Vanhempi Geoffroy ja Goethe esittivät miltei samaan aikaan lakinsa
kasvunkorvauksesta eli kasvuntasauksesta, lain, jonka mukaan, kuten
Goethe lausui, "luonto, tuhlatakseen yhtäällä, on pakotettu säästämään
toisaalla." Uskon tämän lain johonkin määrin pitävän paikkansa
kotikasvatteihimme nähden; jos ravintoa virtaa runsaasti johonkin
elimistön osaan tai elimeen, sitä harvoin ainakaan runsaasti virtaa
toiseen osaan. Niinpä on vaikeata saada lehmä samalla lypsämään
runsaasti maitoa ja hyvin lihomaan. Samat kaalimuunnokset eivät samalla
haavaa tuota runsaasti ravitsevia lehtiä ja öljyä-sisältäviä siemeniä.
Hedelmiemme siementen surkastuessa paranevat itse hedelmät suuresti
ko'oltaan ja laadultaan. Kun kesyillä kanalinnuillamme on suuri
höyhentöyhtö päälaella, on harja pienennyt, ja kun "parta" on suuri,
ovat heltat pienenneet. Luonnontilassa oleviin lajeihin nähden voidaan
tuskin väittää lain olevan kaikkialle sovellettavissa; kumminkin monet
teräväsilmäiset huomioidentekijät, etenkin kasvientutkijat, uskovat sen
oikeaksi. En tahdo tässä kumminkaan mainita mitään esimerkkejä, koska
mielestäni on tuskin mahdollista ratkaista, milloin jokin osa on
voimakkaasti kehittynyt luonnollisen valinnan vaikutuksesta, toisen
viereisen osan surkastuessa samasta syystä tai käytännön puutteessa, ja
milloin taas vaikutukset johtuvat siitä, että ravinnon virtaaminen
johonkin osaan lakkaa toisen, viereisen osan ylenmääräisen kasvamisen
vuoksi.
Arvelen myöskin, että muutamat esiintuoduista kasvunkorvaus-tapauksista
ynnä jotkut muutkin tosiasiat ovat johdettavissa eräästä yleisemmästä
laista, nimittäin siitä, että luonnollisen valinnan alituisena huolena
on säästää jokaista elimistönosaa. Jos jokin rakennelma, joka ennen on
ollut hyödyllinen, elinehtojen muututtua käy vähemmän hyödylliseksi,
suosii luonnollinen valinta sen pienenemistä, koska yksilön edun
mukaista on, ettei ravintoa mene hukkaan hyödyttömän rakennelman
voimassapitämiseksi. Tämän kautta saatan käsittää erään seikan, joka
minua suuresti hämmästytti tutkiessani siimajalkaisia ja jonka johdosta
voisin mainita useita muitakin samantapaisia esimerkkejä. Kun näet
siimajalkainen elää loisena toisessa siimajalkaisessa, ollen siten
suojattuna, kadottaa se enemmän tai vähemmän täydellisesti oman
suojakilpensä. Niin on uros-iblan sekä varsin omituisella tavalla
proteolepaseläimen laita: kaikilla muilla siimajalkaisilla on näet
kilpi muodostanut suunnattomasti kehittyneen pään kolmesta erittäin
tärkeästä etunivelestä ja varustettu suurilla hermoilla ja
lihaksilla, kun sitävastoin loisena elävällä ja siten suojatulla
proteolepas-eläimellä pään koko etuosa on surkastunut pelkäksi
kiinnipitoelimiksi muodostuneiden tuntosarvien kantoihin kiintyväksi
rudimentiksi. Suuren ja monimutkaisen, tarpeettomaksi käyneen
rakennelman häviämisestä johtuva säästö on lajin jokaiselle toistansa
seuraavalle yksilölle silminnähtäväksi eduksi, sillä siinä elämän
taistelussa, jota jokaisen eläimen on taisteltava, on kullakin
yksilöllä sitä suurempi itsensä säilyttämisen mahdollisuus, kuta
vähemmän ravintoa menee hukkaan.
Näin luonnollinen valinta pyrkii ajan pitkään vähentämään jokaista
elimistönosaa, niin pian kuin se elinehtojen muututtua käy
tarpeettomaksi, silti suinkaan aiheuttamatta sitä, että joku toinen osa
kehittyy vastaavassa määrässä voimakkaammasti.
Ja päinvastoin voi luonnollinen valinta aivan hyvin saada elimen
voimakkaasti kehittymään, silti välttämättä vaatimatta korvaukseksi
jonkun viereisen osan surkastumista.