Jos voitaisiin näyttää toteen, että on olemassa jokin monimutkainen
elin, joka ei mitenkään ole voinut muodostua lukuisien toisiaan
seuraavien vähäisten toisintojen kautta, olisi teoriani ehdottomasti
kumottu. Mutta mitään tällaista tapausta en tiedä. Epäilemättä on kyllä
olemassa useita elimiä, joiden aikaisempia kehitysasteita emme tunne;
näin on varsinkin hyvin eristettyjen lajien laita, joiden ympärillä
sukupuuttoon-häviäminen teoriamme mukaan on ollut suuri. Jos taas on
kysymyksessä elin, joka on yhteinen kokonaisen luokan kaikille
jäsenille, on tämän elimen täytynyt muodostua hyvin varhaisena aikana,
ennenkuin tuon luokan monet eri jäsenet ovat kehittyneet yhteisestä
alkumuodosta. Saadaksemme selville varhaisimmat siirtymäasteet, joiden
kautta kyseessä oleva elin on kehittynyt, meidän siis olisi
tarkastettava hyvin vanhoja alkumuotoja, jotka jo aikoja sitten ovat
hävinneet sukupuuttoon.
Meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme, ettei jokin elin ole
voinut muodostua jonkinlaisten siirtymä-asteiden kautta. Voisin mainita
lukuisia esimerkkejä alhaisemmista eläimistä, joilla sama elin
toimittaa aivan eri tehtäviä. Niinpä sudenkorennon toukan ja
kivennuoliaisen ruuansulatuskanava toimii sekä hengitys- että
ruuansulatus- ja ulostuselimenä. Lampipolyypin (Hydra) voi kääntää
nurin, niin että sisäpuoli tulee ulospäin ja tällöin sen ulkopinta
alkaa sulattaa ruokaa ja vatsapuoli hengittää. Tällaisissa tapauksissa
luonnollinen valinta voisi, jos siitä olisi olennolle jotakin etua,
erikoistaa koko elimen tai jonkin sen osan, jolla aikaisemmin on ollut
kaksi eri tehtävää, yhtä ainoata tehtävää suorittavaksi ja siten
vähitellen suuresti muuttaa sen luonnetta. Tunnemme useita kasveja,
jotka säännöllisesti yht'aikaa tuottavat eri tavalla rakennettuja
kukkia. Jos tällaiset kasvit alkaisivat tuottaa ainoastaan
yhdenlaatuisia kukkia, tapahtuisi lajin luonteessa verrattain äkkiä
suuri muutos. Kumminkin nuo saman kasvin kaksi kukkamuotoa ovat
todennäköisesti erilaistuneet alkuaan samasta muodosta pienin
asteittaisin muunteluin, jotka eräissä tapauksissa ovat vieläkin
havaittavissa.
Toisinaan taas voi samalla yksilöllä kaksi eri elintä tai sama, mutta
kahdessa hyvin erilaisessa muodossa esiintyvä elin suorittaa saman
tehtävän. Yhtenä esimerkkinä tästä erittäin tärkeästä siirtymä-asteesta
mainittakoon, että on olemassa kiduksilla varustettuja kaloja, jotka,
samalla kuin ne hengittävät kiduksillaan veteen liuennutta ilmaa,
hengittävät uimarakollaan vapaata ilmaa; jälkimäinen elin on jakautunut
tiheäsuonisten seinämien erottamiin lokeroihin ja varustettu
ilmaputkella. Toinen esimerkki mainittakoon kasvikunnasta:
Köynnöskasvit kiipeävät kolmella eri tavalla, nim. spiralinmuotoisesti
köynnöstelemällä, tarttumalla tukeensa herkkätuntoisilla kärhillään tai
työntämällä ilmajuuria. Ylimalkaan kullakin ryhmällä on oma
kiipeämistapansa, mutta muutamissa lajeissa sama yksilö käyttää kahta
jopa kaikkia kolmeakin kiipeämistapaa yht'aikaa. Kaikissa tällaisissa
tapauksissa voisi toinen kahdesta elimestä helposti toisintua ja
kehittyä sellaiseksi, että se suorittaisi koko työn, toisen elimen
avustaessa sitä muuntelun kestäessä, ja tämä toinen elin voisi sitten
joko soveltautua johonkin aivan uuteen tarkotukseen tai kokonaan
hävitä.
Kalojen uimarakko osottaa meille selvästi, kuinka elin voi mukautua
aivan uuteen, sen alkuperäiselle rakenteelle vieraaseen tehtävään:
elin, joka alkuaan on rakennettu uimista varten, on muuttunut
hengityselimeksi. Muutamilla kaloilla se taas on muodostunut
kuuloelinten apuelimeksi. Kaikki fysiologit myöntävät että uimarakko ja
korkeampien luurankoisten keuhkot ovat asemaltaan ja rakenteeltaan
homologisia eli "aatteellisesti samankaltaisia" elimiä, jotenka ei ole
mitään syytä epäillä, että uimarakko todellakin on nisäkkäillä
muuttunut keuhkoiksi eli pelkäksi hengityselimeksi.
Tämän johdosta voimme olettaa kaikkien varsinaisilla keuhkolla
varustettujen luurankoisten polveutuvan luonnollisen sikiämisen tietä
muinaisesta tuntemattomasta alkutyypistä, joka oli varustettu
jonkinlaisella uimarakolla. Tämä selittää meille -- siihen
johtopäätökseen olen tullut Owen'in näitä osia käsittelevää
mielenkiintoista kuvausta lukiessani -- sen omituisen seikan, että
jokaisen nielemämme ruokapalan tai vesitilkan on kuljettava kurkunpään
ohitse, jolloin aina on tarjona se vaara, että se joutuu keuhkoihin,
huolimatta siitä kekseliäästä laitoksesta, joka sulkee ääniraon.
Korkeammilta luurankoisilta ovat kidukset tykkänään kadonneet, mutta
niiden sikiössä osottavat kaulan kummallakin sivulla olevat raot ja
silmukantapaisesti kulkevat verisuonet yhä vieläkin niiden entisen
sijan. Olisi kumminkin ajateltavissa, että luonnollinen valinta olisi
saattanut aste asteelta muodostaa nykyään kokonaan kadonneet kidukset
johonkin erikoiseen tarkotukseen: Landois on näet osottanut, että
hyönteisten siivet ovat kehittyneet ilmaputkista, ja on siis varsin
todennäköistä, että elimet, joiden työnä muinoin oli hengittäminen,
ovat tässä suuressa luokassa todella muuttuneet lentoelimiksi.
Koska elinten siirtymistapausten ollessa kyseessä on tärkeätä pitää
mielessään elinten funktion-muutosten mahdollisuus, tahdon tässä antaa
vielä yhden esimerkin entisten lisäksi. Varrellisilla siimajalkaisilla
on kaksi pienen pientä nahkapoimua, joita nimitän munaohjaksiksi
(ovigerous frena); niiden tehtävänä on pidättää munat tahmean eritteen
avulla munapussissa, kunnes ne ovat siellä auenneet. Näillä
siimajalkaisilla ei ole mitään kiduksia, vaan koko ruumiin ja
munapussin pinta ynnä nuo pienet ohjakset toimittavat niillä
hengityselinten virkaa. Balanidit eli kiintonaiset siimajalkaiset
sitävastoin ovat vailla munaohjaksia ja munat lepäävät irrallaan pussin
pohjalla tarkoin suljetussa kuoressa, mutta niillä on ohjasten paikalla
monipoimuiset kalvot, jotka ovat välittömässä yhteydessä munapussin ja
ruumiin verenkierto-onteloiden kanssa ja joita kaikki luonnontutkijat
pitävät kiduksina. Kukaan ei tahtone kieltää, että toisen heimon
munaohjakset ja toisen kidukset ovat täysin homologisia elimiä; itse
asiassa niiden välillä on olemassa pelkkä aste-erotus. Ei siis ole
mitään epäilystä siitä, että nuo kaksi pientä nahkapoimua, jotka
alkuaan toimittivat munaohjasten virkaa, mutta samalla olivat hyvin
pienenä apuna hengittämisessä, ovat luonnollisen valinnan vaikutuksesta
vähitellen muuttuneet kiduksiksi, yksinkertaisesti vain siten, että
niiden koko on kasvanut ja että niissä kiinniriippuvat rauhaset ovat
hävinneet. Jos kaikki varrelliset siimajalkaiset olisivat kuolleet
sukupuuttoon -- niiden joukossa onkin sukupuuttoon häviäminen ollut
paljon suurempi kuin kiinni-istuvien siimajalkaisten -- kukapa
saattaisi aavistaa, että jälkimäisen heimon kidukset alkuansa olivat
elimiä, joiden tarkotuksena oli estää munia ennen aikojaan
huuhtoutumasta ulos niitä suojelevasta pussista.
On olemassa toinenkin mahdollinen siirtymätapa, nim. sikiämisajan
siirtyminen tavallista varhaisempaan tai tavallista myöhempään ikään.
Tämän väitteen ovat äskettäin esittäneet professori Cope ja jotkut muut
amerikkalaiset. On tunnettua, että jotkut eläimet ovat siitoskykyisiä
hyvin varhaisessa iässä, jo ennenkuin ne ovat saaneet täysinkehittyneen
ominaisuudet. Jos tämä siitoskyvyn varhaisuus tulisi jossakin lajissa
yleiseksi, tuntuu todennäköiseltä, että eläimen täysinkehittynyt muoto
ennemmin tai myöhemmin kokonaan häviäisi; siinä tapauksessa lajin
yleinen rakenne suuresti muuttuisi ja taantuisi, etenkin jos esim.
toukka paljon eroaisi täysinkehittyneestä muodosta. Monien eläinten
rakenne muuttuu suuresti iän mukana; m.m. on tohtori Murie antanut
sattuvia esimerkkejä hylkeistä tässä suhteessa. Kaikki tiedämme
myöskin, kuinka hirvien sarvet tulevat yhä monihaaraisemmiksi ja kuinka
muutamien lintujen höyhenpuku kehittyy yhä upeammaksi, kuta vanhemmiksi
mainitut eläimet tulevat. Professori Cope mainitsee, että eräiden
sisiliskojen hampaat muuttuvat paljon muodoltansa ikävuosien karttuessa
ja Fritz Müller kertoo, että äyriäisten rakenteessa iän mukana ilmenee
muutoksia, eikä ainoastaan vähäpätöisissä, vaan tärkeissäkin elimissä.
Kaikissa tällaisissa tapauksissa -- joita voisi mainita useita --
siitoskykyisyyden viivästyminen otaksuttavasti muuttaisi lajin luonteen
toisenlaiseksi ainakin täysi-ikäisyyden asteella; epätodenmukaista ei
myöskään ole, että lajin aikaisemmat kehitysasteet yhä lyhenisivät ja
lopulta häviäisivät. Ovatko lajit milloinkaan muuttuneet tällä
verrattain nopealla tavalla, siitä en voi muodostaa mitään varmaa
mielipidettä; mutta jos niin on ollut laita, on todennäköistä, että
nuorten ja täysikasvuisten sekä toisaalta täysikasvuisten ja vanhojen
eläinten välillä huomattavat eroavaisuudet ovat syntyneet aste asteelta
kehittymällä.