Kuten Is. Geoffroy St. Hilaire on huomauttanut näyttää sekä muunnoksiin
että lajeihin nähden olevan sääntönä, että milloin jokin osa tai elin
on monistuneena samassa yksilössä (kuten käärmeen nikamat tai
moniheteisten kukkien heteet), niin sen lukumäärä muuntelee, kun
sitävastoin saman osan tai elimen esiintyessä harvalukuisempana sen
lukumäärä on pysyväinen. Sama kirjailija on edelleen huomauttanut,
kuten jotkut kasvientutkijatkin, että monilukuisina esiintyvät osat
ovat erinomaisen taipuvaisia muuntelemaan myöskin sisäiseltä
rakenteeltaan. Ja koska "vegetatiivinen toistuminen", käyttääksemme
prof. Owen'in lausetapaa, on alhaisen organisationin merkki, pitävät
nämä huomautukset yhtä luonnontutkijain yleisen mielipiteen kanssa,
jonka mukaan alhaisella asteella olevat olennot ovat muuntelevaisempia
kuin korkeammalla asteella olevat. "Alhaisuuden" oletan tässä
merkitsevän sitä, että elimistön eri osat ovat ainoastaan vähäisessä
määrässä erilaistuneet eri tehtäviä suorittamaan. Voimme kenties
käsittää miksi silloin, kun saman elimistönosan on suoritettava eri
tehtäviä, tämä pysyy muuntelevaisena, s.o. miksi luonnollinen valinta
ei ole säilyttänyt tai hyljännyt jokaista pientä muodonpoikkeusta yhtä
huolellisesti kuin silloin, kun osan on palveltava jotakin erikoista
tarkotusta. Veitsi, jolla leikataan kaikenmoisia esineitä, voi olla
melkein minkä muotoinen tahansa, kun sitävastoin johonkin erikoiseen
tarkotukseen aiotun aseen täytyy olla jotakin erikoista muotoa. Älköön
milloinkaan unohdettako, että luonnollinen valinta voi työskennellä
yksinomaan itsekunkin olennon eduksi.
Surkastuneet osat ovat, kuten yleensä myönnetään, sangen alttiita
muunteluun. Palaamme myöhemmin tähän asiaan. Tahdon tässä vaan lisätä,
että niiden muuntelevaisuus näyttää johtuvan siitä, että ne ovat
hyödyttömiä ja ettei luonnollinen valinta sen vuoksi kykene estämään
niiden rakenteessa esiintyviä poikkeavaisuuksia.
ELIMISTÖNOSA, JOKA JOLLAKIN LAJILLA ON TAVATTOMAN VOIMAKKAASTI TAI
OMITUISESTI KEHITTYNYT VERRATTUNA SUKULAISLAJIEN VASTAAVAAN OSAAN,
PYRKII OLEMAAN ERITTÄIN MUUNTELEVAINEN.
Joku vuosi sitten luin hämmästyksellä erään Waterhousen tekemän,
yllämainittua asiaa koskevan huomautuksen. Myöskin prof. Owen näyttää
tulleen jotenkin samaan johtopäätökseen. On turhaa koettaa saada ketään
vakuutetuksi tämän väitteen oikeudesta, esittämättä samalla sen tueksi
runsaasti tosiasioita; näitä olenkin kerännyt, mutta minun ei ole
mahdollista esiintuoda niitä tässä. Voin ainoastaan lausua vakaumukseni
olevan sen, että mainittu sääntö on hyvin yleinen. Tosin tunnen
erinäisiä syitä, jotka voivat tässä kohden antaa aihetta erehdyksiin,
mutta toivon ottaneeni ne kylliksi huomioon. Huomattava on, ettei
sääntö suinkaan koske jokaista, vaikkapa kuinkakin omituisesti
kehittynyttä elimistönosaa, jollei tämä osa ole kehittynyt
tavallisuudesta poikkeavasti ainoastaan yhdessä tai muutamissa
harvoissa lajeissa, verrattuina useiden muiden läheissukuisten lajien
vastaavaan osaan. Niinpä lepakon siipi on mitä epänormalisin rakennelma
imettäväisten luokassa, mutta sääntö ei sovellu siihen, koska koko
lepakkojen ryhmällä on siivet; se soveltuisi siihen ainoastaan silloin,
jos muutamien lajien siivet olisivat kehittyneet eriskummallisella
tavalla verrattuina muiden saman suvun lajien siipiin. Sääntö on
erittäin soveltuva n.k. toisarvoisiin sukupuoliominaisuuksiin, milloin
nämä ovat kehittyneet tavallisuudesta poikkeavasti. Hunterin käyttämä
nimitys "toisarvoiset sukupuoliominaisuudet" tarkottaa ominaisuuksia,
jotka kuuluvat vain toiselle sukupuolelle, olematta suoranaisessa
yhteydessä siitostoimen kanssa. Sääntö koskee uroksia ja naaraita,
mutta kuitenkin harvemmin naaraita, koska näissä harvoin esiintyy
huomattavia toisarvoisia sukupuoliominaisuuksia. Se seikka, että sääntö
etenkin koskee toisarvoisia sukupuoliominaisuuksia, johtunee siitä,
että nämä ominaisuudet, olkootpa sitten kehittyneet tavallisuudesta
poikkeavasti tai eivät, yleensä ovat sangen muuntelevaisia -- seikka,
josta ei voine olla mitään epäilystä. Mutta ettei sääntömme rajotu
ainoastaan toisarvoisiin sukupuoliominaisuuksiin, käy selvästi ilmi
kaksineuvoisista siimajalkaisista; tutkiessani tätä lahkoa kiinnitin
erityistä huomiota yllämainittuun Waterhousen huomautukseen ja olen
aivan varma siitä, että sääntö miltei aina pitää paikkansa
siimajalkaisiin nähden. Jossakin vastaisessa teoksessa aion julkaista
täydellisen luettelon kaikista huomattavammista tapauksista. Mainitsen
tässä ainoastaan yhden tapauksen, koska se valaisee sääntöä laajimmalle
sovellettuna. Kiinni-istuvien siimajalkaisten (merirokkojen) sulkuläpät
ovat joka suhteessa hyvin tärkeitä rakennelmia, ja ne eroavat
toisistaan sangen vähän eri suvuissakin. Yhden suvun (Pyrgoma) eri
lajeissa nämä läpät osottavat kumminkin ihmeellisen suurta
erilaistumista. Tämän suvun eri lajien vastaavat läpät ovat toisinaan
aivan erilaisia muodoltaan, ja saman lajin yksilöissäkin on
muuntelevaisuus niin suuri, ettei ensinkään liiottele sanoessaan saman
lajin muunnosten eroavan toisistaan tässä suvussa enemmän näiltä
tärkeiltä elimiltään, kuin muihin eri sukuihin kuuluvat lajit eroavat
toisistaan.
Koska samaan lajiin kuuluvat ja samassa maassa elävät lintuyksilöt
muuntelevat sangen vähän, olen etenkin pitänyt silmällä näitä, ja
sääntö näyttää hyvin pitävät paikkansa tähän luokkaan nähden. Sen
soveltumisesta kasveihin en ole voinut päästä selville, ja tämä olisi
saanut uskoni säännön paikkansapitäväisyyten pahasti horjumaan,
ellei kasvien suuri muuntelevaisuus tekisi niiden suhteellisten
muuntelevaisuus-asteiden toisiinsa vertaamista erityisen vaikeaksi.
Kun jossakin lajissa näemme jonkun osan tai elimen kehittyneen
huomattavan voimakkaasti tai omituisella tavalla, otaksumme kernaasti,
että se on tälle lajille erittäin tärkeä. Siitä huolimatta se tässä
tapauksessa on erinomaisen taipuvainen muuntelemaan. Miksi on näin
laita? Siltä kannalta lähtien, että jokainen laji on erikseen luotu
kaikkine osineen, sellaisina kuin ne nyt näemme, en voi keksiä tähän
mitään selitystä. Mutta lähtiessämme siitä mielipiteestä, että
lajiryhmät polveutuvat joistakin muista lajeista ja ovat luonnollisen
valinnan vaikutuksesta muuttuneet, selvenee asia luullakseni jonkun
verran. Sallittakoon minun ensin tehdä muutamia alustavia huomautuksia.
Jos kotieläintemme siitosvalinnassa jokin elimistön osa tai koko eläin
siten laiminlyödään, ettei siihen soviteta mitään valintaa, niin tämä
osa (esim. harja Dorkingin kanoilla) tai koko rotu menettää
yhdenmukaisen luonteensa, ja rodun saattaa silloin sanoa huonontuvan
eli degeneroituvan. Surkastuneissa sekä sellaisissa elimissä, jotka
ovat ainoastaan vähän erikoistuneet johonkin erikoiseen tarkotukseen,
kenties myöskin polymorfisissä ryhmissä havaitsemme miltei samanlaisen
tapauksen, sillä näihin luonnollinen valinta joko ei ole vaikuttanut
tai ei ole päässyt vaikuttamaan täydellä voimallaan, joten elimistö on
jäänyt epävakaiselle kannalle. Tärkeintä on meille kuitenkin tässä
kohden se, että ne kotieläintemme ruumiinosat, jotka nykyään jatkuvan
valinnan vaikutuksesta nopeasti muuttuvat, ovat myöskin erinomaisen
herkkiä muuntelemaan. Tarkastakaa saman kyyhkysrodun yksilöitä,
niin huomaatte kuinka äärettömän paljon eroavaisuutta on
kuperkeikka-kyyhkysten nokissa, kirjekyyhkysten nokissa ja heltoissa,
riikinkukkokyyhkysten ryhdissä ja pyrstössä j.n.e., ja nämä ovat juuri
niitä kohtia, joihin englantilaiset kyyhkystensuosijat nykyään
etupäässä kiinnittävät huomiota. On tunnettua, että samasta
alarodustakin, kuten esim. lyhytotsaisesta kuperkeikkakyyhkysestä, on
vaikeata kasvattaa lähimainkaan virheettömiä lintuja, koska monet
poikkeavat suuresti säädetystä tyypistä. Voi syystä sanoa, että kaksi
vastakkaista pyrkimystä lakkaamatta taistelee keskenään: toisaalla
rodun taipumus palautumaan epätäydellisemmälle kannalle ja
synnynnäinen taipumus luomaan uusia muunnoksia, toisaalla taas
rodun puhtaanapitämistä tarkottava tiukka valinta. Ajan pitkään
pääsee valinta voitolle, eikä meidän tarvitse pelätä sellaista
täydellistä epäonnistumista, että esim. hyvästä lyhytotsaisesta
kuperkeikka-kyyhkys-rodusta sukeutuisi tavallisen kuperkeikkakyyhkysen
kaltainen karkearakenteinen lintu. Mutta niin kauan kuin valintaa
ripeästi jatkuu, voi aina odottaa tapaavansa paljon muuntelevaisuutta
niissä osissa, joissa toisintumista tapahtuu.
Kääntykäämme nyt luontoon. Kun jossakin lajissa jokin osa on muihin
saman suvun lajeihin verraten omituisesti kehittynyt, voimme päättää
tämän lajin erittäin suuresti muunnelleen siitä ajasta pitäen, jolloin
eri lajit haarautuivat suvun yhteisestä kantamuodosta. Tämä aika
ulottuu harvoin äärettömän kauas taaksepäin, koska lajit harvoin
pysyvät elossa yhtä geologista aikakautta kauemmin. Tavattoman suuri
määrä toisintoja edellyttää tavattoman runsasta ja kauan jatkunutta
muuntelevaisuutta, jota luonnollinen valinta on yhäti kartuttanut lajin
hyödyksi. Mutta koska tuon omituisella tavalla kehittyneen osan tai
elimen muuntelevaisuus on ollut niin suuri ja niin yhtämittainen
aikakauden kuluessa, joka ei ulotu äärettömän kauas taaksepäin,
voinemme yleensä odottaa yhä vieläkin tapaavamme tällaisissa osissa
enemmän muuntelevaisuutta kuin elimistön muissa osissa, jotka ovat
paljon pitemmän aikakauden kuluessa pysyneet miltei ennallaan, ja
vakaumukseni on, että näin onkin asian laita. Kumminkaan ei nähdäkseni
ole mitään syytä epäillä, että luonnollisen valinnan ja taantumis- sekä
muuntelevaisuustaipumuksen välillä jatkuva taistelu aikaa myöten
lakkaa, ja että mitä epänormalisimminkin muodostuneet elimet voivat
jäädä pysyväisiksi. Kun siis elin, olkoonpa kuinka epänormalinen
tahansa, on siirtynyt perinnöksi monille toisintuneille jälkeläisille
lähipitäin samanmuotoisena, kuten esim. yölepakon siipi, on sen
teoriamme mukaan täytynyt säilyä miltei samanlaisena suunnattoman
pitkän ajan, eikä se siis ole ollut muuntelevaisempi kuin moni muukaan
rakennelma. Ainoastaan sellaisissa tapauksissa, joissa toisintuminen on
ollut verrattain myöhäistä sekä tavattoman runsasta, saatamme yhä vielä
tavata suuren määrän _generativistä muuntelevaisuutta_, kuten sitä
voisimme nimittää. Sillä näissä tapauksissa on muuntelevaisuus harvoin
ehtinyt vakaantua niiden yksilöiden alinomaisen valinnan kautta, jotka
muuntelevat tarkotuksenmukaisella tavalla sekä niiden yksilöiden
alinomaisen syrjäytymisen kautta, jotka pyrkivät palautumaan
aikaisemmalle vähemmän toisintuneelle kannalle.