksi lajiksi, joka

on varustettu miltei yksinomaan veden siivilöimiseen soveltautuneella

nokalla; sillä tämä lintu voi tuskin muutoin kuin nokkansa käyrällä

kärjellä siepata ja pureskella kiinteätä ruokaa. Hanhen nokka voisi

myös, kuten tahdon vielä lisätä, pienten muutosten kautta muuttua

sellaiseksi nokaksi, jossa on esiinpistävät taaskäänteiset hammassälöt,

kuten koskelolla (eräällä tämän heimon linnulla) on, jonkalaista nokkaa

käytetään aivan toisenlaiseen tarkotukseen kuin edellistä, nimittäin

elävien kalojen pyydystämiseen.

Palatkaamme valaisiin. Hyperoodon bidens nimiseltä lajilta puuttuu

oikeita, kunnollisia hampaita, mutta -- kertoo Lacepede -- sen

kitalaessa on pieniä epätasaisia ja kovia sarveiskyhmyjä, jotka tekevät

tämän karkeaksi. Ei ole siis ensinkään epätodennäköistä, että jokin

aikaisempi valasmuoto oli varustettu tuollaisilla kitalaessa olevilla

sarveiskyhmyillä, jotka kumminkin olivat säännöllisemmässä

järjestyksessä ja jotka, kuten hanhen nokassa olevat nystermät, olivat

sille avuksi sen siepatessa ja pureskellessa ruokaansa. Jos voidaan

olettaa tällaista, silloin tuskin voitanee väittää mahdottomaksi, että

nämä kyhmyt ovat muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta

voineet kehittyä yhtä täydellisiksi sarveissälöiksi kuin egyptiläisen

hanhen, jolloin niitä on voitu käyttää sekä ruoan sieppaamiseen että

veden siivilöimiseen; että ne siitä ovat edelleen voineet kehittyä

samantapaisiksi kuin heinäsorsan nokassa olevat sälöt sekä vihdoin yhtä

taidokkaasti rakennetuiksi kuin lapasorsan, jolloin niiden tehtäväksi

on tullut yksinomaan veden siivilöiminen. Tämä kehitysaste, jolla

sarveissälöt ovat noin 2/3 Baloenoptera rostratan hetuloiden

pituudesta, on alkuna kehitykselle, joka johtaa vielä nykyään elävien

valaiden edustamien väliasteiden kautta Grönlannin valaan suunnattomiin

hetulakiskoihin. Eikä ole vähintäkään syytä epäillä, että tämän

kehitysasteikon jokainen aste on, osien tehtävien muuttuessa sitä

mukaan kuin kehitys on kulkenut eteenpäin, ollut yhtä hyödyllinen

eräille muinaisille valaslaeille kuin nykyisten sorsan heimoon

kuuluvien lintujen nokissa huomattavat kehitysasteet ovat näille.

Meidän on muistettava, että jokaisen sorsalajin on taisteltava ankaraa

taistelua olemassaolostansa ja että jokaisen ruumiinosan rakenteen

täytyy olla hyvin soveltautunut lajin elinehtoihin.

Kampelat ovat merkillisiä epäsuhteellisen ruumiinsa puolesta. Ne

lepäävät toisella kyljellään, useimmat lajit vasemmalla, mutta jotkut

oikealla; sattumalta tavataan täysikasvuisia yksilöitä, jotka lepäävät

päinvastaisella kyljellä kuin muut lajin yksilöt. Alapuoli eli se

puoli, jolla kala makaa, muistuttaa ensi katsannolla tavallisen kalan

vatsapuolta. Se on väriltään valkoinen ja monessa suhteessa vähemmän

kehittynyt kuin yläpuoli, ja parilliset evät ovat pienempää kokoa.

Omituisimmat ovat kumminkin silmät, sillä molemmat sijaitsevat sillä

puolella päätä, joka on ylöspäin kääntynyt. Aikaisimmassa nuoruudessa

ovat silmät molemmin puolin päätä ja koko ruumis on silloin

sopusuhtainen sekä molemmat kyljet samanväriset. Pian alkaa kumminkin

alapuolelle kuuluva silmä lähestyä toista, hitaasti siirtyen otsan

ylitse, eikä, kuten ennen luultiin, suoraan pään lävitse. On selvää,

että jollei toinen silmä siten siirtyisi toiselle puolen päätä, ei kala

voisi sitä käyttää maatessaan tavanmukaisessa asennossaan toisella

kyljellään. Paitsi tätä voisi hiekkainen pohja helposti raappia

alapuolella olevaa silmää. Se seikka, että useat kampelan heimon lajit

ovat peräti yleisiä, osottaa että kampeloiden litteä ja epäsuhtainen

rakenne on erinomaisesti soveltautunut niiden elintapoihin. Tämän

rakenteen pääedut näyttävät olevan siinä, että se suojelee kaloja

niiden vihollisilta ja tekee niille helpoksi ruoan hankkimisen meren

pohjasta. Heimon eri jäsenissä ilmenee kumminkin, kuten Schiödte

huomauttaa, pitkä sarja eri siirtymä-asteita, alkaen Hippoglossus

pinguis nimisestä lajista, joka ei paljoakaan muuta muotoaan

mätimunasta lähdettyään, ja päättyen maariankaloihin, jotka ovat

täydellisesti kääntyneet toiselle kyljelleen.

Mivart on ottanut puheeksi edellämainitun tapauksen. Hän huomauttaa

että silmien asennon äkillinen, spontaninen muuttuminen on tuskin

ajateltavissa, ja siitä minä olen täysin yhtä mieltä hänen kanssansa.

Hän lisää sitten: "Jos siirtyminen on tapahtunut vähitellen, ei

suinkaan ole selvää, kuinka sellainen toisen silmän siirtyminen, jonka

kautta silmien välimatka on lyhennyt ainoastaan pienen pieneltä

murto-osaltaan, on voinut tuottaa lajille etua. Pikemmin näyttää siltä,

ettei sellainen alkava muuttuminen olisi sille vahingoksi". Mivart

olisi kumminkin löytänyt selityksen tähän seikkaan Malmin v. 1867

julkaisemissa oivallisissa havainnoissa. Kampelanpoikaset, joilla vielä

on sopusuhtainen ruumis ja silmät molemmin puolin päätä, eivät kauan

voi pysytteleidä kohtisuorassa asennossa tavattoman korkean ruumiinsa

ja pienikokoisten parillisten eviensä vuoksi sekä siitä syystä, ettei

niillä ole uimarakkoa. Siksi ne hyvin pian väsyvät ja kellahtavat

kyljelleen pohjaan. Malm on huomannut että ne maatessaan usein

kiertävät alempaa silmäänsä, nähdäkseen ylöspäin, ja sen ne tekevät

niin voimakkaasti että silmä lujasti puristautuu silmäkuopan yläreunaa

vastaan. Selvästi saattoi nähdä, kuinka silmien välinen otsanosa

tällöin supistui. Kerran Malm näki erään kampelanpoikasen kohottavan ja

alentavan silmäänsä niin paljon, että liikkeen kautta syntynyt

kulmansuuruus teki noin 70°.

Meidän on muistettava, että pääkallo on tässä varhaisessa iässä

rustoinen ja taipuisa, jotenka se helposti antaa perää lihasten

ponnistuksille. Tunnettua on myöskin, että korkeampien eläinten kallo

vielä varhaisimman nuoruusiän jälkeenkin antaa perään ja muuttuu

muodoltaan, jos nahka tai lihakset sairauden tai jonkin tapaturman

johdosta pysyväisesti supistuvat. Jos pitkäkorvaisten kaniinien toinen

korva riippuu eteen- tai taaksepäin, venyttää sen paino pääkallon luut

samaan suuntaan, kuten eräs julkaisemani kuva osottaa. Malm mainitsee

että ahvenen, lohen ja eräiden muiden sopusuhtaisten kalojen poikasilla

on tapana toisinaan maata pohjassa toisella kyljellään. Hän on

huomannut niiden silloin usein jännittävän silmäänsä, ylöspäin

nähdäkseen, ja niiden pääkallon vääntyvän silloin hieman vääräksi. Pian

nämä kalat kumminkin oppivat pysytteleimään kohtisuorassa asennossa,

joten kyljellään makaamisesta ei jää mitään pysyväistä vaikutusta.

Kampeloiden laita on päinvastainen. Kuta vanhemmiksi ne tulevat, sitä

enemmän ne alkavat maata kyljellään ruumiinsa yhä lisääntyvän litteyden

vuoksi, ja tästä johtuu kestävä vaikutus, joka pyrkii muuttamaan pään

muotoa ja silmien asentoa. Analogian nojalla voimme otaksua

perinnöllisyydenkin edistävän tätä ruumiin vääntymistaipumusta.

Schiödte arvelee -- päinvastoin kuin useat muut luonnontutkijat --

etteivät kampelat ole täysin sopusuhtaisia sikiöinäkään. Jos tässä

arvelussa on perää, voimme kenties käsittää, miksi eräiden

kampelalajien poikaset tavallisesti kellahtavat vasemmalle kyljelleen,

toisten oikealle kyljelleen. Malm lisää vielä yllämainitun väitteen

tueksi, että täysikasvuinen Trachypterus arcticus joka ei kuulu

kampeloihin, lepää pohjassa vasemmalla kyljellään ja ui vedessä ruumis

viistossa asennossa, ja että tämän kalan oikea ja vasen päänpuolisko

ovat hieman erilaiset. Tohtori Günther, etevin kalojen-tuntijamme,

huomauttaa, julkaistuaan otteen Malmin kirjotuksesta, että "kirjottaja

selittää hyvin yksinkertaisella tavalla kampeloiden epäsäännöllisen

rakenteen".

Silmän siirtymisen ensi asteet -- jotka Mivartin mielestä olisivat

vahingollisia -- ovat siis johdettavissa tuosta kalan sekä yksilölle

että lajille hyötyä tuottavasta tavasta, että se maatessaan toisella

kyljellään pohjassa yrittää katsella ylöspäin molemmilla silmillään.

Käytön perinnöllisiin vaikutuksiin on myöskin luettava se seikka, että

eräillä kampelalajeilla on suu siirtynyt pään silmättömälle puolelle ja

että leukaluut ovat tällä puolella vahvemmat ja tehtäväänsä

pystyvämmät; tämä näet tekee -- arvelee tohtori Traquair -- kalalle

helpoksi syödä pohjasta. Käytön puute taas on syynä siihen, että

ruumiin koko alapuoli parillisine evineen on vähemmän kehittynyt;

Yarrell arvelee kumminkin mainittujen evien pienentyneen ko'on olevan

eduksi kaloille, koska "näillä evillä on paljon vähemmän liikkumistilaa

kuin suuremmilla yläpuolisilla evillä". Käytön puutteesta johtuvaksi

voitanee kenties selittää myöskin se, että santikka-kalalla on

yläpuolisissa leukapuoliskoissaan vähempi luku hampaita, ainoastaan

4-7, alapuolisissa sitävastoin 25-30. Siitä, että useampien kalojen ja

monien muiden eläinten vatsapuoli on väritön, voimme hyvällä syyllä

päättää kampeloiden alapuolen -- joko oikean tai vasemman --

värittömyyteen olevan syynä sen, ettei tämä puoli ole saanut valoa.

Kumminkaan ei ole otaksuttavaa, että valon vaikutus olisi syynä

maariankalan yläpuolen omituiseen täplikkäisyyteen, joka tekee sen niin

meren hiekkapohjan väriseksi, tai muutamien lajien kykyyn muuttaa

värinsä ympäröivän pinnan mukaiseksi -- jonka seikan Pouchet on

äskettäin osottanut --, taikkapa piikkikampelan yläpuolen

luunystyröihin. Luonnollinen valinta on nähtävästi ollut vaikuttamassa

näihinkin seikkoihin, samoinkuin se on sovelluttanut kalan yleisen

ruumiinmuodon ja monet muut erikoisuudet sen elintapoihin. Meidän on

muistettava, että luonnollinen valinta -- kuten jo ennenkin olen

terottanut mieleen -- vahvistaa elimistönosien käytön ja kenties käytön

puutteenkin aikaansaamia perinnöllisiä vaikutuksia. Sillä kaikki

oikeaan suuntaan tapahtuvat spontaniset muuntelut säilyvät sen

vaikutuksesta, samoin myöskin ne yksilöt, jotka perivät jonkin

elimistönosan lisääntyneestä, hyödyllisestä käytöstä johtuvat

vaikutukset korkeimmilleen kehittyneinä. Kuinka paljon jokaisessa

erikoisessa tapauksessa on laskettava käytön ja kuinka paljon

luonnollisen valinnan vaikutuksen ansioksi, näyttää olevan mahdotonta

sanoa.

Tahdon antaa toisenkin esimerkin rakennelmasta, joka ilmeisesti saa

kiittää synnystänsä yksinomaan käyttöä eli tapaa. Muutamien

amerikkalaisten apinalajien hännänpää on muuttunut ihmeteltävän

täydelliseksi tarttuma-elimeksi, joka ikäänkuin toimittaa viidennen

käden virkaa. Eräs kirjottaja, joka on jokaisessa yksityiskohdassa

Mivartin kannalla, huomauttaa tästä elimestä: "On mahdotonta uskoa,

että ensi alullaan oleva lievä taipumus käyttää elintä tarttuma-elimenä

voisi säilyttää niiden yksilöiden elämän, joilla on tämä taipumus, tai

antaa niille suurempia takeita jälkeläisten synnyttämisestä ja

kasvattamisesta". Mutta eihän ole ensinkään välttämätöntä uskoakaan

mitään tällaista. Hyvin todennäköisesti riittää tällaisen muutoksen

aikaansaamaan pelkkä tapakin, joka tosin jo sinänsä edellyttää, että se

tuottaa jotakin, joko suurempaa tai pienempää hyötyä. Brehm näki erään

afrikalaisen apinan (Cercopithecus) poikasten riippuvan emänsä vatsan

alla käsillään samalla kuin niiden hännät olivat kiertyneinä emän

hännän ympärille. Professori Henslow'illa oli vankina muutamia

peltohiiriä (Mus messorius), joiden häntä ei ole rakenteeltaan

muodostunut tarttuma-elimeksi. Kumminkin hän huomasi usein, että hiiret

kiversivät häntänsä häkkiin asetetun pensaan oksien ympäri, käyttäen

häntäänsä apuna kiipeillessään. Samanlaisen tiedonannon olen saanut

tohtori Güntheriltä, joka on nähnyt hiiren riippuvan hännästänsä. Jos

peltohiiri olisi varsinainen puissa-elävä eläin, olisi sen häntä

kenties muodostunut tarttuma-elimeksi, samoinkuin useiden tämän

lahkon jäsenten. Miksi ei Cercopithecus lajin häntä ole muodostunut

tarttuma-elimeksi, huolimatta sen poikasten tavoista, on vaikeata

sanoa. On kumminkin mahdollista, että tämän apinan pitkä häntä tuottaa

eläimelle suurempaa hyötyä pitäessään eläintä tasapainossa, sen

tehdessä valtavia hyppyjään, kuin tarttuma-elimenä.

Maitorauhaset ovat kaikille imettäväisten luokan jäsenille yhteiset ja

niiden olemassa-ololle välttämättömät. Niiden on senvuoksi täytynyt

kehittyä äärettömän kaukaisena aikana, eikä meillä saata olla mitään

varmaa tietoa niiden kehittymistavasta. Mivart kysyy: "Tokkohan on

ajateltavissa, että jonkun eläimen poikanen säästyi tuhoutumasta sen

vuoksi, että se sattumalta imi pisaran tuskin ravinnoksi kelpaavaa

nestettä jostakin emänsä tilapäisesti ylenmäärin ravintoa saaneesta

ihorauhasesta. Ja vaikkapa asian laita olisi ollutkin tällainen, niin

mitä takeita on ollut sellaisen muuntelun jatkumisesta?" Asia ei

kumminkaan ole tässä esitetty oikein. Useimmat luonnontutkijat

myöntävät, että imettäväiset polveutuvat pussieläimistä, ja siinä

tapauksessa maitorauhasten on täytynyt aluksi kehittyä pussin sisällä.

Eräiden kalojen (Hippocampus) mätimunat aukeavat ja poikaset

kasvavat jonkun ajan samantapaisessa pussissa; eräs amerikalainen

luonnontutkija, Lockwood, arvelee sen nojalla, mitä hän on nähnyt,

poikasten käyttävän ravintonaan pussin ihorauhasista erittyvää

nestettä. Eikö siis ole ainakin mahdollista, että imettäväisten

aikaisimmat esivanhemmat, joita vielä tuskin voidaan tällä nimellä

kutsua, ovat voineet elättää poikasiaan yllämainitulla tavalla? Siinä

tapauksessa ne yksilöt, jotka erittivät nestettä, joka oli johonkin

määrin tai jollakin tavoin ravitsevampaa kuin muiden, ollen miltei

maidon kaltaista, ovat ajan pitkään kasvattaneet suuremman joukon

hyvinravittuja jälkeläisiä kuin ne, jotka erittivät huonompaa nestettä;

ja tällä tavoin ihorauhaset ovat kehittyneet yhä tehokkaammin

toimiviksi maitorauhasiksi. Laajakantoisen erikoistumislain kanssa on

sopusoinnussa, että pussin sisäpuolella olevat rauhaset kehittyivät

eräillä tienoin muita täydellisemmiksi; ne muodostivat silloin nisän,

aluksi ilman nänniä, jollaisen vieläkin näemme imettäväisten luokan

alimmalla asteella olevalla nokkaeläimellä. En tahdo ottaa

ratkaistakseni, mikä on saanut maitorauhaset täydellisemmin

erikoistumaan eräillä tienoin, onko sen osaksi aiheuttanut

kasvuntasaus, käytön vaikutukset vaiko luonnollinen valinta.

Maitorauhasten kehityksestä ei olisi ollut mitään hyötyä eikä

luonnollinen valinta olisi voinut siihen mitään vaikuttaa, jolleivät

poikaset olisi samalla kyenneet käyttämään hyväkseen niiden erittämää

nestettä. Kuinka nuoret imettäväiset ovat vaistomaisesti oppineet

imemään nisää, ei ole vaikeampi käsittää kuin sitäkään, kuinka munassa

olevat kananpoikaset ovat oppineet särkemään munankuoren tähän

tarkotukseen erikoisesti soveltautuneella nokallaan tai kuinka ne

muutama tunti sen jälkeen, kuin ovat päässeet munasta, ovat oppineet

nokkimaan jyviä. Todenmukaisin ratkaisu näyttää olevan se, että tavan

alkuna on ollut edistyneemmällä iällä saavutettu kokemus, ja että tapa

sitten on jälkeläisiin periytyneenä siirtynyt varhaisempaan ikään.

Nuoren kengurun ei kumminkaan sanota imevän, vaan ainoastaan riippuvan

emänsä nisästä, koska emällä on kyky ruiskuttaa maitoa avuttoman,

keskentekoisen poikasensa suuhun. Mivart huomauttaa tämän johdosta:

"Jollei olisi olemassa erityistä suojalaitetta täytyisi poikasen

ehdottomasti tukehtua henkitorveen tunkeutuvan maidon johdosta. Mutta

sellainen suojalaite on olemassa. Kurkunpää on sillä tavoin pitentynyt,

että se ulettuu nenäontelon taka-aukkoon saakka, jotenka ilmalla on

vapaa tie keuhkoihin, samalla kuin maito vahinkoa tuottamatta valuu

alas tämän pitentyneen henkitorven kummaltakin puolelta saapuen

onnellisesti sen takana olevaan nieluun." Mivart kysyy sitten, kuinka

luonnollinen valinta on hävittänyt "tämän ainakin täysin haitattoman ja

vaarattoman rakennelman" täysi-ikäiseltä kengurulta (ja useimmilta

muilta imettäväisiltä, olettaen että ne polveutuvat jostakin

pussieläin-muodosta.) Selitykseksi voisi esittää sen otaksuman, että

ääni, jolla on hyvin tärkeä merkitys useimmille eläimille, tuskin

pääsisi kyllin voimakkaasti kuuluville kurkunpään päättyessä

nenäonteloon. Sitäpaitsi on professori Flower lausunut minulle sen

arvelun, että mainittu rakennelma olisi suureksi haitaksi eläimen

niellessä kiinteässä muodossa olevaa ruokaa.

Siirrymme nyt hetkiseksi eläinkunnan alhaisimpiin ryhmiin.

Piikkinahkaiset (meritähdet, merisiilit y.m.) ovat varustetut

omituisilla elimillä, n.k. pihtijaloilla. Nämä ovat, ollessaan hyvin

kehittyneitä, kolmihaaraisia pihtejä, s.o. pihtejä, joissa on kolme

sahalaitaista haaraa, joiden hampaat tarkasti liittyvät toistensa

lomiin ja ovat kiinnitetyt taipuvan, lihaksien liikuttaman varren

päähän. Nämä pihdit voivat tarttua lujasti mihin esineeseen tahansa.

Alexander Agassiz on havainnut Echinuksen eli merisiilin nopeasti

kuljettavan ulostusten kappaleita pihdistä pihtiin eräitä ruumiissaan

olevia juovia myöten, jotteivät ulostukset mädättäisi sen kuorta.

Kumminkaan ei ole mitään epäilystä siitä, että näillä pihdeillä on

muitakin tehtäviä kuin lian poistaminen ruumiista, ja yksi näistä

tehtävistä on nähtävästi niiden käyttäminen puolustusaseina.

Kuten usein ennenkin, kysyy Mivart näiden elinten johdosta: "Mitä

hyötyä olisi sellaisten rakennelmien _ensimäisistä aiheellisista

alkeista_ ja kuinka sellaiset idullaan olevat elinten-alut olisivat

voineet turvata ainoankaan piikkinahkaisen elämän?" Mivart lisää ettei

"tarttumiskyvyn _äkillinenkään_ kehitys olisi ollut hyödyksi ilman

mainittua vapaasti liikkuvaa vartta eikä tämä olisi voinut toimia ilman

sen päässä olevia pihtejä, ja mitkään vähäiset epämääräiset muutokset

eivät olisi voineet samalla haavaa kehittää näitä monimutkaisella

tavalla toisiinsaliittyviä rakennelmia. Tätä ei saata kieltää

lausumatta hämmästyttävää paradoksia." Niin paradoksilliselta kuin

se Mivartista kuuluneekin, on kumminkin monilla meritähdillä

kolmihaaraiset tarttumapihdit, jotka ovat liikkumattomasti yhtyneet

juurestaan, mutta silti tarttumakykyiset. Tämän saattaa käsittää, jos

ne ainakin osaksi toimivat puolustusaseina. Agassiz, jolle olen

suuressa kiitollisuuden velassa hänen ystävällisistä tätä kysymystä

koskevista tiedonannoistaan, on ilmoittanut minulle, että on olemassa

toisia meritähtiä, joiden kolmesta tarttumapihdistä yksi on muodostunut

molempien muiden tueksi, sekä myöskin sukuja, joilta kolmas

tarttumapihti on tykkänään hävinnyt. Echinoneus-eläimen kuoressa on

Perrier'in mukaan kahdenlaisia pihtijalkoja, joista toiset muistuttavat

Echinuksen, toiset Spatanguksen pihtijalkoja. Tällaiset tapaukset ovat

aina mielenkiintoisia, koska ne selittävät näennäisesti äkilliset

siirtymiset, osottaen että toinen elimen kahdesta muodosta on

kehityksessään pysähtynyt.

Mitä näiden omituisten elinten kehitykseen tulee, päättää Agassiz omien

ja Müllerin tutkimusten nojalla, että sekä meritähtien että merisiilien

pihtijalkoja on epäämättömästi pidettävä muuntuneina piikkeinä. Tämän

voi havaita sekä niiden kehittymistavasta yksilöllä että eri lajeissa

ja suvuissa esiintyvästä laajasta ja täydellisestä astesarjasta, alkaen

yksinkertaisista kyhmyistä, jotka vähitellen kehittyvät tavallisiksi

piikeiksi ja siitä edelleen täydellisiksi kolmihaaraisiksi

pihtijaloiksi. Asteittaisuutta on olemassa myöskin siinä tavassa, millä

tavalliset piikit ja pihtijalat niitä tukevine kalkkisauvasineen

niveltyvät kuoreen. Eräissä meritähtisuvuissa ovat havaittavissa "juuri

ne yhdistelmät, jotka ovat tarpeen sen seikan toteennäyttämiseksi, että

pihtijalat ovat ainoastaan muuntuneita haarautuneita piikkejä". Niinpä

on olemassa kiintonaisia piikkejä, joiden kannan lähelle on liittynyt

kolme yhtä etäällä toisistaan olevaa pykäläreunaista liikkuvaa haaraa;

ja ylempänä on samassa piikissä jälleen kolme liikkuvaa haaraa. Kun nyt

jälkimäiset lähtevät piikin latvasta muodostavat ne itse asiassa

karkean pihtijalan, ja sellaisia voi nähdä samassa piikissä samalla

haavaa kolmen alemman haaran kanssa. Tässä tapauksessa ovat pihtijalan

haarat ja piikin liikkuvat haarat luonteeltaan selvästi identiset.

Yleensä pidetään tavallisia piikkejä puolustusaseina; jos näin on

laita, ei ole mitään syytä epäillä, että myöskin sahareunaisilla ja

liikkuvilla haaroilla varustetuilla pihdeillä on sama tarkotus; ja ne

voivat täyttää tämän tarkotuksen sitäkin paremmin, mikäli ne yhtymällä

toisiinsa toimivat tarttuma- ja sieppaamisneuvoina. Näin jokainen

kehitysaste, alkaen tavallisesta kiintonaisesta piikistä ja päättyen

kiintonaiseen pihtijalkaan, on eläimelle hyödyllinen.

Muutamilla meritähtilajeilla nämä elimet, sen sijaan että olisivat

kiinnitetyt liikkumattomaan tukeen, ovat taipuvan ja lihaksilla

varustetun, joskin lyhyen varren päässä; tällöin niillä varmaankin on

jokin muukin tehtävä kuin puolustusneuvojen. Merisiileissä voi seurata

askel askeleelta sitä kehitystä, jonka kautta kiintonainen piikki tulee

nivelellä kuoreen liittyväksi ja siten liikkuvaksi. Toivoisin, että

tila sallisi minun tässä perinpohjaisemmin selostaa Agassiz'in

mielenkiintoisia huomioita pihtijalkojen kehittymisestä. Kaikki

mahdolliset kehitysasteet -- lisää hän vielä -- ovat havaittavissa

myöskin meritähtien pihtijalkojen ja käärmetähtien, erään toisen

piikkinahkaisryhmän, väkästen välillä; samoin myöskin merisiilien

pihtijalkojen ja samaan suureen pääjaksoon kuuluvien merimakkaroiden

(Holothuriae), kalkkiankkurien välillä.

Muutamat eläinyhteiskunnat eli zoophytit, kuten niitä on kutsuttu,

nimittäin sammal eläimet, ovat varustetut omituisilla elimillä, joita

nimitetään avikularioiksi. Näiden elinten rakenne vaihtelee melkoisesti

eri lajeilla. Täydellisimmällä asteellaan ne omituisesti muistuttavat

pienoiskokoista korppikotkanpäätä nokkineen, joka on kaulan varassa ja

liikkuva, kuten alaleukakin. Eräällä tarkastamallani lajilla kaikki

saman haaran avikulariot usein liikkuivat yhtaikaa edestakaisin

leukapielet levällään, tehden noin 90° kulman viiden sekunnin kuluessa,

ja niiden liike sai koko sammaleläin-yhteiskunnan värisemään. Kun

koskettaa leukoja neulalla, tarttuvat ne siihen niin lujasti, että

siten voi panna koko haaran värisemään.

Mivart mainitsee tämän tapauksen osottaakseen, kuinka vaikeata muka on

uskoa, että sellaiset elimet kuin sammaleläinten avikulariot ja

piikkinahkaisten pihtijalat, joita hän pitää "oleellisesti

samankaltaisina" olisivat voineet kehittyä luonnollisen valinnan

vaikutuksesta niin etäällä toisistaan olevissa eläinkunnan luokissa.

Mutta mitä rakenteeseen tulee, en voi nähdä mitään samankaltaisuutta

kolmihaaraisten pihtijalkojen ja avikularioiden välillä. Jälkimäiset

muistuttavat jonkunverran enemmän äyriäisten saksia, ja Mivart olisi

voinut yhtä hyvällä syyllä mainita tämän yhdenkaltaisuuden erikoisena

vaikeutena -- tai vaikkapa yhdennäköisyyden avikularioiden ja

linnunpään välillä. Luonnontutkijat Busk, tohtori Smitt ja tohtori

Nitsche, jotka ovat tarkoin tutkineet tätä ryhmää, arvelevat

avikularioiden vastaavan yksilöitä ja niiden kammioita niissä

yhteiskunnissa, joista zoophytit ovat kokoonpannut; kammion liikkuva

huuli eli kansi vastaa avikularion liikkuvaa alaleukaa. Busk ei

kumminkaan tunne mitään nykyään eläviä välimuotoja itse eläimille ja

avikularioille. On senvuoksi mahdotonta mennä lausumaan mitään arveluja

siitä, millaisten hyödyllisten väliasteiden kautta toinen olisi voinut

muuttua toiseksi. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei tällaisia

väliasteita ole ollut olemassa.

Koska äyriäisten pihdit jonkun verran muistuttavat sammaleläinten

avikularioita -- molemmat kun toimivat nipistiminä -- maksanee vaivan

osottaa, että edellisistä on vieläkin olemassa pitkä sarja hyödyllisiä

astemuotoja. Ensimäisellä ja yksinkertaisimmalla asteella mainitun

elimen viimeinen nivel sulkeutuu joko viimeistä-edellisen leveän

nivelen tasapäistä kärkeä tai koko sen sivua vastaan, ollen siten

kykenevä tarttumaan kiinni esineeseen, mutta elin toimii vielä samalla

jalkana. Seuraavalla asteella leveän viimeistä-edellisen nivelen toinen

kulma on hieman ulkoneva, toisinaan epäsäännöllisen hampaallinen, ja

viimeinen nivel sulkeutuu hampaita vastaan. Tämän ulkoneman koon

kasvaessa ja sen sekä viimeisen nivelen muodon lievästi toisintuessa ja

kehittyessä sakset tulevat yhä täydellisemmiksi, kunnes vihdoin

joudumme niin täydellisiin tarttuma-elimiin kuin ravun sakset ovat: ja

tällaista asteittaista kehitystä voimmekin todellisuudessa seurata.

Avikularioiden ohella sammal-eläimillä on toisetkin omituiset elimet,

n.k. vibrakelit. Nämä ovat tavallisesti pitkiä liikkuvia ja

herkkätuntoisia harjaksia. Eräällä tutkimallani lajilla vibrakelit

olivat hieman käyrät ja ulkosyrjältään sahalaitaiset ja kaikki saman

eläinjoukon vibrakelit liikkuivat usein yht'aikaa, niin että ne pitkien

airojen tavoin nopeasti pyyhkäisivät erään roskan mikroskooppini

objektilasilta. Kun eräs roska pantiin vibrakelien päälle, takertui se

niihin kiinni ja ne ponnistelivat voimakkaasti vapautuakseen siitä.

Vibrakelien arvellaan toimivan puolustuseliminä ja niiden saattaa

nähdä, huomauttaa Busk, "hitaasti ja huolellisesti pyyhkivän

sammaleläinjoukon pintaa poistaen kaiken mikä saattaisi vahingoittaa

kammioiden arkoja asukkaita, kun niiden lonkerot pistäytyvät

ulos." Avikulariot, samoinkuin vibrakelit, toimivat nähtävästi

puolustuseliminä, mutta sen ohella ne myöskin pyydystävät ja surmaavat

pieniä eläimiä, joiden sitten veden virtausten mukana arvellaan

kulkeutuvan yksilöeläinten lonkeroiden ulottuville. Muutamat lajit ovat

varustetut sekä avikularioilla että vibrakeleilla ja toiset taas

yksinomaan vibrakeleilla.

On vaikeata kuvitella kahta ulkonäöltään erilaisempaa esinettä kuin

harjasmainen vibrakeli ja linnunpään muotoinen avikulario. Kumminkin

nämä elimet ovat miltei varmasti homologisia ja kehittyneet samasta

yhteisestä alusta, nimittäin yksilöeläimestä ja sen kammiosta. Tämä

selittää, miksi nämä elimet eräissä tapauksissa välimuotojen

välityksellä liittyvät toisiinsa, kuten Busk tietää kertoa; niinpä

eräiden Lepralia-lajien avikulariossa liikkuva "leuka" on niin ohennut,

että se muistuttaa harjasta ja ainoastaan kiinteän "yläleuan" olemassa

olo osottaa sen avikularioksi. Vibrakelit ovat voineet suorastaan

kehittyä kammioiden kansista käymättä avikulario-asteen lävitse; mutta

todennäköisempää on, että ne ovat käyneet tämän asteen lävitse, koska

muuttumisen aikaisimmilla asteilla kammion muut osat ja sisässä oleva

yksilöeläin olisivat tuskin voineet heti hävitä. Usein vibrakelien

juurella on syvennyksellä varustettu tuki, joka näyttää vastaavan

avikularion kiinteätä "nokkaa", mutta muutamilta lajeilta tämä tuki

kokonaan puuttuu. Jos tämä käsitys vibrakelien muodostuksesta on oikea,

on niiden muodostus mielenkiintoinen. Sillä jos oletamme, että

avikularioilla varustetut lajit olisivat hävinneet sukupuuttoon, ei

vilkkainkaan mielikuvitus olisi koskaan voinut kuvitella, että

vibrakelit olivat aikaisemmassa muodossaan olleet linnunpäätä tai

omituista päähinettä tai laatikkoa muistuttavia elimiä. On

mielenkiintoista nähdä kahden näin tavattoman erilaisen elimen

kehittyneen samasta alusta; ja koska kammion liikkuvan huulen tehtävänä

on suojella yksilöeläintä, ei ole ensinkään vaikeata otaksua, että

kaikkien niiden kehitysasteiden, joiden kautta huuli ensin muuttuu

avikularion alaleuaksi ja sitten pidentyneeksi harjakseksi, täytyi olla

erilaisina suojeluskeinoina eri olosuhteissa.

Kasvikunnasta Mivart mainitsee kaksi tapausta, nimittäin

orchis-kasvien kukanrakenteen ja kiipeilevien kasvien liikunnot.

Edellisen johdosta hän lausuu että "yritys selittää sen syntyä on aivan

epätyydyttävä ja aivan riittämätön selittämään noita äärettömän pieniä

rakennelman-alkeita, jotka vasta sitten voivat tulla hyödyllisiksi, kun

ne ovat melkoisesti kehittyneet." Koska olen laajasti käsitellyt tätä

asiaa eräässä toisessa teoksessani, tahdon tässä esittää vain

muutamia yksityiskohtia, jotka koskevat erästä orchis-kukkien

silmäänpistävimmistä omituisuuksista, nim. niiden siitepölymyhkyjä.

Hyvin kehittyneen siitepölymyhkyn muodostaa joukko siitepölyhiukkasia,

jotka ovat joustavan varren latvassa ja tämä varsi taas on kiinnitetty

hyvin tahmeasta aineesta muodostuneeseen kantaan. Nämä laitteet

vaikuttavat, että hyönteiset voivat kuljettaa siitepölymyhkyjä toisesta

kukasta toisen kukan luottiin. Muutamien orchis-lajien siitepölymyhkyt

ovat varrettomat, ja hiukkasia yhdistävät toisiinsa ainoastaan hienot

rihmat, mutta koska tällaisia on muillakin kuin orchis-kasveilla, ei

meidän tarvitse tässä ottaa niitä huomioon. Mainittakoon kumminkin,

että orchis-kasvien alinta kehityskantaa edustavasta Cypripedium

kasvista voimme nähdä, kuinka nämä rihmat aluksi kehittyvät. Muilla

orchis-lajeilla yhtyvät rihmat siitepölymyhkyn toisessa päässä, ja näin

on muodostunut ensimäinen alku varren kehitykselle. Että varsi,

silloinkin kun se on melkoisen pitkä ja kehittynyt, on näin saanut

alkunsa, siitä antavat meille hyvän todistuksen ne kesken kehitystään

pysähtyneet siitepölyhiukkaset, joita toisinaan tavataan vajonneina

siitintukun kiinteisiin keskiosiin.

Mitä toiseen pääomituisuuteen, nim. tuohon tahmean aineen muodostamaan

pieneen kantaan tulee, johon varren pää on kiinnitetty, voidaan mainita

pitkä sarja eri kehitysasteita, joista jokainen on kasville

hyödyllinen. Useimmissa muihin lahkoihin kuuluvissa kasveissa erittää

luotti hiukkasen tahmeata ainetta. Muutamien orchis-lajien kukista

erittyy samanlaista ainetta, mutta paljon runsaammin, ja ainoastaan

yhdestä kukan kolmesta luotista; tämä luotti on hedelmätön, kenties

runsaan erittymisen vaikutuksesta. Kun hyönteinen käy tällaisessa

kukassa, tarttuu siihen joku määrä tuota tahmeata ainetta ja samalla se

vie mukaansa muutamia siitepölyhiukkasia. Tältä yksinkertaiselta

asteelta, joka ei paljoakaan eroa hyvin monien tavallisten kukkien

rakenteesta, johdutaan lukemattomien siirtymämuotojen kautta lajeihin,

joissa siitepölymyhky päättyy hyvin lyhyeen, vapaaseen varteen, sekä

toisiin, joissa varsi on lujasti kiinnitetty tahmeaan aineeseen ja

joissa itse tuo hedelmätön luotti on suuresti muuntunut. Jälkimäinen

tapaus edustaa siitepölymyhkyn korkeinta kehitysastetta. Ken ottaa

huolellisesti tutkiakseen orchis-lajien kukkia, ei voi kieltää mainitun

kehitysasteikon olemassa-oloa. Asteikko alkaa siitepölymassasta, jonka

hiukkasia ainoastaan hienot rihmaset pitävät koossa, samalla kuin

luotti ainoastaan hiukan eroaa tavallisen kukan luotista, ja päättyy

erittäin monimutkaiseen siitepölymyhkyyn, joka on ihmeteltävästi

soveltautunut edistämään hyönteisten toimittamaa siitepölyn kuljetusta.

Se, joka ottaa tarkastaakseen näitä kukkia, ei myöskään voi kieltää,

että kaikki nuo eri lajeissa huomattavat kehitysasteet ovat

ihmeteltävän hyvin, katsoen kunkin kukan yleiseen rakenteeseen,

soveltautuneet edistämään erilaisten hyönteisten avulla tapahtuvaa

hedelmöittymistä. Tässä kuten useimmissa muissakin tapauksissa voisimme

ulottaa tutkimuksemme vielä kauemmaksi taaksepäin ja kysyä, kuinka

tavallisen kukan luotti on tullut tahmeaksi. Mutta koska emme tunne

minkään olioryhmän elämänvaiheita kokonaisuudessaan, on tällaisten

kysymysten tekeminen yhtä hyödytöntä, kuin on turhaa koettaa niihin

vastata.

Siirtykäämme nyt kiipeileviin kasveihin. Nämä voidaan järjestää

pitkäksi sarjaksi, alkaen sellaisista kasveista, jotka yksinkertaisesti

kiertyvät jonkun tuen ympärille ja päättyen lehdillään kiipeileviin

sekä kärhillä varustettuihin kasveihin. Molemmilla jälkimäisillä on

varsi tavallisesti, joskaan ei aina, kadottanut köynnöstymiskykynsä,

mutta säilyttänyt kiertymiskykynsä, mikä kyky on myöskin kärhillä.

Asteittaiset muuntelut lehdillään kiipeilevistä kasveista kärhillä

varustettuihin ovat erittäin hienovivahteisia, ja eräät kasvit voidaan

erotuksetta lukea kumpaan luokkaan tahansa. Mutta siirryttäessä

yksinkertaisista köynnöskasveista lehdillään kiipeileviin kasveihin

tulee eräs tärkeä ominaisuus lisäksi, nimittäin herkkyys kosketukselle,

mikä vaikuttaa sen, että lehtien ruodit ja kukkien perät tai näiden

kärhimuunnokset kosketuksen aikaansaaman kiihotuksen vaikutuksesta

kiertyvät tuen ympärille. Ken ottaa lukeakseen näitä kasveja

käsittelevän tutkielmani, lienee valmis myöntämään, että kaikki nuo

monet yksinkertaisten köynnöskasvien ja kärhikasvien väliset

tehtävän- ja rakenteenmuuntelut ovat kussakin tapauksessa lajille

erittäin hyödyllisiä. Niinpä köynnöskasvin muuttuminen lehdillään

kiipeilevaksi on tälle kasville ilmeiseksi hyödyksi; ja todennäköistä

on, että jokainen pitkäruotinen lehdillä varustettu köynnöskasvi olisi

kehittynyt lehdillään kiipeilevaksi, jos vaan sen lehtiruodit olisivat

vähäisessäkään määrässä omanneet tarpeellisen herkkyyden kosketukselle.

Koska köynnöstyminen on yksinkertaisin keino kiivetä ylöspäin tukea

myöten ja muodostaa sarjamme alimman asteen, nousee luonnollisesti

kysymys, kuinka kasvit ensinnä saavuttivat tämän, aluksi heikon, mutta

sittemmin luonnollisen valinnan vaikutuksesta kehittyneen ja

lisääntyneen kyvyn. Köynnöstymiskyky riippuu ensinnäkin siitä, että

kasvien runko on nuorena hyvin taipuisa (mikä ominaisuus kumminkin on

myöskin useilla ei-kiipeilevillä kasveilla), ja toiseksi sen

alituisesta kiertymisestä kaikkiin suuntiin, yhteen toisensa jäljestä

määrätyssä järjestyksessä. Tämän liikkeen kautta kallistuu runko joka

taholle ja kiertyy kiertymistään ympäri. Kun rungon alaosa koskettaa

jotakin esinettä ja sen johdosta jää liikkumattomaksi, jatkaa yläosa

yhä taipumistaan ja kiertymistään ja köynnöstyy siten välttämättä tuen

ympärille. Kiertymisliike lakkaa kunkin vesan aikaisimman kasvukauden

päätyttyä. Koska useissa toisilleen hyvin etäistä sukua olevissa

heimoissa yksityisillä lajeilla ja suvuilla on kiertymiskyky, jonka

kautta ne ovat tulleet köynnöskasveiksi, on niiden kunkin erikseen

täytynyt saavuttaa tämä kyky, eivätkä ne ole voineet periä sitä

yhteisiltä esivanhemmilta. Tämä seikka sai minut otaksumaan, ettei

lievä taipumus tämäntapaiseen liikkeeseen suinkaan ole mitään

harvinaista sellaisissakaan kasveissa, mitkä eivät ole kiipeileviä, ja

että tämä taipumus on tarjonnut luonnolliselle valinnalle aineksia,

joihin se on voinut vaikuttaa ja joita se on voinut kehittää. Tätä

otaksuessani tunsin ainoastaan yhden epätäydellisen tapauksen, nim.

sen, että erään Maurandian nuoret kukanperät kiertyivät hiukkasen ja

epäsäännöllisesti, kuten köynnöskasvien rungot, mutta käyttämättä tätä

ominaisuuttaan millään tavoin hyväkseen. Pian tämän jälkeen Fritz

Müller havaitsi, että erään Alisman ja erään Linumin (kasveja, jotka

eivät kiipeile ja jotka luontaisjärjestelmässä ovat hyvin etäällä

toisistaan) nuoret rungot selvästi, joskin epäsäännöllisesti

kiertyivät; ja Müller lisää, että on syytä luulla asianlaidan olevan

saman muutamiin muihinkin kasveihin nähden. Nämä vähäiset liikunnot

eivät näytä olevan kysymyksenalaisille kasveille miksikään hyödyksi.

Ainakaan ei niistä ole vähintäkään hyötyä kiipeämiseen nähden --

seikka, josta juuri tässä on kysymys. Siitä huolimatta nämä kasvit

antavat meille aihetta olettaa, että jos niiden runko olisi ollut

taipuisa ja jos niillä niissä olosuhteissa, joissa ne elävät, olisi

ollut hyötyä ylöspäin kasvamisesta, silloin olisi luonnollinen valinta

voinut vahvistaa ja käyttää hyväkseen niiden heikkoa, epäsäännöllistä

kiertymistaipumusta, kunnes ne olisivat kehittyneet täydellisiksi

köynnöskasveiksi.

Lehtiruotien ja kukanperien sekä kärhenkantojen herkkätuntoisuuteen

nähden pitävät paikkansa miltei samat huomautukset kuin köynnöskasvien

kiertymisliikuntoihin nähden. Koska suuren suurella joukolla aivan eri

ryhmiin kuuluvia kasveja on tällainen herkkätuntoisuus, voi odottaa

tapaavansa sen oireita myöskin sellaisissa kasveissa, jotka eivät

kiipeile. Näin onkin laita. Tein sen huomion, että mainitun Maurandian

nuoret kukanperät hieman käyristyivät sille puolelle, jolta niitä

kosketettiin. Morren havaitsi muutamien Oxalis-lajien lehtien ja

lehtiruotien liikkuvan niitä hiljaa useita kertoja peräkkäin

kosketeltaessa tai kasvia pudistettaessa, etenkin kun kasvi pantiin

lämpimään auringonpaisteeseen. Uudistin samat kokeet muutamilla muilla

Oxalis-lajeilla ja tulos oli sama; muutamissa lajeissa voi selvästi

havaita liikkeen, mutta se oli paraiten huomattavissa nuorissa

lehdissä; toisissa taas oli liike peräti vähäpätöinen. Paljon

tärkeämpää on kumminkin, että etevän asiantuntijan Hofmeisterin

lausunnon mukaan kaikkien kasvien nuoret vesat ja lehdet liikkuvat

mainitulla tavalla, kun niitä pudistetaan. Ja kuten tunnettua, ovat

kiipeilevien kasvienkin lehtiruodit ja kukanperät sekä kärhet

ainoastaan varhaisimpana kasvukautenaan herkkätuntoisia.

Lienee tuskin mahdollista, että yllämainituilla kosketuksen tai

pudistnmisen aikaansaamilla vähäpätöisillä liikkeillä, joita

havaitsemme kasvien nuorissa, kasvavissa elimissä, olisi jotakin

funktiollista merkitystä näille kasveille. Mutta kasveilla on myöskin

erinäisten kiihotinten vaikutuksesta riippuva liikuntokyky, jolla on

selvästi huomattava merkitys, kuten esim. kyky liikkua valoon päin tai,

mikä tapahtuu harvemmin, siitä poispäin; samoin kyky liikkua

painovoiman vastaiseen suuntaan tai, harvemmin, samaan suuntaan kuin

painovoima. Kun jonkun elimen hermoja ja lihaksia kiihotetaan sähköllä

tai strykniinillä, voidaan siten aikaansaatuja liikkeitä pitää

kiihotuksen satunnaisina tuloksina, sillä hermot ja lihakset eivät ole

saaneet mitään erikoista herkkyyttä juuri näille kiihottimille. Myöskin

kasvien laita näyttää olevan siten, että niiden omatessa kyvyn liikkua

eräiden kiihotinten vaikutuksesta, kosketus tai ravistaminen aikaansaa

niissä satunnaisen kiihotuksen. Ei siis ole ensinkään vaikeata otaksua,

että luonnollinen valinta on käyttänyt hyväkseen ja lisännyt tätä

lehdillään kiipeilevissä ja kärhikasveissa ilmenevää taipumusta.

Kumminkin on todennäköistä -- syistä, jotka olen esittänyt

ennenmainitussa tutkielmassani -- että näin on ollut ainoastaan niiden

kasvien laita, jotka jo ovat saavuttaneet kiertymiskyvyn ja siis

muuttuneet köynnöskasveiksi.

Olen jo yrittänyt selittää, kuinka kasvit muuttuvat köynnöskasveiksi --

nimittäin siten, että niiden taipumus suorittamaan vähäisiä

epäsäännöllisiä kiertymisliikkeitä, jotka aluksi eivät tuottaneet

niille mitään hyötyä, on kehittynyt voimakkaammaksi. Nämä liikunnot,

samoinkuin myös kosketuksen ja ravistamisen synnyttämät, ovat

satunnaisena tuloksena kasvin liikkumiskyvystä, jonka se on saavuttanut

muiden sille hyödyllisten tarkotusten vuoksi. En tahdo ottaa

ratkaistakseni, ovatko perinnöllisiksi muuttuneet elintapojen

vaikutukset köynnöskasvien aste asteelta kehittyessä avustaneet tässä

luonnollista valintaa. Kumminkin on tunnettua, että eräät säännöllisten

väliaikojen päästä uudistuvat liikunnot, kuten esim. kasvien "uni",

ovat tottumuksesta riippuvaisia.

Olen nyt kenties liiankin laajaperäisesti käsitellyt tapauksia, jotka

muuan etevä luonnontutkija on esittänyt muka todistuksina siitä, ettei

luonnollinen valinta pysty selittämään hyödyllisten rakennelmien

alkuasteita, ja toivon osottaneeni, etteivät nämä tapaukset tuota

mitään suuria vaikeuksia. Tällöin on minulla ollut tilaisuutta

laajahkosti käsitellä rakennelmien asteittaista kehitystä, joka usein

on yhteydessä muuttuneiden tehtävien kanssa -- tärkeä seikka, jota ei

tämän teoksen edellisissä painoksissa ole kyllin perinpohjaisesti

käsitelty. Tahdon nyt aivan lyhyesti vielä palata edellä esitettyihin

tapauksiin.

Mitä giraffiin tulee, on tämä merkillinen nelijalkainen helposti voinut

muodostua jostakin sukupuuttoon hävinneestä, korkearuumiisesta

märehtijästä siten, että ne yksilöt, joilla oli pisimmät kaulat, raajat

j.n.e., ja jotka ylettyivät syömään tavallista hieman korkeammalta,

polvesta polveen jäivät eloon ja että ne yksilöt, jotka eivät

ylettyneet syömään yhtä korkealta, alinomaa tuhoutuivat. Mutta myöskin

kaikkien näiden ruumiinosien jatkuva harjottaminen on perinnöllisyyden

ohella tärkeällä tavalla edistänyt niiden rinnakkaista kehitystä. Mitä

taas niihin hyönteisiin tulee, jotka muistuttavat erilaisia esineitä,

ei ole ensinkään mahdotonta, että pelkästään satunnainen yhdennäköisyys

jonkin tavallisen esineen kanssa on kussakin tapauksessa tarjonnut

luonnolliselle valinnalle sen pohjan, jolle se on voinut perustaa

työnsä, ja että sellaisten lievien muuntelujen tilapäinen säilyminen,

jotka tekivät yhdennäköisyyden vieläkin suuremmaksi, on sittemmin

täydellistänyt luonnollisen valinnan vaikutusta. Tätä on sitten

jatkunut niin kauan kuin muuntelua on kestänyt ja kunnes yhä

täydellisempi yhdennäköisyys pelasti hyönteisen joutumasta

tarkkanäköisten vihollistensa saaliiksi. Eräissä valaslajeissa on

olemassa taipumus pienten, epäsäännöllisten, kitalaesta pistävien

sarveispiikkien muodostumiseen ja luonnollinen valinta näyttää aivan

hyvin kyenneen säilyttämään kaikki suotuisat muuntelut, kunnes piikit

olivat muodostuneet ensin sentapaisiksi sälömäisiksi kyhmyiksi eli

hampaiksi kuin hanhen nokassa havaittavat, sitten samantapaisiksi

lyhyiksi sarvessälöiksi kuin heinäsorsan, senjälkeen yhtä täydellisiksi

sälöiksi kuin lapasorsan, ja vihdoin sellaisiksi jättiläismäisiksi

hetuloiksi, joita Grönlannin valaalla on suussansa. Sorsan heimossa on

sälöillä aluksi hammasten tehtävä, sitten niitä käytetään osaksi

hampaina, osaksi siivilöimislaitteena, ja lopuksi miltei yksinomaan

jälkimäisenä.

Mikäli voimme arvostella, on tavalla eli käytännöllä ollut hyvin vähän,

jos mitään vaikutusta sellaisten rakennelmien kuin yllämainittujen

sarveissälöjen tai hetuloiden kehitykseen, Sen sijaan on kampelan

alemmanpuolisen silmän siirtyminen pään yläpuolelle ja eräiden

imettäväisten hännän muodostuminen tarttumaelimeksi epäilemättä miltei

yksinomaan käytännön ja sen ohella perinnöllisyyden aiheuttama. Mitä

korkeampien eläinten nisiin tulee, on otaksuttavinta, että pussieläimen

pussin pinta aluksi oli kokonaan ravitsevaa nestettä erittävien

ihorauhasten peittämä ja että näiden rauhasten toiminta vilkastui

luonnollisen valinnan vaikutuksesta, samalla kuin ne keskittyivät

rajotetulle alalle, muodostaen siten nisän. Ei ole ensinkään vaikeampaa

käsittää, kuinka jonkun muinaisen piikkinahkaislajin puolustusaseina

käytetyt haarapiikit luonnollisen valinnan vaikutuksesta ovat

kehittynet kolmihaaraisiksi pihtijaloiksi kuin että äyriäisten

sakset ovat kehittyneet lievien, hyödyllisten muuntelujen kautta

aluksi yksinomaan liikuntoelimenä käytetyn elimen viimeisestä ja

viimeisenedellisestä nivelestä. Sammaleläinten näöltään niin erilaiset

avikulariot ja vibrakelit ovat kehittyneet samasta alkumuodosta ja

voimme hyvin käsittää että jälkimäisten asteittaiset muuntelut ovat

olleet hyödyllisiä. Orchis-lajien siitepölymyhkyissä voimme havaita

niiden rihmasten, joiden tehtävänä aluksi oli sitoa toisiinsa

siitepölyhiukkaset, vähitellen yhtyvän myhkyä kannattavaksi varreksi.

Samoin voimme seurata sitä asteittaista kehitystä, jonka kautta se

tahmea aine, jota tavallisten kukkien luotit erittävät ja jolla

vieläkin on miltei -- mutta ei aivan -- sama tarkotus, tuli

kiinnitetyksi mainitun varren vapaaseen päähän. Kaikki tuon kehityksen

asteet ovat olleet kysymyksessä-oleville kasveille hyödyllisiä. Mitä

köynnöskasveihin tulee, ei minun tarvinne enää toistaa sitä, mitä juuri

äsken olen sanonut.

On usein kysytty, mikseivät eräät lajit, jos luonnollinen valinta

kerran on niin tehokas, ole saaneet tätä tai tuota rakennelmaa, joka

olisi ollut niille silminnähtävän hyödyllinen. Mutta onhan järjetöntä

vaatia varmaa vastausta tällaisiin kysymyksiin, sillä emmehän tunne

minkään lajin entisiä vaiheita emmekä niitäkään ehtoja, jotka nykyisin

määräävät niiden luvun ja levenemisen. Useimmissa tapauksissa voimme

esittää ainoastaan yleisiä syitä, ja vain muutamissa harvoissa

tapauksissa myöskin erikoisia syitä. Niinpä ovat useat rinnakkaiset

muuntelut miltei välttämättömiä, jotta laji voisi mukautua uusiin

elinehtoihinsa, ja usein kysymyksessä olevat elimistönosat eivät

kenties ole muunnelleet oikeaan suuntaan tai tarpeellisessa määrässä.

Useiden lajien lisääntymistä ovat varmaankin saattaneet ehkäistä

hävittävät vaikutukset, joilla ei ole ollut mitään tekemistä niiden

rakennelmien kanssa, jotka mielestämme olisivat olleet lajille

hyödyllisiä ja joiden sen vuoksi olisi pitänyt olla saavutettavissa

luonnollisen valinnan kautta. Tässä tapauksessa ei luonnollinen valinta

ole voinut aikaansaada noita rakennelmia, koska ne eivät olisi voineet

mitään vaikuttaa olemassaolo-taistelussa. Monesti joku rakennelma

tarvitsee kehittyäkseen monimutkaisia ja kauan vallitsevia, useinkin

aivan erikoisenlaatuisia elinehtoja, ja harvoin lienee sattunut niin,

että elinehdot ovat joka suhteessa olleet suotuisia. Se luulo, että

jonkin rakennelman, jota me -- usein tässä erehtyen -- pitäisimme

lajille hyödyllisenä, olisi pitänyt kaikissa olosuhteissa syntyä

luonnollisen valinnan vaikutuksesta, on ristiriidassa sen tavan kanssa,

millä luonnollinen valinta käsityksemme mukaan vaikuttaa. Mivart ei

kiellä, että luonnollinen valinta on aikaansaanut jotakin, mutta

hänestä se on "todistettavasti riittämätön" selittämään niitä ilmiöitä,

jotka minä selitän sen aiheuttamiksi. Olemme nyt tarkastaneet hänen

päätodisteitaan ja muut otamme myöhemmin puheeksi. Niiden todistusvoima

on mielestäni vähäinen niihin todisteihin verrattuina, joita voidaan

esittää luonnollisen valinnan puolesta, ottaen huomioon muut sitä

edistävät, usein mainitut vaikuttimet.

Minun on lisättävä, että muutamat tässä esittämistäni tosiasioista

ja todisteista ovat samassa tarkotuksessa esitetyt eräässä

"Medico-Chirurgical Review'issa" äskettäin julkaistussa kirjotuksessa.

Nykyään miltei kaikki luonnontutkijat myöntävät kehityksen jossakin

muodossa. Mivart arvelee lajien muuttuvan "sisäisestä pakosta tai

taipumuksesta", josta emme muka mitään tiedä. Että lajeilla on kyky

muuttua, sen myöntävät kaikki kehitysopin kannattajat; mutta mielestäni

on tarpeetonta puhua mistään muusta sisäisestä pakosta tai

taipumuksesta kuin siitä tavallisesta muuntelutaipumuksesta, joka

ihmisen toimittaman valinnan avulla on luonut monet hyvinsoveltautuneet

kotirodut ja joka luonnollisen valinnan avulla on yhtä hyvin kyennyt

asteittaisesti kehittämään luonnonrodut eli lajit. Lopullisena

tuloksena on yleensä, kuten jo on selitetty, ollut organisationissa

tapahtunut edistys, joissakin harvoissa tapauksissa kumminkin

taantumus.

Mivart on myöskin taipuvainen uskomaan -- ja monet luonnontutkijat ovat

hänen kanssaan yhtä mieltä -- että uusia lajeja ilmestyy "äkkiä ja

kerta kaikkiaan tapahtuvan muuntelun kautta". Hän arvelee esim., että

sukupuuttoon kuolleen kolmivarpaisen Hipparionin ja hevosen väliset

eroavaisuudet syntyivät yht'äkkiä. Hänestä on vaikeata uskoa, että

"linnun siipi on kehittynyt millään muulla tavalla kuin verrattain

äkillisen, laadultaan selväpiirteisen ja huomattavan muuntelun kautta";

ja arvatenkin hänellä on sama ajatus myöskin lepakkojen ja

pterodaktylien siivistä. Tämä otaksuma, jonka mukaan elimistöjaksoissa

olisi suuria aukkoja ja paljon katkonaisuutta, tuntuu minusta tuiki

epätodenmukaiselta.

Jokainen, joka uskoo kehityksen tapahtuneen hitaasti ja asteittaisesti,

on tietysti valmis myöntämään, että on saattanut tapahtua

lajinmuutoksia, jotka ovat olleet yhtä jyrkkiä ja suuria kuin mikä

tahansa yksityinen muutos, jonka tapaamme luonnossa ja vieläpä

kesytystilassakin. Mutta koska lajit ovat muuntelevaisempia

kesytettyinä tai viljeltyinä kuin luonnollisen elinehtojensa alaisina,

ei ole todennäköistä, että luonnossa on usein tapahtunut sellaisia

suuria ja jyrkkiä muutoksia, jollaisia tiedetään toisinaan syntyvän

kesytetyissä ja viljellyissä lajeissa. Jälkimäisistä muunteluista

voidaan useita pitää reversioni- eli palautumistapauksina; ja ne

ominaisuudet, jotka tällöin palautuvat, ovat todennäköisesti useinkin

saavutetut aluksi aste asteelta. Vielä useampia täytyy pitää

epämuodostumina, kuten esim. kuusisormisia tai harjasihoisia ihmisiä,

Ancona-lampaita, Niata-karjaa y.m.; ja koska ne ominaisuuksiltaan

suuresti eroavat luonnonlajeista, eivät ne paljoakaan valaise

kyseessäolevaa asiaa. Jollemme ota lukuun tämänlaatuisia

muuntelutapauksia, lienee olemassa ainoastaan harvoja äkillisiä

muunteluita ja kun niitä luonnossa tavataan, voidaan niitä korkeintaan

pitää epävarmoina lajeina, jotka ovat läheistä sukua kantamuodolleen.

Ne syyt, joiden vuoksi epäilen luonnonlajien muuttuneen yhtä jyrkästi

kuin toisinaan kotirodut, ja joiden vuoksi en ensinkään usko niiden

muuttuneen Mivartin otaksumalla ihmeellisellä tavalla, ovat seuraavat:

Kokemuksemme mukaan kotiroduissamme esiintyy jyrkkiä ja selväpiirteisiä

muutoksia vain yksitellen ja jotenkin pitkien väliaikojen päästä. Jos

sellaisia esiintyisi luonnossa, häviävät ne helposti satunnaisten,

tuhoavien voimien tai myöhemmän ristisiitoksen vaikutuksesta; ja samoin

tiedämme käyvän kesytystilassakin, ellei ihminen omista erikoista

huolenpitoa tällaisille muunteluille ja eristä niitä muiden joukosta.

Jos siis oletamme jonkin uuden lajin äkkiä syntyvän Mivartin

otaksumalla tavalla, täytyy meidän myöskin vastoin kaikkea analogiaa

olettaa, että samalle alueelle yht'äkkiä ilmestyy useita omituisesti

muuttuneita yksilöitä. Tämän pulman vältämme -- samoinkuin kysymyksen

ollessa ihmisen toimittamasta itsetiedottomasta valinnasta --

omaksumalla opin asteittaisesta kehityksestä, joka perustuu siihen,

että suuri joukko suotuisaan suuntaan enemmän tai vähemmän muuntelevia

yksilöitä säilyy ja että suuri joukko päinvastaiseen suuntaan

muuntelevia tuhoutuu.

Voi tuskin olla epäilystä siitä, että monet lajit ovat kehittyneet

peräti asteittaisella tavalla. Monien luonnontilassa elävien laajojen

heimojen lajit jopa suvutkin liittyvät niin läheisesti toisiinsa, että

niitä useinkin on vaikea erottaa toisistaan. Jokaisella mantereella

tapaamme, kulkiessamme pohjoisesta etelään, alankoseuduilta

ylänköseuduille j.n.e., runsaasti läheissukuisia eli toisiaan vastaavia

lajeja, samoin tapaamme niitä eräillä toisistaan erotetuilla

mantereilla, joiden on täytynyt olettaa aikaisemmin olleen yhteydessä

keskenään. Tehdessäni nämä ynnä alempana seuraavat huomautukset, minun

on pakko viitata seikkoihin, jotka tulevat vasta myöhemmin

käsiteltäviksi. Jos luomme katseemme jotakin mannermaata ympäröiviin

monilukuisiin saariin, havaitsemme että hyvin monet niiden asujamista

voidaan lukea ainoastaan epävarmojen lajien joukkoon. Samoin on laita,

jos luomme katseemme menneisiin aikoihin ja vertaamme äskettäin elävien

ilmoilta poistuneita lajeja nykyisiin; tai jos vertaamme saman

geologisen muodostuman eri kerroksiin hautautuneita kivettyneitä

lajeja. On aivan ilmeistä, että monen monituiset lajit ovat mitä

läheisimmässä sukulaisuussuhteessa muihin vielä eläviin tai vielä

hiljan elossa olleisiin lajeihin; ja sellaisten lajien voitanee

tuskin väittää kehittyneen jyrkällä ja äkillisellä tavalla. Meidän ei

myöskään pidä unohtaa, että tarkastaessamme eri lajien sijasta

samansukuisten lajien erikoisia osia voimme havaita lukuisien ja ihmeen

hienovivahteisten välimuotojen liittävän toisiinsa hyvin erilaisia

rakennelmia.

Monet laajat tosiseikkaryhmät ovat käsitettävissä ainoastaan siltä

näkökannalta, että lajit ovat kehittyneet hyvin hitain askelin. Niinpä

se seikka, että laajempiin sukuihin kuuluvat lajit ovat toisilleen

läheisempää sukua ja osottavat suuremman joukon muunnoksia kuin

pienempiin sukuihin kuuluvat lajit. Edelliset ryhmittyvät sitäpaitsi

pieniin sikermiin, samoinkuin muunnokset lajien ympärille, ja ovat

muissakin suhteissa verrattavissa muunnoksiin, kuten teoksemme toisessa

luvussa on osotettu. Samalta näkökannalta voimme käsittää, mistä syystä

lajiominaisuudet ja sellaiset elimistön osat, jotka ovat poikkeavalla

tavalla tai tavattoman voimakkaasti kehittyneet, ovat muuntelevaisempia

kuin muut osat. Voisin mainita edellisten lisäksi useita muitakin

samankaltaisia tosiseikkoja, jotka kaikki viittaavat samaan suuntaan.

Vaikka on miltei varmaa, että hyvin monet lajit ovat kehittyneet

askelin, jotka eivät ole olleet suurempia kuin ne, jotka erottavat

toisistaan lieviä muunnoksia, voidaan tietysti kumminkin väittää, että

jotkut lajit ovat kehittyneet muista eroavalla, äkillisellä tavalla.

Mutta tällaisen otaksuman tueksi olisi esitettävä painavia todistuksia.

Tuskin mitään huomiota ansaitsevat ne epämääräiset ja eräissä suhteissa

väärät verrantotapaukset, joita on esitetty tämän mielipiteen tueksi ja

joiden paikkansa-pitämättömyyden Chauncey Wright on osottanut, kuten

esim. vertailut epäorganisten aineiden äkilliseen kiteytymiseen tai

soikkopallon (steroidin) keikahtamiseen asennosta toiseen. Ensi

katsannolla näyttää kyllä eräs seikka, nimittäin geologisissa

kerrostumissa huomattava uusien ja selvästi eroavien lajien äkillinen

ilmestyminen, antavan tukea sille arvelulle, että lajit ovat

kehittyneet äkkiä. Mutta tämän todistuksen arvo riippuu kokonaan siitä,

kuinka täydellinen se kertomus on, jonka geologia antaa meille noista

maapallon historian etäisistä ajoista. Jos tuo kertomus todellakin on

niin katkonainen kuin monet geologit väittävät, ei ole ensinkään kumma,

jos näyttää siltä kuin uudet elämänmuodot olisivat äkkiä kehittyneet.

Ellemme myönnä mahdollisiksi sellaisia suunnattomia muutoksia, joita

Mivart väittää tapahtuneen, kuten esim. lintujen tai lepakkojen siipien

äkillistä kehittymistä tai Hipparionin äkillistä muuttumista hevoseksi,

voi äkillisten muutosten usko tuskin millään tavoin valaista

yhdistävien nivelten puuttumista geologisissa kerrostumissa. Sen sijaan

embryologia (sikiö-oppi) vastustaa jyrkästi tällaisten äkillisten

muutosten mahdollisuutta. On tunnettua, ettei lintujen ja lepakkojen

siivissä ja hevosen jaloissa voi huomata mitään erotusta varhaisella

sikiö-asteella ja että eroavaisuudet ilmaantuvat vasta myöhemmin pienen

pienin astein. Kaikenlaiset sikiössä huomattavat yhtäläisyydet saavat,

kuten myöhemmin tulemme näkemään, selityksensä siitä, että nykyisten

lajiemme esipolvet ovat muuntuneet yksilöiden aikaisimman nuoruuskauden

jälkeisenä aikana ja jättäneet saavuttamansa uudet ominaisuudet

jälkeläisilleen perinnöksi vastaavassa iässä. Muutoksella ei tämän

vuoksi ole ollut juuri mitään vaikutusta sikiöön, ja tämä on jäänyt

lajin muinaisen tilan todistuskappaleeksi. Siitä johtuu, että nykyään

elävät lajit aikaisemmilla kehitysasteillaan niin yleisesti ovat

samankaltaisia kuin vanhat sukupuuttoon kuolleet samaan luokkaan

kuuluvat muodot. Jos omaksumme tämän kannan sikiöyhtäläisyyksien

merkityksestä, on uskomatonta, että mikään eläin olisi ollut sellaisten

äkillisten ja jyrkkien muutosten alaisena, kuin mistä äsken on ollut

puhe, osottamatta jälkeäkään mistään äkillisestä muuntelusta

sikiö-asteella, jolla sen rakenteen jokainen osa on kehittynyt

huomaamattoman pienin askelin.

Ken uskoo jonkun vanhan muodon sisäisestä pakosta tai taipumuksesta

äkkiä kehittyneen esim. siivelliseksi, hänen on myöskin miltei

välttämättä vastoin kaikkea analogiaa oletettava useiden yksilöiden

muunnelleen samalla haavaa. Mutta tällaiset jyrkät ja suuret

rakenteenmuutokset ovat kieltämättä jotakin aivan toista kuin ne

muuntelut, joiden alaisina useimmat lajit ilmeisesti ovat olleet. Hänen

on edelleen pakko uskoa että äkkiä on syntynyt useita olennon muiden

elimistönosien ja ympäröivien elinehtojen mukaan oivallisesti

mukautuneita rakennelmia; eikä hänellä ole esitettävänään selityksen

varjoakaan, joka tekisi tällaisen monimutkaisen ja ihmeellisen

keskinäisen mukautumisen käsitettäväksi. Hänen on pakko myöntää,

etteivät nuo suuret äkilliset muutokset ole jättäneet mitään jälkiä

sikiöön. Kaiken tällaisen olettaminen merkitsee mielestäni poistumista

tieteen pohjalta ja astumista ihmeiden valtakuntaan.