Luullakseni luonnontutkijat ovat valmiit myöntämään, minun
tarvitsematta puuttua yksityisseikkoihin, että toisarvoiset
sukupuoliominaisuudet ovat erittäin muuntelevaisia. Myönnettänee myös,
että samaan ryhmään kuuluvat lajit eroavat toisistaan toisarvoisilta
sukupuoliominaisuuksiltaan enemmän kuin muilta elimistön-osiltaan:
verrattakoon esim. niiden eroavaisuuksien suuruutta, joita tapaamme
kanalintujemme uroksissa, joissa toisarvoiset sukupuoliominaisuudet
ovat voimakkaasti kehittyneet, naaraissa havaittavien eroavaisuuksien
suuruuteen. Näiden ominaisuuksien muuntelevaisuuden alkusyystä emme ole
selvillä; voimme kumminkin käsittää, miksi ne eivät ole vakaantuneet ja
yhdenmukaistuneet niinkuin muut ominaisuudet, ne kun ovat kehittyneet
sukupuolivalinnan vaikutuksesta, joka ei ole yhtä ankara kuin
luonnollinen valinta, koska se ei tuota kuolemaa vähemmän suotuisilla
ominaisuuksilla varustetuille uroksille, vaan ainoastaan aikaansaa sen,
että ne jättävät vähemmän jälkeläisiä. Mutta olkoonpa toisarvoisten
sukupuoliominaisuuksien muuntelevaisuuden syy mikä tahansa, joka
tapauksessa ne, ollen erittäin muuntelevaisia, tarjoavat laajan
vaikutusalan sukupuolivalinnalle, joka siten voi tehdä saman ryhmän
lajit enemmän toisistaan eroaviksi näiltä ominaisuuksiltaan kuin muissa
suhteissa.
On merkillepantava seikka, että saman lajin eri sukupuolissa tavattavat
toisarvoiset eroavaisuudet yleensä esiintyvät juuri niissä
elimistönosissa, joiden puolesta saman suvun eri lajit eroavat
toisistaan. Mainitsen tämän seikan valaisemiseksi kaksi esimerkkiä,
jotka sattuvat olemaan ensimäisinä luettelossani; ja koska
eroavaisuudet näissä tapauksissa ovat hyvin omituisia laadultaan, voi
suhde tuskin olla satunnainen. Laajoilla kovakuoriaisryhmillä on
yhteisenä ominaisuutena sama lukumäärä nilkkaniveliä, mutta nivelten
lukumäärä vaihtelee, kuten Westwood on huomauttanut, Engidae-heimossa;
niiden lukumäärä vaihtelee tässä heimossa myöskin saman lajin eri
sukupuolilla. Hieta-ampiaisella taas on siipisuoniverkon muodostus mitä
tärkein tunnusmerkki, koska se on samanlainen suurilla ryhmillä;
muutamissa suvuissa on kumminkin tämän verkon muodostus eri lajeilla
erilainen, niinkuin myöskin saman lajin eri sukupuolilla. Sir John
Lubbock on äskettäin huomauttanut, että useat pikkuäyriäiset tarjoavat
oivallisia esimerkkejä samasta säännöstä. "Pontella suvussa esim.
ilmenevät sukupuoliominaisuudet etupäässä etumaisissa tuntosarvissa ja
viidennessä jalkaparissa; myöskin lajieroavaisuudet ilmenevät etupäässä
näissä elimissä". Tämä suhde on minun kannaltani aivan selvä: Minä
uskon kaikkien saman suvun lajien yhtä varmasti polveutuvan samoista
esivanhemmista kuin jokaisen lajin molempien sukupuolten. Jos siis
jokin esivanhempien tai näiden läheisempien jälkeläisten rakenteen-osa
-- olkoonpa tuo osa mikä tahansa -- tulee muuntelevaiseksi, on hyvin
todennäköistä, että luonnollinen tai sukupuolivalinta käyttää hyväkseen
tuon osan muuntelevaisuutta, sovelluttaakseen eri lajit näiden eri
asemiin luonnon taloudessa sekä myöskin sovittaakseen saman lajin eri
sukupuolet toistensa mukaan tai tehdäkseen urokset kykeneviksi
taistelemaan muiden urosten kanssa naarasten omistamisesta.
Lopuksi teen siis sen johtopäätöksen, että kaikki edellisessä esitetyt
seikat -- lajinomaisten eli lajeja toisistaan erottavien ominaisuuksien
suurempi muuntelevaisuus kuin sukuominaisuuksien, jotka ovat kaikille
lajeille yhteisiä; se seikka, että elimistön osa, joka jollakin lajilla
on kehittynyt muihin samansukuisiin lajeihin verraten omituisesti, on
usein erittäin muuntelevainen ja että osa, joka on yhteinen
kokonaiselle lajiryhmälle, olkoonpa kuinka omituisesti kehittynyt
tahansa, muuntelee vähän; että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat
hyvin muuntelevaisia ja eroavat suuresti läheisillä sukulaislajeilla;
ja että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ja yleiset lajieroavaisuudet
tavallisesti esiintyvät samoissa elimistönosissa -- ovat läheisessä
yhteydessä toistensa kanssa. Kaikki nämä seikat aiheutuvat etupäässä
siitä, että samaan ryhmään kuuluvat lajit polveutuvat yhteisistä
esivanhemmista, joilta ne ovat perineet paljon yhteistä, -- että
sellaiset osat, jotka äskettäin ovat suuresti muunnelleet,
todennäköisesti muuntelevat yhä edeskinpäin enemmän kuin sellaiset
osat, jotka kauan ovat periytyneet muuttumattomina, -- että
luonnollinen valinta on sitä perinpohjaisemmin, kuta pitempi kulunut
aika on ollut, saanut voiton taantumis- (reversioni-) taipumuksesta ja
taipumuksesta jatkuvaan muuntelevaisuuteen, että sukupuolivalinta on
vähemmän ankara kuin luonnollinen valinta, -- ja että luonnollinen
valinta ja sukupuolivalinta ovat kehittäneet samoissa elimistönosissa
ilmenneitä muunteluja, sovelluttaen ne toisarvoisiin sukupuoli- tai
muihin yleisiin tarkotuksiin.
ERI LAJIT OSOTTAVAT SAMANLAISIA MUUNTELUJA, NIIN ETTÄ JONKIN LAJIN
MUUNNOS OMAKSUU JOLLEKIN SUKULAISLAJILLE KUULUVAN OMINAISUUDEN TAI
PALAUTUU JOIDENKIN AIKAISEMPIEN ESIVANHEMPAINSA OMINAISUUKSIIN.
Tämän seikan käsitämme paraiten tarkastamalla kotieläinrotujamme. Aivan
erilaiset kyyhkysrodut osottavat toisistaan etäällä olevissa seuduissa
alamuunnoksia, joilla on vastasuuntaiset höyhenet päälaella ja joiden
jalat ovat höyhenpeitteiset -- ominaisuuksia, joita kantalajilla,
kalliokyyhkysellä, ei ole. Nämä ovat muunteluja, jotka ovat yhteisiä
kahdelle tai useammalle rodulle. Kupukyyhkysellä usein tavattavia
neljää- jopa kuuttatoistakin pyrstösulkaa voidaan pitää toisen rodun,
riikinkukkokyyhkysen, säännöllistä rakennetta vastaavana muunteluna.
Kukaan ei tahtone kieltää kaikkien tällaisten samankaltaisten
muuntelujen syynä olevan sen, että eri kyyhkysrodut ovat perineet
yhteisiltä esivanhemmiltaan saman ruumiinrakenteen ja taipumuksen
muuntelemaan, milloin samanlaiset tuntemattomat syyt siihen
vaikuttavat. Kasvikunnassa näemme analogisen muuntelutapauksen
ruotsalaisen turnipsin ja Ruta bagan laajenneessa varressa, eli kuten
tavallisesti sanotaan, juuressa -- kasveissa, joita useat
kasvientutkijat pitävät viljelyksen tuottamina muunnoksina samasta
kantamuodosta. Jollei asianlaita kumminkaan olisi tällainen, on meillä
tässä eräs analoginen muuntelutapaus kahdesta n.k. eri lajista, ja
näihin voidaan lisäksi lukea kolmaskin laji, nim. tavallinen nauris.
Vallitsevan mielipiteen mukaan, että jokainen laji on erikseen luotu,
täytyisi meidän otaksua, ettei todellisena syynä tähän kolmen kasvin
laajenneissa varsissa ilmenevään yhtäläisyyteen ole alkuperän yhteisyys
ja siitä johtunut taipumus muuntelemaan samalla tavalla, vaan kolme eri
luomistointa, jotka ovat toisilleen läheistä sukua. Useita tällaisia
analogisen muuntelun tapauksia on Naudin havainnut laajassa kurpitsan
heimossa ja useat tiedemiehet ovat havainnneet niitä viljalajeissamme.
Samanlaisia tapauksia, joita esiintyy luonnollisten elinehtojen
alaisina elävissä hyönteisissä, on Walsh äskettäin erittäin etevästi
selvitellyt, sovittaen ne lakiinsa yhdenmukaisesta muuntelevaisuudesta.
Toisenlaisen tapauksen tarjoovat meille sitävastoin kyyhkyset, joiden
kaikissa roduissa toisinaan esiintyy hallavansinisiä lintuja, joilla on
kaksi mustaa poikkijuovaa siivissä, valkoinen yläperä ja poikkijuova
pyrstönpäässä, laidimmaisten pyrstösulkien ollessa juurestaan
valkoreunaiset. Koska kaikki nämä tunnusmerkit ovat ominaisia
kantalajille, kalliokyyhkyselle, ei kukaan voine epäillä, että tässä on
kysymyksessä palautumistapaus eikä mikään eri roduista syntynyt uusi,
mutta samankaltainen muunnos. Voimme luullakseni huoletta tehdä tämän
johtopäätöksen, koska olemme nähneet näillä värimerkeillä ilmeisesti
olevan taipumuksena ilmaantua kahden eriävän ja erivärisen rodun
risteytyksestä syntyneissä jälkeläisissä; eikä tässä tapauksessa
ulkonaisissa elinehdoissa ole mitään muuta, mikä aiheuttaisi
hallavansinisen värin uudelleen-ilmenemisen muine värimerkkeineen kuin
risteyksen vaikutus perinnöllisyyden lakeihin.
On epäilemättä hyvin ihmeellistä, että ominaisuudet saattavat uudelleen
ilmaantua, oltuaan kadoksissa monien, luultavasti satojen sukupolvien
ajan. Mutta silloinkin kun jokin rotu on vain kerran risteytynyt jonkun
muun rodun kanssa, osottavat jälkeläiset useissa sukupolvissa silloin
tällöin ilmenevää taipumusta palautumaan vieraan rodun ominaisuuksiin
-- sanotaanpa aina kahdenteentoista, jopa kahdenteenkymmenenteen
polveen saakka. Kahdentoista sukupolven kuluttua on jälkeläisissä
ensimäisen esi-isän verestä jäljellä ainoastaan 1/2048, käyttääkseni
tavanmukaista laskutapaa; ja kumminkin uskotaan yleisesti, että tämä
vähäinen vieraan veren jäännös säilyttää palautumistaipumuksen. Kun
rotu ei ole risteytynyt, mutta molemmat vanhemmat ovat kadottaneet
jonkun esivanhemmilla olleen ominaisuuden, saattaa, kuten mainittu,
taipumus kadonneen ominaisuuden uudelleen-ilmenemiseen siirtyä miltei
kuinka moniin sukupolviin tahansa, huolimatta kaikesta päinvastaisesta,
mitä näemme. Kun rodusta kadonnut ominaisuus uudelleen ilmenee hyvin
monien sukupolvien perästä, on todenmukaisin olettamus se, että
kysymyksenalainen ominaisuus on salassa piillen säilynyt sukupolvesta
sukupolveen, kunnes se vihdoin on tuntemattomien suotuisien
olosuhteiden johdosta päässyt kehittymään, eikä suinkaan se, että
yksilö äkkiä palautuu satojen sukupolvien takaisen esivanhempansa
muotoon. On luultavaa, että esim. partakyyhkysen rodussa, jossa hyvin
harvoin esiintyy siniharmaita lintuja, jokaisessa sukupolvessa piilee
salainen taipumus siniharmaan höyhenpuvun luomiseen. Tällaisen
taipumuksen siirtymisessä monen moniin sukupolviin ei ole sen suurempaa
abstraktista epätodenmukaisuutta kuin siinäkään, että aivan hyödyttömät
tai surkastuneet elimet täten menevät perintönä. Ja onhan sitäpaitsi
surkastuneen elimen ilmaantumis-_taipumuskin_ toisinaan perinnöllinen.
Koska kaikkien saman suvun lajien oletetaan polveutuvan yhteisestä
kantamuodosta, saattaisi odottaa niiden toisinaan muuntelevan samalla
tavoin, niin että kahden tai useamman lajin muunnokset muistuttaisivat
toisiaan, tai että toisen lajin muunnos muutamilta ominaisuuksiltaan
muistuttaisi toista lajia, joka meidän kannaltamme katsoen on sekin
ainoastaan selväpiirteinen ja pysyväinen muunnos. Mutta ominaisuudet,
jotka ovat yksinomaan samanlaatuisen muuntelun synnyttämiä, lienevät
kumminkin laadultaan vähäarvoisia, sillä kaikkien funktiollisesti
tärkeiden ominaisuuksien säilymisen ratkaisee luonnollinen valinta
lajien erilaisten elämäntapojen mukaisesti. Myöskin saattaisi arvella
saman suvun lajien toisinaan osottavan palautumista kauvan sitten
kadonneihin ominaisuuksiin. Mutta koska emme tunne minkään
luonnontilassa elävän ryhmän yhteistä kantamuotoa, emme voi tehdä
mitään eroa esivanhempien muotoon palautumisesta ja analogisesta
muuntelusta riippuvien ominaisuuksien välillä. Ellemme esim. tietäisi,
ettei kotikyyhkysten kantamuoto, kalliokyyhkynen, ollut höyhenjalkainen
tai ettei sillä ollut vastasuuntaisia höyheniä päälaella, emme voisi
sanoa, johtuvatko tällaiset kotiroduissamme havaittavat ominaisuudet
alkumuotoon palautumisesta vaiko samankaltaisesta muuntelusta; mutta
siniharmaan värin voisimme päättää palautumistapaukseksi niiden
kirjailujen lukuisuudesta, jotka ovat vuorosuhteellisessa yhteydessä
tähän väriin ja jotka todennäköisesti eivät kaikki esiintyisi samalla
haavaa, jos ne olisivat pelkän muuntelun aiheuttamia. Etenkin
tietäisimme tämän siitä, että sininen väri ja nuo eri kirjailut niin
usein esiintyvät, kun erivärisiä lintuja on risteytetty toistensa
kanssa. Vaikka siis luonnontilassa eläviin lajeihin nähden yleensä
täytyykin jäädä epätietoisuuteen siitä, missä tapauksessa on kysymys
palautumisesta aikaisempiin ominaisuuksiin ja missä ainoastaan
samankaltaisista muunteluista, täytyy meidän kuitenkin teoriamme mukaan
olettaa, että lajin muuntelevat jälkeläiset joskus omaksuvat
ominaisuuksia, joita jo ennestään on muilla saman ryhmän jäsenillä. Ja
näin onkin epäilemättä todellisuudessa laita.
Muuntelevien lajien toisistaan erottamisen vaikeus johtuu suuressa
määrin siitä, että muunnokset ikäänkuin jäljittelevät muita saman suvun
lajeja. Voisi laatia melko pitkän luettelon sellaisista muodoista,
jotka ovat kahden muun muodon välimuotoja, jotka nekin vain epäröiden
voidaan lukea lajien joukkoon; ja tämä osottaa -- jollei kaikkia näitä
läheisiä sukulaismuotoja pidetä erikseen luotuina lajeina -- että ne
ovat muunnellessaan omaksuneet muutamia toistensa ominaisuuksia.
Parhaan todistuksen samankaltaisista muunnoksista tarjoovat kumminkin
sellaiset osat tai elimet, jotka yleensä ovat luonteeltaan pysyväisiä,
mutta jotka toisinaan muuntelevat siten, että jonkun verran
muistuttavat jonkun sukulaislajin vastaavaa osaa tai elintä. Olen
kerännyt pitkän luettelon sellaisia tapauksia, mutta ikävä kyllä en voi
tässä, yhtä vähän kuin ennenkään, niitä esiintuoda. En voi muuta kuin
toistaa, että sellaisia tapauksia varmasti on ja että ne minusta
näyttävät olevan hyvin merkillepantavia.
Tahdon kuitenkin mainita erään omituisen ja monimutkaisen tapauksen,
joka tosin ei koske mitään tärkeätä ominaisuutta, mutta joka on
huomattavissa useissa samaan sukuun kuuluvissa lajeissa, sekä
kesytetyissä että osaksi myöskin luonnontilassa elävissä. Tämä tapaus,
joka miltei varmasti on palautumistapaus, on seuraava: Aasilla on
toisinaan jaloissaan hyvin selviä poikittaisia juovia, samantapaisia
kuin sebralla; on väitetty näiden olevan selvimmät varsoilla, ja mikäli
olen asiaa tiedustellut näyttää väite pitävän paikkansa. Lavoilla oleva
juova on usein kaksinkertainen ja pituudeltaan sekä ulkopiirteiltään
hyvin vaihteleva. Erään valkoisen aasin, -- ei kuitenkaan albinon, --
kerrotaan olleen vailla pitkin selkää kulkevaa juovaa ja juovia
lavoilla; tummanvärisillä aaseilla nämä juovat ovat toisinaan hyvin
epäselvät tai kokonaan hävinneet. Kerrotaan, että on nähty Pahasin
kulaani, jolla oli kaksinkertaiset lapajuovat. Mr. Blyth on nähnyt
erään hemionuksen, jolla oli hyvin selvät lapajuovat, vaikkei tällä
lajilla tavallisesti ole niitä ensinkään, ja eversti Poole on
ilmottanut minulle, että tämän lajin varsoilla on tavallisesti
juovikkaat jalat ja heikosti juovikkaat lavat. Kvaggalla, jonka koko
ruumis on juovikas kuten sebran, ei ole jaloissa mitään juovia;
kuitenkin on toht. Gray kuvannut erään kvaggan, jolla on kinterissä
hyvin selvät juovat sebran tapaan.
Mitä hevoseen tulee, olen Englannista kerännyt tapauksia, joissa mitä
erilaisimpiin rotuihin kuuluvilla ja kaikenvärisillä hevosilla on ollut
pitkin selkää kulkeva juova. Poikittaiset juovat eivät ole harvinaisia
ruskeiden ja harmaanruskeiden hevosten jaloissa, ja yhdessä tapauksessa
huomasin tällaiset juovat rautiaalla. Epäselvät lapajuovat nähdään
toisinaan ruskeilla hevosilla; yhdessä tapauksessa näin sellaiset
punaisenruskealla hevosella.
Poikani tutki huolellisesti ja piirusti minulle ruskean belgialaisen
kuormahevosen, jolla oli kaksinkertaiset juovat kummassakin lavassa
sekä jalkajuovat. Itse olen nähnyt ruskean devonshirelais-ponin ja
minulle on huolellisesti kuvailtu pieni walesilainen poni, joilla
kummallakin oli _kolme_ yhdensuuntaista juovaa molemmissa lavoissa.
Luoteis-Intiassa tavattavaan Kattyvar-rotuun kuuluvissa hevosissa on
juovikkaisuus niin tavallista, että juovattomia hevosia ei pidetä
puhdasrotuisina, mikäli eversti Poole, joka Intian hallituksen toimesta
tutki tätä hevosrotua, on minulle kertonut. Pitkin selkää kulkee aina
juova, jalat ovat tavallisesti juovikkaat, lavoissa on tavallisesti
milloin kaksinkertaiset, milloin kolminkertaiset juovat, ja sitäpaitsi
on pään sivuissa toisinaan juovia. Juovat ovat selvimmät varsoilla ja
häviävät toisinaan tyyten vanhoilta hevosilta. Eversti Poole on nähnyt
sekä harmaita että punaisenruskeita Kattyvar-rotuisia hevosia,
jotka varsoina olivat juovikkaita. W.W. Edwards'ilta saamieni
tiedonantojen nojalla pidän myöskin uskottavana, että englantilaisilla
juoksijahevosilla huomattava selkäjuova on selvempi varsoilla kuin
täysikasvuisilla hevosilla. Itse astutin hiljattain punaisenruskealla
englantilaisella juoksijahevosella samanvärisen tamman, (joka on
turkomani-oriin ja flamilaisen tamman jälkeläinen). Varsalla oli viikon
vanhana takaruumiissaan ja otsassaan lukuisia, hyvin kapeita,
sebrantapaisia juovia ja sen jalat olivat heikosti juovikkaat; kaikki
nämä juovat katosivat pian täydellisesti. Tämän enempää yksityiskohtiin
kajoamatta mainitsen ainoastaan, että olen pannut muistiin tapauksia,
joissa jalka- ja hartiajuovat esiintyvät, hyvin erilaisista
hevosroduista ja eri maista, Britanniasta aina Itä-Kiinaan ja Norjasta
pohjoisessa aina Itä-Intian saaristoon saakka etelässä. Kaikissa
maailman osissa näitä juovia tavataan kaikkein useammin ruskeilla ja
harmaanruskeilla hevosilla; sanaan "ruskea" sisältyy tietysti laaja
väriasteikko, mustallevivahtavasta ruskeasta alkaen miltei kermanväriin
saakka.
Tiedän kyllä, että eversti Hamilton Smith, joka on kirjottanut tästä
aiheesta, uskoo eri hevosrotujen polveutuvan eri kantalajeista, joista
yksi, ruskea laji, oli juovikas, ja arvelee kaikkien äsken kuvailtujen
ilmiöiden johtuvan aikaisemmasta risteytymisestä tummanruskean
kantalajin kanssa. Mutta tämän mielipiteen saattaa huoleti hyljätä,
koska on sangen epätodennäköistä, että raskas belgialainen
kuormahevonen, walesilainen poni, norjalainen hevonen, hintelä
Kattyvar-hevonen j.n.e., jotka asustavat aivan eri osissa maapalloa,
olisivat kaikki risteytyneet oletetun kantalajin kanssa.
Ottakaamme nyt puheeksi hevosen sukuun kuuluvien eri lajien
risteytymisen vaikutukset. Rollin vakuuttaa, että tavallisella
muulilla, hevosen ja aasin sekasikiöllä, on hyvin usein juovia
jaloissa; Gossen mukaan on muutamissa Yhdysvaltojen osissa yhdeksällä
muulilla kymmenestä juovikkaat jalat. Itse näin kerran muulin, jonka
jalat olivat niin juovikkaat, että jokainen olisi pitänyt sitä sebran
sekasikiönä, ja W.C. Martin on oivallisessa tutkielmassaan hevosesta
julkaissut kuvan samanlaisesta muulista. Olen nähnyt neljä väritettyä
piirrosta aasin ja sebran sekasikiöstä, jolla oli jaloissa paljon
selvemmät juovat kuin muualla ruumiissa, ja yhdellä niistä oli
kaksinkertaiset lapajuovat. Lordi Morton'in kuuluisalla kvagga-oriin ja
rautiaan tamman sekasikiöllä ja vieläpä eräällä myöhemmin siitetyllä
tämän saman tamman ja erään mustan arabialaisen oriin puhtaalla
jälkeläisellä oli jaloissa selvemmät poikkijuovat kuin puhtaalla
kvaggalla. Erittäin huomattavana tapauksena mainittakoon vihdoin eräs
aasin ja hemionuksen sekasikiö, jonka kuvan tohtori Gray on piirtänyt
(ja hän on minulle kertonut tuntevansa erään toisenkin samanlaisen
tapauksen); huolimatta siitä, että aasilla vain satunnaisesti on juovia
jaloissa ja ettei hemionuksella ole niitä milloinkaan, eipä edes
lapajuoviakaan, olivat tämän sekasikiön kaikki jalat juovikkaat ja
sillä oli lavoilla kolme lyhyttä juovaa, kuten Devonshiren ja Walesin
poneilla, vieläpä muutamia sebrantapaisia juovia molemmin puolin päätä.
Mitä tulee tähän viimemainittuun tapaukseen, olin niin vakuutettu
siitä, ettei ainoakaan värijuova riipu siitä, mitä tavallisesti
kutsutaan sattumaksi, että pelkästään noiden aasin ja hemoniuksen
sekasikiön päässä olevien juovien johdosta kysyin eversti Poolelta,
tavataanko sellaisia juovia milloinkaan yleensä tavattoman juovikkailla
Kattyvar-rotuisilla hevosilla, ja kysymykseeni sain, kuten olemme
nähneet, myöntävän vastauksen.
Mitä on nyt sanottava kaikkien näiden tosiasioiden johdosta? Me näemme
hevosen suvun eri lajien yksinkertaisen muuntumisen kautta tulevan
juovikkaiksi, joko jaloistaan kuten sebra tai lavoistaan kuten aasi.
Hevosessa näemme tämän taipumuksen esiintyvän voimakkaana ruskean värin
ohella -- väri, joka lähentelee suvun muiden lajien yleisväriä. Juovien
ilmenemisen mukana ei seuraa mitään muodonmuutosta tai muuta uutta
ominaisuutta. Voimakkaimpana näemme tämän taipumuksen juovikkaisuuteen
esiintyvän useiden mitä erilaisimpien lajien sekasikiöissä.
Muistelkaamme nyt tämän seikan yhteydessä eri kyyhkysrotuja: ne
polveutuvat kaikki yhdestä kyyhkyslajista (pari kolme alalajia eli
maantieteellistä rotua siihen luettuna), joka on väriltään sinertävä ja
jolla on eräitä poikkijuovia siivissään y.m. kirjailuja; ja kun jokin
rotu yksinkertaisen muuntelun kautta tulee sinertävän väriseksi,
ilmaantuvat nämä juovat ja kirjailut poikkeuksetta uudelleen, mutta
ilman mitään muuta muodon- tai ominaisuuksien muutosta. Vanhimpia ja
puhtaimpia erivärisiä rotuja keskenään risteytettäessä näemme, kuinka
sekasikiöissä esiintyy voimakkaana taipumus sinertävän värin ja
mainittujen juovien sekä kirjailujen uudelleen ilmaantumiseen. Olen
lausunut todennäköisimmän olettamuksen, minkä avulla hyvin vanhojen
luonteenominaisuuksien jälleen-ilmaantuminen on selitettävissä, olevan
sen, että poikasissa säilyy polvesta polveen taipumus ilmisaattamaan
aikoja sitten kadonnut ominaisuus ja että tämä taipumus toisinaan
tuntemattomista syistä pääsee voitolle. Juuri äsken näimme, kuinka
useilla hevosen suvun lajeilla tavattavat juovat ovat selvemmät tai
esiintyvät yleisemmin nuorilla kuin vanhoilla eläimillä. Jos nimitämme
kyyhkysrotuja -- joista muutamat ovat satoja vuosia pysyneet
muuttumatta -- lajeiksi, on niiden laita tässä suhteessa aivan sama
kuin hevosen sukuun kuuluvien lajien. Omasta puolestani uskallan
rohkeasti luoda katseeni taaksepäin monien tuhansien sukupolvien taa ja
kuvittelen mielessäni sebran tapaisesti juovikkaan, mutta kenties aivan
toisin rakennetun eläimen, joka on kesyn hevosemme, (polveutukoon tämä
sitten yhdestä tai useammasta villistä lajista), aasin, hemionuksen,
kvaggan ja sebran yhteinen kantamuoto.
Ne, jotka arvelevat, että kaikki hevosensukuiset lajit ovat erikseen
luodut, väittänevät kenties, että jokainen laji on luomisessa saanut
taipumuksen muuntelemaan, sekä luonnontilassa että kesytettynä
ollessaan, juuri tällä erikoisella tavalla, niin että se usein tulee
juovikkaaksi niinkuin suvun muutkin lajit; ja he väittänevät kenties,
että jokaiseen lajiin on luotu voimakas taipumus synnyttämään
sekasikiöitä, jotka juoviltaan muistuttavat muita samansukuisia lajeja
eivätkä omia vanhempiaan milloin laji on risteytynyt toisen etäisessä
maailmanseudussa elävän lajin kanssa. Tällaisen käsityksen hyväksyminen
olisi mielestäni todellisen (realisen) syyn hylkäämistä epätodellisen
tai ainakin tuntemattoman vuoksi. Se tekee Jumalan työt pelkäksi
ilveilyksi ja narripeliksi. Tahtoisin miltei yhtä kernaasti uskoa
entisajan tietämättömien kosmogonistien kanssa, että kivettyneissä
raakuissa ei ole milloinkaan ollut eloa, vaan että ne ovat luodut
kivestä siinä tarkotuksessa, että jäljittelisivät rannikolla eläviä
raakkueläimiä.