Koska luonnollinen valinta perustuu yksinomaan hyödyllisten toisintojen
säilymiseen, pyrkii jokainen uusi muoto sellaisella alueella, jolla
ennestään on täysilukuinen asujamistonsa, syrjäyttämään ja lopuksi
hävittämään sukupuuttoon vähemmän kehittyneen kantamuotonsa tai muut
vähemmän suotuisilla ominaisuuksilla varustetut muodot, joiden kanssa
se joutuu kilpailemaan. Sukupuuttoon häviäminen ja luonnollinen valinta
käyvät täten käsi kädessä. Jos siis katsomme jokaisen lajin polveutuvan
jostakin tuntemattomasta kantamuodosta, on sekä kantamuodon että
kaikkien välittävien siirtymämuotojen häviäminen juuri tämän uuden
muodon muodostumisesta ja täydellistymisestä aiheutunut.
Mutta koska teoriamme mukaan on täytynyt olla olemassa lukemattomia
siirtymämuotoja, miksi emme löydä maan povesta lukemattomia tällaisia,
sinne hautautuneita muotoja. Lienee soveliainta ottaa tämä kysymys
puheeksi vasta siinä luvussa, jossa käsittelemme geologian kertomuksen
epätäydellisyyttä. Tahdon tässä ainoastaan lausua, että arvelen
vastauksen ylläolevaan kysymykseen olevan sen, että geologian kertomus
on verrattoman paljon epätäydellisempi kuin mitä yleensä otaksutaan.
Maan kuori on suunnattoman suuri museo, mutta sen luonnonhistorialliset
kokoelmat ovat vaillinaiset ja niitä on kertynyt ainoastaan pitkien
väliaikojen kuluttua.
Mutta väitettänee kenties, että milloin useita läheisiä sukulaislajeja
asustaa samalla alueella, meidän välttämättä pitäisi vielä nykyäänkin
tavata tällä alueella lukuisia siirtymämuotoja. Olettakaamme
yksinkertainen tapaus: Matkustaessamme jonkin mantereen poikki
pohjoisesta etelään, tapaamme tavallisesti tuon tuostakin lähisukuisia
tai toisiaan korvaavia lajeja, jotka ilmeisesti täyttävät jotakuinkin
saman sijan maan luonnontaloudessa. Nämä toisiansa korvaavat lajit
kohtaavat usein toisensa ja tunkeutuvat toistensa alueille, ja toisen
käydessä yhä harvinaisemmaksi, käy toinen yhä yleisemmäksi, kunnes se
lopulta kokonaan syrjäyttää toisen. Mutta jos vertaamme toisiinsa
näiden lajien yksilöitä siellä, missä ne asustavat toistensa seassa,
havaitsemme niiden yleensä olevan yhtä selvästi eroavia rakenteensa
jokaisessa yksityiskohdassa kuin lajien levenemisalueiden keskuksissa
asustavat yksilöt. Teoriani mukaan nämä sukulaislajit polveutuvat
yhteisestä kantamuodosta ja kukin niistä on toisintumisprosessin
kestäessä mukautunut oman asuinseutunsa elinehtoihin sekä syrjäyttänyt
ja sukupuuttoon hävittänyt alkuperäisen kantamuotonsa ja kaikki tämän
ja nykyisen muodon väliset siirtymämuunnokset. Sen vuoksi ei meidän
tule odottaa nykyään tapaavamme lukuisia siirtymämuotoja jokaisessa
seudussa, vaikkakin niitä on täytynyt siellä olla olemassa ja on
kenties vieläkin maahan hautautuneina kivettyminä. Mutta miksi emme
tapaa alueiden rajaseuduilla, missä vallitsevat välittävät elinehdot,
toisiinsa läheisesti liittyviä välittäviä muunnoksia? Tämä pulmallinen
kysymys saattoi minut pitkäksi aikaa aivan ymmälle. Mutta luullakseni
se kuitenkin on suureksi osaksi selitettävissä.
Ensinnäkin meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme jonkun
mantereen nykyisestä eheydestä, että se on pitkät ajat ollut eheänä.
Geologia antaa meille aihetta uskoa, että useimmat mantereet ovat
olleet saariksi pirstautuneina vielä myöhemmällä tertiäriajallakin; ja
sellaisilla saarilla on erikseen saattanut kehittyä toisistaan selvästi
eroavia lajeja, jolloin välittävien, rajaseuduilla elävien muunnosten
olemassa-olo on ollut mahdottomuus. Mantereen muodostuksessa ja
ilmastossa tapahtuneiden muutosten johdosta on useiden nykyään
yhtenäisten merialueiden verrattain myöhäisinä aikoina täytynyt olla
paljon vähemmän yhtenäisiä ja erimuotoisia kuin nykyään. En kumminkaan
tahdo koettaa tällä selityksellä päästä vaikeudesta. Uskon näet, että
useita selväpiirteisiä lajeja on muodostunut aivan yhtenäisillä
alueilla, joskaan en epäile, että nykyään eheiden mantereiden
aikaisempi särkyneisyys on suuresti edistänyt uusien lajien
muodostumista, etenkin mitä esteettömästi risteytyviin ja
kuljeskelevaisiin eläimiin tulee.
Tarkastaessamme lajeja, jotka nykyään ovat levinneet laajalle alueelle,
havaitsemme niiden tavallisesti olevan jotenkin lukuisasti edustettuina
suurella osalla levenemisaluettansa ja sitten rajaseuduille tultaessa
jotenkin äkisti käyvän yhä harvinaisemmiksi sekä lopuksi häviävän.
Kahden toisiaan korvaavan lajin välillä oleva neutralinen alue on sen
vuoksi tavallisesti kapea, verrattuna kummankin lajin varsinaiseen
alueeseen. Saman seikan havaitsemme kiivetessämme vuorille, jolloin --
kuten Alph. de Candolle on havainnut -- jokin yleinen alppilaji saattaa
toisinaan aivan silmiinpistävän äkkiä kadota. Saman huomion on E.
Forbes tehnyt naaratessaan meren syvyyksiä pohjaharalla. Tällaisten
seikkojen pitäisi herättämän kummastusta niissä, jotka pitävät ilmastoa
ja ulkonaisia olosuhteita ainoina tärkeinä levenemisen määrääjinä,
sillä muuttuvathan ilmasto sekä syvyys- ja korkeussuhteet vain vähä
vähältä. Kun sitävastoin pidämme mielessämme, että miltei jokainen laji
keskusalueellansakin lisääntyisi äärettömän lukuisaksi, jolleivät muut
kilpailevat lajit tätä lisääntymistä ehkäisisi, ja että miltei kaikki
olennot joko pyydystävät muita tai ovat muiden ahdistamia, sanalla
sanoen, että jokaista elollista olentoa yhdistävät joko suoranaisesti
tai välillisesti mitä tärkeimmät suhteet muihin elollisiin olentoihin
-- kun pidämme mielessämme tämän, silloin havaitsemme, ettei minkään
alueen asujanten leveneminen suinkaan yksinomaan riipu vaihtuvista
ulkonaisista olosuhteista, vaan suureksi osaksi suhteista muihin
lajeihin, joita laji käyttää ravinnokseen, jotka sitä hävittävät tai
joiden kanssa se joutuu kilpailuun. Ja koska nuo lajit ovat jo
selväpiirteisiksi muodostuneita, eivätkä häivy toisiinsa huomaamattomin
vivahduksin, pyrkii jokaisen lajin levenemisalue, ollen riippuvainen
muiden lajien levenemisestä, olemaan jyrkästi rajotettu. Sitäpaitsi on
jokainen laji levenemisalueensa rajaseuduilla, jossa se esiintyy
harvalukuisempana, suuressa vaarassa kokonaan hävitä, milloin sen
vihollisten tai saaliin lukumäärässä taikkapa vuodenaikojen luonteessa
sattuu häiriöitä, ja täten sen maantieteellinen levenemisalue saattaa
tulla vieläkin jyrkemmin rajotetuksi.
Koska sukulaislajit tai toisiaan korvaavat lajit ovat yhtenäisellä
alueella asuessaan yleensä levinneinä siten, että kullakin on laaja
alueensa ja näiden välissä on verrattain kapea neutralinen alue, jossa
laji jotenkin äkkiä tulee yhä harvinaisemmaksi, on otaksuttavaa, että
myöskin muunnokset ovat saman säännön alaisia, koska ne eivät
oleellisesti eroa lajeista. Ja jos oletamme, että jollakin hyvin
laajalla alueella asustaa jokin muunteleva laji, täytyy meidän olettaa,
että kahdella tämän lajin muunnoksella on kummallakin oma laaja
alueensa ja että kolmas muunnos asustaa näiden välillä olevalla
kapealla vyöhykkeellä. Välivyöhykkeellä elävän muunnoksen täytyy siis,
koska sen asuma-alue on kapeampi ja pienempi, olla lukumäärältään
vähäisempi. Ja tämä sääntö, mikäli olen havainnut, todella pitääkin
paikkansa luonnontilassa eläviin muunnoksiin nähden. Olen tavannut
sattuvia esimerkkejä tästä säännöstä niissä välittävissä muunnoksissa,
jotka liittävät toisiinsa Balanus-suvun selväpiirteisiä muunnoksia.
Myöskin Watson'ilta, tohtori Asa Graylta ja Wollaston'ilta saamistani
tiedonannoista päättäen näyttää siltä, että kun on olemassa kahden
muodon välillä olevia muunnoksia, näiden yksilö-lukumäärä yleensä on
paljon pienempi kuin niiden muotojen, joita mainitut muunnokset
liittävät toisiinsa. Jos siis saatamme luottaa näihin tosiseikkoihin ja
päätelmiin ja niiden nojalla tehdä sen johtopäätöksen, että muunnokset,
jotka liittävät toisiinsa kaksi muuta muunnosta, yleensä ovat olleet
lukumäärältään heikompia kuin niiden yhdistämät muodot, silloin voimme
käsittää, miksi välittävät muunnokset eivät ole pitkäikäisiä ja miksi
ne yleensä pikemmin häviävät sukupuuttoon ja katoavat kuin ne muodot,
joita ne alkuansa liittivät toisiinsa. Sillä kuten jo ennen on
huomautettu, jokaista harvalukuisempaa muotoa uhkaa suurempi
sukupuuttoon-häviämisen vaara kuin lukuisampana esiintyvää muotoa; ja
edellämainitussa tapauksessa on välimuoto sitäpaitsi erittäin alttiina
hyökkäyksille sen kummallakin puolella asustavien lähisukuisten
muotojen taholta. Mutta vielä paljon tärkeämpi seikka on, että nuo
kaksi laajemmilla alueilla elävää ja sen vuoksi runsaslukuisempaa
muunnosta ovat sen toisintumisprosessin jatkuessa, jonka kautta
oletamme näiden muunnosten muodostuvan ja kehittyvän kahdeksi eri
lajiksi, paljon edullisemmassa asemassa kuin välimuunnos, joka elää
harvalukuisempana kapealla välivyöhykkeellä. Yleisillä muodoilla on
näet suurempi mahdollisuus tietyn ajan kuluessa tarjota uusia suotuisia
muunnoksia luonnolliselle valinnalle, kuin harvinaisilla muodoilla,
joiden lukumäärä on pienempi. Runsaslukuisemmat muodot pyrkivät siis
elämän taistelussa kukistamaan ja syrjäyttämään harvalukuisemmat
muodot, koska nämä toisintuvat ja kehittyvät hitaammin. Uskon, että
tässä on vaikuttamassa sama laki kuin se, joka selittää miksi yleisistä
lajeista jokaisella alueella esiintyy keskimäärin suurempi joukko
selväpiirteisiä muunnoksia kuin harvinaisemmista lajeista, kuten tämän
teoksen toisessa luvussa osotimme. Tahdon valaista esimerkillä, mitä
tällä tarkotan. Olettakaamme, että jossakin maassa pidetään kolmea eri
lammas-muunnosta, joista yksi on soveltautunut elämään laajassa
vuoristoseudussa, toinen verrattain kapeassa kukkulaseudussa ja kolmas
vuoriston juurella olevilla laajoilla tasangoilla, sekä että näiden eri
alueiden asukkaat koettavat kaikki yhtä suurella tarmolla ja taidolla
kehittää rotuansa valintaa harjottamalla. Tällöin on vuoriston ja
tasankojen suurten laumojen omistajilla paljon suuremmat menestymisen
toiveet kuin välissä sijaitsevan kapean kukkulaseudun pienten laumojen
omistajilla, koska edelliset voivat nopeammin kehittää rotuansa. Täten
parantunut vuoristo- tai tasankorotu pian anastaa vähemmän kehittyneen
kukkularodun paikan, ja nuo kaksi rotua, jotka alun pitäen olivat
lukuisammat, joutuvat läheiseen kosketukseen toistensa kanssa, välillä
olleen kukkularodun niitä enää toisistaan erottamatta.
Tehdäkseni siis yhteenvedon edellä sanotusta, uskon että lajit ovat
jotenkin tarkkapiirteisiä, eivätkä minään elämänsä kautena tarjoa
nähtäväksi muuntelevien välimuotojen selvittämätöntä kaosta. Tämän
uskon seuraavista syistä:
Ensinnäkin uusia muunnoksia muodostuu hyvin hitaasti, sillä muuntelun
prosessi on hyvin hidas, eikä luonnollinen valinta voi aikaansaada
mitään, ennenkuin suotuisia yksilöllisiä eroavaisuuksia eli toisintoja
esiintyy ja ennenkuin jonkin sijan maan luonnontaloudessa paremmin
täyttää jostakin sen asukkaasta syntynyt muunnos. Tällaisia uusia
sijoja syntyy hitaiden ilmastonmuutosten ja uusien asukkaiden
satunnaisten maahanmuuttojen vaikutuksesta sekä kenties vielä useammin
sen johdosta, että entiset asukkaat hitaasti toisintuvat ja täten
syntyneet uudet muodot ja vanhat muodot molemminpuolisesti vaikuttavat
toisiinsa. Tästä seuraa, että meidän kaikkialla ja kaikkina aikoina
pitäisi tavata ainoastaan harvoja lajeja, jotka osottavat johonkin
määrin pysyväisiä rakenteen-toisintoja. Ja näin varmasti onkin asian
laita.
Toiseksi: Alueiden, jotka nykyään ovat eheitä, on täytynyt usein vielä
myöhäisinäkin aikoina olla pirstautuneina eristettyihin osiin, joissa
useat muodot, varsinkin sellaisiin luokkiin kuuluvat, joissa siitos
aina tapahtuu siten, että eri sukupuolet pariutuvat keskenään, ja jotka
viettävät kuljeskelevaa elämää, ovat voineet eriksensä kehittyä niin
selvästi eroaviksi, että niitä voidaan pitää toisiaan korvaavina
lajeina. Tällaisessa tapauksessa on kullakin eristetyllä maakappaleella
aikaisemmin täytynyt olla olemassa välittäviä muunnoksia, jotka
yhdistivät nuo toisiaan korvaavat lajit niiden yhteiseen kantamuotoon;
mutta nämä välinivelet ovat sittemmin luonnollisen valinnan
vaikutuksesta syrjäytyneet ja hävinneet sukupuuttoon, joten niitä ei
enää tavata elossa-olevina.
Kolmanneksi: Kun aivan eheän alueen kahdessa osassa on muodostunut
kaksi tai useampia muunnoksia, on alueidenvälisellä vyöhykkeellä
todennäköisesti muodostunut välittäviä muunnoksia, mutta yleensä
nämä ovat olleet lyhytikäisiä. Sillä ennenmainituista syistä (nim.
siitä, mitä tiedämme lähisukuisten tai toisiaan korvaavien lajien
sekä tunnustettujen muunnosten nykyisestä levenemisestä) ovat
välivyöhykkeillä elävät välittävät muunnokset lukumäärältään heikompia
kuin niiden toisiinsaliittämät muunnokset. Pelkästään tämänkin vuoksi
välittävät muunnokset ovat vaarassa satunnaisista syistä hävitä
sukupuuttoon; ja luonnollisen valinnan toisintamistyön jatkuessa ne
miltei varmasti joutuvat tappiolle ja väistyvät niiden muotojen tieltä,
joita ne liittävät toisiinsa, koska nämä muodot lukuisampina ollen
yleensä tarjoavat useampia muunnoksia ja siten luonnollisen valinnan
vaikutuksesta yhä kehittyvät, saavuttaen yhä uusia edullisia
ominaisuuksia.
Ja lopuksi: Jos teoriani pitää paikkansa, ei ainoastaan johonkin
erityiseen, vaan kaikkiin aikoihin nähden, on varmasti täytynyt olla
olemassa lukemattomia välittäviä muunnoksia, jotka ovat läheisesti
liittäneet toisiinsa kaikki samaan ryhmään kuuluvat lajit. Mutta, kuten
jo monasti on huomautettu, luonnollinen valinta pyrkii alinomaa
hävittämään kantamuodot ja välinivelet. Tämän, vuoksi löydämme
todistuksia niiden aikaisemmasta olemassa-olosta ainoastaan
kivettyneinä jäännöksinä, joiden muodostama todistusaineisto, kuten
eräässä myöhemmässä luvussa saamme nähdä, on äärettömän vajavainen ja
katkonainen.
ERIKOISEN RAKENTEEN JA ERIKOISET ELINTAVAT OMAAVIEN ELOLLISTEN
OLENTOJEN SYNNYSTÄ JA ASTEITTAISESTA MUUTTUMISESTA.
Mielipiteitteni vastustajien taholta on kysytty, kuinka esim. maalla
elävä petoeläin on voinut muuttua vesieläimeksi ja kuinka tällainen
eläin on siirtymä-asteella ollessaan voinut pysyä elossa. Olisi helppo
osottaa, että nykyäänkin on olemassa petoeläimiä, jotka edustavat
täydellisestä maa-eläimestä täydelliseksi vesieläimeksi kehittymisen
eri siirtymä-asteita; ja koska jokaisen niistä on taisteltava
elämästänsä, on selvää, että kukin on hyvin soveltautunut paikkaansa
luonnossa. Katsokaamme Pohjois-Amerikan Mustela vison'ia, jolla on
räpyläjalat ja joka karvaltaan, lyhyiltä jaloiltaan ja häntänsä
muodolta muistuttaa saukkoa. Kesällä tämä eläin sukellellen pyydystelee
kaloja, mutta koko pitkän talvikauden se, jättäen jäätyneet vesistöt,
pyydystelee, kuten muutkin näädänsukuiset, hiiriä ja muita maaeläimiä.
Jos olisi vedottu toisellaiseen tapaukseen ja kysytty, kuinka
nelijalkainen hyönteissyöjä on voinut muuttua lentäväksi lepakoksi,
olisi kysymykseen paljon vaikeampi vastata. Kumminkaan eivät tällaiset
vaikeudet mielestäni merkitse paljoa.
Ikävä kyllä en voi tässäkään monista keräämistäni oivallisista
esimerkeistä mainita kuin pari tapausta, jotka valaisevat
sukulaislajeissa huomattavaa elintapojen ja rakenteen asteittaista
muuttumista ja samassa lajissa huomattavaa joko pysyväistä tai
tilapäistä elintapojen erilaistumista. Ja minusta näyttää siltä, että
ainoastaan pitkä luettelo tällaisia tapauksia riittäisi vähentämään
jonkin erikoisen tapauksen, kuten äskeisen lepakkoa koskevan, tuottamaa
vaikeutta.
Katsokaamme oravan heimoa! Siinä tarjoutuu nähtäväksemme mitä hienoin
siirtymä-asteikko, alkaen sellaisista eläimistä, joiden hännät ovat
vain hieman litistyneet ja toisista, joilla, kuten Sir. J. Richardson
on huomauttanut, on leveähkö takaruumis ja hieman laajentunut
kuvepoimu, ja päättyen n.k. siipioraviin; näiden raajoja, vieläpä
hännänjuurtakin liittää toisiinsa leveä nahanlaajentuma, joka toimittaa
liitimen virkaa ja sallii niiden liidellä hämmästyttävän pitkiä matkoja
puusta puuhun. Aivan varmaan kunkin oravamuunnoksen rakenne on sille
edullinen sen omalla alueella, auttaen sitä pelastumaan petoeläinten ja
petolintujen saaliiksi joutumasta, keräämään ravintonsa nopeammin ja,
kuten on syytä uskoa, vähentäen satunnaisen putoamisen vaaraa. Mutta
tästä ei suinkaan seuraa, että jokaisen oravan rakenne on kaikissa
olosuhteissa paras, mitä saattaa ajatella. Kuvitelkaamme, että ilmasto
ja kasvullisuus muuttuu, että muita kilpailevia jyrsijöitä tai uusia
petoeläimiä siirtyy alueelle tai että entiset toisintuvat; silloin
meidän kaiken analogian nojalla täytyy uskoa, että ainakin joidenkin
orava-muunnosten lukumäärä vähenee tai että jotkut häviävät
sukupuuttoon, jollei niidenkin rakenteessa tapahdu vastaavaa
toisintumista ja kehitystä. En voi siis nähdä mitään vaikeutta siinä,
että varsinkin elinehtojen muuttuessa yhä leveämmällä kuvepoimulla
varustetut yksilöt ovat polvi polvelta säilyneet, koska jokainen
toisinto on ollut hyödyllinen ja jatkanut sukuaan, kunnes vihdoin
luonnollisen valinnan kartuttavasta vaikutuksesta on syntynyt
täydellinen n.k. siipiorava.
Tarkastakaamme nyt Galeopithacus-eläintä eli n.k. lentävää lemuria,
joka ennen luettiin lepakkoihin, mutta jota nykyään pidetään
hyönteissyöjiin kuuluvana. Tavattoman leveä sivukalvo ulottuu
leukapielistä häntään ja liittyy raajoihin ynnä näiden pitentyneihin
sormiin. Tämä sivukalvo on varustettu pingotusjänteellä. Vaikkeivät
mitkään asteittaiset välimuodot, jotka olisivat soveltautuneet
ilmassa liitämiseen, nykyään yhdistäkään Galeopithacus'ta muihin
hyönteissyöjiin, ei kuitenkaan ole ensinkään vaikeata olettaa, että
aikaisemmin on ollut olemassa tällaisia välimuotoja ja että jokainen
niistä oli kehittynyt samalla tavalla kuin äsken mainitut, ei täysin
liitelykykyiset oravat, s.o. siten että jokainen rakenteen-aste on
ollut omistajalleen hyödyllinen. Minkään voittamattoman vaikeuden en
saata huomata vastustavan sitäkään otaksumaa, että kalvon yhdistämät
sormet ja kyynärvarret ovat voineet suuresti pitentyä luonnollisen
valinnan vaikutuksesta; ja juuri tämä seikka on muuttanut eläimen
lepakoksi, mikäli pidämme silmällä lentoelimiä. Muutamilla lepakoilla,
joiden siipikalvo ulottuu olkapäästä häntään ja liittyy takaraajoihin,
näemme kenties jälkiä liitelyneuvoista, jotka alkuaan pikemmin
soveltuivat ilmassa liukumiseen kuin lentämiseen.
Lintujemme joukossa on toistakymmentä lentoon kykenemätöntä sukua. Jos
nämä olisivat hävinneet sukupuuttoon, niin kukapa rohkenisi olettaa,
että joskus olisi ollut olemassa lintuja, jotka käyttivät siipiänsä
ainoastaan räpistelemiseen, kuten paksupää sorsa (Micropterus Eytonis),
evien tavoin vedessä ja eturaajoina maalla, kuten pingvini, purjeina
kuten strutsi, tai jotka eivät käyttäneet niitä mihinkään tarkotukseen,
kuten Apteryx? Ja kumminkin kaikkien näiden lintujen rakenne on niille
hyödyllinen niissä olosuhteissa, joissa ne elävät, koska jokaisen
niistä on taisteltava elämästänsä; mutta silti ei sen tarvitse olla
mahdollisimman paras kaikissa mahdollisissa olosuhteissa. Älköön tästä
kumminkaan tehtäkö sitä johtopäätöstä, että mainittujen lintujen
siipienrakenne -- joka kenties on tuloksena käytön puutteesta --
osottaisi niitä kehitysasteita, joiden kautta linnut ovat saavuttaneet
täydellisen lentotaidon; ne osottavat vaan, kuinka monenlaiset
siirtymä-asteet ovat ainakin mahdollisia.
Katsoen siihen, että eräiden vedessä-hengittävien luokkien, kuten
äyriäisten ja nilviäisten, jotkut jäsenet ovat soveltautuneet
maa-elämään, että on olemassa mitä monimuotoisimpia lentäviä lintuja,
imettäväisiä ja hyönteisiä, ja että muinoin on ollut lentäviä
matelijoita, voi ajatella sellaista mahdollisuutta, että lentokalat,
jotka nykyään liitävät pitkiä matkoja ilmassa, hitaasti kohoten
ylöspäin ja tehden kaarroksia räpyttelevien eviensä avulla, olisivat
voineet kehittyä täydellisillä siivillä varustetuiksi eläimiksi. Jos
näin olisi tapahtunut, niin kukapa voisi kuvitella, että ne muinoin
aikaisimmalla siirtymä-asteellaan olivat avoimen valtameren asukkaita,
jotka käyttivät alulla olevia lentoelimiänsä yksinomaan pelastuakseen
muiden kalojen saaliiksi joutumasta?
Nähdessämme rakennelman, joka on kehittynyt sellaiseksi, että se
erittäin täydellisesti täyttää jonkin erikoisen tarkotuksen, kuten
linnun siipi, meidän tulee muistaa että eläimet, jotka ovat edustaneet
varhaisinta siirtymä-astetta, harvoin ovat voineet säilyä nykypäiviin
asti, koska niiden on täytynyt väistyä seuraajiensa tieltä, jotka ovat
luonnollisen valinnan vaikutuksesta asteittaisesti kehittyneet. Lisäksi
voimme päättää, että siirtymä-asteet, jotka yhdistävät toisiinsa hyvin
erilaisiin elintapoihin sovellettuja rakennelmia, varhaisimmalla
kehityskaudella harvoin ovat olleet runsaslukuisia ja esiintyneet
monina alamuotoina. Niinpä ei ole todennäköistä -- palataksemme
äskeiseen lentokala-esimerkkiimme -- että todella lentokykyisistä
kaloista olisi kehittynyt useita alamuotoja, jotka olisivat
soveltautuneet pyydystämään monenlaista eri saalista monin eri tavoin
sekä maalla että vedessä, ennenkuin niiden lentoelimet olisivat
saavuttaneet erittäin korkean täydellisyyden asteen, suoden niille
elämän taistelussa ratkaisevan etevämmyyden muiden eläinten rinnalla.
Koska siis siirtymä-asteella olevien lajien lukumäärä on ollut
vähäisempi kuin sellaisten lajien, joilla on ollut täysin kehittynyt
rakenne, on vähemmän toiveita niiden löytämisestä kivettyminä.
Tahdon tässä antaa pari esimerkkiä saman lajin yksilöiden
moninaistuneista ja muuttuneista elintavoista. Kummassakin tapauksessa
luonnollinen valinta helposti muodostaa eläimen rakenteen sen
muuttuneiden elintapojen mukaiseksi tai sovelluttaa eläimen pelkästään
yhteen ainoaan sen eri elintavoista. On kyllä vaikeata ratkaista -- ja
meille se onkin tässä yhdentekevää --, muuttuvatko yleensä
elintavat ensin ja rakenne niiden mukaan, vai johtavatko lievät
rakenteenmuutokset muuttuneisiin elintapoihin; todennäköisesti kumpikin
muutos usein tapahtuu miltei samanaikaisesti. Mitä muuttuneisiin
elintapoihin tulee, tarvitsee ainoastaan viitata moniin Ison-Britannian
hyönteisiin, jotka nykyään elävät ulkomaisista kasveista tai yksinomaan
keinotekoisesta ravinnosta. Moninaistuneista elintavoista voisi antaa
lukemattomia esimerkkejä. Etelä-Amerikassa olen usein tarkastanut
erästä paarmalintua (Saurophagus sulphuratus), joka milloin tornihaukan
tavoin pysytteleikse yhdessä kohti ilmassa ja sitten siirtyy
leijailemaan toisaalle, milloin taas seisoo hievahtamatta veden
partaalla äkkiä syöksyäkseen veteen niinkuin kuningaskalastajalintu
kalan niskaan. Englannissa näemme pakastiaisen (Parus major)
kiipeilevän oksilla miltei puukiipijän tavalla; toisinaan se tappaa
pikkulintuja niinkuin lepinkäinen, nokkimalla niitä päähän ja monta
kertaa olen nähnyt sen nokallaan takovan marjakuusen siemeniä oksalla,
särkien niitä kuten pähkinähakkeli. Pohjois-Amerikassa näki Hearne
mustan karhun melkein valaan tavalla tuntikausia uiskentelevan vedessä
suu auki ja sieppaavan hyönteisiä vedestä.
Kun toisinaan näemme yksilöiden noudattavan elintapoja, jotka eroavat
lajille ja muille sukulaislajeille ominaisista elintavoista,
saattaisimme odottaa tällaisista yksilöistä joskus voivan syntyä uusia
lajeja, joilla olisi poikkeavat elintavat ja joiden rakenne joko
lievästi tai huomattavasti eroaisi yhteisestä tyypistä. Tällaisia
tapauksia todella näemmekin luonnossa. Voiko olla mitään sattuvampaa
esimerkkiä mukautumisesta kuin tikka, joka kiipeilee puissa ja sieppaa
hyönteisiä puunkuoren halkeamista? Ja kumminkin on Pohjois-Amerikassa
tikkoja, jotka suureksi osaksi elävät hedelmistä, ja toisia,
pitkäsiipisiä tikkoja, jotka sieppaavat hyönteisiä ilmasta. La Platan
tasangoilla, jossa tuskin kasvaa ainoatakaan puuta, on tikkalaji
(Colaptes campestris), jolla on kaksi varvasta edessä ja kaksi takana,
pitkä teräväkärkinen kieli, suippopäiset pyrstösulat, jotka ovat
tarpeeksi jäykät kannattamaan lintua pystysuorassa asennossa puun
kyljessä, mutta eivät niin jäykät kuin tyypillisillä tikoilla, sekä
suora, vahva nokka. Nokkakaan ei tosin ole yhtä suora ja vahva kuin
tyypillisten tikkojen, mutta kumminkin kylliksi vahva tunkeutuakseen
puuhun. Tämä Colaptes on siis kaikilta oleellisilta rakenteenosiltaan
tikka. Sellaiset vähäpätöisetkin ominaisuudet kuin väritys, äänen käheä
sointu ja aaltomainen lento ilmaisevat selvästi sen heimolaisuuden
tavallisen tikkamme kanssa. Ja kumminkin voin sekä omien huomioitteni
että huolellisen Azaran tekemien havaintojen nojalla vakuuttaa, ettei
tämä lintu monilla laajoilla alueilla ollenkaan kiipeile puissa ja että
se laatii pesänsä rantatörmien koloihin. Muutamilla muilla alueilla
tämä sama tikka sitävastoin, mikäli Hudson kertoo, asustaa puissa ja
hakkaa pesäkolonsa puunrunkoon. Toisena esimerkkinä tikan suvun
muuttuneista elintavoista mainittakoon, että De Saussure kertoo erään
mexikolaisen Colaptes-lajin hakkaavan reikiä terveeseen puuhun,
säilyttääkseen niissä terhovarastojansa.
Myrskylinnut oleskelevat enemmän ilmassa ja ovat enemmän valtameren
lintuja kuin mitkään muut linnut; kuitenkin saattaisi kuka tahansa
erehdyksessä luulla erästä Tulimaan suojaisilla salmilla elävää lajia
(Puffinuria berardi) joksikin ruokki- tai uikkulajiksi sen yleisten
elintapojen, hämmästyttävän sukellustaidon ja uima- ja lentotavan
vuoksi, kun se säikäytettäessä turvautuu siipiinsä. Tästä huolimatta se
on oleellisesti myrskylintu, mutta monet sen elimistön osat ovat
perinpohjin muuttuneet uusien elintapojen mukaisiksi, jota vastoin La
Platan tikkalajin rakenne on vain lievästi muuttunut. Koskikaran
kuollutta ruumista tarkastaessa ei tarkkasilmäisinkään havaintojen
tekijä voisi sen rakenteesta aavistaa sen vedenalaisia elintapoja, ja
kuitenkin tämä rastaiden heimoon kuuluva lintu hankkii ruokansa
sukeltamalla, käyttäen siipiänsä veden alla ja tarttuen varpaillaan
kiinni kiviin. Laajan Hymenoptera (ampiais-) lahkon kaikki jäsenet
elävät maalla paitsi Proctotrupes-suku, jossa Sir John Lubbock on
huomannut vesieläimen tapoja; se oleskelee usein vedessä sukellellen ja
käyttäen sukeltaessaan siipiään eikä jalkojaan ja viipyy jopa neljäkin
tuntia veden alla. Kuitenkaan ei sen rakenteessa esiinny mitään sen
epäsäännöllisten elintapojen mukaista muutosta.
Ken uskoo, että jokainen olento on luotu semmoiseksi, millaisena sen
nyt näemme, sen on täytynyt tuntea hämmästystä toisinaan kohdatessaan
eläimen, jonka rakenne ja elintavat eivät ole sopusoinnussa. Mikäpä
olisi sen ilmeisempää, kuin että sorsien ja hanhien räpyläjalat ovat
muodostuneet uimista varten? Ja kumminkin on olemassa räpyläjalkaisia
ylämaan-hanhia, jotka harvoin laskeutuvat veteen. Eikä kukaan muu kuin
Audubon ole nähnyt fregattilinnun, -- jonka kaikki neljä varvasta ovat
räpylälliset -- laskeutuvan valtameren pinnalle. Toisaalta ovat uikut
ja nokikanat täydellisiä vesilintuja, vaikka niillä räpyläin asemasta
on ainoastaan nahkaliuskat varvasten reunoissa. Mikä näyttää
selvemmältä, kuin että kahlaajien pitkät, räpylättömät varpaat ovat
muodostuneet kävelemistä varten soilla ja veden pinnalla kelluvilla
lehdillä? Mutta tähän lahkoon kuuluvat myöskin liejukana ja ruisrääkkä,
joista edellinen oleskelee miltei yhtä paljon vedessä kuin nokikana ja
jälkimäinen miltei yhtä paljon kuivalla maalla kuin viiriäinen tai
peltopyy. Tällaisissa tapauksissa -- useita muitakin voisi mainita --
ovat elintavat muuttuneet rakenteen muuttumatta niiden mukana. Ylämaan
hanhen räpyläjalkojen voi sanoa funktioltaan, mutta ei rakenteeltaan
muuttuneen aivan rudimentariksiksi. Fregattilinnun räpylät taas, jotka
yhdistävät ainoastaan varpaiden tyviä, osottavat rakenteen alkaneen
muuttua.
Ken uskoo, että kaikki lukemattomat lajit ovat erikoisten luomistöiden
tuloksia, sanonee kenties, että sellaisissa tapauksissa kuin
äskenmainituissa Luoja on nähnyt hyväksi antaa toista rakennetta olevan
olennon astua toisenrakenteisen olennon paikalle; mutta tämä on
mielestäni ainoastaan saman tosiasian ilmaisemista juhlallisemmin
sanoin. Ken uskoo olemassa-olon taistelun ja luonnollisen valinnan
lain, sen täytyy myöntää jokaisen elollisen olennon pyrkivän yhäti
lisääntymään lukumäärältään, ja jos olento hiukankin muuntelee
elintavoiltaan tai rakenteeltaan, siten saavuttaen jonkin etevämmyyden
jonkin muun saman seudun asukkaan rinnalla, anastavan tämän asukkaan
sijan, olkoon tämä sija kuinka erilainen tahansa kuin olennon entinen
asuinpaikka. Ken tämän uskoo, häntä ei hämmästytä se, että on
räpyläjalkaisia hanhia, jotka elävät kuivalla maalla ja räpyläjalkaisia
fregattilintuja, jotka harvoin laskeutuvat veteen; että on
pitkävarpaisia ruisrääkkiä, jotka asustavat vainioilla, sen sijaan että
eläisivät soilla; että tikkoja elää sellaisissa seuduissa, missä tuskin
kasvaa ainoatakaan puuta, ja että on olemassa sukeltavia rastaita ja
ampiaisia sekä myrskylintuja, joilla on ruokin elintavat.